Kuulutko vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen? Tai onko Sinulla muutoin kokemusta vanhoillislestadiolaisuudesta?
Lapin yliopistossa tehdään tutkimusta vanhoillislestadiolaisuuden taloudellisista verkostoista. Tutkimuskohteena on vanhoillislestadiolaisten harjoittama liiketoiminta … Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): alakulttuuri, arvot, yhteisö, yhteisöllisyys
Kotona jokainen päivä alkoi Jeesuksella ja loppui Jeesukseen.
Minusta tuntuu, että jäin lapsena Jeesus-junan alle ja menin menin rikki. Silti olen aina halunnut olla kiltti ja tehdä kompromisseja. Niin kovasti usko on tuntunut rakkauden ehdolta lapsuudenperheessäni.
* * *
Isäni oli Oulun helluntaiseurakunnan lähetti, ja kun minä synnyin, perheemme asui Itävallassa Wienin lähistöllä pienessä vuoristokylässä.
Äiti hoiti meitä perheen neljää lasta. Olohuone toimi seurakuntasalina, ja talomme ulkoseinään oli porattu suuri risti. Koskaan ei saanut kiukutella, varsinkaan kirkonmenojen aikana. Kotona puhuttiin kielillä ja kaatuiltiin pyhän hengen voimasta, ja Jeesusta odotettiin koko ajan. Ei voinut olla varma, kannattaisiko maanantain matematiikan … Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): ahdistus, äitiys, hengellinen väkivalta, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, kasvatus, lapset, lapsuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, perhe, sananjulistajat, seurakunta, suru, syyllistäminen, turvapaikka, uskon jättäminen, vallankäyttö, yksilöllisyys, yksinäisyys
Dokumenttielokuvien ohjaajaksi opiskeleva Moona Pennanen kutsuu nykyisiä ja entisiä lestadiolaisia ja muissa yhteisöissä
eläneitä kertomaan siitä, millaisia omakohtaisia kokemuksia ihmisillä on ankarasta tai tavalla tai toisella uskonnol-lisesti kapeakatseisesta yhteisöstä.
Miten uskonto voi vahingoittaa ihmistä? Dokumentista ei ole tarkoitus tehdä uskon-nonvastaista sinänsä, vaan tavoitteena on antaa tilaa yksityisten ihmisten henkilö-kohtaisille kokemuksille.
Voit lähettää kuvauksen kokemuksistasi, vaikka et olisi valmis esiintymään kas-voillasi dokumentissa. Tässä vaiheessa kerätään ennen kaikkea tausta-tietoa asiasta. Ihmisten omakohtaisista kokemuksista saata-vien iedoiden pohjalta luodaan dokumentin rakennetta ja sisältöä. Kaikkien kokemukset ovat arvokkaita.
Lähetä kuvauksesi sähköpostitse huhti-toukokuun aikana, osoitteella: moona.pennanen@aalto.fi. Lue lisää Moona Pennasen viestistä alla.
Hei,
Opiskelen dokumenttielokuvaohjaajaksi Taiteiden ja Suunnittelun Korkeakoulussa. Olen suunnittelemassa elokuvaa uskonnollisesti ankarassa yhteisössä …Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): ahdistus, eettisyys, eristäminen, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, kiellot, kontrollointi, lapsuus, leimaaminen, mielenterveys, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, seurakunta, spiritualiteetti, syyllistäminen, ulossulkeminen, uskontokritiikki, vallankäyttö, väkivalta, yhteisöllisyys
Miksi pelastumiseen ei riitä pelkkä usko? Tätä kysyn tänään, Kristuksemme taivaaseenastumisen päivänä. Anteeksiantamuksen evankeliumia käytetään rauhanyhdistyksessä tarpeettomien elämäntapanormien aiheuttaman ahdistuksen lievityksenä. Ensin ihmiselle aiheutetaan turhilla höpöasioilla syyllisyys, paha olo. Että otinkin sen saunakaljan! Nuo eivät nyt tykkää minusta! Joudun helvettiin! Sitten paha olo poistetaan evankeliumilla. Saadaan takaisin hyvä olo! Ilman älyttömiä normeja ei tuota arvotonta näytelmää tarvittaisi lainkaan.
Oliko Jeesuksen ristinkuolema perimmältään turha, kun …Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): ahdistus, anteeksianto, armo, arvot, concept of sin, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, johtajat, Jumala, kadotus, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, pietismi, rauhanyhdistys, retoriikka, rippikoulu, seurakuntaoppi, sielu, sielunhoito, sin, spiritualiteetti, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys
Nimimerkki ”T10 n11 m12 u” kertoo, että hänen vanhempansa ja koko perheensä joutui erotetuksi vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä, koska kotiin oli ostettu televisio. Menettely 
perustuu SRK:n vuosikokouksissa tehtyihin päätöksiin. Niiden mukaan sen, joka on hankkinut kotiin television, katsotaan teollaan kieltäneen uskonsa ja hänet erotetaan uskonyhteydestä sekä rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.
Kirjoittaja pitää omalla kohdallaan myönteisenä sitä, että hän ei joutunut elämään vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenenä aikuiseksi saakka. Hän toteaa, että vanhoillislestadiolaisuus ja yleensä fanaattiset uskonliikkeet aiheuttavat jäsenissään riippuvuutta. Liikkeestä irrottautuminen aikuisiässä on monesti vaikeaa. Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): 1960-luku, ban of television, bans, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, irrottautuminen yhteisöstä, kiellot, kontrollointi, lähihistoria, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, norms, painostaminen, perhe, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, synnit, syntilista, televisio, televisiokielto, totteleminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta
”Jos on oikeus vaikkapa väittää, että Raamattu on totista Jumalan sanaa, pitää olla oikeus myös väittää vaikkapa, että ehkäisy tai tietty koru on syntiä. Onhan Raamatussakin nimittäin kohtia, joissa kehotetaan tappamaan muita ihmisiä tietyissä tilanteissa. Tähän verrattuna ehkäisyn tai varsinkaan korujen synnillisyys ei ole edes paha väite.” – Nimimerkki Aleksanteri.
Onko uskonvakaumus oikeastaan lainkaan itse valittu silloin, kun on syntynyt vanhoillislestadiolaiseen kotiin ja lapsesta saakka kasvatettu ”meikäläiseen” elämäntapaan, kysyy Aleksanteri kirjoituksessaan. Ihminen ei näet ole silloin itse ratkaissut liittymistään herätysliikkeeseen. Uskosta on tällöin oikeastaan mahdotonta erotakin, koska ei ole koskaan itse siihen liittynytkään.
Kirjoittajan mukaan lapsuudestaan saakka liikkeeseen kasvatettu ei ole itse tosiasiallisesti koskaan myöskään sitoutunut noudattamaan yhteisön normeja. Hän ei ole edes velvollinen sitoutumaan liikkeensä opetukseen, vaikka jatkaakin talostelua siionissa entiseen tapaan.
Vanhoillislestadiolaisuuden häkellyttävään monimuotoisuuteen viittasi myös Helsingin Sanomien päätoimittajaksi hiljattain valittu Mikael Pentikäinen Kalevan haastattelussa. Hän harmitteli herätysliikkeensä yksiulotteista ja mustavalkoista imagoa. Muut ihmiset eivät ole oikein tunnistaneet vanhoillislestadiolaisuuden ”monimuotoisuutta ja ajattelun moninaisuutta”.
Aleksanterin ajattelu kulkee samoista lähtökohdista kuin Pentikäisen, edeten niin, että niissä tapauksissa, jolloin ihminen ei ole itse tietoisella päätöksellään koskaan vanhoillilestadiolaisuuteen liittynyt, tästä seuraa, että hän ei ole yhteisön jäsenenäkään moraalisesti vastuussa oman herätysliikkeensä opetuksesta eikä siitä, miten se kohtelee jäseniään. 
Onko tämä nyt sitä etnistä vanhoillislestadiolaisuutta? Vastaavasti, jos ihminen on syntynyt romaniyhteisöön, tästä ei tietenkään seuraa, että hän yksilönä olisi vastuussa siitä, millaisia perinnäistapoja yhteisössä harjoitetaan. Yksilö tekee vapaasti omat ratkaisunsa ja valintansa siitä, mihin etnisen yhteisönsä tapoihin hän sitoutuu ja mitkä jättää huomiotta. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että hän lakkaisi olemasta identiteetiltään edelleen romani.
Lapsuudenuskovaisen etninen vanhoillislestadiolais-identiteetti on ehkä tulkittava niin, että ihminen ei ehkä olekaan ”kristitty” tai ”uskovainen” sanan syvällisessä, henkilökohtaista kristillis-moraalista vastuuta tähdentävässä mielessä. Vanhoillislestadiolainen identiteetti saattaa sisältää esimerkiksi suviseurat ja vaikkapa alkoholittoman ja televisiottoman elämäntavan. Mutta mikään kristillis-moraalinen laki ei silloin ehdottomasti velvoita ihmistä esimerkiksi tarkastelemaan oman herätysliikkeen opetusta kristilliseltä tai vaikkapa eettiseltä kannalta.
Jotta siihen olisi eväitä, pitäisikö ehkä alkuun käydä vaikkapa evankelis-luterilaisen seurakunnan rippikoulu?
Opillisten tulkintojen arviointi on Aleksanterin mukaan itse asiassa mahdotontakin, sillä jokaisen uskonnollisen liikkeen oppi koostuu hänen käsityksensä mukaan vain yksittäisten ihmisten subjektiivisista mielipiteistä, vailla mitään suhdetta yhteisön kollektiiviseen opetukseen ja sen julkistamiin kantoihin Raamatun tulkinnasta. Siten ne eivät olisi millään muotoa yhteismitallisia ja punnittavia perusteluja uskolle. Aleksanterin mukaan loppupeleissä mikään mielipide ei ole toistansa oikeampi.
Vanhoillislestadiolaisuudesta keskusteltaessa onkin usein pääädytty samaan yksityisten mielipiteiden korostukseen. Tällöin vanhoillislestadiolaisuuden myönteiset puolet määritellään yhteisön ominaisuuksiksi kun taas kiusalliset, ristiriitaiset ja kyseenalaiset ilmiöt johtuvatkin vain joidenkin yksittäisten ihmisten yksityisistä mielipiteistä eikä yhteisö ole niistä lainkaan vastuussa. Ja koska mielipiteitä maailmassa riittää, pelkästään niiden pohjalta uskonkysymyksistä keskustelu on lähinnä naurettavaa ajanhukkaa. (M. T.)
Seuraavassa Aleksanterin analyysi omasta suhteestaan vanhoillislestadiolaisuuteen.
Itse olen saanut varmaankin melko tyypillisen vl-kasvatuksen. En kuitenkaan ole koskaan liittynyt jäseneksi mihinkään lestadiolaisuus-nimiseen joukkoon tai järjestöön. Enkä myöskään ole liittynyt minkään rauhanyhdistyksen jäseneksi. En siis todellakaan aio myöskään erota vl-liikkeestä. Miten edes eroaisin, jos en ole liittynytkään?
En myöskään ole allekirjoittanut mitään sopimusta, jolla sitoutuisin noudattamaan jotain puhujainkokouksessa määriteltyjä elämänohjeita tai olemaan asioista samaa mieltä kuin rauhanyhdistyksen jäsenet keskimäärin. Kuten sanottua, en kai oikein edes voisi erota vanhoillislestadiolaisuudesta tällaisessa tapauksessa? Kenelle tästä erosta pitäisi ilmoittaa, Voittosen Olavilleko?
En myöskään mielestäni edistä hengellistä väkivaltaa käymällä joskus seuroissa kuuntelemassa puheen ja tapaamassa kavereita ja vaihtamassa tervehdykset (jos joku sanoo minulle Jumalan terve, vastaan yleensä samalla tervehdyksellä, vaikka tervehdys onkin minusta vähän oudolta kuulostava). Tai käymällä joskus syömässä maggaran suvareissa ja nauttimassa periaatteessa ihan mukavasta kesäjuhlafiiliksestä, johon sisältyy iloisia lapsia ja komeaa laulunveisuuta illalla suvariteltassa.
Ymmärrän sinänsä, että joku on sitä mieltä, että on väärin hiljaisesti hyväksyä esimerkiksi väite hoitokokouksen siunauksellisuudesta tai ehkäisyn ehdottomasta synnillisyydestä. Ja onhan se tietysti niinkin, että jos syön suvareissa makkaran, tulen makkarasta saatavalla voitolla avustaneeksi suviseurojen järjestämisessä ja siten tulen myös omalta osalta avustaneeksi edellämainittujen ja muiden vastaavien väitteiden ja mielipiteiden julkituomisessa.
Minusta on kuitenkin ihan oikein uskonnonvapauden nimissä, että lestadiolaiset (tarkoitan tässä SRK:ta) saavat järjestää seuroja ja tuoda julki omia mielipiteitään oikeasta ja väärästä ja oikeasta raamatuntulkinnasta ja mistä hyvänsä. Varsinkin kun ainakaan minulla ei ole oikeaan ja väärään liittyen mitään absoluuttisia totuuksia hallussa, pelkästään mielipiteitä ne minullakin on.
Toki SRK:laiset uskovat, että juuri se heidän mielipiteensä on parempi kuin muiden. Samoin toisaalta moni muukin uskoo oman mielipiteensä paremmuuteen. Loppupeleissähän mielipiteen paremmuuskin on kuitenkin vain mielipide.
Tärkein pointti on kuitenkin se, että on minusta ihmisten oma asia, menevätkö he vaikkapa suvareihin tai esim. muslimien kokoukseen ja erityisesti uskovatko he mitä suvareissa tai muslimien kokouksessa puhuva puhuja sanoo.
SRK:lla on oikeus järjestää tapahtumia siinä missä muslimeillakin ja kyllä minä voin vaikka tukea eri järjestöjä, jotta he saavat kertoa oman mielipiteensä, koska minusta on ihan jees, että ihmiset ilmaisevat mielipiteensä. Tarvittaessa myös puolustan mielipiteen vapautta. Kuulijat sitten voivat itse analysoida kuulemansa MIELIPITEET ja päättää uskovatko niihin.
Itse ainakin kuuntelen ihan mielelläni hyvin erilaistenkin uskontojen ja aatesuuntien edustajien ajatuksia mm. oikeasta ja väärästä tai hyvän elämän periaatteista.
Jos on oikeus vaikkapa väittää, että Raamattu on totista Jumalan sanaa, pitää olla oikeus myös väittää vaikkapa, että ehkäisy tai tietty koru on syntiä. Onhan Raamatussakin nimittäin kohtia, joissa kehotetaan tappamaan muita ihmisiä tietyissä tilanteissa.
Tähän verrattuna ehkäisyn tai varsinkaan korujen synnillisyys ei ole edes paha väite.
Jos joku kysyy minulta olenko lestadiolainen, kysyn yleensä ensin, että määritelläänkö lestadiolaisuus SRK:n jäsenyydeksi vai miten se määritellään. Jos kysyjä ei osaa antaa selkeää määritelmää, en silloin tietenkään voi myöskään vastata oikein mitään. Jos taas lestadiolaisuus on SRK:n jäsenyyttä, en ole lestadiolainen, koska en ole jäsen. Jos joku kysyy, että olenko uskomassa, vastaan yleensä esimerkiksi, että joo. Jos joku ei pidä minua uskovaisena, niin sitten ei.
Maailmassa on tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia uskontoja, joten on varmaankin itsestään selvää, että ei voi samanaikaisesti olla kaikkien uskontojen kaikkien edustajien mielestä oikealla tavalla uskova.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Aleksanteri.
Lue myös:
Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?
Santa 76: Kultti vai kristinuskoa?
x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.
Kuolemansynnit: onko rauhanyhdistys addiktatuuri
Crisy: …mite ihanaa suvareis on!
Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo
Etniset vanhoillislestadiolaiset
Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!
Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa
Kuka ja mikä minä oikeasti olen?
Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää
Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.
Kategoria(t): ahdistus, alakulttuuri, arvot, eettisyys, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, hoitokokoukset, identiteetti, ihmisoikeudet, itsesensuuri, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, leimaaminen, luterilaisuus, omatunto, opilliset kysymykset, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys
Kirjailija, teologian tohtori Terho Pursiainen käsittelee nettipäiväkirjassaan kuolemansyntejä. Kirjoitukset perustuvat hänen viime aikojen esitelmiinsä 
korkeakouluissa ja seurakunnissa.
Synnin käsitteen määrittelyssä Pursiainen nojautuu kristinoppiin ja täsmentää sitä: synnin perusmerkitys on vieraantuminen eli yhteyden kadottaminen. Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan ihmiselämän kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ihmiseen ja Jumalaan.
Synti on lisäksi käsitteellinen ”ykseys”, yksi ainoa käsite. Niin sanotut tekosynnit – vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan joista puhutaan kymmenessä käskyssä – ovat synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia. Tätä synnin olennaista ykseyttä ja kokonaisvaltaisuutta kristinoppi tähdentää määritelmällään: synti on sydämen luopumista Jumalasta.
Kuolemansynnin käsite puolestaan nostaa esiin näkökohdan synnin vakavuudesta.
Pursiainen kirjoittaa: ”Ihmisen sijoiltaan meno voi olla vähemmän vakavaa tai hyvin vakavaa riippuen siitä, kuinka vakavasti hän itse vaurioituu. Joskus sijoiltaan meno on kuolemanvakavaa. – – Kuolemansyntiin vajoaa se, joka sijoiltaan meno uhkaa hänen omaa olemassaoloaan eli saattaa hänet hengen vaaraan. Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona. Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.”
Lestadiolaisen yhteisön ja elämäntapanormien kannalta erityisen kiinnostava on Pursiaisen kirjoitus sosiaalisesta riippuvuudesta ja kollektiivisen yhteisön vallan alle alistumisesta kolmantena kuolemansyntinä. Kun oma yhteisö toimii väärin, kristitylle ei ole luvallista alistua sen valtaan. Olisi asetuttava avoimin mielin kyselemään oman liikkeen tilaa ja vastustamaan painostusta ja mielivaltaa.
Pursiainen kuvaa kollektiivia, jonka jäsenet pitäytyvät sovinnaisessa samanmielisyyden hymistelemisessä, tuomatta omia todellisia käsityksiään aidosti esiin, koska he kaikki pelkäävät joutuvansa leimatuksi yhteisössä, joutuvansa puhuteltavaksi, sieluntilaan liittyvien epäilysten ja jopa hyljeksinnän ja eristämisen kohteeksi.
Tämä ilmiö, konformismi, enemmistövaltaan sopeutuminen typeryyteen saakka, ei ole ainutlaatuista eikä ominaista vain lestadiolaisuudelle, mutta rauhanyhdistysyhteisössä se hallitsee kanssakäymistä hyvin voimakkaasti.
Ihminen on tällöin antanut vallan toisille ihmisille sisimmässään, omassatunnossaan. Hän on luovuttanut itselle kuuluvan moraalisen vastuun muille.
Tähän ei ihmisellä kuitenkaan ole lupaa, sillä se on kuolemansynti, sanoo Pursiainen. Ihmisellä ei ole lupaa kadottaa itseään eikä vaientaa omatuntoaan, koska ”hän ei ole kuka vain”: Jumala on hänet ”nimeltä kutsunut” elämään autenttista, rohkeaa elämää.
Ihmisillä on kylläkin todelliset, kokemuksiin perustuvat ja psykologisesti ymmärrettävät syyt arkailla olla rauhanyhdistyksellä avoimesti sitä mitä oikeasti ovat. Seuraamukset rauhanyhdistyksellä saattavat olla rajuja, kuten esimerkiksi Juho Kalliokoski on kuvaillut omia kokemuksiaan. Puhumattakaan SRK:n hoitokokousvuosien tapahtumista kuulluista kertomuksista ja kohtaloista.
Gepardi kirjoitti aiheesta ansiokkaan analyysin Sieluton vanhoillislestadiolaisuus.
Gepardin analyysin taustoitukseksi tässä alla Pursiaisen teksti, joka kannattaa lukea, jos on kiinnostunut mekanismista, jolla rauhanyhdistyksen vaikenemisen ja yksimielisyys-hymistelyyn sopeutumisen kulttuuri on saatu aikaan. Jos on kiinnostunut siitä, miten vakavasta synnistä on kysymys, sillä se johtaa ennen pitkää ihmisen hengelliseen kuolemaan.
Terho Pursiainen kirjoittaa:
”Kuten olen selittänyt, kuolemansynti on sellaista sijoiltaan joutumista, josta seuraa hengellisen kuoleman eli sielun menettämisen vaara. Sielunsa on menettänyt jokainen, joka luopuu itse elämästä omaa elämäänsä ja antaa sen toisten elettäväksi. Selkeimmin näin käy, jos ihminen antautuu riippuvuuteen eli addiktioon.
Addiktio on omien kohteiden valtaan joutumista: asiat joihin antaudumme, ottavat vallan meistä ja tekevät puolestamme ne valinnat, jotka meidän olisi itse tehtävä omasta elämästämme vastuuta kantaen.
Synti alkaa tehdä meissä syntiä: alkoholisti päättää päivänsä kulusta siitä näkökulmasta, että alkoholia olisi tarjona päivän kuluessa riittävästi; yllykkeittensä orjana elävä mies kykene erottamaan toisistaan yksityisiä halujaan ja virkansa hoitoa. Tai nainen — riippuvuus ei ole sukupuolisidonnaista.
Ihminen on yhteisöllinen olento: ihmiset ovat kaikista ihmisen kohteista ylivoimaisesti tärkeimpiä. Kaikki eivät sitä huomaa. Jotkut rakentavat mielikuvaa suuresta riippumattomuudestaan nimenomaan kaikkien toisten katsottavaksi.
Tarkasti asiaan paneutumalla voi havaita, että kaikkein yksityisinkin ajatusmaailmamme on keskustelua, johon osallistuvat monet, monet ihmiset, ne, joiden kanssa olemme nyt tekemisissä, ne, jotka joskus ovat olleet meille tärkeitä, ne, joista haaveilemme, todelliset elävän elämän ihmiset mutta myös kuvittelemamme ihmiset: kaunokirjalliset fiktiot, median persoonat, henkilökohtaisten haaveittemme mielikuvitushenkilökunta.
Yksityinen ajattelumme on läpikotaista kommunikaatioita toisten kanssa.
Toiset ihmiset ovat myös ansa, johon olemme lankeamassa kaiken aikaa riippuvuutta rakentaen. Selkein sosiaalisen addiktion muoto on sovinnaisuus. Täysin sovinnainen ihminen ei sano mitään tai tee mitään omasta aloitteestaan tai siksi, että se olisi hänelle omintakeisesti tärkeää.
Hänen koko olemuksensa ja koko elämänsä on niiden odotusten ja vaatimusten täyttämistä, joita muut kohdistavat häneen tai joita hän kuvittelee muiden kohdistuvan häneen.
Sovinnaisuuden arvosteleminen vaatii rohkeutta. Arvostelijan koetaan usein käyvän moraalia vastaan. Moraalin ydinhän on siinä, että otamme huomioon omien tarpeittemme, pyyteittemme ja ihanteittemme lisäksi myös toisten ihmisten tarpeita, pyyteitä ja ihanteita. Sovinnainen ihminen liioittelee toisten huomioon ottamista, moraalisuuttaan, niin että vaarantaa oman sielunsa eli tuhoaa itseään hengellisesti.
Kun sovinnaisuutta arvostelee, joutuu itse helposti moraalisen arvostelun kohteeksi.
Määrittelen moraalin näin: moraali on sitä, että kaikki yhdessä seuraavat jokaista erikseen ja vahtivat sitä, ettei kukaan tuhoa kaikkien ihmisten yhteistä perusetua eli keskinäistä luottamusta. Jos joku vaarantaa luottamusta, kaikki yhdessä mörähtävät: Noin ei saa tehdä.
Sovinnainen ihminen kokee, että kaikki yhdessä katsovat häntä ja moittivat häntä, jos hän tekee jotakin omintakeista. Ero sovinnaisuuden ja moraalin välillä on hyvin liukuva ja epäselvä. Ne sekoitetaankin toisiinsa kaiken aikaa. Tässä on moraalikeskustelun perusongelma.
Moraalin ja sovinnaisuuden vaatimusten välinen ero on kyllä teoreettisesti selkeä.
(1) Moraalin nimissä kiellämme toisiamme tekemästä mitään, mikä vaarantaa yhteiselämän kivijalan: keskinäisen luottamuksen.
(2) Sovinnaisuuden tähden kiellämme toisiamme tekemästä mitään eri tavalla kuin kaikki muut tekevät. Kiellämme erilaisuuden sinänsä, vaikkei se olisi uhkana keskinäiselle luottamukselle. Moraalissa ja sovinnaisuudessa kieltäjät ovat samoja – kaikki muut –, kiellon kohde sama – jokainen yksi – mutta kiellon vaikutin ja peruste on erilainen.
Moraali kieltää, jotta luottamus säilyisi, sovinnaisuus kieltää, jottei erilaisuus loukkaisi.
Martin Heidegger on kuvannut sosiaalisuuden ansaa kielellisellä leikillä. Saksan kielessä passiivin muodollisena subjektina käytetään partikkelia man: man sagt, sanotaan (kuten ruotsissakin man säger). Heidegger tekee siitä substantiivin: das Man. Sosiaalisuuden ansaan lankeaa jokainen, joka luopuen omintakeisesta elämästään sulautuu nimettömään ja kasvottomaan – ja vastuuttomaan – kollektiiviin, puhumaan niin kuin sitä puhutaan, pukeutumaan niin kuin sitä pukeudutaan, ajattelemaan niin kuin sitä ajatellaan, arvostamaan ja halveksimaan kaikkea mitä yleensä on tapana arvostaa ja halveksia. Tai uskomaan niin kuin sitä uskotaan. Tätä on sovinnaisuus, konformismi.
Sovinnaisten ihmisten yhteisö on keskinäinen diktatuuri, keskinäiseen riippuvuuteen perustuva kaikkien toisten jokaiseen yhten kohdistama komento (eli addiktatuuri: addiktio+dikatuuri). Se on toisistaan kiinnostuneiden, toisistaan välittävien ja toisiaan huomioonottavien ihmisten yhteisön irvikuva.
Kristillinen kirkko ja seurakunta on perusideansa mukaan rakkauden yhteisö. Se ei kuitenkaan ole addiktatuuri – vaikka voi joskus valitettavasti saada addiktatuurinkin piirteitä. Uuden testamentin kirkkoa ja seurakuntaa tarkoittava kreinkankielinen sana on ek-kleesia, joka johdetaan sanoista prepositiosta ek (ulos, esiin) ja verbistä kaleo (kutsua).
Ekleesia, seurakunta, on das Manin vastakohta: kasvottomasta, nimettömästä ja vastuuttomasta sosiaalisuuden suosta ylös nostettujen ja esiin kutsuttujen ihmisten yhteisö, jotka rakastavat toisiaan, mutteivät tuhoa sieluaan matkiessaan toisiaan ja täyttäessään toistensa odotuksia ja vaatimuksia. He uskovat – uskaltavat itse elää (palauttaaksemme mieleen keskustelun ensimmäisestä kuoleman synnistä eli uskon puutteesta).
Jumala sanoo: minä olen nimeltäsi sinut kutsunut, sinä olet minun. Sinä et ole kuka vain.”
Terho Pursiaisen blogi: Seitsemän kuuolemansyntiä I-VI
Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?
Santa 76: Kultti vai kristinuskoa?
Admata: Vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisen tunteet (Hakomaja)
Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne
Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla
Verstaalla pohtija: Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti
Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan
Ulla-Maija Vilmi: Miten usko ja järki mahtuvat samaan päähän? Terho Pursiaisen haastattelu, Vantaan Lauri 6.10.2005.
Kategoria(t): hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, manipulointi, mielenterveys, normit, painostaminen, retoriikka, sielu, sielunhoito, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, syyllistäminen, totteleminen, uskon perusteet, vapaus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys
Miksi minulla on lapsuudestani painajaismaisia muistikuvia äidistä itkemässä vähän väliä, hätyyttämässä vihaisesti pois lapsia, jotka haluaisivat päästä syliin, ja antamassa selkäsaunoja? Yritin auttaa äitiä kaikin voimin jo ihan pienenä ja toivoin että hän sillä leppyisi. Että hän tulisi onnelliseksi ja …kääntyisi katsomaan minua… iloisesti hymyillen. Mutta usein koin olevani liikaa, äidille vaivaksi, hankala ja rasittava. Meitä oli toistakymmentä, se oli hänelle liikaa.
Aikuisena ymmärrän häntä tasavertaisen aikuisen tasolla, mutta pieni lapsi sisälläni jatkaa sitkästi yrittämistään. Rakastaako minua kukaan?
Sanot että lyhythän se aika on. Sellaista vaihetta kesti vain muutamia vuosia…
Äitini onkin ne ajat jo onnellisesti unohtanut. Hän tosiaan muistelee lasten pienenäoloaikoja onnellisena aikana itselleen. ”Elämäni parasta aikaa.” Niin hän kertoo kaikille… En ole hänelle puhunut omista muistoistani! En koskaan. Enkä siitäkään, miten sinä äiti asetit aina isän tarpeet ensimmäiseksi, ohi lasten.
Jos ihminen on itse saanut hyväksyvää rakkautta, turvallisuutta ja huolenpitoa osakseen, hänen on helpompi tarjota sitä myös muille, kuten omille lapsilleen. Ei se sen kummempaa ole.
Iso Lapsi isänä tai äitinä…
Jos taas aikuisten omat tarpeet ovat jääneet heidän lapsuudessaan täyttymättä, aikuisen oma ”lapsenomainen” tarvitsevuus menee lasten tarpeiden edelle hänen perheessään. Isä tai äiti voi olla jopa mustasukkainen, tilanteissa kun puoliso antaa huomiota ja rakkautta lapsille.
Tällainen aikuinen ei kykene vastaamaan lastensa tarpeisiin. Hän ei osaa toimia kypsänä ja turvallisuutta antavana aikuisena lapsiperheen vaihtuvissa tilanteissa. Hän on itsekin yhä turvaton ”lapsi”, joka yrittää ensi sijassa tyydyttää omia tarpeitaan, saavuttaakseen turvallisuudentunteen.
Hän on silloin kyvytön tunnistamaan omien lastensa tarvitsevuutta.Vajaaksi jääneen lapsuuden kokenut isä tai äiti ei pysty kantamaan aikuisen vastuuta. Mutta lapsi, lojaalisuuttaan vanhempiaan kohtaan, alkaa kantaa aikuisen vastuuta perheessä. Hän alkaa suorittaa ja huolehtia, sillä vain siten hän voi saada lapsiksi jääneiltä vanhemmiltaan rakkautta ja hyväksymistä.
Kierre jatkuu… eikö kukaan pysty katkaisemaan?
(”Keksinmuru”)
Lue lisää:
Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä
Kategoria(t): ahdistus, äitiys, ehkäisykielto, ihmisoikeudet, isyys, kasvatus, kilvoittelu, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, lisääntyminen, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, naiseus, normit, omatunto, painostaminen, perhe, raskaudenpelko, suru, suurperhe, vallankäyttö, vastuullisuus, väestönkasvu, väkivalta
Nikolai Gogol tunnetaan miehenä joka kirjoitti kuolleista sieluista (1842) Venäjällä. Teosta luettiin realistisena kuvauksena maan surkeista oloista ja syytöksenä maaorjuutta vastaan. Teoksen kertojaminä julisti, että hänen tarkoituksensa on “suuren innoittuneen naurun“ varjolla kuvata Venäjän synkkää todellisuutta.
Tuosta 1800-luvun kertomuksesta tuli klassikko, jota luetaan yhä kaikkialla maailmassa.
Missä ovat tämän ajan kuolleet sielut?
Gepardi valottaa kysymystä hengelliseltä kannalta, viitaten suomalaiseen radikaali-klassikkoon Terho Pursiaiseen. Tuottaako nykyinen vanhoillislestadiolaisuus itse asiassa ”kuolleita sieluja”?
Onko lestadiolaisuutta pidettävä riippuvuutena, jolloin ihminen ei kykene elämään omana itsenään, autenttisena subjektina, kysyy Gepardi.
”Vanhoillislestadiolaiseen opetukseen tottuneen on joskus hyvä virkistää
luutuneita uskonnollisia ja hengellisiä ajatuksiaan. Entisenä
lestadiolaisena olen ilahtunut ajatuksista, joita olen löytänyt teologian tohtori Terho Pursiaisen verkkopäiväkirjasta.
Pursiainen käsittelee verkkopäiväkirjassaan kuolemansyntejä. Hän on määritellyt kuolemansynnin niin, että se on syntiä, jolla synnintekijä vaarantaa oman sielunsa eli uhkaa itseään hengellisellä kuolemalla.
Tämä teologian tohtori kirjoittaa:
”Hengellisesti elävän eli sielukkaan ihmisen kuvaus on tämä: sielukas on ihminen, joka elää itse omaa elämäänsä.
Sieluttomuuden perusmuoto on se, että ihminen antaa elämänsä pois jonkin muun tahon elettäväksi.”
Kysymykseni kuuluukin, elääkö tiukasti Jumalan valtakunnan neuvojen mukaan elävä ihminen omaa elämäänsä? Vai antaako hän elämänsä muiden elettäväksi, tai ainakin muiden päätettäväksi?
Pursiainen jatkaa, että perinteisissä uskonnoissa tällainen ilmiö tunnettiin riivattuna olemisen tilana, jonka nykyajan ihminen tunnistaa paremmin termillä riippuvuus tai addiktio. Hän kirjoittaa:
”Riivatussa eli riippuvuuden tilassa elävässä ihmisessä synti itse tekee syntiä. Ihminen itse ikään kuin elää työnnettynä syrjään omasta elämästään. Hän on lakannut olemasta oman elämänsä subjekti. – – Addiktio on sitä, että jokin miestä (naista) väkevämpi ulkopuolinen taho miehittää miehen (naisen) elämän.”
Kuuliainen vanhoillislestadiolainen on riippuvainen SRK-lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, ”Jumalan valtakunnasta”, ja tuo ihmistä väkevämpi yhteisö suoraan ja epäsuorasti määrittää tuon ihmisen elämän.
Ihminen ei tällöin ole oman elämänsä subjekti, vaan lähinnä vanhoillislestadiolaisen opin objekti.
Sitä [riivattuna olemista] alkuperäisempikin sieluttomuuden muoto on kuitenkin olemassa.
”Vain se, jolla on sielu, voi menettää sielunsa. Kaikki meistä eivät alun perinkään uskalla tulla sieluiksi eli eivät alun perinkään ota elettäväkseen omaa elämäänsä, ryhdy oman elämänsä subjekteiksi.”
Näin tohtori Pursiainen kirjoittaa. Onko vanhoillislestadiolaiseen kotiin syntyneellä ja uskoon kuuluvaa opetusta saaneella nuorella uskallusta alkaa oman elämänsä subjektiksi, vai jäädäänkö muiden ohjaamiksi objekteiksi?
Onko vanhoillislestadiolaisella koskaan sielua, kun sitä mietitään näiden Pursiaisen ajatusten pohjalta?
Elääkö lestadiolainen omaa elämäänsä vai Jumalan valtakunnan neuvojen mukaista elämää?
Terho Pursiainen johdattelee kuolemansyntien teemaan:
”Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan elämänsä kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ja Jumalaan. Synti on yksi ja ainoa. Niin sanotut tekosynnit – sijoiltaan menneen ihmisen vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan – ovat synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia.”
Jos siis ihminen vieraantuu omasta itsestään, hän on noiden kolmen perustahon ensimmäisen ulottuvuuden suhteen mennyt sijoiltaan. Tälläinen ihminen on syntinen aivan perustavalla tavalla. Mitä merkitystä silloin on sillä, mihin tekosynteihin hän lankeaa?
Sijoiltaan mennyt ihminen voi olla sieluton, hengellisesti kuollut, niin kuin Pursiainen kirjoittaa:
”Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona. Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.”
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Gepardi.
Aiheeseen liittyvää:
Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!
Synti vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan
Terho Pursiainen: Seitsemän kuolemansyntiä: johdanto ja ensimmäinen synti
Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3 – sosiaallinen riippuvuus
Santa 76: Kultti vai kristinuskoa?
Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:
http://areena.yle.fi/video/810074
(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)
Uskonto ei anna minulle mitään
Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa
Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa
Kategoria(t): ahdistus, eettisyys, elämäntapa, hengellisyys, identiteetti, kadotus, kasvatus, kontrollointi, kuolema, kuuliaisuus, lapsuus, manipulointi, mielenterveys, omatunto, retoriikka, sielu, synnit, syyllistäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys
Ajattelin valottaa mitalin toista puolta. Olemme uskovainen perhe. Meillä on neljä lasta. Suvussa on ollut joissain perheissä perinnöllistä sairautta. Onneksi kaikki lapsemme ovat syntyneet terveinä.
Olemme vakavasti pohtineet asioita ja todenneet yhdessä, että emme kykene huolehtimaan suuremmasta perheestä. Haluamme siis ehkäistä, koska haluamme suojella jo olemassa olevaa elämää. Haluamme että vanhempina meidän voimat riittävät lapsillemme. Että riittää meidän terveytemme, aikamme, siis niin fyysiset, aineelliset kuin henkisetkin voimavaramme. Lapsemme tarvitsevat niitä kaikkia meiltä. He ovat täysin riippuvaisia meistä, meidän hyvinvoinnistamme ja jaksamisestamme.
Emme ole jutelleet päätöksestämme kenellekään uskovaiselle, koska käsitämme että nämä ovat avioparin keskinäisiä asioita.
Mutta rauhanyhdistyksellä on joitakin ihmisiä jotka ovat alkaneet kyttäämään ja painostamaan meitä. He eivät antaisi meidän elää rauhassa oman perheen tavalla. Saattavat soitella yhtäkkiä ja alkavat kyselemään lapsiasiasta ja inttämään. Tai lähestyvät vihjailevilla kysymyksillä. Se on tietenkin meistä törkeää ja loukkaavaa. Lisäksi se on aika pelottavaa. Koska me kyllä haluamme edelleen olla uskomassa. Ja tahdomme elää jumalanvaltakunnassa, ollaan pienestä asti eletty ry:n piirissä. Täällä on rakkaimmat ystävät ja sukulaisetkin. Minä tärisen aina niiden vihjailujen jälkeen. Mitä seuraavaksi?
Meitä on ruvennut pelottamaan se, että heitetäänkö meidät vielä joku päivä ulos jonkun ilkeämielisen ihmisen toimesta. ”Ulkoiseen pimeyteen”… Meillä on halu elää omantunnon mukaan jumalanvaltakunnassa. Meidän mielestä ehkäisy on henkilökohtainen asia… Päivämiehessäkin hiljattain sanottiin. Toivoisimme että lapsiasiasta sanottaisiin lehdessä ja seuroissakin selvemmin sanoin että tulisi selvyys. Mikä on kunkin perheen tilanne, sen tuntevat parhaiten aviopuolisot itse, lasten isä ja aiti! Eivät ulkopuoliset.
(Wilhelmiina)
Lue myös:
Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä
Vuorisaarnasta (K-ma)
Antti Ämmälä: Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.
Kategoria(t): ahdistus, äitiys, eettisyys, ehkäisykielto, epäily, epäilykset, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, identiteetti, ihmisoikeudet, isyys, kaksoisviestintä, kasvatus, kiellot, kontrollointi, lapset, lapsuus, leimaaminen, lisääntyminen, manipulointi, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, normit, omatunto, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, perhe, retoriikka, suurperhe, suvaitsevaisuus, synnit, syrjintä, syyllistäminen, taivasikävä, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, vihjailu, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
