Avainsana-arkisto: riippuvuus

Kokemuksia vanhoillislestadiolaisuuden taloudellisista verkostoista tutkitaan Lapin yliopistossa


Taloudelliset_verkostot_1_SRK

Aineistonkeruuta vanhoillislestadiolaisuuden taloudellisista verkostoista

Kuulutko vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen? Tai onko Sinulla muutoin kokemusta vanhoillislestadiolaisuudesta?

Lapin yliopistossa tehdään tutkimusta vanhoillislestadiolaisuuden taloudellisista verkostoista. Tutkimuskohteena on vanhoillislestadiolaisten harjoittama liiketoiminta … Lue koko artikkeli…

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): alakulttuuri, arvot, yhteisö, yhteisöllisyys

Lapsena minun piti kasvattaa kova kuori, sydämeen jäi turvattomuus


Kotona jokainen päivä alkoi Jeesuksella ja loppui Jeesukseen.   Lapsi1

Minusta tuntuu, että jäin lapsena Jeesus-junan alle ja menin menin rikki. Silti olen aina halunnut olla kiltti ja tehdä kompromisseja. Niin kovasti usko on tuntunut rakkauden ehdolta lapsuudenperheessäni.

*       *       *

Isäni oli Oulun helluntaiseurakunnan lähetti, ja kun minä synnyin, perheemme asui Itävallassa Wienin lähistöllä pienessä vuoristokylässä.

Äiti hoiti meitä perheen neljää lasta. Olohuone toimi seurakuntasalina, ja talomme ulkoseinään oli porattu suuri risti. Koskaan ei saanut kiukutella, varsinkaan kirkonmenojen aikana. Kotona puhuttiin kielillä ja kaatuiltiin pyhän hengen voimasta, ja Jeesusta odotettiin koko ajan. Ei voinut olla varma, kannattaisiko maanantain matematiikan … Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistus, äitiys, hengellinen väkivalta, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, kasvatus, lapset, lapsuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, perhe, sananjulistajat, seurakunta, suru, syyllistäminen, turvapaikka, uskon jättäminen, vallankäyttö, yksilöllisyys, yksinäisyys

Kokemuksista dokumenttielokuva: kerro kokemuksiasi uskonnollisesta yhteisöstä


Dokumenttielokuvien ohjaajaksi opiskeleva Moona Pennanen kutsuu  nykyisiä ja entisiä lestadiolaisia ja muissa yhteisöissäUskonto_2 eläneitä kertomaan siitä, millaisia omakohtaisia kokemuksia ihmisillä on ankarasta tai tavalla tai toisella  uskonnol-lisesti kapeakatseisesta yhteisöstä.

Miten uskonto voi vahingoittaa ihmistä? Dokumentista ei ole tarkoitus tehdä uskon-nonvastaista sinänsä, vaan  tavoitteena on antaa tilaa yksityisten ihmisten henkilö-kohtaisille kokemuksille.  

Voit lähettää kuvauksen kokemuksistasi, vaikka et olisi valmis esiintymään kas-voillasi dokumentissa. Tässä vaiheessa kerätään ennen kaikkea tausta-tietoa asiasta. Ihmisten omakohtaisista kokemuksista saata-vien iedoiden pohjalta luodaan dokumentin rakennetta ja sisältöä. Kaikkien kokemukset ovat arvokkaita.

Lähetä kuvauksesi sähköpostitse huhti-toukokuun aikana, osoitteella:  moona.pennanen@aalto.fi. Lue lisää Moona Pennasen viestistä alla.

Hei,

Opiskelen dokumenttielokuvaohjaajaksi Taiteiden ja Suunnittelun Korkeakoulussa. Olen suunnittelemassa elokuvaa uskonnollisesti ankarassa yhteisössä …Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistus, eettisyys, eristäminen, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, kiellot, kontrollointi, lapsuus, leimaaminen, mielenterveys, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, seurakunta, spiritualiteetti, syyllistäminen, ulossulkeminen, uskontokritiikki, vallankäyttö, väkivalta, yhteisöllisyys

Havahtumisen hetki: rauhanyhdistys-addiktio


Miksi pelastumiseen ei riitä pelkkä usko? Tätä kysyn tänään, Kristuksemme taivaaseenastumisen päivänä. Anteeksiantamuksen evankeliumia käytetään rauhanyhdistyksessä  tarpeettomien elämäntapanormien aiheuttaman ahdistuksen lievityksenä. Ensin ihmiselle aiheutetaan turhilla höpöasioilla syyllisyys, paha olo.  Että otinkin sen saunakaljan! Nuo eivät nyt tykkää minusta! Joudun helvettiin!  Sitten paha olo poistetaan evankeliumilla. Saadaan takaisin hyvä olo! Ilman älyttömiä normeja ei tuota arvotonta näytelmää tarvittaisi lainkaan.

Kadonnut Kristus

Oliko Jeesuksen ristinkuolema perimmältään turha, kun …Lue koko artikkeli…

4 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, anteeksianto, armo, arvot, concept of sin, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, johtajat, Jumala, kadotus, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, pietismi, rauhanyhdistys, retoriikka, rippikoulu, seurakuntaoppi, sielu, sielunhoito, sin, spiritualiteetti, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Kun äiti synninmyllyn osti


Nimimerkki ”T10 n11 m12 u” kertoo, että hänen vanhempansa ja koko perheensä joutui erotetuksi vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä, koska kotiin oli ostettu televisio. Menettely  perustuu SRK:n vuosikokouksissa tehtyihin päätöksiin. Niiden mukaan sen, joka on hankkinut kotiin television, katsotaan teollaan kieltäneen uskonsa ja hänet erotetaan uskonyhteydestä sekä rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.  

Kirjoittaja pitää omalla kohdallaan myönteisenä sitä, että hän ei joutunut elämään vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenenä aikuiseksi saakka. Hän  toteaa, että vanhoillislestadiolaisuus ja  yleensä fanaattiset uskonliikkeet aiheuttavat jäsenissään riippuvuutta.  Liikkeestä irrottautuminen aikuisiässä on monesti vaikeaa. Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1960-luku, ban of television, bans, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, irrottautuminen yhteisöstä, kiellot, kontrollointi, lähihistoria, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, norms, painostaminen, perhe, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, synnit, syntilista, televisio, televisiokielto, totteleminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

Ihan mukava kesäjuhlafiilis


”Jos on oikeus vaikkapa väittää, että Raamattu on totista Jumalan sanaa, pitää olla oikeus myös väittää vaikkapa, että ehkäisy tai tietty koru on syntiä. Onhan Raamatussakin nimittäin kohtia, joissa kehotetaan tappamaan muita ihmisiä tietyissä tilanteissa. Tähän verrattuna ehkäisyn tai varsinkaan korujen synnillisyys ei ole edes paha väite.” – Nimimerkki Aleksanteri.

Onko uskonvakaumus oikeastaan lainkaan itse valittu silloin, kun on syntynyt vanhoillislestadiolaiseen kotiin ja lapsesta saakka kasvatettu ”meikäläiseen” elämäntapaan, kysyy Aleksanteri kirjoituksessaan. Ihminen ei näet ole silloin itse ratkaissut liittymistään herätysliikkeeseen. Uskosta on tällöin oikeastaan mahdotonta erotakin, koska ei ole koskaan itse siihen liittynytkään.

Kirjoittajan mukaan lapsuudestaan saakka liikkeeseen kasvatettu ei ole itse tosiasiallisesti koskaan myöskään sitoutunut noudattamaan yhteisön normeja. Hän ei ole edes velvollinen sitoutumaan liikkeensä opetukseen, vaikka jatkaakin talostelua siionissa entiseen tapaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden häkellyttävään monimuotoisuuteen viittasi myös Helsingin Sanomien päätoimittajaksi hiljattain valittu Mikael Pentikäinen Kalevan haastattelussa. Hän harmitteli herätysliikkeensä yksiulotteista ja mustavalkoista imagoa. Muut ihmiset eivät ole oikein tunnistaneet vanhoillislestadiolaisuuden ”monimuotoisuutta ja ajattelun moninaisuutta”.

Aleksanterin ajattelu kulkee samoista lähtökohdista kuin Pentikäisen, edeten niin, että niissä tapauksissa, jolloin ihminen ei ole itse tietoisella päätöksellään koskaan vanhoillilestadiolaisuuteen liittynyt, tästä seuraa, että  hän ei ole yhteisön jäsenenäkään moraalisesti vastuussa oman herätysliikkeensä opetuksesta eikä siitä, miten se kohtelee jäseniään.   

Onko tämä nyt sitä etnistä vanhoillislestadiolaisuutta? Vastaavasti, jos ihminen on syntynyt romaniyhteisöön, tästä ei tietenkään seuraa, että hän yksilönä olisi vastuussa siitä, millaisia perinnäistapoja yhteisössä harjoitetaan. Yksilö tekee vapaasti omat ratkaisunsa ja valintansa siitä, mihin etnisen yhteisönsä tapoihin hän sitoutuu ja mitkä jättää huomiotta. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että hän lakkaisi olemasta identiteetiltään edelleen romani.

Lapsuudenuskovaisen etninen vanhoillislestadiolais-identiteetti on ehkä tulkittava niin, että  ihminen ei ehkä  olekaan ”kristitty” tai ”uskovainen” sanan syvällisessä,  henkilökohtaista kristillis-moraalista vastuuta tähdentävässä mielessä. Vanhoillislestadiolainen identiteetti saattaa sisältää esimerkiksi suviseurat ja vaikkapa alkoholittoman ja televisiottoman elämäntavan. Mutta mikään kristillis-moraalinen laki ei silloin ehdottomasti velvoita ihmistä esimerkiksi tarkastelemaan oman herätysliikkeen opetusta kristilliseltä tai vaikkapa eettiseltä kannalta.

Jotta siihen olisi eväitä, pitäisikö ehkä alkuun käydä vaikkapa evankelis-luterilaisen seurakunnan rippikoulu?

Opillisten tulkintojen arviointi on Aleksanterin mukaan itse asiassa mahdotontakin, sillä jokaisen uskonnollisen liikkeen oppi  koostuu hänen käsityksensä mukaan  vain yksittäisten ihmisten subjektiivisista mielipiteistä, vailla mitään suhdetta yhteisön kollektiiviseen opetukseen ja sen julkistamiin kantoihin Raamatun tulkinnasta. Siten ne eivät olisi millään muotoa yhteismitallisia ja punnittavia perusteluja uskolle. Aleksanterin mukaan loppupeleissä mikään mielipide ei ole toistansa oikeampi.

Vanhoillislestadiolaisuudesta keskusteltaessa onkin usein pääädytty samaan yksityisten mielipiteiden korostukseen. Tällöin vanhoillislestadiolaisuuden myönteiset puolet määritellään yhteisön ominaisuuksiksi  kun taas kiusalliset, ristiriitaiset ja kyseenalaiset ilmiöt johtuvatkin vain joidenkin yksittäisten ihmisten yksityisistä mielipiteistä eikä yhteisö ole niistä lainkaan vastuussa. Ja koska mielipiteitä maailmassa riittää, pelkästään niiden pohjalta  uskonkysymyksistä keskustelu on lähinnä naurettavaa ajanhukkaa.  (M. T.)

Seuraavassa Aleksanterin analyysi omasta suhteestaan vanhoillislestadiolaisuuteen.

Iloisia lapsia ja komeaa laulua suvareissa

Itse olen saanut varmaankin melko tyypillisen vl-kasvatuksen. En kuitenkaan ole koskaan liittynyt jäseneksi mihinkään lestadiolaisuus-nimiseen joukkoon tai järjestöön. Enkä myöskään ole liittynyt minkään rauhanyhdistyksen jäseneksi. En siis todellakaan aio myöskään erota vl-liikkeestä. Miten edes eroaisin, jos en ole liittynytkään?

En myöskään ole allekirjoittanut mitään sopimusta, jolla sitoutuisin noudattamaan jotain puhujainkokouksessa määriteltyjä elämänohjeita tai olemaan asioista samaa mieltä kuin rauhanyhdistyksen jäsenet keskimäärin. Kuten sanottua, en kai oikein edes voisi erota vanhoillislestadiolaisuudesta tällaisessa tapauksessa? Kenelle tästä erosta pitäisi ilmoittaa, Voittosen Olavilleko?

En myöskään mielestäni edistä hengellistä väkivaltaa käymällä joskus seuroissa kuuntelemassa puheen ja tapaamassa kavereita ja vaihtamassa tervehdykset (jos joku sanoo minulle Jumalan terve, vastaan yleensä samalla tervehdyksellä, vaikka tervehdys onkin minusta vähän oudolta kuulostava). Tai käymällä joskus syömässä maggaran suvareissa ja nauttimassa periaatteessa ihan mukavasta kesäjuhlafiiliksestä, johon sisältyy iloisia lapsia ja komeaa laulunveisuuta illalla suvariteltassa.

Uskonopilliset käsitykset ovat vain mielipiteitä, eivät toistansa ”oikeampia”

Ymmärrän sinänsä, että joku on sitä mieltä, että on väärin hiljaisesti hyväksyä esimerkiksi väite hoitokokouksen siunauksellisuudesta tai ehkäisyn ehdottomasta synnillisyydestä. Ja onhan se tietysti niinkin, että jos syön suvareissa makkaran, tulen makkarasta saatavalla voitolla avustaneeksi suviseurojen järjestämisessä ja siten tulen myös omalta osalta avustaneeksi edellämainittujen ja muiden vastaavien väitteiden ja mielipiteiden julkituomisessa.

Minusta on kuitenkin ihan oikein uskonnonvapauden nimissä, että lestadiolaiset (tarkoitan tässä SRK:ta) saavat järjestää seuroja ja tuoda julki omia mielipiteitään oikeasta ja väärästä ja oikeasta raamatuntulkinnasta ja mistä hyvänsä. Varsinkin kun ainakaan minulla ei ole oikeaan ja väärään liittyen mitään absoluuttisia totuuksia hallussa, pelkästään mielipiteitä ne minullakin on.

Toki SRK:laiset uskovat, että juuri se heidän mielipiteensä on parempi kuin muiden. Samoin toisaalta moni muukin uskoo oman mielipiteensä paremmuuteen. Loppupeleissähän mielipiteen paremmuuskin on kuitenkin vain mielipide.

SRK:lla on samat oikeudet kuin muslimeilla

Tärkein pointti on kuitenkin se, että on minusta ihmisten oma asia, menevätkö he vaikkapa suvareihin tai esim. muslimien kokoukseen ja erityisesti uskovatko he mitä suvareissa tai muslimien kokouksessa puhuva puhuja sanoo.

SRK:lla on oikeus järjestää tapahtumia siinä missä muslimeillakin ja kyllä minä voin vaikka tukea eri järjestöjä, jotta he saavat kertoa oman mielipiteensä, koska minusta on ihan jees, että ihmiset ilmaisevat mielipiteensä. Tarvittaessa myös puolustan mielipiteen vapautta. Kuulijat sitten voivat itse analysoida kuulemansa MIELIPITEET ja päättää uskovatko niihin.

Raamatussa kauheampaakin kuin korvakorusynti

Itse ainakin kuuntelen ihan mielelläni hyvin erilaistenkin uskontojen ja aatesuuntien edustajien ajatuksia mm. oikeasta ja väärästä tai hyvän elämän periaatteista.

Jos on oikeus vaikkapa väittää, että Raamattu on totista Jumalan sanaa, pitää olla oikeus myös väittää vaikkapa, että ehkäisy tai tietty koru on syntiä. Onhan Raamatussakin nimittäin kohtia, joissa kehotetaan tappamaan muita ihmisiä tietyissä tilanteissa.

Tähän verrattuna ehkäisyn tai varsinkaan korujen synnillisyys ei ole edes paha väite.

En ole ”oikea uskova” maailman kaikkien uskontojen kannalta

Jos joku kysyy minulta olenko lestadiolainen, kysyn yleensä ensin, että määritelläänkö lestadiolaisuus SRK:n jäsenyydeksi vai miten se määritellään. Jos kysyjä ei osaa antaa selkeää määritelmää, en silloin tietenkään voi myöskään vastata oikein mitään. Jos taas lestadiolaisuus on SRK:n jäsenyyttä, en ole lestadiolainen, koska en ole jäsen. Jos joku kysyy, että olenko uskomassa, vastaan yleensä esimerkiksi, että joo. Jos joku ei pidä minua uskovaisena, niin sitten ei.

Maailmassa on tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia uskontoja, joten on varmaankin itsestään selvää, että ei voi samanaikaisesti olla kaikkien uskontojen kaikkien edustajien mielestä oikealla tavalla uskova.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Aleksanteri.

Lue myös:

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Kuolemansynnit: onko rauhanyhdistys addiktatuuri

Crisy: …mite ihanaa suvareis on!

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!

Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Kadotettu hengellisyys

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

10 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, alakulttuuri, arvot, eettisyys, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, hoitokokoukset, identiteetti, ihmisoikeudet, itsesensuuri, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, leimaaminen, luterilaisuus, omatunto, opilliset kysymykset, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?


Kirjailija, teologian tohtori Terho Pursiainen käsittelee nettipäiväkirjassaan kuolemansyntejä. Kirjoitukset perustuvat hänen viime aikojen esitelmiinsä  korkeakouluissa ja seurakunnissa.

Synnin käsitteen määrittelyssä Pursiainen nojautuu kristinoppiin ja täsmentää sitä: synnin perusmerkitys on vieraantuminen eli yhteyden kadottaminen. Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan ihmiselämän kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ihmiseen ja Jumalaan.

Synti on lisäksi käsitteellinen ”ykseys”,  yksi ainoa käsite. Niin sanotut tekosynnit – vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan joista puhutaan kymmenessä käskyssä – ovat synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia. Tätä synnin olennaista ykseyttä ja kokonaisvaltaisuutta kristinoppi tähdentää määritelmällään: synti on sydämen luopumista Jumalasta.

Kuolemansynnin käsite puolestaan nostaa esiin näkökohdan synnin vakavuudesta.

Pursiainen kirjoittaa:  ”Ihmisen sijoiltaan meno voi olla vähemmän vakavaa tai hyvin vakavaa riippuen siitä, kuinka vakavasti hän itse vaurioituu. Joskus sijoiltaan meno on kuolemanvakavaa. – – Kuolemansyntiin vajoaa se, joka sijoiltaan meno uhkaa hänen omaa olemassaoloaan eli saattaa hänet hengen vaaraan.  Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona. Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.”

Riippuvuus ja siitä seuraava hymistely, sovinnainen samanmielisyys, arkailu

Lestadiolaisen yhteisön ja elämäntapanormien kannalta erityisen kiinnostava on Pursiaisen kirjoitus sosiaalisesta riippuvuudesta ja kollektiivisen yhteisön vallan alle alistumisesta kolmantena kuolemansyntinä. Kun oma yhteisö toimii väärin, kristitylle ei ole luvallista alistua sen valtaan. Olisi asetuttava avoimin mielin kyselemään oman liikkeen tilaa ja vastustamaan painostusta ja mielivaltaa.

Pursiainen kuvaa kollektiivia, jonka jäsenet pitäytyvät sovinnaisessa samanmielisyyden hymistelemisessä, tuomatta omia todellisia käsityksiään aidosti esiin, koska he kaikki pelkäävät joutuvansa leimatuksi yhteisössä,  joutuvansa puhuteltavaksi, sieluntilaan liittyvien epäilysten ja jopa hyljeksinnän ja eristämisen kohteeksi.

Tämä ilmiö, konformismi, enemmistövaltaan sopeutuminen typeryyteen saakka, ei ole ainutlaatuista eikä ominaista vain lestadiolaisuudelle, mutta rauhanyhdistysyhteisössä se hallitsee kanssakäymistä hyvin voimakkaasti.

Ihminen on tällöin antanut vallan toisille ihmisille sisimmässään, omassatunnossaan. Hän on luovuttanut itselle kuuluvan moraalisen vastuun muille.

Tähän ei ihmisellä kuitenkaan ole lupaa, sillä se on kuolemansynti, sanoo Pursiainen. Ihmisellä ei ole lupaa kadottaa itseään eikä vaientaa omatuntoaan, koska ”hän ei ole kuka vain”: Jumala on hänet ”nimeltä kutsunut” elämään autenttista, rohkeaa elämää.

Ihmisillä on kylläkin todelliset, kokemuksiin perustuvat ja psykologisesti ymmärrettävät syyt  arkailla olla rauhanyhdistyksellä avoimesti sitä mitä oikeasti ovat. Seuraamukset rauhanyhdistyksellä saattavat olla rajuja, kuten esimerkiksi Juho Kalliokoski on kuvaillut omia kokemuksiaan. Puhumattakaan SRK:n hoitokokousvuosien tapahtumista kuulluista kertomuksista ja kohtaloista.

Gepardi kirjoitti aiheesta ansiokkaan analyysin Sieluton vanhoillislestadiolaisuus.

Gepardin analyysin taustoitukseksi tässä alla Pursiaisen teksti, joka kannattaa lukea, jos on kiinnostunut mekanismista, jolla rauhanyhdistyksen vaikenemisen ja yksimielisyys-hymistelyyn sopeutumisen kulttuuri on saatu aikaan. Jos on kiinnostunut siitä, miten vakavasta synnistä on kysymys, sillä se  johtaa ennen pitkää  ihmisen hengelliseen kuolemaan.

Pursiainen: Kuolemansynnit 3, sosiaalinen riippuvuus

Terho Pursiainen kirjoittaa:

”Kuten olen selittänyt, kuolemansynti on sellaista sijoiltaan joutumista, josta seuraa hengellisen kuoleman eli sielun menettämisen vaara. Sielunsa on menettänyt jokainen, joka luopuu itse elämästä omaa elämäänsä ja antaa sen toisten elettäväksi. Selkeimmin näin käy, jos ihminen antautuu riippuvuuteen eli addiktioon.

Addiktio on omien kohteiden valtaan joutumista: asiat joihin antaudumme, ottavat vallan meistä ja tekevät puolestamme ne valinnat, jotka meidän olisi itse tehtävä omasta elämästämme vastuuta kantaen.

Synti alkaa tehdä meissä syntiä: alkoholisti päättää päivänsä kulusta siitä näkökulmasta, että alkoholia olisi tarjona päivän kuluessa riittävästi; yllykkeittensä orjana elävä mies kykene erottamaan toisistaan yksityisiä halujaan ja virkansa hoitoa. Tai nainen — riippuvuus ei ole sukupuolisidonnaista.

Ihminen on yhteisöllinen olento: ihmiset ovat kaikista ihmisen kohteista ylivoimaisesti tärkeimpiä. Kaikki eivät sitä huomaa. Jotkut rakentavat mielikuvaa suuresta riippumattomuudestaan nimenomaan kaikkien toisten katsottavaksi.

Tarkasti asiaan paneutumalla voi havaita, että kaikkein yksityisinkin ajatusmaailmamme on keskustelua, johon osallistuvat monet, monet ihmiset, ne, joiden kanssa olemme nyt tekemisissä, ne, jotka joskus ovat olleet meille tärkeitä, ne, joista haaveilemme, todelliset elävän elämän ihmiset mutta myös kuvittelemamme ihmiset: kaunokirjalliset fiktiot, median persoonat, henkilökohtaisten haaveittemme mielikuvitushenkilökunta.

Yksityinen ajattelumme on läpikotaista kommunikaatioita toisten kanssa.

Yhteisöön addiktoitunut sovinnainen ihminen ajautuu hengelliseen itsetuhoon

Toiset ihmiset ovat myös ansa, johon olemme lankeamassa kaiken aikaa riippuvuutta rakentaen. Selkein sosiaalisen addiktion muoto on sovinnaisuus. Täysin sovinnainen ihminen ei sano mitään tai tee mitään omasta aloitteestaan tai siksi, että se olisi hänelle omintakeisesti tärkeää.

Hänen koko olemuksensa ja koko elämänsä on niiden odotusten ja vaatimusten täyttämistä, joita muut kohdistavat häneen tai joita hän kuvittelee muiden kohdistuvan häneen.

Sovinnaisuuden arvosteleminen vaatii rohkeutta. Arvostelijan koetaan usein käyvän moraalia vastaan. Moraalin ydinhän on siinä, että otamme huomioon omien tarpeittemme, pyyteittemme ja ihanteittemme lisäksi myös toisten ihmisten tarpeita, pyyteitä ja ihanteita. Sovinnainen ihminen liioittelee toisten huomioon ottamista, moraalisuuttaan, niin että vaarantaa oman sielunsa eli tuhoaa itseään hengellisesti.

Kun sovinnaisuutta arvostelee, joutuu itse helposti moraalisen arvostelun kohteeksi.

Määrittelen moraalin näin: moraali on sitä, että kaikki yhdessä seuraavat jokaista erikseen ja vahtivat sitä, ettei kukaan tuhoa kaikkien ihmisten yhteistä perusetua eli keskinäistä luottamusta. Jos joku vaarantaa luottamusta, kaikki yhdessä mörähtävät: Noin ei saa tehdä.

Sovinnainen ihminen kokee, että kaikki yhdessä katsovat häntä ja moittivat häntä, jos hän tekee jotakin omintakeista. Ero sovinnaisuuden ja moraalin välillä on hyvin liukuva ja epäselvä. Ne sekoitetaankin toisiinsa kaiken aikaa. Tässä on moraalikeskustelun perusongelma.

Moraalin ja sovinnaisuuden vaatimusten välinen ero on kyllä teoreettisesti selkeä.

(1) Moraalin nimissä kiellämme toisiamme tekemästä mitään, mikä vaarantaa yhteiselämän kivijalan: keskinäisen luottamuksen.

(2) Sovinnaisuuden tähden kiellämme toisiamme tekemästä mitään eri tavalla kuin kaikki muut tekevät. Kiellämme erilaisuuden sinänsä, vaikkei se olisi uhkana keskinäiselle luottamukselle. Moraalissa ja sovinnaisuudessa kieltäjät ovat samoja – kaikki muut –, kiellon kohde sama – jokainen yksi – mutta kiellon vaikutin ja peruste on erilainen.

Moraali kieltää, jotta luottamus säilyisi, sovinnaisuus kieltää, jottei erilaisuus loukkaisi.

Martin Heidegger on kuvannut sosiaalisuuden ansaa kielellisellä leikillä. Saksan kielessä passiivin muodollisena subjektina käytetään partikkelia man: man sagt, sanotaan (kuten ruotsissakin man säger). Heidegger tekee siitä substantiivin: das Man. Sosiaalisuuden ansaan lankeaa jokainen, joka luopuen omintakeisesta elämästään sulautuu nimettömään ja kasvottomaan – ja vastuuttomaan – kollektiiviin, puhumaan niin kuin sitä puhutaan, pukeutumaan niin kuin sitä pukeudutaan, ajattelemaan niin kuin sitä ajatellaan, arvostamaan ja halveksimaan kaikkea mitä yleensä on tapana arvostaa ja halveksia. Tai uskomaan niin kuin sitä uskotaan. Tätä on sovinnaisuus, konformismi.

Rauhanyhdistys – addiktatuuri?

Sovinnaisten ihmisten yhteisö on keskinäinen diktatuuri, keskinäiseen riippuvuuteen perustuva kaikkien toisten jokaiseen yhten kohdistama komento (eli addiktatuuri: addiktio+dikatuuri). Se on toisistaan kiinnostuneiden, toisistaan välittävien ja toisiaan huomioonottavien ihmisten yhteisön irvikuva.

Kristillinen kirkko ja seurakunta on perusideansa mukaan rakkauden yhteisö. Se ei kuitenkaan ole addiktatuuri – vaikka voi joskus valitettavasti saada addiktatuurinkin piirteitä. Uuden testamentin kirkkoa ja seurakuntaa tarkoittava kreinkankielinen sana on ek-kleesia, joka johdetaan sanoista prepositiosta ek (ulos, esiin) ja verbistä kaleo (kutsua).

Ekleesia, seurakunta, on das Manin vastakohta: kasvottomasta, nimettömästä ja vastuuttomasta sosiaalisuuden suosta ylös nostettujen ja esiin kutsuttujen ihmisten yhteisö, jotka rakastavat toisiaan, mutteivät tuhoa sieluaan matkiessaan toisiaan ja täyttäessään toistensa odotuksia ja vaatimuksia. He uskovat – uskaltavat itse elää (palauttaaksemme mieleen keskustelun ensimmäisestä kuoleman synnistä eli uskon puutteesta).

Jumala sanoo: minä olen nimeltäsi sinut kutsunut, sinä olet minun. Sinä et ole kuka vain.”

Terho Pursiaisen blogi: Seitsemän kuuolemansyntiä I-VI

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

Admata: Vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisen tunteet (Hakomaja)

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Verstaalla pohtija: Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Ulla-Maija Vilmi: Miten usko ja järki mahtuvat samaan päähän? Terho Pursiaisen haastattelu, Vantaan Lauri 6.10.2005.

2 kommenttia

Kategoria(t): hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, manipulointi, mielenterveys, normit, painostaminen, retoriikka, sielu, sielunhoito, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, syyllistäminen, totteleminen, uskon perusteet, vapaus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys