Palkittu Pauliina Rauhala: Rehellisyyden kaipuu tuo rohkeuden

Mikään kirja ei ole käynyt niin lähellä vanhoillislestadiolaisen nuorenparin ja kasvavan perheen olemusta. –Torvi-blogisti 5.10.2013.

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu palkittiin Vuoden kristillinen kirja -palkinnolla. Lämpimät onnittelut tunnustuksesta!

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala. Kuva: Päivi Seeskorp

– Taivaslaulu on järkyttävän todellinen tarina vielä tämän päivän Suomessa. Se on henkinen selviytymiskamppailu ja kahden pienen ihmisen irtautuminen

Advertisement

Meikkaamiskielto on vl-naisen huntupakko

Ajattelinpa tässä kertoa oman ”psalmini” josta saa jokainen olla ihan mitä mieltä haluaa. Olin julkisesti, siis virallisesti, vanhoillislestadiolainen (vl) noin 30-vuotiaaksi asti. Asia joka alkoi minua erityisesti nyppimään, ensin murrosiässä, ja sitten enemmän siinä kaksvitosena  oli meikkaamiskielto. Tunsin sisäistä halua kaunistautua ja olla naisellinen

Naisväelle runsaasti tehtäviä!

”Olemme kuitenkin saaneet iloita siitä, että naisillekin löytyy runsaasti tehtäviä. Suositeltavia ovat esimerkiksi kahvipöydän kattaminen puhujaveljille ja parempien palojen valikoiminen heidän nautittavaksi.

Jos omaa tehtävää ei näistä tahdo löytyä tai sitä ei osata arvostaa, johtokunta ottaa siunauksensa pois, mutta kuulijaiset [naisensa] se on luvannut kalliisti siunata.”  (OHO! Siioni.)
SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen pitää viimeaikaisia  keskustelunavauksia

Voimalassa: Nainen lestadiolaisyhteisössä

TV1 tiistaina 17.4. klo 22.00 – 22.50, uusintalähetys lauantaina 21.4.2012. Katsottavissa 17.5.2012 saakka YLEn Areenalla.

Mikä on naisen paikka lestadiolaisyhteisössä?

Mukana ohjelmassa pastori Mari Leppänen, sosiaalityön tutkija Johanna Hurtig ja teologi, tutkija Meri-Anna Hintsala.

Pitkään kiistelty teema naisten asemasta vanhoillislestadiolaisuudessa on noussut taas

Ai mutta ei lapsia?

Olen nuori aviovaimo ja olemme olleet naimisissa muutaman vuoden.

Haluaisimme kyllä mieheni kanssa lapsia, mutta niitä ei ole kuulunut eikä näkynyt. Olen turhautunut tähän toiseuden tunteeseen, kun en ole enää sinkku, joten oletetaan lähes suoraan, että minulla on sitten lapsia.

Tuntuu, kuin seurakunnassa ei ole kuin yksinäisiä ihmisiä eli sinkkuja, lapsiperheitä ja sitten ns. lapsettomiksi jääneitä, jotka ovat siis selkeästi jo vanhempia, eivätkä enää voi saadakaan lapsia ainakaan luonnollisesti.

Emme kuulu mihinkään ryhmään, koska ei lapsettomia nuoria pareja muisteta kuin naimisiin mentäessä vihkipuheessa.

Hassuinta on se, että aina puhutaan siitä, miten sinkut jäävät yksinäisiksi kaverien pariutuessa, mutta siitä ei puhuta että parit jäävät rannalle kaverien saadessa lapsia.

Kyllä meistäkin on niille lapsille leikkikaveriksi, ei ole pakko aina pyytää kylään vain niitä toisia lapsiperheitä.

Olemme näinä naimisissaolovuosien aikana käyneet useita faaseja läpi lapsettomuusasian kohdalla, ensiksi kiihkeät kyselyt ja vatsantuijottelut pikimmiten häiden jälkeen, sitten varovaista kyselyä ja odottelua uutisista, sitten jo julmempia katseita ja puheita siitä, miksi meillä ei ole lapsia.

Etenkin tällaiset lähes ilkeäsävyiset kyselyt ja puheet raastavat, koska kuitenkin haluamme lapsia emmekä ole itse aiheuttamassa lapsettomuuttamme!

Käsittämätöntä on myös se, että he jotka tietävät mahdollisista syistä, joista johtuen meillä ei ole lapsia, silti yrittävät huumorin kautta udella ja jopa piikitellä ehkäisyn mahdollisuudesta.

Ensimmäinen erittäin voimakas ikävä tunne asiasta tuli, kun menimme aivan vastanaineina nuorten avioparien leirille.

Olimme hakemassa tukea uuteen elämäntilanteeseemme, mutta mitä näimme? Yli nelikymppisiä aviopareja joilla oli jo isoja lapsia, ja pienimmät suuresta katraasta mukana. Olimme ainoa lapseton pari ja olo oli lähes naurettava. Tuntui lähes huojentavalta joutua lähtemään äkillisestä syystä kesken leirin pois.

En siinä vaiheessa tiennyt että isät ja äidit -leirit ovat nykyään aviopuolisoleirejä… Jos olisin tiennyt, olisin kai tajunnut pysyä poissa, jos olisin naiiviudeltani tajunnut millainen olo kokemuksesta tulee.

Emme kuitenkaan koe kuuluvamme aivan lapsettomien parien leirillekään, kyllä meidät sieltäkin naurettaisiin ulos, takanapäin.

Voiko näin pieneltä tuntuva asia katkeroittaa aivan uskon rajojen partaalle saakka?

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi nimim. Rosie.

Lue myös:

Meinasin kaatua: sarjakuvia lapsettomuudesta. (Varoitus: blogissa vakava nauruunpurskahtelu- ja kyyneltymisriski. Postauksen kuva lainattu sieltä, muok.)

Maailma mustavalkoinen – blogin ja sarjakuva-albumin aiheena lapsettomuus

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi, pian kahden lapsen äiti

Selittämätön lapsettomuus. Kaks’Plus -keskustelu.

Keskustelu lapsettomuudesta ja tuttavien kyselyistä – Vauva.fi

Lapsettomus – Perhe.fi

Lapsettomuus – keskustelu Mopin palstalla.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Vilja Paavola: Parisuhde. Päivämies 24.7.2016.

Simpukka ry. Lapsettomien yhdistys

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille

Ihmisoikeusliiton käynnistämä julkinen keskustelu on ollut herätysliikkeelle hyvä asia, totesi vanhoillislestadiolainen kymmenen lapsen äiti, ylikiiminkiläinen terveydenhoitaja Terttu Holmi Kotimaassa tammikuussa 2009. Hän on perännyt lestadiolaisen liikkeen sisälle avoimempaa keskustelua uskovan parin ehkäisyn käytöstä. Suhtautuminen ehkäisyyn muuttuu liikkeen sisällä, mutta hitaasti. ”Minä toivon, että nyt olisi sen aika, että asia käydään rauhanyhdistyksissä läpi ja ehkäisyyn päätyneet saisivat rauhan ja vapauden päätökselleen.”

Holmi vaatii herätysliikkeen sisälle avointa keskustelua ehkäisyn hyväksymisestä erityisesti silloin, kun äidin tai vauvan henki on uhattuna.  Toisin sanoen kyse olisi ehkäisyn sallimisesta hoitomuotona.

Vanhoillislestadiolaisten puhujien päätösten mukaan (1967, 1971) ”perhesuunnittelu ja lapsisäännöstely sen kaikissa muodoissa on synti Jumalan sanan jälkeen. Siihen ei voi lääkärikään muutosta tehdä, vaan on kaikessa pyrittävä rohkaisemaan ja auttamaan synnyttäviä äitejä.” Toisin sanoen, vaikka lestadiolaisnaista uhkaisi kuoleman riski, hänen ei ole luvallista estää hedelmöittymistä.

Terveydenhoitaja Terttu Holmin mukaan Ihmisoikeusliiton viimekeväinen pyrkimys selvittää lestadiolaisten ehkäisykieltoa herätti  liikkeessä ja mediassa ”ihan tarpeellisen keskustelun”. Hänen mukaansa esimerkiksi liikkeen omissa julkaisuissa, kuten Päivämiehessä, olisi nyt vihdoin todettava avoimesti, että ehkäisy on sallittua silloin, kun ”äidin kroppa tai psyyke ei enää kestä seuraavaa raskautta”.

– Mikään vakaumus ei saa olla niin sydämetön, että se johtaa niin epäinhimillisiin ratkaisuihin kuin mitä osa äideistä on tehnyt kieltäytyessään omantunnon syistä ehkäisystä terveytensä uhalla, korostaa Holmi. Jos vakaumus velvoittaa kuoleman porteilla käymistä, se on liikaa vaadittu!

– Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvään hoitoon. Miksi lestadiolaisäiti joutuu miettimään hulluuden rajamaille päätöksensä oikeellisuutta vielä senkin jälkeen, kun lääkärin on suositellut hänelle ehkäisyä painavista syistä?,  kysyy Terttu Holmi.

Terttu Holmi, jolla on itsellään terveydenhoitajan koulutus,  painottaa, että ehkäisy on itse kunkin ihmisen henkilökohtainen eikä kenenkään ole tarpeen tehdä niistä  ratkaisuista muille ihmisille tiliä.

Sitävastoin,  uskovaiselle tulee olla mahdollista halutessaan kertoa ehkäisyn käytöstä oman yhteisön sisällä vapaasti, ilman pelkoa siitä, että nainen tai aviomies joutuisi suljetuksi liikkeen ulkopuolelle. Holmin mukaan nykytilanne on johtanut käytännössä karsinointiin liikkeen sisällä.

– Uskovaisilla ei pitäisi olla pelkoja, joiden takia nainen ja/tai mies joutuu salailemaan asioita. Salailuun ei pitäisi olla  syytä.

– Suhtautuminen ehkäisyyn muuttuu liikkeen sisällä, mutta hitaasti. Minä toivon, että nyt olisi sen aika, että ehkäisyyn päätyneet saisivat rauhan ja vapauden päätökselleen.

– Jos asiaa ei käydä kunnolla rauhanyhdistyksissä läpi, äidit jäävät päätöksessään liian suuren taakan alle.

– Kun monien raskauksien uuvuttama nainen romahtaa, hänellä pitää olla toipumisen rauha. Joskus tuo aika voi olla pitkäkin. Siksi selibaatti ei ole hyvä ratkaisu. Se tuntuu mielestäni kohtuuttomalta suhteen tervettä osapuolta kohtaan. Holmi painottaa, että myös miesten tulee ymmärtää ehkäisyn tarpeellisuus.

(Referaatti Kotimaa-lehden haastattelusta 28.1.2009.)

Tavallinen pulliainen taikka insinööri jää tuon luettuaan tietenkin kysymään, miksi uskovaisen naisen täytyy ensin saattaa itsensä pahaan kuntoon ja sairaaksi liian tiheillä synnytyksillä ennen kuin hän voi – luvan perästä – käyttää turvallista ehkäisyä. Eikö hänen olisi viisasta jättää suosiolla fysiikalleen tilaa ja aikaa toipumiseen välillä.  Toiseksi, myöntääkö seurapuhuja sen luvan ehkäisemiseen? Semmoinenkin melko perustavaa laatua oleva yksityiskohta tulee mieleen, että  tiettävästi Raamatussa Jumala ei ole esittänyt kristitylle velvoitetta lisääntyä maksimaalisesti.

Lisää aiheesta:

Seppo Lohen perustelut ehkäisykiellolle

Hautamäki ei perustele Raamatulla

Raskauden pelko – Avoin kirje herätysliikkeelleni (Rauhan Tervehdys 5.2.2009 )

Poliitikot Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa: ehkäisykielto ongelmallinen ihmisoikeuksien todellisen toteutumisen näkökulmasta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset (YTT Johanna Hurtigin näkemyksiä naisten ja lasten asemasta)

Keskinäinen asia

Ihmisoikeusliiton taustamuistio 4.3.2009: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia

Vuokko Ilola: Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas. Blogikirjoitus 29.1.2015.

Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvotelukunta: Ehkäisykielto on ihmisoikeusloukkaus.

K-mo: Vuorisaarnasta

Nuori vanhoillislestadiolainen perheenisä: Uupuneelle ja epäonnistuneelle äidille!  Postilloja-blogi.

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous Ruukissa kesällä 1971. Päivämies 28.7.1971. (Suurkiitos  asiantunteva Ms/Mr Hyrsyläinen, joka on arkistoinut historiallisen dokumentin Mopin palstalle.)

Yksi keskihuoneen tytöistä: Äitini kohtalo lapsen silmin

Minulla ei ollut äitiä

Lapsuuteni vanhoillislestadiolaisessa kodissa jätti minuun lähtemättö-mät haavat. Aikansa arpeuduttuaan ne aukeavat yhä uudelleen, tuskallisesti. Se on kuorma jota kannan, ehkä kuolemaan saakka?

Muistan tunteet, sillä asiat ja kokemukset  jää lapsella tunnemuistiin.  Lapsen sivuuttamisen, nöyryyttämisen, häpäisemisen, pelot, hädän ja painostavan ilmapiirin, pakenin yksinäisyyteen aina kun pääsin. En tiennyt mikä se paha oli, sille ei ollut sanoja. Minua ei ollut olemassa muuten kuin kotitöiden tekijänä. Turvattomuutta ja pelkoa. 

Ei hyväksyntää, ei huolenpitoa, ei turvallisuutta, ei rakkautta.

Sen sijaan kannoin alle kymmenvuo-tiaasta saakka vastuuta  sisaruksistani, kodin arjen pyörittämisestä  ja vanhempien jaksamisesta.

Joka ilta rukoilin Jumalaa, et-tä äiti ei tappaisi itseään. Äidistä oli tullut oudon etäinen. Vieraan oloinen.

Pelkäsin äidin uupuvan taakkansa alle. Aikuisena olen tajunnut, että hän luultavasti sairasti hoitamatonta masennusta, vuosikaudet.

Olin vain lapsi mutta yritin auttaa ja suojella häntä.

Äiti  kantoi vastuun perheen arjesta. Jouduin katsomaan liian läheltä miten ko-vaa se hänelle oli.  Isä oli impulsiivisen väkivaltainen ja hakkasi pikkuveljiäni milloin kotona oli.

Itseni sisälle jäi hätääntynyt ja arka lapsi. Käsitykseni itsestä jäi kysymysmerkiksi, koska omaksi itsekseen kasvaminen tarvitsee rakkautta ja tunnistetuksi tulemista. Nähdyksi tulemista vanhempien silmissä. Nyt aikuisena, monien terapiavuosien jälkeen, katson sitä lasta sisälläni hellästi ja hyväksyvästi. En aina sitä ymmärrä vieläkään.

Tiedän että minullekin olisi kuulunut salliva, rakastava ja onnellinen lapsuus, ja oikeus äitiin, äidinrakkauteen. Ei ollut minun syyni että jäin sitä vaille.

Olen järjen tasolla tiedostanut syyt, olihan äidillä kohtuuton työtaakka suurperheessä. Isästä ei ollut arkeen apua koska hänen piti välillä tehdä kahtakin työtä. Pitääkseen meidät leivässä. Sitäkin olen miettinyt, että miten heikot evää vanhemmat olivat itse saaneet tullak-seen isäksi ja äidiksi?

Lapsuuden vajavaisuus, vajaaksi jääminen, on noussut voimallisena esiin nyt kun olen itse saanut lapsia. Pelottaa. Pystynkö katkaisemaan rakkaudettomuuden kierteen? Mistä minä joka jäin vaille, voisin ammentaa hyvyyttä omille lapsilleni.

Vastuu on nyt minun. Kykeneekö  haavoitettu sydämeni rakastamaan, kohtaamaan, tunnistamaan lapseni? Jokaisen erikseen, erityisine lahjoineen ja persoonallisuuden piirteineen, omana itsenään?

Toivonkipinän tuovat lapsen onnellinen hymy ja valoisa katse. Ne ovat päivän valoisia hetkiä.

Sain  selvyyttä ristiriitaisuuk-sia ryöppyäviin tunteisiini  Tommy Hellstenin ajatuksista hänen kirjoistaan. Hän oli myös puhumassa  jossain televisio-ohjelmassa.

Oman minän heiveröisyys johtuu oikeastaan häpeästä, jonka takana on pienen lapsen rakkaudettomuuden ja hylkäämisen kokemus. Lapsi aistii jos häntä ei huomata, ja se tuottaa häneen kovan pettymyksen ja häpeän kokemuksen. Nimenomaan häpeän.

”Vanhemmat, jotka ovat täynnä tyydyttämättömiä lapsen tarpeita, kantavat sylissään omaa haavoittunutta sisäistä lastaan. He eivät ole koskaan kasvaneet aikuisiksi. Siksi syliin ei enää mahdu ”ulkoinen lapsi”, toisin sanoen oma lapsi. Oma lapsi saattaa jäädä ulkopuoliseksi.

Tällaiset vanhemmat odottavat lapsiltaan sitä, mitä heidän olisi pitänyt saada omilta vanhemmiltaan. Näin heidän lapsensa joutuvat varttumaan aikuisiksi ilman aitoa vanhemmuutta.

Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan häpeä, joka on persoonan mitätöimistä, vähättelyä, pilkkaa ja halveksuntaa. Juuri rakkauden puute synnyttää tällaista häpeää.”

Saattaa olla että samantapaisia kokemuksia on muillakin, varsinkin oman lapsen syntymisen jälkeen. Silloin voimistuvat omat lapsuuden kokemukset. Näin kävi ainakin minulle. Ei osaakaan nauttia ja olla onnellinen uudesta pikkuihmisestä, vaan oman lapsuuden taakka ahdistaa.

(M @ mma)

Aiheeseen liittyvää:

Keksinmuru: Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

Peltonen: Alustaja rauhanyhdistyksellä: Uskovaisen ei sovi lapsia sääliä

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Työssäkäyvä vl-äiti: Mistäkö sen tietää, onko äiti väsynyt?

Uskovainen: Perheenäiti: Tunnen itseni höynäytetyksi

Jumalan luomistyö tapahtuu hedelmöityksessä

Minä näen e-asian uskovaisena niin,  että kun Luoja ensimmäisten ihmisten jälkeen loi uuden ihmisen, ja siitä lähtien aina, naisessa oleva munasolu hedelmöittyy siittiöstä. Ja näin siis uusi elämä saa alkunsa. Joskus voi tulla luonnollinen keskenmeno erinnäisistä syistä esim. hedelmöitetty munasolu ei olisi ollut elinkykyinen yksilö. Sekään ei tapahdu Jumalan siitä tietämättä!

Mutta, ihminen ei siis luo ihmistä! Vaan hedelmöityksen kautta ihminen toimii välikappaleena Jumalan työssä.  Nainen saa olla Jumalan  luomistyön ”astiana” .

Silloin, kun hedelmöitystä ei tapahdu, joko ehkäisyn seuraamuksena tai siksi, että sukupuoliyhteyttä ei ole tapahtunut, se tarkoittaa että ei Jumalan luomistyötäkään silloin tapahdu. Ei kai kukaan uskovainen ajattele niin, että ihminen olis olemassa ennen hedelmöittymistä. Raamattuhan sanoo jotenkin niin, että Jumala tuntee ihmisen ”jo äidin kohdussa”. Mutta silloinhan on jo se hedelmöitys tapahtunut.  (En muista tuota Raamatun paikkaa että mistä sen löytäisi.)

Ihmisen ”siemen” on vasta se hedelmöittynyt solu.  Jos kasvin lisääntymiseen vertaa, niin kasvin siemenhän on jo hedelmöittynyt. Ei siitä ilman hedelmöitystä voi uutta kasvia kasvaa. Mutta miehen siittiö ei ole vielä ihmisen alku. Eikä munasolukaan ole ihmisen alku. Vaan ne ovat ”vain soluja”, kuten kasvissa on emilehdet ja heteet. (Anteeksi kömpelö vertaus.)

Jos hedelmöitystä ei siis tapahdu, voiko kukaan siis syyllistää tällaista pariskuntaa siitä, että he olisivat ”estäneet” jonkun ihmisolennon syntymistä tähän maailmaan, kun kerran luomistyötä ei ole tapahtunut? Mielestäni tämä ”syyte” on perusteeton. Se saattaa aiheuttaa joissakin syyllisyyttä. Esim. jos puoliso joutuu oman työnsä puolesta olemaan pois paljon kotoa, mistä he voisi tietää varmasti, että Jumalan tahto on, että ko. puoliso joutuu olemaan pois kotoa. Ovatko he sittenkin syyllistyneet nyt estämään tiettyjen lapsien syntymisen? Mitä jos joku muu työ, jossa ei jouduttaisi olemaan erossa toisistaan pitkään,  olisi Jumalan mieleen enempi? Mistä he voivat tietää? Esimerkkejä erilaisista itsekkin valituista elämän tilanteista voisi löytää varmaan useita laidasta laitaan.

Mistä me ihmisinä voidaan tietää sen mikä on Jumalalle mieleen? Korjatkaa jos olen jossain väärin kirjoittanut mutta näin minusta tuntuu.

Minusta kristittynä hedelmöityksen korostaminen Jumalan luomistyön paikkana tulisi tuoda uskovaiselle naiselle vapauden eikä johtaa ”orjuuden ikeeseen”. On suuri lahja, että minä saan kantaa uutta elämää sisälläni.

(Viiden lapsen usk. äiti)

Lue myös:

SRK:n julkilausuma: ehkäisykiellon perustelu uskontunnustuksella (SRK 27.6.2009, Seppo Lohi)

Aimo Hautamäen perustelut ehkäisykiellolle ja niiden kritiikki. (Päivämies 27.1.2009)

Jumalan kuvaksi hän hänet loi

Jumalako se naisen nujertaa?

Kaffet tiedossa, jos ehkäisykanta muuttuu!

Pauli Niemelä:  Raskaaksi tulo voidaan estää. (Kaleva 15.3.2009)

Perheellinen vl.:  Kun luin Päikkäriä: “Aina on nähty kaikenlainen ehkäisy synniksi”

Raja tuli vastaan

Menin 18-vuotiaana naimisiin samanikäisen uskovaisen pojan kanssa, seurusteltuamme kolmisen vuotta. Kymmenessä vuodessa eli 28- vuotiaana meillä oli jo yksitoista lasta, kahdet kaksoset.

Oltiin todella umpiväsyneitä ja masentuneita miehen kanssa. Lapset oli syntyneet minimi ikäeroilla ja oltiin itsekin nuoria. Tulevaisuus näytti umpikujalta. Oli yksikertaisesti pakko tehdä jotain ja ottaa ehkäisy käyttöön.

Muutama vuosi käytettiin ehkäisyä ja niin kauan meni hyvin kunnes kaikki alkoi kyselemään uuttaa vauvaa… ja sitten tuli enemmän ja vähemmän suorasanaisia vihjailuja siitä, että käytämmekö ehkäisyä. Sse rupesi tympimään. Ja siinä vaiheessa sitten alkoi tuntumaan, että lestadiolaisuus ei ole meitä varten.

Kaikista lapsistamme olemme kiitollisia ja onnellisia. Mutta jossain tulee kyllä jokaisella se raja vastaan. Me oltais tehty ilman muuta vähemmän lapsia jos ehkäisy ei olisi ollut kiellettyä. Me siis sitten lopulta luovuttiin uskosta, kun oli jatkuvasti painostusta hankkia lisää lapsia.

Niin siinä sitten meillekkin kävi että menetettiin osa sukua ja ystäviä. Se oli kyllä kova paikka. Rankkaa meille, ja erityisen rankkaa lapsille, joita koitimme suojella pahimmalta painostukselta. Lasten kummeista osa sananmukaisesti hylkäsi kummilapsensa, eikä lapsillamme ole sen jälkeen ollut enää yhteyttä toisiin isovanhempiin. Mutta sille ei voi mitään etteivät he ole suvaitsevaisia. Nyt olemme kuitenkin perheenä onnellisempi ja tasapainoisempi. Voimavarat riittävät kohtuullisesti kaikille lapsillemme.

(Elo-Veera)

*   *   *

En jaksa

Erään yhdeksän lapsen äidin päiväkirjamerkintä:

”Eikö tähän tilanteeseen ole mitään helpostusta, eikö? Onko pakko vaan jaksaa, vaikkei jaksakkaan, onko? En jaksa, en jaksa, en jaaaksaa!

Mitä en jaksa, mitä? Nuita lapsiako, niinkö? Jaksan minä niitä ja ne ovat suunnattoman ihania aarteita, mutta kun en jaksa hoitaa niitä!

Haluan olla rauhassa, kuuletteko?! Älkää kysykö mult mitään! Älkää huutako ”äiti”! Pelkään jo tuota sanaakin, se tulee niin vaativana ja se tulee joka suunnalta.

Enkä jaksa mennä perheeni kanssa joka sunnuntai seuroihin. Enkä jaksa osallistua kahvituksiin ja myyjäisiin. Haluan silti uskoa. Antakaa mun uskoa rauhassa, älkääkä epäilkö sitä.

Jos uskoa mitataan toiminnallisuutena ry:n tilaisuuksissa, sitä on hirveän vähän. Vähän sitä on joka tapauksessa, mutta toivon sen riittävän.

En jaksa tehdä edes arkirutiineja; käydä kaupassa, siivota, tehdä ruokaa, käyttää lapsia neuvolassa, käydä vanhempainilloissa jne. Mutta minun pitäisi.

En jaksa. Mitä en jaksa? En jaksa elää! Pliide, antakaa mun olla rauhassa, antakaa mun nukkua, älkää häiritkö mua!

Ota taivaan Isä minut pois jo täältä. En jaksa hoitaa nuita lapsia, jotka miulle annoit ja joita rakastan täydestä sydämestäni. Taivaan Isä, anna minulle anteeksi nämä kamalat ajatukseni!

Eikö ole olemassa mitään porsaanreikää, eikö???”

Toinen tarina: haluamme olla uskomassa – ja ehkäisemme

Meillä tuli umpikuja vastaan melko nuorina. Yhdeksän lasta tuli meillekin peräjälkeen. Koko ajan olin sairaana, enimmäkseen psyykkisesti hajalla. Kun raskaudet seurasivat toistaan liian tiheaästi, mieli ei jaksanut. Lapsivuodepsykoosi piteni kerta kerralta. Lapsemme jäivät miten kuten mieheni hoidettavaksi. Hän koetti haalia apua itselleen eri puolilta. Rukoilimme, yhdessä, ilta illan jälkeen. Rukoilimme Jumalalta apua ja ratkaisua ahdinkoomme, lastemme ahdinkoon. Lopulta hyväksyimme tosiasiat ja päätimme että otan sterilisaation, yhdeksännen lapsen syntymän jälkeen. Olemme niin nuoria että hyvinkin olisin voinut tulla raskaaksi vielä kymmenen kertaa.

Itsesyytökset ovat aika ajoin voimakkaat. Eivät ne ole tulleet sterilisaatiosta, jos niin luulette, ei alkuunkaan, vaan siitä että mitä olemme tehneet lapsillemme. Se olisi synti joka vie minut kadotukseen jos mikä…Heissä näkyvät jäljet varhaisvuosien kaaoksesta, ei se aika mennyt jälkiä jättämättä. Äärest’ vakavia onnettomuuksia ei onneksi sattunut, tästä kiitän Jumalaa kädet kyynärpäitä myöden ristissä. Olemme saaneet varmuuden että me olemme tehneet oikean ratkaisun.

Näistä vaikeimmista asioista on ihan mahdotonta nousta herättelemään keskustelua ry:llä. Se olisi silti tarpeen, kuitenkin niin ettei kukaan joutuisi nostamaan omaa kohtaloaan kaikkien näkösälle. Nämä ovat arkoja asioita. Tuntuu että on sellaisia ihmisiä jotka eivät unohda koskaan, nimittäin asiaa joka koskee toista ihmistä ja hänen yksityiselämäänsä. Se alue pitää rauhoittaa. Miksi minua pitäisi hetkauttaa se miten lähimmäinen perhe-elämänsä järjestää kun vaan pitää huolta lapsistaan. Ja hakee ja saa apua silloin jos ei itse siihen pysty.

Hyvää jatkoa tälle blogille.

(Kaarina)

*    *     *

Lue myös:

Aikku: Keskimmäisistä keskimmäisin. Hitaita raapaisuja -blogi.

Kyllin hyvä vl-äiti: Tämä lapsi on kuopuksemme

Topi Linjama: Voima, toivo, hallinnan tunne. Kotimaa24 21.12.2013.

Topi Linjama: Suurperheiden vanhempien masennuksesta

R. K.: Lestadiolaisuuden tabu: raiskaus avioliitossa

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi, pian kahden lapsen äiti

Vanhoillislestadiolainen feministi ja tutkija Hanna-Leena Nissilä A-Studiossa 8.7.2009.

Nissilän väite: ”Liikkeen ulkopuoliset ovat määritelleet vl-naiselle pelkän äidin roolin”. 

Synnytyskoneita vai vahvoja naisia?

Onko vanhoillislestadiolainen uskonto vaaraksi naisille – vai onko uskoa vain tulkittu väärin?

Tammikuun puolivälistä lähtien Ihmisoikeusliitto on selvittänyt outoa tapausta: onko vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto vastoin ihmis- ja perusoikeuksia?

Outous on siinä, että asian selvittely alkoi vanhoillislestadiolaisten omien yhteydenottojen ja keskustelutapaamisten jälkeen. Ihmisoikeusliiton työstämän selvityksen peruste on tämä: vaikka uskonnonvapaus on keskeinen ihmisoikeus, sen nimissä ei voida polkea yksilölle taattuja ihmisoikeuksia.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen johto SRK (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) on kiistänyt kieltojen olemassaolon. Sen mukaan ”uskovainen tietää muutenkin mitä voi tehdä ja mitä ei”.

Mutta tietääkö todella?

Kolmekymmentä kilometriä Oulusta sijaitseva Iin kunta odottelee kevään alkua. Luminietoksia on vielä siellä täällä ja pieniä kyläkauppoja nököttää tien varrella.

Tien varrelta löytyy myös rivitalo, jossa asuu iiläinen Hanna-Leena Nissilä, 32, perheineen. Kolmihenkisen perheen kodissa on patjat lattioilla ja harvat tavarat järjestyksessä. Vuokrakaksioon on muutettu vasta kaksi päivää sitten. Nissilöiden tulevan kodin, lähes 350-neliöisen vanhan rauhanyhdistyksen, remontti venähti, ja raskaana oleva Hanna-Leena sai tarpeekseen kylmällä patjalla nukkumisesta. Perhe muuttaa takaisin rauhanyhdistykselle kesällä.

Hanna-Leena on kuusivuotiaan tytön äiti, naimisissa, kirjallisuuden tutkija Oulun yliopistosta ja Naistutkimus-lehden toimitussihteeri.

Hän kannattaa naisten ja miesten välistä tasa-arvoa niin perhe-elämässä, kotitöissä ja kasvatuksessa kuin työelämässä, politiikassa ja taloudessakin.

”Minulle feminismi on kotityöjakoa laajempi kysymys. Se on myös naiseuden arvostamista sekä ihmisten välisten erojen ja erilaisuuden tunnustamista”, Hanna-Leena sanoo.

Hanna-Leena Nissilä on myös vanhoillislestadiolainen.

Arviolta 80 000-150 000 jäsenen vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä, joka on luterilaisen kirkon herätysliikkeistä suurin, suhtaudutaan torjuvasti muun muassa ehkäisyyn ja syntyvyyden säännöstelyyn, teatteriin, alkoholin käyttöön, meikkaamiseen, populaarimusiikin kuunteluun, homoseksuaalisuuteen, esiaviollisiin suhteisiin ja naispappeuteen.

Miten siis nuori ja fiksu nainen voi kuulua sellaiseen yhteisöön?

”Uskon tunnesyistä. Olen kasvanut lapsesta asti siihen, että Jumala on turva. Vanhoillislestadiolaisuus on minulle myös identiteettikysymys”, Hanna-Leena sanoo.

”Olen usein hävennyt sanoa olevani vanhoillislestadiolainen, mutta olen taistellut häpeän yläpuolelle. Esimerkiksi lapsuudessani vanhoillislestadiolaisia haukuttiin ja kiusattiin ja edelleen, jopa akateemisessa ympäristössä, joudun kohtaamaan uskomattomia ennakkoluuloja ja stereotypioita – jopa syrjintää ja rasismia.”

Tasa-arvo on Hanna-Leenan mielestä useille vanhoillislestadiolaisnaisille itsestään selvä lähtökohta, vaikka he eivät olisikaan feministejä.

Silti ulkopuolelta katsottuna vanhoillislestadiolaisten naisten todennäköisin rooli on olla äiti ihan jo siitäkin syystä, että lapsia on usein niin monta.

”Pelkän äidin rooli on kyllä annettu vanhoillislestadiolaisnaisille ulkopuolelta. Ihan kuin viettäisimme kovin erilaista elämää kuin muut suomalaisnaiset. Ihan samalla tavalla meitä on joka lähtöön ja edustamme erilaisia maailmankatsomuksia. Vaikka olen äiti, olen myös paljon muuta: tutkija, toimitussihteeri, vaimo, tytär ja ystävä. Äitiys on vain yksi rooli muiden joukossa.”

VOI KUITENKIN SANOA, että aktiivisella Hanna-Leenalla on käynyt niin sanotusti tuuri: pariskunnalle on sattunut tulemaan vasta yksi lapsi.

Mutta entä jos lapsia olisi enemmän?

Olisiko hän silloin uhrannut uransa ja vapautensa vai uskonsa?

Hanna-Leena kasvoi 12-lapsisen perheen vanhimpana, joten hän tietää, millaista suurperheen arki on.

”Hoidin pikkusisariani ja muidenkin perheiden lapsia usein viikonloppuisin. Kun menin naimisiin, olin varma, että sama meno jatkuu. Olin hyväksynyt sen, että mahdollisuuteni työelämässä olisivat erilaiset kuin esimerkiksi silloin, jos olisin mies. Samalla minulle oli kuitenkin itsestään selvää, että opiskelen yliopistossa.”

Nyt Hanna-Leena odottaa vasta toista lastaan. Hänen ikäisillään lestadiolaisnaisilla saattaa olla jo kahdeksan lasta.

”Kun en heti alkanutkaan odottaa, tajusin, miten etuoikeutettu olin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli rajattomasti aikaa!”

”Samaan aikaan ystäväpiirissäni syntyi paljon lapsia. Olen monta kertaa jälkikäteen miettinyt, olisinko jaksanut säilyttää uskoani, jos lapsia olisi alkanut tulla enemmän.”

Tulva 2/2009

Teksti Laura Koljonen, kuva Jaani Föhr.

Katso Hanna-Leena Nissilän haastattelu 1.7.2009 Ylen Areenalta.

Katso Voimala: lestadiolaisääitien synnytyspakko. Mukana keskustelemassa kolme vanhoillislestadiolaista naista: Rebekka Naatus, Mari Leppänen ja Rauni Kortesalmi. [http://www.yle.fi/player/player.jsp?name=El%E4v%E4+arkisto%2F06854_1]

Voimala-ohjelma Youtubessa 5-osaisena, (tekijä Paivamies):

VL-liikkeessä nainen on ennen kaikkea ÄITI

On hämmästyttävää, että Hanna-Leena Nissilä ilmoittaa olevansa itse feministi, mutta hän ei ole tunnistanut oman hengellisen yhteisönsä naista alistavaa kulttuuria eikä alistuskäytäntöjä.

Nissilä väittää, että vanhoillislestadiolaisen naisen määrittely ”pelkästään äidiksi” on tapahtunut liikkeen ulkopuolisten ihmisten toimesta.

Hän ei kuitenkaan perustele tätä vältettään. Väite herättää monia kysymyksiä, ja toivoisi että ammattitutkija ja Naistutkimus-lehden toimitussihteeri olisi perustellut väitteensä uskottavalla tavalla.

Nissilä esittää ikään kuin perusteluna, että hän itse on äitiyden lisäksi mm. tutkija, ystävä jne. Näillä triviaaleilla tosiasioilla hän viittaa omiin erilaisiin rooleihinsa erityyppisissä konteksteissa ja elämäntilanteissa. Tästähän ei sukupuolijärjestelmään liittyvässä tutkimuksessa ja siihen kuuluvassa kollektiivisessa määrittelyssä luonnollisestikaan ole alkuunkaan kysymys.

Siten Nissilän väite – ja samalla hänen tieteellinen asiantuntemuksensa – joutuu hieman outoon valoon.

Lisäksi, kuten jokainen sukupuolijärjestelmään ja naistutkimukseen vähänkin tieteellisesti perehtynyt tietää, tutkijan omat tunteet ja kokemukset tai itse ad hoc laaditut omaa elämäntilannetta koskevat määritelmät eivät ole uskottavia tieteellisesti, kun tutkimuskohteena ovat yhteisöjen sukupuolijärjestelmät. Omaa elämää koskevilla havainnoilla on oma merkityksensä esim. kiinnostavien tutkimusongelmien tunnistamisessa. Mutta ne eivät sellaisenaan tarjoa tieteellistä tietoa hengellisen yhteisön tai sen ulkopuolella olevan yhteiskunnan harjoittamasta vallankäytöstä. Tarvitaan tietenkin tieteellistä, käsitteistä alkaen kurinalaista tutkimusta.

Nissilän käsitystä ulkopuolisten tekemästä vl-uskovaisten naisten ”äidiksi” määrittelystä onkin vaikea perustella, sillä vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäistä sukupuolijärjestelmää koskeva nykytutkimus osoittaa, että Nissilän väitteelle ei ole minkäänlaisia perusteita, päinvastoin. Tutkimustulosten mukaan naiseus ymmärretään liikkeen sisällä nimenomaan äitiytenä. Ja lisäksi, silloin kun liikkeessä puhutaan naiseudesta, se puolestaan ymmärretään kapeasti pelkästään sukupuolisuutena ja suorastaan synnillisenä miehen halun kohteena.

Nissilän kannattaa tutustua näihin tuloksiin, sillä tutkimus osoittaa, että tämän täysin miesjohtoisen vl-liikkeen ihanteissa, käytännössä ja puheessa naiseus nähdään ja määritellään nimenomaan äitiytenä. Tämä ilmenee jo liikkeen sisäisessä kielenkäytössä. Tämä tulos on täysin vastakkainen Nissilän Tulva-lehdessä esittämän väitteen kanssa.

YTM, toimittaja Päivi Alasuutari on tutkimuksessaan Ehkäisyn kiellon synty ja umpikuja vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä (1992) todennut, että vanhoillislestadiolaisuudessa osuva sana mies-käsitteen rinnalle on ”äiti”, ei ”nainen”.

Alasuutari tutki Päivämies-lehden kirjoituksia vuosikymmenien ajalta ja havaitsi, että miehen käsitteen rinnalla ei kirjoituksissa käytetä lainkaan sanaa ”nainen”.

Miehelle rinnakkaiseksi käsitteeksi nousee ”äiti”.  Nainen-sana on vaiettu, sillä naiseutta ei ole herätysliikkeessä olemassa muutoin kuin äitiytenä.

Miehestä sen sijaan puhutaan sekä miehenä että jonkin verran isänä. Tosin isyyspuhe on tullut mukaan lehden kirjoituksiin vasta aivan viime vuosina.

Alasuutari toteaa, että lestadiolaisuudessa käsite ”nainen” ymmärretään selkeästi eroottisena vihjeenä ja se liitetään merkitykseltään seksuaalisuuteen. Naiseudessa korostuu miehen halun kohteeksi nouseva naisen seksuaalisuus. Lestadiolaisuudessa naiseus on siten ennen kaikkea seksuaalisuutta. Nainen nähdään vl-liikkeessä miehen objektivoivan halun kautta. Ja koska seksuaalisuus puolestaan  on syntiä ilman lisääntymistarkoitusta, naiseus ilman äitiyttä on siten syntiä.

Tästä synnillisestä leimasta johtuen ”nainen”-sanan käyttöä vältellään systemaattisesti, samalla kun sana ”mies” mielletään neutraaliksi käsitteeksi.

Naisen määrittely hartauskirjoituksia julkaisevassa lehdessä pelkästään seksuaaliobjektiksi herättää monia kysymyksiä. Ennen kaikkea tämä osoittaa miten syvällä miehinen, naisia alistava ja objektivoiva vallankäyttö tässä herätysliikkeessä on. Uskonnollinen ryhmittymä toimii alistuksen välineenä erityisesti symbolisen ja kulttuurisen vallan kautta linkittämällä seksuaalisuuden, synnillisyyden ja naisten ruumiillisuuden toisiinsa.

Antero Ruokokoski on gradussaan (2007) tutkinut vanhoillislestadiolaisia isiä ja heidän käsityksiään isyydestä ja äitiydestä. Myös tässä tutkimuksessa paljastui, että vanhoillislestadiolaisuudessa on vallassa ns. äitimyytti ja äitikeskeinen naisihanne. Liikkeen sisäinen sukupuolijärjestelmä ja mallit valmentavat tyttöjä erityisesti äitiyteen. Tutkimuksessa ilmeni myös vl-uskovaisten haastateltujen vanhemmuuden jakamiseen ja feminismiin liittyvä torjunta. Isyys ja äitiys nähdään luonnostaan olemuksellisesti erilaisina, ”jumalallisesti” määräytyneinä rooleina.

On tietysti selvää, että myös herätysliikkeen ulkopuolisilla on vaikutusta siihen, millaisena esimerkiksi  vanhoillislestadiolainen naiseus näyttäytyy ja miten sitä tulkitaan. Mutta on huolestuttavaa, jos oma herätysliike on tutkijoiden tieteellisen, analyytitsen tutkimuksen ulkopuolella eikä sen käytäntöjä rohjeta tunnistaa. Sen sukupulijärjestelmällä on oletettavasti suurin vaikutus siihen, millaiset mahdollisuudet naisella ja miehellä on elää ja toteuttaa tavoitteitaan.

Toivottavasti vanhoillislestadiolaiset feministisesti suuntautuneet vakavat tutkijat kykenevät jatkossa tunnistamaan Nissilää uskottavammin myös oman, miesjohtoisen liikkeensä sukupuolijärjestelmän ja sen alistavat käytännöt. Itsesensuuri ei ole tutkijalle suositeltava asenne.

*        *        *

– Kirj. Anonyymi –

*        *        *

Lähteitä:

Alasuutari, P. 1992. Ehkäisyn kiellon synty ja umpikuja vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. Sosiologia 1992, nro 2, s. 106–115.

Ruokokoski, A. 2007. ”Ei musta oo isänä siihe mihi naiset on” – Nuorten monilapsisten vanhoillislestadiolaisten isien ajatuksia isyydestä ja äitiydestä. Pro gradu –tutkielma, Jyväskylän yliopisto, Sosiologia, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos.

Lisää aiheeseen liittyvää:

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset (YTT Johanna Hurtigin näkemyksiä naisten ja lasten asemasta)

Maria: Miten Päivämiehen naiskuva rakennettiin (Tutkija Kati Toivion tutkimuksen esittely.)

Hanna-Leena Nissilä: Kolonisoitu keho, yhteisöllinen minuus. Teoksessa: Lestadiolaisuus tienhaarassa, s. 61-69. Vartijan e-kirja, 2013.

Naiset tulossa sananjulistajiksi

Kati Toivio: Ehkäisykielto: omantunnon asia vai ihmisoikeuskysymys? Teoksessa: Tuoreet oksat viinipuussa, toim. Mauri Kinnunen ja Meri-Anna Hintsala. Kirjapaja 2013, s. 124 – 144.

Kati Toivio: Vanhoillislestadiolainen naiskuva Päivämies-lehdessä 1954–1978.  Teologia.fi 25.3.2011. Kirjoitus perustuu kirkkohistorian pro gradu -tutkielmaan Päivämiehen nainen. Vanhoillislestadiolainen naiskuva Päivämiehessä 1954–1978 (Joensuun yliopisto, 2008).