Perheen sisäisen ripin väärinkäyttö voi olla monenlaista

Monesti lestadiolaisyhteisö näyttää olevan kuin perhe, jossa on paljon salaisuuksia. – Paavo Kettunen, professori, Itä-Suomen yliopisto.

Pieni tyttö ihmetteli:
– Mummi, mitä Pyhän Hengen pappi tarkoittaa?
– Se tarkoittaa, että me uskovaiset täällä Jumalan valtakunnassa olemme Pyhän Hengen pappeja.
  – Mutta mitä se tarkoittaa? tyttö ihmetteli.
– Sitä, että me annamme syntejä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
– Saanko minäkin antaa anteeksi? tyttö ihmetteli.
– Saat. Sinäkin saat saarnata anteeksi. Sinä olet Jumalan lapsi ja sinun sydämessäsi on Pyhä Henki.

Tytöstä se oli ihmeellistä. Hänkin saa antaa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. – Siionin Kevät  7–8, 2013, pääkirjoitus.

Nelivuotias köllöttää jo sängyssään kädet rennosti pään takana. Kun evankeliumi on saanut puhdistaa päivän aikana tulleet likatahrat sekä isän että pojan matkavaatteista, poika yllättäen kysyy: ”Mitä se tarkottaa?”

Isä selittää, että kun kaikki synnit annetaan anteeksi, se tarkoittaa, että kiukuttelut, tottelemattomuudet, valehtelut, kiusaamiset ja kaikki muutkin synnit on pyyhitty pois, eikä niitä enää ole.    

–  Antti Halonen: Synnyt anteeksi. Päivämies 14, 2009.

Keskustelussa ripistä ja siihen liittyvästä vaitiolovelvollisuudesta on noussut esiin ajatus siitä, että jos lain tasolla muutettaisiin papin vaitiolovelvollisuutta, saataisiin korjatuksi  lestadiolaisyhteisössä paljastunut ripin väärinkäyttö.

Advertisement

Väittäjä tähtää muutoksiin lainsäädännössä

Teologi ja pappi Johannes Alaranta on myös hallintotieteiden maisteri, ja 12.10.2013 hän väittelee teologian tohtoriksi. – Kuva: Karjalainen.

Johannes Alaranta on valmistautunut väittämään ja perustelemaan väittämistään julkisessa väitöstilaisuudessa.

Väitöstiedote.

On sangen harvinaista, että tieteellisellä opinnäytteellä päästään niin pitkälle, että voidaan muuttaa maailmaa

Sisäinen selvitys lasten hyväksikäyttöön liittyvien asioiden hoidosta: SRK:n lehdistötiedote

Lehdistötiedote:  SRK:n tiedotustilaisuus, jossa herätysliikkeen johto ja SRK:n johtokunta antoi medialle tietoja johtokunnan ja palkattujen toimihenkilöiden toimiin liittyneestä sisäisestä selvityksestä. SRK ei ole antanut selvitystä julkisuuteen.

YLEn uutinen lehdistötilaisuudesta, haastateltavana puheenjohtaja Olavi Voittonen, sisäisen selvityksen tekijä asianajaja Eero Hyytinen, tutkija ja YTT  Johanna Hurtig.

”Oulu 7.4.2011

Lehdistötiedote

Sisäinen selvitys lasten hyväksikäyttöön liittyvien asioiden hoidosta

Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen työvaliokunta päätti

Puhevalta on vain vahvoilla – Parisuhdeväkivallan tee-se-itse-puoskarointia

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen lausuu Helsingin Sanomien haastattelussa (14.6.2010) asioita, jotka paljastavat, että herätysliikkeessä on käytäntö,  että sivulliset vl:t puuttuvat rauhanyhdistyksellä perheiden asioihin. Voittosen mukaan yksittäisen lestadiolaisperheen väkivaltaongelmaa tulisi käsitellä ensin paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunnassa. Johtokunnasta voitaisiin sitten olla yhteydessä ko. perheeseen.

*     *     *

Paikallisella rauhanyhdistyksellä on ihmisiä kehotettu ”paranemaan” väkivallasta tekemällä pakollista julkirippiä seurakunnan edessä. Mutta SRK:n puheenjohtaja ei nähtävästi kannata julkiripillä parantamista. Voittonen katsoo että rauhanyhdistyksessä tavallisesti on joku uskovainen, jolla on ”asiantuntemusta”.

– Tällaiset tilanteet pitäisi käsitellä pienessä ryhmässä, jossa on asiantuntija-apua. Voi olla jokin [rauhan]yhdistys, jossa ei ole tällaisia henkilöitä käytettävissä, mutta tällaiseen pyritään, Voittonen sanoo.

Eikö ketään yhtään kummastuta, että sivulliset tavalliset taavit yrittää puuttua perhe- ja parisuhdeväkivaltaan ja ryhtyvät ihmissuhde-puoskereiksi? Antaako vl-usko asiantuntemuksen tähän?

Helsingin Sanomien haastattelema kolmikymppinen pari ei halunnut sivullisia ammattitaidottomia ”hoitamaan” heidän ristiriitojaan. Miehen sukukin oli sekaantunut heidän asioihinsa ja painostanut naista hakeutumaan hoitoon, suku leimasi hänet mielenterveydeltään järkkyneeksi. Nainen ymmärrettävästi pahoitti mielensä loukkaavista väitteistä.

Yhtenä osoituksena siitä, että tällainen puoskarointi nähdään liikkeessä suositeltavana ja oikeutettuna, voidaan pitää esim. Janne Isomaan kirjoitusta Päivämiehessä ( Mikä tekee lähimmäisestä hankalan? ).

Puhevalta on vain vahvoilla

”Perhe pakeni yhteisön painostusta muuttamalla pois. Liikkeen jäsen vaatii valtarakenteiden purkamista.
Monilapsinen perhe on muuttanut. Kolmekymppinen äiti sanoo, että olo on ihana, kuin ulkomaille olisi lähtenyt.
Helpotus huokuu myös perheen isästä: nyt tuntuu hyvältä olla harvakseltaan yhteydessä omaan sukuunsa.

Nuorena solmittu avioliitto on juuri ollut katkolla. Pari on ollut asumuserossa perheväkivallan takia. Isä löi äitiä.

– Ei lyöntejä voi lähteä sopimaan evankeliumilla. Meikäläisistäkin monet tajuavat, mikä auttaa perheväkivaltaan, mutta jotkut uskovat, että vain evankeliumi auttaa.

Avioparin asiat käsiteltäväksi rauhanyhdistyksen kokoukseen ilman lupaa

”Meikäläiset” tarkoittaa nyt vanhoillislestadiolaisia ja rauhanyhdistystä eli seurakuntaa, johon perhe kuului ennen.
Pariskunta muutti, koska halusi pois rauhanyhdistyksen vallan alta. Perheväkivaltaa oli käsitelty yhdistyksen johtokunnassa ilman parin lupaa.

Vanhoillislestadiolaisia valvoo rauhanyhdistysten vahvimman valta, sanoo liikkeessä aktiivisesti mukana oleva joensuulainen Topi Linjama.

– Yhteisössä on vuosikymmeniä kehittynyt hierarkia, jossa vain vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Vahvoilla tarkoitetaan paikallisten rauhanyhdistysten johtohahmoja.

Joillakin paikkakunnilla rauhanyhdistyksen johtokunta pitää itseään ”hengellisenä hallituksena”, joka kokee tehtäväkseen reagoida jäsentensä tekemisiin.

Liikkeessä opetetaan Linjaman mukaan, että vain siinä joukossa pelastuu ja muuten joutuu helvettiin.

– Uskovaisille on annettava oikeus puhua vaikeista asioista ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa ulkopuolelle sulkemisesta.

Myös Linjama vaimoineen kutsuttiin noin vuosi sitten rauhanyhdistyksen kuultavaksi, kun hän oli kirjoittanut blogissaan perhesuunnittelun etiikasta.

– Se hoitokokous oli hengellisen väkivallan oppitunti.

Monilapsisen parin tapauksessa heidän entisen rauhanyhdistyksensä johtokunta sanoi olevansa huolissaan äidin sieluntilasta. Se halusi parin mukaan kysyä, ovatko perheväkivallasta kärsivän parin uskonasiat kunnossa.

Miestä ahdisti se, että asioita puitiin yhteisön kesken.

– Olen sanonut suvulle, etten halua heidän apuaan vaan ammattiapua. He eivät ole alan ammattilaisia, ei yksikään, mies toteaa.

Kokouksen päätteeksi johtokunta esitti julkirippiä: olisi pitänyt pyytää seurakunnan edessä anteeksi väkivaltaa perheessä. Pari ei suostunut.

– Miehen suku painosti minua menemään hoitoon. Kävin kriisikeskuksessa, jossa todettiin, ettei ole tarvetta terapiaan. On loukkaavaa, kun epäillään mielenterveyttä”, nainen sanoo. Väkivaltainen puoliso on sittemmin osallistunut psykoterapiaan.”

Pari kysyy, miksi perhekeskeisen liikkeen johto eli Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) ei laadi yhdistyksille toimintamalleja perheongelmien käsittelyyn.

SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen vastaa, ettei yksittäisen perheen ongelmien käsittely rauhanyhdistyksessä ilman ammattilaisia ole suositeltavaa.

SRK ei Voittosen mukaan voi antaa yleisohjeita, koska joka yhdistys on itsenäinen.

– Tällaiset tilanteet pitäisi käsitellä pienessä ryhmässä, jossa on asiantuntija-apua. Voi olla jokin yhdistys, jossa ei ole tällaisia henkilöitä käytettävissä, mutta tällaiseen pyritään, Voittonen sanoo.

Jos esimerkiksi perheväkivalta tulee puheeksi johtokunnissa, sitä voi Voittosen mielestä aluksi käsitellä siellä.

– Sitten voi olla viisasta, että NN ja NN [rauhanyhdistyksen johtokunnan jäseniä] ovat yhteydessä perheeseen, Voittonen sanoo.

Topi Linjama: Hoitokokouskäytäntö pitäisi purkaa

Linjaman mielestä hoitokokouskäytäntö pitäisi purkaa. Hoitokokouksilla hän viittaa puhutteluihin, joita rauhanyhdistys pitää jäsenilleen.

– Moni on kyllästynyt tähän peliin kaksilla korteilla. SRK on luonut hoitokokoukset, ja sen pitäisi kantaa vastuu järjestelmän purkamisesta eikä sälyttää sitä paikallistasolle.

*   *   *

Lestadiolaisuudessa on tänä keväänä jouduttu käsittelemään vaikeita kysymyksiä, kuten Kirkkohallituksen julkistamia lasten hyväksikäyttötapauksia ja herätysliikkeen omaa,  lainsäädännön vastaista rippisalaisuus-käytäntöä.

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon suurin herätysliike, johon kuuluu 100 000 – 200 000 ihmistä. Heistä rauhanyhdistysten jäseniä lienee noin 34 000. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry. (SRK) on 188 paikallisen rauhanyhdistyksen  katto-organisaatio .

*    *    *

Miina purkaa väkivaltaa Oulussa

Päivämies-lehdessään vanhoillislestadiolaiset ovat ottaneet kielteisen kannan perheväkivaltaan.

Viime kesänä liikkeen vahvimmalla alueella Oulussa aloitettiin Miina-projekti. Se on osa Ensi- ja turvakotien liiton tukemaa ja Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamaa hanketta.

Tavoite on selvittää, miten rauhanyhdistyksissä eli seurakunnissa voi edistää perheväkivallan uhrien auttamista.

Yksi projektin aktiiveista on espoolainen vanhoillislestadiolaisiin kuuluva Rauni Kortesalmi.

Hänellä on koulutus väkivallan kohtaamiseen.  – Minulla on yli 20 vuoden kokemus perheväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa. Olen yhteisön sisällä kuullut kymmeniä kertomuksia siitä.

Yhteisössä on Kortesalmen mukaan samaa osaamattomuutta perheväkivallan kohtaamisessa kuin muussa yhteiskunnassa.

– Uupunut nainen ei osaa ilmaista itseään. Usein viranomaiset kuuntelevat osapuolta, joka osaa esiintyä fiksummin.

Miina-projekti lähtee siitä, että yhteisön sisälle saadaan apua ja uhrit saisivat tukea yhteisössä.

– Tiedän, että pienillä paikkakunnilla rauhanyhdistyksissä kontrolli voi olla tiukempaa kuin toisissa paikoissa. Aina ei ole ymmärrystä, ettei uskonnollinen anteeksianto hoida väkivaltaa.

*    *     *

Väkivaltaa kitketään uskonnollisissa ryhmissä. YLEn uutiset/Oulu 24.9.2010.

Katja Kuokkanen: Perheväkivalta päätyi luvatta vanhoillislestadiolaisten kokouslistalle – Puhevalta on vain vahvoilla. Helsingin Sanomat 14.6.2010.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko (Kaleva 29.5.2010)

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Janne Isomaa:  Mikä tekee lähimmäisestä hankalan? Vanhoillislestadiolaisuuden lehti Päivämies 34/2010.

Syntien taakka nelivuotiaalle

Onko lapsella oikeus perusturvallisuuteen – ilman ehtoja ja painostamista? Onko lapsella oikeus itse päättää suhteestaan uskontoon?

Kun olin lapsi, isä siunasi joka ilta syntini pois ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Sitten oli minun vuoro siunata isäni synnit anteeksi. ”Jeesuksen nimessä ja veressä.” Muistan että olin jotain kuusivuotias.

En tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta muistan sen ahdistavan tunteen. Tilanne oli painostava ja se toistui hyvin usein iltaisin. Tietysti sitä lapsena ahdistuu kun oma isä tulee keskellä yötä saarnaamaan verestä, anteeksiannosta, synnistä. Pelottavaa.

Aikuistuessani ymmärsin, että on todella hirvittävän väärin pakottaa ja opettaa lapsi pyytämään anteeksi, vaikka ei ole mitään anteeksipyydettävää. Tällä tavalla lapsen mieli ja omatunto vääristetään loppuelämäksi. Tällä lailla lapsi ehdollistuu pyytelemään anteeksi – silloin kun ehkä kaipaisi syliä, hyväksyntää, läheisyyttä ja kohtaamista. Lapsen mieli vääntyy luonnottomaksi suhteessa lähimpiin ihmisiin. Se on alistamista, väkivaltaa ja puolustuskyvyttämän lapsen psykologista ja hengellistä hyväksikäyttöä. 

Päätin, että jos saan joskus lapsia, en koskaan pakota heitä alistaviin rituaali-parannuksentekoihin.

Ankarat saarnat ja miesvaltaisen yhteisön puhuja-auktoriteetti voivat ahdistaa lasta

”Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. […] Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin… […] En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa […].

Katkelma kirjailija Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö.

Lapsen tunne-elämä ja vanhempien kunnioittamiskäsky

Kansainvälisesti tunnettu lapsipsykologi Alice Miller on puhunut ja kirjoittanut  siitä, miten tuhoisaa alistava kasvatus on ihmisen psyykelle. Lasten alistaminen vanhempien mielivallan alaiseksi on yhä enemmän kuin tavallista. Lasta on helppo alistaa, sillä hän on aina lojaali vanhemmilleen, olivatpa nämä millaisia hyvänsä.

Raamatun neljäs käsky käskee kunnioittamaan vanhempia, sellaisiakin jotka eivät kunnioitusta ansaitse. Tämä vaatimus hallitsee länsimaista kasvatusta sukupolvesta toiseen. Millerin mukaan ahdistava ja vaativa, ankara (usein uskonnollinen) kasvatus tuottaa vaikeita ongelmia ihmisille.  Vaativan ja rankaisevan uskonnollisuuden tuottamia vaurioita yritetään sitten hoitaa terapialla, ja siinä taas sellaisella tavalla joka ei Millerin mukaan toimi.

Psykoterapioissa nimittäin pääsääntöisesti pyritään ymmärtämään vanhempien tekosia ja löytämään lopulta anteeksianto, jota sitten pidetään eräänlaisena terapian huipentumana. Kun ihminen kykenee antamaan anteeksi kasvattajilleen, ajatellaan että silloin hän olisi myös vapautunut menneisyyden otteesta. Tästä Miller on totaalisen toista mieltä. Koko anteeksiannon vaatimus on hänen mielestään absurdi, ovela ja kiero keino vielä kerran sitoa lapsi kunnioittamaan vanhempiaan ja kieltämään omat tunteensa ja kokemuksensa. Sivuuttamaan oman oikeutetun kipunsa, taas kerran. Kuten sen  lapsena lukemattomat kerrat oli oppinut sivuuttamaan, ja siten mitätöimään.

Miller tarkoittaa niitä vanhempia, jotka koko kristillisen kulttuurin voimalla vaativat itselleen kunnioitusta, vaikka eivät sitä ansaitse. Vaadittu kunnioitus on ahdistava pakko. Siitä voi tulla autenttisen minuuden lukko. Kollektiivisen moraalin kulttuurinen ja yhteisöllinen paine ja yksilön oman ruumiin totuus asettuvat vastakkain. Kumpi voittaa?

Lapsuuden kipeät suhteet ja tapahtumat tulee tiedostaa, mutta päämääränä ei tule olla anteeksianto, ei myöskään juuttuminen vihaan ja katkeruuteen. Asiat tulisi kokea sellaisina kuin ne olivat, ilman moraalista ulottuvuutta. Keskeinen avain mielen tasapainoon on tiedostamisessa, tietoiseksi tulemisessa. Tällainenko se lapsuus oli, tällainenko olen ja miltäkö tämä kaikki minusta tuntui ja tuntuu?  Sen enempää oikeita vastauksia ei ole kuin tiedostaminen ja tunteminen. Siis sanalla sanoen: itsetuntemus.

Muutoinkin Millerin psykoanalyytikon pätevyydellä ja tutkimustyöllä rakentamat oivallukset ovat vakuuttavia.  Hän on selvittänyt niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat erilaisten narsististen häiriöiden syntyyn ja muotoutumiseen. Havainnollisella ajattelullaan ja oivalluksillaan Miller avaa oven menneisyyteen ja antaa lukijalle keinot käsitellä oman lapsuutensa traumoja.

Lastensuojelun ja kasvatusalan asiantuntijoiden tulisi ohjata lestadiolaisvanhempia ymmärtämään, että pakottaminen jatkuvaan parannuksentekoon ja päivittäinen  synnistä ja verestä hokeminen ei yhtään lisää pienen lapsen turvallisuuden tunnetta. Aikuisen tulisi oivaltaa, että lapsi ei sitä rituaalia tarvitse, vaan aikuinen rakentaa sitä omaksi turvakseen ja käyttää lastaan hyväkseen alistamalla lapsen. Hän tekee lapselleen vahinkoa. Moinen rituaali-parannuksenteko vääristää lapsen autenttisen omantunnon. Se vääristää myös lapsen ja vnhempien väliset suhteet. Onkin kysyttävä, miten turvataan lapsen uskonnonvapaus ja psyyken tasapainoinen kehittyminen.

Fundamentalismiin kasvattaminen riistää lapselta  uskonnonvapauden

Vanhemmilla on demokratiassa perinteellisesti ollut oikeus kasvattaa lapsensa haluamansa uskonnon harjoittajiksi. Tätä oikeutta pitäisi rohjeta kyseenalaistaa silloin, jos vanhemmat käytännössä estävät tai rajoittavat lapsen mahdollisuuksia oppia ajattelemaan itsenäisesti. Lapset eivät pääse osalliseksi samanveroisista mahdollisuuksista ja oikeuksista kuin muut lapset silloin jos heidän vanhempansa kasvattavat heidät uskonnolliseen tai muuhun rajoittavaan fundamentalismiin.

Uskonnonvapaus tulisi ulottaa myös lapsiin. Lapsella tulisi olla vapaus kasvaa rakastavassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä, ilman uskonnollista alistamista ja pakkoja, niin että hänellä olisi mahdollisuus valita ja ratkaista itse suhteensa uskontoon, sitten kun hän on siihen itse valmis.

Nelivuotiaan hätäännys

Alla olevassa tarinassa hienointa on lapsen selväjärkinen kysymys – ja se on paljastava: ”Mitä se tarkottaa?”

Pikkumiehen hätäännys pysähdyttää  lukijan, se järkyttää tässä Antti Halosen kertomuksessa. Se herättää myös paljon kysymyksiä. Onko tarinan lasten perusturvallisuus kiinni jokailtaisista anteeksipyyntörituaaleista? Onko lapsi varma isän rakkaudesta ja hyväksynnästä vasta kun hän on muistanut pyydellä syntejään anteeksi? Millaiseksi lapsen omatunto kehittyy? Vahemmat riistävät tällaisella aiheettomalla anteeksipyyntöjen toistelulla lapsen oman aidon omantunnon kehittymisen.

Lapsen uskonnollisen kasvatuksen kannalta ajatellen, vakaa ja turvallinen jumalasuhde ei tietenkään vaadi tällaisia rituaaleja, mutta vaatiiko sitä tässä aikuisen alistamiseen taipuvainen mielenlaatu?  Lapset ovat puolustuskyvyttömiä. Perusturvallisuus ei pääse rakentumaan, jos se on kiinni addiktiivisesta, rituaalisesta maagisten sanojen toistosta.

Miksi aikuinen mies tässä kertomuksessa näyttää istuttavan turvattomuuden ja syyllisyyden lapselle – sälyttää syntitaakan nelivuotiaan harteille?

Lapsen psyykkinen, uskonnoksi naamioitu alistaminen saattaa vakavasti vahingoittaa  tasapainoista henkistä ja hengellistä kehittymistä. Mikä SYNTINEN nelivuotias lapsi muka on?

Eikö ole täysin normaalia ja luonnollista että lapsi olisi mielellään lähtenyt kauppamatkalle mukaan yhdessä velipojan kanssa.  Miksi isä opettaa lapselle että lapsi onkin tämän takia syntinen? Tämä kertomuksen isä ei ole ymmärtänyt aikuisen vastuutaan.

Rituaalinen nimessä ja veressä -toistelu synnyttää varmasti pienen ihmisen lapsenmieleen ahdistusta ja pelkoa. Kristinopin mukaista se ei ole. Raamatun mukaan uskova, niin lapsi kuin aikuinenkin, saa olla turvattuna koko ajan Jumalan loppumattoman armon varassa. Ei pienen nelivuotiaankaan tarvitse sen saadakseen suorittaa jokailtaista ”mantra-rituaalia”.

Lapsella on oikeus kodissaan  turvalliseen nukkumaanmenoon ja turvalliseen oloon muutenkin, ilman ehtoja, ilman vaatimuksia jatkuvasta parannuksenteosta. Jos lapsi itse alkaa toistaa ja vaatia tällaisia rituaaleja esimerkiksi edellytyksenä nukkumaan rauhoittumiseen, hälytyskellojen pitäisi jo soida vanhempien mielessä.

Synnyt anteeksi     Isä on lähdössä käymään lähikaupassa, ja on kolmivuotiaan vuoro päästä mukaan. Nelivuotias jää epämukavalle kaarelle jännittyneenä eteisen lattialle makaamaan ja osoittaa äänekkäästi erimielisyytensä valinnan oikeudenmukaisuudesta. Isän päästyä autollaan tielle saakka puhelin soi. Nelivuotiaan pikkumiehen itkuinen ääni sopertaa: ”Isä, minä oisin halunnu pyytää sinulta anteeksi.” Vieläkään ei ole myöhäistä, ja isä saarnaa pojalle kiukuttelun ja kaikki synnit Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi. Ollaan laittautumassa nukkumaan. Kolmivuotias istuu pöntöllä ja lukee isän kanssa iltarukousta. Isä saarnaa pikkupojan pikkusynnit anteeksi, mutta isän pyytäessä evankeliumia hätäinen poika säntääkin kovalla kiireellä lastenhuoneen suuntaan. Isä jolkottaa nöyrästi alushousuja molemmilla käsillä kannattelevan pojan perässä kuullakseen pojan vastauksen: ”Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnyt anteeksi”. Kuin itsestään mieleen tulevat Paavalin sanat uskossa juoksemisesta. Kyllä evankeliumin perässä kannattaa vaikka juostakin.   Nelivuotias köllöttää jo sängyssään kädet rennosti pään takana. Kun evankeliumi on saanut puhdistaa päivän aikana tulleet likatahrat sekä isän että pojan matkavaatteista, poika yllättäen kysyy: ”Mitä se tarkottaa?”  Isä selittää, että kun kaikki synnit annetaan anteeksi, se tarkoittaa, että kiukuttelut, tottelemattomuudet, valehtelut, kiusaamiset ja kaikki muutkin synnit on pyyhitty pois, eikä niitä enää ole. Ja isäkin saa uskoa suuttumiset, laiminlyönnit ja muutkin anteeksi. Poika uskoo, ja jää tyytyväisenä nukkumaan. Hän ei kysy, mitäs ne epäilykset sitten ovat. Tietäneekö hän sellaisia olevankaan? Äidin kanssa luetun iltarukouksen jälkeen viisivuotias isosisko muistaa äkkiä, että pojat eivät ole vielä pyytäneet toisiltaan anteeksi. Alasängystä huudellen hän neuvoo poikia: ”Pyytäkää pojat tekin toisiltanne anteeksi, että säilytte uskovaisina. Halutaanhan me pysyä uskovaisina?” Pojat tottelevat kuuliaisesti viisaan isosiskon neuvoa.    Tyttö muistuttaa vielä äitiään: ”Pyydättehän tekin isän kanssa toisiltanne anteeksi?” Äiti lupaa, että kyllä isä ja äitikin sopivat asiat joka ilta. Joskus päivälläkin. Lapsen usko on yksinkertaista ja itsestään selvää. Heidän arvostelukykynsä ei riitä kyseenalaistamaan evankeliumin voimaa, ja juuri sellaisessa yksinkertaisessa uskossa piilee Jumalan pelastussuunnitelman mittaamaton viisaus.   Aikuisen kehittyneempi arvostelukyky on Jumalan antama lahja, joka auttaa toimimaan ajallisissa asioissa järkevästi, mutta uskonasioissa sitä ei ole lupa käyttää. Jumalan työtä aikuisenkaan arvostelukyky ei riitä arvostelemaan.  Raamattu kehottaa meitä luottamaan taivaan Isän viisauteen ja uskomaan lapsen lailla. Ilman tuota neuvoa uskonkilvoituksemme olisi täysin mahdotonta.   Antti Halonen Päivämies 14/2009

Lue myös:

Alice Millerin suomennetut teokset

• Alussa oli kasvatus. Kätketty julmuus ja väkivallan juuret, (Am Anfang war Erziehung, 1980), suom. Mirja Rutanen, 1985.
• Älä huomaa. Muunnelmia paratiisiteemasta, (Du sollst nicht merken – Variationen über das Paradies-Thema, 1981), suom. Mirja Rutanen, 1986.
• Karkotettu tieto, suom. Oili Suominen, 1989.
• Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen itseyden etsintä, (Das Drama des begabten Kindes und die Suche nach dem wahren Selbst. Eine Um- und Fortschreibung, 1996), suom. Mirja Rutanen, 1996.
• Murra vaikenemisen muuri, suom. Leena Vallisaari, 1991.
• Lapsuuden kuvia, suom. Eija Kämäräinen, 1986.
• Kätketty avain, suom. Mirja Rutanen, 1989.

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Alice_Miller

Anonyymi: Jumala keijullakin? Kotimaa24 blogikirjoitus.

Ankara usko ja lapsuus Inhimillisessä tekijässä 7.3.

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä  käynnistymässä

Alinta kastia naiset ja lapset

Kukkula, Tanja: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2007.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen

Vuokko Ilola:  Lapsen usko. Blogikirjoitus 16.8.2016, Kotimaa24.

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Uskonnonvapaus.fi: lasten ja nuorten uskonnollinen asema

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Meidän perhe: Lapsi ja uskonto – kolme katsomukseltaan erilaista avioparia kertoo miten he selittävät elämän suuria kysymyksiä lapselle.

Määttä, Kaija: Kannattaa panna synti pois. Vanhoillislestadiolaisuuden lastenlehti Lasten Siioni 6/2010.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Juuret & Siivet.