Se tuli odottamatta

 Se tuli odottamatta. Ilman ennakkovaroituksia. Virallisen kokousosuuden jälkeen. Ettei jää mustaa valkoiselle.

Ei sitä ennen oltu keskustelu kahdenkesken. Eikä muutaman muun kanssa. Ei, vaikka Sana niin neuvoo.

Kuulin, kuinka käärme luikertelee uskovaisiin koteihin seurakunnan kerhon kautta. Kuinka vastuullinen vanhempi voi antaa lapsille kahdenlaisesta vellikupista. Ja paljon muuta.

Puolustauduin. Perustelin. Joku ymmärsi.

Sen vaimo jatkoi. Kuinka neuvoa on kysytty ihan pääkallopaikalta

Advertisement

Tuomiokapituli: lestadiolainen rovasti rikkoi vaitiolovelvollisuuden ja syyllistyi painostamiseen

Oulun hiippakunnan tuomiokapituli on antanut vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvalle rovasti Erkki Pirille kirjallisen varoituksen toimimisesta vastoin pappisviran velvollisuutta sekä papille sopimattomasta käytöksestä.

Tuomiokapituli katsoo, että Piri on rikkonut papin vaitiolovelvollisuuttaan viime kesänä. Hän saattoi tuolloin kolmannen osapuolen tietoon keskustelun, joka sekä kantelijan, vanhoillislestadiolaisen perheenisän, että tuomiokapitulin mukaan on tulkittava luottamukselliseksi.

Erkki Piri oli paljastanut ulkopuoliselle hänelle uskoutuneen perheenisän henkilöllisyyden ja samoin uskotun asian sisällön.

Alpo Murberger: Meidät eristettiin läheisistä ja tuomittiin helvetin tuleen

–Sieltä otettiin penkistä joku, jonka joku oli ilmiantanut, esimerkiksi sisko tai veli tai vanhemmat. Niin kuin kommunismissa, ja sitten viedään hoitokokoukseen suljettujen ovien taakse. Yökaudet siellä istutetaan ja itketetään vanhoja mummoja ja pappoja, kun he eivät tienneet mitään väärää tehneensä. – Alpo Murberger.

Trollhättanilainen Alpo Murberger on kertonut Ruotsin television ohjelmassa, miten hänet ja hänen läheisensä joutuivat hoitokokouksessa hengellisen väkivallan kohteek-si sikäläisessä lestadiolaisten yhteisössä. Heidät erotettiin uskonyhteisöstä televisio-ohjelmien katselun takia. Murbrgerin mukaan hänen ja hänen uskonystäviensä erottamisesta päätti SRK 1970-luvun puolivälissä.

Hoitokokous on vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä tilaisuus, jossa yksityisiä yskovaisia kuulustellaan julkisesti kaikkien muiden edessä. Aiheena on kyseisen henkilön uskominen ja henkilökohtainen elämä, vaellus uskovaisena.

Vaikka SRK:n johtokunta on viime aikoina julkisuudessa pitänyt hoitokokouksissa harjoitettua toimin-taa vääränä ja jopa häpeällisenä, ei SRK eivätkä myöskään paikalliset rauhanyhdistysten johtokunnat ole mitätöi-neet tekemiään erottamispäätöksiä.

Tuomiot ovat edelleen voimassa ja ihmiset leimattu kuka milläkin julkisella leimalla ei-uskovaisiksi eli kadotukseen joutuviksi. Tuhannet ovat joutuneet kärsimään painostuksesta ja ihmissuhteiden rikkoontumisesta sukulaisten ja ystävien kanssa.

Alpo Murberger kertoi omista kokemuksistaan SVT:n haastattelussa syksyllä 2014.

SRK:n nykyinen puheenjohtaja, teologian tohtori Viljo Juntunen on todennut hiljattain julkisuudessa, että hän itse pelkäsi eikä yksinkertaisesti rohjennut asettua puolustamaan aiheettomasti syytettyjä uskovaisia.

Uskon sana näinä aikoina

Olemme vaimoni kanssa niitä, jotka henkioppia tekosyynä käyttäen erotettiin 80-luvun alussa hoitokokousten jyllätessä tässä herätysliikkeessä. Olimme aivan tavallisia rivijäseniä siionissa. Emme näitä enää usein muistele,  mutta viime aikaiset julkisuudessa olleet asiat pysäyttivät meidät eräänä iltana muistelemaan sitä mikä meitä silloin kohtasi.

Erottamisestamme oli mennyt noin 4-5 vuotta kun SRK ilmoitti vuosikirjassaan, että henkioppi olikin ollut harhaoppia. Meihin ei kuitenkaan ry:stä kukaan ollut silloin yhteydessä, eikä sen jälkeenkään.

Miten tämä on tällaiseksi mennyt? Kun uskomisesta oli tullut salailua 1979

”Talviaurinko lämmittää selkääni, mutta minua palelee. Mistä lähtien uskomisesta on tullut salailua vaativaa hommaa?”

Silloin ei oikeastaan valehtele jos tekee niinkuin kaikki tekevät – rauhanyhdistys tottelevaisuuskokeena

“On oltava vaikka ei olisikaan. Ei ole aina niin kuin oikeastaan on, mutta ei silloin oikeastaan valehtele jos tekee niin kuin kaikki tekevät koska silloin on enemmän oikein koska on muitten mukana samassa.”

Rovasti Sillanpään kirje: SRK-lestadiolaisuuden tila 1977

Rovasti ja lakimies, Merikarvian kirkkoherra ja aikaisemmin myös uskonnonopettajana toiminut Paavo Sillanpää (k.1981) oli vanhoillislestadiolainen pappismies. Hän toimi SRK:n johtokunnan jäsenenä 1960-1970-luvulla. Nimenä hän lienee tuttu enää vain vanhemman polven lestadiolaisille.

Sillanpää on kertonut joutuneensa SRK:n johtokunnassa ollessaan hyväksymään muiden mukana ulkopuolisen, poliittisiin tarkoituksiin käytettävän rahoituksen, josta ei kerrottu vl-liikkeen tavallisille jäsenille. Hän on kertonut toimittaja Hannu Karpolle tv-ohjelmassa 1982:

”Ensimmäinen kerta kun minä olin ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa Raahessa. Silloin tuli semmonen asia, että tarjottiin käytettäväksi tämän maailman rahoja. Ja minä vielä tänä päivänä näen sen henkilön kasvot, joka nämä asiat toi esiin. Meille ei johtokunnassa sanottu, kuinka, suurista rahamääristä oli kysymys, mistä ne rahat tulevat.” Salatut rahavirrat ja puoluepoliittiseen työhän sekaantuminen jäivät vaivaamaan Sillanpäätä.

Tultaessa 1970-luvulle Sillanpää ei hyväksynyt herätysliikkeeseen syntynyttä lainomaista opillista korostusta, joka ilmeni mm. toistuvina SRK:n kannan-ottoina. Lisäksi hän piti vakavana virheenä että herätysliikkeen johto oli sekaantunut  puoluepolitiikkaan ja vaalikampanjointiin useampien eduskuntavaalien aikaan. 

Sillanpään toiminta osoittaa, että kovina painostuksen ja pelon vuosinakin lestadiolaisuudessa oli ryhdikkäitä ja rehellisiä henkilöitä, jotka omantuntonsa velvoittamina rohkenivat kyseenalaistaa SRK:n johdon toiminnan.

Sillanpää erotettiin SRK:n johtokunnasta erimielisyyksien vuoksi 1970-luvun kriisin aikoihin. Avoin kirje, jonka hän oli laatinut 1977,  julkaistiin Kotimaa-lehdessä 29.3.1977 ja tarkastelee herätysliikkeen sisäisiä ongelmia, joista Kotimaa-lehdessä oli käyty keskustelua. Hän viittaa kirjeessä Kotimaa-lehden numeron 4.3.1977, jossa oli julkaistu SRK:n työvaliokunnan näkemyksiä liikkeen tilasta.

Avoimessa kirjeessään Paavo Sillanpää osoittaa täsmällisesti opilliset harhaopetukset, joihin liikkeessä oli syyllistytty. Lisäksi hän paheksuu SRK:n johtokunnan sekaantumisesta julkisuudelta piilossa harjoitettuun puoluepoliittiseen vaalityöhön 1960-luvulla.

Hän kehottaa  SRK:n työvaliokunnan jäseniä kantamaan vastuunsa ja osoittamaan hoitokokouksiin johtaneen opin perustan Tunnustuskirjoista ja Raamatusta, mikäli sellaista perustaa on sieltä löydettävissä.  Sillanpään mukaan perusteita hoitokokouspyöritykselle ja painostukselle ei ollut enempää Raamatussa kuin  Tunnustuskirjoissakaan.

Sillanpää määritteli kirjeessään samat vääristymät jo vuonna 1977, jotka sittemmin, parikymmentä vuotta hoitokokousten pahimpien väkivallan vuosien jälkeen, rovasti ja lestadiolaisuuden tutkija Seppo Lohi nosti esiin julkisuudessa. (Kotimaa 3.2.2006.)

”Yksilöt joutuivat monessa tilanteessa väärin kohdelluiksi, sitä ei voi kiistää” ja ”(Seppo Lohi) näkee 1970-luvun hoitokokouksissa opillisia ongelmia, kuten parannuksen vaatimisen ”vääristä hengistä”. Muita epäkohtia olivat julkirippi ja siihen liittyvä sanelu, yksilön omantunnon vähättely ja oppi rauhanyhdistysten johtokunnista ”Jumalan huoneenhallituksena”. (Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä, Kotimaa 3.2.2006 s. 4)

Seuraavassa rovasti Paavo Sillanpään avoin kirje SRK:n ty övaliokunnalle (Kotimaa 29.3.1977).

Vanhoillislestadiolainen kristillisyys

Lehdessänne 4.3.77 olleen SRK:n työvaliokunnan antaman selostuksen johdosta lienee asiallista tehdä ”sisältäpäin” muutamia huomautuksia ja esittää kysymyksiä eräitten uskonelämän yksityiskohtien selvittämiseksi, koska annettu selostus jätti asian kovin vajaaksi.

Kirjoituksessa käsitellään hyvin asiallisesti niitä kristikansan keskuudessa yleisesti vieroksuttuja asioita, jotka sisältyvät nimikkeisiin: aborttilaki, perhesuunnittelu, sukupuolikurin höltyminen, huonot televisio-ohjemat, raittiusasiat j.n.e. Näitten edellämainittujen asioitten kohdalla kenelläkään uskoa puhtaassa omassatunnossaan kantavalla kristityllä ei pitäisi olla .mitään yhteyttä synnin luvallisuutta kannattavien ihmisten kanssa.

On kuitenkin aivan eri asia, onko kristityn kotiopettajana ja vaelluksen valvojana näissä asioissa SRK:n työvaliokunta vai Jumalan Pyhä Henki.

Tahdommekin nyt vähän tutustua niihin perusteisiin ja pyrkimyksiin, jotka antoivat tehtyihin ja vuosittain ilmestyneisiin ”kannanilmaisuihin” erittäin omahyväisen ja ulkopuolista syyttelevän sävyn. Tämä asiain tarkastelu on tarpeellinen siitä syystä, että noista perusteista kasvavat tänä aikana täysin ” kypsät hedelmät”, jotka rasittavat vanhoillislestudiolaista kristillisyyttä ja ovat saattaneet antaa oikeuden lausahdukselle: ”Lestadiolaisuus ei enää ole uskonto.”

Puoluepolitiikan ja poliittisen rahoituksen  tulo osaksi sananjulistustyötä

Miten kävikään Raahen suviseuroissa 1962? Eikö juuri silloin asetettu Jumalan valtakunnan ”arkki” politiikan hyvälypsyisten lehmien vetämille vankkureille? Eivätkö saarnamiehet lähteneetkin tuosta hetkestä lähtien ”rahan voimalla” saarnaamaan politiikkaa seuratupiin ja muihinkin tilaisuuksiin, vastoin Kristuksen käskyä. Otettiin siis kaksi ”hametta” ja suolaan tuli vieras maku (Matt 5:13 ja 10:9-10).

Olisikohan käynyt niin, että noitten syitten tähden tarvittiin joka vuosi uusi ”kannanilmaisu”, jonka kärki oli aina tähdättynä ulkopuolisiin henkilöihin, että omat viat jäisivät omien piirissä huomaamatta? ”Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt 6:24).

Myös televisioon nähden on kannanilmaisua jouduttu moneen kertaan uusimaan sen jälkeen, kun sellainen ensi kerran annettiin Ylivieskan suviseuroissa 1963, ja joka kannanilmaisu myös saatettiin julkisuuteen.

Oulun suviseuroissa 1966 televisio opetusvälineenä tehtiin luvalliseksi, mutta Ruukin suviseuroissa otetta tiukennettiin ja tehtiin ”tuo surullisen kuuluisa televisiopykälä”, joka panetti evankeliumiin ehdon ja teki uskovaisille ”ikeen raskaaksi kantaa”, koska ”hävityksen kauhistus” tuli Pyhään sijaan. Se samalla korotti itsensä Jumalankin yläpuolelle, ilmoittaen olevansa ”Jumalan valtakunnan hallitus”.

Tästä alkaen rupesivat SRK:n käskyt kuulumaan milloin mistäkin syystä. Ohjelauseena kuului kaikkialla ja kuuluu vieläkin: ”On kuunneltava seurakuntaäidin ääntä tai muuten erotetaan yhdistyksestä.”

Useitten vuosien painostuksen jälkeen moni kristitty on tehnyt parannuksen sellaisista synneistä, joihin ei ole milloinkaan, itseänsä vikapääksi löytänyt. Tuota tietä kulkien on myös kadonnut kristityn vapaus ja Jumalan lapsen, ilo ja rauha. Tällaisten ahdistusten alla lestadiolaiskristityt nyt huokailevat, eivät siis joittenkin ulkopuolisten laatimien juttujen alla.

Nyt tulisikin jokaisen kristityn itsellensä selvittää, että tuollaisilla sisältäpäin tulevilla syytöksillä ja painostuksella ei rakenneta sitä Jumalan valtakuntaa, jossa on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, vaan, kuten jokainen voi itse tutkia, nuo vieraat ainekset ovat kotoisin entisajan lakihengellisyydestä, mutta nyt niillä jälleen rakennetaan voimakasta eriseuraa Suomen maan kamaralle.

Mitä taas tulee niihin ”sallittuihin” poliittisiin puolueisiin, niin kyllä jo Reisjärven suviseurojen aikana levisi poliittisia asioita käsitelleen alustuksen jälkeen tieto kentälle, että ”alkuperäisessä” alustusluonnoksessa kokoomuspuolue oli laitettu samaan hyljättävien puolueitten joukkoon kun SMP:kin. Kristillinen liitto on päässyt tuohon samaan asemaan vasta myöhemmin.

Kun nämä asiat asetetaan näin peräkkäin, niin emme yhtään ihmettele sitä että tuohon samaan sarjaan sopivat erinomaisesti viime eduskuntavaalien edellä tapahtuneet toimenpiteet, että SRK:n työvaliokunnankin jäseniä oli pyrkimässä eduskuntaan.

Kun näitä asioita asetellaan toistensa rinnalle, niin jokainen uskovainen ihminen kyllä hyvin käsittää, mistä johtuvat ”kalinat” lestadiolaisten keskuudessa. Muistammehan Herran Jeesuksen sanat ”väärästä huoneenhaltijasta” Lk 16:1-, kun palvelijat alkoivat valittaa ”mittojen ja painojen” muuttumisesta. Kun näin käy, niin on kovin vaikeata saada ”kuittausta” veloistaan, kun lunastushintaankin laitetaan ehtoja.

Voi miten toivommekaan, että tuonne vallan kukkuloille kavunneet pääsisivät Jumalan armon avulla näkemään langenneen tilansa ja jaksaisivat lähteä parannuksen askelissa köyhän syntisen paikalle. Silloin ei myöskään tarvitsisi ketään ”heittää ulos”, koska Jumalan Poika lupaa, että ”vielä on sijaa häävieraille”. Tätä tietä kulkien korjaantuisivat asiat niin Sievissä kuin Kuusamossakin sekä kaikilla muillakin paikkakunnilla, joissa halutaan kulkea synnin poispainijoina ja armon kerjäläisinä.

SRK:n uudet opinkohdat ja menettelytavat

Edelläsanotun johdosta pyydämmekin, että SRK:n työvaliokunta nyt osoittaa, missä kohdassa Raamatussa tai evankelisluterilaisen kirkon Tunnustuskirjoissa on merkittynä työvaliokunnan nykyisin käyttämät seuraavat opinkohdat ja menettelytavat:

1. Missä po kirjain kohdissa vaaditaan uskon ehtona pakkoparannus ja julkirippi?
2. Missä po kirjain kohdissa osoitetaan, että salaripin asiat on tuotava ilmi yleisissä kokouksissa tai muussa asiain käsittelyvaiheessa?
3. Missä po kirjain kohdissa on mainittuna, että Herran pyhä Ehtoollinen on vain muistoateria? (Katso ”Päivämies” no 50/74″ Kun on synnit anteeksi Jeesuksen veressä, silloin alttarin sakramentti on muistoateria.)
4. Missä po kirjain kohdissa on sellainen maininta, että ensin on täytettävä määrätty ehto (esim. heitettävä televisio ulos), niin sitten voidaan anovalle julistaa synninpäästö?
5. Missä po kirjain kohdissa on mainittu, että SRK:n johtokunta on Jumalan valtakunnan hallitus? (lue ”Päivämies” 1975 Turun suviseurojen ajalta ja sen jälkeen).

Joukko vanhoillislestadiolaisia uskovaisia toimikunnan puolesta
Paavo Sillanpää
 khra, Merikarvia

Julkaistu Kotimaa-lehdessä 29.3.1977, nettiin toimittanut nimim. Pölyttynyt 5.12.2006 (Mopin palsta) ja Lars-Leevi.

Paavo Sillanpää perusti yhdessä eräiden muiden 1970-luvun hoitokokousten yhteydessä erotettujen kanssa vuonna 1977 Suomen vanhoillislestadiolaisen rauhanyhdistyksen, jonka tarkoitus oli koota yhteen hoitokokouksissa erotettuja ja käynnistää seurojen järjestäminen. Yhdistys ei kuitenkaan toiminut muutamaa vuotta pidempään Suomessa. Wikipedian tietojen mukaan samantapaista SRK:n linjaan kohdistunutta kritiikkiä esiintyi samoihin aikoihin myös Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, ja molemmissa maissa syntyi ryhmittymiä joilla oli yhtymäkohtia ns. ”sillanpääläisyyden” näkemysten kanssa. 

*     *     *

Lue ja katso myös:

Hannu Karpo: Syntisin silmin. Tv-dokumentti 3.10.1981.

Ruotsin Tv 21.2.1982. Laestadianleaks-blogi.

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Keksityn henkiopin leviäminen

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola, Kotimaa 18.12.2008)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Warren H. Hepokoski: The Laestadian Movement – Disputes and Divisions 1861-2000. Rev., updated ed. Culpeper, Virginia 2002.

Väitöskirja: keskustapuolueen suhteet kirkkoon ja herätysliikkeisiin 1960-70-luvulla

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Kerro tutkijoille hoitokokouksista – tutkimus käynnistymässä Lapin yliopistossa

Lapin yliopistossa on käynnistetty vanhoillis-lestadiolaisuuden hoitokokouksia koskeva tietojen kerääminen tutkimusta varten. Tutkimus on osa Lapin yliopiston 3-vuotista tutkimuskokonaisuutta Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto, jonka päärahoittaja on Suomen akatemia.

Tutkija, dosentti Aini Linjakumpu pyytää hoitokokouksista tietäviä kertomaan kokemuksistaan. Kirjoituksia toivotaan sekä liikkeen nykyisiltä ja entisiltä jäseniltä että ulkopuolisilta. Tutkimuskohteena ovat ennen kaikkea 1970-luvun loppupuolella tapahtuneet hoitokokoukset.

Kirjoituksia toivotaan myös niiltä, jotka eivät ole itse osallistuneet hoitokokouksiin, mutta tapahtumilla on ollut vaikutusta tai merkitystä heille.

Tutkija toivoo myös kerrottavan hoitokokouksiin liittyvistä tunteista ja tuntemuksista, itse kokouksien aikaan ja/tai niiden jälkeisinä aikoina. Millaisia tunteita hoitokokoukset herättävät tänä päivänä? Miten ulkopuolinen kokee ja näkee asiat?

Tiedot tulee lähettää Aini Linjakummulle kesäkuun loppuun mennessä, sähköpostilla osoitteeseen hoitokokoukset@ulapland.fi, tai postitse osoitteella:

Aini Linjakumpu, Lapin yliopisto, PL 122, 96101 Rovaniemi.

Alla tutkijan tiedonkeruupyyntö ja ohjeet osallistumisesta.

*    *    *

”Kuulutko tai oletko aikaisemmin kuulunut vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen? Tai onko Sinulla muutoin kokemuksia vanhoillislestadiolaisuudesta?

Olen tekemässä tutkimusta ns. hoitokokouksista, joita järjestettiin liikkeen piirissä erityisesti 1970-luvun loppupuolella.

Kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti ihmisten kokemukset hoitokokouksista; minkälaisia tunteita ne herättivät silloin ja millaisia tunteita ne ovat aiheuttaneet jälkeenpäin?

Tutkimuksen tarkoituksena ei ole selvittää niinkään tapahtumien täsmällistä kulkua, vaan ihmisten kokemusperäistä näkökulmaa asiaan. Kirjoituksissa toivotaan, että niissä kerrottaisiin tapahtumista, niihin liittyvistä muistokuvista ja tuntemuksista. Menneisyyden kokemusten ja tuntemusten lisäksi on kiinnostavaa, millaisia tunteita ne herättävät nykyään.

Kirjoituksia toivotaan niiltä, jotka ovat olleen tekemisissä jollakin tavalla asian kanssa, sekä niiltä, joihin hoitokokoukset ovat vaikuttaneet joko suoraan tai epäsuoraan. Jos olet liikkeen ulkopuolinen henkilö, millaisia kokemuksia Sinulla on ollut hoitokokouksista ulkopuolisin silmin?

Tutkimus kuuluu Suomen Akatemian rahoittamaan ”Lestadionismi: Poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa” -tutkimushankkeeseen (hankenumero: 132693). Lapin yliopistoon sijoittuva tutkimushanke jatkuu vuoden 2012 loppuun asti.

Tutkimuksen toteuttaa dosentti Aini Linjakumpu Lapin yliopistosta. Kirjoitukset voi lähettää osoitteella: Aini Linjakumpu, Lapin yliopisto, PL 122, 96101 Rovaniemi. Kirjoituksia voi lähettää myös sähköpostilla osoitteeseen: hoitokokoukset ät ulapland piste fi. Asiaan liittyvät tiedustelut joko kirjeitse tai edellä mainitulla sähköpostilla.

Kirjoituksia toivotaan 30.6. mennessä. Kirjoitukset käsitellään ehdottoman luottamuksellisesti. Kirjoitukset voidaan toimittaa myös nimettöminä, mutta toivotaan, että niissä ilmenee kirjoittajan ikä, sukupuoli ja mahdollisesti myös asuinpaikka.”

*    *    *

Lue lisää aiheesta ja Lapin yliopiston tutkimushankkeesta ”Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto”:

http://laestadian-ism.blogspot.com/ Tutkimushankkeen blogi.

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi

Political dimensions of the Laestadianism in the research focus funded by Academy of Finland

Aini Linjakumpu: Lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä. Kaltio 2000:1.

Hoitokokous (Wikipedia)

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Eroon hengellisestä väkivallasta

Jeesuksen sana aikansa uskonnollisille johtajille oli tutunoloinen: ”Te siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin”.

Harva voi pitää kristillisenä yhteisöä, jossa elämäntapasääntöjen rikkoja joutuu korvakoruista tai ripsiväristä nuhtelun kohteeksi ja hänen uskonsa raittiutta epäillään koko yhteisössä, mutta puolustuskyvyttömän lapsen koskemattomuuteen puuttuva häikäilemätön hyväksikäyttäjä saa osakseen armon ja rippisalaisuuden häveliään verhon.

Tyrmistys omassa herätysliikkeessä paljastuneista seksuaalisesta väkivallasta ja lasten hyväksikäytöstä on johtanut monet rauhanyhdistyksillä tekemään vakavia kysymyksiä  vanhoillislestadiolaisuuden sisäisestä tilasta ja menettelytavoista.

Vanhoillislestadiolainen teologi Pekka Asikainen, joka toimii Oulun hiippakunnassa  kasvatuksen hiippakuntasihteerinä,  teki tiukkoja kysymyksiä blogissaan (Nyt olisi aika toimia, 24.4.2010):

 ”…on syytä itsetutkisteluun. Keskeinen kysymys on, onko ryhmässä sellaisia elementtejä, jotka antavat vähänkin tilaa karmeille teoille. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä on kysyttävä rohkeasti, onko liikkeen taustahistoriassa läpikäymättömiä asioita, jotka heijastuvat nykyajan toimintaan.

 Onko liikkeessä edelleen vallalla lähihistoriaan kytkeytyviä mekanismeja, jotka pyrkivät tukahduttamaan avointa keskustelua, luomaan puhumattomuutta ja vaikenemista, kylvämään pelkoa ja ahdistusta, luomaan pelisääntöjä pelkästään vahvemman vallankäyttäjän näkökulmasta sekä ohjaamaan liikettä entistä tiiviimpään eristäytymisen tilaan?

 Onko miesvetoisessa järjestössä unohdettu naisten tuoma viisaus? Leimataanko pohdiskeleva ja avoin keskustelu epäilyttäväksi järkeilyksi, joka ei kumpua uskosta? Heijastuvatko puhumattomat 1970-luvun vaikutukset edelleenkin tähän päivään? Nyt olisi aika toimia ja selvittää perusteellisesti nämä kysymykset.”

 Tätä ennen ovat esimerkiksi Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen, Vuokko Ilola ja Johannes Alaranta julkisesti yrittäneet herätellä näitä kysymyksiä avoimeen keskusteluun liikkeen sisällä ja dialogissa muun yhteiskunnan kanssa. Vielä useammat liikkeen sisältä  ovat osallistuneet anonyymisti nettikeskusteluun. Toistaiseksi tuloksetta.

Vallan keskittäminen ja hierarkia, lasten kasvattaminen kyseenalaistamattomaan auktoriteettiuskoon, kritiikin vaientaminen, painostaminen keskusteluilloissa yksimielisyyteen, pelotteena hoitokokousten hengellinen väkivalta ja taivaspaikan riistämisellä uhkailu – nämä yhteisön käytäntöön otetut menettelyt ovat luoneet rauhanyhdistyksiin epäterveen tilan.

Tavallisen riviuskovaisen riskit menettää uskovaisen asema rauhanyhdistyksellä, koko ystäväpiiri, sosiaalinen verkosto ja  iankaikkisen elämän toivo ovat useimmille aivan liian kallis hinta asioihin puuttumisesta ja avoimesti keskustelemisesta. 

Yhteisössä on näin ollut valmiina vaikenemisen rakenteet, joissa on ollut myös hyväksikäyttötapauksissa mahdollisuus polkea heikompia ja vaientaa uhrit. Samat rakenteet ovat sen sijaan auttaneet rikollisia joutumasta vastaamaan teoistaan oikeudessa.

 Rippioppiin sisältyvä sisäinen ristiriita, pedofiilin mentävä porsaanreikä, ei ole ainoa opillisiin pohdintoihin liittyvä hälyttävä havainto.

Keskustelussa nousevat auttamatta esiin myös vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen ekslusiivinen seurakuntaoppi, opetus että vain vanhoillislestadiolaisittain uskova on Jumalan lapsi ja vain vanhoillislestadiolainen voi luottaa kuolevansa iankaikkisen elämän toivossa. Muiden kohdalla ei toivoa ole. (Tässä kohden vanhoillislestadiolainen tosin joustaa sen verran, että opin mukaan myös kaikkialla maailmassa ”lapsena kuolleet sekä lapsen tasolla elävät kehitysvammaiset” pääsevät taivaan iloon.)

Topi Linjama avasi uuden keskustelun väkivallasta

Topi Linjama toteaa 11.5.2010 Kotimaan blogissaan, että pedofiliakohu on  johtanut pohtimaan liikkeen toimintaa laajemminkin.

Linjama korostaa kristittyjen ihmisten henkilökohtaista vastuuta ja perusteellisen itsetutkistelun välttämättömyyttä. Hän viittaa Paavaliin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1. Kor. 14:20.)

Topi Linjama kertoo joutuneensa itse  hoitokokouksen kurinpidollisen menettelyn kohteeksi vuosi sitten rauhanyhdistyksellä. Tätä hän ei kokenut sielunhoitona, vaan toteaa: ”Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Hengellisen pohdinnan lähtökohtana Linjama painottaa, että kristityn ei tule uskoa kyseenalaistamatta puhujien raamatuntulkintoihin tai muihin puheisiin, ei elämäntapanormeihin, ei eksluusioon (muut ulos sulkevaan vain me –oppiin), vaan – yksin Kristukseen.”Vain se on perusta, joka kestää. Kaikki muu häviää.”

Hoitokokousmallia ylläpidetään yhä

 ”Vanhoillislestadiolaista liikettä liippaavan pedofiliakohun hyvä puoli on siinä, että sen kautta joudutaan pohtimaan liikkeessä vallalla olevia toimintatapoja ja käytäntöjä. Osa käytännöistä on hyviä, osa huonoja.

Hyviä kannattaa vaalia, mutta huonoista, kuten hengellisen väkivallan käytöstä, kannattaisi pyrkiä eroon.

 Minnan tarina vappupäivän Hesarissa ei ollut mekanismeiltaan mitenkään erikoinen. Uhrin syyllistäminen ja vaientaminen ovat valitettavasti käytäntöä myös ”lievemmissä tapauksissa” kuten perheväkivaltajuttujen käsittelyssä. 70-luvulla omaksuttua hoitokokousmallia ylläpidetään yhä ainakin joillakin paikkakunnilla.

En usko, että kovinkaan moni liikkeeseen kuuluva hyväksyisi näitä kokouksia, jos tietäisi, mitä niissä tapahtuu ja miten ne vaikuttavat ihmisiin, jotka joutuvat niissä painostuksen kohteeksi.

Tällaisia kokouksia saatetaan kutsua ”sielunhoitokeskusteluiksi”. Ei kuitenkaan siksi, että niihin kutsuttu (tai vaadittu) ihminen pyytäisi tai tarvitsisi sielulleen hoitoa, vaan sen vuoksi, jottei kokouksista puhuttaisi. Sielunhoidon kanssa niillä on tekemistä kovin vähän.

Itse sain tuntumaa tähän käytäntöön vuosi sitten keväällä. Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.

Onko rauhanyhdistyksen johtokunnan toimivaltaa rajattava?

Minusta on välttämätöntä alkaa purkaa sitä suljettua ja hierarkkista rakennelmaa, jonka suojissa Minnan kaltaiset tapaukset ovat mahdollisia. Voitaisiin lähteä liikkeelle vaikka siitä, että määriteltäisiin rauhanyhdistysten johtokuntien toimiala. Eikä sallittaisi niiden lähtevän järjestämään hoitokokouksia ja muita epävirallisia tuomioistuimia. Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.

Sikäli kuin ymmärrän, uskovaisille on annettu valta julistaa evankeliumia. Ja edelleen, jos olen käsittänyt oikein, seurakunnan ja sen auktoriteettien tehtävä on kirkastaa Kristusta, ei alistaa toisia. Päivämiehen pääkirjoituksessa 5.5. tämä muotoiltiin oikein hyvin: ”Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö.”

Juuri näin asioiden pitäisi luterilaisessa liikkeessä olla.

Yksilön omantunnon siirto seurakunnalle – ”omakohtainen usko” kääntyy irvikuvaksi

Toisaalta Päivämies-lehdestä (14.4.2010 s. 6) voi kuitenkin lukea, mitä usko on käytännössä: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni. Elämän ja uskon neuvoja ei etsitä internetistä eikä kaveriporukoista, vaan niitä kysytään Jumalan valtakunnasta. … Lauman mukana kulkien pääsemme perille taivaan kotiin. Se on Jumalan vahva lupaus.”

Tällä tavoin ajatellen sekä omatunto että usko ulkoistetaan seurakunnalle. Uskovainen jäsentää itsensä seurakunnan kautta, seurakunnan, jonka auktoriteetit määrittelevät hengellisellä retoriikalla sen, mikä on oikein ja mikä on väärin, millainen on Jumala, mitä tarkoittaa synti, usko tai armo. Samat auktoriteetit määrittelevät myös sen, mitä ja missä saa sanoa ja mitä saa tuntea ja kokea. Ja paradoksaalisesti myös sen, mitä on ”omakohtainen usko”.

Missä keskustelu vaiennetaan, siellä heikot poljetaan

”Kielen – ja samalla ajattelun – tasolla vanhoillislestadiolaisen liikkeen ongelma kiteytyy nähdäkseni sen tapaisiin käsitteisiin kuin ”Jumalan valtakunta”. Tällaisten käsitteiden avulla näkymätön on sekoitettu näkyvään, ääretön äärelliseen. Siitä, mikä on inhimillistä, on tehty hengellisen kielen avulla jumalaista. Subjektista, seuroja järjestävästä organisaatiosta, onkin tullut objekti, jolle vaaditaan kuuliaisuutta. Organisaatiosta on tullut missio.

Ilman perusteellista itsetutkistelua muutos vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei uskoakseni tule onnistumaan. Siellä missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on hierarkiaa, valtaa ja pelkoa. Siellä heikot poljetaan maahan eivätkä he saa oikeutta. Jos Jumala on heikkojen puolella, myös Häneen uskovien ihmisten pitäisi olla heikkojen puolella.

Vaientamista harjoitetaan monella tavalla. Julkisesti asioita pohtiva vaiennetaan ääritapauksissa sellaisilla ilmauksilla kuin ”nouset Jumalan valtakuntaa vastaan”. Mielestäni se kuulostaa samalta kuin nousta Jumalaa vastaan.”

Jumalan äärettömyys kutistettu rauhanyhdistyksellä käyvien joukoksi

”Jumala on ääretön ja näkymätön. Loogista olisi, että myös Hänen valtakuntansa olisi niitä. Kuitenkin Jumalan valtakunnasta puhuttaessa tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisessa kielenkäytössä usein äärellistä ja näkyvää ihmisten joukkoa. Jos Jumalasta tehdään näkyvä ja äärellinen, se lakkaa olemasta Jumala.

Useammin kuulee pehmeämpiä ilmauksia, kuten ”älä järkeile, usko ainoastaan”.

Paavali painottaa toisin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20) Minnan tarinan perusteella pahuus yhteisössämme ei ole niin kehittymätöntä kuin haluaisimme uskoa.

Entä mihin pitäisi ”uskoa ainoastaan”?

Ei puhujien raamatuntulkintoihin tai muihin puheisiin, ei elämäntapanormeihin, ei ekskluusioon, vaan yksin Kristukseen. Hän on uskovaiselle alku, loppu, ja kaikki siltä väliltä. Vain se on perusta, joka kestää. Kaikki muu häviää.”

 Topi Linjama: Vihreällä valolla –blogin postaus 11.5.2010. (Väliotsikointi M.T.)

 *    *    *

M. T.

Lue myös:

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Nestori: Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Puhuja rauhanyhdistyksellä: ”Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan”

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

Vuokko Ilola: Jumalan valtakunnan raja – näkymätön lasiseinä

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

M.K. & P.T.:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Sivusta seurannnut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri? (Terho Pursiainen)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet

Suden uhrit – Matkalippu helvettiin

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Hoitokokous (Wikipedia)

Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet

 

Toimittaja Hannu Karpo kertoi eläkkeelle jäädessään työstään ja kokemuksistaan Helsingin Sanomien Tuomas Peltomäen haastattelussa 23.5.2007.  Karpo teki pitkän ja monipuolisen uran televisiotoimittajana 50 vuoden ajan.  Karpo vitsaileekin olleensa alalla yhtä kauan kuin televisiokin.

Hannu Karpo aloitti televisiotoimittajan työt  silloin kun televisio käytännössä aloitti ohjelmalähetykset Suomessa, vuonna 1958. Hän pyöritti jonkin aikaa myös omaa tuotantoyhtiötä joka tuotti yrityksille kaupallisia markkinointivideoita. Mainos-TV:n palveluksessa hän oli vuodesta 1981 eläkkeelle jäämiseensä saakka toukokuussa 2007. Sitä ennen hän työskenteli Yleisradiossa 27 vuotta.

Yleisradion palveluksessa Karpo teki reportaaseja uutis- ja ajankohtaistoimitukseen.

Hän kertoo haastattelussa, että juuri siltä ajalta hänellä on  mieleenpainuvin ja surullisin kokemus elämän nurjan puolen kuvaajana, kokemus joka järkytti toimittajaa aivan henkilökohtaisesti.

”Pohjois-Suomessa tavatut onnettomat lestadiolaiskohtalot saivat mielen mustaksi pitkäksi aikaa.

– Tapasin perheitä, joissa lapset kantelivat rauhanyhdistykselle isästään ja vaimot miehistään. Suvut hylkäsivät omiaan.”

Monenlaista vuosikymmenien mittaan nähnyt toimittaja järkyttyi siitä, miten kollektiivin valta rikkoi yksilön ydinihmissuhteet. Miten valta ja pelko mursivat kauneimman ja arvokkaimman mitä ihmisellä on:  perheen sisäisen rakkauden ja  huolenpidon.

Ihmiset heitettiin yksinäisyyteen vailla turvaa toisistaan.

Lestadiolaisnuoret innostuivat ilmiantamaan vanhempansa ”kososlaisuudesta”

Osoituksena siitä, että ilmiantomenettelyä toisiaan harjoitettiin ja sitä pidettiin vallan asiaankuuluvana, on aikalaiskuvausten lisäksi myös Erkki Reinikaisen lausunto.

Erkki Reinikainen, joka toimi 1970-luvulla SRK:n varapuheenjohtajana ja sittemmin puheenjohtajana, paljasti alustuksessaan v. 1987, että ilmiantoja tosiaan tapahtui ja ”kuuluivat asiaan”:

”Vähitellen vuosien kuluessa väärä henki yleensä tulkittiin kososlaisuudeksi. Alusta alkaen oli todettavissa, että erityisesti nuoret olivat herkkiä tekemään parannuksen ja korjaamaan asioita. Myös vanhemman väen keskuudessa Jumalan armo sai tehdä työtä monilla paikkakunnilla. Kuitenkin oli todettavissa, että usein nuoret paljastivat kokouksissa vanhempien harhailun.”  (Alustus Oulussa 24.4.1987.)

TV-dokumentti hoitokokouksista

Hannu Karpo toimitti vuonna 1981 dokumenttiohjelman Syntisin silmin, jossa käsitellään SRK-lestadiolaisuuden hoitokokouksia, rauhanyhdistyksistä erottamisia ja niiden perusteita. Ohjelmassa tarkastellaan erityisesti kirkossa  käymiseen sekä puoluepolitiikkaan ja äänestyskäyttäytymiseen liittynyttä liikkeen sisäistä kontrollointia ja painostusta.

Haastateltavat olivat tavallisia lestadiolaisia, vuosia Rauhanyhdistyksellä kulkeneita erotettuja, nähtävästi lähinnä Oulun seudulla.

Toimittaja Karpo pyysi SRK:n johtajia ohjelmaan haastateltaviksi, mutta SRK kieltäytyi siitä. Karpo oli tarjonnut sen jälkeen SRK:n edustajilla tilaisuutta tuoda herätysliikkeen johdon näkemykset ja perustelut asiasta kirjallisessa muodossa ohjelmaan. SRK torjui tämänkin mahdollisuuden vuoropuheluun.

Karpon TV-dokumentissa silloinen arkkipiispa Mikko Juva ja lestadiolaisuuden tieteellisen  tutkimuksen perustaja, professori Pekka Raittila vetoavat SRK:n johtokuntaan tapahtumien selvittämiseksi ja ihmisten väkivaltaisen kiusaamisen lopettamiseksi. Tämän jälkeen kirkko jätti asian silleen ja vaikeni väkivallasta vuosikymmeniksi.

Vuosisadan laajin  hengellisen väkivallan tapaus Suomen kirkossa

Kuten tunnettua, arkkipiispa Jukka Paarma kehotti vuoden 2009 suviseuroissa pitämässään puheessa SRK:ta selvittämään hoitokokousaikoihin liittyneen painostuksen. SRK:n edustajat ovat yhä julkisuudessa kiistäneet selvitystyön tarpeen ja väheksyneet hoitokokouksissa tuhansille ihmisille aiheutettua  kärsimystä.

Koska hoitokokouksista ei ole olemassa kattavaa tieteellistä tutkimusta, sen vaikutusten arviointi on vaikeaa. Voidaan kuitenkin todeta, että sota-ajan poikkeusoloja lukuunottamatta SRK:n hoitokokoukset ovat 1900-luvun laajin ja vakavin hengellisen väkivallan ja ihmisoikeuksien rikkomusten tapaus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä.

Tapahtumat koskettivat suoraan ja välillisesti arviolta ainakin 150 000:ta kirkon jäsentä kaikkialla Suomessa. Prosessi velloi rauhanyhdistyksissä kymmenen vuoden ajan ja rikkoi perhe- ja  ystävyyssuhteita sekä aiheutti pelkoa ja vakavaa mielenterveydellistä haittaa lukemattomille uskovaisille rauhanyhdistyksellä.

Julkinen häpäisyja nöyryyttämkinen  itselle rakkaaksi käyneen seurakunnan edessä jättää syvät haavat, erityisesti silloin kun se tapahtuu hengellisellä uskonelämän ja henkilökohtaisen vakaumuksen alueella.  Alaikäisille lapsille jäivät muistot siitä miten omaa isää ja äitiä kiusattiin ja loukattiin julkisesti. Ihmissuhteiden ja arkielämän lähiyhteisöjen rikkomisen jäljet ovat ulottuneet edelleen myös seuraaaviin sukupolviin, jotka joutuvat yhä kärsimään tapahtuneesta. Sisaruksilla ei ole yhteyttä toisiinsa, lapsenlapsilla ei ole yhteyttä isovanhempiinsa tai päinvastoin.  Rankaisu- ja painostumentelemänä sosiaalinen eristäminen on hyvin julma.

Kirkolle lankeaa yhä tänään vastuu siitä, että se ei tarttunut ponnekkaasti tapahtumiin estääkseen väkivallan jatkumisen, arkkipiispa Mikko Juvan jouduttua vetäytymään tehtävästään. Kirkko ei myöskään ole vaatinut tapahtumien selvittämistä ennen arkkipiispa Jukka Paarman puhetta 2009 Oripäässä. Kirkko on vaiennut väkivallasta 30 vuotta.

Eräät piispat ovat julkisuudessa päinvastoin nostaneet vanhoillislestadiolaisuuden suorastaan esikuvalliseksi vanhakantaisten herätysliikkeiden joukossa, koska sen papit eivät julkisesti torju naispappeutta kieltäytymällä työskentelemästä heidän kanssaan. Tämä arvostus on sinänsä paikallaan, mutta samalla ei olisi pitänyt sivuuttaa  lestadiolaisuuden ongelmia. Piispojen puheenvuorojen perusteella vaikuttaa siltä että kirkolle on ollut tärkeintä, että ei aiheuteta kiusallisia hallinnollisia ongelmia eikä epäjärjestystä seurakunnan rutiineihin.  Kirkon lestadiolaisen rivijäsenen hyvinvointi ja ihmisoikeudet eivät ole kirkon korkeaa johtoa kiinnostaneet.

Vaikuttaakin siltä, että 1980-luvulla julkista keskustelua mediassa käytiin journalistien ja yksityisten kansalaisten aloitteesta.  Kirkon johto ja sen työntekijät sulkivat silmänsä ja korvansa sen sisällä harjoitetusta väkivallasta ja ihmisoikeusrikkomuksista.

Ei ole ensi kerta historiassa, kun ihmisoikeusrikkomukset on yritetty salata ja painaa historian unohdukseen. Ei ole ensi kerta kun ne jotka ovat nostaneeet näitä asioita julksuudessa esille, ovat joutuneet henkilökohtaisen parjauksen ja uhkailujen kohteeksi. Kyseessä ovat aina rumat vääryydet, jotka eivät ole hyväksi minkään liikkeen julkisuuskuvalle.

Historiallinen tosiasia on kuitenkin myös se, että juuri selvittämättömät ihmisoikeusrikkomukset hiertävät ja pulpahtavat aina uudestaan julksiuuteen, niin kauan kunnes ne selvitetään.

(Nestori)

Aiheesta lisää:

TV-dokumentti  Syntisin silmin YLEn arkistossa (1981)

TV-dokumentti Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat: matkalippu helvettiin; YLEn Arkistossa (1985)

Edellä olevan ohjelma sisältää katkelmia romaanista ”Suden uhrit”, joka kuvaa hoitokokouksia ja ihmisten ”sitomista synteihinsä”. Lyhennelmä tästä tv-esityksestä sisältyy YouTubessa olevaan esitykseen tässä  .

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008)

Kapu: Antti Pentikäinen: Terroria uskon nimissä

Kapu:SRK irtisanoutuu väkivallasta eikä järjestä enää hoitokokouksia, mutta ohitti uhrit

Keksityn henkiopin leviäminen

Filemon Tornado: Hoitokokousten taakka on syytä purkaa

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Hoitokokoukset pitää selvittää!

”Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä.”  (Haastattelussa pääsihteeri Aimo Hautamäki, Kotimaa 4.7.2006.)

Nestori:  Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Erkki Reinikainen: Alustus Oulun Ry:llä historiakeskustelussa: eräitä ajatuksia kristillisyyden (vanhoillilestadiolaisuuden) tapahtumista 1970-luvulla ja väittömästi sitä ennen ja jälkeen. 1987. (Käsikirjoituskopio toimittajan hallussa.)

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

Santa 76: Kultti vai kristinuskoa

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?