Avainsana-arkisto: omahyväisyys

Painostava ilmapiiri sai minut lähtemään


Minä olen ollut ns. entinen vl viitisen vuotta. Sen jälkeen, kun muut uskovaiset  asian tajusivat, mihin ratkaisuun olin päätynyt, kävi niin että menetin suurin piirtein kaikki ystäväni. Parhaimmatkaan kaverit eivät enää minua tunteneet Lue koko artikkeli…

Mainokset

5 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, alueelliset erot, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, hengellinen väkivalta, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kaksinaismoralismi, kiellot, kontrollointi, lähihistoria, leimaaminen, mielenterveys, normit, norms, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, syrjintä, totteleminen, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Kultti vai kristinuskoa


Vanhoillislestadiolaisuus on mielestäni määriteltävä paremminkin kultiksi kuin kristilliseksi uskonnoksi. Se on yhteisön jumalaksi kohottanut perhe- ja sukuklaanien kultti.

VL-yhteisön ja SRK:n toiminta perustuu vallankäyttöön. Se taas perustuu puhtaasti ihmisen hätäännykseen siitä tuleeko itse hyväksytyksi ”porukassa”. Eli ihmisen itsekkyyteen, omahyväisyyteen ja selviytymistarpeeseen sekä sosiaalisessa että hengellisessä mielessä. Taivaaseen pitää päästä eikä kasvoja tai omaa ryhmää voi menettää. Pitää elää kuten ”kuuluu”, siitä huolimatta, että kaikkihan me olemme erilaisia. Jumalan erilaisiksi, ainutlaatuisiksi luomia.

Tärkeintä on olla oman yhteisön hyväksymä. Olla hyväksytty, niin että tiedetään ettei kyseenalaista mitään. Vain se on noussut tärkeäksi. Sille ollaan valmiita uhraamaan kaikki muu. Jopa omien lastenkin onnellisuus. Ja pienestä asti opetetaan itsekkyyttä ja ”maailmasta” erottautumista. Vai onko sille muuta termiä, että ”minun pitää pelastua ja minun pitää päästä taivaaseen”. Muista viis. Monikaan ei vaivaudu ajattelemaan itse mitään hengellisiä tahi Raamatun asioita.

Ja sitten tehdään mitä tahansa, jotta olisi yhteisön hyväksymä ja siten oppien mukaan siis myös hyvä kristitty? Ollaan valmiita vaikka ilmiantamaan ystävä…

Omasta mielestäni Raamatussa puhutaan hyvin paljon tästä asiasta: ”rakasta lähimmäistä kuten itseäsi”.  Siihen kuuluu erilaisuuden hyväksyminen, koska olemme kaikki erilaisia.

Vaan aika harva lestadiolainen arvostaa muita niin paljon, että olisi kiinnostunut keskustelemaan esimerkiksi siitä mitä tarkoittaa olla uskovainen homoseksuaali tai onko SRK:n ”vain me”-oppia luvallista kyseenalaistaa. Joten turha edes yrittää keskustella lestadiolaisten kanssa tämmöisestä aiheesta. Menee kuuroille korville.

En halua haukkua kristinuskoa sinänsä. Minusta se on  hyvä uskonto, joka yrittää tuoda tähän pahaan maailmaan hyvää: armoa ja suvaitsevaisuutta. Kirkon Ulkomaanapu tekee kunnioitettavaa avustustyötä tavallisten ihmisten auttamiseksi esimerkiksi Haitin maanjäristyksen uhrien keskuudessa. Siinä kristityt tekevät oikein.

Mutta mielestäni lestadiolaisuudessa kyseessä ei ole lainkaan mikään kristinusko vaan vallankäyttö yhteisökultin kautta.

Näen lestadiolaiskultissa pelottavia piirteitä, jotka eivät ole Raamatusta vaan joiden tarkoitus on lisätä oman maailmankuvan kanssa tismalleen samoin ajattelevien ihmisten joukkoa, samaan tapaan kuin talebanit tekevät toisaalla. Lisääntykää, täyttäkää maa. Käyttäkää tarvittaessa psykopaattisia vallankäytön keinoja pitää ryhmä kasassa. Oma joukko on rajattu ja erillään muista. Se tuo turvaa. Siihen on kasvanut eikä osaa edes muuta kaivata.

Mutta lestadiolaisuus ei ilmeisesti ole ollut aina tällaista? Isoisäni on kertonut vanhoista ajoista.  Kyllä ”siioni” on nyt erilainen.

Ihmettelen, miksi uskovaisen pitäisi pelätä? Miksi ei voi vain luottaa Jumalaan ja uskaltaa katsoa maailmaan myös oman oppikuplansa ulkopuolelle?

 (Kirjoittaja ”Santa76”)

Lue myös:

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri? (Terho Pursiainen)

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Ihmistä ei saa kutistaa

3 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, arvot, elämäntapa, häpeä, hengellinen väkivalta, kaksinaismoralismi, kristinoppi, leimaaminen, opilliset kysymykset, Raamatun tulkinta, seksuaalivähemmistöt, seurakuntaoppi, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, uskon perusteet, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ystävyys

Piispa Kari Mäkinen: oman liikkeen näkeminen muiden yläpuolella on ongelmallista


Herätysliikkeistä tullut säilyttäviä perinneliikkeitäkari Mäkinen piispa 3

Turun piispa Kari Mäkinen on huolissaan kirkon herätysliikkeissä mahdollisesti vahvistuvasta puolustautuvasta ja muurien taakse vetäytyvästä asenteesta. Kun kirkkomme herätysliikkeet rukoilevaisuus, evankelisuus, herännäisyys ja lestadiolaisuus 1800-luvulla syntyivät, olivat ne radikaaleja uudistusliikkeitä ja herättäjiä. Seuraavassa piispa Mäkisen ajatuksia Kalevan haastattelussa, joka tehtiin hänen vieraillessaan suviseuroissa Oripäässää kesällä 2009. Alla myös katkelma tiedottaja Mari Leppäsen SRK:n Suviseuratiedotukselle tekemästä samansisältöisestä haastattelusta.
 

Uudistusliikkeistä perinteen säilyttäjiksi

 
– Nykyään kaikkia vanhoja herätysliikkeitä voi kutsua perinneliikkeiksi. Ne ovat perinnettä ylläpitäviä ja säilyttäviä liikkeitä. Kirkkoamme muuttavat ja uudistavat voimat ovat tänä päivänä muualla.

– Kyllä minusta herätysliikkeet joutuvat elämään sen kysymyksen kanssa, ovatko ne taaksepäin katsovia. Missä määrin oman perinteen pohjalta rohjetaan avautua katsomaan eteenpäin?

Ensi kerran lestadiolaisten suviseuroihin osallistunut piispa välitti viestin, että herätysliikkeiden on rohkaistuttava vuorovaikutukseen ympäristönsä kanssa. 
 
– Peräänkuulutan avointa keskustelua puhumattomien ja jännitteisten asioiden avaamiseksi.
 
Hän pitää suomalaisen kristillisyyden vahvimpana juonteena ujoa ja monesti vaikenevaa kristillisyyttä, joka ei profiloidu mihinkään liikkeeseen, vaan kiinnittyy hiljaisella tavalla kansankirkon arkeen.
 
— Herätysliikkeet tukevat ihmisiä kristillisen uskon syvimpiin aarteisiin. Ongelmallista kuitenkin on, jos oma ryhmä nähdään muiden yläpuolella, hän pohtii.
 
Herätysliikkeitä ei voi Mäkisen mielestä laittaa yhteen muottiin, koska sanaan kätkeytyy monenlaisia aineksia ja perinteitä. Hän kiitteli, että vanhoillislestadiolaisista tulee paljon kirkkoon aidosti sitoutuneita ja motivoituneita työntekijöitä.
– Herätysliikkeet ja muut ryhmittymät tekevät luterilaisesta kirkosta moniäänisen, kuin Raamatun neljä evankeliumia.
 
 
Kaleva 26.6.2009
*    *     *

– Kyllä kirkossa tulee edellyttää, että ne, jotka työskentelevät kirkossa, toimivat yhteisten pelisääntöjen ja yhteisen uskon tulkinnan pohjalta. Se ei ole ollut kaikille helppoa. Tämän kaltaista problematiikkaa olemme joutuneet käsittelemään esimerkiksi Luther Säätiön ja joidenkin virkakysymyksissä jyrkkien pappien kanssa, Mäkinen kertoo.

– Sitä usein mietin, miksi joissakin herätysliikkeissä on kasvualusta aggressiiviselle konservatiivisuudelle. Se voi olla äärimmäisen kovaa. Toisaalta vaarna on myös se, että helposti näemme koko liikkeen näiden ihmisten kautta. Kuitenkaan minkään herätysliikkeen kasvot eivät enää ole yksitotiset.

Kirkossa pitää olla monta ääntä

Herätysliikkeet ja muut ryhmittyvät tekevät kirkostamme moniäänisen. Kirkon moniäänisyys herättää keskustelua ja usein sitä myös kritisoidaan. Muun muassa viimeisessä kirkolliskokouksen istunnossa toivottiin arkkipiispasta kirkon yhtenäisen äänen lähettilästä. Mäkinen on eri mieltä.

– Sellainen kirkko ei ole elävä eikä aidosti toimiva kirkko, missä ei ole aitoa dialogia. Ja jos ei voida keskustella, ei ole tilaa erilaisille näkökulmille ja uuden löytämiselle. Ei ole viisasta, eikä edes mahdollista ajatella, että kirkolla olisi vain yksi ääni. Kirkko on jatkuvasti muuttuva ja jatkuvassa dialogissa sekä sisäisesti että vallitsevan kulttuurin kanssa.

Mäkinen peräänkuuluttaa avointa vuoropuhelua ja keskustelua.

– Ajattelen, että keskustelussa pitää voida testata rankkojakin asioita ja ajatuksia, mutta asenteen pitää olla nöyrä. Kun keskustelusta edetään päätöksiin, on näihin sen jälkeen sitouduttava.

Mäkinen jääkin pohtimaan, onko meillä kirkossa tällaisia nöyrän asiallisia keskustelufoorumeita, joissa pelkäämättä voidaan olla vuorovaikutuksessa erilaisten tulkintojen kanssa.

– Tänä päivänä keskusteluun osallistutaan voimakkaasti omista suunnista.

– Ajattelen, että on aloitettava itsestä, kysyttävä minkälaiset valmiudet itsellä on kuulla niiden ihmisten kokemusmaailmaa, jotka tulevat erilaisen perinteen keskeltä ja erilaisen elämänkokemuksen omaavina kuin minä. Ja mitä enemmän näitä valmiuksia on, sitä enemmän on myös rohkeutta tulla mukaan keskusteluun.

Aitoa keskustelua vaimentaa Mäkisen mukaan yhdenmukaisuuden odotus.

– Kuinka vahvaa on yhdenmukaistava vallankäyttö, jota tapahtuu herätysliikkeiden piirissä ja myös koko kirkon piirissä? Se on kovin inhimillistä, että tällaista tapahtuu, mutta se voi olla tuhoisaa ja vahingollista. Tällainen vallankäyttö on usein myös hyvin hienovaraista ja pinnanalaista.

– Piispana haluan ottaa huomioon ja tukea niitä ääniä, joita halutaan avoimesti ja nöyrästi tuoda yhteiseen pöytään. Surullisinta on se, kun törmää sellaiseen, että pöydän ääreen ei lainkaan haluta tulla, vaan tarkoituksellisesti pysyttäydytään erillään. Tällaisissa tilanteissa jää miettimään, miksi se on niin vaikeaa, ja kysyn myös itseltäni, ymmärränkö riittävästi sitä maailmaa, joka pakottaa toimimaan näin. Mitkä ovat takana olevat pelot?

Mari Leppänen: Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa. SRK/Suviseuratiedotus 26..6.2009
– Samansisältöinen juttu kuin Kalevassa, mutta pohdinnan yksityiskohdat rikastuttavat haastattelua.

2 kommenttia

Kategoria(t): arvot, elämäntapa, evankelis-luterilainen kirkko, Kaleva, keskusteluilmapiiri, kirkko, kristinoppi, luterilaisuus, opilliset kysymykset, seurakunta, seurakuntaoppi, tulevaisuus