Avainsana-arkisto: Lars Levi Laestadius

Eskola: Laestadiuksen oppia kirkkoon


Sosiaalipsykologian täysinpalvellut professori Antti Eskola on löytänyt Laestadiuksen saarnat. Hän kehottaa Suomen kirkkoa ottamaan oppia Laestadiuksesta. Uusimmassa kirjassaan Mikä henki meitä kantaa Eskola viittaa Laestadiuksen vuonna 1855 valmistuneeseen opilliseen pääteokseen Hulluinhuonelainen (s. 166):

”Luotan yhä Marxin kapitalismiteorian selitysvoimaan. Kapitalismi on laajentanut valta-aluettaan, eikä entisen kaltaista työväenluokkaa ja vasemmistoa tietenkään enää ole. Mutta jotkut perusrakenteet ja niiden toimintatavat ovat entisellään.

Sen etu, joka hyötyy sijoittamansa pääoman tuotosta ja arvonlisäyksestä, menee kapitalismissa aina edelle sen edusta, jonka on tultava toimeen palkallaan tai eläkkeellä. Edellinen saa yhteisistä varoista avokätistä yritystukea rikastuakseen entistä enemmän. Jälkimmäinen voi kovan paikan tullen saada niukkaa toimeentulotukea pysyäkseen hengissä. Osakkeen arvo on tärkeämpi kuin ihmisen arvo. Vasemmistolaisuuteni on yksinkertaisesti sitä, että en hyväksy tätä arvomaailmaa ja sanon sen avoimesti.

Kun viime vuosien uskontokirjoissani olen puhunut kirkolle, olen yrittänyt sanoa, että ei senkään pitäisi tuota arvomaailmaa hyväksyä.

Kirkko voisi jo lopettaa erilaisten pellemessujen kehittelyn ja sen sijaan jyristä saarnatuoleistaan vanhan testamentin profeettojen äänellä vääryyttä vastaan. Sanoja löytyisi vaikkapa Lars Levi Laestadiukselta, jonka mielestä suurin osa ihmiskuntaa on perkeleen vallassa. ’Maailma näyttää suurelta krouvilta, suurelta teurastamolta, suurelta ilotalolta, suurelta varasliigalta.’

Nykypäivän kriittinen yhteiskuntatieteilijäkin, jos sellaisia enää on, voi saada Laestadiuksen kuvauksesta ideoita tutkimuskohteensa tematisointiin.”

Eskola on pohdiskellut uskontoa, omaa hengellisyyttään ja kirkkoa teoksissaan Uskon tunnustelua (1999), Tiedän ja uskon (2003) ja Yksinkertainen usko (2006).

Jokaisen, jota lestadiolaisuus kiinnostaa, kannattaa perehtyä omakohtaisesti  Hulluinhuonelaiseen.

L. L. Laestadiuksen hengellinen ajattelu avautuu sen kautta parhaiten. Hän muuten arvostelee myrkyllisesti sen ajan Ruotsin kirkkoa ja hengellisiä johtajia, mutta ei hänellä kylläkään ole aikomusta perustaa omaa herätysliikettä, ”ainoaa oikeiden uskovaisten joukkoa”.  Hän ei myöskään  väheksy kirkon ulkopuolella tomivia muita kristillisiä yhteisöjä, vaan pitää niitä aidosti uskovaisina.

(Johannes.)

Laestadius: Dårhushjonet. (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia L:1, 2, 3). Vasa (1949), Åbo (1964). 1949-64.

Laestadius: Hulluinhuonelainen. Suom. Lauri Mustakallio. Akateeminen kustannusliike 1968.
 
Otteita rovasti L. L. Lestadiuksen Hulluinhuonelaisesta. Uusi jakso. Suom. I.J.Hellman. Oulu 1910.
 
Professori Juha Suorannan arvio teoksesta Mikä henki meitä kantaa Aikalaisessa.
Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1800-luku, evankelis-luterilainen kirkko, kirkko, Lars Levi Laestadius, politiikka, vastuullisuus

Raamattu jäi toiseksi


Biblia 1642Raamatun toisarvoisuus vanhoillislestadiolaisuudessa auktoriteettina seurakuntaan verraten on ilmiselvää jokaiselle, joka vanhoillislestadiolaisuutta ja Raamattua vähänkin tuntee ja joka ei kieltäydy näkemästä tosiasioita.

Kirkon kannan mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje.

Perinteisen lestadiolaisen näkemyksen mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje.

Vielä vuonna 1909 yksimielinen lestadiolainen kanta oli kristallinkirkas, ”emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta”.

”Sitten seurasi veli Ryselinin esittämä kysymys: Onko oikein sanoa: ”Raamattuun ja seurakuntaan perustuvat puheet” vai riittääkö sanoa: ”Raamattuun perustuvat puheet”. Veli Kanniainen vastasi seuraavaan tapaan: Missä ei ole Jumalan sanan näköistä seurakuntaa, siellä ei ole Jumalan valtakuntaa. Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. SEURAKUNTA VOI JOSKUS EREHTYÄ. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen RINNALLE pannaan mitään muuta perustusta. Iin Kanniainen muistutti vielä Jeesuksen sanoja: ”Joka uskoo niin kuin RAAMATTU sanoo, hänen kohdustaan pitää elämän veden virrat vuotaman”, sekä ”Taivas ja maa pitää hukkuman, mutta Minun sanani ei pidä ikänä hukkaantuman”. Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.

Näihin Kanniaisten sanoihin yhtyivät toisetkin veljet ja heidän lausuntonsa pidettiin vastauksena veli Ryselinin kysymykseen. (Kertomus ja pöytäkirja neljän maan, Suomen, Ruotsin, Norjan ja Amerikan lestadiolaisten yhteisestä kokouksesta v. 1909.)

Juhani Alaranta Oulun syysseuroissa 2007:

”On tärkeää, että kuuntelemme herkällä korvalla seurakuntaäidin ääntä ja neuvoja. On huono tilanne, jos meille alkaa kertyä asioita, joista olemme eri mieltä toisten uskovaisten kanssa. Jumalan seurakunta on totuuden patsas ja perustus, mutta yksittäinen Jumalan lapsi tai jopa ryhmä uskovaisia voi erehtyä ja eksyä.”

Aarno Haho 5. lokakuuta 2008 Minneapolisissa:

”Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet, että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä, ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa, Pyhän Hengen äänen kanssa. Minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. — Ja me sanomme näin että kun sitten tulee Jumalan aika, ja sitten tulee seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä että sitten kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omallatunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle.On vaarallista se ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. Kannattaa sitä (ennemmin) luopua ja kantaa ristiä kuin olla tottelematon.”

Näiden kahden lainauksen valossa SRK:n nettisivuilta osiossa ”Näin me uskomme” oleva väite ”Raamattu on korkein auktoriteetti uskoa ja elämää koskevissa kysymyksissä” on leikinlaskua turhan vakavilla asioilla.

SRK, olet eri mieltä Raamatun, Lutherin, Laestadiuksen, vielä vuonna 1909 yksimielisen lestadiolaisuuden sekä kansankirkkomme kanssa tästä asiasta.

Miksi Raamattu ei ole sinulle ylin auktoriteetti uskoa ja elämää koskevissa kysymyksissä?

(Hulluinhuonelainen Hakomajassa 10.11.2008; lyhennelmä)

*     *      *

Lue myös:

Harhaoppia puhujienkokouksessa 2007

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski 2009)

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen “armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski 2009)

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Tunnetko Raamattua. Minä lähdin pois -blogi.

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

*   *   *

Codex Sinaiticus_papyrus

Kuvassa osa vanhimmasta Raamatun käsikirjoituksesta, joka tunnetaan nimellä  Codex Sinaiticus 

Codex Sinaiticus on hellenistisen ajan kreikan kielellä yli 1600 vuotta sitten eli 300-luvulla jKr. kirjoitettu käsikirjoitus, jossa on alun perin ollut yli 1 400 sivua. Tekstikokoelma sisälsi ensimmäisen tunnetun koko Raamatun, tekstejä sekä Vanhasta että Uudesta testamentista. Teksti on kirjoitettu pergamentille, eläimen nahasta valmistetulle materiaalille. Siitä on säilynyt noin 800 sivua tekstikatkelmina.Tutkijat löysivät käsikirjoituksen Pyhän Katariinan luostarista Siinailta 1800-luvulla.

Neljässä eri kirjastossa eri maissa tallella olleista katkelmista koottu tekstikokonaisuus on tänä vuonna talletettu internetiin kaikkien vapaasti käytettäväksi ja tutkittavaksi.  Lisätietoja englanniksi ja linkki tekstin online-versioon.

Lisätietoja suomeksi.

Termi ’Raamattu’ tulee kreikan kielen sanasta grammata, joka merkitsee suomeksi ’kirjoitukset’ (vrt. viron kielen sana raamat = kirja). Joskus Raamatusta käytetään sanaa ’Biblia’. Se on kreikkaa ja tarkoittaa ’kirjakääröt’ (vrt. ruotsin ja saksan Bibel, englannin ja ranskan Bible). Raamatun kirjat kirjoitettiin alun perin papyruskaislasta valmistetulle materiaalille ja säilytettiin kääröinä.Toora Aleppo Codex 2

Raamattu jaetaan kahteen osaan: Vanhaan testamenttiin (VT) ja Uuteen testamenttiin (UT). VT kirjoitettiin alun perin hepreaksi (ja pieniltä osin arameaksi, joka on heprean sukukieli). UT:n kieli on kreikka.

Lähde:

Outi Lehtipuu: Raamatun tutkimus ja tulkinta. Helsingin yliopisto.

Ylempi kuva: ensimmäinen suomenkielinen Raamattu, suomennos Mikael Agricola, 1642.

Jätä kommentti

Kategoria(t): evankelis-luterilainen kirkko, Hakomaja, historia, kirkko, kristinoppi, kuuliaisuus, Lars Levi Laestadius, lähihistoria, luterilaisuus, nettikeskustelu, normit, omatunto, opilliset kysymykset, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., totteleminen, uskon perusteet

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?


Päivämies, huomio!

Juho Kalliokoski esitti jatkokysymyksiä Päivämiehen pääkirjoitusten herättämänä  blogissaan 12.10.2009.
 

Päivämiehellä ei ole ollut tapana olla erityisen päivänpolttava. Se ei käy julkista keskustelua, ei osallistu vuorovaikutukseen. Ja kuitenkin se tekee sitä, rivien välissä. Tulkitsin Päivämiehen 40/2009 reagoivan edellisellä viikolla Kalevassa julkaistuun kirjoitukseeni.

Päivämiehen rohkaisevien sanojen innoittamana laadin uuden kirjoituksen. Luotan, ettei kirjoitukseni jää huomaamatta SRK:ssa.

Kestäviä vastauksia kaivaten

Ilokseni Päivämies 40/2009 reagoi 24.9.2009 Kalevassa julkaistuun kirjoitukseeni selvästi, joskin epäsuorasti. Pääkirjoitus korostaa ilahduttavasti Jumalan sanaa korkeimpana auktoriteettina. Aikaisemmasta muotoilustaan ”Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuulaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle” (Pms 31/2009) Päivämies ei kuitenkaan ilmoita luopuvansa.

 

Tämä on erityisen hämmentävää Päivämiehen uudemman, Raamatun sanaa ainoana kestävänä auktoriteettina korostavan pääkirjoituksen valossa, sillä Raamattu ei tunne kuuliaisuutta Jumalan seurakunnalle, ei lakina eikä uskon hedelmänä. Ainakaan kyseisiä Raamatun kohtia eivät edellisen kirjoitukseni johdosta minuun yhteyttä ottaneet lukuisat, huolestuneet ja motivoituneet veljensä vartijat ole suostuneet pyynnöistäni huolimatta näyttämään.

 

Pyydän Päivämiestä selittämään, mitä se oikein tarkoittaa pistäessään Jumalan sanan, omantunnon ja Jumalan seurakunnan (eli eksklusiivisen uskonyhteisömme) auktoriteetteina samaan riviin. Kaikessa elävässä kristillisyydessä on tämän aihepiirin osalta aina ollut lähtökohtana Jumalan sanaan sidottu omatunto, eikö? Ja jos Päivämies – irroittaessaan omantunnon kuuliaisuuden subjektin asemasta liittäen sen joukkoon kuuliaisuuden objekteja – tarkoittaa, että kristityn ei tule aina ja joka tilanteessa noudattaa omantuntonsa ääntä, niin haluaisin tietää, missä olosuhteissa toimiminen vastoin omaatuntoa on oikein.

 

Ja mitä jää puuttumaan jos omantunnon sitoo vain Jumalan sanaan?

 

Toisinaan omatunto-käsitteen merkitystä pyritään uskonliikkeessämme hämärtämään etymologisella kikkailulla (kr. syneidesis, yhteistieto) ja sivuuttaen se, että Raamatussa käytetään käsitettä sydän aivan ilmeisenä synonyyminä omalletunnolle. Onko myös ”sydän” merkitysyhteydeltään sittenkin kollektiivinen eikä yksilöllinen? Olivatko Laestadius, lukijaiset, herrnhutilaiset ja pietistit aivan hakoteillä peräänkuuluttaessaan sydämen uskoa ja kuvitellessaan kyseen olevan jostain subjektiivisesta?

 

Omantunnon liittäminen kuuliaisuuden kohteiden riviin on minusta ymmärrettävää vain yhdestä syystä. Kristus opetti, ettei meillä tule olla kahta herraa, minkä takia Jumalan sanan rinnalle korotettu yhteisön auktoriteetti helposti herättää hankalia kysymyksiä.

 

Nämä kolme herraa sen sijaan ovat niin hämmentävä kollegio, että sen edessä on varmasti monen helpompi vaieta kuin kysyä. Näin kuuliaisuutta seurakunnalle saadaan opetettua paremmassa rauhassa kuin sanomalla suoraan mistä on kysymys.

 

Ja kun valhetta toistetaan riittävän monta kertaa, siitä tulee totuutta.

 

Päivämies 40/2009 rohkaisee antamaan kestäviä, Raamattuun perustuvia vastauksia kysyville. Tästä tulin rohkaistuksi myös minä kysyjänä. Siis, Päivämies, millä perusteella uskoon sisältyy kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle, näille kolmelle ja vieläpä keskeisesti?

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Armoneuvot päälaellaan (Verstaalla pohtija)

Kilvoittelu armon varassa (Verstaalla pohtija)

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007  (Puhujan huomio)

Jumalan armo

 

*      *      *

Omatunto  (kr. syneidesis, lat. conscientia) tarkoittaa ihmisen sisäistä moraalitajua ja kaikille yhteistä käsitystä hyvästä ja oikeasta. Omatunto on hieman harhaanjohtava käännös latinan sanasta ”yhteistieto”. Klassisessa teologiassa ja moraalifilosofiassa hyvän ja oikean tavoittamisessa oli ennen kaikkea kyse niiden tietämisestä.

Vanhassa testamentissa sanaa omatunto ei käytetä, vaan sen korvaa sana sydän. Uudessa testamentissa omatunto-sanaa käyttää apostoli Paavali (1. Kor. 10:25, 2. Kor. 1:12).

Luterilaisen ja roomalaiskatolisen moraaliteologian mukaan jokaisella ihmisellä on omatunto, jonka kehitykseen vaikuttavat kasvatus, kulttuuri ja ympäristö. Omantunnon sisältö voi kulttuureittain vaihdella, mutta sen ajatellaan toimivan karkeasti ottaen samansuuntaisesti inhimillisen elämän peruskysymyksissä.

Omatunto on Jumalan moraalijärjestyksen ilmentymä ihmisessä. Raamatun ja muun kristillisen tradition merkitystä korostetaan niin, että kristityn omatunto on ”sidoksissa Jumalan sanaan”. Kristityn omatunto saa sisältöä esim. kymmenestä käskystä sekä Jeesuksen opetuksista ja esimerkistä (mm. Vuorisaarna, rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö).  — (Aamenesta öylättiin.)

omatunto statue

3 kommenttia

Kategoria(t): epäily, erehtymättömyys, Jumalan sana, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, omatunto, opilliset kysymykset, Päivämies, pietismi, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, uskon perusteet

Armoneuvot päälaellaan


Armoneuvot.

Sana on tuttu lähes jokaisesta saarnasta ja Päivämiehen numerosta. Kristinopillisesti sanalla on toinen merkitys kuin sille on nykyisessä SRK:n opetuksessa pantu.  Nykyinen lestadiolaisuudessa opetettu käsite armoneuvoista on kristinopin vastaista harhaopetusta.

Neuvo tässä ei ole samaa kantaa kuin ’ihmisen neuvominen’. Sana neuvo on yhdyssanassa armoneuvo samaa kantaa kuin sanassa ajoneuvo. Toisin sanoen, neuvo tarkoittaa samaa kuin ’väline’. Armoneuvo merkitsee siis samaa kuin ’armonväline’.

Laestadius käytti termiä juuri tässä Tunnustuskirjojen mukaisessa erityismerkityksessä. Samoin Väinö Havas, lestadiolainen pappi ja armoitettu puhuja, käytti aikanaan opetuksessaan käsitettä samassa opillisessa tarkoituksessa. Mutta tänä päivänä on kysymyksenalaista, missä määrin nykyinen kristillisyys tuntee käsitteen tosiasiallisen, hengellisesti syvällisen merkityksen.

Tarkkarajainen kristinopillinen termi

Armoneuvot on sisällöltään määritelty ja rajattu kristinuskon käsite.

Nykyisessä  ”kaanaan kielessä” armoneuvo-sanaa käytetään yleisesti merkityksessä ”laki”. Armoneuvoilla tarkoitetaan SRK-lestadiolaisuudessa tyypillisesti lainomaisia kieltoja ja käskyjä. Tämä termille annettu sisältö  on kiistaton tosiasia.

”Armoneuvoilla” ymmärretään herätysliikkeen piirissä yhteisöllisesti ajan mittaan syntyneitä normeja, joita ei sellaisenaan kuitenkaan ole kirjoitettu Raamatun käskyihin eikä Tunnustuskirjoihin. Ne ovat yhteisössä ihmisten itse kehittelemiä ja paras termi nille olisikin ”perinnäissääntö” tai ”elämäntapanormi”.

Mutta ei missään tapauksessa ”armoneuvo”.

Esimerkikki: Leo Väyrynen kirjoitti Päivämiehessä perustellen vaatimusta noudattaa vanhoillislestadiolaisuudessa päätettyjä kieltoja ja normeja:

”Armoneuvot ja varoitukset synnin vaaroista kuuluvat evankeliumin kokonaisuuteen. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toisiamme ja varoittaa mieltymästä maailmaan. Raamattu opastaa että älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. Neuvot koetaan vapautta kahlitsevina elämäntapanormeina niille, jotka tahtovat mukautua tämän maailman tapoihin.”

Näitä ”armoneuvoja” käsitetään olevan esimerkiksi pidättyminen television hankkimisesta, ehkäisyn käyttämisestä, korvakorujen pitämisestä, monista kulttuuriharrastuksista jne. Tässä merkityksessä ymmärretyillä ”armoneuvoilla” on vahva vaikutus uskonelämään ja luottamukseen armoon. Jos rikot ”armoneuvoa”, olet teollasi kieltämässä tai jo kieltänyt  uskosi. (Sinänsa on absurdia, että Raamatun ohje ”älkää mukautuko tämän maailman mukaan” selitetään nykyisessä lestadiolaisuudessa tarkoitavan ennen kaikkea erilaisia kulttuuriharrastuksia eikä sellaisia Raamatussa synniksi määriteltyjä tekoja, kuten ahneutta, vahvemman oikeutta, epäoikeudenmukaisuutta, väkivaltaa tms.)

Tällainen yhteisön omia normeja tarkoittava merkitys käsitteelle ”armoneuvot” on kuitenkin suhteellisen uusi.

Se on otettu SRK:n opetuksessa käyttöön luultavimmin vasta 1960-70-luvulta lähtien,  maallikkosiiven otettua vallan herätysliikekessä.  Käsitteen muutos ei tietenkään ole voinut lyödä itseään aivan täysin läpi koko siionin.

Tänäkään päivänä kaikki puhujat eivät pidä sanan ”armoneuvo” nykyistä merkitystä asiaankuuluvana. Sen ymmärretään aiheuttavan sekaannusta ja pinnallistavan hengellistä uskonymmärrystä. Nuoremman polven teologeille käsitteen viljely nykymerkityksessä herättääkin kiusallisia tuntemuksia.

Mitä armoneuvoilla tarkoitetaan luterilaisessa opetuksessa?

Tunnustuskirjat Luterilaisessa kristinopissa käsite armoneuvot (nykyinen kielellisesti uudempi termi armonvälineet) tarkoittaa tiettyä, rajattua ja täsmällistä opillista käsitettä, vieläpä aivan keskeistä kristillisyyden perusasiaa.

Armoneuvot ovat kristinuskossa ne tietyt armonvälineet, jotka Jumala on valmistanut meille ja joita ihminen tarvitsee löytääkseen armon ja pysyäkseen uskossa, Jumalan lapsena. Ne ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Niiden perusteet ovat raamatulliset.

Pyhä Henki vaikuttaa ja tekee työtään seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Luterilaisen opetuksen mukaan armoneuvot tarkoittaa siis yksinkertaisesti Jumalan sanaa (=Raamattu), synninpäästöä ja sakramentteja (=kaste ja ehtoollinen).  Armoneuvo-käsite ei tarkoita mitään muuta kuin tätä.

Armonvälineet eli armoneuvot ovat siis evankeliumi (1.Kor.15:1-11), rippi eli synninpäästö (Ap. t. 10:43; Room.10:10-11; Joh.20:23) sekä sakramentit (kaste, ks. Matt.28:19, ja ehtoollinen, ks. Matt.26:26-28 ). Oppi armonvälineistä ilmenee myös Tunnustuskirjoissa, esimerkiksi niiden opetuksessa kirkosta ja virasta.

Yksiselitteinen merkitys on luettavissa Tunnustuskirjoista, esim. Augsburgin tunnustuksen puolustus (s.233):

Ja samoin kuin sana on annettu meille herättämään tällaista uskoa, on sakramenttikin sillä tavoin asetettu, että sen ulkonainen muoto silmän kohdatessaan saa sydämen uskomaan. Juuri näiden välineiden, sanan ja sakramentin, avulla Pyhä Henki tekee työtään.

Sama ymmärrys löytyy myös Ison katekismuksen kolmannen uskonkohdan selityksestä:

Me uskomme edelleen, että meillä on kristikunnassa syntien anteeksiantamus. Se tapahtuu pyhissä sakramenteissa ja synninpäästössä. Lisäksi sen välittävät koko evankeliumin monet lohdutuksen sanat.

Luterilaisessa kirkossa ja kristinopissa sanalla tarkoitetaan siis eri asiaa kuin nykyisessä rauhanyhdistyksen puhujien kielenkäytössä. Jotkut puhujat ovatkin pitäytyneet sinnikkäästi luterilaisessa kristinopillisessa merkityksessä ja käyttävät termiä vain sen mukaisesti.

Tähän viittasi esimerkiksi Pauli Vaarala suviseurasaarnassaan yli 20 vuotta sitten:

”Uskossa säilymistä varten Jumala on säätänyt valtakuntaansa monia armoneuvoja. Yksi tällainen on kallis armoneuvo on rippi.” (Seuratkaat minua. Suviseurat Kuusamossa 1985, s. 137.)

Sanan nykyinen tulkinta harhaanjohtavaa

Käsite ei siis tarkoita sellaista elämäntapaan liittyvää sääntöä, jollaisena käsite nyt selitetään. Sana ei tarkoita seurakunnan eri aikoina kehittelemiä neuvoja tai ohjeita. Niiden nimittäminen samalla sanalla ”armoneuvo” on siksi harhaanjohtavaa.  Se on myös vastoin Lutheria ja luterilaista tunnustusta, johon kristillisyys nojaa (”Näin me uskomme”, ks. www.srk.fi).

Vantaan Lauri -lehden vanhoillislestadiolaisuutta esittelevän kirjoituksen anonyymiksi jäänyt vl-haastateltava, kertomansa mukaan Mikko-nimisen insinöörimiehensä kanssa naimisissa oleva, yhdeksänlapsisesta perheestä kotona huolehtiva  kotiäiti, käyttää vuonna 2003 käsitettä vielä kristinopillisesti oikealla tavalla. Hän sanatarkasti kertoo ”hoitavansa uskonelämää Jumalan armoneuvojen — sanan, sakramenttien, rukouksen ja ripin — avulla”.

Tämä luterilaisen kristinopin mukainen käsitys on nykyisin enää vain harvoilla puhujilla, riviuskovaisista puhumattakaan. Tilanne on pitkälle myös SRK:n rippikoulun ja opistojen virheellisen opetuksen tulosta.

Toisin oli ennen.

Laestadius ja Havas: armoneuvot – uskon ankkurit

Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko ja uskossa pysyminen perustuu Jumalan säätämiin armonvälineisiin. Jumala vanhurskauttaa ihmisen jumalallisen järjestyksen kautta. Hän vanhurskauttaa ihmisen  armonvälineiden avulla. Armoneuvot-käsitteellä tarkoitetaan yksinkertaisesti niitä välineitä, menetelmiä, joilla Jumala synnyttää, ylläpitää ja vahvistaa uskon ihmisessä. Ne ovat uskon ankkurit.havas 1

Näin asiaa täsmensi Väinö Havas 1940-luvulla, viitaten oman aikansa kaste-keskusteluun hän luettelee kaikki kristinopin mukaiset armonneuvot:

”– kasteen muisteleminen on meille uskossa kilvoitteleville vain yksi Herramme säätämä tuki monien muiden joukossa. Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki.”  (SLL 1940.)

Saarnassaan 1934 Havas toteaa: ” .. Ja niin me monta kertaa säpsähtäen kysymme itseltämme: ’Vieläkö nytkin olen elävänä oksana totisessa viinipuussa? Vieläkö tällaisenkin raukan poveen vuotavat Jeesuksen sydämestä elämänveden virrat?’  – – Näin ollen me tarvitsemme tässä kohdassa avuksemme kaikki Jumalan suomat armoneuvot.

Yksi näistä armoneuvoista on evankeliumin julistus. Sen alla olemme nyt olleet koolla monta päivää. – – Mutta me tarvitsemme tässä suhteessa myös sen armoneuvon, jonka ääreen tänä iltana olemme kokoontuneet. Kyllä Jeesus tiesi, mitä hän teki, kun ehtoollisen asetti. Hän tiesi opetuslastensa jatkuvan uskonheikkouden, tiesi, mitenkä vaikeata on tämän maailman tuulissa muistaa kallista lunastustyötä ja sovintoarmoa. Näin ollen Jeesus asetti Herran pöydän juuri siinä tarkoituksessa, että meidän muistimme tässä autuutemme ydinkohdassa tulisi virkistetyksi. – – ” (Saarna Oulun suurissa seuroissa 1934.)

Lars Leevi Laestadiuksella oli teologin koulutus. Hän on käyttänyt saarnoissaan armoneuvon käsitettä täsmälleen samassa merkityksessä kuin se esiintyy Tunnustuskirjoissa ja kuin sitä nykyäänkin luterilaisessa opetuksessa käytetään. Seuraavassa vanhaa suomen kieltä käyttävässä suomennoksessa on käytetty armoneuvosta vanhempaa suomennosta armonvälikappale. Asiayhteydestä ilmenee, että Laestadius käytti termiä juuri tässä samassa ”armonneuvon” merkityksessä::

”Tarvitsevatkos semmoiset parannusta, jotka harvoin tulevat kirkkoon ja jumalanpalvelukseen, jotka ylönkatsovat armonvälikappaleita, eivätkä käy enää Herran Ehtoollisella? Niitä on vähimmässäkin laskussa yhdeksänkymmentäyhdeksän, jotka tässäkin seurakunnassa ovat alkaneet mettässä elämään ja armon välikappaleita ylönkatsomaan.”
Laestadius: Saarna 3. kolminaisuudensunnuntaina 1853.

Käsitteiden huolimattoman käytön sekaannuksista varoitti jo Havaskin kirjoituksessaan:

”Meillä ei ole myöskään aikaa eikä varaa nostaa ainuttakaan näistä yksipuoliseen valta-asemaan, niin että muut jäävät varjoon, ja niin, että jotakin näistä kiivaasti muiden kustannuksella tehostaessamme kylvämme opillisin väittelyin riitaa ympärillemme.”

Kirjoituksensa lopuksi Havas vielä vahvistaa:

”Kiitos, Herra, kaikista suomista armoneuvoista, joilla Sinä vahvistat lastesi heikkoa uskoa ja joilla sinä tuet meitä näännyttävässä kilvoituksessamme murheenlaakson läpi Taivaan kotiin vievällä autuuden tiellä. Kiitos siitä, että me ahdistetut uskovaisesi saamme jatkuvasti muistella kastettamme ja vaeltaa kasteen armon kantamina Sinun ikuiseen täydelliseen rauhaasi.”

Havas käyttää käsitettä huolellisesti täsmälleen kristinopin mukaisessa merkityksessä.

Kullervo Hulkko vahvisti kristinopin tarkoittaman termin armon välikappaleista

Pappi ja SRK:n lähetyspuhujana pitkään toiminut Kullervo Hulkko käsitteli sanaa armoneuvot puheenvuorossaan SRK:n puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa vuonna 1960. Hän tämensi käsitteen sisällö aivan samoin kuin Havas ja kristinoppi. Hän erikseen tähdensi juuri sitä, että havas oli käyttänyt sanaa armoneuvo tarkoittamaan kristinopin termiä armon välikappaleet:

Sanoisin ensinnäkin aivan lyhyesti, että Lutherin Vähä Katkismus pitää yhtä Raamatun kanssa.  Edelleen olen opettanut sanasta ja sakramenteista aivan niin Katkismus opettaa, että ne ovat kaikki armon välikappaleita. Havas käytti joskus tässä yhteydessä sanontaa armoneuvot, mutta kristinopissa puhutaan armonvälikappaleista. – -” (Pöytäkirja, Puhujain ja seurakuntavanhinten yhteinen kokous Oulussa 29.12.1960.)

On selvää, että nykyisin vanhoillislestadiolaisessa puhetavassa käytetty sana armoneuvot on siirretty terkoittamaan seurakunnaassa kehiteltyjä normeja, erilaisia kieltoja ja velvoitteita, joiden katsotaan koskevan jokaista uskovaista ja olevan autuuden ehtoja. Kielto hankkia televisio, ehkäisykielto, kielto käydä elokuvissa, teatterissa, konsertissa, naisten ja tyttöjen ulkonäköön ja kaunistautumiseen liittyvät kiellot (kosmetiikka, korvakorut), kilpaurheilu, onnittleumaljan kohtottmisen kielto, jne.

Vaikuttaakin usein siltä, että vanhoillislestadiolaiset nuoret mieltävät kristittynä elämisen ja uskonelämän näiden normien noudattamisena. Kukaan nuuoremmasta polvesta ei näytä tuntevan käsiteen armoneuvo todellista kristinopillista sisältöä. Todettakoon vielä että seurakunna muuttuvia normeja ja kieltoja kristinoppi ei lainkaan tunne.

Armoneuvot-käsite rajana muihin uskontoihin

Luterilaisessa opetuksessa oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on varsin keskeinen ydinkäsite myös opillisesti, suhteessa muiden uskontojen opetukseen. Se nimittäin erottaa uskonpuhdistuksen luterilaisuuden katolisuudesta sekä muista suuntauksista, joissa varmuus armosta saatettiin perustaa esimerkiksi ihmisessä olevaan hyvän pyrkimykseen, johonkin psykologiseen sisäiseen kokemukseen, tai vaikkapa psyykkisesti vaikuttavaan, suggestiiviseen joukkoelämykseen, vailla suoraa kosketusta Jumalan sanaan.

Keskustelu ja neuvonpito ovat tarpeellisia

Tarkoitukseni ei ole esittää, että kristitty voisi elää uskossaan kokonaan vailla yhteyttä seurakuntaan ja vailla vuorovaikutusta muiden kanssa. Sellaista äärimmäistä päätelmää ei yllä sanotusta ole mahdollistakaan tehdä. Kristitylle on varmasti hyväksi kuulla seurakunnassa, kuinka toiset kristityt kulkevat ja kuinka ymmärtävät hankalia eettisiä kysymyksiä. Voidaan jakaa kokemuksia, itse kunkin ”psalmeja”, kuten ennen sanottiin, ja voidaan neuvoa ja opastaa toinen toistaan. Elämässä nousee esiin uusia näkymiä, uusia ratkaistavia kysymyksiä. Niitä on hyvä Raamatun valossa pohtia yhdessä niillä työkaluilla, jotka meillä kristittyinä onkäytettävissämme. Näitä työkaluja ovat uskosta ja evankeliumista nouseva motiivi toimia kristillisen rakkauden mukaan, ”Kristuksen mielellä”, sekä sekä sydämestä nouseva ja järjellä ymmärettävä eettisyys, moraalinen asennoituminen. Kun nämä työkalut otetaan käyttöön eettisissä pohdinnoissa, toimitaan raamatullisesti (ja toivon mukaan vältetään ns. ylilyönnit, eli väärä vallankäyttö). Silloin myös suhde Raamatun kirjoituksiin säilyy raittiina.

SRK:n kielenkäyttö päälaellaan

Kuten tässä on todettu, esimerkkeinä sananjulistajat Laestadius, Havas ja toisaalta painavana ohjenuorana luterilaisen kirkkomme katekismus opettavat, että käsite armoneuvo l. armonväline tarkoittaa Jumalan sanaa, rippiä, Päivämieskastetta ja ehtoollista. Armoneuvot tuovat Jeesuksen ristinkuoleman ja Jumalan armon ihmisen lähelle ja sekä synnyttävät uskon että vahvistavat sitä.

Armoneuvo-sanalle on siis varattu oma, sovittu ja rajattu merkityksensä. Siksi sitä ei pitäisi käyttää silloin, kun puhutaan esimerkiksi SRK:n kannanotoista ja käytännön elämäntapaan liittyvästä suosituksesta tai ohjeesta/kiellosta/käskystä. Nehän taas nykyään ymmärretään monesti autuuden ehtoina (valitettavasti), joten armoneuvon käsite on niissä käännetty päälaelleen.

Voidaan kysyä, onko mahdollisesti opillisen rappeutumisen merkki, kun näin keskeisen hengellisen käsiteen merkitys on katoamassa. Tämä asiaintila on seurausta siitä tapahtumaketjusta, joka käynnistyi 60-luvun asetelmassa papit – maallikot. Silloin kadotettiin valtaosa teologisesta asiantuntemuksesta. Sen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ennakkoluuloinen suhtautuminen ammattimaiseen teologiaan. Tästä on seurannut  paljon ongelmia, johin en tässä yhteydessä puutu enempää.  Mutta ilman tätä vaihetta opillinen uskon perusteiden ymmärrys olisi voinut kehittyä suotuisammalla tavalla.

(Kirjoittaja: ”Verstaalla pohtija”)

*         *          *

Aiheesta lisää:

Pauli Vaarala, suviseurasaarna. Seuratkaat minua. Suviseurat Kuusamossa 1985.

Väinö Havas, Kasteen armo. Siionin Lähetyslehti, heinäkuu 1940.Luettavissa myös Mopin palstalta 

Jussi Vertanen: Herätysliikkeessä. Vantaan Lauri 20.5.2003. Haastateltavana nimetön vanhoillislestadiolainen ja puhuja Kyösti Haukipuro.

Väinö Havas, Saarna Oulun suurissa seuroissa 1934.

Laestadiuksen saarnat

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Joona Korteniemi: Mitä evankeliumi on? Hulluinhuonelainen-blogi 6.2.2014.

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Leo Väyrynen: Kuuliaisuus Jumalan äänelle.  Päivämies 15/2010.

9 kommenttia

Kategoria(t): armo, armoneuvot, armonvälineet, erehtymättömyys, historia, Jumalan sana, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, Lars Levi Laestadius, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, uskon perusteet, vallankäyttö, Väinö Havas

”…että te keskinäisen rakkauden pidätte.” Kuinka sitten kävikään?


Suomalaisen asiantuntijan laatima esitys lestadiolaisuuden synnystä ja hajaannuksista, suomalaisesta perspektiivistä. Katso ja kommentoi!
Tekijä kuvailee esitystä Youtubessa seuraavasti:

”Yksityiskohtainen kuvaus lestadiolaisen herätysliikkeen synnystä ja nykytilasta. Elokuva käy läpi lestadiolaisuuden alkuvaiheita, hajaantumista ja suuntien nykytila. Elokuva pyrkii positiivisen kuvaukseen herätysliikkeestä, poiketen moneen muuhun elokuvaan tässä Youtube:ssä.”

Parhaimmat kiitokset tekijälle hienosta työstä! Cop. Laestadianinfo.

Lisää:

Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Mitä hoitokokoukset olivat?

Seurakuntaoppi: lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa 

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Kirsi Nevalainen 2005.  Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950.  Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, teologinen tiedekunta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, hajaannukset, historia, laestadian, lestadiolaisuuden suunnat, ulossulkeminen