Mun psalmia (1)

Veljet ja sisaret, entisetkin, ja muut etniset!

Sillä kussa paljo viisautta on, siinä on myös paljo mielikarvautta; ja joka lisää ymmärrystä, hän lisää myös vaivaa. [Saarn. 1:18]

Tätä ei välttämättä kannata lukea sinun, jos olet uskovainen ja haluat pitää tiukasti kiinni käsityksestäsi, että ”me uskomme niin kuin on aina ennenkin uskottu, Raamattuun perustuen”.

Advertisement

Kristusta kirkastetaan piispan facebookissa

Mitä on evankeliumi? Luther kirjoitti evankeliumista Galatalaiskirjeen selityksessä: ”Tosi evankeliumi on tätä: Teot tai rakkaus eivät ole uskon kaunistus eivätkä täydellistymä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Puheenvuoroja kristiuskon peruskysymyksestä Tampereen piispa Matti Revon facebookissa. Yli sata puheenvuoroa sisältävä keskustelu päättyy

Voiko uskovainen erota puolisostaan?

Rauhanyhdistyksillä opetetaan avioliiton olevan kuolemaan saakka kestävä side, jota ihminen ei saa missään olosuhteissa purkaa.  Raamattu ja Paavalin opetukset avioliitosta poikkeavat SRK:n hengen mukaisesta opetuksesta oleellisesti.

Paavalin mukaan avioliitto voidaan purkaa

Yhdeksi syyksi riittää

Wanted: Paavali rauhanyhdistykselle!

Lestadiolaisuudessa pitäisi tapahtua sama suuri käänne, minkä Paavali teki aikanaan kristinuskolle. On tehty suuri erehdys, kun nyky-lestadiolaisuudesta on tehty ”etnistä” kasvatuskristillisyyttä.

Paavali irrotti kristinuskon sen juutalaisesta perinteestä ja avasi uskon universaaliksi koko maailmalle.

Kristityn vapaudesta – Hannu Vapaavuoren saarna Huopalahden kirkossa

Kirkkoherra Hannu Vapaavuori saarnasi syksyllä Huopalahden kirkossa kristityn vapaudesta. Hän puhui kristillisyyden keskeisestä asiasta. Saarna pani kuulijan mietteisiin ja oli niin mieleenjäävä, että pyysimme sen julkaistavaksi. (Evankeliumiteksti ja saarna alempana, Hannu Vapaavuoren kuvan alapuolella.)

Vapaus on kristityn ominaisuus, tuntomerkki. Uskovana tuntee itsensä vapaaksi. Ihminen vapaimmillaan. Niinkö?

– Vapaus on kristittyjen erityinen lahja, josta on pidettävä huolta. Se on myös kristityn tuntomerkki, muistutti myös arkkipiispa Jukka Paarma  suviseuroissa 2009. Hän viittasi Paavaliin, joka opetti galatalaisille: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen” (Gal.5:1).

Toisin kuin tässä meidän yhteiskunnassamme,  Jeesuksen radikaali vapausnäkemys ei perustu vahvemman vapauteen. Päinvastoin, vahvemmalle ja parempiosaiselle kristitylle  lankeaa Jeesuksen opetuksen mukaan velvoite edistää heikomman kanssaihmisen vapauden toteutumista.

Toisen vapautta ja vapaata uskomista voivat rajoittaa monenlaiset asiat, kuten esimerkiksi pelko, alistaminen, köyhyys, yksinäisyys, sairaus, vanhuus, tai syntyminen vähemmistöön. Tai vaikkapa psyyken rakenteesta ja kasvuympäristöstä  johtuvat piirteet, jotka voivat altistaa ihmisen esimerkiksi väkivaltaiseksi tai alistuvaksi, tai johtaa hänet jonkin riippuvuuden orjaksi. Ihmisen vapautta voi rajoittaa myös pelko joutumisesta painostetuksi ja uhatuksi.

Vielä tätäkin tärkeämpää on, että kristittyinä voisimme oivaltaa, että yhteisölliset valta-asetelmat voivat sisäistyä osaksi myös yksilön omaa toimintaa ja identiteettiä. Silloin ihminen on itse asiassa tietämättään epävapaa ja rajoittaa itse potentiaaliaan ulkoapäin ohjautuvasti, edes ymmärtämättä sitä itse.

On heikkouksia, jotka rajoittavat elämistä aidosti vapaana ihmisenä ja tulemista siksi mikä voisi olla, ja miksi Jumala kyseisen ihmisen tarkoitti. Jeesus opetti, että vahvemman lähimmäisen velvollisuus on auttaa ja rohkaista heikompaa. Näin kanssakäymisessämme pääsisi toteutumaan armollisuus ja rakkaus. Ehkä edes joskus?

Samasta teemasta on kirjoittanut myös Topi Linjama Kalevassa ja blogissaan, tarkastellen kysymystä vanhoillislestadiolaisen yhteisön ja opetuksen näkökulmasta. ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta.”

Linjaman mukaan  vahvojen valtaan on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.  Arkaa sielua ja uskomista varjostaa muiden pelko, eikä omia ajatuksiaan rohjeta esittää julki.

Samaan vapauden puuttumiseen on viitannut usein myös Vuokko Ilola blogissaan: ”Mitenkähän pitkä matka on oikeasti vapaaseen keskusteluun, kun tähän asti pelkkä kriittinen, kyseenalaistava ja epäilevä ajatuskin vl-opetusta kohtaan on ollut syntiä  …tosi moni vl on jo ajatustasolla lukkotilanteessa, saati että uskaltaisi puhua ääneensä asioista, puhumattakaan netissä kirjoittelusta, nikillä tai ilman.”

Ihmiset mieluummin alistuvat vaikenemaan kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan ja ottavat riskin joutua painostetuksi. Tässä tilanteessa ei kristityn vapaus tietenkään toteudu.

Mutta Paavali varoittaa tekemästä “tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan.” (Gal 2:1, 11-21.)

Vahvemman oikeudella voidaan heikompi nujertaa ja naamioida menettely hengelliseksi  ”hoitamiseksi”, ”seurakunnan rakkaudeksi”. Rankimpia menettelyjä on epäuskoiseksi julistaminen ja  uskovaisten yhteisön ulkopuolelle sulkeminen ”rakkauden” nimissä. ”Sitominen syntiin” on vapauden riisto.

– Yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut, toteaa Linjama.”Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.”

Kristityn on kysyttävä itseltään: Mitä voin itse tehdä toisen vapauden hyväksi. Mitä voin tehdä jotta kristityn vapaus toteutuisi omassa lähipiirissäni.

(Matias)

*    *     *

Kirkkoherra Hannu Vapaavuoren saarna, 18. sunnuntai helluntaista 26.9.2010, 1 vk  (kuva: Esko Jämsä)

Evankeliumi  Luuk. 14: 1-6

Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: »Onko sapattina lupa parantaa vai ei?» He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: »Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?» Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Saarna

”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina… Näin alkaa Yhdistyneitten kansakuntien vuonna 1948 hyväksymä Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ensimmäinen artikla. Vapaus on ihmisoikeuksista tärkein, jos jotain voi päätellä siitä, että se nostetaan etusijalle YK:n julistuksen kolmessa ensimmäisessä artiklassa.

Mitäs tämä vapaus sitten oikein on? Kaikki tahtovat olla vapaita, mutta mitä se tarkoittaa?

Tarkoittaako se sitä, miltä se kuulostaa, että vapaa ihminen saa tehdä mitä haluaa, olla niin kuin taivaan lintu, tai niin kuin Ellun kana, lintu sekin, jolla ei ole mitään rajoja ja esteitä? Kukaan ei kiellä eikä käske, voin mennä ja tulla, ottaa ja antaa niin kuin tahdon. Jos meiltä yhtäkkiä kysytään, mitä on vapaus, niin saatamme vastata jotain tuollaista.

Filosofit, poliitikot, taloustieteilijät ja jopa teologitkin puhuvat vapaudesta eri näkökulmista. Vapautta tai vapauksia on monenlaisia. Sananvapaus, liikkumisen vapaus, uskonnonvapaus ja monet muut vapaudet, jotka periaatteessa mielellään suodaan jokaiselle, ja jotka on suhteellisen helppo myös toteuttaa jokaisen ihmisen kohdalla, jos niin halutaan.

Hyvin nopeasti alkavat kuitenkin hälytyskellot soida, jos lähdemme tavoittelemaan täydellistä vapautta, joka koskisi samalla tavalla jokaista ihmistä. Eihän kenelläkään voi olla täyttä vapautta. Täydellinen vapaus ajaisi koko yhteiskunnan nopeasti kaaokseen. Tietyn rajan ylitettyään vapaus sen todella tekeekin. Periaatteessa vapautta saattaa olla kaikilla yhtä paljon, mutta kaikki eivät kykene sitä käyttämään samalla tavalla.

Jos minä olisin vahva, nokkela, taitava ja älykäs, siis kaikin puolin huippulahjakas, voisin käyttää vapauttani aivan toisella tavalla, kuin joku toinen, jota ei olisi varustettu samanlaisilla lahjoilla. Minun vapauteni tekisi nopeasti tuon toisen ihmisen vapauden täysin tarpeettomaksi, koska minun vapauteni rajoittaisi hänen vapauttaan eikä hän voisi sitä käyttää.

Vahvemman vapaudella ottaisin, mitä tahtoisin, ja jättäisin tuolle toiselle sen, mitä jättäisin, jos jotain jättäisin. Jos olisin vapaa, veisin heikommalta hänen maansa ja mantunsa, jos hänellä sellaisia olisi, tai ainakin hän paitansa ja puuronsa, jos minulla sattuisi olemaan nälkä ja kylmä.

Vahvimman vapaus on vapauden irvikuva

Täydellinen vapaus tehdä mitä huvittaa, on eläinten vapautta, vahvimman vapautta, terveimmän, voimakkaimman ja viekkaimman vapautta. Näinhän me ihmiset kyllä usein toimimme. Me käytämme usein nimenomaan juuri tuota eläinten vapautta, vahvimman vapautta, usein enemmän tai vähemmän peitellysti, jos suinkin voimme. Luovumme siitä vain, jos on aivan pakko, tai sitten silloin, kun siitä on meille jotain hyötyä.

Tällaisena vapaus on kaiken pahan alku ja juuri, ja se kyllä näkyy tässä meidän kauniissa maailmassamme.

On tärkeätä ymmärtää, että edellä kuvattu vapaus on vapauden irvikuva. Kun YK:n julistuksessa puhutaan vapaudesta, sillä ei tarkoiteta vahvimman vapautta, vaan nimenomaan kaikkein heikoimman vapautta ja oikeuksia.

Kun Raamatussa puhutaan vapaudesta, se sisältää usein selkeitä rajoja ja ehtoja. Apostoli Paavali kirjoitti korintilaisille: Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi. (1. Kor. 9:19.) Hän käytti ehdotonta vapauttaan palvellakseen muita.

Roomalaisille hän kirjoitti: Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu — Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. (Room. 13. 7,8) Kristitty on vapaa kaikesta, mikä estää häntä rakastamasta lähimmäistä ja toimimasta hänen hyväkseen.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu samasta asiasta oikeastaan paljon ymmärrettävämmin. Yksinkertaisella esimerkillä hän osoittaa, että kaikkinaiset säännöt kumoutuvat, kun on kysymys toisen ihmisen tai jopa kaivoon pudonneen eläimen auttamisesta. Hän ei kyllä välttämättä kehota meitä laittomuuksiin ja anarkiaan omien tulkintojemme perusteella.

Hän osoittaa sen, että lait ja säännökset, jotka eivät edistä lähimmäisen parasta ja yhteistä hyvää, ovat vääriä. Kristityn vapaus on vapautta taistella tällaisia lakeja vastaan.

Martti Luther kirjoitti kirjasessaan Kristityn vapaudesta kaksi teesiä: Kristitty ihminen on kaikkien asioiden Herra, täysin vapaa eikä kenenkään alamainen. Ja: Kristitty ihminen on kaikkien palvelija, itsensä täysin toiselle antava, kaikkien alamainen.

Nämä teesit näyttävät olevan täydellisessä ristiriidassa keskenään. Kuvatessaan näin kristityn ihmisen, Luther tulee minun mielestäni kuvanneeksi Jumalan. Jumalahan on tuollainen, kaikkien asioiden Herra eikä kenenkään alamainen. Kuitenkin hän Jeesuksessa Kristuksessa tuli kaikkien palvelijaksi, antoi itsensä täysin toisille ihmisille.

Kristus on vapauttanut meidät synnin, kuoleman ja pahan vallasta

Luther sanookin samassa kirjoituksessaan: Niinpä Kristuskin, vaikka oli kaikkien asioiden Herra, syntyi vaimosta ja alistui lain alaiseksi. Hän oli samalla kertaa vapaa ja orja; hänellä oli samalla kertaa Jumalan ja orjan muoto.

Kaikki ihmiset syntyvät vapaina, sanotaan YK:n julistuksessa. Se on hieno ajatus ja päämäärä, siihen on pyrittävä. Kristillisessä kasteessa vapaus vielä vahvistuu. Kastettavalle luvataan, että Jumala on Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden vapauttanut hänet synnin, kuoleman ja pahan vallasta.

Vapaina kristittyinä meidän pitää kuitenkin vielä täydentää YK:n julistusta jatkamalla, että jokaisella ihmisellä on oikeus myös kuolla vapaana, synnin kuoleman ja pahan vallasta vapautettuna. Kristus lahjoittaa tuon vapauden jokaiselle, joka häneen uskoo.

Siksi jokainen, joka häneen uskoo, on täysin vapaa ja kaikkien herra. Ja siksi jokainen joka häneen uskoo, on myös kaikkien palvelija ja alamainen. Siihen vapauteen jokaisella ihmisellä on oikeus syntyä, siinä elää ja siinä kuolla, iankaikkisen Jumalan yhteydessä, Kristuksen tähden.”

 

*     *      *

Lisää aiheesta:

Arkkipiispa: Neljä kipupistettä

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Galatalaiskirje: Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti

Herpert: Armo vapauttaa elämään Kristuksessa

Vuokko Ilola: Kun jo ajatus on syntiä…

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Juho Kalliokosken kokemukset: laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko (Kaleva 29.5.2010)

M. T.: Eroon hengellisestä väkivallasta

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

U.T.: Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa

Raamatun tekstit eivät sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta eivätkä siihen perustuvista parisuhteista, totesi  Helsingin yliopiston Vanhan testamentin eksegetiikan preofessori Martti Nissinen kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 24.10.2010 (Raamattu ei käytä valtaa).

Nissinen on osoittanut tutkimustyössään, että  Raamatun homoseksuaalisuutta sivuava aineisto on hajanainen ja sattumanvarainen. Niistä Raamatun teksteistä, joissa homoseksuaalisuutta on sivuttu, ei muodostu asiallista kokonaisuutta, jonka mukaan voitaisiin johtaa oman aikamme kristittyjen ratkaisuja kysymykseen samasukupuolisten parisuhteiden ja perheiden asemasta kirkossa.

 Homoseksuaalisuutta käsittelevät kohdat esiintyvät Raamatussa vain sivuteemoina ja ovat sidoksissa oman aikansa yhteiskuntaan ja senaikaisiin käsityksiin, kuten miesten ja sukujen tai heimojen välisiin valta- ja kunniakysymyksiin.  Näihin seikkoihin on kiinnitettävä erityistä huomiota, kun näkemyksiä homoseksuaalisuudesta perustellaan Raamatun arvovallalla.

 

Yksittäiset  homoseksuaalisuutta koskevat viittaukset Raamatussa kasvavat Nissisen mukaan oman aikansa patriarkaalisen yhteiskunnan arvoista: mieskunnian menetys, eli miehen alistaminen toisen miehen toimesta naisen asemaan oli sen ajan yhteiskunnassa se kaikkein loukkaavin ja kauhistavin asia.

Raamatussa ei siis suinkaan kerrota vastuullisesta homoseksuaalisesta parisuhteesta, vaan väkivallalla nöyryyttämisestä ja toisaalta irstailusta, joka on tuomittavaa, oli sitten kyse homoista tai heteroista.

”Raamatun tekstit viittaavat samaa sukupuolta olevien suhteita kuvatessaan aina kokonaan muuhun asiaan kuin mistä nyt keskustellaan”, Nissinen on todennut  teoksessa Synti vai siunaus (2003).

Esimerkiksi Vanhan testamentin kyseisessä kertomuksessa ”Sodoman miehet eivät olleet homoja vaan rasisteja”. Joukkoraiskaus oli tapa häpäistä muukalaiset. Vastaavia tapauksia löytyy historiasta muualtakin.

Nissinen, joka on kansainvälisesti tunnettu Raamatun historian tutkija ja erikoistunut Raamatun ajan seksuaalietiikkaan, toteaa Helsingin Sanomissa,  että  kukaan ei pysty tukeutumaan Raamattuun tekemättä sen tekstien kohdalla aina valintoja ja tulkintoja. ”Raamattu ei käytä valtaa, vaan valtaa käyttävät aina ihmiset omien valintojensa ja tulkintojensa pohjalta”, hän toteaa. Raamatun tekstit eivät kuitenkaan anna oikeutta käyttää sitä lyömäaseena sukupuolisia vähemmistöjä vastaan.

Artikkelissaan Seksuaalimyönteinen Raamattu (2003) Nissinen on todennut, että nykyihminen lukee Raamattua usein varsin seksuaalikielteisin silmälasein. Silmälasit johtuvat juutalaisen ja länsimaisen kulttuurin erilaisuudesta sekä eräiden antiikin kulttuurista ammentaneiden kirkkoisien luomista tulkintamalleista, jotka eivät alkuunkaan ole pohjautuneet Raamattuun.

Teoksessaan Homoerotiikka Raamatun maailmassa (1994)  Nissinen on korostanut, että raamatullinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen edellyttää myös muihin Raamatun kohtiin tutustumista, erityisesti teksteihin, jotka koskevat rakkauden, vastuun ja seksuaalisuuden välistä suhdetta sekä syrjittyjen ihmisten asemaa. Myös samasukkupuolisille pareille kuuluu kirkossa oikeus pysyvän parisuhteen tuomaan läheisyyteen ja turvaan, joka on Jumalan lahja.

Seuraavassa prof. Nissisen Helsingin Sanomissa julkaistu kirjoitus.

Missä asiayhteydessä Raamattu puhuu homoseksuaalisuudesta?

”Mediassa on viime päivinä vedottu ahkerasti Raamattuun, viimeksi TV1:n A-talkissa 21.10. Raamattuun vetoavat erityisesti ne, jotka vastustavat samaa sukupuolta olevien parisuhteiden tunnustamista ja siunaamista.

Mitä Raamattu sitten tästä asiasta sanoo?

Sodoman miehet aikoivat joukkoraiskata kaupunkiinsa tulleet muukalaismiehet (1.Moos. 19). Mooseksen laissa kielletään toisen miehen miehuuden riistäminen anaaliyhdynnän keinoin eli ”niin kuin naisen kanssa maataan” (3.Moos.18:22; 20:13). Paavali puhuu sukupuoliroolien tietentahtoisesta vaihtamisesta (Room. 1:22-27) ja viittaa miespuolisiin elostelijoihin, jotka suomalaisessa käännöksessä tulkitaan ”miesten kanssa makaaviksi miehiksi”, vaikka alkukieli ei ole yksiselitteinen (1. Kor. 6:9).

Nämä tekstit eivät sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta eikä siihen perustuvista parisuhteista. Niitä siteeraamalla pysyvän parisuhteen solmineet, toisiaan rakastavat ihmiset rinnastetaan joukkoraiskaajiin ja irstailijoihin.

Tämä loukkaa ja häpäisee sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä syvästi.

Mieheksi ja naiseksi luominen (1. Moos. 1.27) on tulkittu samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kielloksi. Homot ja lesbot ovat toki Jumalan luomia naisia ja miehiä, mutta juuri luomisen perusteella heiltä halutaan kieltää osa Jumalan antimista, erityisesti pysyvän parisuhteen tuoma läheisyys ja turva.

Miksi ei toistella Jeesuksen väitettä: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten” (Mark. 2:23-28), tai Paavalin periaatetta, jonka mukaan kaikki käskyt tähtäävät samaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Room. 12:9)?

Näissä Raamatun teksteissä ihminen on tärkeämpi kuin lait ja järjestykset, joiden pitäisi palvella ihmisen parasta eikä erilaisuuteen tuomittujen diskriminointia.

Kukaan ei pysty tukeutumaan Raamattuun tekemättä valintoja ja tulkintoja. Raamattu ei käytä valtaa, vaan valtaa käyttävät ihmiset valintojensa ja tulkintojensa pohjalta.

Vallankäytöstään kantavat vastuun myös ne, jotka istuttavat oman käsityksensä homoseksuaalisuudesta Raamattuun ja kierrättävät sen Jumalan sanana takaisin.”

*      *      *

Martti Nissinen: Raamattu ei käytä valtaa. Helsingin Sanomat 24.10.2010, s. C13 , Mielipide.

(R.K.)

*      *      *

Lue lisää:

Arkkipiispa: Kirkon tuettava homoja ja homopareja. Kirkolliskokouksen avajaispuhe 8.11.2010. Kotimaa24 uutiset.

Synti vai siunaus. Homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta. Toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen. Kirjapaja 2003.

Efva: Jumalan laki?

Heikki  Hellman: Homous on vaikea asia. Helsingin Sanomat 12.8.2004.

Vesa Hirvonen. Homoseksuaalisuus ja luterilaisen kirkon oppi. Julkaisematon esitelmä.

Vesa Hirvonen: Näkökohtia rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta. Teologinen Aikakauskirja 2/2007.

Joonas Josefsson: Rohkeutta homoseksuaalisuuden kohtaamiseen. Piispa Kari Mäkisen haastattelu. Kirkko ja Me 17.9.2009.

Pauli Juusela: Seksuaalinen erilaisuus. Vantaan Lauri 30.9.2003.

Juha Jämsä: Isä, joka on homo – homomiehen perhe ja vanhemmuus. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2003.

Emilia Karhu: Martti Nissinen: ”Homoudesta puhuttaessa unohtuu usein vastuullinen raamatuntulkinta”. Kotimaa24 13,3,2018.

Elina Korhonen & Jenni Lipponen: ”Me ollaan ihan tavallinen perhe” – opinnäytetyö naisparien vanhemmuudesta. Diakonia-ammattikorkeakoulu 2009.

Kari Kuula: Raamattu ja homoseksuaalisuus. Eksegeettinen ja raamattuteologinen selvitys Raamatun viittauksista homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. 2005.

Johanna Kuusniemi: Sateenkaarimessu – Seksuaalivähemmistöön kuuluvien kokemukset hengellisen elämän toteuttamisesta kirkossa ja Sateenkaarimessussa. Käytännöllisen teologian pro gradu –tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto 2005.

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010. (Väitöskirjatutkimuksessa on tunnistettu neljä erilaista raamattunäkemystä, joilla tutkimuksessa mukana olleet 22 pappia tulkitsevat Pyhää Kirjaa. Leppänen on itse vanhoilislestadiolaistaustainen pappi.)

Martti Mäkisalo: Kirkon vähemmistö puhuu seksuaalivähemmistöjen puolesta. Helsingin Sanomat 12.8.2004.

Martti Mäkisalo: Valheellisuus synti, ei homous? Kirkon homokeskustelulla on yhä vaikeuksia päästä irti Paavalista, vaikka monet muut Paavalin ohjeet jo ymmärretään aikansa tuotteiksi. Helsingin Sanomat 28.7.1997.

Krista Niemeläinen & Martta Virmakari: Naisparista lapsiperheeksi. Käsityksiä ja kokemuksia naisparien vanhemmuudesta Suomessa. Diakonia-ammattikorkeakoulu 2006.

Martti Nissinen: Homoerotiikka Raamatun maailmassa. Yliopistopaino 1994.

Martti Nissinen 1994. Seksuaalimyönteinen Raamattu. Teoksessa Haukattu hedelmä – Nuorten pappien seksuaalieettinen puheenvuoro. Toim. Kari Kopperi, Antti Kylliäinen, Terhi Paananen, Ari Tammi. Helsinki: Kirjapaja, 1994.

Parisuhdelain seuraukset kirkossa: piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle 2010. (Pohjana kirkolliskokouksessa käsittelylle keväälläja syksyllä 2010.)

Mikael Pentikäinen: homojen parisuhteille tasavertainen asema

Douglas Quenqua: Turned Away, He Turned to the Bible. The New York Times 14.9.2012.

Piia Johanna Rytilä: Paavi Johanna: Minulla ja vaimollani oli todellakin kirkkohäät. Kirkko ja Kaupunki 3.2.2017.

Samaa sukupuolta olevien avioliitto (Wikipedia)

Sateenkaariperheet päivähoidon ja koulun asiakkaina. Sateenkaariperheet ry. 2007.

Sinikka Pellinen (toim.): Homoseksuaalinen identiteetti ja kristillinen usko. Kirjaneliö 1997.

Kirsti Suoranta: Sukulaisuuden ja ydinperheen rakentuminen lastensa kanssa elävien naisparien sosiaalisissa verkostoissa ja puhetavoissa. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto 2004.

Janne Toivonen: Kirkko ohjeistaa rukoilun homoparien kanssa. Helsingin Sanomat 12.11.2010.

Kari Tolppanen: Usko ja homoseksuaalisuus. Kotimaa24 7.1.2015.

Veera Visapää: Homomiehen tie isäksi on mutkia täynnä. Aviisi 6/2006.

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Topi Linjama on lukenut Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä. ”Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja.  Usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Hän vertaa vanhoillislestadiolaisuuden kuuliaisuuteen nojaavaa opetusta Paavalin aikaan, ensimmäiselle vuosi-sadalle. Juutalaisuuden perinteessä kasvaneet kristityt kiivailivat ympäri-leikkaamisnormin velvoittavuuden puolesta, mutta Paavali torjui sen jyrkästi. Linjama rinnastaa liikkeen tilan myös Lutherin aikaan 1500-luvulla, jolloin tämä katolilainen munkki taisteli vuosisatojen mittaan rakenneltujen paavien käskyjen ja kieltojen kumoamiseksi.  Topi Linjaman kirjoitus on viime vuosien selväsanaisimpia analyyseja Pohjolan kristillisyyden hengellis-opillisesta tilasta.

On surullista, että opillisesti yhtä painavia ajatuskulkuja ei ole julkisuudessa nähty vl-teologien kynästä. Puhuttelevina mieleen tulevat puheenvuorot on löydetty lähinnä nettikeskusteluista: useammista   Maalaispojan, Herpertin, Juho Kalliokosken, sekä Horsma Surulan & Rysanteemi Riemulan kirjoituksista. (Esim. tässä Herpertin  pohdintaa siitä, säilyykö usko kilvoittelemalla.)

Topi Linjama  jättää pohdittavaksi kysymyksen, ollaanko vanhoillis-lestadiolaisessa herätysliikkeessä luterilaisia.

*    *     *

”Martti Lutheria tituleerataan vanhoillislestadiolaisten seuroissa ”oppi-isäksemme”. Niinpä on turvallista lukea yhtä Lutherin pääteoksista, Galatalaiskirjeen selitystä (suom. Jukka Thurén, SLEY-Kirjat 2003). Suosittelen lämpimästi.

Galatalaiskirjeen pääpointtia Luther selvittää moneen otteeseen, esimerkiksi tähän tapaan (s. 111):

”Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolit julistavat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa.

Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä. Tosi evankeliumi on tätä: Teot tai rakkaus eivät ole uskon kaunistus eivätkä täydellistymä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Vähän aikaisemmin (s. 109-110) Luther sanoo tällä lailla:

”Jos syöt tahi olet syömättä, et sillä voita etkä menetä mitään (1. Kor. 8:8). Mutta jos joku menisi sotkemaan siihen syntiä tai vanhurskautta sanomalla: ’Jos syöt, teet syntiä, jos pidätyt syömästä, olet vanhurskas’ tai toisinpäin, hän olisi jumalaton hullu. Jumalattomuutta on se, että käsitellään seremonioita synnin ja vanhurskauden yhteydessä.

Näin menettelee paavi, joka pannajulistuksen kaavassa uhkaa sielun autuuden menettämisellä kaikkia, jotka eivät ole kuuliaisia Rooman ylipapin laeille. Hän tekee kaikista laeistaan autuuden ehtoja.”

Valeapostoli, teeskentely, jumalaton hullu – Luther käyttää välillä aika suorasukaisia ilmauksia.

Kumpi pelastaa, Kristus vai kilvoittelu?

Olen seuroissa oppinut, että uskon ydin on usko Kristuksen sovitukseen, jonka uskon Jumala lahjoittaa meille ja jonka saamiseksi me emme voi itse tehdä yhtään mitään.

Toisaalta kuitenkin kuulee puhuttavan  esimerkiksi kuuliaisuudesta seurakuntaäidin neuvoille ehdottomuudella, joka tuo mieleen Lutherin mainitseman pannajulistuksen.

Onko Kristus uskovaiselle vain hyvä alku, josta päästään varsinaiseen kilvoitukseen, joka koostuu kaikenlaisista kieltäytymisistä, seuroissakäynnistä ja keittiövuoroista?

Tarvitaanko Kristuksen lisäksi jotain ympärileikkaamiseen verrattavia ulkoisia merkkejä, jotta tiedetään, että nuo ovat uskovaisia; tuleeko rakkauden sittenkin antaa muoto uskolle?

Kumpi tässä oikein pelastaa, usko Kristukseen, vai pietistinen kilvoittelu ja yhteisön normien noudattaminen? Vai ehkä molemmat yhdessä?

Olemmeko ylimalkaan luterilaisia?

Evankeliumi eri paketissa kotimaassa kuin vientiin

Paavali ja Pietari rikkoivat molemmat juutalaisten normeja ollessaan pakanakristittyjen kanssa. Juutalaisten läsnäollessa Pietari ei kuitenkaan enää toiminut samoin, vaan eristäytyi pakanoista, mistä Paavali häntä julkisesti nuhteli.

Vaikka asia oli sinänsä mitättömän pieni, Paavali puuttui asiaan kovin sanoin, jotta evankeliumin totuus ei vaarantuisi. Luther sanoo, että jos paavi antaa hänelle vapauden olla niin tai näin, hän voi mukautua paavin tapoihin, mutta kun tavoista tehdään laki, hän kieltäytyy evankeliumin puhtauden vuoksi noudattamasta niitä.

Hieman vastaavanalainen tilanne näyttäisi olevan vanhoillislestadiolaisuudessa: on ikään kuin kaksi tuotetta, kotimainen ja vientituote.

Kotimaisessa, sanoisinko ”kulttuurisessa”, vanhoillislestadiolaisuudessa pääpaino on kovin usein siinä, mitä teemme ja jätämme tekemättä. Tämä vertautuu mielestäni juutalaisuuteen, johon synnytään, mutta johon syntyminen tai kulttuuristen tapojen noudattaminen ei vanhurskauta, jos on uskominen Paavalia.

Ulkomaisilla lähetysmatkoilla olleet ystäväni taas ovat kertoneet, että siellä puhutaan paljon vanhurskauttamisesta, ja hyvin luterilaisessa hengessä.

Periluterilaista ja -paavalilaista käsitystä, jonka mukaan ”vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja” ei kuitenkaan koskaan ymmärrä niin hyvin, etteikö sitä voisi ja kannattaisi tämän tästä käsitellä myös kotoisissa seuroissa.

Tallaammeko  tomuun Kristuksen veren?

Galatalaiskirje ja Luther kieltävät sekoittamasta toisiinsa ulkoisia tapoja ja vanhurskautumista. Lihansyömisen kaltaisen normin nostaminen autuuden ehdoksi saa Lutherilta hyvin jyrkän tuomion (s. 135):

”Se, joka tässä mielessä on syömättä tiettyjä ruokia, hän kieltää Kristuksen, tallaa tomuun hänen verensä ja herjaa Pyhää Henkeä, Jumalaa ja kaikkea jumalallista.”

Mitä sanoisi Luther tänään? Antaisiko hän palttua vanhoillislestadiolaisille normeille, ostaisi television, värjäisi hiukset, ottaisi tatskan ja lävistyksen ihan vain osoittaakseen, ettei autuus ole millinkään vertaa niissä? Ja niissähän se ei ole, sanovat Luther ja Paavali. Samaa olen kuullut saarnattavan seuroissa.

Mutta kuitenkin rauhanyhdistysten seurakuntailloissa vatvotaan esimerkiksi sitä, miten pitkät hiukset miehillä voi olla. Tietysti jokaisessa yhteisössä on tietyt käyttäytymiskoodit, joita sopii kunnioittaa. Ylenmääräinen keskustelu epäolennaisista asioista saattaa kuitenkin harhauttaa jonkun onnettoman luulemaan, että pelastus sittenkin liittyy jotenkin siihen, miten pitkät hiukset on, tai miten noudattaa jotain hiustenpituus-normia.

Tällaisia onnettomia näkee valitettavan usein netissä ampumassa nimimerkin takaa, kuka omaa hengellistä kotiaan ja niitä, jotka syystä tai toisesta kunnioittavat normeja, kuka niitä, jotka ovat syystä tai toisesta luopuneet normeista.

Lakiusko on järkiuskoa

Lutherin (s. 111) mukaan järki tarkastelee ihmistä ja hänen tekosiaan, usko Kristusta.

”Ihmisen järki pitää kohteenaan lakia: tämän olen tehnyt ja tuon jättänyt tekemättä. Mutta kun usko on varsinaisessa tehtävässään, sen kohteena ei ole kerrassaan mitään muuta kuin Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka on annettu alttiiksi maailman syntien vuoksi. Se ei kiinnitä katsettaan rakkauteen ja kysele: Mitä olen tehnyt? Mitä olen rikkonut? Mitä olen ansainnut? Se kysyy: Mitä Kristus on tehnyt? Mitä hän on ansainnut? Siihen evankeliumin totuus vastaa: hän lunasti sinut vapaaksi synnistä, Perkeleestä ja iankaikkisesta kuolemasta.”

Kummasta puhutaan, ihmisestäkö vai Kristuksesta, kun keskustelu kiertyy elämäntapanormeihin?

Kirkastaako ihmisistä ja heidän elämäntavoistaan puhuminen jotenkin Kristusta?

No, nyt olen puhunut niin suoraan, että siellä päätteiden ääressä ehkä jo huolestutaan. Kuitenkin rohkenen pyytää: katsokaa asiaa, älkää asian sanojaa, joka ei todellakaan ole yhtään mitään asiaan verrattuna. Edelleen pyydän, ettei vatkattaisi sitä, onko blogisti väärässä vai ei – voin vakuuttaa, että olen väärässä, vaikka en välttämättä osaa sanoa, missä – vaan mieluummin pidettäisiin esillä evankeliumin totuutta.”

Topi Linjama Kotimaa-blogissaan 16.9.2010. Väliotsikot toimituksen. (Kaksi ylintä kuvaa saksalaisen Georg Baselitzin maalauksia.Taiteilijan näyttely oli keväällä Tennispalatsissa .)

*    *     *

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. Latinan kielestä suom. Jukka Thurén. SLEY-Kirjat 2003.

Galatalaiskirjeen selityksen osia ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo 1800-luvulla. Vuonna 1932 ilmestyi A. E. Koskenniemen suomennos, jota on pienin tarkistuksin käytetty viime aikoihin asti. Uuden käännöksen teki tarpeelliseksi varsinkin uusi raamatunkäännös. Kyseessä on kokonaan uusi suomennos latinan-kielisestä alkutekstistä. Selitykset teokseen on laatinut professori Lauri Koskenniemi.Professori, teol. tri Jukka Thurén oli mukana raamatunkäännöskomitean työssä, samoin hän osallistunut Tunnustuskirjojen käännöstyöryhmään. Galatalaiskirjeen suomennoksessa hän on halunnut kiinnittää huomiota paitsi kielen selkeyteen myös Lutherin tyylin sävyjen välittymiseen nykylukijalle.  (Kustantajan teosesittelystä.)

*    *     *

””Ei voida kieltää sitä, että kansamme tuskin lainkaan tuntee Lutherin kirjoja. Kuitenkin kirkkomme on saanut nimensä Lutherin mukaan.

Tekisi melkein mieli sanoa, että eräin paikoin maassamme ei tunneta muita Lutherin kirjoja kuin hänen Vähä katekismuksensa, eikä sitä­kään lueta.

Tietenkin tämä pitää paikkansa vielä enemmän muitten luterilaisten kirjojen osalta. Tästä taas on itsestään selvänä seurauksena, että kirkkomme puhdas, Jumalan totiseen sanaan perustuva usko, oppi ja tunnustus on kansamme suurimmalle osalle tuiki tuntematon.” 

(Evangelisk Tidning 1874; evankelisen herätysliikkeen julkaisu.)

*     *     *

Lisää aiheesta:

Galatalaiskirjeen selitys. Otteita vanhemmasta suomennoksesta, luvut 1-3.  (Hengellisiä kirjoituksia. Sivun ylläpidosta vastaavat Tuomas ja Suvi Levänen.)

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen ”armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti (Paavali ja Pietari Antiokiassa)

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Kilvoittelu armon varassa

Joona Korteniemi: Raamatun lukeminen ja rukous

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta: jatkuva vai päättynyt ilmoitus? 

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto 

Juho Kalliokoski:  Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Polliisi Karhunen:  Uskovainen ja järki

Armoneuvot päälaellaan

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Syntilista

Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Kipupisteet kohdattava avoimesti.

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Martti Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen pääsisältö (1535)

Tri Martti Lutherin alkulause. Esipuhe Galatalaiskirjeen selitykset -teokseen (1535)

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike Lutherin kirjallisen perinnön vaalijana

Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti

Kaksi miestä joutui avoimeen sanaharkkaan elämäntapanormien noudattamisesta. Ja pelkurimaisesta kaksinaamaisuudesta.

Tapaus sattui pari tuhatta vuotta sitten Antiokian suurkaupungissa.

Nykyisen Turkin eteläosassa sijainnut Antiokia oli kuhiseva metropoli, maailman kolmanneksi suurin kaupunki, jossa kauppa, tieteet ja taiteet kukoistivat. Sitä suurempia olivat vain Rooma ja Aleksandria. Suurimmillaan Antiokiassa oli puoli miljoonaa asukasta. 

Vakiinnuttaakseen valtansa tässä maailmankolkassa roomalaiset olivat rakentaneet Antiokiaan temppelin Jupiterille, yhdelle roomalaisten jumalista, sekä roomalaistyylisen aukion ja useita kylpylöitä. Kuten kaikissa suurissa kaupungeissa, myös Antiokiassa oli juutalaiskaupunginosa,  nimeltään Kerateion, jossa on arvioitu asuneen enimmillään yli 60 000 henkeen noussut juutalaisyhteisö. Antiokiaa on kuvattu dynaamiseksi kaupungiksi, jossa juutalaiset eivät suinkaan eläneet muista eristäytyneinä vaan he olivat läheisessä vuorovaikutuksessa muiden kaupunkilaisten kanssa. Antiokian tuon ajan kansainvälistä ilmapiiriä ja juutalaisuuden osuutta siinä on verrattu 1920-luvun Berliinin luovuuden ja vapauden ilmapiiriin.

Sanaharkka käytiin todennäköisesti juuri jossain Kerateionin kujan majatalossa, sillä riitapuolet miehet olivat kumpikin juutalaisia. He kuuluivat samaan uuteen uskonnolliseen ryhmään, johon oli alkanut liittyä myös muita kuin syntyperäisiä juutalaisia, sitä mukaa kuin sana oli alkanut levitä myös Jerusalemin ulkopuolelle.

Riita ruokapöydässä

Miehet istuivat aterioimassa yhdessä, mutta äkkiä yksi heistä, Shimon Ben-Jonah nimeltään, joka tunnettiin myös nimellä Keefas (Joh. 1:42), siirtyi pois pöydästä ja vetäytyi seurueesta kauemmaksi.

Hän alkoi vältellä seuraa, koska pöydässä istui myös syyrialaisia ja muita ei-juutalaisia,  ja siten ympärileikkaamattomia, uuden uskonyhteisön jäseniä. 

Shimon Ben-Jonahilla oli syynsä välttelyyn. Paikalle oli nimittäin juuri saapunut Jerusalemista saakka arvovieraita. Nämä edustivat uudessa uskossa sitä näkemystä, että kaikki ei-juutalaiset kuuluu ehdottomasti ympärileikata ennen kuin heidät voidaan hyväksyä uuden seurakunnan jäseniksi.  Ja Tooran lakien mukaan ateriointi ei-juutalaisen seurassa oli saastainen teko.

Shimon Ben-Jonah pelkäsi perinnäislakia korostavien uskonystäviensä paheksuntaa [pahentumista!] ja otti varmuuden vuoksi etäisyyttä ympärileikkaamattomiin tovereihinsa. Myös muutamat muut seurasivat hänen esimerkkiään. Jopa Barnabas, joka sentään oli jo pitkään seurustellut täkäläisten uskonveljien kanssa.

Tästä taas keskustelukumppani Shaul Ha Tarsi kimpaantui ja alkoi ankarasti moittia Simon Ben-Jonahia kaikkien kuullen teeskentelystä ja pelkuruudesta. Shaul suuttui, koska hän pettyi Shimonin ja muiden ystäviensä kaksinaamaiseen ja teennäiseen menettelyyn.

Shaul Ha Tarsi suuttui ja kirjoitti muistiin 

 

Shaul Ha Tarsi raportoi sittemmin tapauksesta.

”Aikaisemmin hän oli ottanut osaa yhteisiin aterioihin pakanuudesta kääntyneiden kanssa. Mutta kun sinne oli tullut Jaakobin luota muutamia miehiä, hän jäi pois ja eristäytyi kääntyneistä, koska pelkäsi niitä, jotka vaativat ympärileikkausta. Samalla tavoin alkoivat teeskennellä myös muut juutalaiset, ja jopa Barnabas [jo aikaisemmin Jerusalemista Antiokiaan tullut, Shaulin=Paavalin läheinen työtoveri] seurasi heidän esimerkkiään.

Näin heidän poikkeavan evankeliumin totuuden tieltä, ja sanoin Keefakselle kaikkien kuullen: ”Jos sinä juutalaisena voit luopua juutalaisten tavoista ja elää pakanoiden lailla, miksi pakotat pakanoita elämään niin kuin juutalaiset?

Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä mitä laki vaatii.”

Shaul Ha Tarsi varoitti vielä tekemästä ”tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan.” (Gal 2:1, 11-21.)

Välikohtaus ei hetkauttanut tuolloin muita kuin vain tuon pienen piirin jäseniä. Suurkaupunki Antiokia jatkoi elämäänsä.

Tässä olivat siis muuan Shimon eli Pietari, eli Keefas, ja eräs Shaul eli Paavali ystävineen ratkomassa tulevan maailmanuskonnon opillisia linjoja Antiokian kaupungin muurien sisäpuolella. Ja todistamassa ihmisen ikiaikaista pelkurimaisuutta.

Ongelma johtui tietysti siitä, että ei ollut ollut huomattu ratkaista yhdessä, miten suhtautua, kun porukkaan alkoi liittyä ulkopuolisia pakanoita, jotka eivät jakaneetkaan samaa yhteistä, tuhansia vuosia vanhaa juutalaista kasvatusta eivätkä hallinneet perinnäissäännösten monimutkaisia kiemuroita. Mikä on saastaista ja mikä on puhdasta.

Uskonveljiksi tuli sellaisia miehiä joita ei ollut ympärileikattu.

Kenelläkään ei ollut silloin Antiokiassa aavistustakaan, että pikkuruisesta juutalaisuuden lahkosta, Jeesus-liikkeestä, kasvaisi maailmanmahti nimeltä kristinusko.

Tiedämme vain kirjoitustaitoisen eliitin ajatuksista

Eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisänen on syventynyt vuosi sitten julkaistussa kirjassaan The Rise of Christian Belief  aikaan, jolloin kristinusko vasta haki muotoaan, kau-kana silloisten vallan-pitäjien piireistä.

Kristinuskon vaatimatto-maan alkuhämärään ensimmäisellä ja toiselta vuosisadalta on olemassa äärettömän vähän valon-kajoa. On arvioitu, että 85 prosenttia sen ajan tiedonlähteistä on tyystin kadonnut. Kuva ajan tapahtumista on rakennettava monin tavoin sattumanvaraisesti valikoituneista tiedonsirpaleista.

– Meille on jäänyt vain kirjoitustaitoiseen eliittiin kuuluvien ihmisten kuvauksia siltä ajalta. Vain aniharva osasi lukea ja kirjoittaa siihen aikaan. Tavallisten pulliaisten käsityksistä on vain vähän tietoa, Räisänen sanoo.

Nimitys kristitty tulee kreikan sanasta khristo, joka on käännös heprean voideltua merkitsevästä sanasta mashiah. Juutalaiset tarkoittivat sanalla pelastaja-kuningasta, vapauttajaa, jota monet juutalaiset odottivat saapuvaksi.

Jeesuksen varhaisten seuraajien mielestä tämä vapauttaja oli jo saapunut, Jeesuksen hahmossa. He eivät silti suinkaan pitäneet itseään juutalaisista erillisenä joukkona. Eiväthän Jeesus enempää kuin Paavalikaan tienneet perustavansa uutta uskontoa. He olivat omasta mielestään edelleen juutalaisia.

– Nimitys khristianoi eli ”kristuslaiset” oli kauan aikaa erittäin harvinainen termi. Paavalin kirjeet ovat kristinuskon varhaisin lähdemateriaali, mutta hänkään ei käytä sitä sanaa kertaakaan, toteaa Räisänen.

Termi kristinusko esiintyy teksteissä ensi kerran vasta toisen vuosisadan alussa. Raamatun kertomuksen mukaan juuri Antiokiassa Jeesus-liikkeen jäsenistä alettiin ensimmäisen kerran käyttää nimitystä kristityt (Apt 11:26), ja sinne oli syntynyt ensimmäinen Jerusalemin ulkopuolella toimiva Jeesuksen seuraajien yhteisö. 

Jeesus-liikkeen irtautuminen juutalaisuudesta oli hidas prosessi ja kesti parisataa vuotta.

Ympärileikkaus  ja Tooran säädökset osa kunnollisen juutalaisen kasvatusta ja identiteettiä

Vedenjakajaksi Jeesus-liikkeen irrottautumisessa juutalaisuudesta muodostui juuri suhtautuminen juutalaisuuden perinteisiin, ikivanhoihin riitteihin, ennen muuta miesten ympärileikkaukseen ja ruokaan liittyviin säädöksiin. 

Perinteestä poikkeavat messias-tulkinnat eivät olisi olleet juutalaisuudessa lopulta kovin häiritseviä, mutta sitä silloiset juutalaiset lainoppineet eivätkä kaikki uuteen Jeesus-liikkeeseen liittynete juutalaisetkaan voineet hyväksyä, että Jeesus-liikkeessä luovuttaisiin vanhoista uskomuksista, laeista, joiden puolesta isät olivat kuolleet uskonvainoissa.

– Viittaan erityisesti makkabiajan vainoihin parisataa vuotta aiemmin, sanoo Heikki Räisänen. Tuolloin syyrialainen hallitsija Antiokhos IV Epifanes oli yrittänyt pakkokäännyttää juutalaisia kreikkalaisten jumaluskoon, josta hän oli tehnyt valtionuskonnon. Ympärileikkaus ja muut juutalaisuuden lait kiellettiin. Juutalaisia surmattiin heidän puolustaessaan ympärileikkauksen välttämättömyyttä ja Tooran ruokailusäädöksiä.

Juutalaiset aloittivat silloin vuosia jatkuneen sissisodan Juudas Makkabin johdolla ja valloittivat lopulta Jerusalemin takaisin itselleen vuonna 165 eaa (tosin silloinkin tilapäisesti). Ympärileikkaus määrättiin jälleen pakolliseksi ja muut juutalaiset tavat säädettiin laiksi.

Sodan kärsimyksillä takaisin lunastetuista isien perinnäissäännöistä ja rituaaleista oli tullut vahvoja juutalaisuuden identiteetin määrittäjiä. Juutalaiset pitivät itsestäänsevänä, että juutalaisuuteen kehkeytyvässä uudessa Jeesus-lahkossa edelleen noudatetaan tuttua juutalaista lakia ja perinteitä. Myös juutalaistaustaiset Jeesus-liikkeen jäsenet itse pitivät tätä itsestään selvänä, ainakin aluksi.

Mutta asia ratkaistiin toisin, kauaskantoisin seurauksin.

 Perinnäislaeista luopuminen vauhditti kristinuskon leviämistä  

 Paavali oli joutunut vähän väliä  ristiriitoihin  juutalaiskristittyjen kanssa perinnäissäädöksistä (2 Kor. 11:5, 12:11, Gal 2: 14 ) . 

 Nyt  täällä Antiokian juutalaiskaupunginosan kujalla syntyneessä kiistassa oli kyse nimenomaan ympärileikkauksesta.

Paavalin mielestä Jeesus-uskoon kääntyneiltä, joilla ei siis ollut takanaan kotikasvatusta juutalaisuuden lakeihin,  ei tarvinnut edellyttää ympärileikkausta, mitä taas valtavirran juutalaiset ja monet Jeesusta seuraavien ryhmittymätkin olivat vaatineet. Paavali ei voinut asettua heidän kannalleen.

– Lopulta Paavalin linjanveto voitti kiistan, toteaa Heikki Räisänen. Ja todennäköisesti moni ensimmäisen vuosisadan kristitty olisi suuresti hämmästynyt, jos hän nyt näkisi, mihin asemaan Paavali ja hänen koulukuntansa on päässyt.

Paavalin voitolla oli jälkiseurauksensa. Ympärileikkauksen laista luopuminen aiheutti selvän skisman vanhan äiti-juutalaisuuden suuntaan, josta ei ollut ollut alkuun lainkaan aikomusta irrottautua, mutta samalla ratkaisu teki Jeesuksen opetusten levittämisen paljon helpommaksi muille kuin juutalaisille.

Uusi kristinusko suuntautui heti alusta lähtien kansainvälisyyteen ja ylitti kulttuuri- ja elämäntaparajoja.

Voi kysyä, kunka moni maailmassa olisi nyt kuullut mitään kristinuskosta, jos se olisi mukautunut juutalaisuuden normistoon ja jäänyt yhdeksi suuntaukseksi juutalaisuuden sisälle. Jos se olisi pitänyt kiinni vaatimuksesta,  että pelastuksen ehto on että kaikki miehet ovat ympärileikattuja.

Vapaaehtoinen alistuminen ympärileikkaukseen ei ollut mikään pikkujuttu aikuiselle miehelle kaksi tuhatta vuotta sitten, oloissa, jolloin ei ollut kivunlievitystä tarjolla. Se mikä voitiin tehdä avuttomalle kahdeksan päivän ikäiselle poikavauvalle juutalaisperheessä, ei ole yhtä yksinkertaista aikuisen miehen näkökulmasta.

Apostolien yhteinen kokous Jerusalemissa lopulta päätti noin vuoden 50 tienoilla j.a.a., ettei uusilta käännynnäisiltä enää vaadita ympärileikkausta.

– Tärkeä kohderyhmä Jeesus-liikkeelle olivat synagogien liepeillä liikkuvat pakanat, jotka sympatisoivat juutalaisuutta, mutta joille ympärileikkaus oli ylittämätön raja. Heille liittyminen Jeesus-liikkeeseen helpottui, toteaa Heikki Räisänen.

Moninaisia tulkintoja ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla

Jeesuksen seuraajat, varhaiset kristityt, odottivat milloin hyvänsä lähitulevaisuudessa tapahtuvaa suurta käännettä, Messiaan saapumista. Uskottiin, että Jeesus palaisi maan päälle heidän omana elinaikanaan ja aivan konkreettisesti. 

Alkuaan Jumalan valtakunnan odotus oli Jeesus-liikkeen jäsenille siis varsin konkreettinen haave. Valtakunta pystytettäisiin maan päälle. Tässä tulkinnassa piili myös sen poliittinen vetovoimaisuus, joka kiinnosti myös muita roomalaisten alistamia kansoja.

– Jumalan valtakunnan tuleminen sellaisenaan olisi merkinnyt Rooman valtakunnan loppua, huomauttaa Heikki Räisänen.

Niin odotti myös Paavali itse,  jonka kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia osia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli saarnattu: Jumalan valtakuntaa ei tullut maan päälle, ei myöskään tuhatvuotista valtakuntaa eikä maailmanloppua. Sen sijaan syntyi yhä uusia kristittyjen ryhmiä, joissa kehkeytyi uusia kysymyksiä ja uusia vastauksia omasta uskostaan ja Jeesuksen merkityksestä.

Varhaisten kristinuskon seurakuntien teologinen oppi ei tullut valmiina, koska sitä ei ollut missään olemassa. Se muotoutui ihmisten keskinäisessä vuorovaikutusprosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä.

Konkreettisen tulkinnan rinnalle luotiinkin jo varhain henkisempi, käsitteellisempi tulkinta lopunajoista. Viimeinen tuomio tapahtuukin vasta tuonpuoleisuudessa ja yksilön osalta hänen kuolemansa jälkeen.

Myös Jeesuksesta liikkui monenlaisia teorioita. Joillekin hän oli ihminen, jonka Jumala oli valinnut ihmmisten keskuudesta suorittamaan tehtävää maan päällä. He uskoivat Jumalan asettaneen hänet erikoistehtävään joko jo sikiämisessä, syntymässä, kasteessa tai vasta herättäessään hänet kuolleista.

Toiset taas esittivät tulkinnan, että Jeesus onkin ollut olemassa Jumalan rinnalla jo aikojen alusta lähtien. Jeesus olisi sitten lähetetty maan päälle, minkä jälkeen hän palasi takaisin taivaaseen. Jotkut puolestaan ajattelivat, että Jeesuksen ruumis oli ollut kaikenkaikkiaan jonkinlainen illuusio, ei lainkaanakokreettisesti lihaa ja verta .

Kristittyjen suuntauksia toisella vuosisadalla

Jeesus-liikkeen sisällä valta-asemaan nousemassa olleen juutalais-hellenistisen suuntauksen kilpailijoita varhaisaikoina olivat etenkin monenlaiset gnostilaiset suuntaukset sekä Markionin kannattajat. Monia muitakin pienempiä ja enemmän tai vähemmän lyhytaikaisia  ryhmittymiä esiintyi.

Markionilaisuus 

Toisella vuosisadalla vaikuttanut Markion oli vauras laivanvarustaja, josta tuli uuden Jeesus-uskon, kristinuskon radikaali opettaja. Hän eli puoli vuosisataa Paavalin jälkeen (n. 80 – 160 j.a.a.) ja vaikutti erityisesti Roomassa.

Markionin mukaan oikea kristillinen oppi olikin Paavalin jälkeen päässyt rappeutumaan, ja hänen pyrkimyksenään oli palauttaa oppi ”alkuperäiseen puhtauteensa”. Hän perusti seurakunnan Roomaan v. 144 j.a.a.

Markionin teologisen ajattelun perusidea on jyrkkä ero vanhatestamentillisen luojajumalan ja Jeesuksen isän välillä. Hän erotti juutalaisten jumalan kokonaan erilleen uudesta Jeesuksen opista.

Markionin mukaan näissä kahdessa on kyse kokonaan eri jumalista. Vanhatestamentillinen luojajumala on oikukas, mielivaltainen itsevaltias,  ankara tuomari, kun taas Jeesuksen isä on hyvä, lempeä ja  ja armahtava jumaluus. Markion ajatteli Jeesuksen ilmoittaneen ihmiskunnalle kokonaan aiemmin tuntemattoman, armollisen hyvyyden jumalan.

Vanhatestamentillisen Jumalan myötä Markion hylkäsi kokonaan myös silloisen hepreankielisen Raamatun, eli Vanhan testamentin . Sen sijaan hän kokosi hyväksymänsä varhaiskristilliset kirjoitukset yhteen ja nosti näin tehdessään ensimmäisenä uuden uskon pyhien kirjojen asemaan Jeesukseen liittyvät kirjoitukset, joita nimitettiin  evankeliumiksi (=  kristinuskon alkuaikana syntyneet tekstit, jossa kerrottiin Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta)  sekä joukon Paavalin kirjeitä. 

Hän hyväksyi vain Luukkaan evankeliumin tietyt osat ja Paavalin kirjeet, mutta samalla hän vastusti teologisia spekulaatioita niiden tekstien pohjalta, varsinkin ruumiin ylösnousemuksesta.

Markionin tekstikokoelma vaikutti merkittävällä tavalla siihen, että kristillinen kirkko ryhtyi sittemmin keräämään hyväksymiään kirjoituksia yhteen virallisesti auktorisoiduksi pyhien tekstien kokoelmaksi, joka tulos on nykyinen kristinuskon Raamattu. Markion oli siis luomassa ensimmäistä, varhaista ideaa myöhemmin kootusta  Uudesta testamentin kaanonista, siihen hyväksyttävistä teksteistä. 

Itse hän hyväksyi tekstikokoelmaan evankeliumeista vain itse muokkaamansa version Luukkaan evankeliumista ja apostolisista kirjoituksista vain osan Paavalin kirjeistä.

– Markionilaisuus oli hyvin menestyksellinen vaihtoehto. Hämmästyttävästi se kesti vuosisatojen ajan, vaikka sen kannattajat eivät saaneet mennä naimisiin, sanoo Heikki Räisänen.

Kirkkoisät tuomitsivat markionilaisuuden harhaopiksi. Markionin kuoltua noin vuonna 160 hänen oppilaansa jatkoivat kirkon toimintaa, mutta katolisen kirkon vastustuksen vuoksi markionilaisuus menetti merkityksensä lännessä 200-luvulla. Idässä kirkko jatkoi toimintaansa vielä 300-luvulla, mutta monet markionilaiset liittyivät manikealaisiin.

Gnostilaisuus

Gnostilaisuus puolestaan ammensi platonistisesta filosofiasta käsityksessään luomisesta, jumaluudesta ja ihmisyydestä. Gnostilaisuuden katsotaan historiallisesti syntyneen jo ennen Jeesus-liikettä ja sen näkemyksillä oli juurensa mesopotamialaisissa, egyptiläisissä ja intialaisissa uskonnoista sekä joiddakin juutalaisuuden suuntauksissa. Gnostilaisuuden ideat vaikuttivat selvästi vasta syntymässä olleen uuden kristinuskon näkemyksiin.

Gnostilaiset uskoivat, että ihmisellä oli jumalallinen alkuperä ja sielu on olemassa jo ennen ruumiillista elämää  (pre-eksistenssi).  Filosofi Platon (427–347 eaa.) oli opettanut, että ihmisen sielu on ikuinen ja kuolematon, on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan, ja että ihmisellä on jo syntyessään sielussaan olemassa  jumalallinen tietämys. 

Platonin ajattelu omaksuttiin gnostilaisuuteen juutalaisuuden vaikutteiden kautta. Ajatus ikuisesta ja kuolemattomasta sielusta ei tosin kuulunut viralliseen juutalaiseen teologiaan,  mutta tiettävästi eräät rabbit olivat opettaneet pre-eksistenssi-ajatusta jo ennen ajanlaskun alkua (ns. juutalaisuuden apokryfiset kirjat).

Sama ajatus löytyy nykyaikana vanhoillislestadiolaisuuden teologisesta ajattelusta, jossa keskeistä normia, ehkäisykieltoa, perustellaan sillä että jokaisen naisen synnytettäväksi on ennalta määrätty tietty määrä lapsia, jo ennen syntymää olemassa olevia ihmisten ”sieluja”, joiden ihmiseksi tulemisen ehkäisymenetelmän käyttö estäisi. Samoin juuriltaan platonilaisuutta on lestadiolaisuuden  ja toisaalta islamin idea siitä että kaikki ihmiset ovat syntyessään ”uskovaisia”,  jumalan lapsia, jotka aikuistuessaan joutuvat eroon tästä jumalallisesta ymmärryksestä ja yhteydestä, mikäli heitä ei kasvateta oikean uskonyhteisön sisällä omaksumaan oikeat käsitykset.

Myös gnostilaisilla oli markiolaisuuden tapaan kaksijakoinen jumaluuskäsitys, jossa ihmisen luojajumala ja sielun jumala olivat erillisiä jumaluuksia. Ihmisen ruumiin luoja on alempi jumaluus, eräänalinen demiurgi, kun taas ihmisen sielu on peräisin korkeimmalta jumalalta.

Ruumiiseen joutuminen on alemman luojajumalan työtä ja sen tarkoituksena oli saada ihminen unohtamaan jumalallinen alkuperänsä. Jeesuksesta tuli vapauttaja, häntä pidettiiin yhtenä  ilmoittajista, jotka herättelevät ihmistä muistamaan jälleen jumalallisen alkuperänsä. Hän toi tiedon, että aineen kahleista on mahdollista päästä pois.

Ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla gnostilaisuus tuotti ainakin toistakymmentä erilaista suuntausta, tunnetuimpina niistä valentinolaiseen kristillisyys ja setiläinen gnostilaisuus.

Opillisesti yhtenäistä ”alkuseurakuntaa” ei ole ollut koskaan olemassa

Varhaisvaiheessa vallinnut opillinen moninaisuus edisti liikkeen leviämistä. Toisinajattelijoita ei tuomittu. Esimerkiksi Roomassa varhaiset seurakunnat (ryhmät) olivat varsin suvaitsevaisia toisiaan kohtaan. Eri puolilla syntyneet ryhmittymät ottivat tapohinsa vaikutteita omasta elinympäristöstään ja siellä vallinneista ajatuksista.

Varhaisten kristittyjen uskomisen opilisessa moninaisuudessa ja ryhmittymien kirjavuudessa Heikki Räisänen löytää vain yhden piirteen, joka yhdisti kaikkia. He kaikki uskoivat Jeesuksen erikoismerkitykseen.

– Mutta he kukin ymmärsivät Jeesuksen hahmon ja merkityksen hyvin erilaisin tavoin, toteaa Räisänen. Mitään yhtenäistä ”alkuseurakuntaa” ei siten ole ollut koskaan olemassa. Ei opillisesti, ei maantieteellisesti eikä elämäntapojen osalta.

Suvaitsevaisuus vauhditti uuden uskon leviämistä 

Uuden uskonnon menestyksen avain oli, että käännynnäisille pidettiin kynnys matalana. Enää ei edellytetty juutalaisten säädösten noudattamista, vaan kaikki muunuskoiset palvontamuodot yksinkertaisesti vain nimitettiin uudelleen, kristillisiksi tavoiksi. Näin esimerkiksi joulun vietto, roomalaisten saturnalia-juhla, muutettiin Jeesuksen syntymäjuhlaksi, kun kristinuskosta tuli valtauskonto. Perinteellisiä, ihmisille rakkaiksi tulleita tapoja ei kielletty, vaan niille annettiin vain uusi  kristillisen nimitys ja sisältö.

Suvaitsevaisuuden rinnalla alkoivat myös uudet erimielisyydet syventyä, ja opillisista kiistoista tuli arkipäivää. Myöhemmin kristinuskon alkaessa institutionalisoitua kirkoksi, siitä erosi tai erotettiin monia erilaisia ryhmiä ja paikalliskirkkoja, esimerkiksi areiolaiset, apollinarialaiset, nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit. 300-luvulle tultaessa eri ryhmiä oli syntynyt jo sadoittain lisää.

300-luvulla alkuseurakunta voidaan katsoa jollakin tavalla järjestäytyneeksi kirkoksi.Kristinuskon levitessä juuri Antiokia oli yksi viidestä partiarkaatista – muut olivat Jerusalem, Aleksandria, Konstantinopoli ja Rooma.

Tutkijoiden arvioiden mukaan kristittyjä oli 300-luvun alussa runsaat kuusi miljoonaa Rooman 60 miljoonasta asukkaasta. Sen aikaisen kirkon kuva alkoi olla jo melko selkeä: kirkolliset virat, kirkon hallinto, jumalanpalvelus ja kristillinen juhlakalenteri olivat vakiintuneet. Gnostilaisuus oli silloin jo tuomittu harhaopiksi ja eristetty kristittyjen yhteydestä.

Kului enää vain vähän aikaa, ja kristinusko sai vankan aseman muiden uskontojen rinnalla Rooman valtakunnassa. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Lähteet:

Mikko Puttonen: Jeesuksen yhdistämät. Yliopisto, Helsingin yliopiston tiedelehti 8, 2010. Heikki Räisäsen haastattelu.

Joona Salminen: Viimeiset ensin − Heikki Räisänen ja varhaisten kristittyjen aatemaailma. Teologia.fi 14.4.2010.

Heikki Räisänen & Tuomas Nyyssölä:  Kirjauutuus: Miten Kristus ymmärrettiin varhaiskristillisenä aikana? Teologia.fi 22.10.2009.

Heikki Räisänen: Oppi kehittyy maailman mukana. Tiede nro 10/2011, s. 24-25.

Timo Saarinen: Kristityn vapaudesta. Kirkko ja Kaupunki 8.1.2010. Heikki Räisäsen haastattelu.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Gnosis, Gnostilainen Seura ry.

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Nag Hammadin kätketty viisaus. Gnostilaisia ja muita varhaiskristillisä tekstejä. Toim. Ismo Dunderberg ja Antti Marjanen.2. täyd.p. Helsinki, WSOY, 2005.

 Onko Heikki Räisänenkin ”etninen kristitty”

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Heikki Räisäsen teoksia:

Mitä varhaiset kristityt uskoivat.  WSOY 2011.

The Rise of Christian Beliefs (Kristillisten uskomusten synty) Fortress Press, 2009.

– Teos käsittelee kristillisten oppien muuttuvaisuutta. Sen aikajana ulottuu Jeesusta edeltävästä tilanteesta 200-luvun alkuun. Räisänen osoittaa, miten mutkikas oppisikermä liittyy kristitinuskon eri suuntausten yritykseen muokata yhtenäinen oppi ruumiin ylösnousemuksesta, sielun kuolemattomuudesta, viimeisestä tuomiosta ja taivaasta.

Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986.

Miten ymmärrän Raamattua oikein. Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailu. Kirjapaja 1981.

Raamattunäkemystä etsimässä . Gaudeamus 1984.

Raamattutieto. Otava, 1978 (6. painos 1997) (Yhdessä Esko Saarisen kanssa.)

Rosoinen Raamattu.  WSOY 2006

Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino 1989.

Uuteen uskoon:  kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kirjapaja 1993.

(Kirjoittaja: Verstaalla pohtija.)

*    *     *

Heikki Räisänen on teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut 10 vuotta Suomen Akatemian tutkijaprofessorina ja viisivuotiskauden akatemiaprofessorina. Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on valittu yhdeksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä. Tutkimusprojektin aiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.

Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston ja Uppsalan yliopiston kunniatohtori. (Wikipedia.)

Uskovainen ja järki

Paavali kirjoittaa Korinttolaiskirjeessä: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20.)

Miten uskovaisen tulisi suhtautua kysy-mykseen järjestä? Alkuun on korjattava yleinen virheellinen käsitys. Uskon vastakohta ei ole järki, vaan epäusko. Järjen vastakohta on järjettömyys.

Uskovaisilla on jonkinlainen vastenmielisyys järjen korostusta kohtaan. Järki pitää ottaa vangiksi, sanotaan. Lausetta toistellaan niin sopivassa kuin sopimattomassakin tilanteessa. Eräs vakavimmista syytöksistä toiselle uskovaiselle on, että tämä luottaa liiaksi järkeensä. Järjen pelätään voittavan uskomisen. Kukaan ei halua eksyä myöskään järkeisuskoon, joka on sama asia kuin hengetön, kuollut usko. Tällä voidaan ymmärtää esimerkiksi uskomista ”varmuuden vuoksi”, tai uskomista sosiaalisena elämäntapana,  ”kavereiden takia”.

Järjen ”pelossa” saattaa ilmetä myös uskovaisten aito ja hyvin perusteltu halu vastustaa nykyajan teknologista asennetta, jonka alle jäävät kestävät elämänarvot ja elämän tärkein päämäärä. Lattea naturalismi ja materialismi tuntuvat hallitsevan ihmisten elämää. Ei tunnusteta muuta kuin tämänpuoleinen arkitodellisuus, ja ihmisiä arvioidaan ulkonaisen menestyksen mukaan. Hengellisyys, lähimmäisenrakkaus ja ihmisten välinen keskinäinen vastuu ja kunnioitus sivuutetaan juostessa mammonan, ulkoisen menestyksen ja viihteelllisyyden perässä.

Meille on siksi saattanut syntyä vaikutelma tai asenne, että järki sinänsä olisi pahasta, vaikka emme tosiasiassa niin ajattelekaan.

Onko siis järki kaikkineen torjuttava? Asiaa on syytä tarkastella Raamatun valossa.

Yksin armosta

Jumalan sana arvostelee järjen käyttöä silloin, kun on kysymys Jumalan pelastusteoista ja evankeliumista. Usko ei perustu ihmisten viisauteen (1 Kor 2:5). Mikään viisaus ei saa mitätöidä Kristuksen ristiä (1 Kor 1:17). Ihmisten ymmärrys on mitättömyyttä Jumalan pelastusteoissa (1:20, 3:19). Jumalan viisaus on silloinkin suurempi, kun se maailman viisauden mielestä on silkkaa hulluutta (1:21, 25). ”Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan – -. ” (2 Kor.10:5.)

On tärkeää ymmärtää, mikä on kristitylle uskomisen kohde: ei inhimillisen elämän asiat vaan evankeliumi omalle kohdalle. Uskomisen kohteeseen, Jumalan mittaamattoman armon tuntemiseen ei inhimillinen järki riitä. Yksin Kristuksen sovitustyö, eivät ihmisen omat teot eivätkä tekemättäjättämiset.

Jumala lahjoitti luomisessa ihmiselle järjen

Mutta samaan aikaan Raamattu korostaa järjellisyyden, kriittisen älyn ja viisauden merkitystä, sillä järki on Jumalan lahja. Jumala asetti sen ihmiseen luodessaan hänet omaksi kuvak-seen. Jumalan lahjana sitä on arvostettava, kehitettävä ja käytettävä, sillä eihän kynttilää panna vakan alle vaan kynttilän jalkaan (Mark 4:.21; Luuk 11: 33), ja Jumalan siu-nauksellaan antama  lahjakkuus on asetettava vaihetuspöydälle (Luuk 19:23).  Kyse on kriittisestä arvostelukyvystä, harkinnasta ja vastuuntunnosta. ”Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaa-matta” (Jaak 1:5).

Jo vanhan liiton aikana nähtiin järjellisyys ja kriittinen viisaus arvokkaaksi. Raamattu kertoo kuinka poliittisen neuvon-antajan tehtävään koulutettavat Daniel ja hänen toverinsa olivat nimenomaisesti kyvykkäitä käsittämään kaikkea viisautta. He olivat älykkäitä ja hyväoppisia (Dan 1:4). Muistamme myös, että Jeesus sanoi: ”Minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle, olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset” (Matt 10:16).

”Pitäkää se mikä on hyvää”

Alkuseurakunnassa diakonin tehtäviin piti valita nimenomaan sellaisia uskovaisia, jotka olivat ”viisautta täynnä” (Apt 6:3). Apostoli Paavali vetoaa uskovaisten itsenäiseen arvostelukykyyn: ”Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille, arvostelkaa itse, mitä minä sanon” (1 Kor 10:15).

Paavali ei nähnyt uskovaisten ajattelun velttoudessa ja pinnallisessa tyhmyydessä mitään ihailtavaa. Myös sananjulistusta oli arvioitava joka kerta erikseen kriittisesti (1 Kor 14:29). Ainoatakaan opetusta ei kristitty saa uskoa sokeasti. On kriittisesti arvosteltava varsinkin niitä jotka toimivat profeettoina ja sananjulistajina (1 Kor 14:29). ”Älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget” (1 Joh 4:1.)

Paavali nuhteli siionia: ”Oi te älyttömät galatalaiset, kuka on lumonnut teidät” (Gal 3:1). ”Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte, ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat .” (Ef 5:15). Raamattu varoittaa meitä myös tiukasti fanaattisuudesta: ”ettette anna minkään hengen ettekä sanan… heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin… Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavoin.” (2 Tess 2:1-3). Mielen maltin menettäminen eli yksisilmäinen fanaattisuus on aina syntiä. Myös Luther kirjoittaa tästä viidennen käskyn selityksessä.

Raamatun mukaan kyky eritellä asioita analyyttisesti ja arvioida niitä on kristityn arvokas hyve. Tätä lahjaa tarvitsemme kaikki yhä enemmän tässä ajassa. Uskovaisen on tarpeen oppia arvioimaan itseään ja erittelemään asioita (1 Kor 11:31).

Tässä yhteydessä kreikankielisessä Raamatussa esiintyy kreikan sana diakrinoo, jonka merkitys on ”koetella, arvioida, tehdä erotus, panna erilleen, eritellä”. Uskovan on koeteltava kaikkea ja pidettävä vain se, mikä on hyvää (1 Tess 5:21). Arvioinnissa ei saa typerästi sotkea yhteen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu yhteen, ne on osattava erottaa toistaan (1 Kor 11:29).  ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20.)

Harkinnan ja arvostelukyvyn lahjan käyttö varjelee kristityitä liioittelemasta puoleen tai toiseen. Se auttaa uskovaista taistelemaan lihan heikkoutta, itsekkyyttä ja kiihkoilua vastaan. Arvostelukykyinen säilyttää terveen varovaisuuden omaan itseensä, toiseen ihmiseen ja ilmiöön nähden (vert. Jer 9:4, Miik 7:5). Se myös varjelee liialliselta herkkäuskoisuudelta ja itsetyytyväisyydeltä.

Harkintaa tarvitaan, koska valmiita vastauksia ei ole

On totta, että arvostelukykyinen kristitty voi jäädä joukossa toisinaan yksinäiseksi. Ihmisellä on luontainen taipumus mennä joukon mukana, silloinkin kun joukolla ollaan menossa vahingolliseen suuntaan. Veltto auktoriteettiusko on kuitenkin rehellisen oikeamielisyyden ja vastuuntuntoisen harkinnan vastakohta.

Arvostelukykyisinä tiedämme, että valmiita vastauksia monimutkaisiin ja muuttuviin olosuhteisiin ei ole yhdelläkään kristityllä. Juuri tätä varten ihmiselle on annettu järki, arvostelukyky ja omatunto. Myös Luther sanoo, että usko ei ole järjen asia, mutta toisaalta se ei myöskään voi olla terveen järjen vastaista. Arvostelukykyinen ymmärtää tämän eikä voi siksi sokeasti innostua väitteistä, jotka muka antaisivat vastauksen kaikkiin ongelmiin noin vain. Yhdelläkään ihmisellä ei ole hallussaan kaikkea valoa, ei edes yhdelläkään uskovaisella. ”Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti” (Fil 3:12).

On kuunneltava herkällä mielellä omantunnon ääntä, eriteltävä harkiten ja yritettävä suunnata kohti parasta.

Ja olivatpa valintamme mitä tahansa, niitä leimaa inhimillinen erehdys ja synti, silloinkin kun yritämme parastamme. Täydellisyyttä ei ole tässä ajassa.

*     *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Polliisi Karhunen.

Lisää aiheesta:

Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Ulla-Maija Vilmi: Miten usko ja järki mahtuvat samaan päähän? Vantaan Lauri 6.10.2005. Terho Pursiaisen haastattelu.

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Lamminmäki-Kärkkäinen, Tanja: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Kipupisteet kohdattava avoimesti

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Sami Pihlström: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001.

Juha Sihvola: Uskonnon karikoista mediafilosofian hehkuun. Helsingin Sanomat 30.6.2001. Sami Pihströmin kirjan arvostelu.

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Olen surullinen niiden vl:n puolesta, jotka yhä kivenkovaan väittävät, että ”Meillä ei ole sääntöjä”.  Etteikö kieltoja ja sääntöjä ole. Se on kyllä puppua ja itsensä (ja muiden) pettämistä. Kun rupesin kunnolla miettimään näitä asioita, minulle paljastui että  vl:ssa uskominen  =  uskoa uskomiseen. Jos usko johonkin kohdistuu niin omaan joukkoon, eli seurakuntaan. Ja uskomisella ymmärretään elämistä sääntöjen varassa.

Vl-uskossa ei ehkä ole ihan tällaista nettiin laitettua ”syntilistaa” sellaisenaan, mutta vl:ssa on olemassa  rakkauden armoneuvoiksi muotoillut säännöt.  Jos joku näkyvästi rikkoo niitä jatkuvasti, esim. käyttää meikkejä tai laittaa korvikset niin johan on teoillaan uskonsa kieltänyt muiden silmissä. Ei silloin kysytä uskotko silti. Ihmisen sydämentilan muka tietää suoraan siitä jos on korvikset. Huh huh…

Nykyään uskovan omatunto ei kuulemma enää sano oikein, vaan jos se on erimieltä kuin seurakunta, se onkin silloin väärässä. Itse en ainakaan enää antaisi omaatuntoani tuolla lailla seurakunnan käsiin.

Syntikäsitys päälaellaan

Paavali kuitenkin opettaa, että eläkää oman omantuntonne mukaan. Sillä mitä totena opetetaan on Raamatun kanssa kummallisia ristiriitoja.  Ja sitten väitetään, että tämä on Raamatun mukainen usko. Ja sitä paitsi Raamatun mukaan seurakunta voi erehtyä, vaikka opetetaan, että vl on täysin erehtymätön seurakunta.

Tiedän nämä asiat kokemuksesta. Olen vl-kodista lähtöisin mutta olen kauan aikaa kyseenalaistanut näitä ihmesääntöjä, joille ei todellakaan löydy Raamatusta perusteita. En ole katkera, olen vain surullinen siitä sokeudesta ja mustavalkoisesta ajattelusta mikä ry:llä vallitsee.

Sitä paitsi syntikäsitys on kääntynyt vl:ssa täysin päälaelleen. Korvikset, meikki, ehkäisy, TV ja kaikki tuollainen ovat vakavampia syntejä kuin kateus, viha, pahansuopuus jne., jotka Raamatun mukaan erottaa sydämen Jumalasta. Itse tunnen monta vl-uskovaista, jotka ääneen myöntävät olevansa kateellisia tai katkeria toisille ihmisille tai koko ajan juoruavat ja levittävät pahaa viestiä muista ihmisistä. Lähimmäisenrakkaus on aika monella hukassa.  Heitänpä kysymyksen, uskooko silloin seurakuntaan ja sen opetuksiin enemmän kuin puhtaaseen Jumalan sanaan, jota Raamatusta voi lukea?

Elämäntapa-uskovaisuus

Mutta tilanne johtuu paljolti siitä, että monikaan vl ei itse lue eikä tutki Raamattua. Kannattaisi, niin omakohtainen usko vahvistuisi, ja osaisi itse perustella uskoaan. Ei kaikki mitä puhuja puhuu ole suinkaan Raamatusta, esim. juuri meikkikielto. Raamatussa meikit sekä kaikki korut nilkkarenkaasta korviksiin ovat samanvertaisia eivätkä kiellettyjä. Vain liiallinen turhamaisuus on pahasta. Kuten kaikki liiallisuus. Raamattu kehottaa oikeastaan vaan kohtuullisuuteen.

Hyvin monen vl:n mielestä armoneuvojen noudattamattomuus on autuuden este. Kuitenkin, Raamatun mukaan autuudelle ei pidä asettaa ehtoja. Jeesuksen mukaan tärkein laki on: ”Rakasta Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.”

Tuntuu unohtuneen, että yksin uskosta ja yksin armosta ja ansiotta me taivaaseen kerran pääsemme. Ei minkään yksittäisen teon/tekemättömyyden kautta.

Monikaan heistä ei vaan tunnu käsittävän, että yrittävät tietynlaisilla elämäntavoillaan paremmin Jumalalle kelvata. Tuntuu olevan tärkeintä kilvoitella näissä seurakunnan säätämissä rakkauden neuvoissa, vaikka vaarana siinä on, että uskon todellinen perusta hämärtyy.

Olin ennen samanlainen tapauskovainen, en lukenut Raamattua enkä  kyseenalaistanut mitään. Vain kulkenut joukon mukana, yrittänyt noudattaa rakkauden neuvoja ja täyttää normit. Ja ajatellut, että kun kuuluu tähän ainoaan oikeaan joukkoon niin pääsee taivaaseen. Kaveritkin aina toisteli että ”usko tähän uskoon niin pelastut”. Pitääkö uskoa ”uskontoon”?

Eikö kristinuskossa kuulu uskoa paremminkin Jumalaan ja siihen että on saanut synnit anteeksi Vapahtajan kärsimyksen ja uhrin kautta?

Omakohtainen uskoni ei ole mitenkään maailman vahvin kylläkään mutta on se olemassa. Ja se on vahvempi nykyisin kuin ennen, mutta usko tähän tiettyyn uskontoon on tehnyt kupperiskeikan. En todellakaan usko enää, että vl:t ovat ainoita maailmassa, jotka taivaaseen kerran pääsevät. Maailmassa on miljoonia kristittyjä ihmisiä, jotka haluavat elää Jumalaa kunnioittaen ja lähimmäistään rakastaen. Raamatussakin sanotaan jotenkin niin, että Jumalan valtakunta ei ole näkyvä joukko.

HUOM. Tarkoitukseni ei ole johtaa ei-lestadiolaisia provosoitumaan vl-uskovaisia vastaan. Kyllähän keskustella saa asioista, mitkä mietityttää.

Ajattelemisen aihetta antoi Juliaana.

*     *     *

Aiheesta lisää:

SRK:n johtokunta: television hankinta ja konsertit ovat synti

Synnit, ns. syntilista

Herätyssaarna

Juho Kalliokosken kokemukset

Syntien taakka nelivuotiaalle

Magdalena: ”Onko uskominen harkittua näyttelemistä?”

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan