Palkittu Pauliina Rauhala: Rehellisyyden kaipuu tuo rohkeuden

Mikään kirja ei ole käynyt niin lähellä vanhoillislestadiolaisen nuorenparin ja kasvavan perheen olemusta. –Torvi-blogisti 5.10.2013.

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu palkittiin Vuoden kristillinen kirja -palkinnolla. Lämpimät onnittelut tunnustuksesta!

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala. Kuva: Päivi Seeskorp

– Taivaslaulu on järkyttävän todellinen tarina vielä tämän päivän Suomessa. Se on henkinen selviytymiskamppailu ja kahden pienen ihmisen irtautuminen

Advertisement

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu: ”kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana”

Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantiopohjalihakset, välilihan repeämisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala (Kuva: Gummerus/Pekka Niittyvirta.)

vaatteen, jonka alta ei kuule lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan. – – –  Olen vatsani vankin enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksän kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu on kirja rakkaudesta

Aija Hannilan kirja Valon lapsi kertoo hyväksikäytöstä ja toipumisesta

Aija Hannilan esikoisteos Valon lapsi on juuri ilmestynyt. Kirjassa käsitellään lapsena hyväksikäytön uhriksi joutuneen, ankarassa uskonnollisessa liikkessä kasvaneen naisen kasvua aikuisuuteen.

Esikoiskirjailija Aija Hannila YLEn TV1:n keskusteluohjelmassa A-talk  24.5.2012. Ohjelmassa olivat mukana myös Tuomas Hänninen, Pirjo Luokkala ja Johannes Alaranta, haastattelijana toimittaja Susanna Päivärinta.

Metsässä tuulee tänään. Tuijotan läheltä metsä­tähden terälehtiä. Olen valkoisessa valossa. Valosta heijastuu keltaista, vihreää, sinistä. Juuri avautu­neen metsätähden terä­lehdissä on vaalean­punaista. Valo kietoutuu minuun, suojaa minua. Valo puhuu minulle, se sanoo, olet turvassa rakas lapseni, he eivät koskaan tavoita sinun sieluasi.

Aija Hannilan uutuuskirja Valon lapsi on kirjoittajan mukaan tosiasioihin perustuva,

Suviseurat, materialismin mahtinäytös

– Kaikki hehkuttivat, miten paljon seuroissa oli väkeä. Väenpaljous oli olevinaan suuri juttu. Minua se asenne suututti ja inhotti, se tuntui jumalattomalta. Ehdottomasti tuli mieleeni kultaisen vasikan ympärillä tanssiminen.

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Kesä oli nupullaan, ruoho tuoksui varovasti, ilma oli heleä ja kevyt kosketella. Rauhanyhdistyksen portaiden eteen oli tuotu tuomia, joiden lehdet ja kukat olivat lurpahtaneet, roikkuivat velttoina oksien alla. Lapsista neljä vanhinta oli päässyt isän mukana Nivalaan seuroihin.

Ne olivat kesäseurat ja kestivät kaksi päivää. Pojat hävisivät heti omille teilleen, juoksemaan sinne tänne, ampumaan ritsalla kissoja, töllistelemään läheltä kiikutuksiin tulevia, norkoilemaan tädeiltä karamelliä.

Isosisko ja minä pysyttelimme tiiviisti isän kintereillä, kuuntelimme kärsivällisesti pitkät puheet, vaikka selkää väsytti ja täyden salin raskas ilma nukutti. Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. Mutta jos saarnattiin Daavidista ja Goljatista kuuntelin iloisin mielin joka sanan.

Väliajalla söimme päivällistä saarnamiesten kanssa talon pienessä ruokasalissa. Maallikkoveljiä oli useita, pappeja vain kaksi, kovaääninen mutta huonokuuloinen rovasti ja meidän isä. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, muoviliina. Istuimme isän molemmin puolin, saarnamiesten välissä, pieninä ja laihoina, hihattomat kesämekot päällä, kovaääninen rovasti aivan vastapäätä.

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin…

Tiesimme isän toivovan ettei meitä tässä pöydässä edes huomattaisi. Rovasti oli se, joka puhui koko ajan. Äiti kerran sanoi, että se puhuu siksi niin paljon, ettei muut pääse puhumaan, silloinhan se ei itse kuulisi.

Vitsejä kai ne olivat, rovasti puhui ruoka suussa, ehkä niissä oli jotain tuhmaakin, sillä rovasti hiljensi aina ääntään jutun ratkaisukohdassa, kaikki miehet kurkottivat kaulaansa kuullakseen, sillä puhetta ei ollut tarkoitettu hellan ääressä häärivien uskonsisarten kuultavaksi; sitten rämähti naurunremakka, rovasti ylimpänä. Hän läimäytti nutturapäistä lihavaa tarjoilijaa kevyesti takamuksille ja aloitti heti uuden jutun. Minun oli vaikea saada ruokaa alas, kun ylhäällä edessäni pieksi avonainen suu, jossa aladobi jauhautui, jos nyt pysyi suussa naurun ajan.

Katselin kukallisia tennareitani, toivoin, että olisin ollut muualla. Söin perunat, mutta aladobin pala tutisi lautasellani. Minä en voinut koskea siihen.

Yötä oltiin uskovaisen kansakoulunopettajan kotona. Pojat nukkuivat isän kanssa olohuoneen aukivedetyllä sohvalla ja me tytöt talon aikuiseksi kasvaneen ja kotoa pois muuttaneen tyttären huoneessa. Olohuoneen kirjahyllyssä oli pullossa käärme joka killui kellertävässä nesteessä ja näytti aivan elävältä, vaikka opettaja sanoikin, että se on kuollut.

Unen päästä oli vaikea saada kiinni. Mielessä kiemurteli kirjahyllyn käärme, sydämessä kaiversi päivällä kuultu saarna. Tylliverhojen tuolla puolen näytti olevan vaaleaa kuin päivällä, lehtikään ei puussa liikkunut, tuuli oli mennyt jo nukkumaan. Meillä oli mukana uudet paperilakanat, jotka tuntuivat kylmiltä ja kovilta, melkein rapisivat kun kylkeä käänsi.
– Etkö sä saa unta, kysyi isosisko.
– En…
– Älä sinä siitä saarnasta huoli, kyllä minäkin olisin varmasti ollut tyhmä neitsyt, ei olisi lamppu palanut Yljän tullessa…

Seuroista sai paljon miettimisen aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa, aukeaa eteen.

Sanankuulijat nyökyttelivät vakavina, miehet kumarassa, naiset alistuneen näköisinä, jupisivat ja huokailivat hiljaa.

Taivasikävä. Vaikka kuinka sitä ikävää yritettiin paisutella minä en osannut elää taivasta varten, halata taivaaseen. Minusta maan päälläkin oli ihan mukavaa. Ja armon lasinen meri. Se tuntui kolkolta ja karmealta ajatukselta. Lasinen meri. Armon meri on lasinen ja kirkas, se ei liiku, vaikka maailman synnin laineet loiskivat yli laidan. Jotkut saarnamiehet niin mielellään kuvailivat maailman pahuutta. Isä jätti sen yleensä vähemmälle.

Ote Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö, s. 26-28.

*       *       *

Lue myös:

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Lucas: Alinta kastia naiset ja lapset

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Jaana Märsynaho: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö. Lukukausi-blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Syntien taakka nelivuotiaalle

Uskottomien uskottomana lapsena (Kirjailija Rikka Pelo)

Suden uhrit – Matkalippu helvettiin

SRK saattaa ottaa sinulta taivaspaikan pois ihan tuosta vaan. Puhuja, paikallisen ry:n johtokunta, keskusyhdistyksen mies.

Salanimi Leo Hartvaara julkaisi vuonna 1984 hoitokokouksia ja vääristyneeksi kääntynyttä opetusta käsittelevän romaanin Suden uhrit (Kirjavaaka, Joensuu). Suden uhrit on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa aihetta koskeva kaunokirjallinen teos. Se on yhä tänään vaikuttava ja elämänmakuinen aikalaisdokumentti, ja suositeltavaa luettavaa myös niille jotka eivät ole itse hoitokokousaikaa kokeneet.

Taivaspaikka ja oikeus kuulua Jumalanvaltakuntaan, uskovaisten joukkoon, vietiin silloin monelta.  Näin kävi tuhansille uskovaisille 1970- 1990, hoitokokousaaltojen seuratessa toistaan kaikkialla Suomen rauhanyhdistyksissä.  Seuraamukset yksityisille ihmisille ja heidän läheisilleen olivat usein henkilökohtaisesti raskaat. Ne ovat monessa tapauksessa ulottuneet myös lähimpiin perhe- ja ystävyyssuhteisiin ja seuraaviin sukupolviin.

Kukaan ei kai tiedä tarkasti, milloin hoitokokouksia lakattiin pitämästä. Ne vaimenivat ennen kuin 1980-luku päättyi. Tapahtumia ei ole vielä tähän päivään mennessä selvitetty.

Yksityiset henkilöt yrittivät puuttua tilanteeseen yrittäen keskustella SRK:n johdon kanssa – turhaan. Monet ottivat yhteyttä myös arkkipiispaan. Arkkipiispa Mikko Juva puuttuikin ihmisten ahdistamiseen määrätietoisesti julkisuudessakin. Tiettävästi hän kävi myös keskusteluja SRK:n johdon kanssa. Mutta hän joutui pian tämän jälkeen jäämään pois virasta. Uusi arkkipiispa John Vikström sivuutti hänelle esitetyt vetoomukset kylmästi. Kirkon muutkin piispat ”tuntuivat olevan neuvottomia ja voimattomia” (Leena Hartikaisen haastattelusta ohjelmassa).

Romaania Suden uhrit luetaan yhä, vaikka sitä on vaikeaa saada muualta kuin kirjastoista. Hartvaaran kuvaus kiinnostaa varsinkin nuoremman polven uskovaisia, sillä heillä ei ole mitään tietoa hoitokokousaikojen todellisuudesta. Rauhanyhdistyksissä ja perheissä on vaiettu niistä systemaattisesti vuosikymmeniä.

Vaikuttava dramatisointi Suden Uhrit -romaanista sisältyy YLEn TV1:n A-Studion ohjelmaan Matkalippu helvettiin vuodelta 1985.

Ohjelmassa ovat haastateltavina myös Leena Hartikainen Joensuusta, Eeva Uljas, Aulis Junes Rovaniemeltä ja Viljo Saukkonen Liperistä.

Ohjelma on nähtävänä kokonaisuudessaan YLEn Elävässä Arkistossa.  Lisäksi nimimerkki Päivämies on tallettanut ohjelman katkelmina YouTubeen.

Nimimerkki Sikamaster on laatinut  Suden uhrit -romaanista  muokatusta YLE:n dramatisoinnista lyhennelmän YouTubeen.

YLEn toimittaja Hannu Karpo teki hoitokokouksia ja hengellistä sekä poliittista painostusta tarkastelleen dokumenttiohjelman Syntisin silmin muutamia vuosia aikaisemmin, 1981.

”Armosta ja anteeksiantamuksesta on tullut vallan väline.”

Silminnäkijänä

Nimim. High Court kirjoitti Suomi 24 -palstalla pohdintaa SRK:n tilasta ja hoitokokouksista kiinnostavalla tavalla, otsikolla Silminnäkijöinä.

*    *    *

Hoitokokouksista keskustelun voi tietysti sysätä ”katkerien ja vl-uskosta syntiensä vuoksi eronneiden” höpinäksi. Tosiasia kuitenkin on, että 60-70-luvuilla SRK-lestadiolaisuudessa opetettiin tavalla, josta liike myöhemmin itsekin on sanoutunut irti. Esimerkki: puhujina on yhäkin sellaisia, jotka tuolloin opettivat jumalan huoneenhallitusoppia ja myöhemmin sanoutuivat siitä opista irti. Yksi ratkaisematon kysymys on ns. henkivaltaoppi. SRK:n puhenjohtaja opetti itsekin henkien taisteluoppia ja on myöhemmin sanoutunut siitä opista irti.

Ongelma kuitenkin on, mitä tehdä itse hoitokokouksille. Pääkysymys ei niinkään ole se, mitä pysyvästi erotetuille tapahtui, vaan niille, joita piinattiin ja nöyryytettiin ja jotka lopulta murtuivat parannukseen helvetin pelossa.
Mitä heidän omalletunnolleen tapahtui?

Heikki Saari oli lähes jumalan asemassa 70-luvulla. Kuitenkin hänen koko oppinsa oli pohjimmiltaan ennen sotia vallinneen uuden heräyksen sävyttämää. Asianomainen teki itse parannuksen, mutta hänen oppinsa oli ehtinyt vaikuttaa vuosikymmeniä ja osin se tuntuu varsinkin iäkkäiden vanhoillislestadiolaisten opetuksessa yhä.

Monet vl-puhujat opettivat ns. juurioppia. Valvottiin ja kytättiin hengen hedelmiä ja kun niitä ei näyttänyt olevan, vaan päin vastoin huonoja, vaadittiin parannusta väärästä hengestä. Ja kun hyviä hedelmiä ei löytynyt lopulta itsestäkään, orjuutettiin lopulta oma sielukin.

Saarnaaja Arvi Hintsala tiivisti hänestä tehdyssä elämäkerrassa 70-lukua osuvasti katsoessaan sen raskaammaksi kuin sota-ajat. Henkien taistelu oli armotonta. Mutta se taistelu oli SRK:n johdon sisäistä taistelua. Hintsala tokaisi kerran erään hoitokokouksen lopussa tuskastuneena ”Sinä Heikki olet nokkinut minua kuin tikka jauhosäkkiä.” Tuossa hoitokokouksessa muuten kaikkien osallistujien todettiin ollen väärässä hengessä. Että sellaista sielunhoitoa.

SRK-lestadiolaisuus ei ole tehnyt tiliä itsensä kanssa 70-luvun tapahtumista. Hoitokokousruljanssissa mopo karkasi käsistä. Sen huomaa pelkästään jo silmailemällä 70-luvun Päivämiestä. Ihmisiä kutsuttiiin hoitokokouksiiin kaikkialla paikallisissa rauhanyhdistyksissä, ympäri maata. Menettelyjä arvostelleet tuomittiin väärähenkisiksi. Samanaikaisesti opetettiin pian tulevaa maailmanloppua. Puhuttiin yleisesti lopun ajoista.

Taustaa:

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Keksityn henkiopin leiväminen

Hakomaja: Hoitokokoukset

Ruokanen, Miikka: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Kirkon tutkimuslaitos. Sarja A, n:o 36. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos, 1980.

Joonas Sillanpää: Leo Hartvaara, Suden uhrit. Kirjahylly-blogi, 30.12.2011.