Avainsana-arkisto: piispainkokous

Niemelä, Voittonen ja valta


Oulun hiippakunnan vanhempi pappisasessori, Kiimingin kirkkoherra Pauli Niemelä, joka on myös kirkolliskokousedustaja, totesi Kotimaa-lehden haastattelussa, että hänelle on tärkeää, että parisuhteensa rekisteröineet voidaan seurakunnissa kohdata pastoraalisesti.

Hän katsoo myös, että kirkko tarvitsee tähän kohtaamiseen yhtenäiset ohjeet ja niiden noudattamisessa on oltava kirkon työntekijöille omantunnon suoja.

Niemelä on yksi yhdeksästä vanhoillis-lestadiolaisesta kirkolliskokousedusta-jasta. Hän toteaa, ettei itse lähde kom-mentoimaan Lue koko artikkeli…

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): 2010-luku, evankelis-luterilainen kirkko, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kaksoisviestintä, kannanotot, kiellot, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, kuuliaisuus, manipulointi, normit, Olavi Voittonen, painostaminen, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, totteleminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Keskuskomiteassa tapahtuu: kaksi anteeksipyyntöä


Vanhoillislestadiolaiset kirkolliskokousedustajat ovat pyytäneet anteeksi äänestyskäyttäytymistään kirkolliskokouksessa.

Sisältö

1. Äänestys vuonna 2010 – Yhdeksän miestä pyysi anteeksi

2. Mitä edustajat siis kannattivat äänestyksessä?

3. Lestadiolaisten edustajien perustelut äänestysratkaisulleen

4. SRK:n johtokunta totesi yksimielisesti äänestysratkaisun vääräksi 
Lue koko artikkeli…

2 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, erehtymättömyys, eriseura, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, homoseksuaalisuus, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, kuuliaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, retoriikka, rukoileminen, sananjulistajat, sananvapaus, seksuaalivähemmistöt, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, tasa-arvo, totteleminen, vallankäyttö, väkivalta

Nöyryyttävä päätös: kirkko ei kohtele homoseksuaaleja yhdenvertaisina seurakunnassa


Kirkolliskokous päätti, että  samasukupuolisia parisuhteita ei kohdella jatkossakaan yhdenvartaisina kirkossa. Heille ei haluta vieläkään sallia yhtäläistä oikeutta kokea Jumalan siunausta,  pyhyyttä ja liittymistä kristillisyyden ja kirkon perinteeseen sekä omaan seurakuntaansa kuin muille ev.-lut. seurakuntalaisille.

Homoseksuaalien eristäminen ja ulkopuolisiksi osoittelu seurakunnissa jatkuu. Alistaminen ja vallankäyttö paljastuvat kirkolliskokouksen päätöksen ehdoista ja rajoituksista. Itse asiassa päätös paljastaa erityisesti kirkolliskokouksen perustevaliokunnan suoranaisen ilkeämielisyyden ja pahantahtoisuuden seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Päätöksen myönteinen viesti kuitenkin on, että kirkko näin päättäessään on myöntänyt erehtyneensä. Homoseksuaalisuus on poistettu kirkon syntilistalta. 

Kirkolliskokous antoi luvan: Isä meidän -rukous sallittu

Esityksessä todetaan, että ”rukouksen yhteydessä voidaan lukea Jumalan sanaa ja laulaa virsiä ja että esirukoukseen voidaan liittää Isä meidän -rukous ja Herran siunaus”. 

Tämä onkin historiallinen lupa kristinuskon ja Suomen kirkon piirissä.

Minkään muun ihmisryhmän kanssa rukoiltaessa ei ole erikseen vaadittu peräti kirkolliskokouksen päätöstä Raamatun ja Isä meidän -rukouksen lukemisesta. 

Isä meidän -rukous on rukous, jonka itse Jeesus opetti Vuorisaarnassa. Rukous yhdistää maailman kaikkia kristillisä kirkkoja kirkkokunnasta riippumatta. Suomen ev.-lut. kirkossa tarvittiin erikseen kirkolliskokouksen hallinnollinen lupa lausua Jeesuksen opettamaa rukousta homoseksuaalien kanssa! Tämä ”hyväntahtoinen” lausuma osoittaa syrjinnän syvyyttä. Päätös osoittaa kirkon omat syrjivät asenteet.

Alla julkaistaan tiivistelmä piispainkokouksen mietinnöstä kirkollis-kokoukselle sekä perustevaliokunnan laatimasta lopullisesta esityksestä, joka kirkolliskokouksessa hyväksyttiin. Esitys oli rakennettu siten, että myös vanhoillislestadiolaiset kirkolliskokousedustajat suostuivat hyväksymään sen. http://www.kotimaa24.fi/uutiset/841-vanhoillislestadiolaiset-aanestivat-rukouksen-puolesta

Asiakirja rukoukselle vaadittuine ehtoineen paljastaa, että kirkossa on yhä yksimielisyys kaukana samasukupuolisten ihmisten ja heidän rakkautensa sekä perheidensä ihmisarvoa kunnioittavasta ja yhdenvertaisesta kohtelusta.

 Onko minkään muun ihmisryhmän kanssa rukoilemiseen liitetty kirkossa vastaavia ankaria ehtoja ja kieltoja kuin homoseksuaalien liiton kohdalla nyt tehdään?

Vertauskohtaa ei löydy, ei muualta kuin Vanhasta testamentista, jossa itse Jumala kieltää vammaisia ihmisiä astumasta sisälle temppeliin (3. Moos. 21:17-23).

Pyhyys ja sormukset kiellettyjä

Kokouksen päätöksen mukaan rukoustilanne homoseksuaalisen parin kanssa on pidettävä mahdollisimman kaukana mistään kirkon viralliseen, pyhään toimitukseen viittaavasta tai siitä muistuttavasta. Homoseksuaaleilta riistetään oikeus kokea pyhyyttä omana juhlapäivänään.  ”Rukoiltaessa ei pidä käyttää esimerkiksi avioliitoon vihkimiseen kuuluvia osia, mm. kysymykset, lupaukset, sormusten vaihto, liiton siunaaminen.”

Kirkon työntekijät voivat vapaasti kieltäytyä antamasta kirkossa edes tätä rukoushetkeä.

Samaan aikaan julkisuudessa on puhuttu paljon enemmistöön kuuluvien seurakuntalaisten kirkkohääjuhlien maallistumisesta ja pinnallisuudesta. He ovat tunnetusti alkaneet asettaa papille vaatimuksia ulkonäöstä, kampauksesta ja pukeutumisesta, jotta hääkuvista ja -videoista saadaan mahdollisimman näyttäviä.

Kun sitten löytyy sellainen pappi, joka suostuu rukoilemaan samasukupuolisen parin kanssa, hän ei saa siunata parisuhdetta, ei kysyä heiltä sitoutumiseen liittyviä lupauksia, ja pari ei saa liittää rakkauden ikuisuutta vuosituhansia symboloinutta sormusta tilaisuuteen.

On hämmentävää lukea, että juuri sormukset ovat homoseksuaaleilta erikseen kiellettyjä.

Nöyryyttävä ja alistava  symboleihin saakka ulottuva kontrollointi paljastaa kiistatta sen, että kirkko haluaa yhä jatkaa homoseksuaalien ihmisarvon loukkaamista ja heidän syrjimistään.

Kontrollin ulottaminen rakkauden yleisinhimillisen symboliikan alueelle osoittaa erityisen ankaraa ja syvää torjuntaa ja vallankäyttöä, homojen torjuntaa vuorovaikutustilanteessa  heidän kanssaan, vahvasti sekä hengellisellä että myös tunteiden tasolla. Seksuaalivähemmistöön kuuluvia halutaan loukata heidän omassa juhlassaan.

Juuri pyhyyden symboliikan ja siten pyhyyden yhteisen kokemisen kielto rukoustilanteessa paljastaa kirkon todelliset kylmät, ilkeät kasvot.

Vain tähän piispojen yksimielisyys riitti  –  ”vapaamuotoinen  rukous”   

Tiivistelmä perustevaliokunnan tekstistä.

”Piispainkokous pohti kuutta eri vaihtoehtoa siitä, kuinka tulisi suhtautua rekisteröityihin parisuhteisiin:

1. liiton siunaaminen

2. ihmisten siunaaminen

3. kodin siunaaminen

4. vapaamuotoinen rukous

5. asian katsotaan kuuluvan yksityisen elämän piiriin

6. erityinen kielto rukoilla tai siunata.

Näistä vaihtoehdot 1 ja 2 merkitsisivät uuden toimituskaavan laatimista, vaihtoehdot 4 ja 5 pastoraalista kohtaamista. Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa edellyttäisivät kirkolliskokouksen päätöstä, vaihtoehtojen 3-5 osalta piispainkokous tai piispa voisi antaa menettelyä koskevan pastoraalisen ohjeen. – –

Piispainkokous katsoi, että kirkon yhteisen uskon, aiempien kannanottojen ja selvityksen perusteella yhteistä ratkaisua on mahdollista etsiä lähinnä neljännen vaihtoehdon pohjalta. – –

Rukouksen luonne suhteessa kirkollisiin toimituksiin

Toimivalta uuden kirkollisen toimituskaavan luomisessa kuuluu kirkolliskokoukselle ja edellyttää määräenemmistöä. Tämän vuoksi piispainkokouskaan ei esitäkirkkokäsikirjaan sisältyvien toimitusten soveltamista tai rukoushetken kaavan käyttämistä. Sen esittämässä vaihtoehdossa on kyse vapaamuotoisesta, pastoraalisen kohtaamisen piiriin kuuluvasta rukouksesta. Sisäisesti jännitteisten tulkintojen välttämiseksi on tärkeää avoimesti selvittää, mitä vapaamuotoinen rukous merkitsee ja miten se eroaa kirkollisesta toimituksesta.

 Piispainkokous toteaa, että rukouksen yhteydessä voidaan lukea Jumalan sanaa ja laulaa virsiä ja että esirukoukseen voidaan liittää Isä meidän -rukous ja Herran siunaus.

Perustevaliokunta pitää tätä mahdollisena. Samalla se toteaa, että mitä enemmän rukouksen yksittäisiä osia luetellaan, sitä lähemmäksi tullaan kaavan luomista, mikä kuuluu kirkolliskokouksen toimivaltaan ja edellyttää määräenemmistöä.

Sen vuoksi on parempi, että pastoraalinen ohje on riittävän yleisluontoinen.

Perustevaliokunta pitää hyvänä piispainkokouksen linjausta, että työntekijä rukoilee vapaasti tai käyttää harkintansa mukaan olemassa olevaa, kirkon hengelliseen rukousperinteeseen sisältyvää aineistoa. Rukouksessa voidaan pyytää esimerkiksi Jumalan huolenpitoa ja johdatusta, voimaa kunnioittaa toista ja etsiä Jumalan tahtoa.

Perustevaliokunnan mielestä sekä kirkon ykseyden että aidon kohtaamisen toteutumisen kannalta on tärkeää, että pappi antaa tilaisuudesta sen luonnetta vastaavan kuvan. Luterilaiseen perinteeseen kuuluu, että uskon säännön eli kirkon opin sisällön ja rukouksen säännön eli rukouksen ulkoisen toteutuksen tulee olla sopusoinnussa keskenään.

Koska kyseessä ei ole kirkollinen toimitus, rukoiltaessa ei pidä käyttää esimerkiksi avioliitoon vihkimiseen kuuluvia osia (mm. kysymykset, lupaukset, sormusten vaihto, liiton siunaaminen). Perustevaliokunta katsoo, että rukous voidaan toteuttaa kirkkotilassa, mikäli siitä on päätetty paikallistasolla ja seurakunnan yhteisellä päätöksellä (KJ 9:7, 14:2).

Kirkon työntekijän omantunnonvapaus

Piispainkokouksen mukaan kristityille kuuluu velvollisuus rukoilla toisten ihmisten puolesta. Jokaisen papin tai muun kirkon työntekijän pastoraaliseen vastuuseen kuuluu, että hän on valmis asettumaan rinnalle ja kuuntelemaan toista.

Samalla piispainkokous painottaa, että on tärkeää kunnioittaa papin ja kirkon muun työntekijän omantunnonvapautta ja että parisuhteensa rekisteröineiden pastoraalisessa kohtaamisessa rukous perustuu vapaaseen harkintaan.

Perustevaliokunta katsoo, että piispainkokouksen selvityksen mukainen pastoraalinenkohtaaminen on tulkittavissa julkisen jumalanpalveluselämän ja yksityisen sielunhoidon välillä olevaksi alueeksi, josta ei ole olemassa tarkempia ohjeita. Siksi pastoraalinen ohje perustuu joko piispan toimivaltaan tai piispainkokouksen yleistoimivaltaan.

Ohje on luonteeltaan suositus, josta ei seuraa kirkon työntekijälle kasuaalitoimituksen tavoin virkavelvollisuutta.

Toisaalta kirkon työntekijä ei saa lisätä tilanteeseen elementtejä, jotka tekisivät siitä erehdyttävästi julkisen kasuaalitoimituksen kaltaisen.

Valiokunnan kanta 

Perustevaliokunta on yhtä mieltä kristillisestä avioliittokäsityksestä ja jokaisen ihmisen luovuttamattomasta arvosta. Näihin kahteen kirkko on sitoutunut useassa aiemmassa kannanotossaan, myös piispainkokous esittäessään vapaamuotoista rukousta parisuhteensa rekisteröineiden ihmisten puolesta. Tämä perustevaliokunnan mietintö ei muuta kirkon oppia avioliitosta eikä jokaisen ihmisen luovuttamattomasta arvosta.

Perustevaliokunta katsoo, että kirkolliskokous voi näiden kahden peruslähtökohdan varassa pyytää piispainkokousta laatimaan pastoraalisen toimintaohjeen. Sen tulee perustua tässä mietinnössä esitettyihin näkökohtiin.

Tällainen rukous ei merkitse rekisteröidyn parisuhteen siunaamista, mikä edellyttäisi uuden kaavan luomista. Piispainkokouksen tulee huolehtia ohjetta antaessaan siitä, että ohje on riittävän yleisluontoinen eikä sen tarkoittamasta rukouksesta muodostu kirkollista toimitusta.

Perustevaliokunta katsoo, että tällainen rukous tarjoaa myönteisen mahdollisuuden kohdata pastoraalisesti seksuaalivähemmistöihin kuuluvat kirkon jäsenet.

Perustevaliokunta lausuu piispainkokoukselle lämpimät kiitokset sen laatimasta selvityksestä, joka koskee parisuhdelain seuraamuksia kirkossa.

Valiokunnan esitys: annetaan lupa laatia toimintaohje

Perustevaliokunta esittää, että kirkolliskokous antaa piispainkokouksen tehtäväksi laatia tämän mietinnön perustelujen mukaisen pastoraalisen toimintaohjeen.

Turussa 10. päivänä marraskuuta 2010

Valiokunnan puolesta

Simo Peura, puheenjohtaja                             

Ilmari Karimies,  sihteeri

Asian käsittelyyn ovat ottaneet osaa puheenjohtaja Simo Peura sekä jäsenet Aspinen, Grönlund, Kainulainen, Ketonen, Koukkari, Liljeström, Luoma, Marjokorpi (osin), Peltonen, Perret (osin), Rainerma (osin), Rasimus, Repo, Rissanen, Rämä (osin), Salonen ja Vuorikari.”

”Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi perustevaliokunnan mietinnön parisuhdelain seurauksista kirkossa perjantain täysistunnossa 12.11.2010 äänestystuloksella 78 – 30. Tyhjiä oli 0 ja poissa 0.

Päätöksen mukaan piispainkokous sai tehtäväksi laatia pastoraalisen toimintaohjeen vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden ihmisten puolesta. Mietinnön mukaan rukous tarjoaa myönteisen mahdollisuuden kohdata seksuaalivähemmistöihin kuuluvat kirkon jäsenet. Rukous ei merkitse parisuhteen siunaamista, mikä edellyttäisi uuden kirkollisen toimituksen kaavan luomista ja 3/4 määräenemmistöä kirkolliskokouksessa.”

Kirkko ei kyennyt vieläkään yhdenvertaisuuteen  

Päätöksen sisällöstä ja rajoitusten paljastavista asenteista on vaikea löytää mitään erityisen myönteistä. Ainoastaan kai se, että kirkko on nyt liikahtanut edes vähän seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksien suuntaan, vaikkakin sortuu yhä syrjimään, erottelemaan ja paikan osoittamiseen heille vain jossain kirkon takanurkassa. 

Milloin ihmisten yhdenvertaisuus toteutuu ev.-lut. kirkossa ja seurakunnissa?

Tähän saakkahan kirkon menettely homoseksuaalien kohdalla on ollut kautta historian varsin synkkä. Kirkko on vastustanut homoseksuaalien ihmisoikeuksia kaikissa yhteiskunnan vaiheissa. (Toisaalta tutkimus on osittanut, että kirkon historiassa on ollut aikoja, jolloin samasukupuolisten suhteita on luostareissa virallisesti siunattu, joskus 1200-1300-luvulla, mutta näistä asioista on vasta vähän tutkimustietoa.)

Suomen luterilainen kirkko on historian aikansa  opettanut aina käsitystä, että homoseksuaalisuus on syntiä, se merkitsee luopumista Jumalasta ja  jopa Jumalan tahdon tietoista vastustamista. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on vastusti homoseksuaalisuuden poistamista rikoslaista 1970-luvulla ja sairausluokituksesta 1980-luvulla sekä samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröintiä 2000-luvulla.

Kirkko on siis kaikissa vaiheissa aina torjunut homoseksuaalien ihmisoikeuksia niin pitkään kuin se vain on ollut mahdollista, menettämättä kirkon omia etuja ja asemia.

Tämäkin päätös on vain pakon edesssä tehty myönnytys, koska ilman sitä kirkkoa uhkaa jääminen marginaaliin yhteiskuntakehityksessä ja kansalaisten elämässä. Yleinen kansalaismielipide ja lainsäädäntö eivät Suomessa enää hyväksy seksuaalivähemmistöjen syrjintää. Massaero kirkosta osoitti tämän vastaansanomattomalla tavalla.

Ev-lut kirkko Suomessa on nyt ilmaissut erehtyneensä homoseksuaaleja koskevissa käsityksissään. Homoseksuaalisuus on poistettu kirkon syntilistalta.

Mutta  kirkolliskokouksen päätelmä, miten kirkko tekee parannuksen erehdyksestään, on täysin riittämätön ja lyö vallankäytöllään homoseksuaaleja vasten kasvoja.

Olemassaolon tunnustamisesta yhdenvertaisuuteen?

Tämä kirkolliskokouksen päätös ei tee poikkeusta kirkon homoja syrjivästä perinteestä. Nytkin homoille annettiin vain niin niukasti sitä kuuluisaa ”kotipaikakoikeutta” seurakunnassa kuin mahdollista.

Humaaneista käsityksistään tunnettu vanhoillislestadiolainen pappi, oululainen kappalainen Stiven Naatus on todennut, että ”kirkko tunnusti näiden ihmisten olemassaolon”.

Se ei vielä ole kovin paljon vuonna 2010. Mutta, kuten Naatus tunnustaa, tämä oli se, johon asti nyt kirkon päättäjien mahdollisuudet riittivät.

”Olen arkkipiispan kanssa samaa mieltä siitä, että on hyvä, kun kirkko on tunnustanut näiden ihmisten olemassaolon. Tämä oli tässä tilanteessa, ja kirkon yhtenäisyyden kannalta, mahdollinen kädenojennus.” (Kaleva 13.11.2010.) SRK.n pääsihteeri Aimo Hautamäki puolestaan oli samaa mieltä äärimmäisen rajan osalta: ” Tällä päätöksellä on menty äärirajoille, ellei jo ylitettykin niitä.”

Kirkko joutuu käsittelemään samasukupuolisten parisuhteiden ”kohtaamista” yhä uudestaan. Karkuun se ei asiaa pääse tällä päätöksellä.

Eduskunta päättää ennemmin tai myöhemmin avioliittolain muutoksesta. Sen jälkeen vihkimisoikeuden nykyisin omaava kirkko ei voi enää jatkaa yhden ihmisyhmän syrjintää. Sen on valittava joko parisuhteiden yhdenvertaisuus tai luopuminen juridisesta vihkimisoikeudestaan.

Samaa sukupuolta olevien parien avioliitto on hyväksytty lailla seuraavissa maissa: Hollannissa (vuodesta 2001), Belgiassa (2003), Espanjassa (2005),Kanadassa (2005), Etelä-Afrikassa (2006), Norjassa (2009), Ruotsissa (2009), Portugalissa (2010), Islannissa (2010) ja Argentiinassa (2010).

Tuoreen kyselytutkimuksen mukaan  ratkaisu ei tyydytä seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ev.-lut. kirkon jäseniä. He itse haluaisivat vihkimisen parisuhteelleen. Tutka-lehden verkkokyselyn muk.aan reilu kolmannes seksuaalivähemmistöjen edustajista, eli käytännössä kaikki evl-kirkkoon kuuluvat, haluavat kirkollisen vihkimisen. Kyselyyn vastasi yli 400 vähemmistöihin kuuluvaa.

*    *     *

 (R. K.)

Lähde:  Perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous.

Lue lisää:

Homokeskustelu jatkuu kirkossa. Kaleva 14.11.2010, pääkirjoitus.

Ennätys kirkosta eroamisessa: ihmisoikeuksien loukkaaminen maksoi kirkolle yli 24 milj.€

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

Johannes Ijäs: Kirkkoon kuuluvat seksuaalivähemmistöjen edustajat haluaisivat vihkimisen. Kotimaa24 uutiset, 30.11.2010.

Kirkkoneuvosto: Kajaanin kirkossa lupa rukoilla rekisteröidyn parisuhteen puolesta

Kirkolliskokous. Syysituntokausi 2010.

Kun perheenjäsen kertoo olevansa homo

Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa

Mikael Pentikäinen: homojen parisuhteille tasavertainen asema

Piispa Kari Mäkinen: Kirkon tulee tukea myös samaa sukupuolta olevien parisuhdetta

Kaisa Tanttu: ”Vihkikaava” houkuttaa homopareja Hyvinkäälle. Kotimaa24, Uutiset 30.11.2010.

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

 
 

4 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, avioliitto, erehdys, eristäminen, evankelis-luterilainen kirkko, hengellinen väkivalta, homoseksuaalisuus, identiteetti, ihmisarvo, kannanotot, kirkko, kontrollointi, leimaaminen, luterilaisuus, normit, opilliset kysymykset, perhe, retoriikka, rukoileminen, seksuaalivähemmistöt, spiritualiteetti, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, vallankäyttö

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle


Vanhoillislestadiolaisuus on pysynyt kirkon sisällä, mutta se hyväksyy seuroihinsa vain ”omat” papit ja saarnaajat. Kirkon muita kuin vl-työntekijöitä ei pidetä pelastettuina. He joutuvat vl-opin mukaan  kadotukseen.

SRK:n nykyinen kristinopin tulkinta ja opetus tunne-tusti poikkeavat monissa asioissa ev.-lut. kirkkomme linjasta. Arkkipiispa Jukka Paarman mukaan ei olekaan välttä-mätöntä, että uskovien ihmisten inhimilliset perinnäis-tavat ovat samaan kaavaan valettuja, sillä kirkossa tulee vallita vapaus ja moniäänisyys.

On vain kaksi kriittistä opillista kohtaa, joissa eri tavoin elävien kristitty-jen tulee uskoa samalla tavoin. Kirkon ykseys edellyttää, että opetus evankeliumista ja sakramenttien toimittamisesta on yhtenäinen. Arkkipiispa puhui tiistaina alkaneen piispainkokouksen avajaisissa.

Piispainkokouksen avajaispuheessaan arkkipiispa Jukka Paarma viitta-si kuumiin kirkollisiin puheenaiheisiin; pappeuskysymyksiin sekä suhtautumi-seen seksuaalivähemmistöihin. Toisistaan poikkeavat tulkinnat näistä kysy-myksistä eivät hajoita luterilaisen kansankirkkomme ykseyttä opilisessa mie-lessä. Erilaiset käsitykset yhteiskunnallisista ja elämäntapa-asioista voivat elää kirkossa rinnakkain.

– Luterilaiseen ajatteluun on aina kuulunut tietyn moninaisuuden ja moniäänisyyden hyväksyminen. Luterilaisilla kirkoilla ei ole sellaista paavia tai patriarkkaa, joka sanoisi, miten muidenkin on ajateltava.

Arkkipiispan mielestä moniäänisyys kuuluu kirkolliseen elämään.

– Demokratia toteutuu kuitenkin vain siellä, missä annetaan tilaa eri-laiselle ajattelulle ja mielipiteille. Demokratian täytyy olla moniäänistä. Tässä suhteessa ei tarvitse olla huolissaan kirkkomme tilasta.

– Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evan-keliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmis-ten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset, Paarma sanoi.

Kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja kirkon sakramenteista, mutta on tärkeää ymmärtää, että juuri nimenomaan näitä ykseys ehdottomasti edellyttää. Ristiriita näissä asioissa merkitsee vakavaa poikkeamista yhtenäisyydestä.

Vanhoillislestadiolainen opetus poik-keaa ratkaisevasti luterilaisesta ope-tuksesta

Kirkon todelliseen ykseyteen riittää (1) yksimielisyys evankeliumin opista ja (2) sakramenttien toimittamisesta, totesi arkkipiispa Paarma, viitaten Augs-burgin tunnustukseen.

Onko SRK:n nykyopetuksessa nähtävissä yksimielisyys luterilaisen kirk-komme opetuksen kanssa evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta?

Useilla tahoilla on todettu, että SRK:n evankeliumiin eli Jumalan sanaan ja pelastukseen liittyvä opetus poikkeaa monin tavoin kristinopista. Esimerkkejä opillisista ristiriidoista suhteessa luterilaiseen kirkkoon:

1. Jatkuvan ilmoituksen oppi: seurakunnan neuvot ovat SRK:n mukaan Raamatun arvovaltaan rinnastettavia velvoitteita uskovalle. Seurakunnan neuvojen asema on ollut vankka vanhoillislestadiolaisessa opil-lisessa ajattelussa aina 1960-luvulta saakka.

Niiden asema vakiinnutettiin nostamalla ne virallisesti Raamatun rin-nalle uskon auktoriteetiksi SRK:n puhujienkokouksessa 2007, Valkealan suviseurojen yhteydessä.

Seurakunnan neuvojen noudattaminen on vanhoillislestadiolaiselle usko-valle autuuden ehto. Seurakunnan neuvoja tuotetaan vanhoillislestadiolaisuuden sisällä jatkuvasti, mm. SRK:n johtokunnan, työvaliokunnan ja puhujienkokouksen työn tuloksena. Niitä ei ole löydettävissä Raamatusta.

Luterilainen tunnustus taas perustuu sellaiseen käsitykseen Jumalan sanasta, että  Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle on päättynyt. Jumala on lähettänyt sanomansa ihmiskunnalle Raamatussa, eikä sen rinnalle voida nostaa enää mitään uusia ilmoituksia. Raamattuun ei ole lupa lisätä mitään eikä siitä ole lupa ottaa mi-tään pois. Näin uskoivat myös vanhat lestadiolaiset vielä 1900-luvun alkupuolella.

Sitävastoin jatkuvan ilmoituksen oppi on osa esimerkiksi katolisen kirkon ja mormonismin opetusta.

2. Välimies-oppi: käsitys siitä, että ihminen voi uskoa syntinsa anteeksi anne-tuksi ja ne on tosiasiallisesti anteeksi annettu vain jonkun vanhoillislesta-diolaisen ihmisen sanallisen, korvin kuullun ääneen lausutun synninpäästön tuloksena.

Ratkaisevaa ei siis ole se, että ihmiselle julistetaan evankeliumia ja hän sen uskoo, vaan se, kuka sanaa julistaa.

3. Vain me -oppi: vain vanhoillislestadiolaisella tavalla uskovat ihmi-set ovat SRK:n mukaan pelastettuja ”jumalanlapsia” ja vain he muodostavat ”Jumalan valtakunnan” jo tässä elämässä.

Siten kaikki muut ev.-lut. kirkkomme tavalliset rivijäsenet, seurakunnissa toimivat ei-lestadiolaiset papit, kirkon piispat ja muut työntekijät eivät SRK:n opetuksen mukaan tosiasialli-sesti kuulu todelliseen Kristuksen kirkkoon. He kaikki ovat kadotettuja, ja helvettiin menossa.

SRK-lestadiolaisuuden opetuksen mukaan kirkosta puuttuu Pyhä Henki. Pyhä Henki on siirtynyt toimimaan ja vaikuttaamaan vain vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ja sisällä, rauhanyhdistyksissä.

Tähän ajatteluun perustuu sekin, että sananjulistajiksi seuroihin ei hyväk-sytä muita kuin vain vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia miespappeja ja maallikkosaarnaajia. Naisia ei hyväksytä seurapuhujiksi, eikä vanhoillislestadiolainen teologiasta maisteriksi opiskellut nainen saa hakea pappisvihkimystä eikä toimia seurakuntavirassa pappina.

Vanhoillislestadiolainen opetus sakra-menteista

Sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen. Niiden osalta SRK-lestadiolainen opetus samoin poikkeaa kirkkomme opetuksesta keskeisel-lä tavalla.

Kaste merkitsee lestadiolaisille vain symbolia tai ihmislapsen lähtökohtai-sen synnittömyyden toteamista. Opetetaan, että vastasyntynyt ihmislapsi on samantien osallinen Jumalan Pojan sovintouhrista, jo ilman kastetta, joten hän on syntynyt synnittömänä. Kaste on vanhoillislestadiolaiselle vain jokin senkaltainen toimitus, jolla tämä asia yhdessä todetaan ja ”annetaan tiedoksi”.

Toisin kuin luterilainen kristinoppi opettaa, SRK:n tulkinnan mukaan ehtoollisen sakramenttiiin ei myöskään sisälly syntien anteeksi saamista. Ehtoollinen on vanhoillislestadiolaiselle pelkästään uskovaisen uskoa vahvistamaan tarkoitettu ”muistoateria”-rituaali. ”Ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria. Se on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi.” (Sitaatti SRK:n nettisivulta.)

Useimpien vanhoillislestadiolaisten mukaan ehtoolliselle voi uskovainenkin osallistua, vaikka sitä jakamassa olisikin ei-lestadiolainen eli ”epäuskoinen” pappi.

Sakramenttien merkitys on vanhoillislestadiolaisuudessa siis kapeutunut jokseenkin vähämerkityksisiksi.

Pääosaa SRK-lestadiolaisen uskomisessa ja hengellisessä elämässä näyttelee synninpääästö ja jatkuva ripittäytyminen: syntien ja lankeemusten tunnustaminen, anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen. Synninpäästössä käytetään aina sanamuotoa”Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Mutta luterilaisen kristinopin tunnustuskirjojen mukaisesti sakramenteilla on varsin perustava hengellinen merkitys (ks. esim. kaste ja ehtoollinen).

Vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen opetus poikkeaa siis juuri Paarman osoittamissa kaikkein olennaisimmissa kohdissa yhteisestä luterilaisesta tunnustuksesta. Liike ei  näillä kriteereillä todellisuudessa voi kuulua evankelis-luterilaisen kirkon yhteyteen.

Entä vl-papit kirkossa?

Vanhoillislestadiolaisia pappeja ja teologeja toimii seurakuntien palveluksessa  ja kirkon keskushallinnossa tiettävästi pitkälle toista sataa nykyisin, ehkä enemmänkin. Kirkon työntekijäksi ryhtynyt vanhoillislestadiolainen onkin varsin erikoisessa tilanteessa. Hän ei itse usko työyhteisönsä työhön, vaikka tekeekin sitä yhdessä ei-lestadiolaisten kollegoittensa kanssa. Hänen mielestään todellinen Kristuksen kirkko on toisaalla: se kokoontuu vain rauhanyhdistyksellä.

Tilanne on absurdi. SRK ja vanhoillislestadiolainen liike toimivat luterilaisen kirkon sisällä, mutta herätysliike ei tunnusta kirkkoamme Jumalan seurakunnaksi. Lisäksi sen opetukset keskeisissä kohdissa ovat toiset kuin luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon opetus.

SRK:n johtokunnan edustajat ovat usein painottaneet julkisuudessa, että vanhoillislestadiolaisuus on kirkkomme ydin. Tunnustuskirjojen valossa heidän väitteensä osoittaminen totuudenmukaiseksi ja paikkansa pitäväksi on ”haaste”.  Mikä taho kirkossa vastaa haasteeseen?

– Näistä asioista ei mielellään puhuta, totesi teologi Kari Kuula kriittisessä blogikirjoituksessaan kesällä 2009.  Piispainkokous olisi tarkoituksenmukainen foorumi tarttua asiaan vastuulisella tavalla ja käynnistä opillinen keskustelu SRK:n kanssa.

Kaksipäiväisen piispainkokous päättyy 10.2.
Tässä linkki kokouksen asialistaan.

*  *  *

Ajattelemisen aihetta antoi M. T.

Lue lisää:

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Layman: Lestadiolaiset papit kirkossa: asemia, valtaa ja pelkkää feikkiä?

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu Kotimaassa 9.1.2008.

Jouni Sipilä: Arkkipiispa Paarma: Kirkko on huolissaan itsekkyydestä. Seurakuntalainen.fi 10.2.2010. – Haastatelu ja katsaus Arkkipiispan avajaispuheen sisältöön.

Kari Kuula: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa. Kotimaa24 -blogi 24.6.2009.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?  (Maalaispojan arvio ”seurakunnan neuvoista”)

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Mistä kirkko on huolissaan (Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan; www.evl.fi)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme??

Seurakuntauutiset.fi

SRK:n opin tarkastelua (Hakomaja)

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, arkkipiispa, elämäntapa, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kadotus, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, katolinen kirkko, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kristinoppi, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananjulistajat, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, suvaitsevaisuus, syntien anteeksiantamus, syrjintä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys