Millä oksalla uskontojen sukupuussa -?

Uskonnot ovat luonteeltaan aatteellis-käsitteellisiä järjestelmiä, jotka tarjoavat kokonaisvaltaisia selityksiä maailmasta, on ekumeniikan professori Risto Saarinen määritellyt (Saarinen 2005). Uskonnot ovat monimuotoisia ja poikkeavat toisistaan usein huomattavasti.

Uskontotieteen tutkija Jaakko Närvä on Uskonnontutkija-verkkolehdessä  tarkatellut erilaisia uskonnon määritelmiä ja ehdottanut niiden sijaan uutta:

”Uskonto on psyykkisesti normaalia tai tervettä ajattelua, kokemista ja käyttäytymistä, jossa otetaan spontaanisti tai tunneperusteisesti todesta ei-empiirisiä intuitionvastaisia olentoja.”

Määritelmä ilmaisee tieteen kielellä sen, mitä me juutalais-kristillisen kulttuurin kasvatit usein uskonnolla ymmärrämme. Uskonto on uskoa sellaisiin olentoihin, joiden olemassaolosta ei ole luotettavia havaintoja, siis uskomista esimerkiksi  Jumalaan.  Toki määritelmä edellyttää sen määrittelemistä, mikä on ”psyykkisesti normaalia tai tervettä ajattelua ja käyttäytymistä”.

Myös Suomen laki tulee määritelleeksi sen mitä on pidettävä uskontona. Uskonnonvapauslain mukaan rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan toiminnan tulee perustua ”uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.”  Määritelmällä on käyttöä, kun syntyy uusia uskontoja jotka haluavat vakiinnuttaa toimintansa uskonnollisena yhdyskuntana.

Uskontojen kulttuurisessa kirjossa ilmenee ihmislajin loputon luovuus. Joissakin uskonnoissa uskotaan yhteen jumalaan, toisissa palvotaan useita ja kolmansissa taas uskoa jumaliin pidetään kokonaan haitallisena korkeim-man henkisyyden tai hengellisen päämäärän saavuttamisen kannalta.

Yhdessä uskonnossa alkoholia nautitaan peräti rituaalina, sakramenttina, toisessa se kielletään kokonaan. Jotkut uskonnot kannustavat jäseniään selibaattiin ja toiset taas pitävät avioliittoa pyhänä, kieltävät ehkäisyn ja velvoittavat jäseniään lisääntymään rajattomasti.

Advertisement

Puhevalta on vain vahvoilla – Parisuhdeväkivallan tee-se-itse-puoskarointia

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen lausuu Helsingin Sanomien haastattelussa (14.6.2010) asioita, jotka paljastavat, että herätysliikkeessä on käytäntö,  että sivulliset vl:t puuttuvat rauhanyhdistyksellä perheiden asioihin. Voittosen mukaan yksittäisen lestadiolaisperheen väkivaltaongelmaa tulisi käsitellä ensin paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunnassa. Johtokunnasta voitaisiin sitten olla yhteydessä ko. perheeseen.

*     *     *

Paikallisella rauhanyhdistyksellä on ihmisiä kehotettu ”paranemaan” väkivallasta tekemällä pakollista julkirippiä seurakunnan edessä. Mutta SRK:n puheenjohtaja ei nähtävästi kannata julkiripillä parantamista. Voittonen katsoo että rauhanyhdistyksessä tavallisesti on joku uskovainen, jolla on ”asiantuntemusta”.

– Tällaiset tilanteet pitäisi käsitellä pienessä ryhmässä, jossa on asiantuntija-apua. Voi olla jokin [rauhan]yhdistys, jossa ei ole tällaisia henkilöitä käytettävissä, mutta tällaiseen pyritään, Voittonen sanoo.

Eikö ketään yhtään kummastuta, että sivulliset tavalliset taavit yrittää puuttua perhe- ja parisuhdeväkivaltaan ja ryhtyvät ihmissuhde-puoskereiksi? Antaako vl-usko asiantuntemuksen tähän?

Helsingin Sanomien haastattelema kolmikymppinen pari ei halunnut sivullisia ammattitaidottomia ”hoitamaan” heidän ristiriitojaan. Miehen sukukin oli sekaantunut heidän asioihinsa ja painostanut naista hakeutumaan hoitoon, suku leimasi hänet mielenterveydeltään järkkyneeksi. Nainen ymmärrettävästi pahoitti mielensä loukkaavista väitteistä.

Yhtenä osoituksena siitä, että tällainen puoskarointi nähdään liikkeessä suositeltavana ja oikeutettuna, voidaan pitää esim. Janne Isomaan kirjoitusta Päivämiehessä ( Mikä tekee lähimmäisestä hankalan? ).

Puhevalta on vain vahvoilla

”Perhe pakeni yhteisön painostusta muuttamalla pois. Liikkeen jäsen vaatii valtarakenteiden purkamista.
Monilapsinen perhe on muuttanut. Kolmekymppinen äiti sanoo, että olo on ihana, kuin ulkomaille olisi lähtenyt.
Helpotus huokuu myös perheen isästä: nyt tuntuu hyvältä olla harvakseltaan yhteydessä omaan sukuunsa.

Nuorena solmittu avioliitto on juuri ollut katkolla. Pari on ollut asumuserossa perheväkivallan takia. Isä löi äitiä.

– Ei lyöntejä voi lähteä sopimaan evankeliumilla. Meikäläisistäkin monet tajuavat, mikä auttaa perheväkivaltaan, mutta jotkut uskovat, että vain evankeliumi auttaa.

Avioparin asiat käsiteltäväksi rauhanyhdistyksen kokoukseen ilman lupaa

”Meikäläiset” tarkoittaa nyt vanhoillislestadiolaisia ja rauhanyhdistystä eli seurakuntaa, johon perhe kuului ennen.
Pariskunta muutti, koska halusi pois rauhanyhdistyksen vallan alta. Perheväkivaltaa oli käsitelty yhdistyksen johtokunnassa ilman parin lupaa.

Vanhoillislestadiolaisia valvoo rauhanyhdistysten vahvimman valta, sanoo liikkeessä aktiivisesti mukana oleva joensuulainen Topi Linjama.

– Yhteisössä on vuosikymmeniä kehittynyt hierarkia, jossa vain vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Vahvoilla tarkoitetaan paikallisten rauhanyhdistysten johtohahmoja.

Joillakin paikkakunnilla rauhanyhdistyksen johtokunta pitää itseään ”hengellisenä hallituksena”, joka kokee tehtäväkseen reagoida jäsentensä tekemisiin.

Liikkeessä opetetaan Linjaman mukaan, että vain siinä joukossa pelastuu ja muuten joutuu helvettiin.

– Uskovaisille on annettava oikeus puhua vaikeista asioista ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa ulkopuolelle sulkemisesta.

Myös Linjama vaimoineen kutsuttiin noin vuosi sitten rauhanyhdistyksen kuultavaksi, kun hän oli kirjoittanut blogissaan perhesuunnittelun etiikasta.

– Se hoitokokous oli hengellisen väkivallan oppitunti.

Monilapsisen parin tapauksessa heidän entisen rauhanyhdistyksensä johtokunta sanoi olevansa huolissaan äidin sieluntilasta. Se halusi parin mukaan kysyä, ovatko perheväkivallasta kärsivän parin uskonasiat kunnossa.

Miestä ahdisti se, että asioita puitiin yhteisön kesken.

– Olen sanonut suvulle, etten halua heidän apuaan vaan ammattiapua. He eivät ole alan ammattilaisia, ei yksikään, mies toteaa.

Kokouksen päätteeksi johtokunta esitti julkirippiä: olisi pitänyt pyytää seurakunnan edessä anteeksi väkivaltaa perheessä. Pari ei suostunut.

– Miehen suku painosti minua menemään hoitoon. Kävin kriisikeskuksessa, jossa todettiin, ettei ole tarvetta terapiaan. On loukkaavaa, kun epäillään mielenterveyttä”, nainen sanoo. Väkivaltainen puoliso on sittemmin osallistunut psykoterapiaan.”

Pari kysyy, miksi perhekeskeisen liikkeen johto eli Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) ei laadi yhdistyksille toimintamalleja perheongelmien käsittelyyn.

SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen vastaa, ettei yksittäisen perheen ongelmien käsittely rauhanyhdistyksessä ilman ammattilaisia ole suositeltavaa.

SRK ei Voittosen mukaan voi antaa yleisohjeita, koska joka yhdistys on itsenäinen.

– Tällaiset tilanteet pitäisi käsitellä pienessä ryhmässä, jossa on asiantuntija-apua. Voi olla jokin yhdistys, jossa ei ole tällaisia henkilöitä käytettävissä, mutta tällaiseen pyritään, Voittonen sanoo.

Jos esimerkiksi perheväkivalta tulee puheeksi johtokunnissa, sitä voi Voittosen mielestä aluksi käsitellä siellä.

– Sitten voi olla viisasta, että NN ja NN [rauhanyhdistyksen johtokunnan jäseniä] ovat yhteydessä perheeseen, Voittonen sanoo.

Topi Linjama: Hoitokokouskäytäntö pitäisi purkaa

Linjaman mielestä hoitokokouskäytäntö pitäisi purkaa. Hoitokokouksilla hän viittaa puhutteluihin, joita rauhanyhdistys pitää jäsenilleen.

– Moni on kyllästynyt tähän peliin kaksilla korteilla. SRK on luonut hoitokokoukset, ja sen pitäisi kantaa vastuu järjestelmän purkamisesta eikä sälyttää sitä paikallistasolle.

*   *   *

Lestadiolaisuudessa on tänä keväänä jouduttu käsittelemään vaikeita kysymyksiä, kuten Kirkkohallituksen julkistamia lasten hyväksikäyttötapauksia ja herätysliikkeen omaa,  lainsäädännön vastaista rippisalaisuus-käytäntöä.

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon suurin herätysliike, johon kuuluu 100 000 – 200 000 ihmistä. Heistä rauhanyhdistysten jäseniä lienee noin 34 000. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry. (SRK) on 188 paikallisen rauhanyhdistyksen  katto-organisaatio .

*    *    *

Miina purkaa väkivaltaa Oulussa

Päivämies-lehdessään vanhoillislestadiolaiset ovat ottaneet kielteisen kannan perheväkivaltaan.

Viime kesänä liikkeen vahvimmalla alueella Oulussa aloitettiin Miina-projekti. Se on osa Ensi- ja turvakotien liiton tukemaa ja Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamaa hanketta.

Tavoite on selvittää, miten rauhanyhdistyksissä eli seurakunnissa voi edistää perheväkivallan uhrien auttamista.

Yksi projektin aktiiveista on espoolainen vanhoillislestadiolaisiin kuuluva Rauni Kortesalmi.

Hänellä on koulutus väkivallan kohtaamiseen.  – Minulla on yli 20 vuoden kokemus perheväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa. Olen yhteisön sisällä kuullut kymmeniä kertomuksia siitä.

Yhteisössä on Kortesalmen mukaan samaa osaamattomuutta perheväkivallan kohtaamisessa kuin muussa yhteiskunnassa.

– Uupunut nainen ei osaa ilmaista itseään. Usein viranomaiset kuuntelevat osapuolta, joka osaa esiintyä fiksummin.

Miina-projekti lähtee siitä, että yhteisön sisälle saadaan apua ja uhrit saisivat tukea yhteisössä.

– Tiedän, että pienillä paikkakunnilla rauhanyhdistyksissä kontrolli voi olla tiukempaa kuin toisissa paikoissa. Aina ei ole ymmärrystä, ettei uskonnollinen anteeksianto hoida väkivaltaa.

*    *     *

Väkivaltaa kitketään uskonnollisissa ryhmissä. YLEn uutiset/Oulu 24.9.2010.

Katja Kuokkanen: Perheväkivalta päätyi luvatta vanhoillislestadiolaisten kokouslistalle – Puhevalta on vain vahvoilla. Helsingin Sanomat 14.6.2010.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko (Kaleva 29.5.2010)

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Janne Isomaa:  Mikä tekee lähimmäisestä hankalan? Vanhoillislestadiolaisuuden lehti Päivämies 34/2010.

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Kirjailija, teologian tohtori Terho Pursiainen käsittelee nettipäiväkirjassaan kuolemansyntejä. Kirjoitukset perustuvat hänen viime aikojen esitelmiinsä  korkeakouluissa ja seurakunnissa.

Synnin käsitteen määrittelyssä Pursiainen nojautuu kristinoppiin ja täsmentää sitä: synnin perusmerkitys on vieraantuminen eli yhteyden kadottaminen. Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan ihmiselämän kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ihmiseen ja Jumalaan.

Synti on lisäksi käsitteellinen ”ykseys”,  yksi ainoa käsite. Niin sanotut tekosynnit – vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan joista puhutaan kymmenessä käskyssä – ovat synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia. Tätä synnin olennaista ykseyttä ja kokonaisvaltaisuutta kristinoppi tähdentää määritelmällään: synti on sydämen luopumista Jumalasta.

Kuolemansynnin käsite puolestaan nostaa esiin näkökohdan synnin vakavuudesta.

Pursiainen kirjoittaa:  ”Ihmisen sijoiltaan meno voi olla vähemmän vakavaa tai hyvin vakavaa riippuen siitä, kuinka vakavasti hän itse vaurioituu. Joskus sijoiltaan meno on kuolemanvakavaa. – – Kuolemansyntiin vajoaa se, joka sijoiltaan meno uhkaa hänen omaa olemassaoloaan eli saattaa hänet hengen vaaraan.  Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona. Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.”

Riippuvuus ja siitä seuraava hymistely, sovinnainen samanmielisyys, arkailu

Lestadiolaisen yhteisön ja elämäntapanormien kannalta erityisen kiinnostava on Pursiaisen kirjoitus sosiaalisesta riippuvuudesta ja kollektiivisen yhteisön vallan alle alistumisesta kolmantena kuolemansyntinä. Kun oma yhteisö toimii väärin, kristitylle ei ole luvallista alistua sen valtaan. Olisi asetuttava avoimin mielin kyselemään oman liikkeen tilaa ja vastustamaan painostusta ja mielivaltaa.

Pursiainen kuvaa kollektiivia, jonka jäsenet pitäytyvät sovinnaisessa samanmielisyyden hymistelemisessä, tuomatta omia todellisia käsityksiään aidosti esiin, koska he kaikki pelkäävät joutuvansa leimatuksi yhteisössä,  joutuvansa puhuteltavaksi, sieluntilaan liittyvien epäilysten ja jopa hyljeksinnän ja eristämisen kohteeksi.

Tämä ilmiö, konformismi, enemmistövaltaan sopeutuminen typeryyteen saakka, ei ole ainutlaatuista eikä ominaista vain lestadiolaisuudelle, mutta rauhanyhdistysyhteisössä se hallitsee kanssakäymistä hyvin voimakkaasti.

Ihminen on tällöin antanut vallan toisille ihmisille sisimmässään, omassatunnossaan. Hän on luovuttanut itselle kuuluvan moraalisen vastuun muille.

Tähän ei ihmisellä kuitenkaan ole lupaa, sillä se on kuolemansynti, sanoo Pursiainen. Ihmisellä ei ole lupaa kadottaa itseään eikä vaientaa omatuntoaan, koska ”hän ei ole kuka vain”: Jumala on hänet ”nimeltä kutsunut” elämään autenttista, rohkeaa elämää.

Ihmisillä on kylläkin todelliset, kokemuksiin perustuvat ja psykologisesti ymmärrettävät syyt  arkailla olla rauhanyhdistyksellä avoimesti sitä mitä oikeasti ovat. Seuraamukset rauhanyhdistyksellä saattavat olla rajuja, kuten esimerkiksi Juho Kalliokoski on kuvaillut omia kokemuksiaan. Puhumattakaan SRK:n hoitokokousvuosien tapahtumista kuulluista kertomuksista ja kohtaloista.

Gepardi kirjoitti aiheesta ansiokkaan analyysin Sieluton vanhoillislestadiolaisuus.

Gepardin analyysin taustoitukseksi tässä alla Pursiaisen teksti, joka kannattaa lukea, jos on kiinnostunut mekanismista, jolla rauhanyhdistyksen vaikenemisen ja yksimielisyys-hymistelyyn sopeutumisen kulttuuri on saatu aikaan. Jos on kiinnostunut siitä, miten vakavasta synnistä on kysymys, sillä se  johtaa ennen pitkää  ihmisen hengelliseen kuolemaan.

Pursiainen: Kuolemansynnit 3, sosiaalinen riippuvuus

Terho Pursiainen kirjoittaa:

”Kuten olen selittänyt, kuolemansynti on sellaista sijoiltaan joutumista, josta seuraa hengellisen kuoleman eli sielun menettämisen vaara. Sielunsa on menettänyt jokainen, joka luopuu itse elämästä omaa elämäänsä ja antaa sen toisten elettäväksi. Selkeimmin näin käy, jos ihminen antautuu riippuvuuteen eli addiktioon.

Addiktio on omien kohteiden valtaan joutumista: asiat joihin antaudumme, ottavat vallan meistä ja tekevät puolestamme ne valinnat, jotka meidän olisi itse tehtävä omasta elämästämme vastuuta kantaen.

Synti alkaa tehdä meissä syntiä: alkoholisti päättää päivänsä kulusta siitä näkökulmasta, että alkoholia olisi tarjona päivän kuluessa riittävästi; yllykkeittensä orjana elävä mies kykene erottamaan toisistaan yksityisiä halujaan ja virkansa hoitoa. Tai nainen — riippuvuus ei ole sukupuolisidonnaista.

Ihminen on yhteisöllinen olento: ihmiset ovat kaikista ihmisen kohteista ylivoimaisesti tärkeimpiä. Kaikki eivät sitä huomaa. Jotkut rakentavat mielikuvaa suuresta riippumattomuudestaan nimenomaan kaikkien toisten katsottavaksi.

Tarkasti asiaan paneutumalla voi havaita, että kaikkein yksityisinkin ajatusmaailmamme on keskustelua, johon osallistuvat monet, monet ihmiset, ne, joiden kanssa olemme nyt tekemisissä, ne, jotka joskus ovat olleet meille tärkeitä, ne, joista haaveilemme, todelliset elävän elämän ihmiset mutta myös kuvittelemamme ihmiset: kaunokirjalliset fiktiot, median persoonat, henkilökohtaisten haaveittemme mielikuvitushenkilökunta.

Yksityinen ajattelumme on läpikotaista kommunikaatioita toisten kanssa.

Yhteisöön addiktoitunut sovinnainen ihminen ajautuu hengelliseen itsetuhoon

Toiset ihmiset ovat myös ansa, johon olemme lankeamassa kaiken aikaa riippuvuutta rakentaen. Selkein sosiaalisen addiktion muoto on sovinnaisuus. Täysin sovinnainen ihminen ei sano mitään tai tee mitään omasta aloitteestaan tai siksi, että se olisi hänelle omintakeisesti tärkeää.

Hänen koko olemuksensa ja koko elämänsä on niiden odotusten ja vaatimusten täyttämistä, joita muut kohdistavat häneen tai joita hän kuvittelee muiden kohdistuvan häneen.

Sovinnaisuuden arvosteleminen vaatii rohkeutta. Arvostelijan koetaan usein käyvän moraalia vastaan. Moraalin ydinhän on siinä, että otamme huomioon omien tarpeittemme, pyyteittemme ja ihanteittemme lisäksi myös toisten ihmisten tarpeita, pyyteitä ja ihanteita. Sovinnainen ihminen liioittelee toisten huomioon ottamista, moraalisuuttaan, niin että vaarantaa oman sielunsa eli tuhoaa itseään hengellisesti.

Kun sovinnaisuutta arvostelee, joutuu itse helposti moraalisen arvostelun kohteeksi.

Määrittelen moraalin näin: moraali on sitä, että kaikki yhdessä seuraavat jokaista erikseen ja vahtivat sitä, ettei kukaan tuhoa kaikkien ihmisten yhteistä perusetua eli keskinäistä luottamusta. Jos joku vaarantaa luottamusta, kaikki yhdessä mörähtävät: Noin ei saa tehdä.

Sovinnainen ihminen kokee, että kaikki yhdessä katsovat häntä ja moittivat häntä, jos hän tekee jotakin omintakeista. Ero sovinnaisuuden ja moraalin välillä on hyvin liukuva ja epäselvä. Ne sekoitetaankin toisiinsa kaiken aikaa. Tässä on moraalikeskustelun perusongelma.

Moraalin ja sovinnaisuuden vaatimusten välinen ero on kyllä teoreettisesti selkeä.

(1) Moraalin nimissä kiellämme toisiamme tekemästä mitään, mikä vaarantaa yhteiselämän kivijalan: keskinäisen luottamuksen.

(2) Sovinnaisuuden tähden kiellämme toisiamme tekemästä mitään eri tavalla kuin kaikki muut tekevät. Kiellämme erilaisuuden sinänsä, vaikkei se olisi uhkana keskinäiselle luottamukselle. Moraalissa ja sovinnaisuudessa kieltäjät ovat samoja – kaikki muut –, kiellon kohde sama – jokainen yksi – mutta kiellon vaikutin ja peruste on erilainen.

Moraali kieltää, jotta luottamus säilyisi, sovinnaisuus kieltää, jottei erilaisuus loukkaisi.

Martin Heidegger on kuvannut sosiaalisuuden ansaa kielellisellä leikillä. Saksan kielessä passiivin muodollisena subjektina käytetään partikkelia man: man sagt, sanotaan (kuten ruotsissakin man säger). Heidegger tekee siitä substantiivin: das Man. Sosiaalisuuden ansaan lankeaa jokainen, joka luopuen omintakeisesta elämästään sulautuu nimettömään ja kasvottomaan – ja vastuuttomaan – kollektiiviin, puhumaan niin kuin sitä puhutaan, pukeutumaan niin kuin sitä pukeudutaan, ajattelemaan niin kuin sitä ajatellaan, arvostamaan ja halveksimaan kaikkea mitä yleensä on tapana arvostaa ja halveksia. Tai uskomaan niin kuin sitä uskotaan. Tätä on sovinnaisuus, konformismi.

Rauhanyhdistys – addiktatuuri?

Sovinnaisten ihmisten yhteisö on keskinäinen diktatuuri, keskinäiseen riippuvuuteen perustuva kaikkien toisten jokaiseen yhten kohdistama komento (eli addiktatuuri: addiktio+dikatuuri). Se on toisistaan kiinnostuneiden, toisistaan välittävien ja toisiaan huomioonottavien ihmisten yhteisön irvikuva.

Kristillinen kirkko ja seurakunta on perusideansa mukaan rakkauden yhteisö. Se ei kuitenkaan ole addiktatuuri – vaikka voi joskus valitettavasti saada addiktatuurinkin piirteitä. Uuden testamentin kirkkoa ja seurakuntaa tarkoittava kreinkankielinen sana on ek-kleesia, joka johdetaan sanoista prepositiosta ek (ulos, esiin) ja verbistä kaleo (kutsua).

Ekleesia, seurakunta, on das Manin vastakohta: kasvottomasta, nimettömästä ja vastuuttomasta sosiaalisuuden suosta ylös nostettujen ja esiin kutsuttujen ihmisten yhteisö, jotka rakastavat toisiaan, mutteivät tuhoa sieluaan matkiessaan toisiaan ja täyttäessään toistensa odotuksia ja vaatimuksia. He uskovat – uskaltavat itse elää (palauttaaksemme mieleen keskustelun ensimmäisestä kuoleman synnistä eli uskon puutteesta).

Jumala sanoo: minä olen nimeltäsi sinut kutsunut, sinä olet minun. Sinä et ole kuka vain.”

Terho Pursiaisen blogi: Seitsemän kuuolemansyntiä I-VI

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

Admata: Vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisen tunteet (Hakomaja)

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Verstaalla pohtija: Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Ulla-Maija Vilmi: Miten usko ja järki mahtuvat samaan päähän? Terho Pursiaisen haastattelu, Vantaan Lauri 6.10.2005.

Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Nikolai Gogol tunnetaan miehenä joka kirjoitti kuolleista sieluista (1842) Venäjällä. Teosta luettiin realistisena kuvauksena maan surkeista oloista ja syytöksenä maaorjuutta vastaan. Teoksen kertojaminä julisti, että hänen tarkoituksensa on “suuren innoittuneen naurun“ varjolla kuvata Venäjän synkkää todellisuutta.

Tuosta 1800-luvun kertomuksesta  tuli klassikko, jota luetaan yhä kaikkialla maailmassa.

Missä ovat tämän ajan kuolleet sielut?

Gepardi valottaa kysymystä hengelliseltä kannalta, viitaten suomalaiseen radikaali-klassikkoon Terho Pursiaiseen. Tuottaako nykyinen vanhoillislestadiolaisuus itse asiassa ”kuolleita sieluja”?

Onko lestadiolaisuutta pidettävä riippuvuutena, jolloin ihminen ei kykene elämään omana itsenään, autenttisena subjektina, kysyy Gepardi.

Gepardi: Sieluton vanhoilislestadiolainen

”Vanhoillislestadiolaiseen opetukseen tottuneen on joskus hyvä virkistää luutuneita uskonnollisia ja hengellisiä ajatuksiaan. Entisenä
lestadiolaisena olen ilahtunut ajatuksista, joita olen löytänyt teologian tohtori Terho Pursiaisen verkkopäiväkirjasta.

Pursiainen käsittelee verkkopäiväkirjassaan kuolemansyntejä. Hän on määritellyt kuolemansynnin niin, että se on syntiä, jolla synnintekijä vaarantaa oman sielunsa eli uhkaa itseään hengellisellä kuolemalla.

Tämä teologian tohtori kirjoittaa:

”Hengellisesti elävän eli sielukkaan ihmisen kuvaus on tämä: sielukas on ihminen, joka elää itse omaa elämäänsä.

Sieluttomuuden perusmuoto on se, että ihminen antaa elämänsä pois jonkin muun tahon elettäväksi.”

Uskovaisuuden  addiktiot

Kysymykseni kuuluukin, elääkö tiukasti Jumalan valtakunnan neuvojen mukaan elävä ihminen omaa elämäänsä? Vai antaako hän elämänsä muiden elettäväksi, tai ainakin muiden päätettäväksi?

Pursiainen jatkaa, että perinteisissä uskonnoissa tällainen ilmiö tunnettiin riivattuna olemisen tilana, jonka nykyajan ihminen tunnistaa paremmin termillä riippuvuus tai addiktio. Hän kirjoittaa:

”Riivatussa eli riippuvuuden tilassa elävässä ihmisessä synti itse tekee syntiä. Ihminen itse ikään kuin elää työnnettynä syrjään omasta elämästään. Hän on lakannut olemasta oman elämänsä subjekti.  – – Addiktio on sitä, että jokin miestä (naista) väkevämpi ulkopuolinen taho miehittää miehen (naisen) elämän.”

Kuuliainen vanhoillislestadiolainen on riippuvainen SRK-lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, ”Jumalan valtakunnasta”, ja tuo ihmistä väkevämpi yhteisö suoraan ja epäsuorasti määrittää tuon ihmisen elämän.

Ihminen ei tällöin ole oman elämänsä subjekti, vaan lähinnä vanhoillislestadiolaisen opin objekti.

Vieraantuminen omasta itsestään

Sitä [riivattuna olemista] alkuperäisempikin sieluttomuuden muoto on kuitenkin olemassa.

”Vain se, jolla on sielu, voi menettää sielunsa. Kaikki meistä eivät alun perinkään uskalla tulla sieluiksi eli eivät alun perinkään ota elettäväkseen omaa elämäänsä, ryhdy oman elämänsä subjekteiksi.”

Näin tohtori Pursiainen kirjoittaa. Onko vanhoillislestadiolaiseen kotiin syntyneellä ja uskoon kuuluvaa opetusta saaneella nuorella uskallusta alkaa oman elämänsä subjektiksi, vai jäädäänkö muiden ohjaamiksi objekteiksi?

Onko vanhoillislestadiolaisella koskaan sielua, kun sitä mietitään näiden Pursiaisen ajatusten pohjalta?

Elääkö lestadiolainen omaa elämäänsä vai Jumalan valtakunnan neuvojen mukaista elämää?

Terho Pursiainen johdattelee kuolemansyntien teemaan:

”Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan elämänsä kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ja Jumalaan. Synti on yksi ja ainoa. Niin sanotut tekosynnit – sijoiltaan menneen ihmisen vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan – ovat synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia.”

Jos siis ihminen vieraantuu omasta itsestään, hän on noiden kolmen perustahon ensimmäisen ulottuvuuden suhteen mennyt sijoiltaan. Tälläinen ihminen on syntinen aivan perustavalla tavalla. Mitä merkitystä silloin on sillä, mihin tekosynteihin hän lankeaa?

Sijoiltaan mennyt ihminen voi olla sieluton, hengellisesti kuollut, niin kuin Pursiainen kirjoittaa:

”Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona. Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.”

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Gepardi.

Aiheeseen liittyvää:

Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!

Synti vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan

Terho Pursiainen: Seitsemän kuolemansyntiä: johdanto ja ensimmäinen synti

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3 – sosiaallinen riippuvuus

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Uskonto ei anna minulle mitään

Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Vapaan pudotuksen hetki

Johannes ja äiti

Kadotettu hengellisyys

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

Suurempi tarkoitus: iankaikkinen elämä

Uskovaisen ihmisen maailmankatsomus perustuu ajatukseen ”maailmassa, mutta ei maailmasta”.

Jumalan lapsena eläminen merkitsee vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Jumalanvaltakunnan kansalaisuus ei irrota ihmistä henkilökohtaisesta vastuusta eikä maailmasta, vaan se antaa kristitylle mahdollisuuden palvella maan päällä jaloja eettisiä päämääriä (lähimmäisenrakkaus) – panematta niihin kuitenkaan lopullista toivoaan.

Kristitty ottaa maailman vakavasti, koska se on Jumalan luoma ja Hänen valtakuntansa hallinta-aluetta. Mutta hän ei ota sitä liian vakavasti, koska se kuitenkin on katoava.

Uskovaisella on elämässään suurempi tarkoitus. Elämä kuoleman jälkeen. Epäuskoiselta puuttuu tämä iankaikkisen elämän toivo, ja siksi monen ihmisen elämältä puuttuu todellinen tarkoitus. Se ilmenee yksinäisyytenä, ahdistuksena, vakavissa mielenterveyden ongelmissa ja itsemurhissa. Sama, yhä voimistuva tyhjyys ja tarkoituksettomuus on myös mielivaltaisten väkivallantekojen takana.

Uskovaisella on elämässään ikuisuus-näkökulma ja turvallinen luottamus Jumalaan, joka antaa meille voimaa arkielämän vastoinkäymisissä, ihmissuhteiden ristiriidoissa ja psyykkisissäkin stressitilanteissa. Uskovaisen elämä ei ole tarkoituksetonta.

Jumalanlapsella on käytännössäkin lisäksi tukenaan jumalanlasten keskinäinen rakkaus ja yhteenkuuluvaisuus. Yhteisöllisyys on meille luonnollista. Tätähän ulkopuoliset aina ihmettelevät ja monet ihailevatkin.

Uskovainen ei ole ruusunpunainen optimisti, joka kuvittelisi koko maailman kääntyvän hyväksi hänen tai kenenkään muunkaan ihmisen työn tuloksena. Hän ei ole kuitenkaan myöskään synkkä pessimisti, joka pitäisi omaa tehtäväänsä maailmassa täysin mahdottomana ja turhana. uskovainen ei elä kummassakaan äärilaidasssa.

Uskovainen näkee että jokaisella meistä on oma vartiopaikkansa jonka Jumala on asettanut. Uskovainen elää armoevenkeliumin varassa, sillä hän tuntee että on saanut inhimillisesti puutteellisena ja ilman omaa ansiotaan kaikki synnit anteeksi. Tämä antaa inhimilliselle ihmiselle Jumalalta rohkeuden ja voiman, jolloin jumalanlapsena pystyy elämään terveen realistisella otteella tässä maailmassa, ymmärtäen oman paikkansa ja muiden.

Tässä piilee se salaisuus, miksi uskovaisen ei tarvitse vaipua epätoivoon esimerkiksi maailmanlaajuisten ympäristöuhkien painamana. Näissäkin asioissa meillä on turvana ikiaikojen Jumala. Me teemme asioiden hyväksi itse kukin vartiopaikallamme sen mikä on itse kullekin mahdollista, nojautuen Jumalan sanaan. Mutta meidän ei tarvitse hätäillä eikä uppoutua maailmantuskaan, eikä liittyä esimerkiksi mielenosoittajiin eikä muutoinkaan hyökkäillä esivaltaa vastaan.  

Jokainen yksityinen ihminen kuolee joskus.  Alkanut elämä myös päättyy, me kaikki kuolemme. Lisäksi koko ihmiskunta on pitkällä aikavälillä katoava. Näin tulee tapahtumaan luonnontieteellisestäkin näkökulmasta. Mutta uskovaisella on turvanaan Jumala. Ja Hänen lupauksensa. Epäuskoiselta tämä turva puuttuu.

Siunattua Joulurauhaa itsekullekin!

(Siirakki)