Avainsana-arkisto: pimeät rahat

Rovasti Sillanpään kirje: SRK-lestadiolaisuuden tila 1977


Rovasti ja lakimies, Merikarvian kirkkoherra ja aikaisemmin myös uskonnonopettajana toiminut Paavo Sillanpää (k.1981) oli vanhoillislestadiolainen pappismies. Hän toimi SRK:n johtokunnan jäsenenä 1960-1970-luvulla. Nimenä hän lienee tuttu enää vain vanhemman polven lestadiolaisille.

Sillanpää on kertonut joutuneensa SRK:n johtokunnassa ollessaan hyväksymään muiden mukana ulkopuolisen, poliittisiin tarkoituksiin käytettävän rahoituksen, josta ei kerrottu vl-liikkeen tavallisille jäsenille. Hän on kertonut toimittaja Hannu Karpolle tv-ohjelmassa 1982:

”Ensimmäinen kerta kun minä olin ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa Raahessa. Silloin tuli semmonen asia, että tarjottiin käytettäväksi tämän maailman rahoja. Ja minä vielä tänä päivänä näen sen henkilön kasvot, joka nämä asiat toi esiin. Meille ei johtokunnassa sanottu, kuinka, suurista rahamääristä oli kysymys, mistä ne rahat tulevat.” Salatut rahavirrat ja puoluepoliittiseen työhän sekaantuminen jäivät vaivaamaan Sillanpäätä.

Tultaessa 1970-luvulle Sillanpää ei hyväksynyt herätysliikkeeseen syntynyttä lainomaista opillista korostusta, joka ilmeni mm. toistuvina SRK:n kannan-ottoina. Lisäksi hän piti vakavana virheenä että herätysliikkeen johto oli sekaantunut  puoluepolitiikkaan ja vaalikampanjointiin useampien eduskuntavaalien aikaan. 

Sillanpään toiminta osoittaa, että kovina painostuksen ja pelon vuosinakin lestadiolaisuudessa oli ryhdikkäitä ja rehellisiä henkilöitä, jotka omantuntonsa velvoittamina rohkenivat kyseenalaistaa SRK:n johdon toiminnan.

Sillanpää erotettiin SRK:n johtokunnasta erimielisyyksien vuoksi 1970-luvun kriisin aikoihin. Avoin kirje, jonka hän oli laatinut 1977,  julkaistiin Kotimaa-lehdessä 29.3.1977 ja tarkastelee herätysliikkeen sisäisiä ongelmia, joista Kotimaa-lehdessä oli käyty keskustelua. Hän viittaa kirjeessä Kotimaa-lehden numeron 4.3.1977, jossa oli julkaistu SRK:n työvaliokunnan näkemyksiä liikkeen tilasta.

Avoimessa kirjeessään Paavo Sillanpää osoittaa täsmällisesti opilliset harhaopetukset, joihin liikkeessä oli syyllistytty. Lisäksi hän paheksuu SRK:n johtokunnan sekaantumisesta julkisuudelta piilossa harjoitettuun puoluepoliittiseen vaalityöhön 1960-luvulla.

Hän kehottaa  SRK:n työvaliokunnan jäseniä kantamaan vastuunsa ja osoittamaan hoitokokouksiin johtaneen opin perustan Tunnustuskirjoista ja Raamatusta, mikäli sellaista perustaa on sieltä löydettävissä.  Sillanpään mukaan perusteita hoitokokouspyöritykselle ja painostukselle ei ollut enempää Raamatussa kuin  Tunnustuskirjoissakaan.

Sillanpää määritteli kirjeessään samat vääristymät jo vuonna 1977, jotka sittemmin, parikymmentä vuotta hoitokokousten pahimpien väkivallan vuosien jälkeen, rovasti ja lestadiolaisuuden tutkija Seppo Lohi nosti esiin julkisuudessa. (Kotimaa 3.2.2006.)

”Yksilöt joutuivat monessa tilanteessa väärin kohdelluiksi, sitä ei voi kiistää” ja ”(Seppo Lohi) näkee 1970-luvun hoitokokouksissa opillisia ongelmia, kuten parannuksen vaatimisen ”vääristä hengistä”. Muita epäkohtia olivat julkirippi ja siihen liittyvä sanelu, yksilön omantunnon vähättely ja oppi rauhanyhdistysten johtokunnista ”Jumalan huoneenhallituksena”. (Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä, Kotimaa 3.2.2006 s. 4)

Seuraavassa rovasti Paavo Sillanpään avoin kirje SRK:n ty övaliokunnalle (Kotimaa 29.3.1977).

Vanhoillislestadiolainen kristillisyys

Lehdessänne 4.3.77 olleen SRK:n työvaliokunnan antaman selostuksen johdosta lienee asiallista tehdä ”sisältäpäin” muutamia huomautuksia ja esittää kysymyksiä eräitten uskonelämän yksityiskohtien selvittämiseksi, koska annettu selostus jätti asian kovin vajaaksi.

Kirjoituksessa käsitellään hyvin asiallisesti niitä kristikansan keskuudessa yleisesti vieroksuttuja asioita, jotka sisältyvät nimikkeisiin: aborttilaki, perhesuunnittelu, sukupuolikurin höltyminen, huonot televisio-ohjemat, raittiusasiat j.n.e. Näitten edellämainittujen asioitten kohdalla kenelläkään uskoa puhtaassa omassatunnossaan kantavalla kristityllä ei pitäisi olla .mitään yhteyttä synnin luvallisuutta kannattavien ihmisten kanssa.

On kuitenkin aivan eri asia, onko kristityn kotiopettajana ja vaelluksen valvojana näissä asioissa SRK:n työvaliokunta vai Jumalan Pyhä Henki.

Tahdommekin nyt vähän tutustua niihin perusteisiin ja pyrkimyksiin, jotka antoivat tehtyihin ja vuosittain ilmestyneisiin ”kannanilmaisuihin” erittäin omahyväisen ja ulkopuolista syyttelevän sävyn. Tämä asiain tarkastelu on tarpeellinen siitä syystä, että noista perusteista kasvavat tänä aikana täysin ” kypsät hedelmät”, jotka rasittavat vanhoillislestudiolaista kristillisyyttä ja ovat saattaneet antaa oikeuden lausahdukselle: ”Lestadiolaisuus ei enää ole uskonto.”

Puoluepolitiikan ja poliittisen rahoituksen  tulo osaksi sananjulistustyötä

Miten kävikään Raahen suviseuroissa 1962? Eikö juuri silloin asetettu Jumalan valtakunnan ”arkki” politiikan hyvälypsyisten lehmien vetämille vankkureille? Eivätkö saarnamiehet lähteneetkin tuosta hetkestä lähtien ”rahan voimalla” saarnaamaan politiikkaa seuratupiin ja muihinkin tilaisuuksiin, vastoin Kristuksen käskyä. Otettiin siis kaksi ”hametta” ja suolaan tuli vieras maku (Matt 5:13 ja 10:9-10).

Olisikohan käynyt niin, että noitten syitten tähden tarvittiin joka vuosi uusi ”kannanilmaisu”, jonka kärki oli aina tähdättynä ulkopuolisiin henkilöihin, että omat viat jäisivät omien piirissä huomaamatta? ”Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt 6:24).

Myös televisioon nähden on kannanilmaisua jouduttu moneen kertaan uusimaan sen jälkeen, kun sellainen ensi kerran annettiin Ylivieskan suviseuroissa 1963, ja joka kannanilmaisu myös saatettiin julkisuuteen.

Oulun suviseuroissa 1966 televisio opetusvälineenä tehtiin luvalliseksi, mutta Ruukin suviseuroissa otetta tiukennettiin ja tehtiin ”tuo surullisen kuuluisa televisiopykälä”, joka panetti evankeliumiin ehdon ja teki uskovaisille ”ikeen raskaaksi kantaa”, koska ”hävityksen kauhistus” tuli Pyhään sijaan. Se samalla korotti itsensä Jumalankin yläpuolelle, ilmoittaen olevansa ”Jumalan valtakunnan hallitus”.

Tästä alkaen rupesivat SRK:n käskyt kuulumaan milloin mistäkin syystä. Ohjelauseena kuului kaikkialla ja kuuluu vieläkin: ”On kuunneltava seurakuntaäidin ääntä tai muuten erotetaan yhdistyksestä.”

Useitten vuosien painostuksen jälkeen moni kristitty on tehnyt parannuksen sellaisista synneistä, joihin ei ole milloinkaan, itseänsä vikapääksi löytänyt. Tuota tietä kulkien on myös kadonnut kristityn vapaus ja Jumalan lapsen, ilo ja rauha. Tällaisten ahdistusten alla lestadiolaiskristityt nyt huokailevat, eivät siis joittenkin ulkopuolisten laatimien juttujen alla.

Nyt tulisikin jokaisen kristityn itsellensä selvittää, että tuollaisilla sisältäpäin tulevilla syytöksillä ja painostuksella ei rakenneta sitä Jumalan valtakuntaa, jossa on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, vaan, kuten jokainen voi itse tutkia, nuo vieraat ainekset ovat kotoisin entisajan lakihengellisyydestä, mutta nyt niillä jälleen rakennetaan voimakasta eriseuraa Suomen maan kamaralle.

Mitä taas tulee niihin ”sallittuihin” poliittisiin puolueisiin, niin kyllä jo Reisjärven suviseurojen aikana levisi poliittisia asioita käsitelleen alustuksen jälkeen tieto kentälle, että ”alkuperäisessä” alustusluonnoksessa kokoomuspuolue oli laitettu samaan hyljättävien puolueitten joukkoon kun SMP:kin. Kristillinen liitto on päässyt tuohon samaan asemaan vasta myöhemmin.

Kun nämä asiat asetetaan näin peräkkäin, niin emme yhtään ihmettele sitä että tuohon samaan sarjaan sopivat erinomaisesti viime eduskuntavaalien edellä tapahtuneet toimenpiteet, että SRK:n työvaliokunnankin jäseniä oli pyrkimässä eduskuntaan.

Kun näitä asioita asetellaan toistensa rinnalle, niin jokainen uskovainen ihminen kyllä hyvin käsittää, mistä johtuvat ”kalinat” lestadiolaisten keskuudessa. Muistammehan Herran Jeesuksen sanat ”väärästä huoneenhaltijasta” Lk 16:1-, kun palvelijat alkoivat valittaa ”mittojen ja painojen” muuttumisesta. Kun näin käy, niin on kovin vaikeata saada ”kuittausta” veloistaan, kun lunastushintaankin laitetaan ehtoja.

Voi miten toivommekaan, että tuonne vallan kukkuloille kavunneet pääsisivät Jumalan armon avulla näkemään langenneen tilansa ja jaksaisivat lähteä parannuksen askelissa köyhän syntisen paikalle. Silloin ei myöskään tarvitsisi ketään ”heittää ulos”, koska Jumalan Poika lupaa, että ”vielä on sijaa häävieraille”. Tätä tietä kulkien korjaantuisivat asiat niin Sievissä kuin Kuusamossakin sekä kaikilla muillakin paikkakunnilla, joissa halutaan kulkea synnin poispainijoina ja armon kerjäläisinä.

SRK:n uudet opinkohdat ja menettelytavat

Edelläsanotun johdosta pyydämmekin, että SRK:n työvaliokunta nyt osoittaa, missä kohdassa Raamatussa tai evankelisluterilaisen kirkon Tunnustuskirjoissa on merkittynä työvaliokunnan nykyisin käyttämät seuraavat opinkohdat ja menettelytavat:

1. Missä po kirjain kohdissa vaaditaan uskon ehtona pakkoparannus ja julkirippi?
2. Missä po kirjain kohdissa osoitetaan, että salaripin asiat on tuotava ilmi yleisissä kokouksissa tai muussa asiain käsittelyvaiheessa?
3. Missä po kirjain kohdissa on mainittuna, että Herran pyhä Ehtoollinen on vain muistoateria? (Katso ”Päivämies” no 50/74″ Kun on synnit anteeksi Jeesuksen veressä, silloin alttarin sakramentti on muistoateria.)
4. Missä po kirjain kohdissa on sellainen maininta, että ensin on täytettävä määrätty ehto (esim. heitettävä televisio ulos), niin sitten voidaan anovalle julistaa synninpäästö?
5. Missä po kirjain kohdissa on mainittu, että SRK:n johtokunta on Jumalan valtakunnan hallitus? (lue ”Päivämies” 1975 Turun suviseurojen ajalta ja sen jälkeen).

Joukko vanhoillislestadiolaisia uskovaisia toimikunnan puolesta
Paavo Sillanpää
 khra, Merikarvia

Julkaistu Kotimaa-lehdessä 29.3.1977, nettiin toimittanut nimim. Pölyttynyt 5.12.2006 (Mopin palsta) ja Lars-Leevi.

Paavo Sillanpää perusti yhdessä eräiden muiden 1970-luvun hoitokokousten yhteydessä erotettujen kanssa vuonna 1977 Suomen vanhoillislestadiolaisen rauhanyhdistyksen, jonka tarkoitus oli koota yhteen hoitokokouksissa erotettuja ja käynnistää seurojen järjestäminen. Yhdistys ei kuitenkaan toiminut muutamaa vuotta pidempään Suomessa. Wikipedian tietojen mukaan samantapaista SRK:n linjaan kohdistunutta kritiikkiä esiintyi samoihin aikoihin myös Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, ja molemmissa maissa syntyi ryhmittymiä joilla oli yhtymäkohtia ns. ”sillanpääläisyyden” näkemysten kanssa. 

*     *     *

Lue ja katso myös:

Hannu Karpo: Syntisin silmin. Tv-dokumentti 3.10.1981.

Ruotsin Tv 21.2.1982. Laestadianleaks-blogi.

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Keksityn henkiopin leviäminen

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola, Kotimaa 18.12.2008)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Warren H. Hepokoski: The Laestadian Movement – Disputes and Divisions 1861-2000. Rev., updated ed. Culpeper, Virginia 2002.

Väitöskirja: keskustapuolueen suhteet kirkkoon ja herätysliikkeisiin 1960-70-luvulla

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, kristinoppi, kulttuurikiellot, kymmenen käskyä, lakihengellisyys, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, Mopin palsta, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Pölyttynyt, politiikka, puhujat, rahoitus, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, tulevaisuus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Väitöskirja: keskustapuolueen suhteet kirkkoon ja herätysliikkeisiin 1960-70-luvulla


Jaakko Antila väittelee 10.4. 2010 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, aiheenaan ”Politiikka on kirkossa” : Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978. Aihe on kiinnostava sekä keskustapuolueen että vanhoillislestadiolaisuuden ja SRK:n lähihistorian kannalta. (Väitöksen ennakkotiedote.) 

Vastaväittäjänä on dosentti Tytti Isohookana-Asunmaa, Oulun yliopisto, ja kustoksena on professori Jouko Talonen.

Keskustapuolueen historia -teoksen 5. osassa historiantutkija, FT Tytti Isohookana-Asunmaa on kuvannut puolueen ja vanhoilislestadiolaisen herätysliikkeen yhteistoimintaa.

FT Jarkko Vesikansa on tutkinut väitöskirjassaan 1950-70-luvulla toimineen Suomalaisen Yhteiskunnan tuki ry. -nimisen äärioikeistolaisen, ulkoparlamentaarisen peitejärjestön toimintaa. SRK:n johtokunta, erityisesti sen työvaliokunta, oli aktiivisesti hakenut ja ottanut vastaan järjestöltä salaista rahoitusta.

Sekä Jarkko Vesikansan väitöskirja että keskustapuolueen historiaa koskeva tutkimus ovat osoittanet, että vanhoillislestadiolaista herätysliikettä käytettiin SRK:n johtokunnan, ilmeisesti varsinkin  työvaliokunnan toimesta välineenä puoluepoliittisessa vaalikampanjoinnissa 1960-1970-luvulla. Se oli aikaa jolloin SMP ja oin muutkin ryhmittymät olivat saamassa kannattajia keskustasta.

SRK:n johtokuntaan kuuluneet henkilöt anoivat ja saivat erikseen rahoitusta poliittiseen työhön, jota tehtiin hengelliseksi seuratoiminnaksi naamioituna, mutta joka tähtäsi todellisuudessa tiettyjen keskustapuolueen ehdokkaiden menestykseen vaaleissa. Uskovaisille julistettiin Jumalan sanana, mitä puoluetta ja ketä henkilöä uskovaisen tuli äänestää.

SRK:n hankkima rahoitus, joka oli kaikkiaan määrältään varsin huomattava, tuli osittain suoraan puolueilta ja osittain äärioikeistolaiselta peitejärjestöltä (Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry). SRK salasi toiminnan ja rahoituksen rauhanyhdistyksiltä ja niiden rivijäseniltä. Kukaan ei tiedä SRK:n saaman poliittisen rahoituksen koko määrää.

Toisin sanoen, monien vuosien ajan ihmiset luulivat käyneen rauhanyhdistyksen seuroissa mutta olivatkin osallistuneet maalaisliitto-keskustapuolueen ja SRK:n yhdessä järjestämiin vaalipropagandatilaisuuksiin.

Poliittinen kampanjointi naamioitiin Jumalanvaltakunnantyöksi

Keskustapuolueen historiaa tutkinut historiantutkimuksen asiantuntija, FT Tytti Isohookana-Asunmaa on käyttänyt lähteenään SRK:n pöytäkirjaa tekstissään.

”Lestadiolaisten ja keskustapuolueen yhteistyö oli molemminpuolista ja perustui paljolti henkilökohtaisiin yhteyksiin. Yhteistyöllä oli suuri merkitys erityisesti pohjoisen Suomen poliittisessa mielipiteen muodostuksessa.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) puolelta pidettiin mieluiten yhteyksiä valtakunnan tason vaikuttajiin, ja [maalaisliiton puoluesihteeri] Silvola oli heidän kanssaan paljon tekemisessä. Vanhoillislestadiolaisten virallinen johto vältti kuitenkin politiikan tekoa. Molemmilla oli sama tavoite, säilyttää kansalaissopu ja maan itsenäisyys. Niinpä puoluerahoitusta ohjattiin vuonna 1965 keskustapuolueelle ”Pohjois-Suomen herätysliikkeen kautta”.

Toisaalta SRK:n johtokunnassa päätettiin vuonna 1965, että puolueilta voidaan vastaanottaa mahdollisia lahjoitusvaroja sellaisin ehdoin, että niillä tehdään puhtaasti sääntöjen mukaista evankeliumintyötä. Johtokunnassa todettiin, ettei ole tärkeää tietää mitään lahjoittajasta, mutta sen sijaan on tärkeää tietää lahjoittajan toivomus varojen käytöstä.

Rahoitusasiasta oli noussut keskustelua, kun Keski-Suomesta oli otettu yhteyttä. Helmikuussa 1965 oli Keski-Suomessa perustettu Raittiusyhdistys Neliapila. Sen tehtävänä oli työskennellä koko maassa ”ajallisen isänmaan hyväksi” korostaen ”varjelemisen välttämättömyyttä.”

Järjestön perustivat kansanedustaja Kauko Jämsen vaimonsa ja vaalipäällikkönsä (kannonkoskelaisen Aarne Kotilaisen) kanssa. – – Jämsenin oli määrä toimia yhdistyksen toimitusjohtajana, jonka alaisena eri puolilta maata oli 20 piiritason vastaavaa ja 360 toimimiestä. Jämseniä avustivat alavieskalaiset Olga ja Heikki Saari ja Eino Kimpimäki (LKP), joka keräsi puhujien joukkoa. Saari ja Kimpimäki kuten Jämsenkin kuuluivat myös SRK:n johtoon.

…SRK ja Raittiusyhdistys Neliapila organisoituivat ”Operaatio Isänmaaksi”, jolla oli vuoden 1966 eduskuntavaaleissa käytössään runsaasti vaalirahaa. Toimintaa rahoitettiin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:n (säätiö) lahjarahoilla.  Vesikansa on laskenut summaan noin 660 500 euroksi. SYT puolestaan sai rahat osuustoiminnalta (Hankkija), suomalaiselta teollisuudelta kuten Suomen Kumitehtaalta ja Suomen Kaapeliteollisuudelta, pankeilta sekä vakuutuslaitoksilta Sampo, Pohja jne.   

Yhdistyksellä oli myös erityisiä lähettejä. Sen johto antoi ”veljille” tehtäviä kirjoittaa asiasta lehtiin. Vuoden 1966 vaalien alla se lisäsi työvoimaansa kolmen kuukauden ajaksi. Myös SRK:n työvaliokunta päätti tuolloin, että ”kaikki miehet, joita saadaan matkoille, pidetään liikkeellä”.

Silvola muistelee puolueella olleen useita kymmeniä lestadiolaisia palkattuja matkapuhujia ja joitakin heränneitäkin. Suurin osa Lapin lestadiolaisista saarnamiehistä tunnustautui maalaisliittolaisiksi. Silvolan mukaan lestadiolaisia saarnamiehiä palkattiin mielellään 1960-luvulla puolueen matkapuhujiksi. He olivat yleensä erinomaisia puhujia.

SRK:n johto sai poliittiseen toimintaansa ulkopuolisia avustuksia, joita se itse anoi. Muun muassa 10.2.1965 lähetettiin avustusanomuksia – -.…SRK jakoi maan 14 apulähetysalueeseen ja oli valmistautunut työhön 300 saarnaajan ja 50 papin voimin. – – SRK sai lahjoituksia vuonna 1966 enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Lisäksi samaan aikaan työtä teki Jämsenin järjestö. – – Jämsen selitti myöhemmin Kupiaiselle, että vanhoillislestadiolaisten keskuudessa oli tarkoitus kaksijakoistaa toimintaa. SRK:n rahat oli tarkoitus ohjata varsinaisesti seuratoimintaan. Jämsen loi siksi rinnasteisen katto-organisaation eri portaineen. Hän sanoi koonneen 52 piirien hoitajaa, 543 toimimiestä ja 4 360 neuvottua toimimiestä.

Raittiusyhdistys Neliapilan ensimmäisen vuoden toimintakertomuksen mukaan työ oli koskettanut noin 400 000 kansalaista ja siihen oli käytetty 5 766 työpäivää. Hän väitti toiminnan suorastaan ryöstäytyneen käsistä valtavan innostuksen myötä ja kertoi budjetin osoittaneen tämän vuoksi lopulta rahoitusvajetta.

Jämsenin järjestön työn laajuus tuli SRK:n johtomiesten tietoon ilmeisesti yllätyksenä. Sitä karsastettiin, koska Neliapila koettiin SRK:n kilpailijaorganisaatioksi. Vaikka Jämsen lienee kertomuksessaan liioitellut toiminnan laajuutta, se kuitenkin säikäytti SRK:n johtoa siksikin, että siihen oli tullut mukaan myös helluntailaisia, evankelisia, rukoilevaisia ja heränneitä. Niinpä SRK:n johtokunnan mielestä ”asiassa oli hämärää”. Jämsen ei ollut uskaltanut käydä enää SRK:n johtokunnan kokouksissa pyynnöistä huolimatta ja jäi sitten vuonna 1969 kokonaan johtokunnasta pois.

Jämsenin saamien rahojen käyttöä selvitettiin pitkään mutta turhaan. SYT:n toiminnanjohtaja Kupiaisen mukaan varoja ei ollut käytetty sopimuksen mukaisesti. Kupiaista harmitti tilitysten viipyminen, sillä hän oli ohjannut yhdistykselle myös suuren määrän yksityisiä lahjoituksia.

SRK kierrätti vaalirahaa Jämsän opiston kautta?

SRK:n johtomiehille oli yllätys sekin, että Jämsenin toimintarahat oli järjestänyt SYT:n Kupiainen. Jämsen lienee saanut varoja muualtakin ja jakanut avustusrahaa vaalityöntekijöille varsin avokätisesti. SRK:n johto pyrki pian irtaantumaan Jämsenin toimista ja vakuutti Kupiaiselle, että Jämsen hoitaa ”asiansa kuntoon”. Niin ei kuitenkaan käynyt. SYT ei koskaan saanut pyytämiään tilityksiä, ainoastaan Jämsenin selittelykirjeitä ja synnin anteeksipyynnön. SRK näyttää kierrättäneen vaalirahojaan mm. Jämsän opiston kautta.

Raittiusyhdistys Neliapila lakkautettiin vuonna 1970. Sen tilalle tuli Alvajärven Raittiusyhdistys. Sille siirtyivät myös Neliapilan varat. Yhdistyksen pöytäkirjat Jämsen sanoi haudanneensa maahan.”

Lähde: Tytti-Isohookana-Asunmaa, Maalaisliitto-Keskustan historia 5, s. 148-150.

Väittelijä Jaakko Antila toteaa väitöstiedotteessa: ”Kirkkoa koskevat kysymykset eivät juuri päässeet esille puolueen elimissä 1960-luvun lopulla. Kymmenessä vuodessa puolueeseen luotiin kuitenkin laaja kirkkopoliittinen organisaatio. Tuona aikana Keskustapuolue joutui taistelemaan perinteisen kannattajakuntansa äänistä. Julkisuudessa keskusteltiin myös kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, ja puolueiden keskinäinen kilpailu levisi aiempaa laajemmin yhteiskunnan eri alueille. Nämä tekijät olivat omiaan nostamaan kirkkopolitiikan painoarvoa Keskustapuolueen elimissä.

Huoli vanhoihin herätysliikkeisiin kuuluneiden kannattajien menettämisestä muille puolueille, erityisesti Suomen Kristilliselle Liitolle, oli keskeinen vaikutin Keskustapuolueen määritellessä kirkkopoliittisia tavoitteitaan valtiollisessa päätöksenteossa. Keskustapuolue pyrki erityisesti vuoden 1970 vaalitappion jälkeisinä vuosina osoittamaan, että se puolusti kirkkoa ja niin sanottuja kristillisiä arvoja. Samaten puolue pyrki todistamaan, että sen kirkkopolitiikka oli vanhojen herätysliikkeiden, herännäisyyden, evankelisuuden ja vanhoillislestadiolaisuuden, kirkkopolitiikkaa.”

Keskustapuolueessa panostettiin yhteistyöhön herätysliikkeiden kanssa 1960-1970-luvulla, samaan aikaan jolloin myös hoitokokoukset puolestaan yleistyivät SRK-lestadiolaisuudessa. Kun SRK:n ja paikalliset hoitomiehet painostivat ja häpäisivät julkisesti uskovaisia, nimittelemällä heitä esimerkiksi itse keksimänsä kososlaisen hengen riivaamiksi, yksi kyseisen  hengen tunnusmerkki saattoi olla se, että asianomainen oli äänestänyt jotain muuta puoluetta kuin keskustaa, esimerkiksi sen kovia kilpailijoita kristillisdemokraatteja tai peräti SMP:tä.

SMP:n kannatus nousi huippuunsa vuoden 1970 valeissa, ja samoissa vaaleissa myös Kristillinen liitto sai ensimmäiset kansaedustajansa. Keskustapuiolueella oli siis vakavia huolia ja todellinen motivaatio huolehtia, että sen uskollisin kannattajakunta lestadiolaiset antavat äänensä edelleen sille.

Kepun ”henkilörekisteri kylä kylältä”

Muuten, sivuhuomiona, katkelma Erkki Tuomiojan  mainittua keskustan historiikin osaa koskevasta esittelystä:

”Kirjassa on monia mielenkiintoisia isoja ja pienempiä pikantteja tosikertomuksia. Yksi on Jouko Loikkasen puoluetoimistossa v. 1966 käynnistämä ns. salkkuoperaatio. Kyse oli laajan, viime kädessä koko Suomen maaseutuväestön kattavan rekisterin keräämisestä. Sen kokoaminen aloitettiin syrjäseutujen kepun vahvimmilta kannatusalueilta, joilla tarkoin tunnettiin jokaista tölliä myöten kuka mitäkin kannatti ja minne ihmiset muuttivat.

Rekisterisalkkua olisi hyödynnetty paitsi poliittisessa työssä myös kaupallisesti. Piirien toiminnanjohtajille annettiin ohjeet ryhtyä kokoamaan alueiltaan tiedot ihmisistä ja heidän puoluekannastaan, pankkisuhteistaan, metsä- ja pelto-omistuksesta,  ammatista, perhesuhteista, palkollisilta asemasta yrityksessä sekä heidän työnantajansa puoluekannasta. Puoluesidonnaisuuden aste tuli myös kartoittaa ja samoin merkitä kortteihin erillishavaintoja. Merkintöjä kertyikin tyyliin ”häilyvä”, ”kulkuri”, ”kova laestadiolainen” jne.

Salainen operaatio olisi julkisuuteen tulleena herättänyt monenlaisia reaktioita, vaikkei silloin vielä ollut nykyisenkaltaisia lakeja tietosuojasta. Operaatio osoittautui työteliääksi sekä aikaa ja rahaa kuluttavaksi ja vei resursseja normaalimmalta puoluetoiminnalta ilman, että kukaan havaitsi epätäydelliseksi jääneen rekisterin tuottaneen mitään hyötyä. Hanke haudattiinkin hiljalleen Loikkasen jätettyä puoluesihteerin tehtävät. Sitä mihin rekisteri lopulta päätyi ei Isohookana-Asunmaa kerro.”

Lisävalotusta keskustapuolueen ja SRK-lestadiolaisuuden kuten muidenkin hengellisten liikkeiden ja kirkon välisiin suhteisiin saadaan 10.4. 2010 Helsingin yliopistossa hyväksyttävästä Jaakko Antilan väitöskirjasta Politiikka on kirkossa: Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978.

Väitöskirja julkaistaan sarjassa Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia (213). Väitöskirjaa myy Tiedekirja, Kirkkokatu 14, 00170 Helsinki, (www.tiedekirja.fi).

Lue myös:

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)

Tytti Isohookana-Asunmaa, Virolaisen aika – Maalaisliitosta Keskustapuolue 1963−1981. Maalaisliitto-Keskustan historia 5., WSOY 2006.

Pekka Niiranen: Kekkonen ja kirkko. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1956-1981. Kirjapaja 2000.

Jarkko Vesikansa: Salainen sisällissota. Otava 2004.

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kontrollointi, manipulointi, normit, painostaminen, politiikka, puhujat, rahoitus, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, tutkimus, vallankäyttö

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin


VL-liikkeessä oli alkanut vakava skisma, joka oli kehittynyt 60-luvun puolivälistä alkaen. Siis melko pian pappishajaannuksesta selvittyä.

Em. sisäisen skisman aiheutti toisaalta se, että eräät SRK:n johtokuntaan kuuluneet henkilöt olivat anoneet rahoitusta salaiselta, äärioikeistolaiselta poliittiselta järjestöltä nimeltään Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry. Maanalaisena toimineen ja suuryritysten rahoittaman  järjestön tarkoituksena oli ajaa osa maan laillisista puolueista, nimittäin vasemmisto ja samoin ammattiyhdistysliike, sivuraiteelle maan politiikassa.

SRK:n työvaliokuntaan kuuluneet miehet anoivat useampaan otteeseen ja saivat useita satoja tuhansia silloisia markkoja varoja SYT:ltä. He käyttivät ne maalaisliiton/keskustapuolueen kansanedustajaehdokkaiden vaalityöhön SRK:n järjestämien lähetysseurojen yhteydessä.

SRK:n puheenjohtajan ja pääsihteerin allekirjoittama anomuskirje SYT:lle rahoituksen saamiseksi seuraavien vaalien aikaan tehtävään poliittisen työhön on julkaistu Internetissä, Laestadianleaks-blogissa.

Tämänkaltainen toiminta oli tietysti laitonta, olihan se vastoin järjestön tarkoitusta ja tapahtui ilman jäsenistön päätöstä asiasta, ohitse kirjanpidon. Edes kaikki SRK:n johtokunnan jäsenet eivät olleet tietoisia näistä manöövereistä.

Toisen skisman SRK:n sisällä aiheutti eräs johtavan auktoriteettiaseman ja vankan maineen herätysliikkeessä saanut vanha maallikkosaarnaaja. Hän oli mieleltään nykykäsityksen mukaan lähinnä narsistinen psykopaatti, minkä seikan kaikki hänen lähipiirissään toimineet tulivat väistämättä tietämään kokemuksensa kautta.

Psykopaattisen ja rajattomaan vallanhaluun johtaneen häiriön saattoi aiheuttaa mahdollisesti hänen karu henkilökohtainen taustansa, johon en tässä voi kuitenkaan tarkemmin puuttua. Tästä psykopaattisuus-ominaisuudesta oli hänen lähipiirinsä joutunut kärsimään vuosikausia.

Tämä mies, joka oli vuosikymmeniä yksi vl-liikkeen tunnetuimpia saarnaajia, pyrki ja pääsi kontrolloimaan yhä hallitsevammin liikkeen opinkäsitystä. On tunnettua, että psykopatiaan liittyy voimakas itsekorostus ja vallanhalu. Psykopaattisen luonnehäiriön tapaan hän onnistui ”vakuuttamaan” lähipiirinsä, taitavasti eri keinoin. Hän oli puhujanlahjoiltaan maineikas, kielenkäytöltään monta kertaa karkea ja tyyliltään tunteisiin vetoavan suggestiivinen.

Saarnamies saavutti riviuskovaisten keskuudessa suosion ja maineen, joka silminnähden hiveli hänen omaa turhamaista mieltään. Narsistien tapaan hänen psyykensä ei sietänyt vähääkään arvostelua. Tämän todettiin monta kertaa jopa aivan arkipäiväisissäkin asioissa. Jo varhain nähtiin, että hän käänsi omaan toimintaansa liittyneen arvostelun mielellään Raamattuun tai ”jumalanvaltakuntaan” liittyväksi arvosteluksi. Tällä aseella hänen onnistui vaientaa monet, jotka olisivat halunneet kyseenalaistaa hänen menettelytapansa.

Tilanne johti herätysliikkeen johdon tasolla lopulta siihen, että SRK:n johtokunta sai luvan julkistaa vain hänen määrittelemiään kantoja. Liikkeen opinmäärittelystä päättävissä ”puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksissa” hänen auktoriteettinsa käytännössä määritteli sen, millainen päätös muotoillaan. Usein hän toimi itse alustajana ko. tilaisuudessa, tai alustajan esitys oli hänen tarkistamansa, hänen ”käsiensä kautta” kulkenut.

Lopulta oltiin tilanteessa, että SRK:n johto ei rohjennut tehdä mitään opin kohtiin liittyviä tulkintoja vastoin hänen kantaansa. SRK:n johtokunnalla ei kenelläkään ollut rohkeutta syrjäyttää häntä. Jos sitä olisi yritetty, sen mahdolliset seuraamukset tavallisten uskovaisten massan keskuudessa ja paikallisissa rauhanyhdistyksissä pelottivat SRK:ta.

Lopulta hänen itsekeskeinen ja kaikkea ja kaikkia ihmisiä kontrolloimaan pyrkivä sairas mielensä johti opintulkinnassa SRK:n järjestämiin hoitokokouksiin ympäri maan rauhanyhdistyksiä. On ilmeistä, että SRK:n johtokunnassa päädyttiin varmistamaan koko joukon ehdoton kuuliaisuus tällä menettelyllä.  SRK:n koko johtokunta kokonaisuudessaan tietysti kantaa vastuun hoitokokouksista, joskin niiden arkkitehti lienee ko. saarnaaja. Tässä kohtaa hänen persoonallisuutensa piirteet vertautuvat selvästi esim. toisen narsistin, Generalissimus Stalinin persoonallisuus.

Vuosia kestäneet hoitokokoukset kaikkialla maassa

Tämän jälkeen raivokas raatelu pyörähti käyntiin paikallistasolla rauhanyhdistyksissä. Pikkukylissä, kirkonkylien keskustoissa ja kaupungeissa. Pohjoisessa varsinkin.

Ihmisten mustimmat puolet nousivat esiin ja niitä kokouskäytäntö ruokki halukkaasti. Näissä kokouksissa paikalliset pikkuriidat ja erimielisyydet sekä satunnaiset ihmisten ”kemioiden” yhteensopimattomuudet kasvatettiin suuriksi opillisiksi kiistoiksi. Tavallisten ihmisten väliset persoonallisuuserot leimattiin erilaisilla keksityillä henkiopeilla mikä miksikin.

Yksi hämmästelyn aihe on sekin, mistä syystä näitä kokouksia pidettiin lukittujen ovien takana ja myöhäisinä yön tunteina. Jo tämä seikka kertoo siitä, että normaalista hengellisyydestä ei ollut kyse. Seurakunnista tuli vuosien mittaan useita kyselyitä näistä toimista rauhanyhdistyksissä piispalle (Hannes Leinoselle) Ouluun ja arkkipiispalle saakka.

Tavallisia uskovaisia ihmisiä erotettiin täysin syyttä rauhanyhdistyksestä ja uskovaisten keskinäisestä rakkaudesta, ts. eristettiin tutusta sosiaalisesta yhteisöstä, jossa ko. henkilö oli koko elämänsä elänyt. Tilanne muistuttaa jälleen yksinvaltiaitten maallisten hallitsijoiden puhdistustoimia. Niissä ihmiseltä saatetaan riistää henki teloituksissa ja vankileireillä. SRK:n hoitokokouksissa vietiin ikuisen elämän toivo uskovaiselta ihmiseltä, joka uskoo saavuttavansa taivaspaikan vain ry:n piirissä eläen.

Tämä on tärkeä ymmärtää kun kysymme: miksi tavalliset uskovaiset selväjärkiset ihmiset saattoivat hyväksyä hoitokokousten mielivallan. Vastaus on, että he luottivat johtajiinsa.

Käytännössä näitä usein hyvinkin ikääntyneitä uskovaisia ihmisiä nöyryytettiin hoitokokouksessa loukkaavin tavoin. Heille ei annettu syntejä anteeksi tilaisuudessa. Heiltä kylmästi kiellettiin evankeliumi, vaikka he anteeksi pyytelivät. Tälle ei voi löytää Raamatusta perustelua.

Heitä lakattiin tervehtimästä heille tärkeällä, tutulla keskinäisen yhteenkuuluvuuden ja Jumalan lapseuden tunnustavalla tervehdyksellä. Myös kiellettiin ketään uskovaista olemasta missään tekemisissä tällaisten erotettujen, ns. ”sidottujen” kanssa.

Nämä ihmisiä psyykkisesti järkyttäneet, häpeälliset menettelyt merkitsivät tosiasiassa pitkäaikaista ihmisten kiusaamista. Ihmiset olivat epätietoisia ja peloissaan. Peloissaan, varmistaakseen etteivät joutuisi silmätikuksi, kymmenissä rauhanyhdistyksissä kävivät kaikki vl-yhteisön jäsenet vaarista koululaiseen saakka tekemässä julkirippiä seurakunnan edessä. Tämä rippi piti toteuttaa tietyin kaavamaisin sanamuodoin.

Raamatun mukaan vain synti erottaa ihmisen Jumalasta. Näin myös yhteisön tasolla voivat seuraamukset olla järkyttävät. On tosiasia, että muutamien ihmisten keskinäinen vallankäyttö, tosiasioiden salailu, tietyn avainhenkilön psyykkinen tasapainottomuus ja sairaalloinen kontrollin- ja vallanhalu saivat yhdessä aikaan suunnatonta tuhoa perinteellisessä, vakaassa herätysliikkeessä. Kun näille ”pahan voimille” ei ollut riittävän vankan Raamatun tuntemuksen ja arvovallan omaavaa vastavoimaa, joka olisi asioihin puuttunut ajallaan.

Rehellistä ja raitista yritystä asioihin puuttumiseen tiedetään tosin tapahtuneen. SRK:n johtokunnassa oli ainakin yksi, joka nosti aika ajoin esille vakavassa mielessä näitä ristiriitaisia kysymyksiä. Samoin eräissä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksissa nähtiin pieniä yrityksiä torjua ennalta tiedetty jyräävä lakihenkinen kanta. Tässä kuitenkin epäonnistuttiin. Yrittely jäi liian heikoksi ja hävisi ”henkien taistelun”.

Tiedetään, että oli yksi yksityiskohta jossa tämä jyräävä lakihenkinen kanta joutui väistymään. Se tapahtui vuonna 1983 ns. koulutelevisiokysymyksessä. Silloinen, muutamaa vuotta aikaisemmin tehdyn ehdottoman kieltopäätöksen ns. peruutuspäätös herätti rauhanyhdistysten johtokunnissa sekä suurta hämmennystä että helpottuneisuutta. Tämä peruutuspäätös kuitenkin vaiettiin ja sivuutettiin hiljaisuudessa.

Kuten herätysliikkeen pitkäaikainen saarnaaja ja SRK:n johtokunnassa kauan toiminut Erkki Reinikainen on todennut vuonna 1987, hoitokokousajat olivat vanhoillislestadiolaisuudessa ”joukkohysterian” aikaa.

Reinikaisen kanta ei siis tue SRK:n nykyisen puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen esittämää selitystä siitä että hoitokokousten syynä olisi ollut ”yhteiskunnan maallistuminen”.  Samaa selitystä on myös Seppo Lohi yrittänyt tarjoilla.

Todellinen syy oli SRK:n sisäinen valtapeli, jossa yhtenä tekijänä oli yritys salata oikeistolaiselta Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:ltä anottujen varojen hankinta ja käyttö poliittiseen vaalityöhän seuratoiminnan yhteydessä.  Samoin yhtenä tekijä oli SRK:n johtokunnassa yhden saarnaajan auktoriteettiasemaan liittynyt kriisi.

Heikki Saaren toiminnasta

Heikki Saaren opillisista käsityksistä saa hyvän yleiskuvan kun lukee puhujainkokouksen keskustelupöytäkirjaa v. 1960. Silloin oli ns. pappiseriseuran aika. Keskustelu äänitettiin kokoustilanteessa ja litteroitiin.

Kun Heikki Saaren puheenvuoroja lukee , niin huomaa, että hänellä oli perin kummallisia käsityksiä mm. siitä, miksi lähetystyötä ei pidä tehdä. Hän perusteli siitä luopumista mm. sillä että Herran henki todellakin ”lepäsi pohjan maalla”. Hän oli rakennellut kuvion jolla tuo outo ja hassu oppi kytkeytyi ovelasti myös vl-seurakuntaoppiin. Oppi ja opit olivat ja ovat edelleenkin selvästikin fundamentalistisia eikä niillä ole tietenkään minkäälaista kristinopillista perustaa. Valitettavasti niistä tuli hoitokokousten kautta kovin tunnettuja ja yleisiä liikkeessä. Monet kantavat niitä yhä vieläkin. Näistä ei uskalleta myöskään vieläkään kriittisesti keskustella, koska edelleen pelätään uutta hajaannusta.

Saari matkusti vaimoineen vuonna 1973 Amerikkaan. Siellä hän toimi niin jyrkästi ja taitamattomasti henkioppeineen, että siellä kyteneet vl:ien sisäiset ristiriidat repesivät avoimeksi eriseuraksi 1973.

Myöhemmin amerikkalaiset vl:t ovat olleet pahoillaan siitä, että SRK lähetti silloin paikalle  juuri Heikki Saaren yksinään selvittelemään heidän asioitaan. Monien näkemys on ollut, että HS:n vallanhaluinen ja taitamaton tyyli ”poikki ja pinoon”, oli vakava virhe. Eriseura olisi jäänyt paljon pienemmäksi tai sitä ei olisi ehkä syntynyt ollenkaan, jos asioita olisi hoidettu terveemmällä otteella.

Maallikkosaarnaaja Ville Suutari henkiopista

Nimimerkki Heino, hoitokokousvuosina erotettu puhuja, kirjoitti Suomi 24:ssä 22.3.2006 ns. henkiopista:  

”Keskustelin vaimoni isän Ville Suutarin kanssa ns. hengistä ja kysyin: ’Miksi nämä ”Väärät – Henget” eivät tartu teihin työvaliokunnan jäseniin ja muihin päähoitajiin? Hän vastasi: ’Jos työvaliokunnan jäsenillä teetettäisiin parannusta hengistä, niin kukaan ei enää uskoisi työvaliokunnan kykyä erottaa vääriä henkiä. Uskovat sanoisivat: ”teissä itsessä on väärähenki ja siksi epäilette, että henki on meissä” ’.

Tämä osoittaa, että henkioppi oli maallikkopuhujien SRK:n johtokunnassa keksimä temppu, jonka varassa kymmenet tuhannet uskovaiset juoksivat vuodesta toiseen hoitokokouksissa ja alistuivat nöyryyttäviin julkirippeihin – asiasta jota ei todellisuudessa ollut olemassakaan.

Ville Suutari oli yksi 1960–80-lukujen kuuluisimpia maallikkopuhujia ja kova hoitomies. Hän oli alkuaan maataloissa töissä kierrellyt renki, toisin sanoen hän oli hyvin vaatimattomista oloista kotoisin. […] Eräässä maatalossa töissä ollessaan hän sai parannuksen armon. Parannuksen tehtyään hänestä sukeutui voimakkaita sanoja käyttävä maallikkosaarnaaja ja lopulta hänet valittiin SRK:n johtokuntaankin. 1970-luvulla hän piti Oulun seudulla [ …] hoitokokouksia. [Alkuperäisestä tekstistä poistettu viestin kannalta tarpeettomia sanoja. – Blogin toimitus 31.7.2013]

*           *            *

(Kirjoittaja: Anonyymi.)

*           *            *

Lisää aiheesta:

A-A. Tami: Henkioppi ja muita hoitokokousten harhaoppeja

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

Laestadianleaks-blogi  

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

(Tuomas Lohi:) Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Janne Metsänheimo: Synteihin sidotut: hoitokokousten opillinen perusta 1960-70-lukujen vanhoillislestadiolaisuudessa. Oulun yliopisto, Historiatieteet. Aate- ja oppihistorian pro gradu -tutkielma, 2016.

Rovasti Sillanpään kirje: SRK-lestadiolaisuuden tila 1977

Kerro tutkijoille hoitokokouksista – tutkimus käynnistymässä Lapin yliopistossa

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Suden uhrit – Matkalippu helvettiin

Syntisin silmin – TV-dokumentti hoitokokouksista.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet

11 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, historia, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, lähihistoria, maallikkosaarnaajat, manipulointi, painostaminen, politiikka, rahoitus, retoriikka, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö