Avainsana-arkisto: seurakunta

Kirkkoneuvosto: Kajaanin kirkossa lupa rukoilla rekisteröidyn parisuhteen puolesta


Kajaanin kirkkoneuvosto on päättänyt, että kirkon tiloissa voidaan järjestää rukoushetki rekisteröidyn parisuhteen puolesta, jos pari sellaista pyytää. Kajaanin seurakunnan kirkkoneuvosto päätti asiasta äänin 8-2, äänestyksessä jätettiin yksi tyhjä ääni. Kirkkoa voi varata parisuhteensa rekisteröineiden rukoushetkeä varten.

Myös pääkaupunkiseudulla on tiettävästi ainakin Helsingin Kallion seurakunnan seurakuntaneuvosto on tehnyt saman päätksen kevättalvella 2010.

Kajaanin kirkkoneuvosto päätti rukoushetkistä pian sen jälkeen, kun samaa sukupuolta oleva pariskunta oli pyytänyt rukoushetkeä seurakunnan tiloissa. Kajaanin päätös on ensimmäisiä päätöksiä piispainkokouksen annettua lausunnon menettelystä. Samaa sukupuolta olevien parisuhdetta ei voida siunata, mutta sen puolesta on luvallista rukoilla yhdessä parin kanssa. 

– Parisuhteensa rekisteröivät mies- ja naisparit saavat tästä lähin rukoushetkiä Kajaanin evankelisluterilaisen seurakunnan tiloissa, esimerkiksi kirkoissa, kertoo kirkkoherra Lauri Oikarinen.

– Kun nyt tällainen pyyntö oli meillekin tullut, niin vein asian kirkkoneuvostoon. Siellä asiasta keskusteltiin, eikä asiasta päättäminen mennyt aivan yksimielisesti. Äänin kahdeksan puolesta, kaksi vastaan ja yksi tyhjä myönnettiin lupa rukoilla seurakuntamme kirkoissa yksityisesti tai yhteisti parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja heidän kanssaan.

Päätöksestä on tullut seurakuntaan sekä kiitosta että kritiikkiä, kertoo seurakunnan tiedottaja Kaisa Rönkä. Kirkkoherra kertoo itse olleensa tehdyn päätöksen kannalla etukäteen.

Piispainkokous on tehnyt selvityksen rukoushetkistä kirkolliskokoukselle, ja Kajaanin seurakunta toimii rukoushetkissään piispainkokouksen linjausten mukaisesti.

Piispa Riekkinen antoi tukensa Kajaanin ratkaisulle

Kuopion hiippakunnan piispa Wille Riekkinen pitää oikeana Kajaanin seurakunnan päätöstä sallia samaa sukupuolta olevien parien kanssa rukoileminen seurakunnan tiloissa. Päätös koskee myös seurakunnan kirkkoa.

Kirkkoneuvosto on Riekkisen mukaan tehnyt edistyksellisen päätöksen.

– Minusta se on hyvä. Kajaani on nyt näyttänyt mallia ja toivon, että tällainen konsensus löytyy hiippakunnassamme laajemminkin, piispa toteaa.

Vaikka asia on vielä kirkolliskokouksessa kesken, Riekkinen ei näe Kajaanin seurakunnan päätöstä sooloiluna. Piispainkokouksen helmikuussa 2010 hyväksymässä selvityksessä pidetään mahdollisena, että pappi tai muu kirkon työntekijä rukoilee parisuhteensa rekisteröineiden puolesta heidän kanssaan. Seurakunnat voivat itsenäisesti päättää, pidetäänkö rukoustilaisuudet kirkon omissa tiloissa. Asian käsittely on edelleen kirkolliskokouksen käsittelyssä.

Joissakin seurakunnissa tarjotaan myös homoseksuaaleille suunnattuja omia hengellisiä tilaisuuksia, kuten sateenkaarimessuja.

Runsaat 60 prosenttia suomalaisista hyväksyy homoparien siunaamisen kirkossa, ilmeni Aamulehden huhtikuussa 2010 teettämästä tutkimuksesta. Suuri osa kansalaisista hyväksyisi myös vihkimisen kirkossa. Tämä tulos saatiin Etelä-Suomen Sanomien, Kalevan, Karjalaisen, Keskisuomalaisen, Savon Sanomien ja Turun Sanomien teettämässä kyselyssä loppuvuodesta 2009.

Taloustutkimuksen tekemässä gallupissa tuhannelta vastaajalta kysyttiin, pitäisikö Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurata Ruotsin kirkon päätöstä aloittaa samaa sukupuolta olevien vihkiminen avioon. 43 prosenttia vastaajista katsoi, että kirkon pitäisi vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Alle 35-vuotiaista reilusti yli puolet kannattaa samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä. Ikäihmisistä puolestaan enemmistö vieroksuu  homoliittoja.

Sukupuolineutraali avioliittolaki seuraavaan hallitusohjelmaan

Homoparien oikeudellinen asema kohti tasavertaisuutta on etenemässä myös maallisen lainsäädännön tasolla. On ilmeistä että seuraavan hallituksen ohjelmaan sisällytetään avioliittolain muuttaminen sukupuolineutraaliksi, jolloin samaa sukupuolta olevien liitto saisi tasavertaisen aseman juridisesti.  Nykyisin useamman eduskuntapuolueen puolueohjelmaan sisältyy vaatimus avioliittolainsäädännön muuttamisesta sukupuolineutraaliksi. Viimeksi kokoomuksen puoluekokouksessa hyväksyttiin kanta suurella äänten enemmistöllä. 

Keväällä 2009 vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkynen jätti lakialoitteen avioliittolain muuttamisesta sukupuolineutraaliksi. Aloitteen allekirjoittivat  kahta kaikki muut eduskuntapuolueet, kristillisdemokraatteja ja perussuomalaisia lukuunottamatta. Toisaalta keskustan uusi puheenjohtaja Mari Kiviniemi on ilmoittanut, että keskusta ei kannata avioliittolain muuttamista sukupuolineutraaliksi.

Norjassa hyväksyttiin sukupuolineutraali avioliittolaki kesäkuussa 2008. Sukupuolineutraalia avioliittolakia valmistellaan myös Ruotsissa.

EU-maista kahden miehen tai kahden naisen on mahdollista avioitua  nykyään jo Hollannissa, Belgiassa ja Espanjassa. Euroopan ulkopuolella sukupuolineutraali avioliittolaki on käytössä Kanadassa ja Etelä-Afrikassa. Yhdysvaltain osavaltioista samansukupuoliset parit voivat avioitua Massachusettsissa ja Connecticutissa.

Epilogi: Maija Laakson kantelu päätöksestä ja piispa Wille Riekkisestä 

Kajaanin seurakunnan kirkkovaltuuston jäsen Maija Laakso on jättänyt lähes sadan seurakuntalaisen allekirjoittaman kantelun seurakuntaneuvoston päätöksestä Kirkkohallitukselle elokuussa 2010. 

Kantelussa pyydetään kirkkohallitusta selvittämään, onko päätös samaa sukupuolta olevien parien rukoushetkistä kirkkojärjestyksen vastainen. Maija Laakson mielestä Kajaanin seurakunnan päätös rikkoo kirkolliskokouksen vahvistamaa kirkkojärjestystä.

– Kirkkojärjestyksen mukaan kirkon opetus perustuu Raamattuun ja Raamatussa sanotaan monessa kohdassa, että homoseksuaalisuus on kuolemansynti, Laakso kertoo. Raamatussa on selkeästi kielletty kaikki homoseksuaalisuus.

– Kun kuulin uutisen rukoushetkistä, niin kimpaannuin. Kirkkojärjestykseemme eivät tällaiset tilaisuudet sovi, Laakso sanoo. Ei tämmöiseen saa olla myötävaikuttamassa kukaan.

Kuten tunnettua, Maija Laakson käsitys Raamatusta poikkeaa monien evl-kirkon pappien ja  raamatuntutkijoiden näkemyksistä. Heidän mukaansa Raamatussa ei puhuta sanaakaan homoseksuaaleista. Se, millainen raamattunäkemys on omaksuttu, vaikuttaa ratkaisevalla tavalla siihen, kuinka Raamatun sanoman kykenee tulkitsemaan ja ottamaan vastaan.

Lisäksi kantelussa toivotaan kirkkohallituksen selvittävän, onko piispa Wille Riekkinen syyllistynyt virkavirheeseen kehuessaan Kajaanin evankelisluterilaisen seurakunnan päätöstä ja kehottaessaan muita hiippakuntia noudattamaan Kajaanin esimerkkiä.

Maija Laakson mielestä Kajaanin kirkkoneuvosto on kävellyt kirkon ylimmän päättävän elimen, kirkolliskokouksen, yli tehdessään päätöksen rukoustilaisuuksista.

– Kirkkoneuvosto voi tehdä päätöksen vasta, kun kirkolliskokous on ensin päättänyt asiasta, toteaa Maija Laakso.

Kajaanin rukoushetkipäätöksestä on kanneltu kerran aiemminkin. Kuopion tuomiokapituli käsitteli kantelun 11.8. ja totesi, että Kajaanin seurakunnassa on menetelty kirkkojärjestyksen mukaisesti. Kantelu hylättiin.

 *    *     *

YLEn uutinen

Kajaanin kirkkoneuvosto: Homoparin puolesta saa rukoilla kirkossa. Pod.fi-uutiset.

Piispa Riekkinen: Homoparin puolesta saa rukoilla kirkossa. Pod.fi-uutiset.

Kirsti Karttunen & Vili Lindström: Wille Riekkinen siunaisi homoparitkin -43 prosenttia kansasta on samaa mieltä piispan kanssa. Savon Sanomat 19.12.2009.

Lakialoite: rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain kumoamisesta ja avioliittolain muuttamisesta. Oras Tynkkysen kotisivu.

Reetta Paunonen: Homoparien rukoushetkistä kantelu Kajaanissa. Kainuun Sanomat 16..8.2010.

Virve Rissanen: Homoparien rukoushetkistä kantelu – ”Raamatussa on kielletty kaikki homoseksuaalisuus”. Ilta-Sanomat 16.8.2010.

Ensimmäinen kantelu rukoushetkistä hylättiin. YLE Kainuu 26.8.2010.

Teija Sutinen: Kokoomus hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliitot. Helsingin Sanomat 13.6.2010.

Yli puolet siunaisi homoparin avioliiton. STT:n uutinen Ilta-Sanomissa 25.4.2010.

*    *     *

Lisää aiheesta:

Piia Elonen: Kirkon nykylinja ei tyydytä: Enemmistö suomalaisista muuttaisi kirkkoa suvaitsevampaan suuntaan. Helsingin Sanomat 30.10.2010, A3, A5.

Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

HS-gallup: Kiista homojen oikeuksista ei ole syy erota kirkosta. Helsingin Sanomat 30.10.2010.

Piispainkokous ei suosita homoparien siunaamista. Helsingin Sanomat 10.2.2010.

Mikael Pentikäinen: Homojen parisuhteille tasavertainen asema

Riitta Männistö: Kirkosta eroaminen ei auta homojen asiaa. Helsingin Sanomat, Mielipide ,17.10.2010. (Kirjoittaja on Kallion seurakunnan vt. kirkkoherra.)

Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa

Olli Seppälä: Kirkolliskokous hyväksyi rukouksen. Kotimaa24, uutiset 12.11.2010.

Leanne Waldal: How does “sweetie” become shunned? (On ostracism after leaving a Leastadian church when being lesbo; also interesting comments)

Hannele Tulonen: Selvitys: Kahden äidin perhe yhä kummajainen. HS 20.11.2007.

Elina Järvinen: Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen (Suomen Kuvalehti 50/2007)

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

Kun perheenjäsen kertoo olevansa homo

Juhani E. Lehto & Camilla Kovero: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Lilith 2010.

Parisuhdelain seuraukset kirkossa: piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle 2010. (Pohjana kirkolliskokouksessa käsittelylle keväällä ja syksyllä 2010.)

Piispa Kari Mäkinen: Kirkon tulee tukea myös samaa sukupuolta olevien parisuhdetta

Kirkon kasuaalitoimitukset (Kirkollinen sanasto)

Niklas Herlin: Kristityt homoja parantamassa

Seksuaalivähemmistöt EU:ssa

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): evankelis-luterilainen kirkko, homoseksuaalisuus, ihmisoikeudet, kirkko, luterilaisuus, opilliset kysymykset, perhe, rukoileminen, seksuaalivähemmistöt, sielunhoito, suvaitsevaisuus, synnit, syrjintä, tasa-arvo, vallankäyttö

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko


Uskovaisille on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta”, vaatii  joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama Kalevassa.

Linjaman mukaan  vakavaan tilanteeseen on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.

Hengellisesti tilanne on johtanut siihen, että monet vl uskovaiset eivät voi  uskoa vapaasti, vaan uskoa varjostaa pelko ja kilvoittelussa uskomisen rauha ja ilo kuivettuvat elämäntapanormien ulkonaiseksi noudattamiseksi. Ihmiset mieluummin vain alistuvat ja vaikenevat kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan.

Topi Linjama julkaisi  Kalevassa 29.5.2010 näkemyksensä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä  vaikenemisen ja pelon kulttuurista. osittain samoja pohdintoja hän on julkaissut myös Kotimaan blogissaan, artikkelissa Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010).

Linjama pitää sisäistä vaikenemisen ja pelon kulttuuria syynä myös siihen, että rauhanyhdistyksissä ei ole määrätietoisesti  tartuttu lasten hyväksikäyttöön ja monet hyväksikäyttörikokset on jätetty ilmoittamatta viranomaisille.

 Linjaman mukaan huolestuttavaan tilanteeseen on johtanut liikkeen hienosyinen, huomaamaton mutta tiukka hierarkia sekä yhteisön kohottaminen kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.

Vanhoillisestadiolaisuudessa juuri oma yhteisö, seurakunta, on nostettu Jumalan rinnalle uskomisen kohteeksi. Sen perustelemattomille normeille on osoitettava ”kuuliaisuutta”.  Seurakunnan elämäntapaneuvot (ns. ”armoneuvot”) on rinnastettu Raamatun auktoriteettiin.

Linjama kysyy: ”Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Syntyy epäselvyyttä siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.”

Lääkkeeksi Linjama ehdottaa avointa opillista keskustelua liikkeen sisällä kristinuskon peruskäsitteistä. kuten Jumalan valtakunta, synti, laki ja evankeliumi.

Samoin hän suosittaa, että rauhanyhdistysten johtokunnan tehtävä ja toimivalta tulee arvioida ja määritellä selkeästi maalliselta, yhdistyslain periaatteiden pohjalta, ilman sielunhoidollista erityisasemaa. Tähän suuntaan viittasi myös Mauno Hepola Päivämiehen kirjoituksessaan, jossa hän totesi: ”Jumalan seurakunta ei ole mikään sadoista kansankirkkomme seurakunnista. Se ei myöskään tarkoita rauhanyhdistyksiä tai niiden toimitiloja, sillä ne ovat näkyviä ja ajallisia instituutioita ja yhdistyksiä.”

Linjaman mukaan ongelmien käsittelyä rauhanyhdistyksissä on vaikeuttanut 1970-luvun hoitokokousten selvittämätön väkivallan perintö.

Vanhukset  ja keskipolvi muistavat hoitokokousten kurinpidon. Hoitokokousten toimintamalli on yhä käytössä ja  toimii pelotteena.  Tämä  on johtanut pelokkaaseen vaikenemiseen. Vain yhteisössä vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Yksittäisiin jäseniin kohdistettu hengellinen väkivalta hoitokokousmenettelyineen on oikeustajun vastaista, toteaa Linjama.  ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.”

 

Topi Linjaman kirjoitus Kalevassa:

”Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.

Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.

Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.

Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja

Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.

Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.

Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.

Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.

Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.

Tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?

Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?

Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.

Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

linjamasuunta1

Keskustelu on ohitettu uhkailemalla keskustelua toivovia uskovaisia

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.

Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.

Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.

Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.

Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.

Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.”

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja

*    *    *

”Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä”

Yhä useampi 1970-90-luvulla syntyneiden sukupolveen kuuluva vanhoillislestadiolainen on oivaltanut, että rauhanyhdistyksen toimintamekanismeissa ei ole kaikki kunnossa.

Sekä vl-uskovaisille että ulkopuolisille evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike vaikuttaa olevan hämmentävässä tilassa, jossa valtionsyyttäjä on ilmoittanut käynnistävänsä tutkimuksen rauhanyhdistyksissä tapahtuneista pedofiliarikosten vyyhdestä, ihmisoikeusjuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykieltoon liittyvien menettelyjen loukkaavan perustuslakia ja liikkeen johdon käsitys rippisalaisuudesta on Suomen rikoslain vastainen.  

Topi Linjama toteaa blogissaan: ”Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.”  Linjama kertoo joutuneensa myös itse henkilökohtaisesti painostuksen kohteeksi vuosi sitten, keväällä 2009. ”Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Kalevassa julkaistu Linjaman puheenvuoro on herättänyt keskustelua. Nimimerkki Palmu totesi Hakomajassa:

”On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla.

Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti. Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.”

Nimimerkki Reflektio eritteli Hakomajan keskustelussa yhteisön jäsenten hienostuneita kielellisen manipuloinnin tapoja, joilla hierarkiaa ja vallankäyttö naamioidaan teeskennellyksi huolenpidoksi lähimmäisen sielusta:

”Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: ”Me olemme tasapäistä joukkoa” tai: ”Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia.”

Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: ” Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta.”

Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: ” Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille…”. Tai: ” Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan…”

Nimimerkki Siansaparo totesi VL Foorumilla:

”Topin kirjoitus on hyvä. Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä. Sitä ovat sanoneet jotkut vl-papit miullekkin: pelko tulee esiin sielunhoidollisissa keskusteluissa. Ja olen saanut kuulla siitä koko elämäni myös ”tavallisilta” vl-ihmisiltä: ”Eihän tätä uskalla ääneen sanoa, ettei joudu hoitokokoukseen”.

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010

Myös Kalevan pääkirjoituksessa  6.5.2010 kiinnitettiin huomiota rauhanyhdistysten vallankäytön mentelmiin,  jotka ovat lisänneet esimerkiksi  pedofiilirikollisten toimintamahdollisuuksia:

”…etenkin tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä on piirteitä, jotka tekevät niistä otollisia ympäristöjä pedofiilisten taipumusten toteuttamiselle.

Näissä liikkeissä on esimerkiksi hengellisessä auktoriteettiasemissa olevia henkilöitä, joiden tekoja tai näkemyksiä ei voi seurauksitta uhmata. Myös oman liikkeen maineen varjelu voi mennä yksilön oikeuksien ja lastensuojelun ohitse.

Hätkähdyttävää on se, että sellaiset henkilöt, jotka ovat pyrkineet nostamaan omat tai tuntemansa hyväksikäyttötapaukset liikkeessään julki, ovat joutuneet rajun painostuksen tai parjauksen kohteeksi.

Näissä tapauksissa ei voi toivoa muuta kuin sitä, että ihmiset kielteisistä kokemuksistaan huolimatta rohkaistuvat nousemaan harhautunutta hengellistä auktoriteettia vastaan. Yhden ihmisen ulostulo voi toimia hyvänä esimerkkinä muille saman kohtalon kokeneille.”

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Topi Linjama Kalevassa sekä Nestori tänne kooten ja kommentoiden.

Lue myös:

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Topi Linjama:  Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta  (Vihreässä valossa -blogi Kotimaa24:ssä)

Epäkuluttajan blogi

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Jemima: Tämän päivän pakkokeskusteltavat aiheet, eli kuumat perunat vanhoillislestadiolaisuudessa

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies 21/2010.

Hoitokokous (Wikipedia)

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintslan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

19 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, ahdistus, eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eriseura, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, Kaleva, käskyt, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lapset, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syrjintä, syyllistäminen, tasa-arvo, televisio, televisiokielto, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Puhuja rauhanyhdistyksellä: ”Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”


Vanhoillislestadiolainen herätysliike on kirkon sisällä tunnustettu miellyttäväksi ja sopuisuudessaan ansioituneeksi ev.-lut. kirkon osaksi. Vanhoillislestadiolaiset papit eivät häiriköi seurakunnissa, vaan suostuvat työskentelemään sovussa naiskollegoidensa kanssa. Piispat saavat huokaista helpotuksesta ja laittavat ylimääräisiä kauniita sanoja tulevien suviseurojen tervehdyspuheisiinsa.

Piispat arvostavat myös sitä että SRK-lestadiolaisuus tuo kirkkoon ”arvokasta perinnettä”. Lisäksi liike on tuottanut kirkolle hyviä työntekijöitä, mistä esimerkiksi arkkipiispa jukka Paarma on lausunut kiitollisia sanoja.

Virtahepo kirkon olohuoneessa

Sinänsä on tietenkin suuri ja karmea virtahepo keskellä kirkkosalia,  että vanhoillislestadiolainen tekee työtä ev.-lut. seurakunnan palkkalistoilla, sillä hän itsehän ei pidä kirkkoa uskovien yhteisönä.

Suomen kirkko merkitsee  SRK-lestadiolaiselle lähinnä lähetystyön kenttää, jossa hän, oikea uskovainen, voi julistaa  muille kirkon jäsenille eli  ”epäuskoisille” pelastusta.  – Mutta ollaanpa siitä ihan hys hys ja yritetään piilottaa tämä jättiläismäinen kiusallinen virtahepo jonnekin SRK:n ja kirkon ”dialogin” kiiltokuvakaapin taakse!

Piispat eivät piittaa sisäisestä väkivallasta

Se mistä piispat eivät ole myöskään piitanneet, koskee SRK-lestadiolaisuuden sisäistä, omiin jäseniin kohdistuvaa väkivaltaa ja kiusaamista.  Sananvapaus ja oikeus ihmisarvoon eivät  toteudu herätysliikkeen sisällä. Liikkeen pelkoon ja uhkaan perustuva johtamistapa alistaa ja vaientaa tavalliset riviuskovaiset.

Tämä liikkeen sisällä kaikkien tuntema asiaintila ja yksityisiä ihmisiä loukkaava kollektiivinen väkivalta ei kuitenkaan ole häirinnyt kirkon hallintoa eikä sisäistä järjestystä, sillä eihän se työllistä piispoja – kuten vaikkapa Luther-Säätiön toiminta.

Niin kauan kuin kukaan ei tee valitusta jonkun lestadiolaispapin tai -puhujan menettelyistä tuomiokapitulille, piispat eivät nähtävästi katso olevansa  hallinnollisessakaan mielessä velvollisia tekemään mitään. Piispat ovat osoittautuneet kirkon hyviksi hallintovirkamiehiksi.

Miksipä yksikään piispa siis nokeaisi nenäänsä SRK:n kanssa keskustelemiseen – joidenkin yksityisten arkojen ihmisten takia?

Suomen kirkossa, joka itse on julistautunut torjumaan hengellistä väkivaltaa omassa piirissään, ei siis puutu tähän väkivaltaan edelleenkään, vaikka SRK-lestadiolaisuus toimii kirkon sisällä! Väkivallalle ei  ole mitään tehtävissä.

Hautamäki: ”Jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki on lisäksi vakuuttanut julkisuudessa (Kaleva 15.9.2007), että nettikirjoitteluun ei pidä luottaa, koska uskovaisethan eivät itse kirjoita nettiin ongelmista. Ne jotka kirjoittavat, eivät ole oikein uskomassa.

Lisäksi, toteaa Hautamäki, liikkeen sisällä vallitsee avoin ja vapaa keskustelukulttuuri:

”Vanhoillislestadiolaisten keskustelukulttuuriin ei kuulu yleisönosastokirjoittelu eikä nimimerkin taakse piiloutuminen. Liikkeen piirissä käydään keskustelua eri tahoilla ja tasoilla avoimesti omana itsenä. – – Paikalliset rauhanyhdistykset järjestävät vuosittain kymmeniä tilaisuuksia uskoon ja kristittynä elämiseen liittyvistä kysymyksistä. – – Näissä keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä.”

Hautamäki  puolustaa vanhoillislestadiolaisuudelle ominaista ajattelutapaa, jonka mukaan sisäisesti ongelmallisiksi koetut asiat eivät koskaan ole  yhteisön ongelmia, joista olisi mahdollista käydä keskustelua avoimesti, vaan kaikissa tapauksissa kyse on yksilöiden yksityisistä, asianomaisen väärästä sielun tilasta johtuvista ongelmista. 

Niinpä rauhanyhdistyksellä keskustelua tai ehdotuksia tekevä henkilö joutuu nopeasti leimatuksi uskossaan erehtyneeksi. Hyväätarkoittavalla ehdotuksellaan hän onkin  tullut kohdistaneeksi kritiikkiä itse Jumalanvaltakuntaa vastaan! Hänen  julkisen puheenvuoron käyttönsä ja ehdotuksensa  juuri todistavat, että hänen oma sieluntilansa on kyseenalainen. MOT!

SRK-lestadiolaiseen herätysliikkeeseen onkin luotu nerokas, pelkoon perustuva järjestelmä, jolla pidetään ulospäin huolta kauniista julkisuuskuvasta ja samalla saadaan pidetyksi vaiennettuna sisäinen keskustelu ja johtamistapaan kohdistuva arviointi.

Samat vanhat konstit: uhkailu ja mielivaltainen erottaminen

Seuraava tuore tapaus X:n rauhanyhdistykseltä osoittaa käytännössä sen, siitä että viattoman ehdotuksen tekeminen ja avoimeen keskusteluun antautuminen rauhanyhdistyksellä voi johtaa nopeasti opillisiin ja henkilökohtaista uskovaisuutta kyseenalaistaviin syytöksiin. Tätä myöten asianomainen voi joutua vakaviin  seuraamuksiin ja jopa ulossulkemiseen yhteisöstä.

On siten ymmärrettävää, että tätä peläten monet tavalliset lestadiolaiset yksinkertaisesti sulkevat suunsa.

Eräs herätysliikkeen puhuja julisti yksityisen rauhanyhdistyksen jäsenen ”nousseen jumalanvaltakuntaa vastaan”, kun tämä oli ehdottanut varojen lisäystä rauhanyhdistyksen harjoittamaan diakoniatoimintaan.

Sanamuoto ”nousta Jumalanvaltakuntaa vastaan” on tuttu kaikille hoitokokouksissa olleille, ja sillä on pahaenteinen kaiku. Se tarkoittaa käytännössä ennen pitkää ulossulkemista ja eristämistä kanssakäymisestä eli kadotustuomiota. Siitä tuomiosta ei voi valittaa millekään taholla, ja puhujalla on oikeus langettaa tuomio mielivaltaisin perustein, asianomaisen vastinetta huomioimatta. Syytöksestä vapautuakseen on velvoitettu alistumaan julkiseen rippiin koko seurakunnane dessä, tunsipa rikkoneensa valtakuntaan tai ei. Omallatunnolla ei ole väliä.

Kukaan tavallinen vl ei rohkene riskeerata omaa asemaansa eikä sielunsa autuutta ryhtymällä julkisesti puolustamaan sitä, jonka joku puhuja on ottanut  silmätikuksi. Kokemus on osoittanut, että puolustaja kokee nopeasti saman kohtalon kuin keskustelun avaajakin.

Ry:llä puheenvuoron käyttänyt ja jotakin ehdottanut tavallinen rivijäsen jää siksi aina yksin. Näin kävi hoitokokousvuosina, ja sama käytäntö jatkuu yhä.

Tuomion seuraamukset ihmisen yksityiselämälle ja tärkeille ihmissuhteille voivat olla varsin raskaat. Myös esimerkiksi  Juho Kalliokoski on kertonut kokemuksistaan sen jälkeen, kun hän julkaisi Kalevassa ja Kotimaa -lehdessä kysymyksiään SRK:n johdolle.

*   *   *

Ehdotti rauhanyhdistyksellä lisärahoitusta diakoniatyöhön –  ja kuinkas sitten kävikään?

”Eräs ystäväni ehdotti eräässä tilaisuudessa varojen lisäämistä ry:n diakonian rahastoon, jotta “leivättömiä” voitaisiin tarvittaessa auttaa.

Eräs puhuja vastusti ajatusta ja puolusteli näkemystään näin: “ry voi antaa vain henkistä ja hengellistä apua”. No ystäväni nuhteli puhujan näkemystä epäraamatulliseksi ja siitäpä soppa alkoikin.

Olen kysynyt jälkeenpäin noilt muilt tilaisuuteen osallistuneilta (en kaikilta), että sanoiko puhuja ystävälleni tosiaankin noin, mutta en ole saanut asian tiimoilta yhtään selvää vastausta.

No, ystävälleni kävi lopulta niin köppänästi, että häntä syytettiin nousemisesta Jumalan valtakuntaa vastaan. Eli asia, jota hän “osoitti sormellaan” jätettiin tavallaan käsittelemättä ja keskityttiin tutkimaan hänen sydämentilaansa.

Ystäväni kyseli hoitotilanteessa kaikenlaisia. Mm:

– Onko (nimenomainen) puhuja yhtä kuin Jumalan valtakunta?

– Kun te sanotte, että taistelen Jumalan valtakuntaa vastaan, sehän tarkoittaa, että olen silloin Jumalan valtakunnan ulkopuolella, eikö? Niin kuin Saulus Tarsolainen aikoinaan?

– Mikä on se synti, mistä nuhtelette minua?

En kuullut hänen kertaakaan saavan kysymyksiinsä selkeitä vastauksia.”

Nimimerkki Rysanteemi Riemula Epäkuluttajan sivuilla 

Lue myös:

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Tanja Kukkula: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemisesta kokijan näkökulmasta. Turun yliopisto 2007.

Pekka Mikkola: Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin. Kaleva 12.7.2008.

Jussi Vertanen: Hengellinen väkivalta on vallankäyttöä. Vantaan Lauri 26.8.2003.

Keskustelunavaus hengellisestä väkivallasta Seurakuntalainen.fi-sivustolla (vaatii kirjautumisen).

4 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, eettisyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, puhujat, Raamatun tulkinta, rahoitus, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Kun perheenjäsen kertoo olevansa homo


Mitä perheessä tapahtuu, kun poika tai tytär ilmoittaa olevansa homoseksuaali? 

Vanhemmilla herää paljon kysymyksiä, kun lapsi tunnustautuu homoksi. Puuttuu asiatietoa, sillä suomalaisessa kristillisyydessä on syyllistytty pitkään syrjintään ja ihmisoikeusrikkomuksiin. Uskovat eivät tunne asiaa, sillä heiltä puuttuu perustiedot siitä. Koko maailmankuva voi joutua myllerryksen valtaan.

Tätä kipeää aihetta on käsitelty Kallion seurakunnassa Helsingissä. Vanhemmille on perustettu tukiryhmä, jossa isät ja äidit voivat keskustella perheen ihmissuhteista, perehtyä homoseksuaalisuuteen liittyviin kysymyksiin asiallisen tiedon ja kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta sekä saada vertaistukea.  Lisäksi kirkossa kaivataan omaa hengellistä tomintaa. Moni homo ja lesbo on kokenut, ettei hänellä ole paikkaa omassa hengellisessä yhteisössään, johon hän haluaa kuulua.

Rauhanyhdistyksen piirissä on vielä paljon tietämättömyydestä kumpuavaa syrjintää ja asiattomia asenteita; sinne kaivattaisiin samantyyppistä uskovien tukea ja keskustelua, jota jo eräissä ev.-lut. seurakunnissa on tarjolla. Kallion seurakunta näyttää mallia.

Kallion seurakuntasalissa järjestettiin alustus- ja keskustelutilaisuus homoseksuaalien vanhemmille ja läheisille. Rovasti Liisa Tuovinen käsitteli perheessä käynnistyviä prosesseja, kun omainen kertoo olevansa homo. Syntyi avoin keskustelu, jossa sekä omaiset että homot ja lesbot kertoivat omista ja omaistensa reaktioista. Paikalla oli yli kolmekymmentä ihmistä.

Tuovinen luki eräältä homomieheltä saamaansa kirjettä, jossa tämä kuvaili vanhempien erilaisia tapoja suhtautua homoseksuaaliseen lapseensa. Jotkut saattavat katkaista kokonaan suhteensa lapseen. Lapsi saattaa myös salata koko asian, jolloin etäisyys lapsen vanhempien välillä kasvaa ajan mittaan tuskallisen suureksi. Joillekin vanhemmille lapsen homoseksuaalisuus ei ole ylitsepääsemätön este.

Yleisössä oli vanhempia, joille tiedon saaminen lapsen homoseksuaalisuudesta ei ollut shokki. Eräs lesbotyttö kertoi kirjoittaneensa äidille kirjeen ja hankkineensa kirjallisuutta aiheesta ja tukea seurakunnasta, jos äiti sitä tarvitsisi.

– Lapseni on se sama ihana tyttö, joka hän on ollut tähänkin saakka. Toki myllerrystä kesti pari kuukautta ja mietiskelin, mitä kaikkea tähän liittyi. Teen surutyötä sen suhteen, että onko lapseni elämä vaikeampaa kuin tavallisesti, äiti sanoi.

Moni vanhempi tunsi olleensa varsin yksin tilanteessa, jossa joutui pohtimaan uudestaan suhdettaan lapseen. Yleisössä kaivattiin kirkolta vanhempien vertaistukea.

— Vanhemmat ovat kaapissa. Asiasta ei juuri puhuta, vaikka se auttaisi vanhempiakin käsittelemään omia tunteitaan, totesi yksi äideistä.

Raamatun ja muinaisitämaisen kirjallisuudentutkimuksen professori Martti Nissinen käsitteli teemaa Raamattu ja homoseksuaalinen rakkaus. Nissisen mukaan Raamattu ei puhu juuri lainkaan homoseksuaalisuudesta.

– Raamattu käsittelee homoseksuaalisuudesta vain marginaalisia asioita, jotka eivät ole kovin oleellisia meidän yhteiskunnassamme olevien homosuhteiden kannalta.

Raamatussa ei puhuta sanaakaan homoseksuaalisesta rakkaudesta, eikä siinä oteta huomioon sitä, että kahden ihmisen suhde voisi olla rakkauteen perustuva.

– Raamatussa puhutaan vain seksuaalisista teoista, jotka Raamatun ajan kontekstissa liittyivät seksuaaliseen väkivaltaan, irstauteen ja ihmisen pakottamiseen väärään rooliin.

Tommi Sarlin, Kirkko ja kaupunki 17.10.2005

Kallion seurakunta edelläkävijä kristittyjen homojen tukijana

Vuonna 1999 Kallion seurakunta aloitti erityisesti seksuaalisille vähemmistöille suunnatut iltarukoukset, vesperit.

Joka kuukauden viimeisenä lauantaina Tuomiokirkon kappelissa vietettäviä sateenkaarimessuja alettiin järjestää 2003. Vuotuisen Pride-festivaalin yhteydessä sateenkaarimessu toteutetaan Kallion kirkossa. Normaalisti messussa käy 50–60 ihmistä, Priden yhteydessä se vetää väkeä moninkertaisesti.

Sateenkaaritoimintaan ovat kuuluneet lisäksi muun muassa kahvila, kuoro, raamattupiiri ja parisuhdekurssi.

Moni homo ja lesbo on kokenut, ettei hänellä ole paikkaa omassa kotikirkossa. Tästä syystä Helsingissä alettiin jo vuosia sitten järjestää sateenkaarimessuja, joihin kutsutaan erityisesti seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ja heidän läheisiään. Ne ovat kaikille avoimia jumalanpalveluksia. Messut järjestetään Helsingin tuomiokirkon kappelisalissa.
 
Sateenkaarityö on Kallion seurakunnan virallinen työmuoto, josta vastaa seurakuntapappi. Messujen järjestämässä ovat myös Arcus – ekumeeninen sateenkaariryhmä, Setan kristillinen ryhmä Malkus ja Yhteys-liike. Messuvieraita on kaiken ikäisiä lapsista vanhuksiin. Vuonna 2005 vietettiin ensimmäistä sateenkaariperheille suunnattua messua, jossa otettiin erityisesti lapset huomioon, kertoo pastori Jaana Partti.
 
Moni messuvieras on yllättynyt kokemuksesta, että saa olla oma itsensä ehtoollisvieraana. Saa olla homoseksuaali ja uskovainen yhtä aikaa. Ei tarvitse piilotella olemustaan tai yrittää sulautua valtakulttuuriin. Yhdessä vertaistensa kanssa voi parhaiten kokea kuuluvansa Kristuksen ruumiiseen ja yhteisöön. pastori Jaana partin mukaan sateenkaarimessuja tarvitaan kunnes jokaisessa seurakunnassa sateenkaari-ihmisille kuuluu kutsu ehtoollispöytään sanoin; tule sellaisena kuin olet.

– Jumalan luomistyö jatkuu myös seksuaalisuuden alueella ja siksi erilaisuutta ei pidä sulkea pois seurakunnasta. Jokaisen seurakunnan tulisi avata ovi seksuaalivähemmistöille, jotta Kristuksen ääni kuuluisi: Katso minä seison ovella ja kolkutan. Tulkaa kaikki.

 Yhteys-liike tukiryhmänä

Vuonna 2003 joukko kirkon työntekijöitä perusti Yhteys-liike -nimisen tukiryhmän puolustamaan ihmisarvoista ja kristillistä tapaa suhtautua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöryhmiin.

Yhteys-liikkeen puheenjohtajana toimii rovasti Liisa Tuovinen. Hän on myös siunannut homopareja. Liisa  Tuovisen pääaine teologisessa tiedekunnassa oli Uuden testamentin eksegetiikka. Sen vuoksi häntä on pitkään harmittanut kirkon riittämätön Raamattuopetus ja siitä seuraava heikko Raamattutiedon taso.

– Uskotaan Jumalan omin käsin kirjoittaneen Raamatun ja vedotaan Mooseksen ajan puhtauslakeihin, vaikka jo alkukirkko hylkäsi ne.

Teologi on huomannut, että Raamattua luetaan usein käskyjen ja kieltojen lakikirjana.
– Näyttää olevan vaikea ajatella, että kristityn velvollisuus on kysyä, mitä Jumalan rakkaus merkitsee tässä ja nyt. Kyllä Jeesus kehotti punnitsemaan asioita, samoin Paavali, joka tähdensi, että arvioikaa ja pitäkää se, mikä on hyvää.

Ahdistusta lisää se, että seksuaalisuuteen liittyvä tutkimustieto on kovin nuorta. Nykylääketiede on kumonnut käsityksen homoseksuaalisuudesta sairautena. Mutta vaikka tiedekään ei tunne homoseksuaalisuuden kaikkia syitä, se tiedetään että seksuaalinen suuntautuminen määräytyy varhaisessa sikiönkehityksen vaiheessa eikä ihminen pysty sitä aikuisena muuttamaan. Homous on tässä mielessä yhtä luonnollista kuin keterous.

– Edesmennyt lääkäri Jorma Palo kirjoitti parantumattomasti terveistä, joka on minusta hyvin sanottu. Homoseksuaalisuus on luovuttamaton osa minuutta, ihmiselle annettu, eikä siitä voi tulla pois. Emmekö jo voisi kirkossakin luopua kutsumasta sitä synniksi? kysyy rovasti Liisa Tuovinen.

Malkus: kristittyjen homojen verkosto

Malkus on Helsingin seudun Setan kristillinen ja elämänkatsomuksellinen ryhmä. Sana ”kristillinen” ymmärretään laajasti, ja yhmään voi tulla kuka tahansa henkistä kotia tai  keskusteluja kaipaava, olipa mielestään kristitty tai uskovainen, molempia, tai ei kumpaakaan.

Vaikka Malkus on erityisesti suunnattu homoille, lesboille, biseksuaaleille ja transihmisille (joista kaikista käytetään lyhennettä hlbt), mukaan mahtuu näihin ryhmiin kuulumattomiakin.

Malkuslaisissa on sekä erilaisiin kristillisiin uskonsuuntiin että muihin uskontoihin kuuluvia ihmisiä ja uskontokuntiin kuulumattomiakin. Keskusteluissa on lähtökohtana, että  mitä tahansa saa pohtia ja kyseenalaistaakin ja että jokaisen vakaumusta kunnioitetaan. Tavoitteena on, että kukin voi rakentaa maailmankuvaansa ja minäkuvaansa rauhassa ja ilman painostusta. Ryhmässä keskustelemalla se voi olla helpompaa kuin pelkästään yksin asioita pohtimalla.

Malkus osallistuu yhdessä Arcus-ryhmän ja Yhteys-liikkeen kanssa hartaustilaisuuksien eli Sateenkaarimessujen järjestämiseen. Järjestetään myös leiriviikonloppuja ja erityistapaamisia Helsinki Pride -viikon aikaan.  Muita toimintoja, joihin voi osallistua, ovat mm. raamattupiiri, sururyhmä ja hiljaisuuden retriitti. Nettiklubissa voimme tiedottaa ja vaihtaa ajatuksia virallisten tapaamisten välillä. Klubi on suljettu ulkopuolisilta ja sen jäseneksi pääsystä voi tiedustella Malkuksen tilaisuuksissa.

Hanki tietoa – lue lisää:

Laaja ja informatiivinen kooste kirkkojen piirissä laadittuja selvityksiä Kirkot ja homoseksuaalisuus –sivustolla.

http://www.evl.fi/kkh/ktk/parisuhde/Kirkotjahomoseksuaalisuus/

Piispa Kari Mäkinen: Kirkon tulee tukea myös samaa sukupuolta olevien parisuhdetta

Mikael Pentikäinen: Homojen parisuhteille tasavertainen asema

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Leanne Waldal: How does “sweetie” become shunned? (On ostracism after leaving Leastadian church when being lesbo; also interesting comments)

”Uskon että Jeesus olisi tehnyt samoin”. Kirkko ja kaupunki 12.8.2008.

Sateenkaaripastori: kirkon pyydettävä homoilta anteeksi

Fil.toht. Seppo Lohi: “Homot ja lesbot hallitsevat mediaa”

www.yhteys.org

1 kommentti

Kategoria(t): arvot, eettisyys, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, homoseksuaalisuus, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, kaksoisviestintä, kiellot, kirkko, Kirkko ja kaupunki, kontrollointi, kristinoppi, lakihengellisyys, lapset, leimaaminen, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, retoriikka, seksuaalivähemmistöt, seurakunta, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, syrjintä, tasa-arvo, tieto, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys, ystävyys

Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta


Vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokoukset 1970- ja 1980-luvulla olivat Suomen kirkon historiassa ainutlaatuinen, laajuudeltaan mittavin väkivallanteko 1900-luvulla.  Ehkä historiallisesti pidemmälläkin ajalla.

Yli kymmenen vuotta kestäneet kokoukset ja puhdistamiskäräjät lukittujen ovien takana muilta salassa lähes kaikissa rauhanyhdistyksissä ulotti vaikutuksensa arviolta yli puolen miljoonan kirkkomme jäsenen elämään. On syytä muistaa, että vanhoillisestadiolaiset kuuluvat kirkkoon. Hoitokokousissa toimivat vetäjinä ja syyttäjinä monet kirkkomme seurakuntaviroissa toimivat lestadiolaispapit. He kohkasivat ”hengistä” ja ”kososlaisuudesta” ihan tosissaan.

 Kirkkomme ylimmän vallan edustajat eivät puuttuneet väkivaltaan. Eivätkä opetuksen.

”Kirkko ei vaikene enää” – eikö?

Kirkon (kirkkohallituksen) perheasiain toimiston johta Martti Esko totesi  3.2.2010 TV1:n Voimala-ohjelmassa: ”Kirkko ei vaikene enää.” Tämä on tärkeä lupaus monelle. Se kertoo, että kirkossa on valittu uusi linja.

Martti Esko tarkoitti kylläkin, että kirkko ei enää vaikene lasten hyväksikäytöstä. Se toivoo että kaikki tapaukset julkistetaan ja niihin puututaan.

Yli 30 vuoden ajan kirkko vaikeni hoitokokousten väkivallasta ja kiusaamisesta, joka kohdistui ankarimmin varsinkin vanhoihin uskovaisiin. Se oli silkkaa vallankäyttöä ja kiusaamista jota rauhanyhdistyksissä harjoitettiin laajassa mitassa.  Kirkko itse on siksi osavastuussa väkivallan salaamisesta ja peittelystä.

Kirkko ei piitannut mielivaltaista erottamisista, perhesuhteiden rikkomisesta, sukulaisuus- ja ystävyyssuhteiden katkaisemisesta, sosiaalisesta eristämisestä, uskovaisten pelottelusta eikä painostamisesta. Kirkko ei piitannut siitä että rauhanyhdistyksissä kirkon pappi pakotti ihmisen vastoin omaatuntoaan tunnustamaan keksittyjä syntejä koko seurakunnan edessä mikrofoniin puhuen. Kirkko ei piitannut siitä että isää ja äitiä kuulusteltiin heidän intiimeimmistäkin asioistaan ja häpäistiin julkisesti – heidän alaikäisten lastensa seuratessa tapahtumia vieressä. Kirkko ei piitannut siitä, että uskovaiselta kiellettiin synninpäästö hänen sitä pyytäessään. Kirkko ei piitannut siitäkään, kun uskovaisia ahdisteltiin heidän poliittisesta kannastaan ja äänestyskäyttäytymisestään.

Ehkä kirkko on nyt tehnyt parannuksen tässä asiassa, jos Martti Eskoa on uskominen. Ehkä kirkko on nyt alkanut piitata? Eihän siihen tarvittu kuin 30 vuotta.

Arkkipiispat pää pensaassa – paitsi Mikko Juva

Arkkipiispa Mikko Juva yritti aikoinaan käydä keskustelua SRK:n johdon kanssa saadakseen väkivallan loppumaan. Tuloksetta. Hän nosti SRK:n toimet myös julkiseen kansalaiskeskusteluun  puuttumalla haastatteluissa asiaan sekä kirjoittamalla SRK:n hoitotoimista kriittisen artikkelin Helsingin Sanomiin. Hän jaksoi vastata hänen puoleensa kääntyneiden ihmisten hätään, rohkaisi ja valoi luottamusta Jumalan rakkauteen.

Juva joutui lähtemään arkkipiispan virasta kesken kauden.

Hänen seuraajansa John Vikström ei lotkauttanut korvaansa hengellisestä väkivallasta kärsineiden ihmisten vetoomuksille. Myöskään yksikään Oulun piispoista ei ole asiasta piitannut. Päinvastoin, Oulun hiippakunnan johtomiehet ovat pitäneet yhtenä tärkeimmistä tavoitteistaan  liittoutua SRK:n johdon edustajien kanssa. Hyvä yhteistyö kirkon kanssa alkoi tulla myös SRK:nkin tavoitteeksi 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Yhteydet ovat jatkuvasti tiivistyneet. Yhteistyö on sinänsä kannatettavaa ja integroi fundamentalistisiakin painotuksia omaavaa liikettä lupaavasti yleisluterilaisuuteen. Mutta onko väkivallan hyväksyminen sen hintana teologisesti ja/tai eettisesti oikein?

Ehkäisykiellolla painostaminen ei ole kirkolle ongelma…

Kun Ihmisoikeusliitto selvitti SRK:n ehkäisykieltoon liittyviä ihmisoikeusongelmia, kirkko vaikeni asiasta. Arkkipiispa Jukka Paarma tyytyi toteamaan, ettei ehkäisykielto ole kirkon yhtenäisyydelle mitenkään vaaraksi (YLE  17.3.2009).

Kirkon Ihmisoikeuskysymysten Neuvottelukunta KION ei aluksi suostunut ottamaan ehkäisykieltoasiaa lainkaan käsiteltäväkseen. Kun se sen lopulta teki, se päätti samalla salata tekemänsä päätöksen. Vastoin nykyistä, läpinäkyvyyttä kunnioittavaa menettelyä KION ei ole tiedottanut tämän asian käsittelystä yhtään mitään. Miksi?

[KIONin puheenjohtaja Ari Hukari tiedotti päätöksestä lopulta tammikuussa 2011, kun arkkipiispa tai kukaan muukaan piispoista ei ollut puoleentoista vuoteen reagoinut mitenkään KIONin antamaan lausuntoon. KIONin lausunnon mukaan ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia. Toim.huom.]

Arkkipiispa Jukka Paarma on osoittanut olevansa ainakin tietoinen siitä, että vanhoillislestadiolaisuus on harjoittanut hengellistä väkivaltaa.  Hän  osoitti tämän  tervehdyspuheessaan Oripään suviseuroissa kesällä 2009, todeten:

”Pahimmillaan ihminen voi turmella Luojansa hyvää työtä toisissa ihmisissä ja viedä heiltä uskomisen iloa ja vapautta. Meidän kaikkien on kamppailtava tätä vastaan. On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi. Silloin, kun kaikkein arimmatkin uskaltavat puhua ja kertoa kokemuksestaan, vallitsee vapaus eikä pelolla ole sijaa. – Me tiedämme sekä tämän liikkeen historiasta että nykypäivästä, että tämä kamppailu on osa myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen elämää.”

Tätä puheen osaa ei koskaan otettu mukaan Päivämiehen referaattiin, juttuun jossa kuvailtiin arkkipiispan ylistäviä näkemyksiä vanhoillislestadiolaisesta uskonliikkeestä sekä  suviseuroista. Ja miksi olisikaan.

Mulle – sulle eli miten kumpikin voittaa ja etiikasta viis

On tietenkin erikoista, että evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvat papit ja maallikot ovat voineet räikeästi rikkoa kirkkomme sielunhoitoon liittyviä pääperiaatteita ja ohjeita, ilman että kirkon vastuuhenkilöt ovat mitenkään puuttuneet tapahtumiin.

Voidaan  kysyä, onko ev.-lut. kirkko vaikenemisellaan tosiasiallisesti hyväksynyt SRK:n harjoittaman ”sielunhoidon”. Onko hengellinen painostus ja väkivalta  tosiaan kirkon johdon mielestä  hyväksyttävää myös muiden uskonyhteisöjen kuin lestadiolaisuuden kohdalla. Onko kirkollemme eettiseltä ja opilliselta kannalta se ja sama, millä tavoin luterilaisen kirkon papit menettelevät sielunhoitotyössä?

Miksi kirkkomme johto on vaiennut lestadiolaisten hengellisestä väkivallasta vuosikymmeniä, vaikka se on ollut siitä tietoinen.

Ei tarvita juurikaan mielikuvitusta kun tulee mieleen, että esimerkiksi siitä syystä, että kirkko on sopinut vaikenemisesta SRK:n kanssa. Vanhoillislestadiolaisuus on kirkon suurin herätysliike, jonka vaikutusvalta erityisesti pohjoisen seurakunnissa, politiikassa, elinkeinoelämässä ja valtion- ja kuntien hallinnossa on tavattoman suuri. Herätysliikkeen piirissä toimii toista sataa pappia.

Vaikenemisen hintana on voinut olla esimerkiksi SRK:n pappien suhtautuminen yhteistyöhön seurakunnissa naispappien kanssa. Tunnetusti vanhoillislestadiolaiset miespapit eivät julkisesti kieltäydy työskentelemästä naispuolisten kollegojensa kanssa. Kyse ei ole ”suvaitsevaisuudesta”, jona esim. Helsingin piispa Eero Huovinen on ratkaisua erheellisesti pitänyt. Tämä on pelkstään luonnollista ja ymmärrettävää vl pappien kannalta, sillä eiväthän kirkon ei-lestadiolaiset miespapitkaan ole heidän mukaansa  jumalanlapsia eivätkä pelastettuja. Väliäkö siinä kadotukseen menijällä enää on sukupuolella, kun koko ev.-lut. kirkko on vanhoillislestadiolaisia lukuunottamatta sielunvihollisen oma.

Hoitokokousten hyväksyminen  ”sielunhoidoksi” evankelis-luterilaisessa kirkossa herättää monia kysymyksiä. Mutta hei, kuule Martti Esko, ev.-lut. kirkko vaikenee, ja sairas väkivalta voi hyvin, yhä edelleen.

(”Tuiralainen”)

Aiheesta lisää:

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Elämä lahkon vankina: Voimala 3.2.2010 (YLEn Areena)

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

”Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä.”  (Haastattelussa pääsihteeri Aimo Hautamäki, Kotimaa 4.7.2006.)

Ihmisoikeusliitto: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia (4.3.2009)

Lestadiolaiset pitävät kiinni ehkäisykiellosta (YLE 17.3.2009)

Miksi teatteri on syntiä? Naatuksen erottamistapaus

Arkkipiispa Jukka Paarma: Vapauteen Kristus meidät vapautti

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2000-luku, arkkipiispa, eettisyys, erehtymättömyys, eristäminen, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, julkaisutoiminta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kilvoittelu, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, politiikka, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, suvaitsevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, yhteisöllisyys

Hautamäki: ”Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”


– Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni tutustuisi omakohtaisesti vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyisi kuulopuheisiin, joiden välittämät tiedot ovat usein virheellisiä tai värittyneitä, totesi SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki vuonna 2007.  Hän julkaisi Kalevassa vastineen mediassa käytyyn keskusteluun .

Hautamäen kirjoitus on viime vuosien ainoa SRK:n julkinen vastaus keskusteluun, jota on käyty ja käydään herätysliikkeen sisäisestä tilasta. Siksi se on merkittävä.

Maltillisesti mutta tiukasti Hautamäki  puolustaa vanhoillislestadiolaisuudelle ominaista ajattelutapaa, jonka mukaan  sisäisesti ongelmallisiksi koetut asiat, jotka liittyvät  yhteisön menettelytapoihin ja Raamatun tulkintaan, eivät ole  yhteisön ongelmia vaan kaikissa tapauksissa erillisten yksilöiden yksityisiä ongelmia. Ajatellaan niin, että ristiriidat johtuvat rajallisten ihmisten synnillisyydestä.

Hautamäki kumoaa Stiven Naatuksen ja Kalevan pääkirjoitustoimittajan esittämän keskustelutarpeen herätysliikkeen menettelytavoista,  todeten, että liikkeen sisällä on aina käyty avointa keskustelua ja käydään edelleen.  

Anonyymilla nettikeskustelulla ei ole uskonyhteisön kannalta merkitystä eikä uskovaisilla ole sellaiseen tarvetta. Yleisönosastokeskustelu ei kuulu vanhoillislestadiolaisuuteen.

Hoitokokousvuosiin liittyvää tutkimustakin on valmisteilla.

Hautamäen kirjoitus osoittaa, että herätysliikkeen sisällä on olemassa melko lailla erilaisia näkemyksiä  tilanteesta. Johdon näkemykset ja ruohonjuuren näkemykset eivät aina kohtaa. Tämä ristiriita ei ole suinkaan ennenkuulumaton yllätys. Se on tuttu ilmiö erilaisissa inhimillisissä yhteisöisssä, olipa puhe tavallisista maallisista yhteisöistä tai seurakunnista. Johdon näkemykset perustuvat johdolla olevaan  käsitykseen yhteisön sisäisestä tilasta.

Kirjoituksen yhtenä käynnistäjänä oli Kalevan pääkirjoitus 12.9.,  ja herätysliikkeeseen kuuluvan teologi Stiven Naatuksen toivomus, että lestadiolaisuudessa voitaisiin käydä avointa keskustelua  liikkeen lähihistoriasta.

Naatuksen tavoin Kaleva kannusti herätysliikkeen jäseniä myönteisellä tavalla voittamaan keskustelukulttuuriin  liittyvät vaikeudet.

Kalevan pääkirjoitus:  Avoimuus auttaisi herätysliikettä

”Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä on viikon ajan väreillyt sekä pinnan alla että päällä. Näyttää siltä, että liikkeessä testataan nyt sen kykyä käydä sisäistä keskustelua ja liikkeen johdon herkkyyttä kuulla kannattajiensa erilaisia äänenpainoja.

Hälyn taustalla on oululaispastori Stiven Naatuksen viimekeväinen käynti teatterissa katsomassa Fundamentalisti-näytelmää sekä hänen Kalevalle aiheesta antamansa haastattelu.

Nämä teot suututtivat osan liikkeen väestä niin, että Naatuksen nimi pyyhittiin pois ensi kesän rippikoululeirien pitäjien listasta.

Oli Naatuksen hyllytyspäätös sitten yhden tai kahden henkilön taikka suuremman joukon tekemä ratkaisu, se oli hätävarjelun liioittelua. Näin yksin siksi, että pastori tuli teatteriin Kalevan pyynnöstä eikä omasta aloitteestaan. Teatteriesityksen seuraaminen taas pohjusti keskustelua tärkeästä uskonnollisesta teemasta, fundamentalismista. On vaikea ajatella, ettei kirkon virassa olevalla papilla olisi oikeutta siihen keskusteluun osallistua. Pyydettäessä siihen on pikemminkin velvollisuus. Hän toimi fiksusti, ja häntä pitäisi pikemminkin kiittää siitä.

Kalevan haastattelussa Naatus käsitteli teemaa avoimesti ja kiihkottomasti, perustellen myös herätysliikkeensä perinteisiä opillisia näkemyksiä ja niiden noudattamista. Hän myös haastoi suuren yleisön katsomaan peiliin puhumalla valtavirtafundamentalismista – siitä, kuinka yhteiskunnassa joidenkin asioiden pitäisi olla niin kuin enemmistö katsoo. Todennäköisesti lukijoiden ymmärrys vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan haastattelun ansiosta pikemminkin kasvoi kuin heikkeni.

Naatus nosti esiin myös herätysliikkeensä keskustelukulttuurin vaikeudet. Se saattoi olla raskauttavaa.

Vanhoillislestadiolaisuus avautui ulospäin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.

Muutama yritys avoimemman keskustelun avaamiseksi on viime vuosien aikana tullut, mutta liikkeen johto tuntuu avausten edessä vetäytyneen kuoreensa. On vaikea nähdä, että tämä toimintatapa voisi kovin kauan jatkua. Se ei yksinkertaisesti ole nykymaailmassa enää toimiva tapa käsitellä vaikeita asioita, ei edes hengellisessä liikkeessä.”

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäen vastine

”Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen uskonkäsityksistä sekä vanhoillislestadiolaisten elämäntavoista käy aika ajoin vilkkaana erityisesti liikkeeseen kuulumattomien keskuudessa.

Mielipiteitä ilmaistaan pitkälti internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa. Jonkin verran asia on levinnyt myös lehtien palstoille.

Viime aikoina yhtenä keskeisenä kiinnostuksen kohteena on ollut liikkeen menneisyys, erityisesti 1970-luvun ”kipukohdat”. Jotkut ovat vaatineet puolueetonta tutkimusta tuon vuosikymmenen tapahtumista.

Keskiviikkona 12.9. Kalevan toinen pääkirjoitus käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta otsikolla ”Avoimuus auttaisi herätysliikettä”. Kirjoituksessa epäiltiin liikkeen ”kykyä käydä sisäistä keskustelua” ja samalla ”liikkeen johdon herkkyyttä kuulla kannattajiensa erilaisia äänenpainoja”.

Kirjoittaja arvioi vanhoillislestadiolaista keskustelukulttuuria olemattomaksi: ”Vanhoillislestadiolaisuus avautui ulospäin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.”

Vanhoillislestadiolaisten keskustelukulttuuriin ei kuulu yleisönosastokirjoittelu eikä nimimerkin taakse piiloutuminen. Liikkeen piirissä käydään keskustelua eri tahoilla ja tasoilla avoimesti omana itsenä.

Paikalliset rauhanyhdistykset järjestävät vuosittain kymmeniä tilaisuuksia uskoon ja kristittynä elämiseen liittyvistä kysymyksistä. Vuotuisten suviseurojen yhteydessä järjestetään kaksi suurta kokousta: yli tuhat osanottajaa kokoava puhujien ja seurakuntavanhinten kokous sekä SRK:n vuosikokous, johon kukin jäsenyhdistys lähettää edustajansa.

Lisäksi eri tiedotusvälineiden edustajat kutsutaan suviseurojen tiedotustilaisuuksiin.

Näissä keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä. Tämän lisäksi lukuisat kahdenkeskiset tai pienemmissä ryhmissä käytävät keskustelut suovat mahdollisuuden puhua asioista, jotka askarruttavat.

SRK:n vuosittain järjestämillä noin 200 leirillä oleellisena osana ohjelmaa ovat keskustelut eri aihepiireistä, myös kristityn elämän ja liikkeen historian kipeistä kysymyksistä. Viestit näistä eri puheenvuoroista kertovat toista kuin ne kannanotot, joiden julkisuudessa esitetään olevan liikkeen ”kentän ääni”.

Vanhoillislestadiolaisuutta 1900-luvun aikana kohdanneiden useiden hajaannusten aikana ja niiden jälkeen on järjestetty lukuisia keskusteluja ja sovintokokouksia. Valitettavasti ne eivät kuitenkaan ole estäneet hajaannuksia eivätkä korjanneet syntyneitä repeytymiä.

Yksittäisten henkilöiden kohdalla keskustelut ovat saattaneet johtaa myönteiseen tulokseen. Kokonaisuutena niille on kuitenkin ollut tyypillistä, että liikkeestä erkaantuneet eivät ole olleet valmiita luopumaan omaksumistaan käsityksistä, jotka ovat poikenneet vanhoillislestadiolaisuuden opetuksista.

”1970-luvun sielunhoidolliset keskustelut”

1970-luvulla käytiin monilla paikkakunnilla sielunhoidollisia keskusteluja, joita on nimitetty ”hoitokokouksiksi”. Näitä tilaisuuksia, niihin johtanutta kehitystä ja niissä ilmenneitä kipukohtia on vanhoillislestadiolaisuuden piirissä jälkikäteen käsitelty, toisin kuin julkisuudessa on väitetty. Ranuan suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa vuonna 1989 silloinen SRK:n pääsihteeri Voitto Savela piti noista tapahtumista alustuksen, jonka johdolla käytiin laaja keskustelu.

Sen lisäksi kyseisen vuosikymmenen tapahtumia on käsitelty kolmessa SRK:n vuosikirjassa (Jumala rakentaa kaupunkiaan 1989, Taistelusta rauhaan 1990 ja Muutoksen keskellä 2007). Rauhanyhdistysten omissa historioissa ja historiikeissa on käsitelty myös asioita, jotka ovat synnyttäneet ristiriitoja ja olleet kipukohtina yhdistyksen sisällä.

Yksilöiden tietosuojan ja ihmisarvon kunnioittamisen vuoksi tällaisia asioita voi kuitenkin käsitellä julkisesti vain yleisellä tasolla.

”Vaikeistakin asioista osataan keskustella”

Parhaillaan on tekeillä kaksi laajaa historiallista tutkimusta vanhoillislestadiolaisuudesta. Filosofian tohtori Seppo Lohen teos Suuret hajaannukset  ilmestynee tänä syksynä. Se käsittelee 1800- ja 1900-luvun taitteen suuria hajaannuksia ja niiden syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Tuossa hajaannuksessa muotoutuivat omiksi ryhmikseen esikoislestadiolaisuus, uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus.

Filosofian tohtori Ari-Pekka Palola tekee tutkimusta SRK:n toiminnasta vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestönä vuosina 1906–1961. Tutkimus tarkastelee myös tuona ajanjaksona tapahtuneita hajaannuksia.

Jatkona näille tutkimuksille käsitellään aikanaan SRK:n historiaa vuodesta 1962 nykypäivään. Tämä tutkimus pitää luonnollisesti sisällään 1970-luvun tapahtumien tarkastelun. Lisäksi tänä syksynä on ilmestynyt filosofian maisteri Jani Alatalon tutkimus Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.

Edellä mainitut esimerkit osoittavat virheelliseksi väitteen, ettei vaikeista asioista olisi keskusteltu ja ettei niitä kyettäisi käsittelemään vanhoillislestadiolaisuuden piirissä.

”Kukaan ei ole synnitön”

Yksi vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden keskeisistä käsityksistä on, ettei kukaan ole virheetön ja synnitön. Jumalan poika syntyi ihmiseksi sitä varten, että syntinen saisi syntinsä anteeksi. Hänen valtakuntansa on anteeksiantamuksen valtakunta. Tätä sanomaa vanhoillislestadiolainen kristillisyys haluaa välittää.

Vanhoillislestadiolaisten hartaustilaisuudet, seurat, ovat kaikille avoimia. Niistä ilmoitetaan julkisesti lehdissä ja nykyisin myös internetissä. Jokainen voi tulla kuuntelemaan, mitä siellä opetetaan. Monilla alueilla voi seurapuheita kuunnella myös radiosta.

Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni tutustuisi omakohtaisesti vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyisi kuulopuheisiin, joiden välittämät tiedot ovat usein virheellisiä tai värittyneitä.

Alatalo toteaa tutkimuksessaan ”Jos joku vielä 2000-luvulla esittää, että lestadiolaisuuden pitäisi olla avoimempaa, kyse on lähinnä henkilön haluttomuudesta tutustua lestadiolaisuuteen. Lestadiolaisuus kuitenkin on paljon muutakin kuin julkisuuteen näkyvät poikkeamat keskivertosuomalaisten elintavoista.”

Apuna vanhoillislestadiolaisuuteen tutustumisessa voivat olla SRK:n kotisivut (ww.srk.fi) ja julkaisut.

”Keskustelu Internetissä ei hedelmällistä”

Mielestäni keskustelu lehtien palstoilla tai internetissä ei ole kovin hedelmällistä. Avoin, suora yhteys ja henkilökohtainen ajatusten vaihto tuottavat parhaan tuloksen. Tällaiseen keskusteluun ovat valmiita niin tavalliset vanhoillislestadiolaiset arkielämän tilanteissa kuin liikkeen johtokin.

Vaatimuksissa on kuitenkin hyvä muistaa evankelis-luterilaisen kirkkomme sielunhoidollisia keskusteluja koskeva säännös: ”Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut.”

Käsitykseni mukaan tämä velvoite koskee kaikkia sielunhoidollisia keskusteluja, sekä pappien että maallikoiden kanssa käytyjä. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö väärin kohdelluksi joutunut tai muuten kipua sisimmässään tunteva voisi ottaa asiaansa puheeksi. Asialliseen, rakentavaan keskusteluun on aina aikaa ja tilaa.”

Kaleva 15.9.2007, s.11.

SRK tyynnyttelee Naatus-jupakkaa. Kaleva 8.9.2007.

Jani Alatalo 2006. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976-1984. Jyväskylän yliopisto.

Vuokko Ilola: Myy silloin kun on ostajia. Blogikirjoitus 24.6.2014. Kotimaa24.

Sauli Karhu: Uskonto-somekeskustelujen osapuolet. Blogikirjoitus 17.10.2016.

Miksi teatteri on syntiä?

Tarvitsemme(-ko) glasnostia?

Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintsalan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

6 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 2000-luku, ahdistus, Aimo Hautamäki, erehtymättömyys, hajaannukset, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, journalismi, julkaisutoiminta, Kaleva, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, lähihistoria, manipulointi, nettikeskustelu, normit, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurat, sielunhoito, SRK ry., tutkimus, vallankäyttö

Johannes ja äiti


Kaukaisina aikoina eli varakkaassa ja kunnioitetussa perheessä poika nimeltä Johannes.

Johanneksen ollessa vasta koulupoika hän tutustui vaeltavaan munkkiin, joka kierteli maailmaa evankeliumia julistaen omistamatta itse mitään. Johannes tapasi munkin koulunsa pihalla ja kuunteli tarkkaan hänen opetustaan. Pieni Johannes ajatteli, ettei mikään muu ole niin tärkeää kuin omistautuminen omalta puoleltaan köyhänä Jumalan evankeliumin levittämiseen. Johannes pyysi, että hän pääsisi munkin mukaan elämään kristityn elämää, yksin armosta, palvelemalla muita. Munkki näki lapsen katseessa aitoa kutsumusta ja lupasi joskus palata hakemaan häntä, jos hän vielä olisi samaa mieltä. Bible 2 P

Myöhemmin illalla Johannes pyysi vanhemmiltaan Raamattua. Vanhemmat teettivät pojalleen kauniin Raamatun, joka oli koristeltu kullalla ja  jalokivillä. Johannes alkoi lukea joka päivä pyhää kirjaa ja odotti munkin palaavan.

Vuosien kuluttua Johanneksen odotus päättyi. Vaeltava munkki saapui ja Johannes karkasi munkin mukaan. Vanhemmat etsivät poikaansa kauan ja surivat syvästi hänen katoamistaan. Vuosien odottelun jälkeen he vakuuttuivat siitä, että Johannes oli ryöstetty ja ehkä murhattu.

Vaeltaja vei Johanneksen luostariin oppimaan lisää palvelemisesta ja Raamatusta. Johannes palveli luostarissa kuusi vuotta. Johannesta kuitenkin kalvoi koti-ikävä ja huono omatunto siitä, että hän oli lähtenyt sanomatta vanhemmilleen hyvästejä. Luostarin johtaja huolestui ja lähetti hänet lopulta takaisin kotiin selvittämään asiat heidän kanssaan. Rauhanyhdistys Espoo M

Johannes saapui kotikaupunkiinsa. Tänä aikana kotitaloa oli kohennettu ja laajennettu entistä komeammaksi. Portti oli kiinni, sillä oli jo myöhä. Johannes vietti yön kotinsa portilla rukoillen Jumalalta voimaa vastustaa rikkauden kiusauksia.

Kun aamu koitti, talonmies löysi Johanneksen portilta. Kuusi vuotta luostarissa olivat muuttaneet hänen ulkomuotonsa tunnistamattomaksi. Talonmies luuli Johannesta kerjäläiseksi ja ryhtyi hätistelemään häntä pois.

“Älä aja minua pois”, pyysi Johannes. Talonmiehen tuli silloin sääli kurjaa poikaa ja hän antoi tämän jäädä rappusille. Pian Johanneksen vanhemmat astuivat ovesta. He kulkivat poikansa ohi välinpitämättöminä, tunnistamatta ja edes katsomatta häntä. Heidän mentyään Johannes itki kauan, mutta päätti olla edelleen ilmaisematta itseään. Hän päätti elää kerjäläisenä oman kotinsa kynnyksellä.

Oman poikansa menettäminen oli tehnyt Johanneksen isästä hyväsydämisen ja nöyrän ihmisen. Hän alkoi sääliä talonsa edustalla majailevaa kerjäläistä ja antoi tälle usein runsaita almuja. Jopa niin paljon, että Johannes jakoi siitä toisillekin köyhille, tyytyen itse vain välttämättömään.

Johanneksen äidistä sen sijaan oli tullut katkera ja kovasydäminen ihminen. Hän inhosi talonsa portille asettunutta sairaalloista, haisevaa kurjaa nuorukaista. Äiti käski kylmästi talonmiestä ajamaan hänet heti pois. Myötätuntoinen talonmies ei kuitenkaan tohtinut ajaa kerjäläistä tiehensä, vaan rakensi tälle pienen vaatimattoman kojun jossa poika sai levät yöllä suojassa.

Johannes asui talonmiehen rakentamassa kojussa kuusi vuotta. Päivä toisensa jälkeen hän näki silmiensä edessä kaiken sen loiston, rikkauden ja puuhakkaan keskinäisen seurapiirin, jossa hänen vanhempansa ystävineen elivät.  Hän tiesi, että se kaikki voisi olla jokapäiväistä elämää hänellekin. Häneltä ei siellä puuttuisi ulkonaisesti mitään. Siitä huolimatta hän eli mieluummin puutteessa ja kurjuudessa, äitinsä halveksimana ja oudoksi leimaamana.

Eräänä yönä Johannes näki unessa enkelin. Enkeli kertoi, että kolmen päivän perästä Johannes otetaan tästä elämästä. Aamulla Johannes pyysi talonmiestä kertomaan emännälleen, että kojun kerjäläinen tahtoisi tavata hänet. Talonmies vei terveiset, mutta emäntä ei ottanut talonmiehen viestiä kuuleviin korviinsakaan.

Sitkeän taivuttelun jälkeen rikas Äiti-rouva kuitenkin astui kerjäläisen kojuun. Taivaan kutsun saanut nuorukainen kertoi äidilleen kuolevansa seuraavana päivänä ja pyysi, että saisi tulla haudatuksi talon portin luo kojuunsa. Sitten Johannes kertoi naiselle, että tahtoi antaa hänelle lahjan. Johannes ojensi äidilleen Raamatun.

Äiti tunnisti kirjan samaksi, jonka oli itse yli kymmenen vuotta sitten teettänyt kadonneelle pojalleen. “Tämä on poikamme Johanneksen Raamattu”, hän sanoi vihaisena. “Kerro heti, mistä sait tämän kirjan!” “Sinulta äiti”, sanoi Johannes vaitonaisesti. Silloin äidin silmät aukenivat ja hän tunnisti vihaamassaan kerjäläisessä oman poikansa. Seuraavana päivänä Johannes kuoli pois.

Käänteinen tuhlaajapoikakertomus

Tämä on käänteinen tuhlaajapoikakertomus. Poika lähtee kotoaan, mutta ei tuhlaamaan elämäänsä pinnallisissa nautinnoissa, vaan voidakseen uskoa syntinsä anteeksi, löytääkseen evankeliumin, löytääkseen taivaallisen Isänsä.  Hän jätti kasvuvuosiensa yhteisön.

Johannes oli elänyt rauhanyhdistyksen miellyttävien puuhien, selkeiden normien ja sisäisen keskinäisen arvostuksen keskellä. Hänellä oli ystäviä ja hyödyllisiä verkostoja siionissa. Hän tiesi hyvin, että tuo kaikki voi olla hänen koko elämän ajan. Mutta hänen omatuntonsa ei voinutkaan hyvin, sillä hän oli lukenut Raamattua. Pyhän Hengen ääni alkoi muistuttaa, että se mitä hänelle oli opetettu, ei ollutkaan Raamatun mukaista. Lähtemiselle ei ollut vaihtoehtoja, vaikka ratkaisulla  oli ajallisesti kallis hinta.

Elettyään jonkin aikaa kaukana poissa, erillään vl-yhteisöstä, hän tunsi että on edelleen sydämessään kiintynyt läheisin ihmisiin heihin. Hän tunsi lisäksi hengellistä vastuuta heistä ja kaipasi sitä että asioista voitaisiin kunnolla ja suoraan keskustella.

Tuntemattomana ihminen voi tarkkailla läheisiään, omaa herätysliikettään, uudella tavalla. Hän voi nähdä suoremmin sen sydämeen. Johannes olisi milloin vain voinut paljastaa henkilöllisyytensä ja olisi päässyt takaisin siihen samaan vauraaseen siionin sosiaaliseen elämään.

Mutta toisin kuin tuhlaajapojan tapauksessa, kodin ovet eivät avaudukaan hänelle. Johannes näki yhteisönsä todelliset arvostukset. Ne paljastuvat suhtautumisessa kaikkein hyljekstyimpään ja köyhimpään. Ulossuljettuun.

Taivaallisen Isän kodin ovi oli avautunut hänelle omakohtaisesti yksin armosta, mutta maallisessa kodissa, rauhanyhdistyksessä, oli tapahtunut jotakin sellaista, minkä tähden Johannes ei voinut sinne mennä. Tarjoamalla Raamattua äidilleen hän osoitti, missä on liikkeen vaikein kipukohta. Opillisessa  harhassa.

Mutta oliko jo liian myöhäistä?

Maalliset kotimme ovat hetken majoja.

(Aleksi)

*     *     *Heinimäki Pieni mmies

Johanneksen tarina on alkuaan julkaistu Jaakko Heinimäen kirjassa Pieni mies jalustalla. Kertomuksia pyhimyksistä ja sankareista. Like, 1994

Jätä kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hajaannukset, harhaoppi, hoitokokoukset, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, Jumalan sana, lapsuus, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, seurakuntaoppi, ulossulkeminen, uskon perusteet, yhteisö