Avainsana-arkisto: raamatuntutkimus

Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus


Vanhoillislestadiolaiset ovat SRK:n vuosikokouksessa tuominneet homoseksuaalisuuden synniksi ja siveettömyydeksi. (Oikea ja väärä –kannanotto 2005.)

Sitä vastoin viisi ev-lut. kirkon piispoista suosittaa samasukupuolisten parisuhteiden siunaamista (Irja Askola, Mikko Heikka, Kari Mäkinen, Wille Riekkinen, Björn Vikström), ja kaikki piispat ovat yhdessä esittäneet kirkolliskokoukselle parisuhteen puolesta rukoilemista kirkossa. Yli 60% seurakuntavaalien ehdokkaista kannattaa joko siunaamista tai avioliittolain mahdollisesti muututtua kirkollista vihkimistä. Piispojen erilaiset ratkaisut saattavat johtua  erilaisista raamattunäkemyksistä.

Teologi Risto Leppänen, joka on itse vanhoillislestadiolainen, on eritellyt evl-kirkon pappien raamattukäsityksiä haastattelemalla 22 pappia väitöskirjassaan Raamattu ja papit (Helsingin yliopisto 2010). Leppänen työskentelee arkkipiispa Kari Mäkisen avustajana.

Pappien raamattunäkemykset vaihtelevat – myös vanhoillislestadiolaisuudessa

Kristittyjen on usein vaikea päästä yhteisymmärrykseen varsinkaan eettisissä kysymyksissä, koska Raamattua luetaan erilaisten raamattunäkemysten muodostaman Raamatun tulkinnan kautta. Tämä ilmenee esimerkiksi suhtautumisessa seksuaalisuuteen yleensä, samoin muun muassa homoseksuaalisuuteen ja naisten asemaan kirkossa.

Fundamentalistisen raamattunäkemyksen mukaan Raamattu on sanasta sanaan johdonmukainen, ikuiseksi totuudeksi tarkoitettu kokonaisuus, jota tulkitaan kirjaimellisesti, ottamatta huomioon yli 2000 vuoden takaisen yhteiskunnan arvoista ja historiallisesta tilanteesta johtuvista tosiasioita, piittaamatta Raamatun sisäisisstä ristiriitaisuuksista ja 2000 vuoden mittaan kehittyneestä tieteellisestä tiedosta.

Näin ollen fundamentalistit suhtautuvat homoseksuaalisuuteen tavallisesti varsin kielteisesti.

Tieteellisessä raamatuntutkimuksessa taas painotetaan historiallisen tietämyksen ja  tieteelliseen tutkimukseen nojaavan päättelyn merkitystä Raamatun tulkinnassa, jolloin tulkinnat homoseksuaalisuudesta voivat olla yhtälailla myönteisiä kuin kielteisiäkin.

Mitä taas fundamentalismilla voidaan ymmärtää? Siitä on Juhani Huttusen perusteellinen katsaus täällä.

”Mitä ulkokohtaisempi suhde ihmisellä on Raamattuun ja kristinuskoon, sitä vähemmän sen ristiriitaisuudet ovat hänelle ongelma”, on raamatuntutkimuksen professori Heikki Räisänen todennut.

Leppänen: neljä erilaista raamattunäkemystä

Vain osa evankelis-luterilaisen kirkon papeista tulkitsee Raamattua niin, että se yksiselitteisesti kieltää homoseksuaalisuuden.

On kuitenkin mahdollista, että kaikkien vanhoillislestadiolaistenkaan pappien kanta ei ole asiassa yhtenäinen. Suhtautuminen homoseksuaaleihin riippuu pitkälle papin henkilökohtaisesta raamattunäkemyksestä. Teologi Risto Leppänen tutki 22 papin raamattunäkemyksiä vääitöskirjassaan.

Leppäsen mukaan papiston niiden edustajien keskuudessa, joita hän haastatteli (8 naista ja 14 miespappia), ilmeni neljä erilaista raamattunäkemystä.

Yhden näkemyksen mukaan Raamattu on Jumalan sanaa ja täydellinen totuus. Tähän ryhmään lukeutui kuusi miespappia.

Toisen ryhmän, pohdiskelevien pappien, mukaan Raamattu sisältää Jumalan sanaa ja on perusluonteeltaan kirja pelastuksen sanomasta (viisi miestä ja yksi nainen).

Kolmas ryhmä korostaa pyhyyttä ja sallivaa rakkautta (seitsemän naista ja yksi mies).

Raamattua inspiroivana kirjoituskokoelmana pitävälle neljännelle ryhmälle on tärkeää rationaalinen raamattusuhde (kaksi miestä).

– Kaikki haastattelemani papit haluavat sanoutua irti Raamatun tulkinnan ääripäistä. Yhtäältä siitä, että Raamattu on kivenkovasti ja kirjain kirjaimelta faktaa, ja toisaalta myös sellaisesta relativismista, jonka mukaan mikään Raamatussa ei olisi totta.

– Tutkimuksen perusteella pyhyyttä ja sallivaa rakkautta korostava tulkinta olisi tyypillisempää naispapeille kuin miespapeille, toteaa Risto Leppänen.

Herätysliiketaustaisten pappien raamattukäsitykset 

Raamattua täydellisenä totuutena pitävien joukkoon kuuluu rukoilevaisuuteen, Paavalin synodiin, viidesläisyyteen ja vanhoillislestadiolaisuuteen sitoutuneita pappeja.

Pohdiskelevien pappien joukossa on niin evankelisuuteen, vanhoillislestadiolaisuuteen, viidesläisyyteen kuin karismaattisuuteenkin lukeutuvia. Salliville papeille retriitti- ja Taizé-yhteisöt muodostavat leimallisen hengellisen taustan. Rationaalisuutta korostavat papit määrittelivät itsensä väljästi lähinnä herännäisyyteen kuuluviksi.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä voi siis toimia pappeja, joilla on keskenään erilainen raamattunäkemys. Toinen tuomitsee homoseksuaalit ”perverssi-ilmiönä”, kuten SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki suviseura-alustuksessaan tehnyt. Mutta toinen lestadiolaispappi saattaa pitää heitä yhdenvertaisina lähimmäisinä, joiden sitoutuneen parisuhteen puolesta voi rukoilla, ja sen voisi jopa siunata – jos kirkolliskokous joskus tähän myöntää luvan.

Nissinen: Raamatusta ei pidä hakea vastausta jota siellä ei ole

Martti Nissinen on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston professori. Hänen erikoisalansa on eksegetiikka, tieteellinen raamatuntutkimus. Hän on sitä mieltä, ettei Raamattu sano homoseksuaalisuudesta mitään.

– Miten niin ”ei sano mitään”? Onhan Raamatussa viisi kuusi kohtaa, joissa puhutaan miesten kanssa makaavista miehistä…

– No, katsotaan, Nissinen sanoo ja ottaa kirjan työpöydältään. Hänen painoksensa ovat alkukielisiä, Vanha testamentti hepreaa, Uusi testamentti kreikkaa.

Ensimmäinen Mooseksen kirja, 19. luku, kertomus Sodoman pahuudesta.

Sodoman kaupunkiin saapuu kolme miestä, enkeliä. Loot tarjoaa heille yösijan. Illalla Lootin talon eteen kerääntyvät kaikki kaupungin miehet. He huutavat Lootille.

”Missä ovat ne miehet, jotka tulivat tänä iltana luoksesi? Tuo heidät tänne, me haluamme maata heidät!”

”Hyvät miehet, älkää sentään tehkö niin pahaa tekoa”, vastaa Loot ja tarjoaa miehille kahta tytärtään.

– Eikö tässä puhuta homoseksuaalisuudesta, ihan suoraan?

– Ei, sanoo Nissinen ja esittää muutaman kysymyksen.

– Kaikki Sodoman kaupungin miehet olisivat siis homoja, koko miespuolinen väestö? Olisiko sellainen skenaario millään tavalla mahdollinen? Ja miksi he kaikki haluaisivat näitä Lootin taloon tulleita miehiä? Ovatko vieraat kerta kaikkiaan niin komeita, että heitä on saatava? Eikä Loot poloinen sen vertaa tiedä kaupungin miesten suuntautumisesta, että tyrkyttää heille tyttäriään!

– Kyse on vallasta, hierarkiasta, Nissinen sanoo. Siitä, kuka määrää. Loot, itsekin muualta tullut, kutsuu luokseen vieraita.

– Nämä muukalaiset ovat uhka, heitä on nöyryytettävä. Eikä mitään häpeällisempää ole kuin miehen raiskaama mies. Loot yrittää tarjota korvikkeeksi tyttäriään, sillä ”vieraan kunnia on isännän kunnia”.

– Entäs muut kohdat sitten? Kolmas Mooseksen kirja, luvut 18 ja 20. Kirje roomalaisille, 1. luku. Ensimmäinen kirje korinttilaisille, 6. luku.

Nissinen selittää jokaisen jakeen. Patriarkaaliset perhesuhteet, yhteiskunnalliset valtasuhteet, väärän jumalan palveleminen, huoraaminen…

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin

 – Homoseksuaalisuus on vasta meidän aikamme kysymys. Aina on ollut samaan sukupuoleen suuntautuneita ihmisiä, ja heitä on siedetty sen mukaan kuin yhteisöjen roolimallit ovat sallineet.

 Homoseksuaalisuuden käsite keksittiin 1800-luvun lopulla. Vasta silloin syntyi ajatus, että seksuaalinen suuntautuminen on yksilöllinen ominaisuus, toteaa Nissinen.

Ylipäätään tieteeseen perustuva tietämys ihmisen seksuaalisuudesta on vasta hyvin nuorta. Klassinen esimerkki on, että vasta 1800-luvun alkupuolella ihmiskunnalle selvisi se, mistä naisen kuukautisissa on kyse.

–  Ongelma on se, että Raamatusta yritetään löytää vastauksia, joita siellä ei ole. Nissinen sanoo. – Kirurgisesti poimitaan jakeita ja irrotetaan ne asiayhteydestään.

Hän panee nahkakantiset kirjat kiinni. Ja ihmettelee.

– Miten homot, ”pienen pieni vähemmistö”, nousee niin tärkeäksi kysymykseksi, että kokonaiset kirkkokunnat repeävät.

– Kauhu on syvemmällä, hän sanoo. – Ajatellaan, että tässä katoavat viimeisetkin perinteisen, patriarkaalisen yhteiskunnan tuntomerkit. Se ihmisiä pelottaa ja ahdistaa.

Muttei Nissistä. Hän muistuttaa, mikä lopulta on Raamatun suurin huoli. Miltä se haluaa kiivaimmin ihmistä varjella?

– Yksinäisyydeltä.

Samaan perustavanlaatuiseen näkökohtaan ihmisyydessä viittasi arkkipiispa Kari Mäkinen haastattelussaan 2009:

– Yksinäisyys on yksi modernin kulttuurin traagisimpia asioita. Yksinäisyyden murtavalle parisuhteelle on annettava täysi tuki.

”Ihmisen ei ole hyvä olla yksin.”

*      *      *

(Jutussa siteerattu Elina Järvisen artikkelia Irtiottoja – Kimmo syntyi vanhoillislestadiolaiseksi. Suomen Kuvalehdessä nro 50, 2007.)

(R.K.)

Lue lisää:

Arkkipiispa: Kirkon tuettava homoja ja homopareja. Kirkolliskokouksen avajaispuhe 8.11.2010. Kotimaa24 uutiset.

Kaisa Halonen: Kiehtovan inhimillinen Raamattu. Heikki Räisäsen haastattelu.Vantaan Lauri 24.5.2007

Vesa Hirvonen. Homoseksuaalisuus ja luterilaisen kirkon oppi. Julkaisematon esitelmä. Kirkot ja homoseksuaalisuus, verkkolähteitä. Kirkon tutkimuskeskus.

Vesa Hirvonen: Näkökohtia rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta. Teologinen Aikakauskirja 2/2007. Kirkot ja homoseksuaalisuus, verkkolähteitä. Kirkon tutkimuskeskus.

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010.

Joonas Josefsson: Rohkeutta homoseksuaalisuuden kohtaamiseen. Piispa Kari Mäkisen haastattelu. Kirkko ja Me 17.9.2009.

Elina Järvinen: Irtiottoja – Kimmo syntyi vanhoillislestadiolaiseksi. Suomen Kuvalehti 50/2007.

Emilia Karhu: Martti Nissinen: ”Homoudesta puhuttaessa unohtuu usein vastuullinen raamatuntulkinta”. Kotimaa24 13,3,2018.

Matti Korhonen: Väitöskirja paljastaa eroja nais- ja miespappien raamattunäkemyksissä. Uusi Tie 18.5.2010.

Kun perheenjäsen kertoo olevansa homo

Juhani E. Lehto & Camilla Kovero: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Lilith 2010.

Heikki Leppä: Eksegeesistä saarnaan. Helsingin yliopisto.

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010.

Tuukka Matilainen: Ristiriitojen Raamattu. Iltalehti 18.10.2010.

Martti Nissinen: Historiallinen raamatuntutkimus ja kriittinen historiantutkimus. Helsingin yliopisto.

Martti Nissinen: Raamattu ei käytä valtaa. Helsingin Sanomat 24.10.2010, s. C13 , Mielipide.

Oikea ja väärä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. Vuosikokouksen 2.7.2005 kannanilmaisu.

Parisuhdelain seuraukset kirkossa: piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle 2010. (Pohjana kirkolliskokouksessa käsittelylle keväälläja syksyllä 2010.)

Mikael Pentikäinen: homojen parisuhteille tasavertainen asema

R. K.: Nöyryyttävä päätös: kirkko ei kohtele homoseksuaaleja yhdenvertaisina seurakunnassa

Heikki Räisänen: Raamattunäkemystä etsimässä. Helsinki: Gaudeamus 1986. Teoksen 14. luku, s. 143-151. Erillisjulkaisu, Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto.

Samaa sukupuolta olevien avioliitto (Wikipedia)

Synti vai siunaus. Homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta. Toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen. Kirjapaja 2003.

Lauri Thurén: Mikä olisi hyvä raamattunäkemys. Sana 7.10.2005.

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

Homoparien puolesta voidaan rukoilla. YLE uutiset 12.11.2010.

Janne Villa: Heikki Räisänen tuntee munaskuitaan myöten ”rosoisen Raamatun”. Kirkko ja Kaupunki 10.10.2006.

Mainokset

7 kommenttia

Kategoria(t): arvot, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, historia, homoseksuaalisuus, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, Jumalan sana, kannanotot, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, leimaaminen, normit, opilliset kysymykset, perhe, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, seksuaalivähemmistöt, suvaitsevaisuus, syrjintä, tasa-arvo, tuomitseminen, tutkimus, vallankäyttö, vastuullisuus, yksinäisyys

Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa


Raamatun tekstit eivät sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta eivätkä siihen perustuvista parisuhteista, totesi  Helsingin yliopiston Vanhan testamentin eksegetiikan preofessori Martti Nissinen kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 24.10.2010 (Raamattu ei käytä valtaa).

Nissinen on osoittanut tutkimustyössään, että  Raamatun homoseksuaalisuutta sivuava aineisto on hajanainen ja sattumanvarainen. Niistä Raamatun teksteistä, joissa homoseksuaalisuutta on sivuttu, ei muodostu asiallista kokonaisuutta, jonka mukaan voitaisiin johtaa oman aikamme kristittyjen ratkaisuja kysymykseen samasukupuolisten parisuhteiden ja perheiden asemasta kirkossa.

 Homoseksuaalisuutta käsittelevät kohdat esiintyvät Raamatussa vain sivuteemoina ja ovat sidoksissa oman aikansa yhteiskuntaan ja senaikaisiin käsityksiin, kuten miesten ja sukujen tai heimojen välisiin valta- ja kunniakysymyksiin.  Näihin seikkoihin on kiinnitettävä erityistä huomiota, kun näkemyksiä homoseksuaalisuudesta perustellaan Raamatun arvovallalla.
 
Yksittäiset  homoseksuaalisuutta koskevat viittaukset Raamatussa kasvavat Nissisen mukaan oman aikansa patriarkaalisen yhteiskunnan arvoista: mieskunnian menetys, eli miehen alistaminen toisen miehen toimesta naisen asemaan oli sen ajan yhteiskunnassa se kaikkein loukkaavin ja kauhistavin asia.
Raamatussa ei siis suinkaan kerrota vastuullisesta homoseksuaalisesta parisuhteesta, vaan väkivallalla nöyryyttämisestä ja toisaalta irstailusta, joka on tuomittavaa, oli sitten kyse homoista tai heteroista.
”Raamatun tekstit viittaavat samaa sukupuolta olevien suhteita kuvatessaan aina kokonaan muuhun asiaan kuin mistä nyt keskustellaan”, Nissinen on todennut  teoksessa Synti vai siunaus (2003).
Esimerkiksi Vanhan testamentin kyseisessä kertomuksessa ”Sodoman miehet eivät olleet homoja vaan rasisteja”. Joukkoraiskaus oli tapa häpäistä muukalaiset. Vastaavia tapauksia löytyy historiasta muualtakin.

Nissinen, joka on kansainvälisesti tunnettu Raamatun historian tutkija ja erikoistunut Raamatun ajan seksuaalietiikkaan, toteaa Helsingin Sanomissa,  että  kukaan ei pysty tukeutumaan Raamattuun tekemättä sen tekstien kohdalla aina valintoja ja tulkintoja. ”Raamattu ei käytä valtaa, vaan valtaa käyttävät aina ihmiset omien valintojensa ja tulkintojensa pohjalta”, hän toteaa. Raamatun tekstit eivät kuitenkaan anna oikeutta käyttää sitä lyömäaseena sukupuolisia vähemmistöjä vastaan.

Artikkelissaan Seksuaalimyönteinen Raamattu (2003) Nissinen on todennut, että nykyihminen lukee Raamattua usein varsin seksuaalikielteisin silmälasein. Silmälasit johtuvat juutalaisen ja länsimaisen kulttuurin erilaisuudesta sekä eräiden antiikin kulttuurista ammentaneiden kirkkoisien luomista tulkintamalleista, jotka eivät alkuunkaan ole pohjautuneet Raamattuun.

Teoksessaan Homoerotiikka Raamatun maailmassa (1994)  Nissinen on korostanut, että raamatullinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen edellyttää myös muihin Raamatun kohtiin tutustumista, erityisesti teksteihin, jotka koskevat rakkauden, vastuun ja seksuaalisuuden välistä suhdetta sekä syrjittyjen ihmisten asemaa. Myös samasukkupuolisille pareille kuuluu kirkossa oikeus pysyvän parisuhteen tuomaan läheisyyteen ja turvaan, joka on Jumalan lahja.

Seuraavassa prof. Nissisen Helsingin Sanomissa julkaistu kirjoitus.

Missä asiayhteydessä Raamattu puhuu homoseksuaalisuudesta?

”Mediassa on viime päivinä vedottu ahkerasti Raamattuun, viimeksi TV1:n A-talkissa 21.10. Raamattuun vetoavat erityisesti ne, jotka vastustavat samaa sukupuolta olevien parisuhteiden tunnustamista ja siunaamista.

Mitä Raamattu sitten tästä asiasta sanoo?

Sodoman miehet aikoivat joukkoraiskata kaupunkiinsa tulleet muukalaismiehet (1.Moos. 19). Mooseksen laissa kielletään toisen miehen miehuuden riistäminen anaaliyhdynnän keinoin eli ”niin kuin naisen kanssa maataan” (3.Moos.18:22; 20:13). Paavali puhuu sukupuoliroolien tietentahtoisesta vaihtamisesta (Room. 1:22-27) ja viittaa miespuolisiin elostelijoihin, jotka suomalaisessa käännöksessä tulkitaan ”miesten kanssa makaaviksi miehiksi”, vaikka alkukieli ei ole yksiselitteinen (1. Kor. 6:9).

Nämä tekstit eivät sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta eikä siihen perustuvista parisuhteista. Niitä siteeraamalla pysyvän parisuhteen solmineet, toisiaan rakastavat ihmiset rinnastetaan joukkoraiskaajiin ja irstailijoihin.

Tämä loukkaa ja häpäisee sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä syvästi.

Mieheksi ja naiseksi luominen (1. Moos. 1.27) on tulkittu samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kielloksi. Homot ja lesbot ovat toki Jumalan luomia naisia ja miehiä, mutta juuri luomisen perusteella heiltä halutaan kieltää osa Jumalan antimista, erityisesti pysyvän parisuhteen tuoma läheisyys ja turva.

Miksi ei toistella Jeesuksen väitettä: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten” (Mark. 2:23-28), tai Paavalin periaatetta, jonka mukaan kaikki käskyt tähtäävät samaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Room. 12:9)?

Näissä Raamatun teksteissä ihminen on tärkeämpi kuin lait ja järjestykset, joiden pitäisi palvella ihmisen parasta eikä erilaisuuteen tuomittujen diskriminointia.

Kukaan ei pysty tukeutumaan Raamattuun tekemättä valintoja ja tulkintoja. Raamattu ei käytä valtaa, vaan valtaa käyttävät ihmiset valintojensa ja tulkintojensa pohjalta.

Vallankäytöstään kantavat vastuun myös ne, jotka istuttavat oman käsityksensä homoseksuaalisuudesta Raamattuun ja kierrättävät sen Jumalan sanana takaisin.”

*      *      *

Martti Nissinen: Raamattu ei käytä valtaa. Helsingin Sanomat 24.10.2010, s. C13 , Mielipide.

(R.K.)

*      *      *

Lue lisää:

Arkkipiispa: Kirkon tuettava homoja ja homopareja. Kirkolliskokouksen avajaispuhe 8.11.2010. Kotimaa24 uutiset.

Synti vai siunaus. Homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta. Toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen. Kirjapaja 2003.

Efva: Jumalan laki?

Heikki  Hellman: Homous on vaikea asia. Helsingin Sanomat 12.8.2004.

Vesa Hirvonen. Homoseksuaalisuus ja luterilaisen kirkon oppi. Julkaisematon esitelmä.

Vesa Hirvonen: Näkökohtia rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta. Teologinen Aikakauskirja 2/2007.

Joonas Josefsson: Rohkeutta homoseksuaalisuuden kohtaamiseen. Piispa Kari Mäkisen haastattelu. Kirkko ja Me 17.9.2009.

Pauli Juusela: Seksuaalinen erilaisuus. Vantaan Lauri 30.9.2003.

Juha Jämsä: Isä, joka on homo – homomiehen perhe ja vanhemmuus. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2003.

Emilia Karhu: Martti Nissinen: ”Homoudesta puhuttaessa unohtuu usein vastuullinen raamatuntulkinta”. Kotimaa24 13,3,2018.

Elina Korhonen & Jenni Lipponen: ”Me ollaan ihan tavallinen perhe” – opinnäytetyö naisparien vanhemmuudesta. Diakonia-ammattikorkeakoulu 2009.

Kari Kuula: Raamattu ja homoseksuaalisuus. Eksegeettinen ja raamattuteologinen selvitys Raamatun viittauksista homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. 2005.

Johanna Kuusniemi: Sateenkaarimessu – Seksuaalivähemmistöön kuuluvien kokemukset hengellisen elämän toteuttamisesta kirkossa ja Sateenkaarimessussa. Käytännöllisen teologian pro gradu –tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto 2005.

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010. (Väitöskirjatutkimuksessa on tunnistettu neljä erilaista raamattunäkemystä, joilla tutkimuksessa mukana olleet 22 pappia tulkitsevat Pyhää Kirjaa. Leppänen on itse vanhoilislestadiolaistaustainen pappi.)

Martti Mäkisalo: Kirkon vähemmistö puhuu seksuaalivähemmistöjen puolesta. Helsingin Sanomat 12.8.2004.

Martti Mäkisalo: Valheellisuus synti, ei homous? Kirkon homokeskustelulla on yhä vaikeuksia päästä irti Paavalista, vaikka monet muut Paavalin ohjeet jo ymmärretään aikansa tuotteiksi. Helsingin Sanomat 28.7.1997.

Krista Niemeläinen & Martta Virmakari: Naisparista lapsiperheeksi. Käsityksiä ja kokemuksia naisparien vanhemmuudesta Suomessa. Diakonia-ammattikorkeakoulu 2006.

Martti Nissinen: Homoerotiikka Raamatun maailmassa. Yliopistopaino 1994.

Martti Nissinen 1994. Seksuaalimyönteinen Raamattu. Teoksessa Haukattu hedelmä – Nuorten pappien seksuaalieettinen puheenvuoro. Toim. Kari Kopperi, Antti Kylliäinen, Terhi Paananen, Ari Tammi. Helsinki: Kirjapaja, 1994.

Parisuhdelain seuraukset kirkossa: piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle 2010. (Pohjana kirkolliskokouksessa käsittelylle keväälläja syksyllä 2010.)

Mikael Pentikäinen: homojen parisuhteille tasavertainen asema

Douglas Quenqua: Turned Away, He Turned to the Bible. The New York Times 14.9.2012.

Piia Johanna Rytilä: Paavi Johanna: Minulla ja vaimollani oli todellakin kirkkohäät. Kirkko ja Kaupunki 3.2.2017.

Samaa sukupuolta olevien avioliitto (Wikipedia)

Sateenkaariperheet päivähoidon ja koulun asiakkaina. Sateenkaariperheet ry. 2007.

Sinikka Pellinen (toim.): Homoseksuaalinen identiteetti ja kristillinen usko. Kirjaneliö 1997.

Kirsti Suoranta: Sukulaisuuden ja ydinperheen rakentuminen lastensa kanssa elävien naisparien sosiaalisissa verkostoissa ja puhetavoissa. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto 2004.

Janne Toivonen: Kirkko ohjeistaa rukoilun homoparien kanssa. Helsingin Sanomat 12.11.2010.

Kari Tolppanen: Usko ja homoseksuaalisuus. Kotimaa24 7.1.2015.

Veera Visapää: Homomiehen tie isäksi on mutkia täynnä. Aviisi 6/2006.

43 kommenttia

Kategoria(t): arvot, avioliitto, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, historia, homoseksuaalisuus, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, Jumalan sana, kristinoppi, leimaaminen, luomiskertomus, normit, opilliset kysymykset, Paavali, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, seksuaalivähemmistöt, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, tuomitseminen, vallankäyttö

Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti


Kaksi miestä joutui avoimeen sanaharkkaan elämäntapanormien noudattamisesta. Ja pelkurimaisesta kaksinaamaisuudesta.

Tapaus sattui pari tuhatta vuotta sitten Antiokian suurkaupungissa.

Nykyisen Turkin eteläosassa sijainnut Antiokia oli kuhiseva metropoli, maailman kolmanneksi suurin kaupunki, jossa kauppa, tieteet ja taiteet kukoistivat. Sitä suurempia olivat vain Rooma ja Aleksandria. Suurimmillaan Antiokiassa oli puoli miljoonaa asukasta. 

Vakiinnuttaakseen valtansa tässä maailmankolkassa roomalaiset olivat rakentaneet Antiokiaan temppelin Jupiterille, yhdelle roomalaisten jumalista, sekä roomalaistyylisen aukion ja useita kylpylöitä. Kuten kaikissa suurissa kaupungeissa, myös Antiokiassa oli juutalaiskaupunginosa,  nimeltään Kerateion, jossa on arvioitu asuneen enimmillään yli 60 000 henkeen noussut juutalaisyhteisö. Antiokiaa on kuvattu dynaamiseksi kaupungiksi, jossa juutalaiset eivät suinkaan eläneet muista eristäytyneinä vaan he olivat läheisessä vuorovaikutuksessa muiden kaupunkilaisten kanssa. Antiokian tuon ajan kansainvälistä ilmapiiriä ja juutalaisuuden osuutta siinä on verrattu 1920-luvun Berliinin luovuuden ja vapauden ilmapiiriin.

Sanaharkka käytiin todennäköisesti juuri jossain Kerateionin kujan majatalossa, sillä riitapuolet miehet olivat kumpikin juutalaisia. He kuuluivat samaan uuteen uskonnolliseen ryhmään, johon oli alkanut liittyä myös muita kuin syntyperäisiä juutalaisia, sitä mukaa kuin sana oli alkanut levitä myös Jerusalemin ulkopuolelle.

Riita ruokapöydässä

Miehet istuivat aterioimassa yhdessä, mutta äkkiä yksi heistä, Shimon Ben-Jonah nimeltään, joka tunnettiin myös nimellä Keefas (Joh. 1:42), siirtyi pois pöydästä ja vetäytyi seurueesta kauemmaksi.

Hän alkoi vältellä seuraa, koska pöydässä istui myös syyrialaisia ja muita ei-juutalaisia,  ja siten ympärileikkaamattomia, uuden uskonyhteisön jäseniä. 

Shimon Ben-Jonahilla oli syynsä välttelyyn. Paikalle oli nimittäin juuri saapunut Jerusalemista saakka arvovieraita. Nämä edustivat uudessa uskossa sitä näkemystä, että kaikki ei-juutalaiset kuuluu ehdottomasti ympärileikata ennen kuin heidät voidaan hyväksyä uuden seurakunnan jäseniksi.  Ja Tooran lakien mukaan ateriointi ei-juutalaisen seurassa oli saastainen teko.

Shimon Ben-Jonah pelkäsi perinnäislakia korostavien uskonystäviensä paheksuntaa [pahentumista!] ja otti varmuuden vuoksi etäisyyttä ympärileikkaamattomiin tovereihinsa. Myös muutamat muut seurasivat hänen esimerkkiään. Jopa Barnabas, joka sentään oli jo pitkään seurustellut täkäläisten uskonveljien kanssa.

Tästä taas keskustelukumppani Shaul Ha Tarsi kimpaantui ja alkoi ankarasti moittia Simon Ben-Jonahia kaikkien kuullen teeskentelystä ja pelkuruudesta. Shaul suuttui, koska hän pettyi Shimonin ja muiden ystäviensä kaksinaamaiseen ja teennäiseen menettelyyn.

Shaul Ha Tarsi suuttui ja kirjoitti muistiin 

 

Shaul Ha Tarsi raportoi sittemmin tapauksesta.

”Aikaisemmin hän oli ottanut osaa yhteisiin aterioihin pakanuudesta kääntyneiden kanssa. Mutta kun sinne oli tullut Jaakobin luota muutamia miehiä, hän jäi pois ja eristäytyi kääntyneistä, koska pelkäsi niitä, jotka vaativat ympärileikkausta. Samalla tavoin alkoivat teeskennellä myös muut juutalaiset, ja jopa Barnabas [jo aikaisemmin Jerusalemista Antiokiaan tullut, Shaulin=Paavalin läheinen työtoveri] seurasi heidän esimerkkiään.

Näin heidän poikkeavan evankeliumin totuuden tieltä, ja sanoin Keefakselle kaikkien kuullen: ”Jos sinä juutalaisena voit luopua juutalaisten tavoista ja elää pakanoiden lailla, miksi pakotat pakanoita elämään niin kuin juutalaiset?

Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä mitä laki vaatii.”

Shaul Ha Tarsi varoitti vielä tekemästä ”tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan.” (Gal 2:1, 11-21.)

Välikohtaus ei hetkauttanut tuolloin muita kuin vain tuon pienen piirin jäseniä. Suurkaupunki Antiokia jatkoi elämäänsä.

Tässä olivat siis muuan Shimon eli Pietari, eli Keefas, ja eräs Shaul eli Paavali ystävineen ratkomassa tulevan maailmanuskonnon opillisia linjoja Antiokian kaupungin muurien sisäpuolella. Ja todistamassa ihmisen ikiaikaista pelkurimaisuutta.

Ongelma johtui tietysti siitä, että ei ollut ollut huomattu ratkaista yhdessä, miten suhtautua, kun porukkaan alkoi liittyä ulkopuolisia pakanoita, jotka eivät jakaneetkaan samaa yhteistä, tuhansia vuosia vanhaa juutalaista kasvatusta eivätkä hallinneet perinnäissäännösten monimutkaisia kiemuroita. Mikä on saastaista ja mikä on puhdasta.

Uskonveljiksi tuli sellaisia miehiä joita ei ollut ympärileikattu.

Kenelläkään ei ollut silloin Antiokiassa aavistustakaan, että pikkuruisesta juutalaisuuden lahkosta, Jeesus-liikkeestä, kasvaisi maailmanmahti nimeltä kristinusko.

Tiedämme vain kirjoitustaitoisen eliitin ajatuksista

Eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisänen on syventynyt vuosi sitten julkaistussa kirjassaan The Rise of Christian Belief  aikaan, jolloin kristinusko vasta haki muotoaan, kau-kana silloisten vallan-pitäjien piireistä.

Kristinuskon vaatimatto-maan alkuhämärään ensimmäisellä ja toiselta vuosisadalta on olemassa äärettömän vähän valon-kajoa. On arvioitu, että 85 prosenttia sen ajan tiedonlähteistä on tyystin kadonnut. Kuva ajan tapahtumista on rakennettava monin tavoin sattumanvaraisesti valikoituneista tiedonsirpaleista.

– Meille on jäänyt vain kirjoitustaitoiseen eliittiin kuuluvien ihmisten kuvauksia siltä ajalta. Vain aniharva osasi lukea ja kirjoittaa siihen aikaan. Tavallisten pulliaisten käsityksistä on vain vähän tietoa, Räisänen sanoo.

Nimitys kristitty tulee kreikan sanasta khristo, joka on käännös heprean voideltua merkitsevästä sanasta mashiah. Juutalaiset tarkoittivat sanalla pelastaja-kuningasta, vapauttajaa, jota monet juutalaiset odottivat saapuvaksi.

Jeesuksen varhaisten seuraajien mielestä tämä vapauttaja oli jo saapunut, Jeesuksen hahmossa. He eivät silti suinkaan pitäneet itseään juutalaisista erillisenä joukkona. Eiväthän Jeesus enempää kuin Paavalikaan tienneet perustavansa uutta uskontoa. He olivat omasta mielestään edelleen juutalaisia.

– Nimitys khristianoi eli ”kristuslaiset” oli kauan aikaa erittäin harvinainen termi. Paavalin kirjeet ovat kristinuskon varhaisin lähdemateriaali, mutta hänkään ei käytä sitä sanaa kertaakaan, toteaa Räisänen.

Termi kristinusko esiintyy teksteissä ensi kerran vasta toisen vuosisadan alussa. Raamatun kertomuksen mukaan juuri Antiokiassa Jeesus-liikkeen jäsenistä alettiin ensimmäisen kerran käyttää nimitystä kristityt (Apt 11:26), ja sinne oli syntynyt ensimmäinen Jerusalemin ulkopuolella toimiva Jeesuksen seuraajien yhteisö. 

Jeesus-liikkeen irtautuminen juutalaisuudesta oli hidas prosessi ja kesti parisataa vuotta.

Ympärileikkaus  ja Tooran säädökset osa kunnollisen juutalaisen kasvatusta ja identiteettiä

Vedenjakajaksi Jeesus-liikkeen irrottautumisessa juutalaisuudesta muodostui juuri suhtautuminen juutalaisuuden perinteisiin, ikivanhoihin riitteihin, ennen muuta miesten ympärileikkaukseen ja ruokaan liittyviin säädöksiin. 

Perinteestä poikkeavat messias-tulkinnat eivät olisi olleet juutalaisuudessa lopulta kovin häiritseviä, mutta sitä silloiset juutalaiset lainoppineet eivätkä kaikki uuteen Jeesus-liikkeeseen liittynete juutalaisetkaan voineet hyväksyä, että Jeesus-liikkeessä luovuttaisiin vanhoista uskomuksista, laeista, joiden puolesta isät olivat kuolleet uskonvainoissa.

– Viittaan erityisesti makkabiajan vainoihin parisataa vuotta aiemmin, sanoo Heikki Räisänen. Tuolloin syyrialainen hallitsija Antiokhos IV Epifanes oli yrittänyt pakkokäännyttää juutalaisia kreikkalaisten jumaluskoon, josta hän oli tehnyt valtionuskonnon. Ympärileikkaus ja muut juutalaisuuden lait kiellettiin. Juutalaisia surmattiin heidän puolustaessaan ympärileikkauksen välttämättömyyttä ja Tooran ruokailusäädöksiä.

Juutalaiset aloittivat silloin vuosia jatkuneen sissisodan Juudas Makkabin johdolla ja valloittivat lopulta Jerusalemin takaisin itselleen vuonna 165 eaa (tosin silloinkin tilapäisesti). Ympärileikkaus määrättiin jälleen pakolliseksi ja muut juutalaiset tavat säädettiin laiksi.

Sodan kärsimyksillä takaisin lunastetuista isien perinnäissäännöistä ja rituaaleista oli tullut vahvoja juutalaisuuden identiteetin määrittäjiä. Juutalaiset pitivät itsestäänsevänä, että juutalaisuuteen kehkeytyvässä uudessa Jeesus-lahkossa edelleen noudatetaan tuttua juutalaista lakia ja perinteitä. Myös juutalaistaustaiset Jeesus-liikkeen jäsenet itse pitivät tätä itsestään selvänä, ainakin aluksi.

Mutta asia ratkaistiin toisin, kauaskantoisin seurauksin.

 Perinnäislaeista luopuminen vauhditti kristinuskon leviämistä  

 Paavali oli joutunut vähän väliä  ristiriitoihin  juutalaiskristittyjen kanssa perinnäissäädöksistä (2 Kor. 11:5, 12:11, Gal 2: 14 ) . 

 Nyt  täällä Antiokian juutalaiskaupunginosan kujalla syntyneessä kiistassa oli kyse nimenomaan ympärileikkauksesta.

Paavalin mielestä Jeesus-uskoon kääntyneiltä, joilla ei siis ollut takanaan kotikasvatusta juutalaisuuden lakeihin,  ei tarvinnut edellyttää ympärileikkausta, mitä taas valtavirran juutalaiset ja monet Jeesusta seuraavien ryhmittymätkin olivat vaatineet. Paavali ei voinut asettua heidän kannalleen.

– Lopulta Paavalin linjanveto voitti kiistan, toteaa Heikki Räisänen. Ja todennäköisesti moni ensimmäisen vuosisadan kristitty olisi suuresti hämmästynyt, jos hän nyt näkisi, mihin asemaan Paavali ja hänen koulukuntansa on päässyt.

Paavalin voitolla oli jälkiseurauksensa. Ympärileikkauksen laista luopuminen aiheutti selvän skisman vanhan äiti-juutalaisuuden suuntaan, josta ei ollut ollut alkuun lainkaan aikomusta irrottautua, mutta samalla ratkaisu teki Jeesuksen opetusten levittämisen paljon helpommaksi muille kuin juutalaisille.

Uusi kristinusko suuntautui heti alusta lähtien kansainvälisyyteen ja ylitti kulttuuri- ja elämäntaparajoja.

Voi kysyä, kunka moni maailmassa olisi nyt kuullut mitään kristinuskosta, jos se olisi mukautunut juutalaisuuden normistoon ja jäänyt yhdeksi suuntaukseksi juutalaisuuden sisälle. Jos se olisi pitänyt kiinni vaatimuksesta,  että pelastuksen ehto on että kaikki miehet ovat ympärileikattuja.

Vapaaehtoinen alistuminen ympärileikkaukseen ei ollut mikään pikkujuttu aikuiselle miehelle kaksi tuhatta vuotta sitten, oloissa, jolloin ei ollut kivunlievitystä tarjolla. Se mikä voitiin tehdä avuttomalle kahdeksan päivän ikäiselle poikavauvalle juutalaisperheessä, ei ole yhtä yksinkertaista aikuisen miehen näkökulmasta.

Apostolien yhteinen kokous Jerusalemissa lopulta päätti noin vuoden 50 tienoilla j.a.a., ettei uusilta käännynnäisiltä enää vaadita ympärileikkausta.

– Tärkeä kohderyhmä Jeesus-liikkeelle olivat synagogien liepeillä liikkuvat pakanat, jotka sympatisoivat juutalaisuutta, mutta joille ympärileikkaus oli ylittämätön raja. Heille liittyminen Jeesus-liikkeeseen helpottui, toteaa Heikki Räisänen.

Moninaisia tulkintoja ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla

Jeesuksen seuraajat, varhaiset kristityt, odottivat milloin hyvänsä lähitulevaisuudessa tapahtuvaa suurta käännettä, Messiaan saapumista. Uskottiin, että Jeesus palaisi maan päälle heidän omana elinaikanaan ja aivan konkreettisesti. 

Alkuaan Jumalan valtakunnan odotus oli Jeesus-liikkeen jäsenille siis varsin konkreettinen haave. Valtakunta pystytettäisiin maan päälle. Tässä tulkinnassa piili myös sen poliittinen vetovoimaisuus, joka kiinnosti myös muita roomalaisten alistamia kansoja.

– Jumalan valtakunnan tuleminen sellaisenaan olisi merkinnyt Rooman valtakunnan loppua, huomauttaa Heikki Räisänen.

Niin odotti myös Paavali itse,  jonka kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia osia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli saarnattu: Jumalan valtakuntaa ei tullut maan päälle, ei myöskään tuhatvuotista valtakuntaa eikä maailmanloppua. Sen sijaan syntyi yhä uusia kristittyjen ryhmiä, joissa kehkeytyi uusia kysymyksiä ja uusia vastauksia omasta uskostaan ja Jeesuksen merkityksestä.

Varhaisten kristinuskon seurakuntien teologinen oppi ei tullut valmiina, koska sitä ei ollut missään olemassa. Se muotoutui ihmisten keskinäisessä vuorovaikutusprosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä.

Konkreettisen tulkinnan rinnalle luotiinkin jo varhain henkisempi, käsitteellisempi tulkinta lopunajoista. Viimeinen tuomio tapahtuukin vasta tuonpuoleisuudessa ja yksilön osalta hänen kuolemansa jälkeen.

Myös Jeesuksesta liikkui monenlaisia teorioita. Joillekin hän oli ihminen, jonka Jumala oli valinnut ihmmisten keskuudesta suorittamaan tehtävää maan päällä. He uskoivat Jumalan asettaneen hänet erikoistehtävään joko jo sikiämisessä, syntymässä, kasteessa tai vasta herättäessään hänet kuolleista.

Toiset taas esittivät tulkinnan, että Jeesus onkin ollut olemassa Jumalan rinnalla jo aikojen alusta lähtien. Jeesus olisi sitten lähetetty maan päälle, minkä jälkeen hän palasi takaisin taivaaseen. Jotkut puolestaan ajattelivat, että Jeesuksen ruumis oli ollut kaikenkaikkiaan jonkinlainen illuusio, ei lainkaanakokreettisesti lihaa ja verta .

Kristittyjen suuntauksia toisella vuosisadalla

Jeesus-liikkeen sisällä valta-asemaan nousemassa olleen juutalais-hellenistisen suuntauksen kilpailijoita varhaisaikoina olivat etenkin monenlaiset gnostilaiset suuntaukset sekä Markionin kannattajat. Monia muitakin pienempiä ja enemmän tai vähemmän lyhytaikaisia  ryhmittymiä esiintyi.

Markionilaisuus 

Toisella vuosisadalla vaikuttanut Markion oli vauras laivanvarustaja, josta tuli uuden Jeesus-uskon, kristinuskon radikaali opettaja. Hän eli puoli vuosisataa Paavalin jälkeen (n. 80 – 160 j.a.a.) ja vaikutti erityisesti Roomassa.

Markionin mukaan oikea kristillinen oppi olikin Paavalin jälkeen päässyt rappeutumaan, ja hänen pyrkimyksenään oli palauttaa oppi ”alkuperäiseen puhtauteensa”. Hän perusti seurakunnan Roomaan v. 144 j.a.a.

Markionin teologisen ajattelun perusidea on jyrkkä ero vanhatestamentillisen luojajumalan ja Jeesuksen isän välillä. Hän erotti juutalaisten jumalan kokonaan erilleen uudesta Jeesuksen opista.

Markionin mukaan näissä kahdessa on kyse kokonaan eri jumalista. Vanhatestamentillinen luojajumala on oikukas, mielivaltainen itsevaltias,  ankara tuomari, kun taas Jeesuksen isä on hyvä, lempeä ja  ja armahtava jumaluus. Markion ajatteli Jeesuksen ilmoittaneen ihmiskunnalle kokonaan aiemmin tuntemattoman, armollisen hyvyyden jumalan.

Vanhatestamentillisen Jumalan myötä Markion hylkäsi kokonaan myös silloisen hepreankielisen Raamatun, eli Vanhan testamentin . Sen sijaan hän kokosi hyväksymänsä varhaiskristilliset kirjoitukset yhteen ja nosti näin tehdessään ensimmäisenä uuden uskon pyhien kirjojen asemaan Jeesukseen liittyvät kirjoitukset, joita nimitettiin  evankeliumiksi (=  kristinuskon alkuaikana syntyneet tekstit, jossa kerrottiin Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta)  sekä joukon Paavalin kirjeitä. 

Hän hyväksyi vain Luukkaan evankeliumin tietyt osat ja Paavalin kirjeet, mutta samalla hän vastusti teologisia spekulaatioita niiden tekstien pohjalta, varsinkin ruumiin ylösnousemuksesta.

Markionin tekstikokoelma vaikutti merkittävällä tavalla siihen, että kristillinen kirkko ryhtyi sittemmin keräämään hyväksymiään kirjoituksia yhteen virallisesti auktorisoiduksi pyhien tekstien kokoelmaksi, joka tulos on nykyinen kristinuskon Raamattu. Markion oli siis luomassa ensimmäistä, varhaista ideaa myöhemmin kootusta  Uudesta testamentin kaanonista, siihen hyväksyttävistä teksteistä. 

Itse hän hyväksyi tekstikokoelmaan evankeliumeista vain itse muokkaamansa version Luukkaan evankeliumista ja apostolisista kirjoituksista vain osan Paavalin kirjeistä.

– Markionilaisuus oli hyvin menestyksellinen vaihtoehto. Hämmästyttävästi se kesti vuosisatojen ajan, vaikka sen kannattajat eivät saaneet mennä naimisiin, sanoo Heikki Räisänen.

Kirkkoisät tuomitsivat markionilaisuuden harhaopiksi. Markionin kuoltua noin vuonna 160 hänen oppilaansa jatkoivat kirkon toimintaa, mutta katolisen kirkon vastustuksen vuoksi markionilaisuus menetti merkityksensä lännessä 200-luvulla. Idässä kirkko jatkoi toimintaansa vielä 300-luvulla, mutta monet markionilaiset liittyivät manikealaisiin.

Gnostilaisuus

Gnostilaisuus puolestaan ammensi platonistisesta filosofiasta käsityksessään luomisesta, jumaluudesta ja ihmisyydestä. Gnostilaisuuden katsotaan historiallisesti syntyneen jo ennen Jeesus-liikettä ja sen näkemyksillä oli juurensa mesopotamialaisissa, egyptiläisissä ja intialaisissa uskonnoista sekä joiddakin juutalaisuuden suuntauksissa. Gnostilaisuuden ideat vaikuttivat selvästi vasta syntymässä olleen uuden kristinuskon näkemyksiin.

Gnostilaiset uskoivat, että ihmisellä oli jumalallinen alkuperä ja sielu on olemassa jo ennen ruumiillista elämää  (pre-eksistenssi).  Filosofi Platon (427–347 eaa.) oli opettanut, että ihmisen sielu on ikuinen ja kuolematon, on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan, ja että ihmisellä on jo syntyessään sielussaan olemassa  jumalallinen tietämys. 

Platonin ajattelu omaksuttiin gnostilaisuuteen juutalaisuuden vaikutteiden kautta. Ajatus ikuisesta ja kuolemattomasta sielusta ei tosin kuulunut viralliseen juutalaiseen teologiaan,  mutta tiettävästi eräät rabbit olivat opettaneet pre-eksistenssi-ajatusta jo ennen ajanlaskun alkua (ns. juutalaisuuden apokryfiset kirjat).

Sama ajatus löytyy nykyaikana vanhoillislestadiolaisuuden teologisesta ajattelusta, jossa keskeistä normia, ehkäisykieltoa, perustellaan sillä että jokaisen naisen synnytettäväksi on ennalta määrätty tietty määrä lapsia, jo ennen syntymää olemassa olevia ihmisten ”sieluja”, joiden ihmiseksi tulemisen ehkäisymenetelmän käyttö estäisi. Samoin juuriltaan platonilaisuutta on lestadiolaisuuden  ja toisaalta islamin idea siitä että kaikki ihmiset ovat syntyessään ”uskovaisia”,  jumalan lapsia, jotka aikuistuessaan joutuvat eroon tästä jumalallisesta ymmärryksestä ja yhteydestä, mikäli heitä ei kasvateta oikean uskonyhteisön sisällä omaksumaan oikeat käsitykset.

Myös gnostilaisilla oli markiolaisuuden tapaan kaksijakoinen jumaluuskäsitys, jossa ihmisen luojajumala ja sielun jumala olivat erillisiä jumaluuksia. Ihmisen ruumiin luoja on alempi jumaluus, eräänalinen demiurgi, kun taas ihmisen sielu on peräisin korkeimmalta jumalalta.

Ruumiiseen joutuminen on alemman luojajumalan työtä ja sen tarkoituksena oli saada ihminen unohtamaan jumalallinen alkuperänsä. Jeesuksesta tuli vapauttaja, häntä pidettiiin yhtenä  ilmoittajista, jotka herättelevät ihmistä muistamaan jälleen jumalallisen alkuperänsä. Hän toi tiedon, että aineen kahleista on mahdollista päästä pois.

Ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla gnostilaisuus tuotti ainakin toistakymmentä erilaista suuntausta, tunnetuimpina niistä valentinolaiseen kristillisyys ja setiläinen gnostilaisuus.

Opillisesti yhtenäistä ”alkuseurakuntaa” ei ole ollut koskaan olemassa

Varhaisvaiheessa vallinnut opillinen moninaisuus edisti liikkeen leviämistä. Toisinajattelijoita ei tuomittu. Esimerkiksi Roomassa varhaiset seurakunnat (ryhmät) olivat varsin suvaitsevaisia toisiaan kohtaan. Eri puolilla syntyneet ryhmittymät ottivat tapohinsa vaikutteita omasta elinympäristöstään ja siellä vallinneista ajatuksista.

Varhaisten kristittyjen uskomisen opilisessa moninaisuudessa ja ryhmittymien kirjavuudessa Heikki Räisänen löytää vain yhden piirteen, joka yhdisti kaikkia. He kaikki uskoivat Jeesuksen erikoismerkitykseen.

– Mutta he kukin ymmärsivät Jeesuksen hahmon ja merkityksen hyvin erilaisin tavoin, toteaa Räisänen. Mitään yhtenäistä ”alkuseurakuntaa” ei siten ole ollut koskaan olemassa. Ei opillisesti, ei maantieteellisesti eikä elämäntapojen osalta.

Suvaitsevaisuus vauhditti uuden uskon leviämistä 

Uuden uskonnon menestyksen avain oli, että käännynnäisille pidettiin kynnys matalana. Enää ei edellytetty juutalaisten säädösten noudattamista, vaan kaikki muunuskoiset palvontamuodot yksinkertaisesti vain nimitettiin uudelleen, kristillisiksi tavoiksi. Näin esimerkiksi joulun vietto, roomalaisten saturnalia-juhla, muutettiin Jeesuksen syntymäjuhlaksi, kun kristinuskosta tuli valtauskonto. Perinteellisiä, ihmisille rakkaiksi tulleita tapoja ei kielletty, vaan niille annettiin vain uusi  kristillisen nimitys ja sisältö.

Suvaitsevaisuuden rinnalla alkoivat myös uudet erimielisyydet syventyä, ja opillisista kiistoista tuli arkipäivää. Myöhemmin kristinuskon alkaessa institutionalisoitua kirkoksi, siitä erosi tai erotettiin monia erilaisia ryhmiä ja paikalliskirkkoja, esimerkiksi areiolaiset, apollinarialaiset, nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit. 300-luvulle tultaessa eri ryhmiä oli syntynyt jo sadoittain lisää.

300-luvulla alkuseurakunta voidaan katsoa jollakin tavalla järjestäytyneeksi kirkoksi.Kristinuskon levitessä juuri Antiokia oli yksi viidestä partiarkaatista – muut olivat Jerusalem, Aleksandria, Konstantinopoli ja Rooma.

Tutkijoiden arvioiden mukaan kristittyjä oli 300-luvun alussa runsaat kuusi miljoonaa Rooman 60 miljoonasta asukkaasta. Sen aikaisen kirkon kuva alkoi olla jo melko selkeä: kirkolliset virat, kirkon hallinto, jumalanpalvelus ja kristillinen juhlakalenteri olivat vakiintuneet. Gnostilaisuus oli silloin jo tuomittu harhaopiksi ja eristetty kristittyjen yhteydestä.

Kului enää vain vähän aikaa, ja kristinusko sai vankan aseman muiden uskontojen rinnalla Rooman valtakunnassa. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Lähteet:

Mikko Puttonen: Jeesuksen yhdistämät. Yliopisto, Helsingin yliopiston tiedelehti 8, 2010. Heikki Räisäsen haastattelu.

Joona Salminen: Viimeiset ensin − Heikki Räisänen ja varhaisten kristittyjen aatemaailma. Teologia.fi 14.4.2010.

Heikki Räisänen & Tuomas Nyyssölä:  Kirjauutuus: Miten Kristus ymmärrettiin varhaiskristillisenä aikana? Teologia.fi 22.10.2009.

Heikki Räisänen: Oppi kehittyy maailman mukana. Tiede nro 10/2011, s. 24-25.

Timo Saarinen: Kristityn vapaudesta. Kirkko ja Kaupunki 8.1.2010. Heikki Räisäsen haastattelu.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Gnosis, Gnostilainen Seura ry.

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Nag Hammadin kätketty viisaus. Gnostilaisia ja muita varhaiskristillisä tekstejä. Toim. Ismo Dunderberg ja Antti Marjanen.2. täyd.p. Helsinki, WSOY, 2005.

 Onko Heikki Räisänenkin ”etninen kristitty”

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Heikki Räisäsen teoksia:

Mitä varhaiset kristityt uskoivat.  WSOY 2011.

The Rise of Christian Beliefs (Kristillisten uskomusten synty) Fortress Press, 2009.

– Teos käsittelee kristillisten oppien muuttuvaisuutta. Sen aikajana ulottuu Jeesusta edeltävästä tilanteesta 200-luvun alkuun. Räisänen osoittaa, miten mutkikas oppisikermä liittyy kristitinuskon eri suuntausten yritykseen muokata yhtenäinen oppi ruumiin ylösnousemuksesta, sielun kuolemattomuudesta, viimeisestä tuomiosta ja taivaasta.

Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986.

Miten ymmärrän Raamattua oikein. Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailu. Kirjapaja 1981.

Raamattunäkemystä etsimässä . Gaudeamus 1984.

Raamattutieto. Otava, 1978 (6. painos 1997) (Yhdessä Esko Saarisen kanssa.)

Rosoinen Raamattu.  WSOY 2006

Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino 1989.

Uuteen uskoon:  kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kirjapaja 1993.

(Kirjoittaja: Verstaalla pohtija.)

*    *     *

Heikki Räisänen on teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut 10 vuotta Suomen Akatemian tutkijaprofessorina ja viisivuotiskauden akatemiaprofessorina. Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on valittu yhdeksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä. Tutkimusprojektin aiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.

Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston ja Uppsalan yliopiston kunniatohtori. (Wikipedia.)

3 kommenttia

Kategoria(t): elämäntapa, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hajaannukset, hengellisyys, historia, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, normit, norms, opilliset kysymykset, Paavali, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, seurakunta, seurakuntaoppi, suvaitsevaisuus, synnit, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Onko Heikki Räisänenkin ”etninen” kristitty


Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia. Näin sanoo s yksi maailman arvostetuimmista Raamatun tuntijoista, Uuden testamentin tutkimuksen emeritusprofessori Heikki Räisänen.

Kristityllä ihmisellä on todellisuudessa täysi vapaus olla uskomatta sitä, mitä ei enää voi uskoa. Mitään ”alkuperäistä”, yhtä muuttumatonta oppia ja uskoa ei ole ollut koskaan olemassakaan, vaan heti alun pitäen kristinuskossa  esiintyi monia erilaisia tulkintoja.

Raamattua ei siksi pitäisi korottaa liian korkealle jalustalle. Kristinuskon kehitystä tutkiessaan Räisänen on todennut Raamatun eri osien pitkälle tuntemattomiksi jääneiden kirjoittajien ristiriitaiset ainekset ja kirjaan sisältyvät jopa räikeät eettiset ongelmat moraaliselta kannalta. Oman vakaumuksensa suhteen professori tunnustautuu yhtäkaikki kristityksi – kulttuurisyistä.

Vanhoillislestadiolaisuuden keskustelupalstojen vakiokysymyksiin kuuluu sen pohtiminen, onko ”jumalanvaltakunta” eli SRK-lestadiolainen herätysliike ollut muuttumaton ja onko se erehtymätön. Jumalan sanan sanotaan olevan ikuinen ja muuttumaton.  Kuinka sitten on mahdollista,  että – jopa ihmisiän lyhyydestä huolimatta – monet ovat kuitenkin panneet merkille ilmiselviä muutoksia uskon opillisissa ja käytännön uskonelämään liittyvissä asioissa?

Uskovaiset ovat aikaisempina vuosikymmeninä pitäneet syntinä valokuvaamista, polkupyörää, radiota, permanenttia, miehen partaa ja pitkiä hiuksia, naisen pukeutumista pitkiin housuihin jne. Samoin Päivämiehen vanhoista kirjoituksista on löydetty nyky-lestadiolaisille outoja syntejä, joita SRK:n puhuja ei enää nykyisin synniksi julista, kuten uudenvuoden tinan valaminen, kotivideot tai minihame. Konsertit on julistettu synniksi SRK:n johtokunnan arvovallalla.

Kun nämä muutokset otetaan esille puhujan tai kenen hyvänsä uskovan kanssa, tämä yleensä väheksyy niitä jollain tavalla merkityksettöminä pikkujuttuina. Kysymykseen ei saa vastausta, vaan vain asian sivuuttavan, vähättelevän kommentin: ”Mitä lie ollut silloin joskus jossain, lakihenkinen ylilyönti.”

Miksi kuitenkaan tämän päivän SRK-lestadiolaisuudessa synniksi leimattuja asioita ei voida samalla lailla sivuuttaa mitättöminä pikkujuttuina? Ehkäisy ja televisio eivät olekaan enää syntiä, vaan merkityksettömiä sivuseikkoja joita ei pidä korostaa… Mutta mitä tapahtuisi, jos puhuja sanoinsi tämän ääneen seuroissa?

Milloin näistä tänä päivänä syntinä pidetystä tuleekin ”merkityksetön sivuseikka” ja ”lakihenkinen ylilyönti”?

Jotkut ovat havainneet myös uskonopillisia muutoksia, sillä SRK:n virallinen dogmatiikan kollektiivi-paavi, puhujainkokous, on päättänyt, että seurakunnan auktoriteetti on samanveroinen kuin Raamattu (Valkealan puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007). Puhujainkokousten asettamat kiellot ja seurakunnassa muutoin keksityt elämäntapaa koskevat ”armoneuvot” ovat nykyisin samanveroisesti velvoittavia kuin Jumalan kymmenen käskyä.

Ei ehkä tiedetä, että lestadiolaisuuden historiassa on dokumentteja, joissa nimenomaan kiistetään tällainen opetus.

Silloin ennen korostettiin, että juuri ja vain Raamattu on uskon ylin ohje eikä sen rinnalle tule asettaa mitään muuta.  Mutta ovat tulleet uudet sukupolvet, joilla ei ole enää tietoa siitä miten uskottiin ennen.

Ja onko sillä opilla lopulta niin väliäkään? Vanhoillislestadiolaisuuteen voi kuulua ateistikin.

Kristinusko oli alusta alkaen moniaineksista ja muuttuvaa

Kysymys Jumalan sanan ja uskomisen muuttumisesta on yhä ilmeisempi lestadiolaisuuden lisäksi kaikille kristityille, mutta silti halutaan kynsin hampain pitää yllä illuusiota  muuttumattomuudesta. Toivotaan ja kaivataan sitä, että olisi edes jotakin, joka ei muutu.

Heikki Räisäsen mielestä monimielisestä ja värikkäästä Raamatusta ei koskaan ole ollut uskon ylimmäksi ohjeeksi, sillä kristinusko on alusta alkaen ollut muuttuvaa.

Räisänen näyttää lehtileikettä. Siinä Espoon piispa Mikko Heikka puolustaa homoseksuaalien oikeutta kirkolliseen siunaamiseen käyttäen apunaan jakoa, jonka mukaan kristinuskoon kuuluu yhtäältä muuttumaton uskon alue ja toisaalta muuttuva etiikan alue.

Moraalisen arvioinnin tuloksena uskovainen voi jättää huomiotta Raamatun kielteisen asenteen homoseksuaalisuuteen, inhimillisyyden tähden. Uskova voi jatkaa uskovana elämistään vaikka ei itse asetukaan Raamatun kannalle tässä asiassa. Heikan mukaan käsitys homoseksuaalisuudesta kuuluu muuttuvan etiikan alaan ja siksi kirkko voi muuttaa suhtautumisensa myönteiseksi homoseksuaaleja kohtaan.

Oma kinastelunsa aihe tietysti on, kumpaan alaan seksuaalietiikka kokonaisuudessaan ylipäätään kuuluu, muuttumattoman uskon ryhmään vai muuttuvaan etiikan alueeseen.

Heikki Räisänen kuitenkin kyseenalaistaa täysin Heikan jaon jo peruslähtökohdiltaan.

– Ratkaisevan eron tekeminen muuttumattoman uskon ja muuttuvan etiikan välillä on kyseenalaista siksi,  että sen mukaan todella olisi olemassa jokin ”muuttumaton usko”, johon ei voisi kajota. Sellaista aluetta ei kuitenkaan ole olemassa. Kirkon usko on nimittäin ollut yhtä lailla jatkuvasti muuttuvaa kuin kirkon etiikkakin, alusta alkaen, Räisänen sanoo.

– Samat 300-luvun teologit ovat muotoilleet sekä uskon että etiikan. Seksuaali- ja avioliittoetiikassa he todellakin olivat aikamoisia askeetteja. Jos emme usko nykyisin heitä enää seksuaalietiikassa, miksi uskoisimme heidän erehtymättömyyttään uskon totuuksissakaan yhtään sen enempää?

Räisänen on julkaissut kirjan The Rise of Christian Beliefs (Kristillisten uskomusten synty; Fortress Press, 2009), joka käsittelee juuri kristillisten oppien muuttuvaisuutta. Sen aikajana ulottuu Jeesusta edeltävästä tilanteesta 200-luvun alkuun. Joidenkin yksityiskohtien osalta tarkastellaan myöhempääkin uskomusten kehitystä.

– Mitään yhtä muuttumatonta uskoa ei ole ollut koskaan olemassa, vaan heti alun pitäen esiintyi erilaisia tulkintoja siitä mitä uskominen oikeastaan on ja mihin on uskottava, Räisänen sanoo.

Yhtä ainoaa oppia ei alkuaankaan ole ollut olemassa

Heikki Räisänen toivoo, että kirkko ottaisi vakavasti raamatuntutkimuksen tulokset.

– Varhaiskristillinen ajattelu oli hyvin moninaista. Uskon värikäs kirjo on nykyisin monelle ongelma, mutta toisaalta monelle myös hyvin vapauttavaa tietoa. Jos meitä kristittyjä on nykyään moneksi, niin jo alussakin vallitsi opin ymmärryksessä värikäs monimuotoisuus.

Uusi testamentti ja sen ohessa kirkon opit eivät syntyneet hetkessä. Ne muotoutuivat keskenään erilaisista ja ristiriitaisistakin tulkinnoista historian mittaan. Kaikki alkoi siitä, kun Jeesus Nasaretilainen alkoi Johannes Kastajan jälkeen julistaa pian tulevaa Jumalan valtakuntaa.

Oppi muotoutui monivaiheisessa inhimillisessä prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä.

Jeesuksen seuraajat, varhaiset kristityt, odottivat suurta käännettä, Messiaan saapumista. Tämän uskottiin tapahtuvat heidän omana elinaikanaan. Niin odotti myös Paavali, jonka kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia osia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli saarnattu: Jumalan valtakuntaa ei tullut maan päälle, ei myöskään tuhatvuotista valtakuntaa eikä maailmanloppua. Sen sijaan syntyi yhä uusia ja uusia kristittyjen ryhmiä, joilla oli erilaisia kysymyksiä ja vastauksia omasta uskostaan ja Jeesuksen merkityksestä.

Oppi ei tullut valmiina, sitä ei ollut missään olemassa. Se muotoutui prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä. Ristiriitaisuuksia ratkottiin myös kompromisseilla, joista osa nyt muistetaan ”luovuttamattomina uskon totuuksina”. Osa niistä on mieluiten haluttu unohtaa historian yöhön. 

Tämä varioiminen on siitä saakka jatkunut ja jatkuu edelleen. Lestadiolaisuus on yksi kristinuskon muunnelma siinä kuin jehovalaisuus, helluntailaisuus tai katolisen tai ev.-lut. kirkon oppikin.

Risto Leppäsen tuore väitöskirja vahvistaa tämän varioimisen käytännössä jatkuvan edelleen, myös esimerkiksi em. liikkeiden sisällä. Luterilaisen kirkkomme papeilla on erilaisia raamattunäkemyksiä, joiden pohjalta he itse Raamattua lukevat ja tekevät valintoja  tärkeiden ja vähemmän merkityksellisten ajatusten välillä.

Jeesuksen ristiriitaisuudet, hatara kolminaisuusoppi ja hämärä oppi ihmisen ylösnousemuksesta

Raamatuntutkimus on joutunut kyseenalaistamaan uskontunnustuksen keskeisimmätkin asiat, kuten kolminaisuusopin ja ylösnousemusopin.  – Kirkko on maalannut itsensä nurkkaan väittäessään, että kaikki perustuu Raamattuun, Heikki Räisänen arvelee.

– Kirkon opin kannalta yksi vaikeimpia kysymyksiä on se, miten Jeesus nähdään. Olen provosoivasti otsikoinut yhden kirjani luvun ”Tosi jumala vai tosi ihminen”, enkä edelleenkään ymmärrä, miten jumaluus ja ihmisyys voidaan konkreettisesti sovittaa yhteen. Jeesus on toisissa lähteissä hyvin inhimillinen ja toisissa, esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa, hyvin jumalallinen hahmo.

– Myös kolminaisuusopilla, jonka mukaan Jumalassa on kolme erottamatonta persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki – on hyvin hatarat raamatulliset juuret. Itse ongelma, jota opilla yritetään ratkaista, nousee kyllä Raamatusta. Myös pelastuskäsityksiä on monenlaisia. Luterilaisille tutuin, jossa Jeesuksen ristinkuolema nähdään syntien sovituksena, on Raamatussa vain yksi monien joukossa.

Myös ylösnousemusoppi on sekava rakennelma. Apostolisessa uskontunnustuksessa esimerkiksi usko ruumiin – alkutekstissä sananmukaisesti lihan  – ylösnousemukseen on vaikeasti omaksuttava kohta. Kirjassaan Räisänen osoittaa, miten mutkikas oppisikermä liittyy yritykseen muokata yhtenäinen oppi ruumiin ylösnousemuksesta, sielun kuolemattomuudesta, viimeisestä tuomiosta ja taivaasta.

Mitä jää jäljelle kristinuskosta, jos hylkäämme keskeisimmät opit?

–Tilanne ei parane oppeja uudelleen määrittelemällä. En usko uusiin uskontunnustuksiin. Opit pitäisi nähdä olevan parhaimmillaankin vain likiarvoja. Ne ovat yrityksiä tulkita joitakin perustavia inhimillisiä kokemuksia.

–Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia.

Luterilainen Katekismus väittää ilmaisevansa suppeasti Raamatun keskeisen sisällön. Tämä ei raamatuntutkijan mielestä pidä paikkansa. Korrektimpaa olisi sanoa, että se esittää luterilaisen uskontulkinnan Raamatulla höystettynä.

Samasta Raamatusta voitaisiin johtaa yhtä perustellusti toisenlainenkin kristinuskon muoto. Ja näin onkin tapahtunut. Esimerkiksi SRK-vanhoillislestadiolaisuus, vaikka toimiikin Suomen luterilaisen kirkon sisällä, on ottanut oppiinsa paljon vasta 1900-luvulla keksittyjä tulkintoja. On tunnettua, että moni niistä kytkeytyy asenteiltaan katolisen kirkon dogmatiikkaan, selvimmin SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta jatkuvana  ilmoituksena.  

Vääryyksien ja syrjinnän juuret jo Raamatussa

Raamatussa on paljon oppeja, joita nykyihminen ei voi kuin tuomita moraalisesti epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja epäeettisiksi. Myös Raamatun moraalinen kritiikki kuuluu nykyaikaiseen raamatuntutkimukseen. Kritiikin kohteena voi olla vaikkapa Vanhan testamentin Jumalan raakuus ja epäoikeudenmukaisuus muita kansoja kohtaan. Myös Raamatun käytön historia voi olla kritiikin kohteena. 

– Raamatulla puolustetut historian vääryydet eivät aina ole perustuneet ”väärään tulkintaan” – päinvastoin, Raamattua on ehkä luettu aivan oikein. Joidenkin vääryyksien, kuten juutalaisvastaisuuden, juuret ovat jo Raamatussa itsessään, Räisänen sanoo.

Samoin esimerkiksi helvetti on kirkon uskon kannalta vaikea asia, jonka väkevimmin esittää juuri Jeesus. Moni uskova haluaisi mieluiten muistaa hänet vain rakkauden sanomasta.

– Helvetti-opille löytyy paljon raamatullista perustaa, mutta silti kirkko on käytännössä luopunut sen julistamisesta – myöntämättä kuitenkaan sivuuttavansa kaikessa hiljaisuudessa Raamatun näkemyksen. Ev.-lut. kirkkomme papeista 69% uskoo helvetin olemassaoloon, siis 31% kyseenalaistaa helvetintuomion.

Räisäselle itselleen helvettiopin vakavin eettinen ongelma on rangaistuksen järjetön epäsuhta rikkeeseen nähden. Rangaistuksen ajatus itsessään ei ole epämoraalinen, mutta on pakko kysyä, miten Jumala voi määrätä ihmiselle rangaistukseksi ikuisen piinan? Etenkin kun luterilaisen armo-opin mukaan ihmisen kyky valita pelastuksen ja helvetin välillä on jokseenkin olematon? Kaikkihan on Jumalan kädessä…

Räisänen ei ole ensimmäinen kristitty helvettiopin kriitikko. Ikuisen rangaistuksen kyseenalaistivat jo esimerkiksi 100-luvulla jaa. eläneet arvostetut teologit Origenes ja Kleemens Aleksandrialainen. Heidän kritiikkinsä lähtökohta oli moraalinen: Jumala ei voi syyllistyä kostamiseen.

Kuitenkin esimerkiksi Matteuksen evankeliumi tulvii seurakunnalle osoitettuja uhkauksia helvetin katkusta, itkusta ja hammasten kiristyksestä.

Helvetin epäileminen merkitsee siis sekä kirkon uskon että Jeesuksen opetusten kritisoimista. Mutta Räisänen pitää tätä kritiikkiä moraalisesti välttämättömänä, sillä rangaistuksen ikuisuus tuo rikoksen ja rangaistuksen välille räikeän epäsuhdan.

Kyse ei ole oikeudenmukaisesta tuomiosta vaan sadistisesta kostosta.

Entä sitten se kirkon asenne homoseksuaalisuuteen?

Räisäsen mielestä olisi paikallaan sanoa suoraan, että Raamattu suhtautuu selkeän kielteisesti homoseksuaalisuuteen. Moraalisen kritiikin pohjalta kristityn on vain todettava, että homoseksuaalisuuteen suhtautumisen kysymyksiä ei ratkaista Raamatun ilmaiseman asenteen pohjalta, vaan Raamatun kielteinen käsitys ohitetaan tässä, inhimillisyyden tähden.

Räisänen arvelee, että Paavali tuskin olisi suhtautunut ymmärtäväisemmin homoseksuaalisuuteen, vaikka hänelle olisi esitetty nykyaikainen malli vastuullisesta homoseksuaalisesta rakkaussuhteesta.

Tässä asiassa yksinkertaisesti nykyajan tietämys ja valistunut etiikka on ajanut Raamatun käsitysten ohi. Räisänen asettuu ongelman ratkaisemisessa selvästi toisenlaisen logiikan ja argumentaaation kannalle kuin toinen suomalainen, niinikään kansainvälisesti arvostettu Raamatun tutkija, professori Martti Nissinen.

”Etniset” kristityt – elää kristittynä kulttuurisyistä

Oman vakaumuksensa suhteen Heikki Räisänen tunnustautuu ”etniseksi” kristityksi. Hän haluaa olla edelleen kirkon jäsen kulttuurisyistä. Siis samaan tapaan kuin monet lestadiolaiset tänä päivänä tunnustautuvat etnisiksi lestadiolaisiksi.

Tällaiset ihmiset elävät lestadiolaisuuden arvomaailmassa kulttuurisyistä, vaikka eivät varsinaisesti pidä totena lestadiolaisuuden oppeja. Se mitä seuroissa sisällöllisesti saarnataan, saattaa olla heille koko lailla yhdentekevää.

Silti monet heistä haluavat ehdottomasti tulla luetuksi ”sisälle” eli ”uskovaisiksi”.

Kun on lapsesta asti tullut kasvatetuksi vanhoillislestadiolaiseksi ja on tämän tradition tuote, miten sitä muutakaan osaisi olla?

Heikki Räisänen haluaa kutsua itsensä kaltaisten kriittisten epäilijöiden kasvavaa joukkoa kulttuurikristityiksi. Heillä ei ole muuta ohjelmajulistusta kuin ajattelun, epäilemisen ja uskon vapaus ja oikeus pitää itseään silti kristittynä. Tässä yhteydessä on usein käytetty myös termiä tapakristitty.

Professori Räisänen pysyttelee kristittynä, ”koska ei muutakaan voisi olla”.

– Kulttuurikristittynä tiedostan olevani kristillisen kulttuurin tuote. Se on osa identiteettiäni. Suhtaudun kristinuskoon myönteisesti, vaikka en uskokaan moniin sen sisältämiin asioihin.

Raamattuun pitäisi suhtautua kuin aikuistunut lapsi vanhempiinsa 

Mutta miksi sitten olla enää kristitty?

– Miksi kannattaa olla suomalainen? Mitä muutakaan voisin olla? En usko juuri mihinkään kristinuskon oppeihin, mutta olen tämän tradition tuote. Olen enemmän kristitty kuin muslimi, juutalainen tai ateisti. Merkitystään menettää eniten uskonnon teoreettinen ylärakenne, jolla ei loppujen lopuksi ole paljon merkitystä kuin pienelle eliitille.

– Suhteemme Raamattuun voisi olla samanlainen kuin aikuistuneen lapsen suhde äitiinsä tai isäänsä: meidän ei tarvitse ’uskoa’ sitä, mutta saamme oppia siitä ja kiitollisina kunnioittaa ja rakastaa sitä tietäen, että ilman sitä emme olisi siinä missä olemme.

Jotakin tällaisesta suhtautumistavasta voi tunnistaa Ulla Puukon kirjoituksesta, jossa hän kuvaa suhdettaan oman lapsuutensa lestadiolaisuuteen (Kotimaa 25.3.2010).

Heikki Räisänen kertoo, että häneltä on murentunut usko sellaiseen Jumalaan, mitä Raamattu kuvaa, jossa olennaisena juonteena on historian tapahtuvissa toimiva ikään kuin henkilö, joka johtaa historian kulkua ja on samalla kaikkivaltias ja rakastava.

Raamattu on Räisäselle ennen kaikkea inhimillisen kokemuksen kirja, ei sen pyhempi eikä normatiivisempi kuin mikään muukaan.

Arkisesta käytännön kristillisyydestä kulttuurikristityn uskonnollisuus ei paljon poikkea. Tärkeitä asioita ovat edelleen armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.

  *    *

Heikki Räisänen on teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut 10 vuotta Suomen Akatemian tutkijaprofessorina ja viisivuotiskauden akatemiaprofessorina. Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on valittu yhdeksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä. Tutkimusprojektin aiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.

Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston ja Uppsalan yliopiston kunniatohtori. (Wikipedia.)

Lue lisää:

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis 

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja Kaupunki 20.9.2010.

R. K.: Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa  

R. K.: Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010.

Tuukka Matilainen: Ristiriitojen Raamattu. Iltalehti 18.10.2010.

Tuomas: En halua taivaaseen

Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

*     *      *

Lähteet:

Jaakko Heinimäki: Professori esittää moraalisia vaatimuksia Jumalalle. Helsingin Sanomat 4.11.2006. 

Kari Kuula: Kirkon täytyy palata peruskysymyksiin, professori Heikki Räisänen muistuttaa. Savon Sanomat 2004.

Timo Saarinen: Kristityn vapaudesta. Kirkko ja Kaupunki 8.1.2010.

Heikki Räisänen tuntee munaskuitaan myöten ”rosoisen Raamatun”  Kirkko ja Kaupunki 10.10.2006.

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

*     *      *

Heikki Räisäsen suomenkielisiä teoksia:

Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986.

Miten ymmärrän Raamattua oikein. Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailu. Kirjapaja 1981.

Raamattunäkemystä etsimässä . Gaudeamus 1984.

Raamattutieto. Otava, 1978 (6. painos 1997) (Yhdessä Esko Saarisen kanssa.)

Rosoinen Raamattu.  WSOY 2006

Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino 1989.

Uuteen uskoon:  kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kirjapaja 1993.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, historia, iankaikkinen elämä, identiteetti, kaksinaismoralismi, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sielu, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, syrjintä, taivas, tasa-arvo, tieto, tuomitseminen, tutkimus, uskon perusteet, uskontokritiikki, väkivalta