”Kunpa olisit kuollut ennen kuin jätit uskon”

”Jos ajattelen lapsuutta vain lestadiolaisuuden uskon ja sen opetuksien näkökulmasta, se oli kamala. Minä en lapsena enkä nuorena voinut yhteisössä ja sen opetuksissa koskaan hyvin.”

”Toivon, että jokaisessa lestadiolaisessa perheessä ja yhteisössä elävällä saisi olla yhtälainen oikeus valita myös toisin. Siihen voisi olla enemmän mahdollisuuksia jo lapsena, ja sitä pitäisi pystyä tukemaan yhteisön sisältäkin.” – Olli  K.

Olemalla vain minä olen minä

– Kunpa sinä olisit kuollut, ennen kuin lähdit.

Sen minulle sanoi useampi vanha ystäväni, kun lähdin useampi vuosi sitten vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä. Sen olen kuullut sanottavan myös monelle muulle.

Kirjoitan tästä aiheesta, koska tämä on ollut minun kasvuympäristöni. Koen itse, että kasvoin yhteisöstä irti jo pienestä lapsesta.

Yhteisön jättämät jäljet ovat kuitenkin hyvin lopullisia.

Yhteisö tulee seuraamaan aina elämässäni jollakin tasolla mukana. Vaikka se ei enää ole ollut vuosiin minussa, suurin osa suvusta siihen kuuluu.

Kaikki se mitä

Advertisement

Kasvoitko uskovaisessa suurperheessä?

 

Tahdotko kertoa kokemuksistasi suurperheen jäsenenä?

Opiskelija Tuuli Leinonen pyysi jokin aika sitten  blogin lukijoilta kuvauksia lapsuudesta vanhoillislestadiolaisessa suurperheessä. Hän on saanut jonkin verran vastauksia tiedusteluunsa, mutta valmistuakseen graduun tarvitaan vielä kertomuksia monipuoliseksi tutkimusaineistoksi. Kerro siis sähköpostitse kokemuksistasi ja tunteistasi lapsuudesta suurperheessä, mielellään 7.5. mennessä.

Voit kertoa lapsuudenkokemuksistasi vapaamuotoisesti. Tutkija on ennalta muotoillut muutamia kysymyksiä vastaamisen helpottamiseksi (ks. alla). Kysymykset on kuitenkin tarkoitettu vain suuntaa-antaviksi, ja voit muotoilla vastauksesi haluamallasi tavalla.

Tuulin ohjeita ja vinkkejä

”Olen sosiaalipsykologian opiskelija Tampereen yliopistosta, ja käsittelen pro gradu -tutkielmassani vanhoillislestadiolaisessa uskonyhteisössä vallitsevaa kielteistä suhtautumista raskauden ehkäisyyn.

Tutkielmaani varten pyrin keräämään mahdollisimman monipuolisen kokoelman kuvauksia suurperheen arjesta ja sen herättämistä tunteista kaikessa rikkaudessaan.

Jos sinulla on kokemuksia suurperheen jäsenyydestä (äiti, isä, lapsi) entisenä tai nykyisenä vanhoillislestadiolaisena, pyytäisin sinua kirjoittamaan minulle kokemuksistasi. Toivoisin kertomuksesi käsittelevän kokemaasi suurperheen arkea realistisesti kaikkine puolineen. Voit kirjoittaa omin sanoin, ja halutessasi voit lähestyä ilmiötä esimerkiksi seuraavista näkökulmista:

– Millaisena olet kokenut suurperheen jäsenyyden?

– Oletko kokenut saavasi itse päättää perheesi koosta?

– Onko perheessäsi ilmennyt uupumiskokemuksia? Mistä arvelet niiden johtuneen?

– Toivoisitko tai olisitko toivonut, että perheesi lapsiluku olisi (ollut) pienempi tai suurempi kuin se on?

– Miten raskaudet ja synnytykset ovat vaikuttaneet kehoosi ja kehonkuvaasi?

Kertomuksesi muodon ja pituuden voit kuitenkin määritellä itse, ja edellä luetellut kysymykset on tarkoitettu vain suuntaa antaviksi. Lyhyetkin kertomukset ovat tervetulleita!

Käsittelen aineistoa täysin luottamuksellisesti ja poistan aineistosta kaikki tiedot, joista vastaajien henkilöllisyyden voisi tunnistaa. Halutessasi voit

Meikkaamiskielto on vl-naisen huntupakko

Ajattelinpa tässä kertoa oman ”psalmini” josta saa jokainen olla ihan mitä mieltä haluaa. Olin julkisesti, siis virallisesti, vanhoillislestadiolainen (vl) noin 30-vuotiaaksi asti. Asia joka alkoi minua erityisesti nyppimään, ensin murrosiässä, ja sitten enemmän siinä kaksvitosena  oli meikkaamiskielto. Tunsin sisäistä halua kaunistautua ja olla naisellinen

Vastuu omastatunnosta puuttuu

Kristityn oma vastuu omastatunnosta on unohdettu korostettaessa kuulaisuutta kollektiiviselle ”yhteistunnolle”, joka ilmenee  elämäntapanormien noudattamisessa. Ihminen kadottaa tällöin sen mikä hänestä tekee ihmisen: henkilökohtaisen vastuunsa.

Mielestäni vanhoillislestadiolaisyhteisön elämäntapanormit voivat vaikuttaa vahingollisesti ihmisen moraalisen ajattelun kehitykseen. Yläasteiässä ihmisen kai kuuluisi herätä tuntemaan maailmantuskaa, surua ja hätää oikeudenmukaisuuden ja vaikkapa kolmannen maailman köyhyysongelman tai tasa-arvon takia. Tämän ikäisten päissä pyörivät turkistarhaeläinten riisto ja jäätiköiden sulaminen, tai vaikkapa kysymys, saako sodassa tappaa. Ja näin kuuluukin olla! Kaiken ikäisillä! Nämä ovat totisia eettisiä kysymyksiä.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, jossa on vahvat elämäntapanormit, on vaarana, että etiikka kaventuu moraaliksi, jopa moralismiksi.

Minusta on harmi, jos vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä viisitoistavuotiaan ihmisen keskeisiksi kysymyksiksi nousevat yllä kuvattujen eettisten kysymysten sijaan moralismia vastaan taistelevat kysymykset tyyliin ”eikö korvakoruja saa käyttää”, ”enkö saa kuunnella rokkia”. En tarkoita, että lestadiolaisuudessa opetettaisiin, että nämä normiasiat olisivat tärkeämpiä kuin yllä mainitut eettiset asiat, mutta nuoren elämässä ne muodostuvat helposti omaa elämää koskettavina keskeisiksi uskoon kuuluviksi kysymyksiksi, joihin suhtautuminen ratkaisee käytännössä myös sen, pääseekö täältä lopulta taivaaseen.

Mielestäni on sääli, jos yksikin ihminen ”kieltää uskonsa”, tai kokee luopuvansa uskosta/menettävänsä uskonsa kristilliseen Jumalaan meikin tai rokin takia. Ei kai kristinuskossa tästä voi olla kyse? Olisiko Jumala noin pikkumainen?

Yksilön omatunto sidottu ”yhteisön omaantuntoon”

Kysynkin nyt, onko vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä tilaa yksilön omatunnolle, sen terveelle kehittymiselle ja olemassaololle? Onko yhteisössä tilaa yksilön vastuulle?

Viimeaikoina esimerkiksi ehkäisykysymyksen yhteydessä on myös liikkeen viralliselta taholta todettu ehkäisyn olevan omantunnon asia. Kuitenkin yhteisön julkilausumissa ehkäisy sanotaan synniksi. Kun tähän yhdistetään yllä oleva ”usko avaa ymmärryksen” -argumentin, lopputulema on se, että yksilön omatunto on sidottu kulkemaan yhtä jalkaa yhteisön omantunnon kanssa.

Tästä syystä tuntuukin välillä siltä, että vanhoillislestadiolaisen omatunto on yhtä kuin yhteisön omatunto – omaa tuntoa ei siis ole. Tällöin ei ole myöskään yksilön vastuuta. On vain yhteisön vastuu.

Miten yhteisö kantaa vastuun tämän suuren yhteisöomantunnon aikaansaamista kielteisistä seuraamuksista?

Miten yhteisö kantaa vastuun vaurioista, jota vanhempien väsymys erinäisine seurauksineen saavat lapsissa aikaan. Kuka kantaa vastuun siitä, että lapsi syntyy maailmaan ei-toivottuna?

Miten yhteisö kantaa vastuunsa ympäristön suojelusta?

Mielestäni yhteisön virallisten lausunnonantajien pitäisi vähintäänkin yksiselitteisesti ilmaista, että ehkäisy ei ole syntiä, jos jonkun perheenjäsenen psyykkinen tai fyysinen terveys ei kestä uutta raskautta. Tällöin yksilölle jäisi tilaa kantaa vastuunsa raamatullisen lähimmäisenrakkauden etiikan hengessä.

Nimimerkki Virpi H. Epäkuluttajan blogissa

*     *     *

Aiheeseen liittyvää:

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Herpert:  Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Virpi Hyvärinen: Tarvitsemme glasnostia! Capitol, Kuopion hiippakuntalehti 3/2009 (Jos pdf avautuu hitaasti, teksti myös täällä)

Mite ihanaa suvareis on!

Pelkoa ei rakkaudessa ole. Iltahartaus, Virpi Hyvärinen 17.1.2011.

Juho Kalliokoski: Kuuliaisuudesta seurakunnan äänelle. 19.4.2010.

Juho Kalliokoski: Päivämies, huomio! (Kestäviä vastauksia kaivaten). 12.10.2009.

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski 2009)

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Terho Pursiainen: Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen

Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?