Kaksi miestä joutui avoimeen sanaharkkaan elämäntapanormien noudattamisesta. Ja pelkurimaisesta kaksinaamaisuudesta.
Tapaus sattui pari tuhatta vuotta sitten Antiokian suurkaupungissa.
Nykyisen Turkin eteläosassa sijainnut Antiokia oli kuhiseva metropoli, maailman kolmanneksi suurin kaupunki, jossa kauppa, tieteet ja taiteet kukoistivat. Sitä suurempia olivat vain Rooma ja Aleksandria. Suurimmillaan Antiokiassa oli puoli miljoonaa asukasta.
Vakiinnuttaakseen valtansa tässä maailmankolkassa roomalaiset olivat rakentaneet Antiokiaan temppelin Jupiterille, yhdelle roomalaisten jumalista, sekä roomalaistyylisen aukion ja useita kylpylöitä. Kuten kaikissa suurissa kaupungeissa, myös Antiokiassa oli juutalaiskaupunginosa, nimeltään Kerateion, jossa on arvioitu asuneen enimmillään yli 60 000 henkeen noussut juutalaisyhteisö. Antiokiaa on kuvattu dynaamiseksi kaupungiksi, jossa juutalaiset eivät suinkaan eläneet muista eristäytyneinä vaan he olivat läheisessä vuorovaikutuksessa muiden kaupunkilaisten kanssa. Antiokian tuon ajan kansainvälistä ilmapiiriä ja juutalaisuuden osuutta siinä on verrattu 1920-luvun Berliinin luovuuden ja vapauden ilmapiiriin.
Sanaharkka käytiin todennäköisesti juuri jossain Kerateionin kujan majatalossa, sillä riitapuolet miehet olivat kumpikin juutalaisia. He kuuluivat samaan uuteen uskonnolliseen ryhmään, johon oli alkanut liittyä myös muita kuin syntyperäisiä juutalaisia, sitä mukaa kuin sana oli alkanut levitä myös Jerusalemin ulkopuolelle.
Riita ruokapöydässä
Miehet istuivat aterioimassa yhdessä, mutta äkkiä yksi heistä, Shimon Ben-Jonah nimeltään, joka tunnettiin myös nimellä Keefas (Joh. 1:42), siirtyi pois pöydästä ja vetäytyi seurueesta kauemmaksi.
Hän alkoi vältellä seuraa, koska pöydässä istui myös syyrialaisia ja muita ei-juutalaisia, ja siten ympärileikkaamattomia, uuden uskonyhteisön jäseniä.
Shimon Ben-Jonahilla oli syynsä välttelyyn. Paikalle oli nimittäin juuri saapunut Jerusalemista saakka arvovieraita. Nämä edustivat uudessa uskossa sitä näkemystä, että kaikki ei-juutalaiset kuuluu ehdottomasti ympärileikata ennen kuin heidät voidaan hyväksyä uuden seurakunnan jäseniksi. Ja Tooran lakien mukaan ateriointi ei-juutalaisen seurassa oli saastainen teko.
Shimon Ben-Jonah pelkäsi perinnäislakia korostavien uskonystäviensä paheksuntaa [pahentumista!] ja otti varmuuden vuoksi etäisyyttä ympärileikkaamattomiin tovereihinsa. Myös muutamat muut seurasivat hänen esimerkkiään. Jopa Barnabas, joka sentään oli jo pitkään seurustellut täkäläisten uskonveljien kanssa.
Tästä taas keskustelukumppani Shaul Ha Tarsi kimpaantui ja alkoi ankarasti moittia Simon Ben-Jonahia kaikkien kuullen teeskentelystä ja pelkuruudesta. Shaul suuttui, koska hän pettyi Shimonin ja muiden ystäviensä kaksinaamaiseen ja teennäiseen menettelyyn.
Shaul Ha Tarsi suuttui ja kirjoitti muistiin
Shaul Ha Tarsi raportoi sittemmin tapauksesta.
”Aikaisemmin hän oli ottanut osaa yhteisiin aterioihin pakanuudesta kääntyneiden kanssa. Mutta kun sinne oli tullut Jaakobin luota muutamia miehiä, hän jäi pois ja eristäytyi kääntyneistä, koska pelkäsi niitä, jotka vaativat ympärileikkausta. Samalla tavoin alkoivat teeskennellä myös muut juutalaiset, ja jopa Barnabas [jo aikaisemmin Jerusalemista Antiokiaan tullut, Shaulin=Paavalin läheinen työtoveri] seurasi heidän esimerkkiään.
Näin heidän poikkeavan evankeliumin totuuden tieltä, ja sanoin Keefakselle kaikkien kuullen: ”Jos sinä juutalaisena voit luopua juutalaisten tavoista ja elää pakanoiden lailla, miksi pakotat pakanoita elämään niin kuin juutalaiset?
Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä mitä laki vaatii.”
Shaul Ha Tarsi varoitti vielä tekemästä ”tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan.” (Gal 2:1, 11-21.)
Välikohtaus ei hetkauttanut tuolloin muita kuin vain tuon pienen piirin jäseniä. Suurkaupunki Antiokia jatkoi elämäänsä.
Tässä olivat siis muuan Shimon eli Pietari, eli Keefas, ja eräs Shaul eli Paavali ystävineen ratkomassa tulevan maailmanuskonnon opillisia linjoja Antiokian kaupungin muurien sisäpuolella. Ja todistamassa ihmisen ikiaikaista pelkurimaisuutta.
Ongelma johtui tietysti siitä, että ei ollut ollut huomattu ratkaista yhdessä, miten suhtautua, kun porukkaan alkoi liittyä ulkopuolisia pakanoita, jotka eivät jakaneetkaan samaa yhteistä, tuhansia vuosia vanhaa juutalaista kasvatusta eivätkä hallinneet perinnäissäännösten monimutkaisia kiemuroita. Mikä on saastaista ja mikä on puhdasta.
Uskonveljiksi tuli sellaisia miehiä joita ei ollut ympärileikattu.
Kenelläkään ei ollut silloin Antiokiassa aavistustakaan, että pikkuruisesta juutalaisuuden lahkosta, Jeesus-liikkeestä, kasvaisi maailmanmahti nimeltä kristinusko.
Tiedämme vain kirjoitustaitoisen eliitin ajatuksista
Eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisänen on syventynyt vuosi sitten julkaistussa kirjassaan The Rise of Christian Belief aikaan, jolloin kristinusko vasta
haki muotoaan, kau-kana silloisten vallan-pitäjien piireistä.
Kristinuskon vaatimatto-maan alkuhämärään ensimmäisellä ja toiselta vuosisadalta on olemassa äärettömän vähän valon-kajoa. On arvioitu, että 85 prosenttia sen ajan tiedonlähteistä on tyystin kadonnut. Kuva ajan tapahtumista on rakennettava monin tavoin sattumanvaraisesti valikoituneista tiedonsirpaleista.
– Meille on jäänyt vain kirjoitustaitoiseen eliittiin kuuluvien ihmisten kuvauksia siltä ajalta. Vain aniharva osasi lukea ja kirjoittaa siihen aikaan. Tavallisten pulliaisten käsityksistä on vain vähän tietoa, Räisänen sanoo.
Nimitys kristitty tulee kreikan sanasta khristo, joka on käännös heprean voideltua merkitsevästä sanasta mashiah. Juutalaiset tarkoittivat sanalla pelastaja-kuningasta, vapauttajaa, jota monet juutalaiset odottivat saapuvaksi.
Jeesuksen varhaisten seuraajien mielestä tämä vapauttaja oli jo saapunut, Jeesuksen hahmossa. He eivät silti suinkaan pitäneet itseään juutalaisista erillisenä joukkona. Eiväthän Jeesus enempää kuin Paavalikaan tienneet perustavansa uutta uskontoa. He olivat omasta mielestään edelleen juutalaisia.
– Nimitys khristianoi eli ”kristuslaiset” oli kauan aikaa erittäin harvinainen termi. Paavalin kirjeet ovat kristinuskon varhaisin lähdemateriaali, mutta hänkään ei käytä sitä sanaa kertaakaan, toteaa Räisänen.
Termi kristinusko esiintyy teksteissä ensi kerran vasta toisen vuosisadan alussa. Raamatun kertomuksen mukaan juuri Antiokiassa Jeesus-liikkeen jäsenistä alettiin ensimmäisen kerran käyttää nimitystä kristityt (Apt 11:26), ja sinne oli syntynyt ensimmäinen Jerusalemin ulkopuolella toimiva Jeesuksen seuraajien yhteisö.
Jeesus-liikkeen irtautuminen juutalaisuudesta oli hidas prosessi ja kesti parisataa vuotta.
Ympärileikkaus ja Tooran säädökset osa kunnollisen juutalaisen kasvatusta ja identiteettiä
Vedenjakajaksi Jeesus-liikkeen irrottautumisessa juutalaisuudesta muodostui juuri suhtautuminen juutalaisuuden perinteisiin, ikivanhoihin riitteihin, ennen muuta miesten ympärileikkaukseen ja ruokaan liittyviin säädöksiin.
Perinteestä poikkeavat messias-tulkinnat eivät olisi olleet juutalaisuudessa lopulta kovin häiritseviä, mutta sitä silloiset juutalaiset lainoppineet eivätkä kaikki uuteen Jeesus-liikkeeseen liittynete juutalaisetkaan voineet hyväksyä, että Jeesus-liikkeessä luovuttaisiin vanhoista uskomuksista, laeista, joiden puolesta isät olivat kuolleet uskonvainoissa.
– Viittaan erityisesti makkabiajan vainoihin parisataa vuotta aiemmin, sanoo Heikki Räisänen. Tuolloin syyrialainen hallitsija Antiokhos IV Epifanes oli yrittänyt pakkokäännyttää juutalaisia kreikkalaisten jumaluskoon, josta hän oli tehnyt valtionuskonnon. Ympärileikkaus ja muut juutalaisuuden lait kiellettiin. Juutalaisia surmattiin heidän puolustaessaan ympärileikkauksen välttämättömyyttä ja Tooran ruokailusäädöksiä.
Juutalaiset aloittivat silloin vuosia jatkuneen sissisodan Juudas Makkabin johdolla ja valloittivat lopulta Jerusalemin takaisin itselleen vuonna 165 eaa (tosin silloinkin tilapäisesti). Ympärileikkaus määrättiin jälleen pakolliseksi ja muut juutalaiset tavat säädettiin laiksi.
Sodan kärsimyksillä takaisin lunastetuista isien perinnäissäännöistä ja rituaaleista oli tullut vahvoja juutalaisuuden identiteetin määrittäjiä. Juutalaiset pitivät itsestäänsevänä, että juutalaisuuteen kehkeytyvässä uudessa Jeesus-lahkossa edelleen noudatetaan tuttua juutalaista lakia ja perinteitä. Myös juutalaistaustaiset Jeesus-liikkeen jäsenet itse pitivät tätä itsestään selvänä, ainakin aluksi.
Mutta asia ratkaistiin toisin, kauaskantoisin seurauksin.
Perinnäislaeista luopuminen vauhditti kristinuskon leviämistä
Paavali oli joutunut vähän väliä ristiriitoihin juutalaiskristittyjen kanssa perinnäissäädöksistä (2 Kor. 11:5, 12:11, Gal 2: 14 ) .
Nyt täällä Antiokian juutalaiskaupunginosan kujalla syntyneessä kiistassa oli kyse nimenomaan ympärileikkauksesta.
Paavalin mielestä Jeesus-uskoon kääntyneiltä, joilla ei siis ollut takanaan kotikasvatusta juutalaisuuden lakeihin, ei tarvinnut edellyttää ympärileikkausta, mitä taas valtavirran juutalaiset ja monet Jeesusta seuraavien ryhmittymätkin olivat vaatineet. Paavali ei voinut asettua heidän kannalleen.
– Lopulta Paavalin linjanveto voitti kiistan, toteaa Heikki Räisänen. Ja todennäköisesti moni ensimmäisen vuosisadan kristitty olisi suuresti hämmästynyt, jos hän nyt näkisi, mihin asemaan Paavali ja hänen koulukuntansa on päässyt.
Paavalin voitolla oli jälkiseurauksensa. Ympärileikkauksen laista luopuminen aiheutti selvän skisman vanhan äiti-juutalaisuuden suuntaan, josta ei ollut ollut alkuun lainkaan aikomusta irrottautua, mutta samalla ratkaisu teki Jeesuksen opetusten levittämisen paljon helpommaksi muille kuin juutalaisille.
Uusi kristinusko suuntautui heti alusta lähtien kansainvälisyyteen ja ylitti kulttuuri- ja elämäntaparajoja.
Voi kysyä, kunka moni maailmassa olisi nyt kuullut mitään kristinuskosta, jos se olisi mukautunut juutalaisuuden normistoon ja jäänyt yhdeksi suuntaukseksi juutalaisuuden sisälle. Jos se olisi pitänyt kiinni vaatimuksesta, että pelastuksen ehto on että kaikki miehet ovat ympärileikattuja.
Vapaaehtoinen alistuminen ympärileikkaukseen ei ollut mikään pikkujuttu aikuiselle miehelle kaksi tuhatta vuotta sitten, oloissa, jolloin ei ollut kivunlievitystä tarjolla. Se mikä voitiin tehdä avuttomalle kahdeksan päivän ikäiselle poikavauvalle juutalaisperheessä, ei ole yhtä yksinkertaista aikuisen miehen näkökulmasta.
Apostolien yhteinen kokous Jerusalemissa lopulta päätti noin vuoden 50 tienoilla j.a.a., ettei uusilta käännynnäisiltä enää vaadita ympärileikkausta.
– Tärkeä kohderyhmä Jeesus-liikkeelle olivat synagogien liepeillä liikkuvat pakanat, jotka sympatisoivat juutalaisuutta, mutta joille ympärileikkaus oli ylittämätön raja. Heille liittyminen Jeesus-liikkeeseen helpottui, toteaa Heikki Räisänen.
Moninaisia tulkintoja ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla
Jeesuksen seuraajat, varhaiset kristityt, odottivat milloin hyvänsä lähitulevaisuudessa tapahtuvaa suurta käännettä, Messiaan saapumista. Uskottiin, että Jeesus palaisi maan päälle heidän omana elinaikanaan ja aivan konkreettisesti.
Alkuaan Jumalan valtakunnan odotus oli Jeesus-liikkeen jäsenille siis varsin konkreettinen haave. Valtakunta pystytettäisiin maan päälle. Tässä tulkinnassa piili myös sen poliittinen vetovoimaisuus, joka kiinnosti myös muita roomalaisten alistamia kansoja.
– Jumalan valtakunnan tuleminen sellaisenaan olisi merkinnyt Rooman valtakunnan loppua, huomauttaa Heikki Räisänen.
Niin odotti myös Paavali itse, jonka kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia osia.
Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli saarnattu: Jumalan valtakuntaa ei tullut maan päälle, ei myöskään tuhatvuotista valtakuntaa eikä maailmanloppua. Sen sijaan syntyi yhä uusia kristittyjen ryhmiä, joissa kehkeytyi uusia kysymyksiä ja uusia vastauksia omasta uskostaan ja Jeesuksen merkityksestä.
Varhaisten kristinuskon seurakuntien teologinen oppi ei tullut valmiina, koska sitä ei ollut missään olemassa. Se muotoutui ihmisten keskinäisessä vuorovaikutusprosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä.
Konkreettisen tulkinnan rinnalle luotiinkin jo varhain henkisempi, käsitteellisempi tulkinta lopunajoista. Viimeinen tuomio tapahtuukin vasta tuonpuoleisuudessa ja yksilön osalta hänen kuolemansa jälkeen.
Myös Jeesuksesta liikkui monenlaisia teorioita. Joillekin hän oli ihminen, jonka Jumala oli valinnut ihmmisten keskuudesta suorittamaan tehtävää maan päällä. He uskoivat Jumalan asettaneen hänet erikoistehtävään joko jo sikiämisessä, syntymässä, kasteessa tai vasta herättäessään hänet kuolleista.
Toiset taas esittivät tulkinnan, että Jeesus onkin ollut olemassa Jumalan rinnalla jo aikojen alusta lähtien. Jeesus olisi sitten lähetetty maan päälle, minkä jälkeen hän palasi takaisin taivaaseen. Jotkut puolestaan ajattelivat, että Jeesuksen ruumis oli ollut kaikenkaikkiaan jonkinlainen illuusio, ei lainkaanakokreettisesti lihaa ja verta .
Kristittyjen suuntauksia toisella vuosisadalla
Jeesus-liikkeen sisällä valta-asemaan nousemassa olleen juutalais-hellenistisen suuntauksen kilpailijoita varhaisaikoina olivat etenkin monenlaiset gnostilaiset suuntaukset sekä Markionin kannattajat. Monia muitakin pienempiä ja enemmän tai vähemmän lyhytaikaisia ryhmittymiä esiintyi.
Markionilaisuus
Toisella vuosisadalla vaikuttanut Markion oli vauras laivanvarustaja, josta tuli uuden Jeesus-uskon, kristinuskon radikaali opettaja. Hän eli puoli vuosisataa Paavalin jälkeen (n. 80 – 160 j.a.a.) ja vaikutti erityisesti Roomassa.
Markionin mukaan oikea kristillinen oppi olikin Paavalin jälkeen päässyt rappeutumaan, ja hänen pyrkimyksenään oli palauttaa oppi ”alkuperäiseen puhtauteensa”. Hän perusti seurakunnan Roomaan v. 144 j.a.a.
Markionin teologisen ajattelun perusidea on jyrkkä ero vanhatestamentillisen luojajumalan ja Jeesuksen isän välillä. Hän erotti juutalaisten jumalan kokonaan erilleen uudesta Jeesuksen opista.
Markionin mukaan näissä kahdessa on kyse kokonaan eri jumalista. Vanhatestamentillinen luojajumala on oikukas, mielivaltainen itsevaltias, ankara tuomari, kun taas Jeesuksen isä on hyvä, lempeä ja ja armahtava jumaluus. Markion ajatteli Jeesuksen ilmoittaneen ihmiskunnalle kokonaan aiemmin tuntemattoman, armollisen hyvyyden jumalan.
Vanhatestamentillisen Jumalan myötä Markion hylkäsi kokonaan myös silloisen hepreankielisen Raamatun, eli Vanhan testamentin . Sen sijaan hän kokosi hyväksymänsä varhaiskristilliset kirjoitukset yhteen ja nosti näin tehdessään ensimmäisenä uuden uskon pyhien kirjojen asemaan Jeesukseen liittyvät kirjoitukset, joita nimitettiin evankeliumiksi (= kristinuskon alkuaikana syntyneet tekstit, jossa kerrottiin Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta) sekä joukon Paavalin kirjeitä.
Hän hyväksyi vain Luukkaan evankeliumin tietyt osat ja Paavalin kirjeet, mutta samalla hän vastusti teologisia spekulaatioita niiden tekstien pohjalta, varsinkin ruumiin ylösnousemuksesta.
Markionin tekstikokoelma vaikutti merkittävällä tavalla siihen, että kristillinen kirkko ryhtyi sittemmin keräämään hyväksymiään kirjoituksia yhteen virallisesti auktorisoiduksi pyhien tekstien kokoelmaksi, joka tulos on nykyinen kristinuskon Raamattu. Markion oli siis luomassa ensimmäistä, varhaista ideaa myöhemmin kootusta Uudesta testamentin kaanonista, siihen hyväksyttävistä teksteistä.
Itse hän hyväksyi tekstikokoelmaan evankeliumeista vain itse muokkaamansa version Luukkaan evankeliumista ja apostolisista kirjoituksista vain osan Paavalin kirjeistä.
– Markionilaisuus oli hyvin menestyksellinen vaihtoehto. Hämmästyttävästi se kesti vuosisatojen ajan, vaikka sen kannattajat eivät saaneet mennä naimisiin, sanoo Heikki Räisänen.
Kirkkoisät tuomitsivat markionilaisuuden harhaopiksi. Markionin kuoltua noin vuonna 160 hänen oppilaansa jatkoivat kirkon toimintaa, mutta katolisen kirkon vastustuksen vuoksi markionilaisuus menetti merkityksensä lännessä 200-luvulla. Idässä kirkko jatkoi toimintaansa vielä 300-luvulla, mutta monet markionilaiset liittyivät manikealaisiin.
Gnostilaisuus
Gnostilaisuus puolestaan ammensi platonistisesta filosofiasta käsityksessään luomisesta, jumaluudesta ja ihmisyydestä. Gnostilaisuuden katsotaan historiallisesti syntyneen jo ennen Jeesus-liikettä ja sen näkemyksillä oli juurensa mesopotamialaisissa, egyptiläisissä ja intialaisissa uskonnoista sekä joiddakin juutalaisuuden suuntauksissa. Gnostilaisuuden ideat vaikuttivat selvästi vasta syntymässä olleen uuden kristinuskon näkemyksiin.
Gnostilaiset uskoivat, että ihmisellä oli jumalallinen alkuperä ja sielu on olemassa jo ennen ruumiillista elämää (pre-eksistenssi). Filosofi Platon (427–347 eaa.) oli opettanut, että ihmisen sielu on ikuinen ja kuolematon, on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan, ja että ihmisellä on jo syntyessään sielussaan olemassa jumalallinen tietämys.
Platonin ajattelu omaksuttiin gnostilaisuuteen juutalaisuuden vaikutteiden kautta. Ajatus ikuisesta ja kuolemattomasta sielusta ei tosin kuulunut viralliseen juutalaiseen teologiaan, mutta tiettävästi eräät rabbit olivat opettaneet pre-eksistenssi-ajatusta jo ennen ajanlaskun alkua (ns. juutalaisuuden apokryfiset kirjat).
Sama ajatus löytyy nykyaikana vanhoillislestadiolaisuuden teologisesta ajattelusta, jossa keskeistä normia, ehkäisykieltoa, perustellaan sillä että jokaisen naisen synnytettäväksi on ennalta määrätty tietty määrä lapsia, jo ennen syntymää olemassa olevia ihmisten ”sieluja”, joiden ihmiseksi tulemisen ehkäisymenetelmän käyttö estäisi. Samoin juuriltaan platonilaisuutta on lestadiolaisuuden ja toisaalta islamin idea siitä että kaikki ihmiset ovat syntyessään ”uskovaisia”, jumalan lapsia, jotka aikuistuessaan joutuvat eroon tästä jumalallisesta ymmärryksestä ja yhteydestä, mikäli heitä ei kasvateta oikean uskonyhteisön sisällä omaksumaan oikeat käsitykset.
Myös gnostilaisilla oli markiolaisuuden tapaan kaksijakoinen jumaluuskäsitys, jossa ihmisen luojajumala ja sielun jumala olivat erillisiä jumaluuksia. Ihmisen ruumiin luoja on alempi jumaluus, eräänalinen demiurgi, kun taas ihmisen sielu on peräisin korkeimmalta jumalalta.
Ruumiiseen joutuminen on alemman luojajumalan työtä ja sen tarkoituksena oli saada ihminen unohtamaan jumalallinen alkuperänsä. Jeesuksesta tuli vapauttaja, häntä pidettiiin yhtenä ilmoittajista, jotka herättelevät ihmistä muistamaan jälleen jumalallisen alkuperänsä. Hän toi tiedon, että aineen kahleista on mahdollista päästä pois.
Ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla gnostilaisuus tuotti ainakin toistakymmentä erilaista suuntausta, tunnetuimpina niistä valentinolaiseen kristillisyys ja setiläinen gnostilaisuus.
Opillisesti yhtenäistä ”alkuseurakuntaa” ei ole ollut koskaan olemassa
Varhaisvaiheessa vallinnut opillinen moninaisuus edisti liikkeen leviämistä. Toisinajattelijoita ei tuomittu. Esimerkiksi Roomassa varhaiset seurakunnat (ryhmät) olivat varsin suvaitsevaisia toisiaan kohtaan. Eri puolilla syntyneet ryhmittymät ottivat tapohinsa vaikutteita omasta elinympäristöstään ja siellä vallinneista ajatuksista.
Varhaisten kristittyjen uskomisen opilisessa moninaisuudessa ja ryhmittymien kirjavuudessa Heikki Räisänen löytää vain yhden piirteen, joka yhdisti kaikkia. He kaikki uskoivat Jeesuksen erikoismerkitykseen.
– Mutta he kukin ymmärsivät Jeesuksen hahmon ja merkityksen hyvin erilaisin tavoin, toteaa Räisänen. Mitään yhtenäistä ”alkuseurakuntaa” ei siten ole ollut koskaan olemassa. Ei opillisesti, ei maantieteellisesti eikä elämäntapojen osalta.
Suvaitsevaisuus vauhditti uuden uskon leviämistä
Uuden uskonnon menestyksen avain oli, että käännynnäisille pidettiin kynnys matalana. Enää ei edellytetty juutalaisten säädösten noudattamista, vaan kaikki muunuskoiset palvontamuodot yksinkertaisesti vain nimitettiin uudelleen, kristillisiksi tavoiksi. Näin esimerkiksi joulun vietto, roomalaisten saturnalia-juhla, muutettiin Jeesuksen syntymäjuhlaksi, kun kristinuskosta tuli valtauskonto. Perinteellisiä, ihmisille rakkaiksi tulleita tapoja ei kielletty, vaan niille annettiin vain uusi kristillisen nimitys ja sisältö.
Suvaitsevaisuuden rinnalla alkoivat myös uudet erimielisyydet syventyä, ja opillisista kiistoista tuli arkipäivää. Myöhemmin kristinuskon alkaessa institutionalisoitua kirkoksi, siitä erosi tai erotettiin monia erilaisia ryhmiä ja paikalliskirkkoja, esimerkiksi areiolaiset, apollinarialaiset, nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit. 300-luvulle tultaessa eri ryhmiä oli syntynyt jo sadoittain lisää.
300-luvulla alkuseurakunta voidaan katsoa jollakin tavalla järjestäytyneeksi kirkoksi.Kristinuskon levitessä juuri Antiokia oli yksi viidestä partiarkaatista – muut olivat Jerusalem, Aleksandria, Konstantinopoli ja Rooma.
Tutkijoiden arvioiden mukaan kristittyjä oli 300-luvun alussa runsaat kuusi miljoonaa Rooman 60 miljoonasta asukkaasta. Sen aikaisen kirkon kuva alkoi olla jo melko selkeä: kirkolliset virat, kirkon hallinto, jumalanpalvelus ja kristillinen juhlakalenteri olivat vakiintuneet. Gnostilaisuus oli silloin jo tuomittu harhaopiksi ja eristetty kristittyjen yhteydestä.
Kului enää vain vähän aikaa, ja kristinusko sai vankan aseman muiden uskontojen rinnalla Rooman valtakunnassa. Mutta se onkin jo toinen tarina.
Lähteet:
Mikko Puttonen: Jeesuksen yhdistämät. Yliopisto, Helsingin yliopiston tiedelehti 8, 2010. Heikki Räisäsen haastattelu.
Joona Salminen: Viimeiset ensin − Heikki Räisänen ja varhaisten kristittyjen aatemaailma. Teologia.fi 14.4.2010.
Heikki Räisänen & Tuomas Nyyssölä: Kirjauutuus: Miten Kristus ymmärrettiin varhaiskristillisenä aikana? Teologia.fi 22.10.2009.
Heikki Räisänen: Oppi kehittyy maailman mukana. Tiede nro 10/2011, s. 24-25.
Timo Saarinen: Kristityn vapaudesta. Kirkko ja Kaupunki 8.1.2010. Heikki Räisäsen haastattelu.
Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?
Gnosis, Gnostilainen Seura ry.
Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?
Nag Hammadin kätketty viisaus. Gnostilaisia ja muita varhaiskristillisä tekstejä. Toim. Ismo Dunderberg ja Antti Marjanen.2. täyd.p. Helsinki, WSOY, 2005.
Onko Heikki Räisänenkin ”etninen kristitty”
Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä
Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä
Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa
Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?
Heikki Räisäsen teoksia:
Mitä varhaiset kristityt uskoivat. WSOY 2011.
The Rise of Christian Beliefs (Kristillisten uskomusten synty) Fortress Press, 2009.
– Teos käsittelee kristillisten oppien muuttuvaisuutta. Sen aikajana ulottuu Jeesusta edeltävästä tilanteesta 200-luvun alkuun. Räisänen osoittaa, miten mutkikas oppisikermä liittyy kristitinuskon eri suuntausten yritykseen muokata yhtenäinen oppi ruumiin ylösnousemuksesta, sielun kuolemattomuudesta, viimeisestä tuomiosta ja taivaasta.
Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986.
Miten ymmärrän Raamattua oikein. Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailu. Kirjapaja 1981.
Raamattunäkemystä etsimässä . Gaudeamus 1984.
Raamattutieto. Otava, 1978 (6. painos 1997) (Yhdessä Esko Saarisen kanssa.)
Rosoinen Raamattu. WSOY 2006
Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino 1989.
Uuteen uskoon: kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kirjapaja 1993.
(Kirjoittaja: Verstaalla pohtija.)
* * *
Heikki Räisänen on teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut 10 vuotta Suomen Akatemian tutkijaprofessorina ja viisivuotiskauden akatemiaprofessorina. Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on valittu yhdeksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä. Tutkimusprojektin aiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.
Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston ja Uppsalan yliopiston kunniatohtori. (Wikipedia.)
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
