Avainsana-arkisto: sielunhoito

Naatus, Pentikäinen ja Alaranta: Hengellinen terrori rauhanyhdistyksissä jatkuu edelleen


Rehellistä olisi todeta, että 70-luvun perintönä vanhoillislestadiolaisen yhteisön yhdeksi perustunteeksi on jäänyt pelko. Tämän pelon syiden tunnistaminen ja hoitaminen on liikkeen tulevaisuuden kannalta valtavan tärkeää. Pelko voi pitää laajaa herätysliikettä yhtenäisenä, mutta se murentaa lopulta sen sisimmän kuin syöpä. – Antti Pentikäinen (Kotimaa 21.10.2011).

– Jos SRK myöntäisi hoitokokousten olevan väärin, se joutuisi kohtaamaan myös nykyisen sielunhoitokulttuurin epäkohtia. Painostaminen, hengellinen väkivalta ja samanmukaisuuden vaatimukset elävät ja voivat hyvin. – – Tällainen sanoilla kikkailu ja tosiasioiden hukuttaminen on vastenmielistä. – Rebekka Naatus (Kaleva 21.10.2011).

Ainoastaan liikkeeseen itse kuuluvat ihmiset ovat kyenneet tekemään olennaisia kysymyksiä SRK:n  ns. hoitokokous-pahoittelu-ilmoituksesta.

He ovat yrittäneet nostaa julkiseen tietoisuuteen sen, että hengellisestä väkivallasta ei ole tosiasiassa sanouduttu irti Lue koko artikkeli…

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 2010-luku, eettisyys, ehkäisykielto, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, journalismi, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, Kaleva, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kirkko, Kotimaa, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syrjintä, syyllistäminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

SRK irtisanoutuu väkivallasta eikä järjestä enää hoitokokouksia, mutta ohitti uhrit


Päivämies-lehden pääkirjoituksessa on nyt ilmoitettu: Kristittyinä ja kristittyjen yhteisönä sanoudumme irti kaikesta ruumiillisesta, henkisestä ja hengellisestä väkivallasta.

Tämä lienee pääkirjoituksen merkittävin ja laajakantoisin asia. Sen merkitys mitataan käytännössä. Pääkirjoitus lienee työvaliokunnan tuottama, sillä kirjoittajan nimeä ei tekstissä ole.

Pääkirjoituksen pontimena on  julkinen keskustelu viimeaikaisista puhutteluista ja hoitokokouksista. Kirjoittaja ilmoittaa, että SRK ei ole käynnistämässä uutta hoitokokousten sarjaa. Merkittävä taustatekijä kirjoitukselle lienee piispojen kanssa käyty neuvottelu elokuun alkupäivinä. Arkkipiispa Kari Mäkinen, Oulun piispa Samuel Salmi ja Turun piispa Kaarlo Kalliala ovat tavanneet SRK:n johtokunnan jäseniä. Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2010-luku, erehtymättömyys, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kannanotot

Hoitokokousten taakka on syytä purkaa


”Vääryyden tunnustaminen ei riitä, tulisi tehdä parannus ja korjata mitä pystyy vielä korjaamaan. Monet vääryyttä kärsineet ovat jo kuolleet. Vääryys on opillinen, eikä riitä, että väärintekijät toisilleen tunnustavat vääryytensä.”

Luin Heinon kirjoituksen. Luin hänen kokemuksistaan ja yrityksistään ottaa juurta myöden selville mistä ”henkioppi”-parannuksenteossa oli kysymys. Vanhan miehen muistot ja puhuttelevat ajatukset kirvoittivat laittamaan jotain paperille.

Vaikka en itse ole hoitokokousaikoja kokenut, tapahtumien jäljet tuntuvat ja näkyvät edelleen tänä päivänä. Riippuu tietysti paikkakunnasta.

Moniko jakaa kanssani saman kokemuksen, tuntee häpeää. Väkivalta tuntuu yhä, vaiettuna yhteisenä häpeänä rauhanyhdistyksellä. Lue koko artikkeli…

12 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, ahdistus, anteeksianto, armo, arvot, eettisyys, erehtymättömyys, eristäminen, evankeliumi, häpeä, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, lähihistoria, manipulointi, mielenterveys, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, suru, syntien anteeksiantamus, syyllisyys, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta

HS: Vanhoillislestadiolaisuuden epäterve yhteisö


Nykyinen SRK-vanhoillislestadiolaisuus ei ole perustaltaan terve yhteisö, koska se vainoaa uskovaisia, omia jäseniään.

Puhutteluissa, ns. hoitokokouksissa, painostetaan ja pyritään nujertamaan yksilön mielipide. Kokouksessa yksilö joutuu kohtaamaan joukon ihmisiä, jotka sanovat rakastavansa häntä  ja samalla alistavat häntä vaatien häntä luopumaan ajatuksistaan. Yksilö joutuu julkisesti häväistyksi. Tilanteessa kyseenalaistetaan nöyryyttävällä ja väkivaltaisella tavalla ihmisen henkilökohtainen, omakohtainen usko. Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, 2010-luku, ahdistus, eettisyys, eristäminen, evankelis-luterilainen kirkko, häpeä, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kirkko, kontrollointi, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

Mikä on uskomisen kohde?


Se kysymys, joka on vallannut alaa ja jonka hedelmät lopulta kulminoituvat nykyisessä kriisissä.

Uskomisen kohde on siirretty pois Kristuksesta ja armosta.

Armosta uskominen on yksinkertainen asia. Se on silkkaa Jumalan armoa, jossa ihmisen omat rakennelmat ovat Jumalalle kauhistus.

Ihminen on Jumalan armon vastaanottajana lapsi Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, armo, evankeliumi, fundamentalismi, harhaoppi, hartauskirjoitukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, johtajat, Jumalan sana, kasvatus, kristinoppi, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, toivo, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita


Se että jako [vuohiin ja lampaisiin] on olemassa ei tarkoita sitä että tietäisimme missä jakolinja menee. – Topi Linjama 2010.

”Muistan, kuinka turvallista oli pienenä poikana istua seuroissa, nukahtaa isän tai äidin lämpimään syliin siionin laulujen kaikuessa. Muistan, kuinka sydäntä puristavasta pahasta olosta pääsi eroon, kun sai uskoa syntinsä anteeksi, pois pyyhityiksi. Armosta. Yksin Armosta.

Muistan, kuinka kasvaessani tajusin, etten ole kuten toiset. Minulle kerrottiin, että olen ”uskovainen”.

Hämmentyneenä katsoin maailmaa ja opin, että on me ja muut. Pelastuvat, ja ne, jotka kerran tuhotaan. Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): ahdistus, anteeksianto, armo, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, identiteetti, kasvatus, kontrollointi, lapsuus, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, Raamattu, retoriikka, seurakuntaoppi, spiritualiteetti, SRK ry., suvaitsevaisuus, syntien anteeksiantamus, toivo, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Kristityn vapaudesta – Hannu Vapaavuoren saarna Huopalahden kirkossa


Kirkkoherra Hannu Vapaavuori saarnasi syksyllä Huopalahden kirkossa kristityn vapaudesta. Hän puhui kristillisyyden keskeisestä asiasta. Saarna pani kuulijan mietteisiin ja oli niin mieleenjäävä, että pyysimme sen julkaistavaksi. (Evankeliumiteksti ja saarna alempana, Hannu Vapaavuoren kuvan alapuolella.)

Vapaus on kristityn ominaisuus, tuntomerkki. Uskovana tuntee itsensä vapaaksi. Ihminen vapaimmillaan. Niinkö?

– Vapaus on kristittyjen erityinen lahja, josta on pidettävä huolta. Se on myös kristityn tuntomerkki, muistutti myös arkkipiispa Jukka Paarma  suviseuroissa 2009. Hän viittasi Paavaliin, joka opetti galatalaisille: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen” (Gal.5:1).

Toisin kuin tässä meidän yhteiskunnassamme,  Jeesuksen radikaali vapausnäkemys ei perustu vahvemman vapauteen. Päinvastoin, vahvemmalle ja parempiosaiselle kristitylle  lankeaa Jeesuksen opetuksen mukaan velvoite edistää heikomman kanssaihmisen vapauden toteutumista.

Toisen vapautta ja vapaata uskomista voivat rajoittaa monenlaiset asiat, kuten esimerkiksi pelko, alistaminen, köyhyys, yksinäisyys, sairaus, vanhuus, tai syntyminen vähemmistöön. Tai vaikkapa psyyken rakenteesta ja kasvuympäristöstä  johtuvat piirteet, jotka voivat altistaa ihmisen esimerkiksi väkivaltaiseksi tai alistuvaksi, tai johtaa hänet jonkin riippuvuuden orjaksi. Ihmisen vapautta voi rajoittaa myös pelko joutumisesta painostetuksi ja uhatuksi.

Vielä tätäkin tärkeämpää on, että kristittyinä voisimme oivaltaa, että yhteisölliset valta-asetelmat voivat sisäistyä osaksi myös yksilön omaa toimintaa ja identiteettiä. Silloin ihminen on itse asiassa tietämättään epävapaa ja rajoittaa itse potentiaaliaan ulkoapäin ohjautuvasti, edes ymmärtämättä sitä itse.

On heikkouksia, jotka rajoittavat elämistä aidosti vapaana ihmisenä ja tulemista siksi mikä voisi olla, ja miksi Jumala kyseisen ihmisen tarkoitti. Jeesus opetti, että vahvemman lähimmäisen velvollisuus on auttaa ja rohkaista heikompaa. Näin kanssakäymisessämme pääsisi toteutumaan armollisuus ja rakkaus. Ehkä edes joskus?

Samasta teemasta on kirjoittanut myös Topi Linjama Kalevassa ja blogissaan, tarkastellen kysymystä vanhoillislestadiolaisen yhteisön ja opetuksen näkökulmasta. ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta.”

Linjaman mukaan  vahvojen valtaan on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.  Arkaa sielua ja uskomista varjostaa muiden pelko, eikä omia ajatuksiaan rohjeta esittää julki.

Samaan vapauden puuttumiseen on viitannut usein myös Vuokko Ilola blogissaan: ”Mitenkähän pitkä matka on oikeasti vapaaseen keskusteluun, kun tähän asti pelkkä kriittinen, kyseenalaistava ja epäilevä ajatuskin vl-opetusta kohtaan on ollut syntiä  …tosi moni vl on jo ajatustasolla lukkotilanteessa, saati että uskaltaisi puhua ääneensä asioista, puhumattakaan netissä kirjoittelusta, nikillä tai ilman.”

Ihmiset mieluummin alistuvat vaikenemaan kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan ja ottavat riskin joutua painostetuksi. Tässä tilanteessa ei kristityn vapaus tietenkään toteudu.

Mutta Paavali varoittaa tekemästä “tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan.” (Gal 2:1, 11-21.)

Vahvemman oikeudella voidaan heikompi nujertaa ja naamioida menettely hengelliseksi  ”hoitamiseksi”, ”seurakunnan rakkaudeksi”. Rankimpia menettelyjä on epäuskoiseksi julistaminen ja  uskovaisten yhteisön ulkopuolelle sulkeminen ”rakkauden” nimissä. ”Sitominen syntiin” on vapauden riisto.

– Yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut, toteaa Linjama.”Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.”

Kristityn on kysyttävä itseltään: Mitä voin itse tehdä toisen vapauden hyväksi. Mitä voin tehdä jotta kristityn vapaus toteutuisi omassa lähipiirissäni.

(Matias)

*    *     *

Kirkkoherra Hannu Vapaavuoren saarna, 18. sunnuntai helluntaista 26.9.2010, 1 vk  (kuva: Esko Jämsä)

Evankeliumi  Luuk. 14: 1-6

Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: »Onko sapattina lupa parantaa vai ei?» He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: »Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?» Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Saarna

”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina Näin alkaa Yhdistyneitten kansakuntien vuonna 1948 hyväksymä Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ensimmäinen artikla. Vapaus on ihmisoikeuksista tärkein, jos jotain voi päätellä siitä, että se nostetaan etusijalle YK:n julistuksen kolmessa ensimmäisessä artiklassa.

Mitäs tämä vapaus sitten oikein on? Kaikki tahtovat olla vapaita, mutta mitä se tarkoittaa?

Tarkoittaako se sitä, miltä se kuulostaa, että vapaa ihminen saa tehdä mitä haluaa, olla niin kuin taivaan lintu, tai niin kuin Ellun kana, lintu sekin, jolla ei ole mitään rajoja ja esteitä? Kukaan ei kiellä eikä käske, voin mennä ja tulla, ottaa ja antaa niin kuin tahdon. Jos meiltä yhtäkkiä kysytään, mitä on vapaus, niin saatamme vastata jotain tuollaista.

Filosofit, poliitikot, taloustieteilijät ja jopa teologitkin puhuvat vapaudesta eri näkökulmista. Vapautta tai vapauksia on monenlaisia. Sananvapaus, liikkumisen vapaus, uskonnonvapaus ja monet muut vapaudet, jotka periaatteessa mielellään suodaan jokaiselle, ja jotka on suhteellisen helppo myös toteuttaa jokaisen ihmisen kohdalla, jos niin halutaan.

Hyvin nopeasti alkavat kuitenkin hälytyskellot soida, jos lähdemme tavoittelemaan täydellistä vapautta, joka koskisi samalla tavalla jokaista ihmistä. Eihän kenelläkään voi olla täyttä vapautta. Täydellinen vapaus ajaisi koko yhteiskunnan nopeasti kaaokseen. Tietyn rajan ylitettyään vapaus sen todella tekeekin. Periaatteessa vapautta saattaa olla kaikilla yhtä paljon, mutta kaikki eivät kykene sitä käyttämään samalla tavalla.

Jos minä olisin vahva, nokkela, taitava ja älykäs, siis kaikin puolin huippulahjakas, voisin käyttää vapauttani aivan toisella tavalla, kuin joku toinen, jota ei olisi varustettu samanlaisilla lahjoilla. Minun vapauteni tekisi nopeasti tuon toisen ihmisen vapauden täysin tarpeettomaksi, koska minun vapauteni rajoittaisi hänen vapauttaan eikä hän voisi sitä käyttää.

Vahvemman vapaudella ottaisin, mitä tahtoisin, ja jättäisin tuolle toiselle sen, mitä jättäisin, jos jotain jättäisin. Jos olisin vapaa, veisin heikommalta hänen maansa ja mantunsa, jos hänellä sellaisia olisi, tai ainakin hän paitansa ja puuronsa, jos minulla sattuisi olemaan nälkä ja kylmä.

Vahvimman vapaus on vapauden irvikuva

Täydellinen vapaus tehdä mitä huvittaa, on eläinten vapautta, vahvimman vapautta, terveimmän, voimakkaimman ja viekkaimman vapautta. Näinhän me ihmiset kyllä usein toimimme. Me käytämme usein nimenomaan juuri tuota eläinten vapautta, vahvimman vapautta, usein enemmän tai vähemmän peitellysti, jos suinkin voimme. Luovumme siitä vain, jos on aivan pakko, tai sitten silloin, kun siitä on meille jotain hyötyä.

Tällaisena vapaus on kaiken pahan alku ja juuri, ja se kyllä näkyy tässä meidän kauniissa maailmassamme.

On tärkeätä ymmärtää, että edellä kuvattu vapaus on vapauden irvikuva. Kun YK:n julistuksessa puhutaan vapaudesta, sillä ei tarkoiteta vahvimman vapautta, vaan nimenomaan kaikkein heikoimman vapautta ja oikeuksia.

Kun Raamatussa puhutaan vapaudesta, se sisältää usein selkeitä rajoja ja ehtoja. Apostoli Paavali kirjoitti korintilaisille: Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi. (1. Kor. 9:19.) Hän käytti ehdotonta vapauttaan palvellakseen muita.

Roomalaisille hän kirjoitti: Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu — Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. (Room. 13. 7,8) Kristitty on vapaa kaikesta, mikä estää häntä rakastamasta lähimmäistä ja toimimasta hänen hyväkseen.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu samasta asiasta oikeastaan paljon ymmärrettävämmin. Yksinkertaisella esimerkillä hän osoittaa, että kaikkinaiset säännöt kumoutuvat, kun on kysymys toisen ihmisen tai jopa kaivoon pudonneen eläimen auttamisesta. Hän ei kyllä välttämättä kehota meitä laittomuuksiin ja anarkiaan omien tulkintojemme perusteella.

Hän osoittaa sen, että lait ja säännökset, jotka eivät edistä lähimmäisen parasta ja yhteistä hyvää, ovat vääriä. Kristityn vapaus on vapautta taistella tällaisia lakeja vastaan.

Martti Luther kirjoitti kirjasessaan Kristityn vapaudesta kaksi teesiä: Kristitty ihminen on kaikkien asioiden Herra, täysin vapaa eikä kenenkään alamainen. Ja: Kristitty ihminen on kaikkien palvelija, itsensä täysin toiselle antava, kaikkien alamainen.

Nämä teesit näyttävät olevan täydellisessä ristiriidassa keskenään. Kuvatessaan näin kristityn ihmisen, Luther tulee minun mielestäni kuvanneeksi Jumalan. Jumalahan on tuollainen, kaikkien asioiden Herra eikä kenenkään alamainen. Kuitenkin hän Jeesuksessa Kristuksessa tuli kaikkien palvelijaksi, antoi itsensä täysin toisille ihmisille.

Kristus on vapauttanut meidät synnin, kuoleman ja pahan vallasta

Luther sanookin samassa kirjoituksessaan: Niinpä Kristuskin, vaikka oli kaikkien asioiden Herra, syntyi vaimosta ja alistui lain alaiseksi. Hän oli samalla kertaa vapaa ja orja; hänellä oli samalla kertaa Jumalan ja orjan muoto.

Kaikki ihmiset syntyvät vapaina, sanotaan YK:n julistuksessa. Se on hieno ajatus ja päämäärä, siihen on pyrittävä. Kristillisessä kasteessa vapaus vielä vahvistuu. Kastettavalle luvataan, että Jumala on Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden vapauttanut hänet synnin, kuoleman ja pahan vallasta.

Vapaina kristittyinä meidän pitää kuitenkin vielä täydentää YK:n julistusta jatkamalla, että jokaisella ihmisellä on oikeus myös kuolla vapaana, synnin kuoleman ja pahan vallasta vapautettuna. Kristus lahjoittaa tuon vapauden jokaiselle, joka häneen uskoo.

Siksi jokainen, joka häneen uskoo, on täysin vapaa ja kaikkien herra. Ja siksi jokainen joka häneen uskoo, on myös kaikkien palvelija ja alamainen. Siihen vapauteen jokaisella ihmisellä on oikeus syntyä, siinä elää ja siinä kuolla, iankaikkisen Jumalan yhteydessä, Kristuksen tähden.”

 

*     *      *

Lisää aiheesta:

Arkkipiispa: Neljä kipupistettä

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Galatalaiskirje: Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti

Herpert: Armo vapauttaa elämään Kristuksessa

Vuokko Ilola: Kun jo ajatus on syntiä…

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Juho Kalliokosken kokemukset: laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko (Kaleva 29.5.2010)

M. T.: Eroon hengellisestä väkivallasta

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

U.T.: Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Jätä kommentti

Kategoria(t): eettisyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hartauskirjoitukset, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, Jumala, kristinoppi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, sananvapaus, seksuaalivähemmistöt, spiritualiteetti, syrjintä, tasa-arvo, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta