Eräs helluntailaisnuori kysyy!

Täällä oli kirjoitus helluntailaisen naisen kokemuksista omissa  piireissä ja perheessä. Pidin tuota sinänsä asiallisena että on oikeus muistella miten muistelee. Sillä jokainen lähtee aina omista kokemuksistaan.

Itseäni kiinnostaisi nostaa esille se, että miten te lestadiolaiset suhtaudutte eri liikkeessä uskovaan. Ja että miettisitte, miltä teistä tuntuisi joutua tuomituksi kadotukseen niinkun te usein meille teette.

Olen itse helluntailainen mutta keskustelen mielellään eri tavalla ja eri liikkeissä uskovien kanssa.  Etkö sinäkin, joka olet uskossa? Ja minulla oli opiskeluaikoina läheinen ystävä, aivan paras kaveri, joka oli vanhoillisen suuntauksen lestadiolainen. Hän oli ihmisistä kyllä aivan parhaita, hirmusen mukava

Advertisement

Puppua puhujilta

Puhujat opettavat rauhanyhdistyksellä, että Jumalan siunaukseen uskovaisen elämässä sisältyy sellainen lupaus, että Jumala antaa uskovaiselle aina sitä mukaa lisää uusia voimia, kun perheeseen syntyy lisää lapsia. Mutta Jumala ottaa siunauksensa pois, mikäli uskovainen syyllistyy ehkäisyn käyttöön.

Opetus on mennyt hyvin perille.

-Niinkuin ovat päiväsi, ovat myös voimasi, on Taivaan Isä luvannut, eli uskon että meille annetaan voimia sen mukaan myös.  – Vanhoillislestadiolainen perheenäiti nettikeskustelussa.

– On jaksettava tai Jumala ottaa siunauksen pois. –  Vanhoillislestadiolainen perheenisä Iltalehdessä 2012.

– Vaikka lapsen syntymään liittyy kipu ja leivän tienaamisen vaiva, Jumalan lapset ovat kokeneet, että lasten mukana elämään luvattu suuri siunaus on totta. – Puhuja Esko Puukko Siionin Lähetyslehdessä 2008.

Miten uskomusta ehkäisyn synnillisyydestä opillisena kysymyksenä voidaan hengellisesti perustella, kun Raamatussa ei ehkäisyä kielletä?

Puhujien seuroissa toistelema opetus kuuluu, että Jumala antaa uskovaiselle aina sitä mukaa voimia kuin lapsiakin syntyy.  Siksi ei ole lupa turvautua raskauden ehkäisyyn, vaikka tuntisi

Pastellinsävyinen elämä

Olen siis päättänyt luopua ja irtautua vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä. Tiedän, että moni muukin painii samojen ongelmien kanssa kuin minä. Toivon, että yksi tarina lisää auttaa teitä matkallanne. Muistakaa, että minäkin olen vielä kumpuilevan tien jyrkimmässä ylämäessä. – Nimimerkki Orava, nuori lestadiolainen perheenisä.

Intro

Omat polut -blogikokoelmassa on kirjoiteltu paljon kaikenlaista. Yksittäisiä kannanottoja tiettyyn aiheeseen, pitkiä kommentointipuheenvuoroja ja enemmän tai vähemmän provosoivaa (tämähän riippuu kirjoittajan mielentilasta) faktaa vanhoillislestadiolaisten elämästä.

Jos luet tekstini loppuun, olet lukenut osan minun elämäntarinastani. Vuorossa on pieni palanen rapiat parikymppisen perheenisän

Totta ja tarua ”meistä”

Suviseurat lähestyy ja mediassa huomioidaan taas ”pohjoisen herätysliike”.  Lappiin vl-uskovaiset yhä liitetään vaikka tosin meitä on nykyisin paljon myös Etelä-Suomessa. Päätin laittaa tänne joitakin omia ajatuksia ja kokemuksia ”sisältä päin”. Itse olen vanhoillislestadiolainen ja ns. lapsuususkossa, ja jos nyt kysytään

Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin

Hiljennymme kuulemaan Jumalan sanaa. Meitä palvelee veljemme N.N. Mutta kuulemmeko me väärentämätöntä opetusta? Mistä tiedämme että näin on? Pystytäänkö usko ja oppi pikkuhiljaa väärentämään niin että emme huomaa sitä?

Rakkaat veljet ja sisaret! Tämä on Jumalan valtakunta. Ei tämä ole mikään herätysliike vaan Jumalan valtakunta. – Jouko Haapsaari suviseuroissa 2007.

 _____________________________________

Edellä rakas veli totesi, että Jumalan valtakuntaan liittyy paljon tärkeitä kysymyksiä. On kysymyksiä, jotka ovat oikeita ja tarpeellisia, mutta saattaa olla myös kysymyksiä, joita meidän ei kannattaisi kysyä eikä pohtia. – Tauno Kujala suviseuroissa 2007.

Onko seuroissa nykyisin yhtään saarnaa, jossa puhuja ei nostaisi esiin sanaparia ”Jumalan valtakunta”?  Ei. Enää ei Jumalan sanaa saarnata eikä seurapuhetta pidetä ilman käsitettä ”Jumalan valtakunta”.

Puhujien kokouksessa korostettiin Raamattua, muttei kumottu harhaoppeja

Kuunnellessani SRK:n 28.12. järjestämässä puhujien kokouksessa alkuhartautta ajattelin, että kokouksessa nähtävästi jatketaan samalla vanhalla linjalla, jossa puhutaan Raamatusta, mutta ei pysytä sen ilmoituksessa.

Heti alkuhartaudessa ja samalla kokouksen ensimmäisessä puheenvuorossa SRK:n johtokunnan jäsen Pentti Saulio yritti kirkastaa seurakunnan

Rebekka Naatus: Lestadiolaisena voi ateistikin olla turvallisen yhteisön jäsen

Oululainen seurakunnan tiedottaja Rebekka Naatus on kolumnissaan todennut, että vanhoillislestadiolaisena voi elää ihan hyvin, vaikka olisi ateisti. Kyseessä ei nimittäin ole hengellinen liike, vaan mukavaksi koettu elämäntapayhteisö, joka antaa yksilön elämään sitä usein peräänkuulutettua turvallista yhteisöllisyyttä. Sitä kaipaa sellainen, joka on siihen kasvatettu, eli oma identiteetti on  muotoutunut vl-identiteetiksi ja on sidoksissa yhteisöön kuulumiseen. Tavallista vanhoillislestadiolaista eivät sen sijaan kristinuskon opilliset rakennelmat jaksa kiinnostaa. Lestadiolaisyhteisön jäsenyys ei myöskään edellytä muuta kuin sopeutumista ns. elämäntapanormeihin.

Naatus kirjoitti kolumnissaan Rauhan tervehdyksessä, että vaikka ihminen ei itse olisi uskonnosta kiinnostunut tai on jopa ateisti,

Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Miksi uskosta ei ”ole tapana” keskustella henkilökohtaisella tasolla,  läheisten uskovaisten kesken?

Mikä tekee uskosta keskustelemisen mahdottomaksi jopa perheen sisällä? Itselle on tullut sekin mieleen että onko puhe uskosta oikeastaan ”ulkoistettu” puhujille. Puhe henkilökohtaisella tasolla on jollakin tavalla noloa tai uhkaavaa?

Lähdin liikkeestä kolmisen vuotta sitten. Sisimmässäni aloin pohtia jotain 12-vuotiaasta saakka itsekseni kaikenlaisia uskomisen asioita. Olen miettinyt kristinuskoa ja tätä ”elävää uskoa”, ”jumalanvaltakuntaa”. Ja uskokaa tai älkää, viime vuodet olen lukenut Raamattua enemmän kuin koskaan silloin, kun olin vielä lestadiolainen. Oikeastaan aika hämmästyttävää kun sitä ajattelee.

Olen lähdön jälkeen löytänyt uusia tuttuja ja ystäviä, ja  lukenut nettikeskusteluja. Olen löytänyt hengellisen keskustelun. Että siis on olemassa ihmisiä joille on luonnollista keskustella hengellisistä asioista avoimesti ja omakohtaisesti. Omana itsenään, ei niin että ”meikäläisyydessähän on tästä se käsitys että emmehän me halua”.

Rauhanyhdistyksessä uskosta puhuminen on piilotettu puhumiseksi yhteisön periatteista ja yhteisön ajatuksista. Ehkä uskovainen ei  olekaan yksilö. Eikö tähän viittaa sekin että  yksilöllinen omatunto on asetettu kyseenalaiseksi. (Katekismusta luettuani minusta on ruvennut tuntumaan,  että juuri omatunto on uskossa yksi tärkeimpiä asioita.)

Meillä ei rohjettu avautua puhelemaan uskosta

Vasta nyt olen havahtunut tajuamaan, että omassa perheessäni ei keskusteltu uskosta.

Puhe liittyi aina pelkästään johonkin konkreettiseen tilanteeseen. Seuroihin menosta puhuttiin, pyhäkouluun, raamattuluokkaan, talkoisiin menosta. Suvareihin lähdöstä ja matkan järjestelyistä. Kun posti toi Päivämies-lehden,  se ei herättänyt keskustelua. Sitä ei varsinaisesti luettu eikä sen kirjoituksia seurattu niistä yhdessä innokkaasti keskustellen… Lehti vain tulee, vuodesta toiseen.

Rauhanyhdistyksen teknisistä ja käytännöllisistä asioista puhuttiin. Kenelle lähetyspuhujat menevät ja ketkä ovat työvuorossa. Mutta siitä mikä on uskon tarkoitus, mihin se perustuu, mitä se itse kenellekin antaa ja merkitsee, miksi se on tärkeä ja mitä siitä uskosta seuraa… näistä asioista ei kotonani puhuttu koskaan.

Koskaan missään tilanteessa ei puhuttu uskosta?! Yksilötasolla. perhejuhlissakin puhe uskosta oli jotenkin ”seremoniallista” ja sen hoiti joku muiden puolesta.

Uskominen on vältelty puheenaihe. Ihan kuin usko olisi vl-perheessä ehdoton tabu.

Nyt, kun en enää ole piireissä, näitä asioita vältellään puheissa minun kanssa entistä enemmän. Sen ymmärtää, sillä voihan joku varoa siksi että pelkää loukkaavansa minua mielipiteillään. Taikka pelkää että tulee itse loukatuksi? Itse olisin ihan kiinnostunut keskustelemaan syntyjä syviä myös oman perheen jäsenten kesken, mutta he eivät halua.

Kun jätin liikkeen, ihan alussa sisaruksillani ja joillakin ystävillä oli paniikinomainen tarve käännyttää minut. Sain ahdistuneita tekstiviestejä ja puhelinsoittoja. Mutta sen jälkeen kaikki ovat vaienneet. Tasaveroiseen keskusteluun ilman käännytystä ei ole kukaan ollut halukas.

Muta yhä oudommalta on alkanut tuntua, ettemme jutelleet näistä asioista silloinkaan kun vielä kävin seuroissa. Onko kenelläkään toisella samanlaista kokemusta että uskosta puhumista vältellään?

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi: Säde.

Aiheeseen liittyvää:

M. K. ja P. T:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Keksinmuru: Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

M @mma: Minulla ei ollut äitiä

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Torvi: Kymppi tuli taloon

Uskovainen isä: ”Oikea” uskovainen. Keskustelu Mopin palstalla 3.5.2010.

Hannu Karpo:  Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet

Onko Heikki Räisänenkin ”etninen” kristitty

Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia. Näin sanoo s yksi maailman arvostetuimmista Raamatun tuntijoista, Uuden testamentin tutkimuksen emeritusprofessori Heikki Räisänen.

Kristityllä ihmisellä on todellisuudessa täysi vapaus olla uskomatta sitä, mitä ei enää voi uskoa. Mitään ”alkuperäistä”, yhtä muuttumatonta oppia ja uskoa ei ole ollut koskaan olemassakaan, vaan heti alun pitäen kristinuskossa  esiintyi monia erilaisia tulkintoja.

Raamattua ei siksi pitäisi korottaa liian korkealle jalustalle. Kristinuskon kehitystä tutkiessaan Räisänen on todennut Raamatun eri osien pitkälle tuntemattomiksi jääneiden kirjoittajien ristiriitaiset ainekset ja kirjaan sisältyvät jopa räikeät eettiset ongelmat moraaliselta kannalta. Oman vakaumuksensa suhteen professori tunnustautuu yhtäkaikki kristityksi – kulttuurisyistä.

Vanhoillislestadiolaisuuden keskustelupalstojen vakiokysymyksiin kuuluu sen pohtiminen, onko ”jumalanvaltakunta” eli SRK-lestadiolainen herätysliike ollut muuttumaton ja onko se erehtymätön. Jumalan sanan sanotaan olevan ikuinen ja muuttumaton.  Kuinka sitten on mahdollista,  että – jopa ihmisiän lyhyydestä huolimatta – monet ovat kuitenkin panneet merkille ilmiselviä muutoksia uskon opillisissa ja käytännön uskonelämään liittyvissä asioissa?

Uskovaiset ovat aikaisempina vuosikymmeninä pitäneet syntinä valokuvaamista, polkupyörää, radiota, permanenttia, miehen partaa ja pitkiä hiuksia, naisen pukeutumista pitkiin housuihin jne. Samoin Päivämiehen vanhoista kirjoituksista on löydetty nyky-lestadiolaisille outoja syntejä, joita SRK:n puhuja ei enää nykyisin synniksi julista, kuten uudenvuoden tinan valaminen, kotivideot tai minihame. Konsertit on julistettu synniksi SRK:n johtokunnan arvovallalla.

Kun nämä muutokset otetaan esille puhujan tai kenen hyvänsä uskovan kanssa, tämä yleensä väheksyy niitä jollain tavalla merkityksettöminä pikkujuttuina. Kysymykseen ei saa vastausta, vaan vain asian sivuuttavan, vähättelevän kommentin: ”Mitä lie ollut silloin joskus jossain, lakihenkinen ylilyönti.”

Miksi kuitenkaan tämän päivän SRK-lestadiolaisuudessa synniksi leimattuja asioita ei voida samalla lailla sivuuttaa mitättöminä pikkujuttuina? Ehkäisy ja televisio eivät olekaan enää syntiä, vaan merkityksettömiä sivuseikkoja joita ei pidä korostaa… Mutta mitä tapahtuisi, jos puhuja sanoinsi tämän ääneen seuroissa?

Milloin näistä tänä päivänä syntinä pidetystä tuleekin ”merkityksetön sivuseikka” ja ”lakihenkinen ylilyönti”?

Jotkut ovat havainneet myös uskonopillisia muutoksia, sillä SRK:n virallinen dogmatiikan kollektiivi-paavi, puhujainkokous, on päättänyt, että seurakunnan auktoriteetti on samanveroinen kuin Raamattu (Valkealan puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007). Puhujainkokousten asettamat kiellot ja seurakunnassa muutoin keksityt elämäntapaa koskevat ”armoneuvot” ovat nykyisin samanveroisesti velvoittavia kuin Jumalan kymmenen käskyä.

Ei ehkä tiedetä, että lestadiolaisuuden historiassa on dokumentteja, joissa nimenomaan kiistetään tällainen opetus.

Silloin ennen korostettiin, että juuri ja vain Raamattu on uskon ylin ohje eikä sen rinnalle tule asettaa mitään muuta.  Mutta ovat tulleet uudet sukupolvet, joilla ei ole enää tietoa siitä miten uskottiin ennen.

Ja onko sillä opilla lopulta niin väliäkään? Vanhoillislestadiolaisuuteen voi kuulua ateistikin.

Kristinusko oli alusta alkaen moniaineksista ja muuttuvaa

Kysymys Jumalan sanan ja uskomisen muuttumisesta on yhä ilmeisempi lestadiolaisuuden lisäksi kaikille kristityille, mutta silti halutaan kynsin hampain pitää yllä illuusiota  muuttumattomuudesta. Toivotaan ja kaivataan sitä, että olisi edes jotakin, joka ei muutu.

Heikki Räisäsen mielestä monimielisestä ja värikkäästä Raamatusta ei koskaan ole ollut uskon ylimmäksi ohjeeksi, sillä kristinusko on alusta alkaen ollut muuttuvaa.

Räisänen näyttää lehtileikettä. Siinä Espoon piispa Mikko Heikka puolustaa homoseksuaalien oikeutta kirkolliseen siunaamiseen käyttäen apunaan jakoa, jonka mukaan kristinuskoon kuuluu yhtäältä muuttumaton uskon alue ja toisaalta muuttuva etiikan alue.

Moraalisen arvioinnin tuloksena uskovainen voi jättää huomiotta Raamatun kielteisen asenteen homoseksuaalisuuteen, inhimillisyyden tähden. Uskova voi jatkaa uskovana elämistään vaikka ei itse asetukaan Raamatun kannalle tässä asiassa. Heikan mukaan käsitys homoseksuaalisuudesta kuuluu muuttuvan etiikan alaan ja siksi kirkko voi muuttaa suhtautumisensa myönteiseksi homoseksuaaleja kohtaan.

Oma kinastelunsa aihe tietysti on, kumpaan alaan seksuaalietiikka kokonaisuudessaan ylipäätään kuuluu, muuttumattoman uskon ryhmään vai muuttuvaan etiikan alueeseen.

Heikki Räisänen kuitenkin kyseenalaistaa täysin Heikan jaon jo peruslähtökohdiltaan.

– Ratkaisevan eron tekeminen muuttumattoman uskon ja muuttuvan etiikan välillä on kyseenalaista siksi,  että sen mukaan todella olisi olemassa jokin ”muuttumaton usko”, johon ei voisi kajota. Sellaista aluetta ei kuitenkaan ole olemassa. Kirkon usko on nimittäin ollut yhtä lailla jatkuvasti muuttuvaa kuin kirkon etiikkakin, alusta alkaen, Räisänen sanoo.

– Samat 300-luvun teologit ovat muotoilleet sekä uskon että etiikan. Seksuaali- ja avioliittoetiikassa he todellakin olivat aikamoisia askeetteja. Jos emme usko nykyisin heitä enää seksuaalietiikassa, miksi uskoisimme heidän erehtymättömyyttään uskon totuuksissakaan yhtään sen enempää?

Räisänen on julkaissut kirjan The Rise of Christian Beliefs (Kristillisten uskomusten synty; Fortress Press, 2009), joka käsittelee juuri kristillisten oppien muuttuvaisuutta. Sen aikajana ulottuu Jeesusta edeltävästä tilanteesta 200-luvun alkuun. Joidenkin yksityiskohtien osalta tarkastellaan myöhempääkin uskomusten kehitystä.

– Mitään yhtä muuttumatonta uskoa ei ole ollut koskaan olemassa, vaan heti alun pitäen esiintyi erilaisia tulkintoja siitä mitä uskominen oikeastaan on ja mihin on uskottava, Räisänen sanoo.

Yhtä ainoaa oppia ei alkuaankaan ole ollut olemassa

Heikki Räisänen toivoo, että kirkko ottaisi vakavasti raamatuntutkimuksen tulokset.

– Varhaiskristillinen ajattelu oli hyvin moninaista. Uskon värikäs kirjo on nykyisin monelle ongelma, mutta toisaalta monelle myös hyvin vapauttavaa tietoa. Jos meitä kristittyjä on nykyään moneksi, niin jo alussakin vallitsi opin ymmärryksessä värikäs monimuotoisuus.

Uusi testamentti ja sen ohessa kirkon opit eivät syntyneet hetkessä. Ne muotoutuivat keskenään erilaisista ja ristiriitaisistakin tulkinnoista historian mittaan. Kaikki alkoi siitä, kun Jeesus Nasaretilainen alkoi Johannes Kastajan jälkeen julistaa pian tulevaa Jumalan valtakuntaa.

Oppi muotoutui monivaiheisessa inhimillisessä prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä.

Jeesuksen seuraajat, varhaiset kristityt, odottivat suurta käännettä, Messiaan saapumista. Tämän uskottiin tapahtuvat heidän omana elinaikanaan. Niin odotti myös Paavali, jonka kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia osia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli saarnattu: Jumalan valtakuntaa ei tullut maan päälle, ei myöskään tuhatvuotista valtakuntaa eikä maailmanloppua. Sen sijaan syntyi yhä uusia ja uusia kristittyjen ryhmiä, joilla oli erilaisia kysymyksiä ja vastauksia omasta uskostaan ja Jeesuksen merkityksestä.

Oppi ei tullut valmiina, sitä ei ollut missään olemassa. Se muotoutui prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä. Ristiriitaisuuksia ratkottiin myös kompromisseilla, joista osa nyt muistetaan ”luovuttamattomina uskon totuuksina”. Osa niistä on mieluiten haluttu unohtaa historian yöhön. 

Tämä varioiminen on siitä saakka jatkunut ja jatkuu edelleen. Lestadiolaisuus on yksi kristinuskon muunnelma siinä kuin jehovalaisuus, helluntailaisuus tai katolisen tai ev.-lut. kirkon oppikin.

Risto Leppäsen tuore väitöskirja vahvistaa tämän varioimisen käytännössä jatkuvan edelleen, myös esimerkiksi em. liikkeiden sisällä. Luterilaisen kirkkomme papeilla on erilaisia raamattunäkemyksiä, joiden pohjalta he itse Raamattua lukevat ja tekevät valintoja  tärkeiden ja vähemmän merkityksellisten ajatusten välillä.

Jeesuksen ristiriitaisuudet, hatara kolminaisuusoppi ja hämärä oppi ihmisen ylösnousemuksesta

Raamatuntutkimus on joutunut kyseenalaistamaan uskontunnustuksen keskeisimmätkin asiat, kuten kolminaisuusopin ja ylösnousemusopin.  – Kirkko on maalannut itsensä nurkkaan väittäessään, että kaikki perustuu Raamattuun, Heikki Räisänen arvelee.

– Kirkon opin kannalta yksi vaikeimpia kysymyksiä on se, miten Jeesus nähdään. Olen provosoivasti otsikoinut yhden kirjani luvun ”Tosi jumala vai tosi ihminen”, enkä edelleenkään ymmärrä, miten jumaluus ja ihmisyys voidaan konkreettisesti sovittaa yhteen. Jeesus on toisissa lähteissä hyvin inhimillinen ja toisissa, esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa, hyvin jumalallinen hahmo.

– Myös kolminaisuusopilla, jonka mukaan Jumalassa on kolme erottamatonta persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki – on hyvin hatarat raamatulliset juuret. Itse ongelma, jota opilla yritetään ratkaista, nousee kyllä Raamatusta. Myös pelastuskäsityksiä on monenlaisia. Luterilaisille tutuin, jossa Jeesuksen ristinkuolema nähdään syntien sovituksena, on Raamatussa vain yksi monien joukossa.

Myös ylösnousemusoppi on sekava rakennelma. Apostolisessa uskontunnustuksessa esimerkiksi usko ruumiin – alkutekstissä sananmukaisesti lihan  – ylösnousemukseen on vaikeasti omaksuttava kohta. Kirjassaan Räisänen osoittaa, miten mutkikas oppisikermä liittyy yritykseen muokata yhtenäinen oppi ruumiin ylösnousemuksesta, sielun kuolemattomuudesta, viimeisestä tuomiosta ja taivaasta.

Mitä jää jäljelle kristinuskosta, jos hylkäämme keskeisimmät opit?

–Tilanne ei parane oppeja uudelleen määrittelemällä. En usko uusiin uskontunnustuksiin. Opit pitäisi nähdä olevan parhaimmillaankin vain likiarvoja. Ne ovat yrityksiä tulkita joitakin perustavia inhimillisiä kokemuksia.

–Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia.

Luterilainen Katekismus väittää ilmaisevansa suppeasti Raamatun keskeisen sisällön. Tämä ei raamatuntutkijan mielestä pidä paikkansa. Korrektimpaa olisi sanoa, että se esittää luterilaisen uskontulkinnan Raamatulla höystettynä.

Samasta Raamatusta voitaisiin johtaa yhtä perustellusti toisenlainenkin kristinuskon muoto. Ja näin onkin tapahtunut. Esimerkiksi SRK-vanhoillislestadiolaisuus, vaikka toimiikin Suomen luterilaisen kirkon sisällä, on ottanut oppiinsa paljon vasta 1900-luvulla keksittyjä tulkintoja. On tunnettua, että moni niistä kytkeytyy asenteiltaan katolisen kirkon dogmatiikkaan, selvimmin SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta jatkuvana  ilmoituksena.  

Vääryyksien ja syrjinnän juuret jo Raamatussa

Raamatussa on paljon oppeja, joita nykyihminen ei voi kuin tuomita moraalisesti epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja epäeettisiksi. Myös Raamatun moraalinen kritiikki kuuluu nykyaikaiseen raamatuntutkimukseen. Kritiikin kohteena voi olla vaikkapa Vanhan testamentin Jumalan raakuus ja epäoikeudenmukaisuus muita kansoja kohtaan. Myös Raamatun käytön historia voi olla kritiikin kohteena. 

– Raamatulla puolustetut historian vääryydet eivät aina ole perustuneet ”väärään tulkintaan” – päinvastoin, Raamattua on ehkä luettu aivan oikein. Joidenkin vääryyksien, kuten juutalaisvastaisuuden, juuret ovat jo Raamatussa itsessään, Räisänen sanoo.

Samoin esimerkiksi helvetti on kirkon uskon kannalta vaikea asia, jonka väkevimmin esittää juuri Jeesus. Moni uskova haluaisi mieluiten muistaa hänet vain rakkauden sanomasta.

– Helvetti-opille löytyy paljon raamatullista perustaa, mutta silti kirkko on käytännössä luopunut sen julistamisesta – myöntämättä kuitenkaan sivuuttavansa kaikessa hiljaisuudessa Raamatun näkemyksen. Ev.-lut. kirkkomme papeista 69% uskoo helvetin olemassaoloon, siis 31% kyseenalaistaa helvetintuomion.

Räisäselle itselleen helvettiopin vakavin eettinen ongelma on rangaistuksen järjetön epäsuhta rikkeeseen nähden. Rangaistuksen ajatus itsessään ei ole epämoraalinen, mutta on pakko kysyä, miten Jumala voi määrätä ihmiselle rangaistukseksi ikuisen piinan? Etenkin kun luterilaisen armo-opin mukaan ihmisen kyky valita pelastuksen ja helvetin välillä on jokseenkin olematon? Kaikkihan on Jumalan kädessä…

Räisänen ei ole ensimmäinen kristitty helvettiopin kriitikko. Ikuisen rangaistuksen kyseenalaistivat jo esimerkiksi 100-luvulla jaa. eläneet arvostetut teologit Origenes ja Kleemens Aleksandrialainen. Heidän kritiikkinsä lähtökohta oli moraalinen: Jumala ei voi syyllistyä kostamiseen.

Kuitenkin esimerkiksi Matteuksen evankeliumi tulvii seurakunnalle osoitettuja uhkauksia helvetin katkusta, itkusta ja hammasten kiristyksestä.

Helvetin epäileminen merkitsee siis sekä kirkon uskon että Jeesuksen opetusten kritisoimista. Mutta Räisänen pitää tätä kritiikkiä moraalisesti välttämättömänä, sillä rangaistuksen ikuisuus tuo rikoksen ja rangaistuksen välille räikeän epäsuhdan.

Kyse ei ole oikeudenmukaisesta tuomiosta vaan sadistisesta kostosta.

Entä sitten se kirkon asenne homoseksuaalisuuteen?

Räisäsen mielestä olisi paikallaan sanoa suoraan, että Raamattu suhtautuu selkeän kielteisesti homoseksuaalisuuteen. Moraalisen kritiikin pohjalta kristityn on vain todettava, että homoseksuaalisuuteen suhtautumisen kysymyksiä ei ratkaista Raamatun ilmaiseman asenteen pohjalta, vaan Raamatun kielteinen käsitys ohitetaan tässä, inhimillisyyden tähden.

Räisänen arvelee, että Paavali tuskin olisi suhtautunut ymmärtäväisemmin homoseksuaalisuuteen, vaikka hänelle olisi esitetty nykyaikainen malli vastuullisesta homoseksuaalisesta rakkaussuhteesta.

Tässä asiassa yksinkertaisesti nykyajan tietämys ja valistunut etiikka on ajanut Raamatun käsitysten ohi. Räisänen asettuu ongelman ratkaisemisessa selvästi toisenlaisen logiikan ja argumentaaation kannalle kuin toinen suomalainen, niinikään kansainvälisesti arvostettu Raamatun tutkija, professori Martti Nissinen.

”Etniset” kristityt – elää kristittynä kulttuurisyistä

Oman vakaumuksensa suhteen Heikki Räisänen tunnustautuu ”etniseksi” kristityksi. Hän haluaa olla edelleen kirkon jäsen kulttuurisyistä. Siis samaan tapaan kuin monet lestadiolaiset tänä päivänä tunnustautuvat etnisiksi lestadiolaisiksi.

Tällaiset ihmiset elävät lestadiolaisuuden arvomaailmassa kulttuurisyistä, vaikka eivät varsinaisesti pidä totena lestadiolaisuuden oppeja. Se mitä seuroissa sisällöllisesti saarnataan, saattaa olla heille koko lailla yhdentekevää.

Silti monet heistä haluavat ehdottomasti tulla luetuksi ”sisälle” eli ”uskovaisiksi”.

Kun on lapsesta asti tullut kasvatetuksi vanhoillislestadiolaiseksi ja on tämän tradition tuote, miten sitä muutakaan osaisi olla?

Heikki Räisänen haluaa kutsua itsensä kaltaisten kriittisten epäilijöiden kasvavaa joukkoa kulttuurikristityiksi. Heillä ei ole muuta ohjelmajulistusta kuin ajattelun, epäilemisen ja uskon vapaus ja oikeus pitää itseään silti kristittynä. Tässä yhteydessä on usein käytetty myös termiä tapakristitty.

Professori Räisänen pysyttelee kristittynä, ”koska ei muutakaan voisi olla”.

– Kulttuurikristittynä tiedostan olevani kristillisen kulttuurin tuote. Se on osa identiteettiäni. Suhtaudun kristinuskoon myönteisesti, vaikka en uskokaan moniin sen sisältämiin asioihin.

Raamattuun pitäisi suhtautua kuin aikuistunut lapsi vanhempiinsa 

Mutta miksi sitten olla enää kristitty?

– Miksi kannattaa olla suomalainen? Mitä muutakaan voisin olla? En usko juuri mihinkään kristinuskon oppeihin, mutta olen tämän tradition tuote. Olen enemmän kristitty kuin muslimi, juutalainen tai ateisti. Merkitystään menettää eniten uskonnon teoreettinen ylärakenne, jolla ei loppujen lopuksi ole paljon merkitystä kuin pienelle eliitille.

– Suhteemme Raamattuun voisi olla samanlainen kuin aikuistuneen lapsen suhde äitiinsä tai isäänsä: meidän ei tarvitse ’uskoa’ sitä, mutta saamme oppia siitä ja kiitollisina kunnioittaa ja rakastaa sitä tietäen, että ilman sitä emme olisi siinä missä olemme.

Jotakin tällaisesta suhtautumistavasta voi tunnistaa Ulla Puukon kirjoituksesta, jossa hän kuvaa suhdettaan oman lapsuutensa lestadiolaisuuteen (Kotimaa 25.3.2010).

Heikki Räisänen kertoo, että häneltä on murentunut usko sellaiseen Jumalaan, mitä Raamattu kuvaa, jossa olennaisena juonteena on historian tapahtuvissa toimiva ikään kuin henkilö, joka johtaa historian kulkua ja on samalla kaikkivaltias ja rakastava.

Raamattu on Räisäselle ennen kaikkea inhimillisen kokemuksen kirja, ei sen pyhempi eikä normatiivisempi kuin mikään muukaan.

Arkisesta käytännön kristillisyydestä kulttuurikristityn uskonnollisuus ei paljon poikkea. Tärkeitä asioita ovat edelleen armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.

  *    *

Heikki Räisänen on teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut 10 vuotta Suomen Akatemian tutkijaprofessorina ja viisivuotiskauden akatemiaprofessorina. Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on valittu yhdeksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä. Tutkimusprojektin aiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.

Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston ja Uppsalan yliopiston kunniatohtori. (Wikipedia.)

Lue lisää:

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis 

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja Kaupunki 20.9.2010.

R. K.: Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa  

R. K.: Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010.

Tuukka Matilainen: Ristiriitojen Raamattu. Iltalehti 18.10.2010.

Tuomas: En halua taivaaseen

Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

*     *      *

Lähteet:

Jaakko Heinimäki: Professori esittää moraalisia vaatimuksia Jumalalle. Helsingin Sanomat 4.11.2006. 

Kari Kuula: Kirkon täytyy palata peruskysymyksiin, professori Heikki Räisänen muistuttaa. Savon Sanomat 2004.

Timo Saarinen: Kristityn vapaudesta. Kirkko ja Kaupunki 8.1.2010.

Heikki Räisänen tuntee munaskuitaan myöten ”rosoisen Raamatun”  Kirkko ja Kaupunki 10.10.2006.

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

*     *      *

Heikki Räisäsen suomenkielisiä teoksia:

Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986.

Miten ymmärrän Raamattua oikein. Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailu. Kirjapaja 1981.

Raamattunäkemystä etsimässä . Gaudeamus 1984.

Raamattutieto. Otava, 1978 (6. painos 1997) (Yhdessä Esko Saarisen kanssa.)

Rosoinen Raamattu.  WSOY 2006

Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino 1989.

Uuteen uskoon:  kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kirjapaja 1993.

 

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Teologian tohtori Hanna Salomäki tutki väitöskirjassaan yhdeksään eri herätysliikkeeseen kuuluvien suomalaisten sitoutumista oman liikkeensä opetuksiin sekä jäsenten omakohtaista Raamatun lukemista.

Vanhoillislestadiolaiset osallistuvat aktiivisesti herätysliikkeensä hartaustilaisuuksiin. He myös osoittautuivat kaikkein yhtenäisimmäksi joukoksi, jonka jäsenet pitkälle jakavat liikkeensä arvot. 

Mielenkiintoinen tulos tämän lisäksi oli se, että vanhoillislestadiolaiset lukevat muihin verrattuna kaikkein vähiten Raamattua itsenäisesti. Omakohtainen Raamatun tuntemus jää monien kohdalla hämmästyttävän ohueksi.

Samaa ongelmaa on pohtinut myös Mopin palstalla sen moderaattori Moppaajasefu nuorten lestadiolaisten kohdalla. Hänen mukaansa lestadiolaisnuorten Raamatun tuntemus  on jäänyt ohueksi, huolimatta siitä että lapset ja nuoret osallistuvat pyhäkouluun, raamattuluokkaan ja seuroihin aktiivisesti.   

 Jostain syystä tilaisuuksiin osallistuminen ei ole lisännyt enempää Raamatun tuntemusta kuin omakohtaista kiinnostustakaan Jumalan sanan tutkimiseen itsenäisesti.

Vähäistä Raamatun lukua selittävät vanhoillislestadiolaisuuden opilliset käsitykset a)  armosta ja pelastuksesta (vain seurakunnassa fyysisesti läsnä ollen paikalla) , ja  b) Jumalan sanasta, eli ns.  jatkuvan ilmoituksen oppi.

 *    *     *

Kotimaa-lehden toimittaja oli kysellyt hengellisten kesäpäivien osallistujilta, minkä verran he lukevat Raamattua (Kotimaa 2.7.2009, 5). Tuolloin toimittajan huomiota kiinnitti se, että vanhoillislestadiolaiset eivät juurikaan sitä itse lue: ”harvemmin kuin kerran kuussa” tai ”silloin kun oikein ahdistaa”.

Tutkija, TT Hanna Salomäki on tehnyt saman havainnon tuoreessa väitöskirjassaan Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen (2010): ”Raamattua lukivat aktiivisimmin Nokia Missioon kuuluvat: 68 % luki Raamattua päivittäin. Myös viidennen herätysliikkeen kannattajat olivat aktiivisia raamatunlukijoita.

Vanhoillislestadiolaisuuteen kiinteästi kuuluvista sen sijaan vain yksi prosentti luki Raamattua joka päivä, ja kolmasosa luki Raamattua harvemmin kuin kerran vuodessa.”

Salomäki keräsi tiedot kyselylomakkeella hengellisissä kesäjuhlissa, lestadiolaisten osalta Valkealan suviseuroissa 2007.

Tiesin tosin tämän vähättelevän suhtautumisen Raamatun lukemiseen ennestäänkin, koska omassa vl kotikasvatuksessa ei kannustettu itsenäiseen Pyhän Kirjan lukemiseen eikä elämään muutoinkaan kuulunut Raamattu eikä hartaudenharjoitus kotosalla. Vanhoillislestadiolaisuudessa kuuluu vain käydä seuroissa. Se on ainut asia jonka katsotaan pitävän ihmisen taivastiellä.  Sanan lukeminen itsenäisesti ei kuulu ainakaan nykyiseen vl-elämäntapaan.

Hanna Salomäen mukaan vanhoillislestadiolaisten vähäistä raamatunkäyttöä selittää liikkeen raamattukäsitys. Omaa raamatunlukemista tärkeämpää on seuroissa kuultava raamatunselittäminen. Uskon ei nähdä syntyvän itsenäisesti Raamattua lukiessa, vaan seurakunnan kokoontumisia pidetään tärkeässä asemassa.

Tulosta selittävät paremminkin a) vanhoillislestadiolaisuuden äärimmilleen konkreettisesti ymmärretty käsitys armosta ja pelastuksesta, ja b) liikkeessä omaksuttu käsitys Jumalan sanasta, eli ns.  jatkuvan ilmoituksen oppi.

Kuuloaistin välttämättömyys armossa ja pelastuksessa

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että syntien anteeksi saaminen ei voi tapahtua muulla tavoin kuin siten, että toinen vanhoillislestadiolainen ääneen lausuu syntien olevan anteeksi annetut Jeesuksen ristinkuolemassa, näillä sanoilla: ”Jeesuksen nimessä ja veressä synnit on anteeksi”. Tämän tulee lisäksi tapahtua niin, että kuulija sen fyysisesti kuulee omilla korvillaan.

Tätä saarnaajat tolkuttavat seuroissa ja tätä varten ihmiset menevät seuroihin (sen lisäksi, että kokoontuvat sosiaalisen yhdessäolon ja ystävien tapaamisen vuoksi).

Ja kun on Raamatusta luettu, että jolla korvat on, se kuulkoon, tämän sanamuodon on selitetty tarkoittavan, että uskovaksi tulemiseen ja anteeksi uskomiseen täytyy ehdottomasti fyysisesti kuuloaistin kautta kuulla sananjulistusta ja synninpäästön sanoja. Vain ja ainoastaan siten voi tulla uskovaiseksi ja elää uskovaisena.

Lukemisesta ei siis ole mitään apua ihmisen uskolle.

Lisäksi Jumalan sanan ja muiden hengellisten tekstien itsenäisen lukemisen merkistystä on horjutettu myös SRK:n julkaisutoimikunnan ja johtokunnan kolmisen vuotta sitten tekemällä päätöksellä, jossa kiellettiin vanhoillislestadiolaisuudessa käytettyjen em. synninpäästön sanojen  julkaiseminen SRK:n julkaisuissa. 

Hartauskirjoituksia ei siis saa enää päättää vakuutukseen, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi annetuksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Syntien anteeksi antaminen on erittäin keskeinen asia vanhoillislestadio-laisuudessa. Tämä kieltopäätös on tietenkin vahvistanut entisestään puhujien asemaa, ja uskonelämän kollektiivisuutta, eli sitä että uskominen syntyy ja elää vain seuroissa puhujia kuuntelemalla ja siellä synnit anteeksi uskomalla.

Raamatun itsenäiselle lukemiselle ei ole näin jäänyt mitään funktiota yhteisössä pysymisen ja henkilökohtaisen uskonelämän kannalta, joten Raamatun lukeminen todennäköisesti vähenee vähenemistään lestadiolaisuudessa. 

Käsitys Jumalan sanasta: jatkuvan ilmoituksen oppi

Valkealan suviseuroissa pidetyssä puhujienkokouksessa (2007) tehtiin opillisesti käänteentekevä päätös. SRK:n silloisen johtokunnan jäsenen Juhani Uljaan alustuksen pohjalta päätettiin asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan.

 Tämä merkitsee käytännössä samanlaista opetusta kuin katolisessa kirkossa, siitä miten Jumalan sana ymmärretään. Seurakunnan piirissä syntynyt perimätieto on Vatikaanin tulkinnan mukaan verrattavissa Raamatun arvovaltaan (ns. jatkuvan ilmoituksen oppi).

Luterilaisessa kristinopissa sen sijaan ymmärretään, että Jumalan ilmoitus on päättynyt Kristukseen. Mitään uutta ilmoitusta ei ole eikä voi tulla. Toiseksi, Jumala on tehnyt tahtonsa tiettäväksi yksin Raamatussa.Raamatun ulkopuolisia perusteita, kuten perinnetapoja tai vastaavia tulkintaperiaatteita ei saa nostaa Jumalan sanan rinnalle. On pitäydyttävä apostoliseen sanaan (Joh. 17:20), ja Raamatun profeetalliseen sanaan (2. Piet. 1:19).

Koska vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan, että Jumala voi antaa uusia ilmoituksia uskovaisille ”seurakunnan neuvoina”, ei Raamatun lukeminen ole merkityksellistä, koska siitä ei voi nähdä mitä uutta seurakunta on nyt kehitellyt. Raamatusta tulee toisarvoinen. Se jää toiseksi.

Monet vl:t ovatkin itse kokeneet, että itsenäistä raamatunlukua ei ole rauhanyhdistyksellä suositeltu.  Omakohtaista raamatunlukemista on pidetty jopa haitallisena, koska yksin Raamattua lukeva saattaisi tulkita sitä väärin, vastoin yhteisön perinteisiä näkemyksiä.

Esimerkiksi Vuokko Ilola on kertonut: ”Varhaisnuoruudessani sain opetusta, että Raamattua ei kannata tavantallaajan lukea, sen lukeminen suorastaan kiellettiin. – –  Olin kuullut myös pelotteluja siitä, että se saisi helposti sekoamaan, jos sitä alkaa omin päin lukemaan.” 

Ei omakohtainen usko, vaan usko kollektiiviin

Vanhoillislestadiolaiset eivät itse  lue Raamattua eivätkä he näytä perehtyvän itsenäisesti muuhunkaan hengelliseen kirjallisuuteen tai kristinoppiin. Tämä kehitys on erikoista, koska heidän opetuksessaan toisaalta korostetaan ”omakohtaista uskoa”.

Miten usko voi olla omakohtainen, miten siitä voi kantaa itsenäisesti vastuuta, jos ei tunne Raamattua? Ilman omakohtaista tietoa kristinopin perusasioista ihminen voidaan harhauttaa monenlaisiin mielikuvitusoppeihin.

Monelle ulkopuoliselle on ollut hämmästyttävää havaita, että harva vanhoillislestadiolainen kykenee kertomaan ulkopuoliselle oman uskonliikkeen oppien perusteluja ja vielä harvempi näyttää tuntevan kristinopin peruskäsitteitä.

Vl puhujat usein itse lisäävät sekavuutta oudoilla tulkinnoillaan (esim. Aarno Haho: Kuuliaisuus on tärkeämpi kuin henkilökohtainen omatunto).

Usko oman  yhteisön erehtymättömyyteen, ulkopuolisten tuomitsemiseen helvettiin ja  normien noudattamiseen on kuitenkin vankka – se tuntuu olevan heille kaikki se, mitä he uskolla ylipäätään ymmärtävät. Eipä ihme, että usko näyttäytyy heille lähinnä  ”syntilistan” noudattamisena.

Keskitetty sananjulistus ja vähäinen Raamatun tuntemus vahvistavat erehtymättömyys-oppia ja mahdollistavat ajattelun kontrollin

Raamatun omakohtaista lukemisen puute on yksi vanhoillislestadiolaisuuden epäluterilaisista piirteistä.  Jokaisen kristityn omakohtainen perehtyminen Jumalan sanaan oli Lutherin keskeisenä ohjenuorana. Jumalan sanan tutkimista ei enää keskitetty sananjulistajille eikä kirkko-organisaatiolle.

Keskiajalla katolinen kirkko oli ominut oikeuden selittää Raamattua kansalle, koska se katsoi, ettei kansa voisi ymmärtää sitä oikein. Katolisessa kirkossa tavalliset ihmiset eivät itse kyenneetkään lukemaan Raamattua, sillä sitä ei ollut saatavana kansankielellä.

Uskonpuhdistaja Luther aloitti Raamatun kääntämisen kansankielelle juuri siksi, että jokainen ihminen voisi lukea Jumalan sanaa ja perehtyä siihen aivan itse.

Tästä syystä luterilaisen kirkon piirissä käynnistettiiin Raamatun käännösten lisäksi myös kaikille kansankerroksille suunnattu kansanopetus!

Vanhoillislestadiolaisuudessa noudatetaan katolisen kirkon mallin mukaista keskitetyn Sanan selityksen ja samalla keskitetyn vallan periaatetta. Opetus otetaan vastaan vain rauhanyhdistyksen saarnaajilta, mutta tavallinen uskovaisen ei ole tarpeen Raamattua tutkia itsenäisesti. Eikä tapana ole myöskään tehdä siitä kysymyksiä puhujille.

Näin estetään tehokkaasti avoin hengellisyyteen liittyvä keskustelu ja mahdollinen kritiikki liikkeen opetuksia ja julistajia kohtaan. Joku itsenäisesti Raamattua tutkiva saattaisikin alkaa kyseenalaistaa liikkeen tulkintoja.

Samanlainen käytäntö on tiettävästi Jehovan todistajilla. Heidän uskoaan ja ajatteluaan ohjataan Amerikasta lehtien ja Raamatun tutkimisoppaiden avulla. Itsenäinen Raamatun lukeminen ei ole suositeltavaa.

Mielenkiintoista onkin, että juuri näiden kahden liikkeen piirissä, jehovalaisuudessa ja vanhoillislestadiolisuudessa, ihmiset ovat kokeneet eniten hengellistä painostusta ja väkivaltaa (Kukkula 2007, Ruoho 2010). Mielivaltaiset opintulkinnat ja kiellot  ovat mahdollisia, kun liikkeen jäsenet eivät itse tunne Jumalan sanaa eivätkä kristinoppia.

Heillä ei ole valmiuksia arvioida itsenäisesti, onko opetus Raamatun mukaista.

Itse olen kristittynä ymmärtänyt ja kokenut, että Raamattu on jokaiselle yksityiselle kristitylle  Jumalan henkilökohtaisen kohtaamisen väline. Jumalan sana ei sisällä ainoastaan viestin, eli sanoman Jumalasta ja pelastuksesta, vaan itse Jumala on Hänen sanassaan kohdattavissa. Jumala on läsnä sanassaan, Jumalan sana on Lutherin mukaan yksi armonvälineistä. Näin luterilainen kristinoppi opettaa. Sanalla on aivan keskeinen merkitys kristityksi tulemisessaja krisittynä elämisessä.

Näin Jumalan sanan merkitys ymmärrettiin  myös lestadiolaisuudessa, tiettävästi ainakin vielä 1920-40-luvulla.

Jumala käyttää sanaa välineenään ja sanan kautta Pyhä Henki luo yhteyden ihmiseen ja pitää sitä yllä (Matt 4:4; Joh 6:63,68; 17:20). Sana on perustava armonväline. Sana tiedottaa, sana pelastaa ja sana luo yhteyden. Sana vakuuttaa syntien anteeksiantamuksesta. Kun ihminen luottaa tähän sanaan, hän on pelastettu. (Tunnustuskirjat.)

Jos ihminen ei ole tekemisissä Raamatun sanan kanssa henkilökohtaisesti, hänellä on vain välillinen yhteys Jumalaan, liikkeensä ”esipappien” kautta.

Kohtaamme siis Jumalan välittömästi lukiessamme itse Raamattua – mutta miksi vanhoillislestadiolaiset mitätöivät tämän kohtaamisen? Onko sellainen suhde lainkaan isä-lapsi –suhde, jos lapsi on tekemisissä Isän kanssa vain liikkeensä johtohahmojen välityksellä?

(Ent. vl)

*     *     *

Kukkula, T. 2007. Mikä tekee uskonnosta painostavan? Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta. Pro gradu –tutkielma, Uskontotiede, Kulttuurien tutkimuksen laitos, Turun yliopisto.

Ruoho, A. 2010. Päästä meidät pelosta: Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Kommentti

SRK:n epäluterilainen opetus Jumalan sanasta

Heikko side kirjoitettuun Jumalan sanaan on luonnollinen seuraus vanhoillislestadiolaisuuteen kehittyneestä omintakeisesta opista. Vanhoillislestadiolaisuuden ja luterilaisen kirkon opillinen eroavaisuus perustuu pohjimmiltaan perustavalla tavalla eroavaan käsitykseen  Jumalan sanasta.

Luterilainen käsitys Jumalan sanasta lähtee siitä että Jumala on ilmoittanut tahtonsa Raamatussa. Sen lisäksi ei ole odotettavissa uusia ”ilmoituksia”, eli kyse on ”päättyneestä ilmoituksesta”.  Siten Raamattu on uskon perusta, eikä sen rinnalle ole mahdollista ottaa muita ”tiedonlähteitä”. Luterilainen käsitys Jumalan sanasta seuraa Lutherin muotoilemaa sola scriptura (”=yksin kirjoituksista”) -ajatusta. Uskon ylin ohje on yksin Raamattu.

SRK:n opettama käsitys Jumalan sanasta perustuu päinvastaiseen ajatukseen: ajatukseen ns. ”jatkuvasta ilmoituksesta”. Siten kristitty ei voikaan luottaa siihen, mitä hän itse Raamatusta lukee, vaan hänen täytyy seurata, mitä uusia ilmoituksia seurakunnassa saadaan. Näin Raamatusta on tullut käytännössä toisarvoinen uskonelämän kannalta.

SRK-opissa onkin lanseerattu viimeisen 30 vuoden kuluessa ns. seurakunnan neuvot -käsite. Sillä tarkoitetaan liikkeen johtoelimissä laadittuja linjauksia ja päätöksiä, joilla on normitettu uskovaisten elämää. Osoituksena tästä siirtymästä voidaan pitää esimerkiksi Juhani Uljaan lausuntoa, jossa hän asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan:

”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilman seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas 2007 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa; oli tuolloin vielä SRK:n johtokunnan jäsen.)

Myös katolisen kirkon opetus, mormonien oppi, eräät kristinuskon karismaattiset suuntaukset (ja islamin jotkin suuntaukset) lähtevät siitä, että Jumala lähettää jatkuvasti ilmoituksia ihmisille.

(Kapu)

Lue myös: Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Hakomaja: Oppi välimiehen välimiehestä

Vanhoillislestadiolaisuuden johto kontrolloi Raamattuun perehtymistä – sallittua vain SRK:n valvonnassa

Ns. Espoon tapaus

”Kurinpitoon pettynyt” kirjoitti:

On masentavaa, että pienikin ”poikkeama” keskusjärjestön eli SRK:n määrittelemästä käytännöstä tulkitaan SRK:ssa ja paikallisessa rauhanyhdistyksessä nopeasti joksikin ”vaaralliseksi eriseuraksi”.

Yksi tunnettu esimerkki valvonnasta ja kurinpidosta on Espoon tapaus. Espoossa eräät vanhoillislestadiolaiset halusivat kokoontua toistensa kodeissa keskenään vapaasti ilman varsinaisia virallisia ”seuroja” – ihan vain tutkimaan Raamattua ja keskustelemaan siitä.

He kuuluivat hieman vanhempaan sukupolveen, jonka lapsuudessa ei SRK ollut vielä luonut massiivista lapsi- ja nuorisotyötä, joka nykyisin kattaa lapsen koko lapsuuden alle kouluikäisestä aikuisuuteen saakka. Esimerkiksi nykyisiä koululaisten raamattuluokkia siis ollut rauhanyhdistyksellä tarjolla heidän lapsuudessan.

He pyysvät kokoontumisiin mukaan tueksi ja ohjaajaksi vanhoillislestadiolaisen papin Seppo Särkiniemen.

Eipä aikaakaan, kun kokoontumiset käskettiin lopettaa. Käskijä oli Espoon rauhanyhdistyksen johtohenkilöitä vahvistuksenaan keskusyhdistyksen ”hoitomies” Oulusta.

Raamatun tutkimisesta ja siitä keskustelemisesta kiinnostuneet uskovaiset kutsuttiin ”hoitokokoukseen” kurinpidollisia toimenpiteitä varten.

Meille luettiin 17-kohtainen syytekirjelmä, jonka pääkohta oli syytös eriseuran valmistelusta. Kaikki pakotettiin tekemään henkilökohtainen julkirippi eli julkinen synnintunnustus ja anteeksipyyntö koko lestadiolaisseurakunnan edessä – syynä halu lukea ja tutkia Raamattua.

Tämä ei voinut olla oikein. Liikkeemme on kaikkein ankarin omia jäseniään kohtaan. Henkilökohtainen painostus ja uhkan kokeminen ei ole harvinaista.”

Suomi24-keskustelupalsta, 12.7.2009

Muutos tulossa?

Nuoressa VL-perheessä luettiin Lasten Raamattua Kaleva-lehden pyynnöstä

– – (Katkelma Kalevassa julkaistusta haastattelusta)

Oululaisten Riikka-Maria ja Samuli Saukkosen perheessä on luettu viime viikkoina Suomen lasten Raamattua Kalevan pyynnöstä. Sen kertomukset ovat lapsille Rilla, 10, Beata, 8, Huugo-Uljas, 5, ja Miljabella, 2, tuttuja, koska kristillinen usko on oleellinen osa perheen jokapäiväistä elämää.

”Me käydään pyhäkoulussa melkein joka sunnuntai”, Huugo-Uljas uskoutuu

Saukkoset ovat usein lukeneet rinnan kahta eri Raamatun-käännöstä, nyt käytössä olevaa ja sen edeltäjää, ja vertailleet tarinoita. ”Mielestäni tämä kirja muodostaa niille hyvän jatkumon”, Riikka-Maria kommentoi.

Parhaiten kirja on äidin mukaan uponnut Rillaan ja Beataan, joille osa tarinoista on kertautunut myös koulun uskonnonopetuksessa. Silti pieni Miljabellakin on jaksanut hyvin olla mukana luennassa.

Teksti imaisee

”Sellainen, joka ei halua lukea Raamattua, voisi aivan yleissivistyksen vuoksi lukea tämän”, Riikka-Maria naputtaa sormillaan kirjan kanteen. ”Jos ajatellaan, että Raamattu on kirja, joka on voimakkaimmin vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin, niin silti se on meiltä monelta kokonaan lukematta.”

”Esimerkiksi Vanha testamentti”, Rilla kiirehtii kommentoimaan. ”Se on tosi kiinnostava. Siinä on monta semmosta jännittävää tarinaa. Tässä kirjassa ei kyllä ihan kaikkia ole, mutta tärkeimmät. Osa tarinoista on kyllä aika raakojakin, mutta tähän niitä ei pantu kun tämähän on lasten Raamattu.”

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Riikka-Mariaa ilahduttaa se, että kokoelmaan on otettu monia eri kirjallisuudenlajeja. Myös medialukutaidon oppikirjana Heinämäen ja Rönnsin teoksella olisi hänen mukaansa sijansa.

”Kirja on tehty aika kiinnostavasti. Kun mun piti lukea vaan yksi luku, luinkin vaikka kuinka pitkälle”, Rilla selvittää.

Kieli ja tarinat ovat lasten mielestä ymmärrettäviä. Vaikka kerronta on huumorin värittämää, ei Heinimäki Riikka-Marian mukaan ole sortunut kuitenkaan kikkailemaan kepeydellä, vaikka houkutus on ollut ilmeisen suuri.

Rilla ja Beata kehuvat voivansa suositella kirjaa luokkakavereille. Pienemmillä voi olla vaikea ymmärtää esimerkiksi mitä huppelilla tarkoitetaan, tytöt sen sijaan pohtivat.

Golgata pelottaa

Christel Rönnsin kuvitus on lumonnut koko Saukkosen perheen. ”Kuvitus ei kuitenkaan vie tarinalta huomiota”, Riikka-Maria Saukkonen huomauttaa.

Rillan opettaja on kertonut, ettei saanut lapsena lukea Raamattua, koska siinä oli niin raakoja kuvia. Suomen lasten Raamatussa on vain yksi kuva, joka Rillasta on jotenkin hankala: se on luvussa Golgata. Siitä tulee niin surullinen olo.

”Näissä kuvissa on käytetty pehmeitä värejä”, hän analysoi. ”Esimerkiksi se, missä Jeesus makaa ristillä, niin siinä on tosi rauhallisia ja pehmeitä värejä. Se ei oo ennää niin hirviän pelottava.”

Toden totta! Aikuinen huomaa katsovansa kuvaa uusin silmin. Ruskealla piirretyt ruumiit ja ristit eivät enää nouse kuvassa niin määräävään asemaan. Enemmän sijaa saa vaaleanpunainen lämmin valo, joka sulkee tuomitut syliinsä.

Delila tekstailee

Erityisen innolla Saukkosen lapset kommentoivat anakronismeja eli Raamatun kertomusten ajalle vieraita asioita, joita kuvittaja on sirotellut piirroksiin. Voimamies Simson, kadehdittavassa bodarivartalossaan, föönaa seitsemää lettiään hiustenkuivaajalla samaan aikaa, kun Delila näppäilee tekstiviestiä. Mooseksella on erämaaretkellä jalassaan crocsit ja Job koettaa selvitä vastoinkäymisistä pistämällä poskeensa Sisu-pastillin.

Huugo-Uljas etsii kuvan Nooan arkista, jonne jonottavalla pingviinillä on vyötäisillään pelastusrengas, ja hihittää.

Anakronismit herisyttävät lapsilta lisää ideoita. ”Kun Kain sai Jumalalta sen merkin niin se ois voinu siinä kuvassa olla tatska”, Rilla kertoo hoksanneensa.

*    *    *

Suomen lasten Raamattu. Jaakko Heinimäki, teksti, Christel Rönns, kuvitus. 296 s. Otava. Saatavana myös Elsa Saision lukemana äänikirjana.

Kaleva 18.6.2009 (Pia Kaitasuo)

*     *     *

Lue lisää:

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto 

Harhaoppia puhujienkokouksessa 2007

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Hulluinhuonelainen: Raamattu jäi toiseksi

Johannes Ijäs: Raamattu ei kulu vanhoillislestadiolaisten käsissä. Kotimaa24,  uutiset 28.11.2010.

Vuokko Ilola: “Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Juho Kalliokoski:  Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Joona Korteniemi: Raamatun lukeminen ja rukous

Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen “armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Hanna Salomäki: Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen. Jyväskylän yliopisto, 2010.

Hanna Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin

Hanna Salomäki: Vanhoillislestadiolaisten näkemykset erittäin yhtenäisiä

Moppaajasefu: Oheneva raamattutietämys. Mopin palsta 27.11.2010.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Tunnetko Raamattua. Minä lähdin pois -blogi.

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti:  Jumalan terve!

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa