Ja seurakunta vaikeni lasten kärsimyksistä

Tänään TV1 esittää palkitun elokuvadokumenttien tekijän Alex Gibneyn koskettavan dokumenttielokuvan Ja kirkko vaikeni. Elokuva paljastaa menetelmät, miten katolinen kirkko on käytännössä järjestelmällisesti suojellut lapsia hyväksikäyttäviä pappeja, niin että nämä ovat tekojensa paljastumisensa jälkeenkin voineet edelleen jatkaa lasten raiskaamista ja ovat päässeet yhä uusien lapsiuhrien kimppuun. [Ohjelma uusitaan la 6.7. klo 13.05, ja se on nähtävissä YLEn Areenalla noin kuukauden ajan.]

Yhtenä vakavimmista rikostapauksista elokuvassa kuvataan amerikkalainen katolinen pappi Lawrence Murphy, joka työskenteli Saint Johnin kuurojen sisäoppilaitoksessa Milwaukeessa vuosina 1950–1974. Hän valitsi uhreikseen kaikkein haavoittuvimmat: ne, joiden vanhemmat eivät osanneet viittomakieltä.

Advertisement

Mara, teesit ja me

Mara on täällä tänään.

Tiesitkö, että keskustelulla, jota parhaillaan käydään vanhoillislestadio-laisuudessa ja minkä Martti Luther (1483-1546) käynnisti omassa katolisessa kirkossaan, on hämmästyttävän paljon yhteneväisyyksiä keskenään.

”Kirkon todellinen aarre on kaikkein pyhin evankeliumi Jumalan kunniasta ja armosta.” (Teesi nro 62.)

Aluksi Luther ei aikonut kyseenalaistaa katolisen kirkon oppia kokonaisuudessaan. Hän halusi vain poistaa muutamia epäkohtia

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

”Herpert” kyseenalaistaa Seppo Lohen opilliset perustelut

Mopin palstalla 15.7.2009 julkaistu nimimerkki Herpertin kriittinen analyysi Seppo Lohen ehkäisyalustuksen perusteluista.

 *    *    *

Työnnänpä lusikkani soppaan. Keräsin muutaman silmään pistävän kohdan alustuksesta ja kommentoin niitä.

Pahoittelen, että tyylini on siis niin ongelmiin keskittyvä ja negatiivinen, tarkoitukseni ei ole haukkua vaan rakentaa. Ehkä ongelmakeskeisyys johtuu siitä, että olen muutamissa perustavissa asioissa alustajan kanssa erilaisissa ajatuksissa. Olen kaikesta huolimatta siviilissä oikein lapsimyönteinen kaveri. 🙂

Seppo Lohi:

Ensimmäisenä ehkäisyn kannalle asettui anglikaaninen kirkko vuonna 1930. Muut protestanttiset yhteisöt seurasivat yksi toisensa jälkeen perässä. Suomen evankelisluterilainen kirkko oli kypsä muutokseen vuonna 1952 ja salli ehkäisyn. Roomalaiskatoliset sen sijaan pitäytyivät perinteisessä näkemyksessä, jonka ydin on, että syntyvyyden säännöstely on Jumalan sanan vastaista (Paavi Pius XI 1930, Paavali VI 1968).

Tarkalleen ottaen katolisessa kirkossa kysymys ei ole Jumalan sanan (siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme) vaan luonnonjärjestyksen ja luonnollisen moraalilain vastainen.

Minusta ei tunnu hyvältä, että nyt kaksi näkyvää vanhoillislestadiolaista pappia (OV ja SL) ovat hakeneet tukea katoliselta kirkolta. Kuitenkaan ei ole vaivauduttu pohtimaan, millaiseen ajatteluun paavien kannanotot pohjautuvat, ja mistä oikeastaan katolisessa ehkäisykielteisyydessä on kysymys.

Me luterilaisina emme yksinkertaisesti voi lähteä peesailemaan katolista luonnonoikeusajattelua ja samalla pitää kiinni omasta ihmis- ja syntikäsityksestämme.

En jauha tästä nyt enempää, tulisi liian pitkä ja rönsyilevä stoori. Totean vain lyhyesti, että katolinen kirkkohan ei suinkaan vastusta syntyvyyden säännöstelyä sinänsä, vaan kyse on keinoista (joko luonnonmukaisista tai luonnonvastaisista), joilla säännöstely toteutetaan.

Siksi nämä paavi-viittaukset saavat korvissani koomisia piirteitä, ja hyväuskoisesti kuvittelen, että kohta mekin ehdotamme Paavali VI:n ensyklikan (1968) tyyliin seuraavasti: ”On erityisesti toivottava, niin kuin jo paavi Pius XII:n toive oli, että lääketiede kykenisi luomaan riittävän varman perustuksen luonnollisiin vaiheisiin perustuvalle syntyvyyden sääntelylle.”

Seppo Lohi:

Lapsen elämä on pyhä ja arvo ehdoton Luterilainen kirkko seisoi 1950-luvun alkuun saakka virallisesti samassa rintamassa vanhoillislestadiolaisten kanssa. Rohkeutta ei ainakaan kirkon tai yleisen mielipiteen vuoksi tarvittu. Suuret lapsiperheet olivat arkipäivää. Kokouksen päätökset eivät sisältäneet millään tavoin leimallisesti les-tadiolaisia piirteitä. Perustelut ammennettiin Raamatusta ja yhteisestä kristillisestä perinteestä. Tämä on hyvä tiedostaa, kun tänä päivänä puhutaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykannasta! Puhujat, joita Oulussa oli koolla kaikkiaan 175, pitivät itsestään selvänä asettumista kirkon perinteiselle linjalle. Ajan kuva oli sekin, että kirkkoherra Kullervo Hulkko saattoi esitelmää laatiessaan tukeutua saksalaisiin ja suomalaisiin teologeihin, joita hän varsinkin avioliittoetiikan osalta suoraan myös siteerasi (esim. Emil Brunner, Y. J. E. Alanen ja Antti J. Pietilä)

Hyvin epäilyttävää ottaa tässä taustatukea sieltä, mistä sitä ei yleensä oteta, eli akateemiselta teologialta, jota yleensä keskitytään moittimaan, pelkäämään ja nonchaleeraamaan.

Eikös kyseessä olekaan epäuskoisia oppineita, joiden asiantuntemukseen tukeudutaan?

Seppo Lohi:

T. P. Virkkusen artikkelin mukaan lapsirajoitus kytkeytyi suurempaan kokonaisuuteen: avioliittoon itseensä. Myös SRK:n kokouksen valmistelutoimikunta oli evästänyt alustajaa, ettei kysymyksessä ole vain yksittäinen lapsirajoitusta koskeva asia, vaan avioliitto kokonaisuudessaan ja lasten oikeudet ennen kaikkea. Avioliitto on Jumalan säädös, jossa mies ja nainen tulevat henkisesti ja ruumiillisesti yhdeksi. ”Luomakunnan alusta Jumala on luonut heidät mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Niin he eivät enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10:6–9) Jeesuksen mukaan luomiskertomus ei ole pelkästään normaalitilannetta kuvaava, vaan myös normatiivinen, ohjeellinen, auktoriteetiltaan Mooseksen lain yläpuolella. Tähän perustui Lutherin rohkeus ilmaisuun ”enemmästä kuin käskystä”.

Miten ”enemmän kuin käsky” liittyy yllä mainittuun Raamatunkohtaan, ja ylipäätään siihen, että avioliitto on Jumalan säädös? Toisaalla on käsitelty hyvin sitä asiayhteyttä, johon Luther-sitaatti todellisuudessa viittaa, eli pappien selibaattia ja ylipäätään luostari-ihannetta.

Seppo Lohi:

Tästä edettiin käsillä olevan ongelman ytimeen. Avioliiton tarkoituksena ei ole yksin puolisoiden persoonallisen nautinnon ja mukavuudenhalun tyydyttäminen, vaikka Jumala itse totesikin, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Avioliiton varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Avioliiton välityksellä Jumala lahjoittaa lapset. Tätä luomistapahtumaa varten Jumala kutsuu työtovereikseen äidin ja isän, suo heille perheen ja kodin. ”Koti on yhteiskunnan voimanlähde” ja ”lapsirikkaat avioliitot” sen varmin tae. Yhdenkin lapsen ehkäisyssä otetaan jopa sukupolviin ulottuva ratkaisu omiin käsiin.

Sen lisäksi, että viimeinen lause on kaikin puolin outo ja ongelmallinen, ihmettelen, miten se liittyy edeltäviin lauseisiin?

 Aina Jumala ei muuten lahjoita lapsia, eli eikö avioliitto silloin ole kunnon avioliitto? Vastauksesta lienevät kiinnostuneita monet lapsettomat avioparit.

Seppo Lohi:

Tästä lasta arvostavasta ihmiskuvasta nousee itsestään selvänä lapsen oikeus elämään, olemassaoloon, vanhempiin, kotiin ja kasvatukseen, jotka kytkeytyvät saumattomasti avioliittoon. Ja tämä ei koske pelkästään jo hedelmöitynyttä munasolua, josta elämän katsotaan kohdussa alkavan. ”Siellä, missä elävä kristillisyys on vaikuttanut ja vaikuttaa, on aina lapsirikkaita koteja ja samalla onnellisia avioliittoja”, alustaja lausui.

Koominen kappale, johon on saatu kolme lausetta, jotka eivät juurikaan liity toisiinsa. Ensin puhutaan lapsen oikeudesta elämään jne. Sitten viittaillaan hedelmöitymättömään munasoluun, jolla siis on oikeus elämään. Siis millä tai kenellä? Loppuun loogisesti irrationaalinen lause lapsirikkaista kodeista ja elävästä kristillisyydestä. Pitänee sinänsä paikkansa, mutta miten tuo liittyy edeltäviin asioihin?

Seppo Lohi:

Kullervo Hulkko myönsi, ettei sellaisia sanoja kuin lapsirajoitus, säännöstely, ehkäisy tai perhesuunnittelu Raamatussa esiinny. Hän tulkitsi tämän professori Y. J. E. Alaseen vedoten niin, että jo keskustelu syntyvyyden rajoittamisesta on tahra avioliiton etiikassa. Alustaja nosti esiin Heprealaiskirjeen kehotuksen: ”Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja aviorikkojat” (Hepr. 13:4). Hän viittasi myös Augustinukseen, joka piti muinaisen Rooman syntyvyyden laskua kulttuurin rappeutumisen merkkinä.

On huomattavaa, että Hulkko viittailee tässäkin selkeästi Raamatusta nousevaan eettiseen ohjeeseen. Kyseessä on ns. siveysopillinen eli eettinen asia, eikä H mainitse missään myöhemmin kuuluisaksi tullutta ensimmäistä uskonkappaletta.

Muuten, joskus aiemmin esittämäni kysymys siitä, kuinka ensimmäinen uskonkpl voidaan ”tiukan paikan tullen” kumota, on vielä vailla vastausta.

Seppo Lohi:

Roomalaiset harjoittivat perhesuunnittelua yhtä brutaalisti kuin Egyptin farao aikanaan. Rajatakseen heprealaisten voimakasta lisääntymistä farao antoi kätilöille käskyn tappaa välittömästi vastasyntyneet heprealaisten poikalapset (2. Moos. 1:16). Roomalaiset puolestaan jättivät ei-toivotut lapset yksinkertaisesti vain heitteille. Kristityt keräsivät ne sitten huostaansa – niin elävät kuin kuolleet. Rooman katakombeissa onkin nähtävänä valtava määrä vauvojen hautoja. Kristittyjen arvot olivat siis erilaiset kuin valtaväestön, ja kristityt käytännössä myös toimivat arvojensa mukaan. ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2).

Tässä pyritään hakemaan pietistiselle, erottautumiseen ja ”parempaan vanhurskauteen” perustuvaan maailmankuvaan omituisia perusteita: mainitussa esimerkissä kristityt roomalaiset yksinkertaisesti toimivat universaalin lähimmäisenrakkauden periaatteen mukaisesti, eikä tilanne liene ollut se, että muut eli ”maailma” heittivät lapsiaan säännönmukaisesti heitteille, kun taas kristityt toimivat päinvastoin.

En silti epäile, etteikö usko olisi tuonut tuon(kin) ajan kristityille motivaatiota toimia rakkauden periaatteen mukaan. Mutta argumenttina tämänhetkiseen keskusteluun tämä esimerkki on hassu keppihevonen, jolla perustellaan erottautumisen välttämättömyyttä ja välillisesti ehkäisemättömyyttä. Mainittu esimerkki ei oikeastaan tarkoita kumpaakaan.

Seppo Lohi:

Kullervo Hulkko arvosteli myös ehkäisyvälineiden käyttöä ja pohti sukupuoliyhteydestä pidättäytymistä. Hän päätyi siihen, ettei sukupuolielämää tarkoitettu yksin lasten synnyttämistä varten. ”Se on myös aistillisen rakkauden korkein ilmaus.” Sukupuoliyhteys merkitsee myös aviopuolisoiden henkisen yhteyden lujittamista. ”Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voisitte keskittyä rukoukseen: palatkaa sitten taas yhteen” (1. Kor. 7:5).

Jälleen Hulkko suhtautuu koko asiaan moraalikysymyksenä, sellaisena, jossa ihmiset voivat valita hyvän tai huonon. Hulkko edustaa selvästi 1900-luvun alkupuolella sekä luterilaisessa että reformoidussa perinteessä tyypillistä uskonetiikkaa (jossa siis usko eli yliluonnollinen ilmoitus antaa moraaliseen toimintaan motivaation lisäksi myös vaatimussisällön, ja jolloin kristityn ns. uskonymmärrys tekee hänestä pätevämmän moraalisen toimijan ja velvoittaa häntä muita korkeampiin moraalisiin tekoihin).

Uskonasia ja uskoneettinen asia ovat siis eri asioita, mutta eroa ei yleensä ymmärretä. Ja ymmärtämättömyys aiheuttaa ongelmia.

Seppo Lohi:

Kaiken tämän jälkeen Kuivaniemen kirkkoherra Kullervo Hulkko kysyi: ”Mitä elävän kristillisyyden ja hyvän omantunnon näkökulmasta sanomme kaikesta tästä?” Hän vastasi: ”Lapsirajoitus on vastoin Raamattua ja hyvää omaatuntoa. Jeesuksen avioihanne on Jumalan valtakunnan jäsenten ihanne. – – Niin kuin emme saa tehdä avioeroa kristitylle luvalliseksi emme myöskään lapsirajoitusta.” Hulkko muistutti, että ongelmatilanteissa kysytään sielunhoitajalta kärsivällisyyttä ja herkkää korvaa, varsinkin kun kysymyksessä on äidin henki. Tällaiset asiat on harkiten käsiteltävä tapaus tapaukselta.

Ymmärrän Hulkkoa täysin. Siinä teologisessa ja kirkollisessa ympäristössä tämäntyyppinen kanta on ymmärrettävä ja oikea. Olisi ollut hyvin radikaalia, jos vl-liike olisi revennyt kirkon linjasta ja ”pistänyt ranttaliksi”. Varsinkin, kun suurin osa vanhoillislestadiolaisista, niin papeista kuin maallikoista, elivät sellaisessa maailmassa ja sellaisten moraalisten ihanteiden keskellä, jossa pienille perheille ei ollut monestakaan syystä sijaa.

Seppo Lohi:

Elämän pyhyys avaa näköalan kristinuskon ydinasiaan Koska ”kokous yhtyi alustuksessa esitettyihin ajatuksiin”, voidaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielteisyys pelkistää seuraavaan: 1) Avioliitto on Jumalan luomisjärjestyksen mukaan miehen ja naisen välinen liitto, jonka varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Tähän luomistapahtumaan Jumala kutsuu yhteistyökumppanikseen äidin ja isän. 2) Koska lapsi on Jumalan luomisteko, Herran lahja, ja lapsen arvo Jeesuksen mukaan ehdoton, uuden elämän syntyminen on alusta lähtien pyhä tapahtuma, johon ihminen ei saa puuttua.

Tällä kakkoskohdan puuttumisella ilmeisesti tarkoitetaan sitä, ettei sukupuoliyhteydessä oleva saa kontrolloida itse aktia sillä tavalla, ettei uuden elämän syntymiseen olisi mahdollisuuksia.

Muilla tavoillahan asiaan puututaan jatkuvasti monin eri tavoin (edellisen lapsen pitkäaikainen imettäminen, naimisiinmenon pitkittäminen, seksistä pidättäytyminen, seksuaalinen haluttomuus raskaudenpelon takia).

Tällä hetkellä noudatetaan enemmän lain kirjainta kuin henkeä, jos vertaus sallitaan. Se on farisealaista hurskastelua viattomilta uskovaisilta, jotka eivät edes ymmärrä toimintansa ja ajattelutapansa farisealaista luonnetta.

Seppo Lohi:

Tällainen uskonkäsitys rakentuu Jumalan oman sanan, kristikunnan vuosituhantisen Raamatun tulkinnan, Martti Lutherin käsityksen sekä lestadiolaiskristittyjen omien elämänkokemusten varaan.

Kuten sanottua, tämä ei ole uskonkäsitys. Se on eettinen käsitys. Se voi olla uskonnollisesta ajattelusta nouseva eettinen käsitys, mutta uskonkäsitys se ei edelleenkään ole. Mielestäni esim. OV sanoi jossain haastattelussa selkeämmin ja paremmin, että kyse on asiasta, joka nousee uskosta Luojaan (ts. edusti 1900-luvun alkupuolelle tyypillistä protestanttista uskonetiikkaa), kun taas tämän artikkelin pohjalta on helposti vaarana syntyä käsitys, että kyseessä on ensimmäiseen uskonkohtaan sisältyvä asia. Jos näin ajatellaan olevan, saa uskon olemus varsin konkreettisia piirteitä, ja usko alkaa olla riippuvaista meidän tekemisistämme.

Mitkä sitten ovat uskoon sisältyviä asioita?

Jos pyrin määrittelemään uskon olemusta vajavaisella kielelläni, voin tehdä sen toisaalla mainitulla Augustinuksen fides qua/fides quae-jaottelulla, ja käsitykseni on tiivistetysti jotensakin seuraava: uskon, jolla uskon (fides qua), muoto eli olemus on evankeliumissa itsensä lahjoittava Kristus, ja usko johon uskon (fides quae), on ilmaistu pääpiirteissään uskontunnustuksen kolmessa uskonkohdassa.

Näistä mikään kohta ei ole sellainen, että se vaatii meiltä tekoja ja valintoja, päinvastoin.

Luther sanoo Isossa K:ssa, että kymmenessä käskyssä kerrotaan meille siitä, mitä Jumala tahtoo meidän tekevän ja mitä jättävän tekemättä, kun taas uskontunnustus (kolme uskonkohtaa) kertovat siitä, mitä Jumala meille lahjoittaa.

Erinomaisena lauseena pidän seuraavaa: ” Tämä [uskontunnustuksen] tuntemus puolestaan auttaa meitä tekemään sen, mihin kymmenen käskyä meitä velvoittavat.”

Eli: uskonkohdat eivät tuo meille moraalisia velvotteita, vaan velvoitteet on ilmoitettu kymmenessä käskyssä. Toisin sanoen laissa, ei evankeliumissa.

Seppo Lohi:

Onko vuoden 1945 jälkeen tullut jotakin sellaista uutta tietoa ja oivallusta, joka olisi saanut vanhoillislestadiolaiset muuttamaan kantaansa? Kun SRK:n myöhemmissä kokouksissa 1960- ja 1970-luvulla palattiin ehkäisykysymykseen, vastaus oli toistuvasti sama: pidetään kiinni siitä, mitä asiasta on aikaisemmin lausuttu. ”Tässä on kysymys taistelusta Jumalan luomisjärjestystä ja ensimmäistä uskonkappaletta vastaan” (vsk:n ptk. 3.7.1965). ”Perhesuunnittelu kaikissa muodoissaan edellyttää luopumista kristillisen kirkon ensimmäisestä uskokappaleesta” (vsk:n ptk. 29.6.1974).

Ensimmäisellä uskonkappaleella argumentointi tulee siis 20 vuotta Hulkon jälkeen. Se sekoittaa ajattelua, ja tekee entistä epäselvemmäksi sen, miten tässä herätysliikkeessä ymmärretään uskon ja etiikan suhde. Toistaiseksi sillä kohdalla on ollut aika sumeaa.

Seppo Lohi:

Ehkäisykielteisen näkemyksen ymmärtäjien ja tukijoiden joukon harvenemiseen on useita syitä. Kristillisen kulttuurin vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut. Ratkaiseva taite arvomaailman muutoksessa tapahtui vuonna 1970, jolloin nykyinen vapaa aborttilaki astui voimaan. Abortti ei tule koskaan olemaan neutraali lääketieteellinen toimenpide. Se nostaa esiin erilaisten ihmiskäsitysten ja arvojen ristiriidat. Ehkäisyn lopputulos on sama kuin abortin: estää uuden elämän syntyminen.

Tässä kohdassa mietin, miksi käytin näinkin paljon vaivaa tällaisen tekstin pohtimiseen.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Herpert.

Julkaistu Mopin palstalla mutta sittemmin sieltä poistettu.

Lue lisää:

Ei hengellisiä perusteluja vaan raamatunlause-retoriikkaa

Hautamäki ei perustele Raamatulla

M4 Sherman: Luomiskertomuksen sanoma

Terttu Holmi: Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille

Mopin palstalla käytyä keskustelua  Seppo Lohen alustuksesta

Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Jes-mies: Onanin tapaus ja Juudan vapaa seksuaalisuus

Pauli Niemelä: Raskaaksi tulo voidaan estää

Pena: On väärin vääntää väkisin Raamatusta vahvistusta keksitylle ehkäisykiellolle

Maria Saari: Ehkäisykiellosta on muodostunut tabu

Nainen, myös äiti, Jumalan armosta: Avoin kirje herätysliikkeelleni (Rauhan Tervehdys)

Verstaalla pohtija:  Emme elä paratiisillisessa tilassa

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Poliitikot: ehkäisykielto ongelmallinen ihmisoikeuksien todellisen toteutumisen näkökulmasta

Tarkoittiko Kärkölä miestäkin?

Viiden lapsen usk. äiti: Jumalan luomistyö tapahtuu hedelmöityksessä  

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

 

Vanhoillislestadiolaisuuden ja luterilaisen kirkon opillinen eroavaisuus perustuu aivan perustavaa laatua olevaan kysymykseen: käsitykseen Jumalan sanasta. SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta on lähtökohtaisesti toinen kuin luterilainen käsitys.

Perustavanlaatuinen ero luterilaisen tunnustuksen ja SRK:n opin välillä on se, että luterilainen käsitys Jumalan sanasta perustuu ”päättyneeseen ilmoitukseen”, kun taas SRK:n käsitys Jumalan sanasta perustuu päinvastaiseen ajatukseen: ajatukseen Jumalan edelleen jatkuvasta ”ilmoituksesta”.

Myös katolisen kirkon opetus sekä mormonit, eräät kristinuskon karismaattiset suuntaukset (ja islamin jotkin suuntaukset) lähtevät siitä, että Jumala lähettää jatkuvasti ilmoituksia maan ihmisille. Raamatussa ei siis vielä olisikaan kaikki, mitä Jumala sanassaan on ihmisille ilmoittanut.  

Jatkuva vai päättynyt ilmoitus

Kyse on siitä, miten Jumalan sana on periaatteellisesti ymmärrettävä: jatkuvana vai päättyneenä ilmoituksena. Nimimerkki Maalaispoika kirjoitti Mopin palstalla:

 

 ”Erityinen ilmoitus on annettu Kristuksessa ja vain hänessä. Siksi ilmoitus on päättynyt.

Henki ei siis ilmoita seurakunnalle ainuttakaan uutta asiaa. Henki vain kirkastaa Kristusta ja Kristuksen. Kukaan puhuja ei voi sanoa, että hänen kauttaan henki ilmoittaa nyt jotain seurakunnalle. Siis jotain sellaista, jota ei voida yksinkertaisen Raamatun sanan avulla arvioida.”

Opillisesti on siis erotettava yhtäältä sellainen opetus, jonka mukaan Jumalan sana on tallella Raamatussa ja ilmoitus on siten päättynyt. Jumala ei enää lähetä uusia ilmoituksia, eli Hän ei tiedota tahdostaan maailmaan enää, Raamatussa olevan sanoman lisäksi. Vastakkainen tälle käsitykselle on jatkuvan ilmoituksen oppi.

 Nykyinen luterilainen käsitys Jumalan sanasta seuraa Lutherin muotoilemaa sola scriptura (”=yksin kirjoituksista”) -periaatetta. Sen mukaan uskotaan, että uskon, sananjulistuksen ja Raamatun tulkinnan ylin ohje on yksin Raamattu.

Sen sijaan perimätieto tai ”seurakunnan neuvot” eivät ole uskomisen kohde eivätkä opilllisen auktoriteetin lähde. Ne ovat syntyneet ihmisten tuottamana, ne eivät ole enempää Jumalan kuin ”Pyhän Hengenkään” ilmoituksia.

Koska luterilainen kristinuskon oppi perustuu ainoastaan Raamattuun, se on altis uudelleen tulkitsemiselle. Tästä on seurannut se, että seurakunnan opetusta ja käytäntöjä on arvioitava uudelleen aika ajoin, suhteessa Raamattuun ja kulloiseenkin aikaan. Tämä uudelleenarviointi oli aikoinaan esimerkiksi lestadiolaisen herätysliikkeen käynistymisen pontimena ennen 1800-luvun puoltaväliä.

Luterilaiseen uskonkäsitykseen sisältyy siis eräänlainen ”jatkuva uskonpuhdistus”. Tämäkin perustuu Raamattuun, kehottaahan esimerkiksi Paavali kristittyjä arvioimaan jatkuvasti opetusta.

Luterilainen käsitys Jumalan sanasta ja ilmoituksesta sisältää seuraavat keskeiset elementit:

1) Jumalan ilmoitus on päättynyt Kristukseen. Mitään uutta ilmoitusta ei voi tulla. Ihmiskunnasta ei voi nousta yhtäkkiä esiin ketään ihmistä eikä joukkoa, jolle Jumala lähettäisi erikseen lisää tietoa tahdostaan. Jumala on ilmoittanut tahtonsa Raamatussa. Raamattu ei tarvitse Jumalan sanan täydennykseksi lisälehtiä, eikä Pyhä Henki ilmoittele uskovaisillekaan ihmisille uusia asioita.

2) Raamatun sana on itsessään perustava. Raamatun ulkopuolisia perusteita, kuten perinnetapoja tai vastaavia tulkintaperiaatteita ei saa nostaa Jumalan sanan rinnalle. On pitäydyttävä apostoliseen sanaan (Joh. 17:20), ja Raamatun profeetalliseen sanaan (2. Piet. 1:19).

3) Sananpalvelijan tehtävät ovat aina Raamatun sanalle alisteisia. Seurakunnassa ei voi olla sellaista virkaa, joka nousee tai nostaisi jonkun ihmisen tai ihmisryhmän, hallintoelimen tai vastaavan ryhmän käsitykset Jumalan Sanan rinnalle tai sen yläpuolelle, tai antaisi jollekin ihmiselle tai ryhmälle valtuuksia nostaa uusia näkökohtia Sanan rinnalle.

Kuten sanottu, Rooman kirkon opetus perustuu yhä tänä päivänä jatkuvan ilmoituksen käsitteeseen. Se tarkoittaa juuri sitä käsitystä, että Jumala täydentää Raamatussa antamaansa ilmoitusta myöhemmillä ilmoituksilla, joista rakentuvat katolisen kirkon perinnetavat, perimätieto. Seurakunnan piirissä syntynyt perimätieto on Vatikaanin tulkinnan mukaan verrattavissa Raamatun arvovaltaan. (Vrt. SRK-lestadiolaisuuden ”seurakunnan neuvot”.)

Siten Raamattu ei olekaan katolilaisuudessa vielä ”valmis” eikä lopullinen Jumalan sana. Kirkon opetusta voidaan perustaa sellaiseen myöhempäänkin ilmoitukseen, josta Raamatussa ei välttämättä ole sanottu riviäkään.

Roomalaiskatolisen kirkon omat perinnekäsitykset ovat muodostuneet vähin erin ”osaksi Jumalan sanaa”, vaikka niistä ei ole Raamatussa jälkeäkään.

Paavi voi yhdessä piispojen kollegion kanssa laatia jatkuvasti uusia opinkappaleita ja painotuksia. Kuten tiedämme, näin on myös tapahtunut ja tapahtuu yhä jatkuvasti katolisessa kirkossa.

Roomalaiskatolinen kirkko on siis jatkuvan ilmoituksen kirkko. Kuten todettu, myös karismaattiset liikkeet ovat jatkuvan ilmoituksen uskontoja, samoin mormonit ja muutamat islaminuskon suuntaukset.

Luther: yksin Raamattu

Kysymys ilmoituksesta olikin uskonpuhdistuksen keskeisiä kiistakysymyksiä. Luther halusi palata yksinkertaiseen, Raamattuun perustuvaan uskoon, ilman inhimillisten ihmisten luomaa perinteen painolastia.

Luterilainen käsitys Jumalan sanasta löytyy yksiselitteisenä Tunnustuskirjoista. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

Tämän kahden erilaisen käsityksen keskinäisen eron jäljille johdattaa em. määrittelyn sana ainoa. Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten lisäksi ei ole kerta kaikkiaan mitään muuta, minkä perusteella julistusta voitaisiin arvioida ja minkä perustalle kristitty voi uskonsa laskea, sanovat luterilaiset.

Täsmälleen näin uskottiin ennen myös lestadiolaisuudessa. Vanhoillislestadiolaisuudessakin.

Lestadiolaisen herätysliikkeen tunnettu saarnaaja Leonard Typpö kirjoitti vuonna 1904 teoksessaan Armo ja totuus, ynnä kristillisiä kirjeitä:

”Sillä wihollinen tuo aina uusia ja uusia opinkappaleita, niin hurskaassa muodossa, että niiden kautta tulewat horjuwat sielut ja sydämet wietellyiksi. — Emme huoli kuunnella töiden opettajia, ewankeliumin wäärentäjiä, jotka sotkewat ewankeliumin ja lain sekaisin, ja niin sekaopillaan eksyttäwät arat omattunnot ja sydämet pois oikeasta elämän ja rauhan lähteestä, sen on Jeesuksen täydellisestä lunastuksesta.”

 

1900-luvun alkuvuosien lestadiolaissaarnaajat olivat yhteisessä kokouksessaan täsmälleen samalla luterilaisella kannalla.

Myös SRK:n puheenjohtajana 1980-luvulla toiminut Erkki Reinikainen oli samoilla linjoilla, niinkin myöhään kuin vielä vuonna 1992, jolloin hän vakuutteli saarnassaan Iisalmen suviseuroissa, viitaten Tunnustuskirjojen kyseiseen kohtaan: 

”Vanhoillislestadiolaisuudelle Raamattu on aina ollut ehdoton Jumalan sanan auktoriteetti. On tahdottu uskollisesti noudattaa sitä tunnustuskirjoissa lausuttua järkähtämätöntä totuutta, jossa todetaan:

’Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin kaikki opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat, niin kuin on kirjoitettu: Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni” (Ps. 119:105) ja niin kuin Paavali sanoo: ”Vaikka enkeli taivaasta saapuisi toisin saarnaamaan, hän olkoon kirottu.’ ” (Gal. 1:8.) (Ks. suviseurajulkaisu Sinun porttis pitää avoinna oleman.)

”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta. – – Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.”

Opin ja opetuksen tulee perustua yksin Raamattuun. Tämä on kiistatta luterilainen kanta. Ei mihinkään muuhun, ei esimerkiksi ”seurakunnan neuvoihin”.

Siirtyminen pikkuhiljaa jatkuvan ilmoituksen oppiin on se olennainen ja fundamentaalinen ratkaisu, josta seuraavat kaikki muut SRK-lestadiolaisuuden eroavaisuudet luterilaiseen opetukseen nähden (esimerkiksi ns. elämäntapanormit eli ”syntilista”).

Osoituksena tästä havaittavasta siirtymästä voidaan pitää esimerkiksi seuraavaa Juhani Uljaan lausuntoa, jossa hän asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan:

 

 ”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilmaa seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas suviseurojen yhteydessä 2007 Valkealassa pidetyssä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa; Uljas oli tuolloin vielä SRK:n johtokunnan jäsen.)

Raamattu kieltää lisälehdet ja Raamatun ulkopuoliset auktoriteetit

Uuden testamentin lopussa ovat sanat:

Minä todistan jokaiselle, joka tämän kirjan profetian sanat kuulee: Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan. (Ilm 22:1.)

Myös muualla Raamatussa varoitetaan lisäämästä Jumalan sanaan mitään, esim.:

”Profeetta, joka julkeaa puhua minun nimessäni jotakin, jota minä en ole käskenyt hänen puhua… kuolkoon.” (5 Moos 18:20).

”Muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on.” (1 Kor 3:11).

”Ei yli sen, mikä kirjoitettu on.” (1 Kor 4:6). 

Raamatun lisälehtien kirjoittelu ja uusien ehtojen asettelu autuudelle on Jumalan sanan vastaista. Vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen käsitys Jumalan sanan auktoriteetista on sama kuin katolisen kirkon käsitys. Siten se poikkeaa aivan olennaisella tavalla luterilaisesta opetuksesta.

*    *    *

Lue myös:

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Junker Jörg: Mara, teesit ja me

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen “armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Santa76: Kultti vai kristinuskoa?

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä