Avainsana-arkisto: naissaarnaajat

Tyttären kysymys vanhoillislestadiolaiselle isälle


Tie_auto_3_pimea_R

Viiden tyttären isä kertoo.

Ajelemme iltapimeällä tyttäreni kanssa kotia kohti. Tällaisissa tilanteissa syntyy usein hyviä keskusteluja. Niissä huomaan välillä joutuvani vaikeuksiin yrittäessäni löytää hyviä perusteluja itsestäänselvinä pitämilleni kysymyksille.

Mutta jokainen sukupolvi kysyy samalla tavalla, uteliaasti, ehkä kyseenalaistaenkin. Ja vanhemman tehtävä on vastata.

Tie_auto_4_pimea_ilta_keskustelu_MR

Taaskaan ei jälkikasvu päästä vähällä. Keskustelu liikkuu tasa-arvoteemassa.

– Isä, miksi naiset eivät ole seuroissa puhujina? Miksi miehet ovat kuuluttajina, kantavat kolehtia, ovat järjestyksenvalvojina? Miksi naiset eivät ole johtajia?

Tyttö on kulkenut silmät ja korvat auki.

Nainenpuhuu_Large

Kysymysten sävy ei ole vaativa vaan ihmettelevä.

– Miksi suviseuroissa esilaulajana ovat vain miehet? … Lue koko artikkeli…

7 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, epäily, erehtymättömyys, ihmisarvo, ihmisoikeudet, isyys, johtokunta, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kontrollointi, lapset, miehen asema, naisen asema, naiseus, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, nuoret, opilliset kysymykset, puhujat, sananjulistajat, sananvapaus, seurat, SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, vallankäyttö, valta

Muslimit ja lestadiolaiset, kuin kaksi marjaa


–  Olimme yllättyneitä huomatessamme, että ex-vanhoillislestadiolaisilla oli ollut samankaltaisia kokemuksia kuin meilläkin. -Ex-muslimit.

–  Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi.  – Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö.

– Jos jotain olen tähän asti elämässäni oppinut, niin sen, että mikään muu ei seksualisoi naista yhtä suuresti kuin hijab. – Nainen, entinen muslimi.

Pyhiinvaeltajat Mekassa.

Pyhiinvaellus suviseuroihin.

Pyhiinvaeltajat suviseuroissa.

Vanhoillislestadiolaisuuden ja muslimien uskomusjärjestelmissä, yhteisön rakenteessa sekä elämäntapanormeissa on paljon samaa. Tarkastelipa asiaa liikkeiden ulkopuolelta tai sisältä, yhtäläisyyksiä löytyy  paljon.

Samoin kuin muslimeilla, vanhoillislestadiolaisuus on miesten johtama uskonliike, jossa … Lue koko artikkeli…

10 kommenttia

Kategoria(t): arvot, avioliitto, bans, ehkäisykielto, elämäntapa, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, identiteetti, identity, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, johtajat, johtokunta, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, manipulointi, meikkaaminen, naisen asema, naissaarnaajat, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, perhe, puhujat, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, valta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Puhuvaiset miehet puhujainkokouksesta toiseen


Uskokaa Jumalaan. Älkää saarnaajiin. – Nimimerkki Köpi Vartijan sivulla.

Puhujainkokous on hyvin outo tapahtuma: tuhat “äijää” tippa linssissä paaluttamassa ainoaa oikeaa uskoa. – Johannes Alaranta kirjassaan Erään prosessin kuvausherra_puhuu1

Tälle foorumille on toivottu ajatuksia siitä, miten puhujien kokous toimii. Ja mikä asema puhujilla on ry:llä. Asia on sikälikin ajankohtainen että vuodenvaihteen puhujienkokouksen aika on taas pian käsillä.

Kuulee semmoistakin että puhujilla olisi nykyään erilainen asema ja jossain määrin myös erilainen ajatus …Lue koko artikkeli…

10 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, bans, Conservative Laestadianism, erehtymättömyys, hengellisyys, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, kristinoppi, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, miehen asema, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, nuoret, opilliset kysymykset, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sensuuri, SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, ulossulkeminen, vallankäyttö

Mauri Kinnunen: Lestadiolaiset naiset saarnasivat 1800-luvun loppupuolella


FT, vanhoillislestadiolaisuuden leviämisestä Karjalassa väitellyt tutkija Mauri Kinnunen osoittaa perusteellisessa kirjoituksessaan (Kotimaa24), että lestadiolaisuuden alkuvuosikymmeninä seurapuhujina toimi useita kymmeniä naissaarnaajia: Heidän vaikutuksensa evankeliumin julistamisessa laajeni paikallista toimintaa laajemmalle myös heidän kirjeidensä ja henkilökohtaisen yhteydenpitonsa tuloksena.  Lue koko artikkeli…

7 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 2000-luku, 2010-luku, historia, itsesensuuri, johtokunta, Jumalan sana, kannanotot, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, maallikkosaarnaajat, miehen asema, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, opilliset kysymykset, Päivämies, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo

K. N. ja mutkikas kakkutemppu


Joskus meitä houkuttelee sellainen ratkaisu, että kakun voisi sekä syödä että säästää.

Vanhoillislestadiolainen pappi, teologian tohtori ja eläkkeellä oleva luterilaisen kirkon Oulun hiippakunnan hiippakuntadekaani  Keijo Nissilä kirjoitti Päivämiehessä naispappeuskysymyksestä: ”Raamatun tulkinnan ja sen soveltamisen tie on osoittautunut mutkikkaaksi nykyaikana.”

Mutkia matkassa? Ei kai se kovinkaan mutkikasta kuitenkaan ole.  On ilmeistä, että ”tulkinta ja soveltaminen” saattaa riippua siitä, onko kyse omasta vai kalliin sisaren tai veljen työpaikasta. Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, historia, kaksinaismoralismi, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, lähihistoria, luterilaisuus, manipulointi, miehen asema, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, opilliset kysymykset, Paavali, Päivämies, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, vallankäyttö

Leppäsen haastattelemat naiset: suorat sanat kutsumuksesta, syrjinnästä ja SRK:sta


Jeesus sanoo: Ota minun ikeeni harteillesi. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. – Matt. 11:29–30.

Nämä Jeesuksen sanat lausutaan pappisvihkimyksessä.

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä elävät naisteologit ovat pettyneet siihen, millä tavoin oma hengellinen yhteisö on kohdellut ja edelleen kohtelee heitä, osoittaa teologi Mari Leppäsen tutkimus.

Tunnen usein epäoikeudenmukaisuuden, voimattomuuden ja jopa vihan tai katkeruuden tunteita naisten roolin vuoksi. Miksi naisen täytyy koko elämänsä ajan kuunnella pelkästään miesten julkista puhetta siitä, mitä on naisen elämä? (Haastateltu teologi.)

Ensimmäiset lestadiolaiset naisteologit valmistuivat Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta 1930-luvulla. He työskentelivät sittemmin uskonnonopettajina, viestintäaloilla, kouluttajina, ja tutkijoina. Tunnetuimpia heistä on kirjailija, suomentaja ja runoilija  Anna-Maija Raittila (s. 1928), joka kuuluu kansainvälisesti arvostetuimpiin suomalaisiin teologeihin.

Papiksi vihitään ensimmäinen vanhoillislestadiolainen nainen kuitenkin vasta yli 70 vuotta myöhemmin. Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 2010-luku, ahdistus, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, harhaoppi, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, historia, identiteetti, identity, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, Kaleva, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, miehen asema, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta

Teologikokous Helsingissä 7.10.2010 – suljettu kutsutilaisuus


Helsingin rauhanyhdistyksellä järjestetään 7.10.2010 asialistan  mukaan mm. pappisviran avaamista vanhoillislestadiolaisille naisille käsittelevä keskustelutilaisuus, ns. teologi-ilta, jonne on kutsuttu herätysliikkeen teologeja ja puhujia sekä mm.  tutkijoita. Alustuksen pitää SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen, joka tarkastelee saarnavirkaa sekä kristillisen kirkon virkakäsitystä hengelliseltä ja opilliselta kannalta. Keskustelu on poikkeuksellisesti kutsutilaisuus, jonne ei muilla kuin kutsutuilla ole pääsyä. Tiedotusvälineiden edustajat eivät myöskään ole tervetulleita paikalle. Tämä kävi ilmi, kun Kotimaan toimittaja tiedusteli asiaa.  

Huoli herätysliikkeen tulevaisuudesta kirkossa

Kuten Omat Polut – blogissa viime  vuonna todettiin, monet vanhoillislestadiolaiset naiset  ja myös jotkut miehet kannattavat naisten toiminnan sallimista pappisvirassa. He eivät näe asiassa enempää hengellistä kuin teologistakaan ongelmaa.  Mutta yhä hankalampi ongelma sen sijaan on juuri se, että naiset eivät ylipäätään näy liikkeen keskeisissä tehtävissä nykyisin lainkaan. Papinviran avaaminen naisille nähdään tilanteen parantamisessa keskeinenä avaimena.

Julkisuudessa esimerkiksi päätoimittaja Mikael Pentikäinen viittasi naisten näkymättömyyteen epäkohtana  Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan heinäkuussa 2010.

Naiskysymys tulee nousemaan esiin ensi sijassa suhteessa ev.-lut. kirkkoon. Julkisuuteen päin ristiriitaa ei ole päästetty näkyville, mutta on selvää, että jossain vaiheessa kysymys nousee väistämättä esille. 

Tätä eivät halua kirkko eivätkä visionäärisimmät vl-teologit myöskään. Vanhoillislestadiolaiset naispappeuden kannattajat ovat vakavasti huolissaan oman liikkeensä tulevaisuudesta nykyjohdon linjausten tähden, ja syystä.

Historian ironista leikkiä

Vanhoillislestadiolaisuus on naisten sananjulistuksen ja kirkkosuhteensa osalta häkellyttävällä tavalla historiallisesti samassa tilanteessa kuin lestadiolainen liike oli 1800-luvun lopulla. Siihen aikaan lestadiolaisuudessa oli tavallista, että  naisetkin toimivat sananjulistajina. Silloinen kirkko ei suvainnut tätä, vaan piti käytäntöä yhtenä liikkeen vakavimmista harhaopeista. Lestadiolaisuudessa päätettiin silloin luopua naispuhujista, jotta piispojen arvostelu ja uhka kirkon ulkopuolelle joutumisesta saatiin torjutuksi. Kirkosta tuli lestadiolaisuuden ”tekninen kumppani” ja käyttökelpoinen tukirakenne, joten päätöstä voidaan nykytietojen valossa pitää viisaana ja kaukonäköisenä.  

Tänään ollaan tilanteessa, että naiset kannattaisi kiireesti hyväksyä ainakin papeiksi, koska näyttää erittäin selvältä, että kirkko ei pitkään enää sulata naisten eristämistä näistä tehtävistä. Historian ironista leikkiä!

On paljon myös myös lestadiolaisia miespappeja, teologian ja muiden alojen tutkijoita ja muita nuoremman polven edustajia, jotka eivät  asiallisestikaan näe naisen sukupuolta kristinopilliselta eivätkä hengelliseltä kannalta esteenä seurakunnan kaitsijan ja sananjulistajan tehtävässä. 

Osa heistä näkee lisäksi nykytilanteen selkeästi lainvastaisena syrjintänä, joka kuormittaa ei ainoastaan uskovaisia naisia, vaan kaikkia liikkeessä toimivia, ja myös herätysliikkeen julkisuuskuvaa. Syvimmiltään tietenkin kyse on lainkuuliaisuudesta, eettisestä selkärangasta, moraalista. Toisin sanoen, miespappeuteen ei olla enää liikkeen sisälläkään valmiita sitoutumaan, eettis-moraalisista ja periaatteellisista syistä.

Tavoite varmistaa vanhoillislestadiolaisuuden asema kirkossa myös tulevaisuudessa

SRK:n nykykannasta seuraa ennen pitkää vakavia ongelmia suhteessa ev.-lut. kirkkoon, jossa piispat ovat lähteneet entistä tiukemmin torjumaan naisten syrjintää pappisvirassa.

Myös seurakunnissa on toleranssi hyväksyä naisten syrjintää missään muodossa on selvästi madaltunut. Perustuslaki syrjimättömyyspykälineen on noussut keskeiseksi asiaksi myös kirkossa.

Toisaalta on muistettava, että vanhoillislestadiolaisuudella on kirkossa tätä nykyä hengellisesti, kristinopillisesti ja käytännön toiminnassaan edelleenkin jokseenkin rajoittamaton itsenäisyys ja toimintavapaus. Kirkko ei ole puuttunut herätysliikkeen toimintamenetelmiin eikä opetukseen. Sillä ei ole keinoja eikä tiettävästi haluakaan siihen, tällä hetkellä, jos sen ei ole aivan pakko.

Onkin kysyttävä, mikä voisi olla tilanne, jolloin piispoilla ja papeilla seurakunnissa tulee kipuraja vastaan. Se on ilman muuta naisten syrjintä vl-liikkeessä, ja tälle käsitykselle on jo näyttöä. Naisten syrjintää ei voida pitää enää vl-liikkeen eikä SRK:n yksityisasiana, koska ollaan kirkon jäseniä. Kirkko on selkeästi sitoutunut syrjimättömyyteen ja syrjinnän kriminalisoivaan perustuslakiin.

Naisten syrjinnän lainvastaisuuden osalta kyse on nyt jo sanktioista, eli vakavista ja  konkreettisista, jopa euroina kouriintuntuvista seuraamuksista, toisin sanoen painavammista intresseistä kuin epämääräisestä ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksestä. Näitä seuraamuksia on jo nähty. Piispat ja varsinkaan seurakunnat,  kirkollisveroa maksavat ev.lut. kirkon jäsenet, eivät ole enää yhtä valmiita tässä asiassa nielemään mitä hyvänsä, edes vanhoillislestadiolaisuudelta. Seurakuntien juristit joutuvat seuraamaan asioita myös tältä kannalta.

Luther-Säätiön tilanne on kaikkien tiedossa, mutta sen kohtaamat sanktiot koskevat sittenkin vielä melko pientä ryhmää. Merkittävämpi signaali on ollut suurten kaupunkiseurakuntien suhtautuminen SLEY:n tiukkaan naispappeuden vastustukseen. Se on sekä maksanut ko. järjestölle jo kymmeniä tuhansia menetettyjä tukieuroja että aiheuttanut yhteistyö- ja luottamusongelmia seurakunnissa. Ratkaisuilla on ollut laaja tuki seurakunnissa.

Tulevaisuudessa piispat eivät myöskään enää halua nähdä ev.-lut. kirkkoa  liitettävän naisten toimintamahdollisuuksia rajoittaviin tahoihin. Kirkostaeroamista ei onnistuta pysäyttämään, jos julkisuudessa toistuvasti  paljastuu, että kirkko yhä edelleen suosii naisia syrjiviä toimintamalleja sisällään.  

Moni koulutettu vl onkin vakavasti huolissaan ajatellessaan herätysliikkeen tulevaisuutta SRK:n nykyjohdon järjettömän jääräpäisellä linjalla, sillä törmäyskurssi on jo kaukonäköisimpien silmin nähtävillä.

Kirkon taholta asiaan suhtaudutaan tällä hetkellä tietenkin suurella varovaisuudella ja diskreetisti, mikä on ymmärrettävää sillä kirkoon ei tosiaankaan  toivota enää lisää myöskään julkista epävakautta. Tosin, toistettakoon tämä,  kirkolla ei ole enää varaa  myöskään  naisten syrjintään liittyvään julkisuuteen.  Yksi esimerkki keskustelusta kirkossa oli Turussa järjestetty piispaehdokkaiden paneeli 6.10.2010 ,   jossa piispaehdokkailta pyydettiin kantaa vanhoillislestadiolaisuuden naispappeuskysymykseen.

Käytännön ratkaisua kohti

Useimmat muutoksen kannattajat ilmaisevat mielipiteensä kuitenkin mieluiten vain anonyymisti. Julkisuudessa naispappeutta ovat puoltaneet esimerkiksi oululainen seurakuntapappi Stiven Naatus, tutkija ja seurakunnan tiedottaja Mari Leppänen sekä tutkija Heikki Nenonen.

Asiassa on haluttu edetä pragmaattisesti, eli niin, että tunnetusti maallikkovaltaisessa herätysliikkeessä ei asetettaisi ainakaan vielä lähivuosien tavoitteeksi sitä, että naispappi saisi oikeuden saarnata myös rauhanyhdistyksellä.

Tärkeintä olisi aluksi saada vanhoillislestadiolaisuuden julkisivu kirkkoon päin nyt nopeasti kuntoon.

Samalla naisten ”lupa” toimia tulevaisuudessa papin virassa ev.-lut. seurakunnissa saattaisi vahvistaa mahdollisuuksia saaada naisia valituksi myös herätysliikkeen ylimpään päätöksentekoon, eli SRK:n johtokuntaan. Tällä hetkellä johtokuntaan kuuluu 24 miestä eikä siihen ole koskaan SRK:n yli satavuostisen historian aikana ole valittu yhtään naista. Herätysliikkeen naisvaltaisuus ei siis  näy lainkaan sen ylimmillä tasoilla. Silloin on vaikeata perustella väitteitä,  että naisten ääni ja tasaveroinen valta oman herätysliikkeen päätöksenteossa todella toteutuisi.

Vallankäyttöä yli kuoleman rajan

SRK:n johto, mm. johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen, on julkisissa lausunnoissaan järjestelmällisesti torjunut vanhoillislestadiolaisten naisten pääsyn papin virkaan. Muodollista, maallista, virallista kieltovaltaa liikkeen johdolla ei tietenkään ole siihen mitä yksityiset uskovaiset naiset päättävät omasta tulevaisuudestaan ja elämäntehtävästään, mutta on selvää, että kyse onkin tässä tapauksessa kaikkein voimakkaimmasta vallasta. Vallasta, joka ulottuu tuonpuoleisuuteen saakka.

Jos nainen rikkoo SRK:n naispappeuden kieltävän normin, hänen asemansa uskovaisena ja hänen pelastustoivonsa taivaaseen pääsystä joutuvat kyseenalaistettavaksi.

Lapsesta saakka liikkeen piirissä kasvanut ja sen hengellisyyden elämänsä perustaksi mieltävä ihminen voi kadottaa elämänhallinnan ja elämän  merkityksellisyyden kokemuksen, jos hän menettää oikeuden tulla hyväksytyksi uskovaisena taivaan tien matkaajana ”Jumalan valtakunnassa”. Hänet eristetään ja suljetaan ulkopuolelle. Valta tuomita yksityinen uskovainen ulottuu kuolemankin yli. Lisäksi hän menettää ystävyys- ja sukulaisuusverkoston lojaalisuuden ja tuen.

Tästä syystä vanhoillislestadiolaiset teologinaiset eivät ole voineet  itsenäisesti ratkaista tomintansa laajuutta ja luonnetta evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ja tästä syystä nyt käynnistyvät keskustelut liikkeen johdon kanssa ovat erittäin merkittäviä vanhoillislestadiolaisille naisille. Mutta asian ratkaisulla on varmasti painava merkitys koko liikkeen tulevaisuudelle.

1980-luvulla SRK:n papit tekivät puhtaasti käytännön ratkaisun, nyt uuden aika 

Yhtenä perusteluna voidaan nähdä se, että pappisviran avaamista kannattavien mukaan 1980-luvulla päätettyä kieltoa ei pitäisi nähdä lopullisena, vaan tiettyyn historialliseen tilanteeseen liittyvänä ratkaisuna. Lisäksi voidaan pitää moititavana, että vanhoillislestadiolaisilla naisilla itsellään ei ollut silloin mahdollisuutta ottaa asiaan kantaa.  Asiasta ei käyty vl-pappispiirejä  laajempia keskusteluja.

Tämä voidaan ymmärtää nyt niin että kyse oli silloisessa tilanteessa tehdystä käytännön ratkaisusta SRK:n piirissä.

Naispappeuden kannattajat ovatkin ehdottaneet, että asiaa voidaan ryhtyä tarkastelmaan 2010-luvulla uudelta kannalta, lähtökohtana vanhoillislestadiolaisen liikkeen tulevaisuus sekä kirkon nykyinen tilanne, ja varsinkin liikkeen asema tulevaisuuden ev.lut. kirkossa. Nykytilanne kirkossa vaatii uutta reagointia SRK:lta.

Sisäinen keskustelu käynnistetään juuri Helsingin rauhanyhdistyksellä käytännön syistä, koska vanhoillislestadioaliset teologit, SRK:n edustajat ja Helsingin yliopistossa teologiaa  opiskelevat ja tutkivat vanhoillislestadiolaiset  ovat pitäneet tapana kokoontua vuosittain yhteen ns. teologi-iltaan keskustelemaan ajankohtaisista kysymyksistä. Tällä kertaa maininta teologi-illasta on Helsingin ry:n nettisivun seuraohjelmasta pudonnnut pois, mutta ilmoitettiin Päivämiehessä.

*    *    *

”Vanhoillislestadiolaisten Helsingin Rauhanyhdistyksen johtokunta järjestää tänään teologikokouksen, jonka asialistan yksi kohta ennakkotiedon mukaan käsittelee naisten pappeutta. Liikkeen sisällä on ainakin puolenkymmentä naista, jotka toivovat liikkeen muuttavan kielteisen kantansa naispappeuteen, jotta voisivat itse ottaa pappisvihkimyksen.

Yhteisön sisällä asia on siinä määrin herkkä, että naiset ovat toistaiseksi valinneet matalan profiilin linjan ja anonymiteetin. He korostavat, että nimettömyyden syy ei ole pyrkimys marttyyriasemaan eikä edes niinkään pelko silmätikuksi tulemisesta.

Kotimaa24:n tavoittama papeutta miettivä vanhoillislestadiolainen naisteologi ei halua, että keskustelua käydään julkisuuden kautta, vaan toivoo, että asia ratkaistaan herätysliikkeen sisällä.

Mikäli vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät kuitenkin perinteisessä virkakäsityksessä, eikä asiaan ole nähtävissä millään aikavälillä muutosta, lähtevätkö naiset liikkeestä vai luopuvatko pappishaaveistaan?

Vastauksena on hiljainen katse.

Helsingin Rauhanyhdistyksen perinteinen teologikokous on kutsutilaisuus, eikä tiedotusvälineitä haluta päästää mukaan.”

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010. 

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Skribentti.

Lue lisää aiheesta:

Naiset tulossa sananjulistajiksi 

Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Mikael Pentikäinen: Kahden maan kansalaisia. Helsingin Sanomat 13.7.2010.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa 18.9.2010.

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Simo Alastalo: Lestadiolaisten keskusteluillassa ei väitelty naispappeudesta. Kotimaan uutiset 12.10.2010.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Sley:n asema vaakalaudalla naispappikysymyksen vuoksi. Kirkko ja Kaupunki 12.3.2007.

Naispappeus – Viimeinen linnake. Aamulehti 27.4.2007.

Naispappeus pirstoo evankelisen liikkeen. YLE 30.3.2008.

Jani Laukkanen: Papin vaatekaapilla. Miespiispat pohtivat naispapin virkapukua vuonna 2007. Vantaan Lauri 13..9.2007. (Kuvissa Tikkurilan seurakunnan pappi Kristiina Kartano.)

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1980-luku, 2000-luku, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, Helsingin Sanomat, historia, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, naisen asema, naissaarnaajat, normit, Olavi Voittonen, opilliset kysymykset, pelko, pelot, puhujat, sananjulistajat, seurat, SRK ry., suvaitsevaisuus, syrjintä, tasa-arvo, tulevaisuus, vallankäyttö

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi


Helsingin Sanomienvastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen julkaisi lehden pääkirjoitussivulla kolumnin, jossa hän tarkasteli vanhoillis-lestadiolaisuuden sisäistä  tilaa, rinnastamalla sen toiseen perinteelliseen herätysliikkeeseen, herännäisyyteen. (Kahden maan kansalaisia, Merkintöjä, HS  13.7.2010.)

Hän muistutti liikkeiden syntyhistoriasta 1700-1800-luvulla, jolloin silloinen, pohjimmiltaan uskonpuhdistuksen sosiaalinen innovaatio, kansan lukutaito, johdatti ihmiset Jumalan sanan äärelle ja omakohtaiseen herätykseen.

Pentikäisen näkemys vanhoillislestadiolaisuuden nykytilasta voidaan kiteyttää seuraavasti: vanhemman polven maallikkovoittoisen miesryhmän johtama liike, jossa johtoasemissa pitkään istuneet ovat eristäneet totaalisesti kaikki naiset ja samoin liikkeen nuoret teologit pysymään tiukasti syrjässä vallasta ja päätöksenteosta.

Johdon linja ei kuitenkaan saa täyttä hyväksyntää liikkeen sisällä ja esimerkiksi naispappeuden kannatus on vahvistumassa. Nykytilanteessa lestadiolaisuus onkin jäämässä marginaaliin kirkon sisällä.

Asiantuntemuksessa ja informatiivisuudessa sekä historiallisessa näkemyksellisyydessä Pentikäisen punnittu kirjoitus peittoaa kerralla niin iltapäivälehtien lööppiyritelmät kuin kiiltokuvamaiset ”vanhoillislestadiolainen malliperhe suviseuroissa” –jutut. (Blogissa julkaisemisen vaatimat väliotsikot ovat omiani.)

 *   *    *

– –  Herätysliikkeiden rooli suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole vähäinen. Tutkimusten mukaan joka kymmenes suomalainen kuuluu kiinteästi tai väljästi johonkin herätysliikkeeseen ja joka kymmenes on myös saanut vaikutteita niistä.

Minulla oli tilaisuus käydä niin Suviseuroissa kuin Herättäjäjuhlillakin. Suviseurat on tuttu jo lapsuudesta. Herättäjäjuhlilta on vähemmän kokemusta, mutta niitäkin on tullut seurattua.

Tapahtumat kasvavat samasta juuristosta, vaikka ovat tänään aika erilaisten liikkeiden erilaisia kesäjuhlia.

Lasten mielestä eroja on tosin vähän. Heidän mukaansa Kiuruveden juhla oli pienempi, siellä oli tarjolla lettuja, ja vessat olivat parempia, kun niissä oli kunnon ovet ja juokseva vesi.

Lukutaito ja pietismi herätyksen dynamoina

Herätys- ja kansanliikkeiden yhteinen juuristo on 1700- ja 1800-luvun luterilaisessa pietismissä ja laajoissa kansanherätyksissä, jotka syntyivät ihmisten oppiessa lukemaan. Taustaa on muun muassa lukijaliikkeessä, jossa korostettiin hengellisen kirjallisuuden lukemista.

Lestadiolaisuuden nimihahmo, rovasti ja luonnontutkija Lars Levi Laestadius, liittyi vahvasti tähän perinteeseen.

Myös varhaisen herännäisyyden johtohahmo, Ylitorniolta Savoon muuttanut torppari Juhana Lustig, kasvoi samasta ajattelusta. Savon heränneitä ensi alkuun koonnut Lustig ajautui myöhemmän riitoihin herännäisjohtajan Paavo Ruotsalaisen kanssa, eikä hänestä juuri körttiseuroissa puhuta.

Lestadiolaisuus jäänyt kirkon marginaaliin – missä nuoret teologit?

Lestadiolaisuus syntyi siis papin ympärille mutta ajautui myöhemmin ristivetoon pappien kanssa. Laestadius ei tosin kuollessaan tiennyt perustaneensa mitään liikettä vaan ajatteli tehneensä kirkon papin työtä.

Maallikkojen vaikutuksesta syntynyt herännäisyys taas oli heti alussa riidoissa pappien kanssa. ”Siitä on meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit ynnä tämän pahan maailman kanssa meitä vastaan sotivat”, kirjoitti Lustig vuonna 1814.

Nykyään tilanne on toinen. Herännäisyys on silmiinpistävästi kirkon eliitin liike ja lestadiolaisuus enemmän kirkon marginaalissa, vaikka siinäkin on paljon papistoa.

Ei ole siis ihme, että Herättäjäjuhlien pääkenttä oli aivan Kiuruveden kirkon kupeessa ja monen kirkkopuiston puun varjossa vilvoitteli piispa tai muu tunnettu kirkkovaikuttaja. Suviseurat on valtava tapahtuma. Käytännön sanelemana se järjestettiin pelloilla, joilta saattoi nähdä Liperin kauniin kirkon, jos ymmärsi katsoa oikeaan suuntaan.

Sama näkyi puhujalistoilta. Herättäjäjuhlien puhujapöntössä esiintyi paljon eri-ikäistä papistoa ja teologian opiskelijoita. Suviseuroissakin puhui pappeja mutta aiempaa vähemmän. Lisäksi nuorempi papisto oli jätetty ilman puhevuoroja.

Lestadiolaisuudessa naiset eristetty liikkeen julkisista tehtävistä  

Mielenkiintoista on myös se, miten liikkeiden suhtautuminen naisiin on eriytynyt.

Molempien syntyvaiheissa naisilla oli tärkeä rooli. Varhaisessa lestadiolaisuudessa oli naispuhujia. Laestadiuksen jälkeen liikehdintää johtivat paljolti hänen tyttärensä ja heidän serkkunsa sekä muutamat muut vahvat naiset – Amerikkaa myöten.

On paradoksaalista, että 1800-luvun lopulla piispa Gustaf Johansson arvosteli lestadiolaisuutta nimenomaan naispuhujista.

Tätä nykyä vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole naispuhujia eikä -pappeja, vaikka naispappeuden kannatus liikkeen sisällä vahvistuu. Liikettä johtavan Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n johtokunta on yhä täysin miehinen.

Herättäjäseuroissa nainen puhujapöntössä on yhtä luonteva kuin risti juhlakentän alttarilla. Lisäksi ensi kertaa Herättäjä-Yhdistystä johtaa nainen, kotkalainen opetusneuvos Kaisa Rönkä, joka on myös kirkolliskokouksen varapuheenjohtaja.

”Kunnolliseen elämään tässä maailmassa”

Yhteisen juuriston lisäksi liikkeillä on muutakin jaettua.

Sitä on esimerkiksi se, että liikkeiden jäsenet pyrkivät kunnolliseen elämään tässä maailmassa, vaikka hyvä elämä ei autuutta toisi vaan armo. Samalla katse on tulevassa elämässä.

Tätä ajattelun ulottuvuutta kuvaa hyvin Herättäjäjuhlissa myynnissä ollut t-paita, jonka rinnuksessa lukee Kahden maan kansalainen.”

*    *    *

Pohdintaa – Kriittisen keskustelun merkitys ”sisällä ja ulkona”

Kun tulevaisuus pitkällä aikavälillä riippuu nuorten kouluttettujen ihmisten, erityisesti teologien sekä toisaalta naisten otteesta liikkeen johdossa, Pentikäisen tilanneanalyysissa vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuus ei näyttäydy pelkästään lupaavana.

Seuraavaksi voidaan kysyä, mikä vaikutus Pentikäisen Suomen valtalehdessä julkaisemalla kritiikillä ja muulla keskustelulla liikkeen ”ulkona” ja ”sisällä” on vanhoillislestadiolaisuuden johdon ratkaisuissa. Ottavatko vaikutusvaltai-simmat jäsenet julkista pohdintaa ja kipukohtien oivalluksia huomioon?

Muutamat muutkin vanhoillislestadiolaiset ovat arvostelleet julkisuudessa avoimesti, omalla nimellään, liikkeen toimintatapoja ja opetusta (esim. Mauri Kinnunen, Lassi Hyvärinen, Stiven Naatus, Virpi Hyvärinen, Vuokko Ilola, Juho Kalliokoski, Terttu Holmi,  Topi Linjama, Johannes Alaranta ja Pekka Asikainen). Anonyymisti netissä käydään keskustelua  jatkuvasti.

Sisällä olevien esittämä kritiikki on selvästi voimistanut sisäistä muutos-painetta. Se on ilmennyt  puolustautumisena ja responssina seurapuheissa, Päivämiehen kirjoituksissa (Päivämiehessä on vihjailtu jopa ”pettureista”)  ja viime vuosien suviseurojen puheissa. Toistaiseksi todellinen vaikutus näyttää olleen pelkästään se, että keskusjohdon puheissa ja saarnoissa ovat vahvistuneet entistä vanhoillisemmat äänenpainot sekä nettikeskustelulle julistetut tuomiot. Hengellisiin kysymyksiin liittyvää nettikeskustelua on paheksuttu ankarasti ja pidetty sitä uskovaisille sopimattomana. Uskonasioista pitäisi keskustella vain kasvokkain. (Tuorein kommentoija aiheesta oli Johanna Lumijärvi kolumnissaan Päivämiehessä.)

Toinen ryhmä, herätysliikkeestä pois lähteneet, voivat ilman pelkoa esittää kritiikkinsä johdon kyvyttömyydestä ja muista epäkohdista, kiertelemättä ja julkisesti. Heillä ei ole yhtä paljon menetettävänään kuin sisällä olevilla. He voivat puhua pelkäämättä ainakaan samassa määrin sosiaalisia seuraamuksia (painostamista, pahojen puheiden levittämistä, yksityiselämän häirintää) kuin liikkeen sisällä elävät.

Vaikka ulkopuolisten mielipiteillä ei ole nähty välitöntä vaikutusta SRK:n sisäiseen toimintaan, heidän puheenvuoronsa voivat  kiinnittää ulkopuolisten tahojen,  kuten evankelis-luterilaisen kirkon, viranomaisten, ihmisoikeus-järjestöjen, poliitikkojen ja eduskunnan huomiota herätysliikkeen käytännöistä seuraaviin ongelmiin ja epäkohtiin. Ulkopuolisten kannanotot voivat  näin lisätä ulkoista muutospainetta liikkeen johdossa, jotta kymmeniä tuhansia ev.-lut. kirkon jäseniä koskevista vahingollisista käytännöistä voidaan luopua.  

Jää nähtäväksi, millainen vaikutus julkisella keskustelulla on vanhoillis-lestadiolaisuuden lähivuosien kehityksessä.  – Ja ai niin, Pentikäinen mainitsi että Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja on kotkalainen opetusneuvos Kaisa Rönkä. Todettakoon, että yhdistyksen päätoimikunnassa, joka vastannee SRK ry:n johtokuntaa, on 12 jäsentä, joista miehiä on seitsemän ja naisia viisi.

*    *    *

Jälkipohdintaa harrasteli nimimerkki  ”Katoava kansanperinne”. 

Lue lisää:

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta: Hanna-Leena Nissilän, Riikka-Maria Saukkosen sekä  Juuso ja Maria-Riitta Kalliorannan käsityksiä.

Naiset tulossa sananjulistajiksi

Jussi Rytkönen: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Skribentti: Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla?

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

Piispa Kari Mäkinen: Oman liikkeen näkeminen muiden yläpuolella on ongelmallista  

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Johanna Lumijärvi: Keskustelua kasvokkain. Päivämies 29/2010.

Kari Kuula: Teologinen kohukirja: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa (A)

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 2000-luku, arvot, Conservative Laestadianism, evankelis-luterilainen kirkko, Helsingin Sanomat, hengellisyys, historia, johtokunta, kiellot, kirkko, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, naisen asema, naissaarnaajat, normit, nuoret, pietismi, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, tulevaisuus, vallankäyttö

Naiset tulossa sananjulistajiksi


Helsingin Rauhanyhdistyksellä järjestetään lokakuun alussa (2010) teologi-ilta, jossa tarkasteltaneen kirkon virkakysymystä naispuolisten teologian vl-opiskelijoiden kannalta. Tilaisuudesta on maininta Kotimaan verkkosivulla. Sen sijaan Helsingin rauhanyhdistyksen netissä olevassa ”toimintakalenterissa” ei teologi-iltaa ole mainittu. Tieto tilaisuudesta on ollut jo jonkin aikaa liikkeellä ja monien tiedossa.

Paikalla on teologian ylioppilaita, alueen papistoa ja puhujia. SRK:n  puheenjohtaja Olavi Voittonen puhuu tilaisuudessa aiheesta Pappisvirka ja sen hoitaminen.

Leppänen: Saivatko naiset osallistua 1980-luvulla päätöksentekoon virkakäsityksestä?

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat tutkijat Mari Leppänen ja Heikki Nenonen toivovat liikkeeseen avointa keskustelua virkakysymyksestä. Teemoista on keskusteltu aikaisemminkin vanhoillislestadiolaisuudessa. Asia on ollut esillä aina siitä lähtien, kun luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden.

Jo vuonna 1984, parisen vuotta ennen kirkolliskokouksen naispappeuden hyväksynyttä päätöstä, SRK:n piirissä toimineet papit ja SRK:n johtokunta suunnittelivat toimintamallin, jonka avulla vl-papit saattoivat työskennellä kirkossa huolimatta siitä, että saavat rinnalleen naispuolisia pappeja. Silloinen SRK:n puheenjohtaja Erkki Reinikainen kävi neuvottelut myös Oulun piispan Olavi Rimpiläisen kanssa, joka piti ratkaisumallia luonnollisesti hyvänä. Hän oli itse tinkimätön naispappeuden vastustaja. Ratkaisu oli erinomainen kummallekin taholle, sillä vl-papit saattoivat jatkaa kuten ennenkin, liike säilyttäisi asemansa kirkon sisällä, huolimatta siitä, että naispappeja ei pidetä ”oikeina pappeina”.  Kirkko puolestaan säästyisi repeämältä lestadiolaisten osalta. Voidaan vain kuvitella millaista tuhoa lähes sadan vl-papin ja ehkä tuhansien seurakuntalaisten lähtö olisi kirkolle silloin merkinnyt.

Kotimaassa ja Kalevassa oli herätelty keskustelua siitä, onko lestadiolaisuuden kanta naispappeuteen oikeastaan ehdottomasti kielteinen, erityisesti liikkeen historian valossa. Erkki Reinikainen julkaisi Kotimaassa SRK:n puheenvuorona kannanoton asiasta (Kotimaa 17.7.1984).

Kysymys vl-naisten pappisvihkimyksestä on nyt 2000-luvulla aktivoitunut mm. siitä syystä, että FM, tiedottaja Mari Leppänen on hiljakkoin käynnistänyt väitöskirjatutkimuksensa naisten asemasta lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt tutkimukselle huomattavan apurahan. Hän on myös alkanut tehdä kysymyksia siitä, millä tavoin SRK:n päätös aikanaan tehtiin.

– Kysyisin, ovatko kaikki saaneet osallistua nykyisen kannan muotoiluun, huomauttaa Mari Leppänen. Saivatko esimerkiksi naiset 1980-luvulla olla mukana keskusteluissa, ja voivatko he olla mukana tänään?

Risto Leppäsen väitöskirjan esipuheessa todetaan lisäksi, että Mari Leppänen on myös henkilökohtaistesesti tunnistanut itsessään teologin kutsumuksen.

– Suhtaudun myönteisesti naisten pappeuteen, toki tiedostaen oman hengellisen taustayhteisön kannan. Pidän naisten pappeutta toivottavana myös lestadiolaisessa herätysliikkeessä, Leppänen sanoo.

Leppänen ei todennäköisesti ole ainoa naisten asemasta, teologiasta ja myös papin työstä kiinnostuneista lestadiolaisista naisista. Viime vosina yhä useammat lestadiolaiset naiset ovat ryhtyneet opiskelemaan teologiaa. Naisten pääsyä pappisvirkaan kannattavat monet kolmi-nelikymppisten akateemisten joukossa.  Esimerkiksi Hanna-Leena Nissilä on ilmoittanut julkisuudessa kannattavansa naisten oikeutta toimia sananjulistajana.

Myös päätoimittaja Mikael Pentikäinen, joka muuten on Mari Leppäsen velimies, viittasi naisten heikkoon asemaan ja lestadiolaisuuden alkuvuosikymmenten naispuolisiin sananjulistajiin kolumnissaan Helsingin Sanomissa 13.7.2010: Kahden maan kansalaisia.

Helsingin yliopistossa väitöskirjaa valmisteleva tutkija Heikki Nenonen toivoo tulossa olevasta keskusteluun avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta.

– Toivon, että siellä olisi avoin ja ennakkoluuloton lähestyminen illan teemaan, kuten ennenkin vastaavissa illoissa, eri ajatusten ja sukupolvien välillä, teologi Heikki Nenonen sanoo. Hän hyväksyy sen, että maallikkopuhujiksi seuroihin ei jatkossakaan hyväksyttäisi naisia. Tässä on kyse maallikkovaltaisen liikkeen seuraperinteestä, hän perustelee.  

– Kysymys pappisvirasta on kuitenkin eri asia. Nenonen muistuttaa, että vanhoillislestadiolainen liike on sitoutunut kirkkoon ja samalla sen virkajärjestykseen. Hän katsookin itse, että pappisviran haltijan sukupuoli ei ole opillinen kysymys.

– Suhtaudun myönteisesti, jos nainen haluaa toteuttaa kutsumustaan pappina. 

Nenonen  toivoisi herätysliikkeeltä nykyistä avoimempaa ja myönteisempää suhtautumista naisten pappeuteen.

Keskustelua naisten roolista vuonna 2009

Nuorten akateemisten vanhoillislestadiolaisten piirissä esiintyy enemmän tai vähemmän avointa kritiikkiä liikkeen miesvaltaa kohtaan.

Nuoremmat SRK:n vuosikokousedustajat ovat ryhtyneet tavoitteellisiin ja määrätietoisiin toimiin asian korjaamiseksi. Aloitteellisia ovat olleet sekä vl-uskovaiset miehet että naiset.

Oripään suviseuroissa 2009 pidetyssä vuosikokouksessa käytiin keskustelua siitä, että SRK:n johtokuntaan valittaisiin myös naisia. Kokouksessa myös ehdotettiin SRK:n julkaisutoimikuntaan nimeltä mainiten naispuolista henkilöä erovuoroisen jäsenen tilalle. Jo tämä olisi ollut radikaalia, ja liikaa se olikin.

Puheenjohtaja Tapani Tölli hämmentyi tilanteessa täysin eikä aluksi ottanut esitystä lainkaan huomioon. Häntä nuorempien vuosikokousedustajien piti suopeasti muistuttaa vanhaa kansanedustajaa kokouksen menettelytavoista. Lopulta Tölli vetosi ehdotuksen tekijöihin ja kannatuksensa ilmaisseihin edustajiin ja esitti toivoumuksen,  että nämä vetäisivät ehdotuksensa pois, ”jotta kokous olisi yksimielinen”. Esittäjät tekivätkin kiltisti työtä käskettyä. Näin kokouksessa ei tarvittu äänestystä valittavista jäsenistä.

On kuitenkin selviö, että naisia tullaan lähivuosina valitsemaan johtokuntaan. Tämä onkin välttämätöntä, sillä nykyiset nuoret aikuiset ovat kasvaneet sukupuolten tasa-arvoa edistävässä suomalaisessa yhteiskunnassa, ja räikeä miesvalta on rasite SRK:n imagolle. Lisäksi on olemassa myös eettinen perustekin, jolla tosin naisten oikeuksia ei voida liikkeen sisällä perustella: valtaosa liikkeen jäsenistä on naisia, mutta ylimpään päätöksentekoelimeen eli SRK:n 24-jäsenisessä johtokuntaan on koko sen olemassaolon ajan – yli sata vuotta – valittu vain miehiä.

Tutkijoita ja teologeja

Myös naisliikkeen tasa-arvoa edellyttävät arvot ovat tulleet vanhoillislestadiolaisuuden sisälle. Nuoremmassa polvessa on  akateemisia miehiä ja naisia, jotka ovat itse opiskelleet naistutkimusta ja perehtyneet tasa-arvon kysymyksiin. Monille asia on ehdoton fakta myös työelämässä.

Liikkeessä toimii myös avoimesti feministeiksi julistautuneita naisia. Yksi  esimerkki heistä on tutkija, yliopiston opettajana toimiva Hanna-Leena Nissilä. Hän on  toiminut Naistutkimus-lehden toimitussihteerinä ja esiintyi 3.7.2009 TV1:n A-Studiossa vl-feministinä, nostaen esiin vanhoillislestadiolaisen liikkeen tasa-arvopuutteita ja kannattaen myös naisen hyväksymistä papiksi.

Muutos on ollut ilmassa kauan, vaikka se onkin hidas.

SRK:n johto vastustaa

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ei hyväksy naista sananjulistajaksi.

”Sananpalvelijana vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on ollut ja on mies, saarnamies. Yhteisen eli yleisen hengellisen pappeuden hoitajana uskovainen nainen voi julistaa anteeksiantamuksen, lohdutuksen ja rohkaisun sanomaa”, Olavi Voittonen vastasi vuonna 2004 kysymykseen siitä, nähdäänkö joskus maallikkosaarnaajina naisia.  

Samassa yhteydessä vanhoillislestadiolainen teologian maisteri Terttu Haho ilmoitti, että hän ei usko teologisen koulutuksen saaneiden lestadiolaisnaisten edes pohtivan pappeutta. Lausunto on hyvin ymmärrettävissä sitä taustaa vasten, että Terttu Haho on toiminut opettajana SRK:n Reisjärven kristillisessä opistossa ja on naimisissa opistossa yli kolme vuosikymmentä johtaneen Aarno Hahon kanssa.

”En ole kuullut kenenkään puhuvan sellaista. Meille naisille riittää kyllä tehtävää esimerkiksi opettajantyössä. Ehkä joillakin voisi olla halua työskennellä kirkossa samaan tapaan kuin ennen oli mahdollista lehtorin virassa”, hän esitti, siis vuonna 2004. (Kaleva 4.7.2004.)

Kolmikymppisten sukupolvi kannattaa 

Mutta nuorempi naisteologipolvi vl-liikkeessä ajattelee toisin.  Tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisuudessa on naispuolisia teologian opiskelijoita, jotka tietoisesti tähtäävät nimenomaan papin uralle. Myös muut nuoren polven akateemiset vl-naiset ovat aseettuneet kannattamaan naisten oikeutta toimia sananjulistajana. Esimerkiksi Hanna-Leena Nissilä totesi A-Studion haastattelussa: 

”Kannatan naispappeutta…. Mä lähtökohtaisesti haluan uskoa muutokseen, mutta muutokset ovat lestadiolaisuudessa hitaita. Lestadiolaisuutta leimaa muutoksen ja uudistuksen pelko. Minun ajattelu on samankaltaista kuin oman ikäpolveni, mutta kyllä minä toistaiseksi olen saanut vapauden ajatella tällä tavoin. Olen myös saanut tukea sillä ikäisteni seurassa tämmöinenn ajattelu on aivan luonnollista.”
naispappi 6.1Pappien ammattikunta on yleisestikin selvästi naisistumassa, sillä tällä hetkellä kolme viidestä ev.lut. kirkkomme papista on naisia (runsaat 60%).

Ruotsi on ollut naisten tasa-arvossa meitä edellä, niin tässäkin. Naiset hyväksyttiin siellä papeiksi yli 50 vuotta sitten, ja kaksi Ruotsin piispoista on naisia. Suomessa nainen on ollut kaksi kertaa ehdolla piispanvaalissa, mutta yhtään naista ei ole vielä piispaksi valittu.

Vanhoillislestadiolaisuudessa tulee punnittavaksi naisten toiminta seurapuhujina aivan lähivuosina, kun liikkeeseen kuuuluvia naisteologit alkavat hakea pappisvihkimystä ev.-lut. kirkossamme.Naispappi 5

Näillä lestadiolaisnaisilla on edeltäjiä ja esikuvia, sillä lestadiolaisen liikkeen alkuvaiheissa myös naiset toimivat sananjulistajina.

Lisäksi juuri naisten aloitteesta lestadiolaisuudessa otettiin aikoinaan käyttöön sanallinen vahvistus syntien anteeksi saamisesta, eli sanonta ”Jeesuksen nimessä ja veressä usko synnit anteeksi”.

 

NAISET SANANJULISTAJINA 1800-LUVULLA

Lestadiolaisen herätysliikkeen levitessä ja organisoituessa se samalla omaksui ympäröivän yhteiskunnan normeja ja luopui alkuvuosikymmenien vapaan hengellisen liikkeen muodoista ja menettelytavoista. Yksi esimerkki tästä sopeutumisesta on naisten sanajulistuksesta luopuminen. Tämän arvellaan tapahtuneen 1890-luvun lopulle mentäessä.

Kirkon taholta lestadiolaisuutta arvosteltiin ankarasti 1880- ja 18890-luvulla. Samaan aikaan valtiolliset olot kiristyivät, mikä merkitsi julkisen vallan tiukentuvaa valvontaa ajan kansanliikkeiden suhteen ylipäätään. Venäjän kontrollipolitiikan takia oli olemassa ilmeinen uhka, että viranomaiset saattaisivat kieltää herätysliikkeen toiminnan, mikäli se jostain syystä joutuisi kirkon ulkopuolelle.

Siksi herätysliikkeen käytännön toiminnassa alettiin varoa seikkoja, jotka saatettaisiin tulkita separatistiseksi pyrkimykseksi kirkon suhteen. Uudessa herätysliikkeessä ei haluttu riskeerata saavutettua asemaa ja kannattajajoukkoa, vaan myönnytyksenä kirkolle ja myös vähitellen keskiluokkaistuvalle herätysliikkeen jäsenistölle sitouduttiin kirkon mallin mukaan miespuhujuuteen. Naisten toiminta puhujana päättyi.

Naisten asemaa ja saarnaamistoimintaa 1800-luvun lestadiolaisuudessa on tutkittu, ja uutta tietoa julkaistaan edelleen. Katsauksia aiheen tutkimukseen, ks. Cullblom 2000; Kaivola 1959a, 1959b; Lohi 1997; Nilsson 1988; Palo 2007; Tiirola 1989.

Erikseen on syytä mainita, että juuri naiset käyttivät ensi kerran herätysliikkeen historiassa sittemmin tunnusmerkiksi muodostuneita synninpäästön vakuuttamisen sanoja: ”Jeesuksen nimessä ja veressä ovat synnit anteeksi annetut”.

Tähän historialliseen yksityiskohtaan voi perehtyä O.H. Jussilan artikkelista Nisunjyvä-lehdessä (Jussila 1953; ks. myös Leivo 2001). Siinä mainitaan kolme Lestadiuksen aikaista, tätä synninpäästön vahvistussanomaa rohkeasti saarnannutta naispuolista sananjulistajaa: Eeva (tai Maria) Parkajoki Muonion Ylipäästä, Loviisa Ranta Muodoslompolosta ja Vuolon Luuva eli Loviisa Vuolo Muonion Ylikylästä. Jussila oli kirjoitusta laatiessaan päässyt haastattelemaan silminnäkijöitä ja aikalaisia.

Pekka Raittila on väitöskirjassaan osoittanut luotettavasti, että naisia toimi saarnaajina ainakin jo 1860-luvulla, herätysliikkeen lähtiessä toden teolla leviämään, Lestadiuksen kuoltua. Jo Lestadius itsekin oli kannustanut naisia saarnaamaan (Kaivola 1959a, 1959b; Raittila 1976; Nilsson 1988, Tiirola 1989; Ratinen & Tuomaala 2001). Raittila onkin nimennyt useita naissaarnaajia. Lestadiolaisuuden tutkimuksessa on mainittu useimmiten ainakin nämä kolme varhaista puhujaa: Magdaleena ja Maria Jokela sekä Angelica Laestadius. (Raittila 1976.)

Naisten saarnaajina toimiminen oli herätysliikkeen alkuvuosikymmenillä tavallista aina 1890-luvulle saakka.

Lestadiolaisen herätysliikkeen kiistattoman johdon ja ehdottoman hengellisen ja hallinnollisenkin auktoriteettiaseman Lestadiuksen jälkeen saanut maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa (1811-1899) otti varsin hyväksyvän kannan naisten saarnatoimintaan. Hän perusteli asiaa Raamatulla (Raattamaa 1976; Nilsson 1988; Tiirola 1989). Samoin saarnaaja Erkki Antti vakuutti puheissaan ja kirjoituksissaan naisten yhtäläistä opillista asiantuntemusta ja vetosi Raamattuun, eli Paavalin työtoverin Foiben esimerkkiin. (Kaivola 1956, 1959a, 1959b.) Myöhemmin 1800-luvun loppupuolella tunnettu lestadiolaispappi Aatu Laitinen (1853 – 1923) samoin kannatti naisten toimintaa sananjulistajina. (Ihonen 1999, 2001; Kinnunen 1996).

Kaivolan tutkimukset 1950-luvulta ovat lisäksi osoittaneet, että Juhani Raattamaan sihteerin, Ruotsin Ylitornion entisen kätilön ja rokottajan Mathilda Fogmanin (1835-1921) aktiivinen toiminta liikkeessä vaikutti hengelliseen keskusteluun. Samalla hän käynnisti periaatteellisen keskustelun erityisesti naisen asemasta seurakunnassa 1860-luvulla. Fogman oli Lestadiuksen läheinen ystävä ja luotettu. Myös Juhani Raattamaa ja saarnaaja Erkki Antti kunnioittivat häntä tasaveroisena ”kollegana” Raamatun tutkistelussa ja tuntemuksessa. (Jussila 1953; Kaivola 1956; 1959a, 1959b; Palo 2007.)

Mathilda Fogman kävi vilkasta kirjeenvaihtoa puhujien kanssa ja tarkasteli kirjeissään lestadiolaisuuden oppia Raamatun valossa. Näiden kirjeiden perusteella Fogman luettiin 1870- ja 1880-luvulla osaksi lestadiolaisen liikkeen luotettuja hengellisiä asiantuntijoita ja hän oli kristillisyyden keskeisimpiä henkilöitä koko Tornionlaaksossa (Jussila 1953, Kaivola 1956; Kaivola 1959a, 1959b; Palo 2007, Ylipää 2005).

Fogman keskusteli saarnaajien kanssa opillisista kysymyksistä sekä puuttui lestadiolaissaarnaajien toimintaan ja sopimattomaan käyttäytymiseen ja nuhteli asianomaisia kirjeissään. Jotkut saarnaajat olivat herättäneet tarpeettomasti pahennusta liikkeen ulkopuolisissa ihmisissä, kuten esimerkiksi vanha saarnamies Mooses Kankoinen. Samoin hän oli nuhdellut sopimattomasta käytöksestä myös toista saarnamiestä, Petter Starkia. (Kaivola 1956; Palo 2007.) Saarnaaja Erkki Antti asettui näissä keskusteluissa puolustamaan Fogmanin käsityksiä. Erkki Antti vakuutti puheissaan ja kirjoituksissaan naisten yhtäläistä opillista asiantuntemusta ja vetosi Raamattuun, eli Paavalin työtoverin Foiben esimerkkiin. Syntyneessä keskustelussa myös Raattamaa käytti samoja argumentteja. (Kaivola 1956.) Yksittäisiä Fogmanin kirjeitä julkaistiin 1950-luvul laja vielä 60-luvun alussa SRK:n lehdissä.

Raattamaa kirjoitti vuonna 1878 Pohjois-Ruotsissa toimineelle lestadiolaiselle kirkkoherralle P.O. Grapelle:

”Paljon on työtä Jumalan pellolla, että valaistuita vaimo-ihmisiäki tarvitaan, ehkä niitä löytyy, jotka tahtoisit sulkea vaimonpuolten suuta Paavalin sanoilla Korinthon vaimoille, jotka astuit miesten eteen eikä tainneet sanan vuoroa antaa miehille, sentähden Paavali heitä nuhtelee, vaan Raamattu osottaa että Hanna on puhunut samaten lapsesta Jeesuksesta kun Simon kaikille kun lunastusta Israelissa odotit; vieläpä Herra lähettää vaimoja ilmoittamaan, se on saarnaamaan epäuskoisille opetuslapsillensa että Hän on jälleen eläväksi tullut, vieläpä vaimoin sydämissäki. Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jeesuksen tuntemista seurakunnassa! Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palvelus-piika. Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kun miehiltä lahjat puuttuvat, ett’ei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opetetaan.” (Raattamaa 1976.)

Raattamaa lähettää tämän kirjeensä lopussa terveisiä Oulussa saarnaajana tuohon aikaan esiintyneelle ”Kristuksen seurakunnan palvelus-piialle Hackzellin Sofialle”. Oululainen kirjakauppias Maria Sofia Hackzell (1826-1904) toimi vuosina 1876-1883 Oulun ruotsinkielisen lestadiolaisryhmän raamatunselittäjänä. ”Hackzellin toimintaa on pidettävä saarnaamisena”, on Seppo Lohi todennut (Lohi 1997). Hänen mukaansa Hackzell oli ”rohkea rajojen rikkoja, joka sai osakseen arvovaltaista ymmärtämystä”.

Raattamaa perustelee nimenomaan Raamatulla naisten oikeutta saarnata. Hän osoittaa, että naisilla on miesten rinnalla samanveroinen tehtävä sananjulistustyössä. Raattamaan lausuma on erityisen merkittävä siksi, että hän asettuu tässä selvästi erilaisen Raamatun tulkinnan kannalle kuin myöhempi lestadiolaisuus. (Erityisesti vanhoillislestadiolaisuutta tutkinut Seppo Lohi on jättänyt jostakin syystä Raattamaan kohdalta pois sen tiedon, että tämä perusteli naisten saarnaamisoikeutta nimenomaan Raamatulla.)

Naisten saarnaamisen loppumiseen oli siis useita samanaikaisesti vaikuttaneita syitä. Yksi oli spontaanin kansanliikkeen organisoituminen eli tehtävien ja vallan jako. Raittila on todennut, että kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, jolla oli selvästi rajattu asema kokousten liturgiassa, naispuhujista useimmat jättäytyivät, tai he joutuivat jäämään sittemmin enimmäkseen kuulijoiksi. (Raittila 1976.)

Kun alkuvuosikymmeninään maaseudun köyhän väestön suorastaan radikaalina kansanliikkeenä aktiivisesti levinnyt herätysliike alkoi ulottua laajempiin kansankerroksiin ja siihen liittyi entistä enemmän keskiluokkaan kuuluvia, koulutettuja ihmisiä, sananjulistuksen spontaani luonne heikkeni. Välittömästä ja henkilökohtaisesta sananjulistuksesta alettiin siirtyä kirkollisen saarnan mallin mukaiseen järjestykseen.

Erityisesti kun herätysliikkeen johtajisto halusi 1800-luvun lopulla lähentää liikettä kirkkoon, herätysliikkeeseen liittyneiden naisten tasaveroinen asema alkoi hitaasti mutta selvästi heikentyä. 1900-luvulle tultaessa lestadiolaisuus oli jo menettänyt jyrkän protestiluonteensa ja siitä tuli vähitellen varsin konservatiivinen sekä uskonnollisissa että yhteiskunnallisiin asioihin liittyneissä kannanotoissaan (Kinnunen 2002, 382 – 383). Tässä vaiheessa, ja viimeistään 1900-luvun alussa, myös naisten saarnaustoiminnasta luovuttiin.

Kiintoisaa on, että lestadiolaiseen liikkeeseen varhain liittynyt ja laajasti tunnettu pappi Aatu Laitinen (1853 – 1923) puolusti voimakkaasti naisten saarnaamisoikeutta vielä verrattain myöhäänkin. Hän kirjoitti asiasta artikkelin Kristilliseen Kuukauslehteen vuonna 1884. Hän tulkitsi Paavalin kirjoitusten naisten saarnaamiskieltoa siten, että kyseessä oli kielto vain omaan aviomieheen nähden. (Laitinen 1980; 2002.) Aatu Laitinen oli yksi herätysliikkeen keskeisistä vaikuttajista Suomessa. Hän toimitti Kristillistä Kuukausilehteä vuosina 1883-1887, ja tämän jälkeen muita lestadiolaisuuden julkaisuja. (Kinnunen 1996, 2004; Raittila 1967).

Piispa Gustaf Johansson, jonka vastuulla oli koko Pohjois-Suomi, oli erittäin kriittinen uutta herätysliikettä, lestadiolaisuutta kohtaan. Hän kritisoi herätystä ankarasti teoksessaan Laestadiolaisuus, jonka hän julkaisi vuonna 1892. Johansson esittää kirjassaan jyrkän paheksuntansa siitä, että liikkeessä sallittiin naistenkin saarnaavan. Johanssonin kritiikistä voidaan päätellä että lestadiolaisuudessa naiset edelleen 1890-luvullakin saarnasivat. Johansson kirjoitti:

”Naisiakin lahkokunta käyttää saarnaamistoimissa, sillä lahkon leweneminen ja koossa pysyminen on täällä pääasia. Nainen onkin warsin sopiwa lahkoa lewittämään, sillä naisen sulo on aisti-ihmiselle wiehätyksenä, ja aisti-ihmistä lahko wiljelee. Tässä puuhassa waikuttaa huonompia woimia, joita kristinusko ei tahdo käyttää. Jumalan sääntöjen halweksiminen ja polkeminen esiintyy nykyaikana niissä liikkeissä, jotka pyytäwät naista siirtää toimialoille, joille Jumala ei tahdo häntä päästää – -. ”

Myös kritisoidessaan lestadiolaista rippioppia ja äänellistä syntien anteeksi julistamista Johansson kirjoittaa lestadiolaisnaisten aktiivisesta toiminnasta: ”Toinen suuri erhetys on siinä, että lahko laskee taiwaan waltakunnan awaimet jokaisen lahkolaisen käsiin. Jopa ämmätkin sanowat tien taiwaan waltakuntaan menewän heidän kauttaan.” (Johansson 1892.) mainittakoon, että sama piispa Johansson vastusti myös naisten korkeakouluopiskelua sillä perusteella, että se oli ”luonnotonta” (Salmesvuori

Johansson lainaa tämän jälkeen edellä siteerattua Raattamaan kirjettä ja toteaa pilkallisesti tällä ”Lapin Akatemian” johtajalla olevan Raamatusta virheellinen käsitys, johon piispan velvollisuus on määrätietoisesti puuttua. Lainattuaan näytteitä lestadiolaisten siihen aikaan julkaisemista teksteistä, joissa nämä puolustavat naisten sananjulistusta, Johansson lopuksi toteaa: ”Lahko ei waan tahdo totella Apostolin käskyä.” (Johansson 1892.) Tämä osoittaa, että naispuhujia oli esiintynyt vielä Johanssonin teoksen kirjoittamisajankohtana 1890-luvulla.

Lestadiolaisuuden sisällä piispa Johanssonin ja yleensä piispantarkastuksissa seurakunnissa esiintynyt kritiikki herätti huolestumista. Toiminnan vapaan jatkumisen kannalta oli vaarallista, että kirkon piirissä pidettiin lestadiolaisuutta harhaoppisena. Poliittinen tilanne ja Venäjän Suomeen kohdistama kontrolli olivat kiristyneet selvästi 1890-luvulla. Tässä tilanteessa lestadiolaisuuden piirissä ei haluttu ottaa enää riskejä, vaan katsottiin, että on parasta sopeutua kirkon tapoihin. Naisten toiminta sananjulistajina siis uhrattiin samalla kun alettiin muultakin osin sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan ja kirkkoon.

Lue lisää: Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

(Kirjoittaja: Skribentti)

Lähteet

Cullblom, E. 2000. Kvinnan i den tidiga laestadianska rörelsen. Tornionlaakson vuosikirja 2000. s. 130-141.

Huhtanen, M. 1991. Mathilda Fogman, ”Fogmanin musteri”. Julkaisussa Ylitornion Joulu, 1991, s. 6 – 8.

Ihonen, M. 1999. Naisen paikka lestadiolaisuudessa:Varhaisia juonteita. Esitelmä Suomen Akatemian ja Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden järjestämässä seminaarissa ”Nöyrä, uhmakas, itsenäinen. Nainen 1800-luvun suomalaisessa kulttuurissa” Turun yliopisto 15.10.1999. [http://www.uta.fi/~tlmaih/Jutut2/naiskuva.htm]

Ihonen, M. 2001. Vaikenevat naiset. Keskustelua naisen paikasta 1800-luvun lestadiolaisuudessa. Historiallinen Aikakauskirja 3/2001, s. 276-292.

Johansson, G. 1892. Lestadiolaisuus. Kuopio 1892.

Jussila, O.H. 1953. Vangituille vapautusta – sidotuille päästöä: satavuotismuisto. Maitojyvä 1953. Helsinki: Laestadiolaiseten ylioppilaskodin kannatusyhdistys. s. 3-8. [http://www.tornio.fi/kirjasto/torkok/laestadius/jussila.htm]

Kaivola E. 1956. Mathilda Fogman ja naisen asema lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Maitojyvä 1956, s. 7–10. Helsinki: Laestadiolaisten ylioppilaskodin kannatusyhdistys.

Kaivola, E. 1959a. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 45-47, s. 73-111. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Kaivola, E. 1959b. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. E.Kaivola 1959.

Kinnunen, M. 1996. Viipurin läänin lestadiolaisuus (1870-1912): linkki eri kulttuurien välillä Suomen historian lisensiaatintyö. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Kinnunen, M. 2004. Herätysliike kahden kulttuurin rajalla – Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939. Jyväskylän yliopisto 2004.[http://selene.lib.jyu.fi:8080/vaitos/studies/studhum/9513918351.pdf]

Laatunen, Aatu. Kansallisbiografian elämäkerta-artikkeli.

Laatunen, A. 1980. Minnen från Lappmarkens kristendom. Haparanda: Carex. (2. p. Haparanda: Bokförlaget Biblioteca Laestadiana, 2002.)

Laitinen, A. Muistoja Lapin kristillisyydestä. Jyväskylä 1985. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 79. Jyväskylä 1990, s. 248-249.

Leivo, S. 2001. Jeesuksen nimessä ja veressä: synninpäästön käyttöönotosta lestadiolaisuudessa. Teoksessa: Lestadiolaisuuden monet kasvot. Helsinki: Suomen teologinen instituutti, s. 103-121.

Lohi, S. 1997. Nainen lestadiolaisuudessa 1800-luvun Suomessa. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 86. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, s. 111-128.

Nilsson, K. 1988. Den himmelsaka Föräldern: Ett studium av kvinnans betydelse i och för Lars Levi Laestadius’ teologi och förkunnelse. Acta Universitatis Upsaliensis. Women in religion 1. Göteborg: Graphic Systems.

Palo, M.-L. Laestadianismen och kvinnorna – litet historia och mycket nutid. Teoksessa: Tornionlaakson vuosikirja 2000, s. 177-188.

Palo, M-L. 2007. Mathilda Fogman. Haparanda: Bokförlaget Biblioteca Laestadiana.

Raattamaa, J. 1976. Kirjeet ja kirjoitukset. Helsinki: Akateeminen kustannusliike.

Raittila, P. 1967. Lestadiolaisuuden matrikkeli ja bibliografia. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Raittila, P. 1976. Lestadiolaisuus 1860-luvulla: leviäminen ja yhteisömuodostus. Väitöskirja. Loimaa: Loimaan kirjapaino.

Ratinen, S. & Tuomaala S. 2001. Laestadiukselle uskon löytyminen oli kuin lapsen syntyminen Kirkko ja kaupunki 4/31.1.2001.

Reinikainen, E. 1984. Näkökohtia vanhoillislestadiolaisuuden kannasta naispappeuteen, regimenttioppiin ja yhteistyöhön. Kotimaa 17.7.1984, s. 4.

Tiirola, K. 1989. Naisen asema lestadiolaisuudessa 1860-1906. Kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Tutkijan yllättävä löytö: Lestadiolaiset kannattivat naispappeutta 1800-luvulla. (FT Anneli Mäkelän haastattelu, nyk. Mäkelä-Alitalo). Kaleva 14.4.1984, s. 5.

Zidbäck, A. 1941. Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa. Helsinki: Otava.

Ylipää, M. 2005. Glesbygdens ängel: barnafödande i Tornedalen under Mathilda Fogmans tid. Luleå: Luleå tekniska universitet.[http://epubl.ltu.se/1402-1773/2005/122/LTU-CUPP-05122-SE.pdf]

Linkkejä:

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

”Naispappeudesta syytä keskustella” . Kotimaa24, 18.8.2010.

Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu. Kotimaa24, 18.9.2010.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

2 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1980-luku, 2000-luku, ennuste, evankelis-luterilainen kirkko, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, laestadian, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, naisen asema, naiseus, naissaarnaajat, normit, nuoret, opilliset kysymykset, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurat, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, tulevaisuus, tutkimus, vallankäyttö

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä


Vanhoillislestadiolaisuusko miesvaltaa?

Vanhoillislestadiolaisuuden miesvalta eli patriarkaatti ei ehkä ole yksiselitteinen, koska toki kodin piirissä naisella, eli naimisissa olevalla suuren perheen äidillä, on tosiasiallista valtaa.

Mutta toisaalta. Vanhoillislestadiolaisen naisen on jätettävä pois ulkoisesta olemuksestaan paljon sellaista mikä on meidän kulttuurissamme yleistä ja tavanmukaista, kuten luovuttava meikkaamisesta, muusta koristautumisesta (esim. korujen laittaminen korviin on synti, muualle sallittua).

Mutta kaikkein vakavin patriarkaatin eli miesvallan osoitus on tietysti se, ettei nainen saa itse päättää eikä vaikuttaa perheensä lapsilukuun. Eli omaan ruumiiseensa.

Naisen todelliset mahdollisuudet kieltäytyä seksistä silloin kun hän ei sitä halua ovat hyvin rajalliset. Käytännössä nainen joutuu alistumaan seksiin usein vastoin tahtoaan.

Nimittäin, jos hän raskauden pelon takia kieltäytyy seksistä, hän voi ajaa miehensä itsetyydytykseen joka on synti, tai pornoon (samoin synti) tai jopa sivusuhteeseen eli huoruuteen. Päivämies-lehden kirjoituksissa on selibaattikin julistettu synniksi, satunnaista aivan lyhyttä aikaa lukuunottamatta.

Tässä partiarkaatti näkyy kiistattomasti: miehen luovuttamattomassa oikeudessa siittää jatkuvasti eli levittää geenejään. Naisen ihmisoikeuksista ei ole puhettakaan.

Toiseksi patriarkaatti on varmistanut naisten saannin sillä, että lestadiolaisnainen ei saa valita itse aviopuolisokseen ketä haluaa, vaan hänen on avioiduttava lestadiolaismiehen kanssa.

Toki tämä kielto koskee myös miehiä, mutta miehiä on liikkeessä huomattavasti naisia vähemmän. Lestadiolaismiehet yleensä saavat kumppanin. He avioituvat usein hyvinkin nuorena.

Sen sijaan joka ikäluokasta joutuu sadoittain jos ei tuhansittain nuoria naisia jättäytymään sinkuksi vastoin tahtoaan. Näille naisille ei vain yksinkertaisesti riitä avioitumisikäisiä lestadiolaismiehiä puolisoksi.

Nimimerkki ”Tilastotietoa” 12.4.2008:
”Tein tilastoa pari vuotta sitten erään suuren ry:n osalta yksinäisistä naisista. Laskin Päivämiehen joulutervehdyksistä yksin tervehdyksen jättäneet naispuoliset henkilöt, joita oli 480 henkilöä. Oletin, että tervehdyksen jättää yksin erillään perheestään ehkä 18 vuotta täyttänyt henkilö, poikkeuksia voi tietysti olla. Toinen oletus oli, että naispuolisia leskiä olisi 100 henkilöä. Näin ollen jäljelle jää 380 naimaikäistä naista. Valitettava tosiasia on, että samaisella ry:llä miehiä on kourallinen!”

http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/5608545/29903486

Mutta nämä naiset eivät rohkene ottaa sitä askelta, että vastaisivat ei-lestadiolaismiehen osoittamaan kiinnostukseen myönteisesti.  Jos nimittäin nainen avioituu ulkopuolisen kanssa, hän tekee niin suuren synnin, että hän joutuu tekemään parannusta koko seurakunnan edessä julkisesti. Julkirippiä. Tai joutuu ulos.

 Julkisesta synnistä on tehtävä julkinen parannus. Samoin, jos on avioitunut epäuskoisen kanssa, on siitäkin tehtävä julkinen parannus. (Päivämies, 29.11.1978)

Liikkeessä on tuhansittain naisia, jotka ovat tästä syystä joutuneet tai suostuneet vastoin tahtoaan luopumaan omasta rakastetusta, elämänkumppanista, sukupuolielämästä, omista lapsista ja perheestä, omista lapsenlapsista… loppuelämäkseen.

Tottakai patriarkaatin yksi osoitus on myös se tosiasia, että SRK, liikkeen keskusjärjestö joka on toiminut sata vuotta, ei ole huolinut johtokuntaansa yhtään naista. ensimmäinen nainen esim. Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnassa oli vuonna 1956 valittu Betty Kuusikko.

Vanhoillislestadiolaisuudessa enemmistö jäsenistöstä on nykyisin naisia. Heillä ei ole liikkeen ylimmässä johdossa yhtään edustajaa. Johtokuntaan kuuluu vain 24 miestä.

Samaten puhujainkokoukseen osallistuu vain miehiä: 600-900 miestä, sillä puhujissakaan ei ole ollut yhtään naista sitten 1800-luvun. Vielä liikkeen alkuvuosikymmeninä myös naiset toimivat sananjulistajina.

Kaleva-lehden haastattelussa 22.3.2009 SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen vastasi toimittajan kysymykseen naisten asemasta:

Nähdäänkö vielä päivä, jolloin SRK:n johtokunnassa on naisia?

”Minä en siihen ota kantaa, mutta lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa.”
”Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.”
 

Kalevan haastattelussa vuonna 2004 Voittosen vastaus oli sama. ”Sananpalvelijana vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on ollut ja on mies, saarnamies.” (Kaleva 2.7.2004.)

 *     *     *

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys Ry:n vuosikokous pidettiin lauantaina 30.6.2007 Valkealatalolla, Valkealassa. Paikalla oli 310 edustajaa 150:stä rauhanyhdistyksestä. Vuosikokous päätti useista henkilövalinnoista.

Kiistaton osoitus miesten suosimisesta johtokunnan jäsenten valinnoissa

 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja vaihtuipapit6

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) vuosikokous pidettiin suviseurojen yhteydessä lauantaina 30.kesäkuuta Valkealassa. Vuosikokous ja uuden johtokunnan järjestäytymiskokous päättivät useista henkilövaihdoksista.

Johtokunnan jäsenistä on erovuorossa vuosittain neljännes. Erovuoroisten tilalle valittiin lääninsosiaalitarkastaja Toivo Haataja Hauholta, rehtori Mikko Kinnunen Reisjärveltä, rehtori Pentti Rentola Alajärveltä, työnjohtaja Pekka Nurmela Helsingistä, lehtori Aimo Helén Kärkölästä ja rehtori Pekka Vuonokari Nakkilasta. Johtokunnassa on yhteensä 24 jäsentä.

Vuosikokouksessa päätettiin myös SRK:n julkaisujen toimitusneuvoston jäsenistön valinnasta. Erovuorossa oli kaksi toimitusneuvoston jäsentä. Heidän tilalleen valittiin kappalainen Timo Riihimäki Limingasta ja rehtori Matti Taskila Kannuksesta. Toimitusneuvostossa on kaikkiaan 8 jäsentä.

Uuden johtokunnan järjestäytymiskokouksessa 30. kesäkuuta SRK:n johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin rovasti Olavi Voittonen Oulusta. Puheenjohtajan tehtävästä väistyi oulunsalolainen maanviljelijä Matti Lääkkö, joka toimi tehtävässä vuodesta 1992 lähtien. Järjestäytymiskokous valitsi uudeksi 1. varapuheenjohtajaksi rehtori Matti Taskilan Kannuksesta ja 2. varapuheenjohtajaksi luokanopettaja Pentti Saulion Jyväskylästä.

Suviseuratiedotus
30.6.2007

http://www.suviseurat.fi/2007/ajankohtaista21-fi.html

kolme-miesta

Osuva kommentti vilkkaassa nettikeskusteluissa, kun nimimerkki ”Maalaispoika” totesi Suomi 24 -palstalla pian Voittosen haastatttelun jälkeen:

”Voittosen haastattelu Kalevassa reilu viikko sitten nosti esille erään teeman, jota olen viikon mielessäni pyöritellyt. Kun kysyttiin, miksi SRK:n johtokunnassa ei ole naisia, Voittonen totesi asian liittyvä UT:n aikaiseen vanhemmiston toimintaan. En muista sanoja tarkasti.

Tämä linjaus on mielenkiintoinen ja tärkeä. Voisi kysyä näin: Miten ajatus eroaa faktisesti esikoisuuden opetuksesta seurakunnan vanhimmista tai vanhinten seurakunnasta? Ei mitenkään.

Tämä kannanotto selittäisi osaltaan sen vaikeuden, joka on liittynyt ja liittyy edelleen keskusteluun huoneenhallitusopista. Siinä postuloidaan kristillisyyteen ”laiteiden keskellä elävä ydin ja taso, taso, jolle kuuluu lupa, oikeus ja asema esittää opillisia linjauksia, vartioida oppia ja elämää ja vaatia tälle kaikelle kuuliaisuutta. Ja kun kyseessä on Jumalan ääni, olisi jotenkin kummallista, jos jonkun seurakuntalaisen omatunto olisi tätä ääntä vastaan. Saatika turmeltunut järki.

Mutta perinteinen luterilainen malli menee samalla menojaan. Kyllä siinä jokaisella uskovaisella on Jumalan sanan lujassa rakenteessa sellainen perusta, jolla sekä opetukset että opettaja arvioidaan ja arvostellaan. Ja ytimessä on puhtaan evankeliumin käsite. Siinä uskovainen, Raamatun teksti ja Jumala muodostavat sellaisen kolmiyhteisyyden, joka kieltäytyy kuuliaisuudesta lain saarnan edessä. Olipa sen esittäjä tai vaatija kuka tahansa.”

Lue aiheeseen liittyvää:

Alinta kastia ovat naiset ja lapset  

Maria Lähteenmäki: Suljetun yhteisön pimeä puoli

Tuula Stenius: Ilman elämäntoveria, ilman rakkautta

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

2 kommenttia

Kategoria(t): ehkäisykielto, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kiellot, kuuliaisuus, Maalaispoika, manipulointi, meikkaaminen, miehen asema, naisen asema, naiseus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, norms, Olavi Voittonen, perhe, puhujat, raskaudenpelko, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, totteleminen, vallankäyttö, väkivalta