Uutta tutkimusta: lestadiolaisuus ja sukupuoli

Tutkijat kokoontuvat pohtimaan lestadiolaisuuteen ja sukupuoleen liittyviä ilmiöitä Lapin yliopiston tutikijaseminaarin Totta ja Tarua -konferenssin työryhmässä, jonka otsikko on Uskonto ja sukupuoli. Esitelmissä, joissa kuvataan käynnissä olevia tutkimuksia, tarkastellaan aihetta monipuolisesti.

Tulossa on kiinnostavaa uutta tietoa ja tuoreita näkökulmia lestadiolaisuuteen ja uskontoon yleensä sukupuolen tutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden perspektiivistä.  Esimerkiksi syksyn esikoiskirjailijan Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu on jo nyt myös akateemisen tutkimuksen kohteena.

Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat keskeinen osa uskonnollisten liikkeiden ja yhteisöjen opillisia rakenteita, käytäntöjä sekä vallan muotoutumisen ulottuvuuksia. Esitelmissä keskitytään uskonnon sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden välisten suhteiden tarkasteluun.

Kiinnostavana nähdään erilaiset kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuneet tavat, joilla uskonnot ja uskonnolliset yhteisöt muovaavat sukupuolta, seksuaalisuutta ja sukupuoleen sidottua toimijuutta. Tämä ilmenee avoimimmin sellaisissa käytännöissä kuten naisten sulkeminen puhujainstituution ja pappeuden ulkopuolelle.

Tämän lisäksi kiinnostuksen kohteena ovat myös sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyvien uskonnollisten määräysten tuottamat seuraukset: miten sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät normit ohjaavat yksittäisiä uskonnollisen yhteisön jäseniä ja millaisia vaikutuksia sillä on yksityiselle ihmiselle ja koko yhteisölle.

Tällaisia ovat tyypilisesti esimerkiksi lestadiolaisuudessa seurusteluun ja avioitumiseen liittyvät normit ja ehkäisykielto, jolla on konkreettiset seuraamuksensa niin naisten, miesten kuin lastenkin elämään.

Seuraavassa tiivistelmät tulevan seminaarin esityksistä. Mukana ovat mm. tutkija ja pappi Meri-Anna Hintsala, tutkijatohtori Johanna Hurtig, FT Satu Koho, YTT Aini Linjakumpu, tutkijat Johanna Pelkonen ja Sandra Wallenius-Korkalo sekä akatemiaprofessori Elina Vuola.

Lestadiolaisuutta koskevaa tutkimusta Uskonto ja sukupuoli -ryhmässä

Torstai 28.11.2013 klo 15-18

klo 15.00-15.30

Akatemiaprofessori Elina Vuola: Ruumiillinen uskonto

Akatemiaprofessori Elina Vuola, Helsingin yliopisto

”Esittelen akatemiaprofessuurihankkeeni Embodied Religion. Changing Meanings of Body and Gender in Contemporary Forms of Religious Identity in Finland (2013-2017; Ruumiillinen  uskonto. Ruumiillisuuden ja sukupuolen muuttuvat merkitykset uskonnollisen  identiteetin nykymuodoissa Suomessa), jossa

Advertisement

Inhimillinen tekijä 13.9.2013: Nyt kuuluu naisten oma ääni

Meri-Anna Hintsala (takana vas.), Sari Valto, Pauliina Rauhala ja Rebekka Naatus puhuvat nykynaisen asemasta vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä, TV1:n keskusteluohjelmassa Inhimillinen tekijä. Ohjelma lähetetään perjantaina 13.9.2013 klo 22.00 – 22.50, uusinta sunnuntaina 15.9. klo 17.10.  Voit katsoa ennakkoon katkelman keskustelusta.

Vanhoillislestadiolainen nainen on oppinut elämään ristiriitojen kanssa häivyttäen ja jopa kadottaen

Ensimmäinen nainen 4.3.2012 – uskovaisten naisten uskon, toivon ja rakkauden messu Kristuksessa

Kiittäkää Herraa!

Jeesus sanoo: »Ota minun ikeeni harteillesi. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.» – Siunatkoon sinua kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki, ja pyhittäköön sinut palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla.

Ordinaatiomessu sunnuntaina 4.3. klo 10 Turun tuomiokirkossa

Yllä linkki Virtuaalikirkon tallenteeseen Turusta.

Kari Mäkinen: Sellaista on armo. Saarna pappisvihkimysmessussa Turun tuomiokirkossa 2.paastonajan sunnuntaina 4.3.2012.

Hurtig ja Kallio: Naisten on aika saada tilaa lestadiolaisessa liikkeessä

Mari Leppäsen lisäksi on tiettävästi useita muitakin vanhoillislestadiolaisia teologinaisia, jotka ovat kokeneet kutsumuksekseen papin tehtävän työuranaan ja hengellisessä työssä. He ovat valmiita pappisvihkimykseen ja sitoutumaan pappislupaukseen.

Helsingissä toimiva teologi ja uskonnonopettaja, Ruukista kotoisin oleva Laura Kallio on kertonut  Helsingin Sanomien haastattelussa toivovansa, että vanhoillislestadiolaisuudessa alettaisiin hyväksyä myös naiset papinvirkaan.

Kalliolla itsellään ei ole pappiskutsumusta, mutta hän tuntee useita lestadiolaisia teologinaisia, jotka ovat saaneet kutsumuksen papin tehtävään.

– Minun tiedossani on ainakin viisi

Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen

Helsingin piispa Irja Askola vihkii sunnuntaina Helsingin tuomiokirkossa teologian maisteri N.N.:n ja teologian tohtori Y. Y.:n papin virkaan. Historialliseksi ordinaation tekee se, että vihittävät ovat ensimmäiset vanhoillislestadiolaiset naiset, jotka ovat antamassa pappislupauksensa ja ottamassa vastaan papin viran.

Uutinen saattaa olla totta lähitulevaisuudessa.

– Suhtaudun myönteisesti naisten pappeuteen, toki tiedostaen oman hengellisen taustayhteisön kannan. Pidän naisten pappeutta toivottavana myös lestadiolaisessa herätysliikkeessä, sanoo Mari Leppänen, filosofian maisteri, tutkija ja Liedon seurakunnan tiedottaja.  Hän on käynnistänyt vanhoillislestadiolaisten naisten hengellistä toimintaa kirkossa koskevan tutkimushankkeen.

Hän toivoo herätysliikkeeseen lisää keskustelua pappisvirasta ja kannattaa erilaisten näkökantojen kuulemista asiasta.

Myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen on todennut analyysissaan, että naisten asema vanhoillislestadiolaisuudessa on 2000-luvulla näkymätön. Tilannetta voidaan pitää paradoksaalisena esimerkiksi liikkeen varhaishistoriaan nähden. Pentikäinen on pohtinut, uhkaako lestadiolaisuutta tulevaisuudessa jääminen kirkon marginaaliin, siitä huolimatta, että nykyisin kirkon viroissa työskentelee jo suhteellisen paljon vl-pappeja.

Leppäsen ja Pentikäisen arvioiden mukaan naispappeuden kannatus liikkeen sisällä on kuitenkin selvästi vahvistumassa. Samaan on viitannut myös tutkija Hanna-Leena Nissilä haastattelussa 2009.

Vaietut naiset

Keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on siis vauhdittunut herätysliikkeen sisällä 2000-luvulla. Keskustelu käynnistyi anonyymina nettikeskusteluna eri foorumeilla, esimerkiksi Mopin palstalla vuonna 2007.  Keskustelu osoittautuikin niin kiinnostavaksi, että nimimerkki Doulos totesi:

– Eräässä lähteessä mainittiin ”vaikenevat naiset”, mutta osuva kuvaus tästä osasta liikkeemme historiaa voisi olla ”vaietut naiset”. Jos ja kun naisen asemaa saarnaajina lestadiolaisessa herätysliikkeessä on tutkittu näin laajasti ja tarkoin, herää vahva kysymys siitä, minkä takia asiasta ei avoimemmin keskustella (eikö oikeasti ole tietoa) sekä tietenkin, miksi kanta naisten saarnavirkaan on tänä päivänä täysin erilainen kuin liikkeen alkuaikoina (Pyhä Henkihän kirkastaa asioita vain yhdellä tavalla).

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2009 Kotimaan artikkelissa todettiin, että vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on käynnissä asennemuutos.  On niitä, jotka enemmän tai vähemmän avoimesti toivovat vl-naisia papinvirkaan ja samaten SRK:n johtokunnan jäseniksi.

Herätysliikkeessä oli alkanut samantapainen vaihe kuin naisten roolin suhteen on vallinnut kirkossakin, moniäänisyys. Erilaiset näkemykset eivät merkitse enää ehdottomasti liikkeestä irrottautumista tai siitä erottamistakaan. Uskovaiset ihmiset eivät myöskään jätä hengellistä kotiaan, vaikka eivät olekaan saaneet ehdotuksilleen johdon kannatusta (Kotimaa 2.7.2009).

SRK torjui naispappeuden 1984

Vuonna 1986 kirkolliskokous hyväksyi naiset papin virkaan. Jo tätä ennen oli tehty SRK:n päätös siitä, että vanhoillislestadiolaiset asettuvat vastustamaan  naisen pappisvirkaa kirkolliskokouksessa asiasta päätettäessä.

Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät osallistuneet päätöksentekoon, sillä SRK:n johtokuntaan ja maallikkopuhujiin  ei kuulunut silloin, kuten ei nykyisinkään, yhtään naista.

Tiettävästi naisia saatettiin valita paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntiin jo 1950-60-luvulla. Esimerkiksi vuonna 1956 valittiin Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnan jäseneksi Betty Kuusikko. (Kupsala 1995.) Yhä nykyisinkään tämä ei ole aivan yleistä, mutta joissa kin rauhanyhdistyksissä naisia on valittu johtokuntiin.

SRK:n johtokunnan 1984 tekemän päätöksen mukaan vl-papit suostuvat kuitenkin työskentelemään tule-vien naispuolisten kollegojensa kanssa yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon työtehtävissä. Tahdottiin pysytellä edelleen rakentavasti kirkon sisällä. Liikkeessä ei sittenkään nähty naispappeutta erityisen ratkaisevana erottavana tekijänä, toisin kuin esimerkiksi SLEY:n piirissä.

-Naispappeus ei kuitenkaan ole kirkon elämän ja kuoleman kysymys. Olemme perustaneet oman Raamatun mukaisen kantamme, silloin kun sitä on kysytty, nyt tyydymme kirkon kantaan, silloinen SRK:n johtokunnan jäsen, espoolainen Väinö Sivula totesi Kirkko ja kaupunki -lehdessä 1988.

– Me emme tahdo olla jatkuvassa sodassa kirkon tai muitten tahojen kanssa. Pääasia on, että olemme ilmaisseet kantamme.

SRK:n ratkaisu oli pettymys herätysliikkeen valistuneimmille, mutta ilmeisen itsestään selvä ja ongelmaton suurelle osalle rivijäseniä.

Visioita Juha Pentikäisestä Mari Leppäseen

On hyvä kuitenkin muistaa, että jo vuonna 1986 esimerkiksi professori Juha Pentikäinen, itse seurapuhujanakin toiminut vaikuttajahahmo, oli omassa arviossaan ennakkoon sitä mieltä, että vanhoillislestadiolaisuudessa tullaan hyväksymään naisten pappeus yhdessä Suomen evl-kirkon ratkaisua.

”Pentikäinen toteaa, että hän hyväksyy naispappeuden, kun kirkolliskokous päättää asiasta. Myös lestadiolainen herätysliike hyväksyy hänen nähdäkseen sen.” (Kaleva 21.1.1986.)

Juha Pentikäinen erehtyi ennusteessaan ainakin runsaat 25 vuotta. Hän oli odottanut herätysliikkeen johdolta näkemyksellisyyttä, johon se ei vielä silloin kyennyt. Aika näyttää, kykeneekö se tähän nyt.

Nyt, 2010,  kysymys on nousemassa herätysliikkeen ratkaistavaksi uudestaan  – ja kysymyksen pohdinta jatkuu Pentikäisen perheen seuraavassa polvessa.

Helmikuussa 2011 Juha Pentikäinen ilmaisi Kotimaa 24:n haastattelussa kantansa pysyneet edelleen samana.  Hän uskoo edelleen, kuten 1980-luvullakin, että naisten pappeus tulee toteutumaan myös lestadiolaisen liikkeessä.

Useat vanhoillislestadiolaiset papit ja naisteologit ovat käynnistäneet keskustelun SRK:n  johdon kanssa vanhoillislestadiolaisten naisten oikeudesta hakea pappisvihkimystä ja toimia seurakuntavirassa.

Liedon seurakunnassa tiedottajana työskentelevä tutkija Mari Leppänen valmistelee parhaillaan pro gradu -työtään siitä, miten vanhoillislestadiolaiset teologinaiset osallistuivat naispappeus-keskusteluun.  Leppäsellä on valmisteilla myös aiheeseen liittyvä väitöskirja,  jossa hänen aiheenaan on  naisteologien rooli lestadiolaisuudessa 1900-luvulla. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt apurahan tutkimukseen. Leppänen on itse lisäksi aktiivi poliittinen vaikuttaja ja työskentelee kunnanvaltuustossa keskustapuolueen ryhmässä.

Lestadiolaisnaiset sananjulistajia ja aktiivisia vaikuttajia kirkossa – ennen vanhaan 

Naisten ääni ei nykyisin kuulu vanhoillislestadiolaisuuden virallisessa julkisuudessa, sillä vain miehet puhuvat julkisesti ja vain he käyttävät päätösvaltaaherätysliikkeen asioissa, Mari Leppänen toteaa.

Naisilla oli kuitenkin huomattavan aktiivinen rooli herätysliikkeen alkuvuosina, aina 1800-luvun lopulle saakka. Naiset toimivat sananjulistajina miesten rinnalla. Juuri naisten toiminta saarnaajina oli keskeinen seikka, josta silloinen kirkko moitti lestadiolaisuutta syyttäen harhaopista.

Tätä tosiasiaa voidaan hyödyntää yhtenä argumenttina, kun monilla muillakin tavoin naisia alistavaa järjestelmää yritetään 2000-luvulla uudistaa.

Tosin on merkillepantavaa, että tietoisuus oman herätysliikkeen historiasta ei ole ollut erityisen korkealla tasolla vl-uskovaisten keskuudessa. Lapsesta sakka omaksuttu yksiulotteinen seurakuntaoppi riittää usein torjumaan ennakkoluulottoman perehtymisen historiaan. Vankempi historiatietoisuus saattaisi herättää ajatuksia ja entisestään syventää myös hengellisessä mielessä liikkeen sisäistä uskonelämää. Leppäsen tutkimushanke tuntuu tässäkin mielessä lupaavalta.

Leppäsen mukaan lisäksi myös 1900-luvulla lestadiolaisuudessa on vaikuttanut useita vahvoja naisteologeja, jotka olivat ajamassa seurakuntavirkaa naisille. Kirkkolaissa määriteltiin naisteologien tehtävä vuonna 1953 ja lehtorin virka perustettiin kymmenen vuotta myöhemmin.

Leppänen on saanut selville, että 1930-1950-luvuilla lestadiolaiset naisteologit olivat hyvin kutsumustietoisia ja toimivat miesten kanssa tasavertaisina. He kirjoittivat aktiivisesti hartaustekstejä, pitivät uskonnollisia puheita ja toimivat tutkijoina. Varsinkin sota-aika tarjosi naisille tilaa myös kirkossa. Useat heistä työskentelivät naisteologeina seurakunnissa vielä 1960-luvun alkupuolelle saakka.

Naiset olivat aktiivisia myös hengellisten ja opillisten kirjoitusten kirjoittajina Päivämiehessä. Tarvitsee vain  lukea 1960-luvun Päivämies-lehtiä todetakseen eron nykyiseen.

– Jostakin syystä naiset sittemmin vaikenivat, toteaa Mari Leppänen.  Tutki-muksellani haluan avata uudenlaisia näkökulmia lestadiolaisuuden historiaan ja tuoda naisten äänen kuuluviin, hän sanoo.

”Kaikki herätysliikkeessä ovat alistavan sukupuolijärjestelmän vankeja”

Leppänen toteaa, että lestadiolainen teologia on miesten tekemää. Hän puhuu patriarkaalisesta sukupuolijärjestelmästä, jossa naiset jäävät sivuraiteille.Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät myös rauhanyhdistyksellä ja SRK:ssa  julkisen puheen valtaa.

Leppäsen mukaan herätysliikkeessä vallitsee auktoriteetti- ja sukupuoli-järjestelmä, jonka olemassaolon osa uskovaisista haluaa kuitenkin kieltää. Vanhoillislestadiolaisia suurperheitä ja isän roolia tutkinut Antero Ruokokoski on samoin tunnistanut sukupuolijärjestelmän keskeisen merkityksen (2007).

Sukupuolijärjestelmä-käsitteellä viitataan miehiin ja naisiin kohdistuvaan roolitukseen, määrittelyyn ja kontrolliin vanhoillislestadiolaisuuden olemassaolon kannalta ratkaisevilla seksuaalisuuden, perhe-elämän ja lisääntymisen alueilla.

Sukupuolten erilaisuuden korostaminen on samalla valtasuhteiden rakentamista. Sukupuolijärjestelmä asettaa miehet ja miesten toiminta-areenat hierarkkisesti ylemmäksi. Mies ja mieheys on arvokkaampaa kuin nainen ja naiseus.

Ruokokosken mukaan tämä järjestelmä legitimoidaan eli perustellaan uskonnollisilla myyteillä.  Niillä ei tosiasiassa ole mitään tekemistä hengellisyyden ja kristinuskon kanssa, mutta niillä voidaan pönkittää valtarakenne. Myyttien avulla myös naiset on saatu hyväksymään asemansa ja pitämään sitä jopa luonnollisena, toteaa Ruokokoski.

On huomattava, että valta-asemastaan huolimatta myös mies menettää yksiulotteisen sukupuolijärjestelmän määrittelemässä ahtaassa roolissaan erityisesti suhteessa perhe-elämään ja lapsiinsa. Miehet kokevat patriarkaaliset paineet usein omaa elämäänsä rajoittavina ja kuormittavina. Mari Leppänen on samaa mieltä.

– Vallitseva sukupuolijärjestelmä vinouttaa sekä miehen että naisen rooleja. On olemassa normit, jotka ovat kuin sanattomia sopimuksia miten asioiden kuuluu olla, toteaa Leppänen.

Kyse on ns. näkymättömistä esteistä. Tasa-arvotyössä niillä tarkoitetaan asenteita ja niissä piileviä perinteisiä odotuksia, normeja ja arvoja, jotka estävät naisten vaikutusvallan lisäämisen ja täysimittaisen osallistumisen oman hengellisen yhteisön  toimintaan.

– Kaikki ovat sukupuolijärjestelmän vankeja. Kukaan ei pidemmän päälle hyödy siitä, Leppänen huomauttaa. Itsekin liikkeeseen kuuluva Leppänen kysyy, miksi näin on, sillä näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Raamattu ja kristinusko itsessään eivät edellytä ahdasta ja alistavaa sukupuolijärjestelmää.

– Sukupuolijärjestelmän olemassaolo vanhoillislestadiolaisuudessa on tärkeää tunnistaa, toteaa Leppänen. Tunnistaminen helpottaisi keskustelua. Leppäsen mukaan siitä ei ole vaaraa, että keskustelu sukupuolijärjestelmästä hajottaisi uskonliikettä.

Leppänen: Nykyisin useat vl-papit kannattavat naisten pappeutta

– Jos lestadiolaisilta papeilta kysyttäisiin kantaa, useat heistä suhtautuisivat myönteisesti naispappeuteen, arvioi Mari Leppänen nykyhetken asenteita. Tällaista kyselyä ei ole toistaiseksi tehty. Tässä onkin SRK:n uudelle pääsihteerille Tuomas Hänniselle ajankohtainen selvityksen paikka.

Monet vanhoillislestadiolaiset, varsinkin teologit, ovat asettuneet nykyisin samalle kannalle kuin ev.-lut. kirkko: teologisia esteitä naisten pappisvirassa toimimiselle ei ole. Lisäksi kyseessä on kirkon virallinen linjaus, jonka periaatteellista sitovuutta on pappien kohdalla viime aikoina  täsmennetty ja jämäköitetty osana kirkon järjestykseen sitoutumista.

Esimerkiksi oululainen lestadiolaispappi Stiven Naatus on todennut, että luterilainen virkakysymys ei edellytä papilta tiettyä sukupuolta. Virkakysymys ei hänen mukaansa ylipäätään ole hengellinen kysymys, vaan kirkkojärjestykseen liittyvä käytännöllinen asia.

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva teologi, Helsingin yliopiston tutkija Heikki Nenonen on muistuttanut, että herätysliike on sitoutunut kirkkoon ja samalla sen järjestykseen. Naatuksen tavoin hän katsoo, ettei pappisviran haltijan sukupuoli ole opillinen kysymys.

Siksi myös Nenonen toivoo herätysliikkeeltään avoimempaa ja myönteisempää suhtautumista  naisten pappeuteen.

– Itse suhtaudun myönteisesti, jos nainen haluaa toteuttaa kutsumustaan pappina, Nenonen totesi Kotimaan haastattelussa.

Mari Leppäsen mainitsemaa patriarkaalista valtaa osoittaa myös se, että keskusjärjestö, yli sata vuotta toiminut SRK ry., ei ole huolinut johtokuntaansa yhtä 1956 tapahtunutta poikkkeusta lukuunottamatta yhtään naista. Ns. pappishajaannuksen tapahduttua 1961-62 ja kun maallikkosiipi sen jälkeen saavutti suvereenin ylivallan, naisia ei ole huolittu liikkeen johtoasemiin.

Enemmistö herätysliikkeen  jäsenistöstä on naisia. Heillä ei ole oman liikkeensä ylimmässä johdossa yhtään edustajaa. Johtokuntaan kuuluu vain 24 miestä.

Samaten puhujienkokouksessa 600-900 miestä päättää liikkeen hengellisistä, teologisista linjauksista.  Puhujissa ei ole ollut yhtään naista sitten 1800-luvun.

Hajaannusten pelko heikentänyt tasa-arvoa – eriseurakortti nujertaa keskustelun 

1960-luvulle tultaessa herätysliikkeessä tapahtui muutos, jolloin lestadiolaiset naisteologit siirrettiin taka-alalle. Naisten kohdalla tapahtui suorastaan dramaattinen takaisku, backlash.

Leppänen on päätellyt, että  naisten toiminnan kapeutumisen syynä oli vanhoillislestadiolaisen liikkeen hajaannus.

Naiset eivät ole uskaltaneet sittemmin itse nostaa päätääna  ja kyseenalaistaa tilannetta, koska liikkeen johdossa on pelätty uusia hajaannuksia. Eriseurakortti on ilmaantunut nytkin pelotteena esiin keskustelun suitsimiseksi, mihin esimerkiksi Topi Linjama ja Vuokko Ilola ovat kirjoituksessaan viitanneet.

– Lisäksi yhteiskunta muuttui rajusti varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla. Se pakotti liikkeen vastareaktiona vanhoillisempaan muotoon, arvelee Leppänen.

Ulkopuolisen yhteiskunnan maallistuminen ja rakennemuutos, muutto kaupunkeihin, on tietenkin historiallinen fakta. Tämä melkoisen suoraviivaisena ja epätäsmentämättömänä esitetty selitys, ”ulkoinen yleinen syy”,  on ollut erityisesti SRK:n historian tutkijan, rovasti Seppo Lohen ja SRK:n johdon suosima perustelu ja kuittaus 1970-luvun vallankäytölle ja kautta maan käynnistetyille hoitokokouksille.

Mutta selitys ontuu, koska ei selitä sitä, mistä syystä vastareaktiona oli nimenomaan juuttuminen naiset sivuraiteelle siirtävään, entistä tiukemmin naisia kontrolloivaan ja epätasa-arvoa suosivaan käytäntöön ja opetukseen.

Tämä tapahtui aikaan, jolloin vanhoillislestadiolaistenkin koulutustaso oli kovaa vauhtia nousemassa, suomalaiset naiset alkoivat täyttää yliopistot, valmistuivat ammatteihin ja yhdistivät entistä laajemmin perheen ja palkkatyön sekä ryhtyivät toimimaan ja vaikuttamaan kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. Kyseistä ”sopivaa” perustelua voi ehkä olla viisasta hyödyntää  tarkoituksenmukaisuussyistä myös silloin, kun yritetään selittää, miksi vl-naiset vaikenivat 1960-luvulta eteenpäin.

Naisteologien nopea katoaminen aktiivisesta roolistaan kirkossa oli kuitenkin todennäköisesti seuraus vanhoillislestadiolaisuuden omasta, sisäisestä skismasta, hajaannuksesta, joka tapahtui juuri 1960-luvun alussa. Kyse oli ns. pappishajaannuksesta ja liikkeen vakavasta kriisistä suhteessa ev.-lut. kirkkoon.

Herätysliikkeen jo 1950-luvulla syntyneen käymistilan ja sisäisen valtataistelun voittajaosapuoli eli maallikkosiipi siirsi naiset kylmästi sivuun. Samaan aikaan herätysliikkeessä kiristettiin esimerkiksi ehkäisykieltoa entistä ehdottomammaksi ja määriteltiin suurperhemalli ja äitiys uskovaisen naisen tehtäväkentäksi. Liikkeen arvomaailma alkoi painottua entistä konservatiivisemmassa sävyssä agraariyhteiskunnan suuntaan. Se oli mahdollista, koska vastapainona ei enää ollut teologien tasapainottavaa perspektiiviä.

Hoitokokousten väkivalta, jolla maallikkosiipi juurrutti valtansa lopullisesti,  juontaa juurensa herätysliikkeen sisäiseen valtataisteluun 1950-60-luvun vaihteessa. Tällöin teologit ja maallikkosaarnaajat taistelivat vallasta ja maallikkosiipi voitti. (Tässä yhteydessä ei ole mahdollista syventää tarkastelua silloisiin opillisiin kiistoihin, joissa rajalinjat eivät kaikissa tapauksissa menneet yksiviivasesti em. ryhmittymien mukaan.)

Kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista teologeista erosi tai erotettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli vankasti maallikkojohtoinen ja samalla sisäänpäin kääntynyt yhteisö seuraaviksi vuosikymmeniksi. Se etääntyi ev.-lut. kirkosta ja akateemisesta teologiasta lähes 30 vuodeksi. Samalla liike jättäytyi pois yhteistoiminnasta paikallisseurakunnissa, varsinkin niissä, joissa oli ei-lestadiolainen pappi, ja samoin se jättäytyi kirkossa käydyn keskustelun ulkopuolelle.

Maallikkojohto teetti SRK:n vuosikokouksella televisiokieltopäätöksen (1963) ja alkoi rakennella jatkuvasti tiukkenevia uusia määräyksiä ja kieltoja, ns. seurakunnan neuvoja. Niillä pyrittiin sekä erottautumaan muusta kirkkokansasta ja yhteiskunnasta että  kontrolloimaan liikkeen jäseniä sisäisellä kurinpidolla. Moni vl-pappi ja myös moni riviuskovainen epäröi tätä menoa seuratessaan.

Maallikkojohto alkoi rakentaa jonkinlaista omaa, erillistä kirkkojärjestelmää oppirakennelmineen.  Akateemista teologiaa ja luterilaisen kirkon työmuotoja kohtaan tunnettiin syvenevää epäluuloa ja niihin suhtauduttiin väheksyen ja jopa pilkaten. Seurakunnan toimintaan ei ollut luvallista osallistua eikä sen lapsi- ja nuorisotyön tai vanhustyön  palveluja ollut luvallista käyttää hyväksi.  Vasta 1990-luvulla alettiin tietoisesti kannustaa nuoria miehiä jälleen hakeutumaan opiskelemaan teologisiin tiedekuntiin. Nykyisin kirkossa työskenteleekin  tiettävästi kaikkiaan jo 140 vl-pappia eri tehtävissä, ja samoin lukuisia naisteologeja.

Naisilta ei kysytty – ei edes naispappeuskeskustelussa

Leppäsen gradun pääväittämä lestadiolaisten naispappeuskeskustelusta on selvää tekstiä: vl-naisia ei ole päästetty osallistumaan siihen keskusteluun.

Keskustelua  naisten roolista kirkossa on käyty  jo yli 50 vuotta. Ensimmäinen suomalainen nainen haki pappisvihkimystä vuonna 1955 (silloin vielä turhaan).  Lestadiolaiset naisteologit eivät ole voineet osallistua viralliseen keskusteluun, eikä heidän kokemuksiaan ja mielipiteitään ole kysytty kertaakaan.

Naiset eivät ole myöskään voineet osallistua liikkeen päätöksentekoon, koska SRK:n päättäviin elimiin kuuluu ainoastaan miehiä. Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät liikkeessä myös kaikkea muuta julkisen puheen valtaa.

– Usein kuulee sanottavan, että liikkeen kanta on selvä, tarkkaan harkittu ja osoittautunut siunaukseksi. Kysyisin kuitenkin, ovatko kaikki saaneet osallistua kannan muotoiluun. Saivatko esimerkiksi naiset 1980-luvulla olla mukana keskusteluissa, ja voivatko he olla mukana tänään? Mari Leppänen kysyy.

Leppänen muistuttaa, että lestadiolaisuus on aina ollut muutoksessa. Eri aikoina on ilmennyt erilaisia haasteita. Naisten asema on nyt, vuonna 2010, ajankohtainen kysymys.

Avoin keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on nyt alkanut liikkeen sisällä.

– Paine sanoa asioita ääneen on nyt kova, Leppänen on havainnut. Tämä näkyy varsinkin Internetissä. Sen sijaan keskustelu ei ole näkynyt lainkaan Päivämiehessä, lukuunottamatta jonkinlaista varoittelua rivien välissä.

SRK:n johtokunta torjuu naisten pappisviran

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on asiasta päinvastaista mieltä kuin Mari Leppänen. Kun Kotimaan toimittaja tiedusteli häneltä syyskuussa 2010, onko virkakysymys tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisia puhuttava teema, hän vastasi kieltävästi:

– Ei varsinaisesti. Saattaa olla, että jotkin yksittäiset henkilöt pohtivat sitä. Missään yhteisissä kokouksissa se ei ole noussut aiheeksi. Vanhoillislestadiolaisuuden naispappeuden torjunnassa on Voittosen mukaan ”lähtökohtana Pyhä Raamattu, kirkkomme tunnustuksen perinteinen tulkinta ja liikkeemme perinne”. (Kotimaa24, 18.9.2010.)

Sen sijaan tutkija Heikki Nenosen mukaan virkakysymys on ollut vanhoillislestadiolaisuudessa esillä aina siitä lähtien, kun luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden.

 Tyrmäys syksyllä 2010 

 Helsingin Rauhanyhdistyksellä järjestettiin vanhoillislestadiolaisille teologeille ja puhujille sejä SRK:n edustajille suunnattu keskustelutilaisuus 7.10.2010. Tilaisuudessa, joka oli tarkoitettu vain kutsutuille vanhoillislestadiolaisille, alusti SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen.

Alustuksessaan hän totesi, että herätysliikkeessä ei ole mahdollista muuttaa aikaisempaa kantaa ja myöntää lestadiolaisille naisteologeille oikeutta pappisvihkimykseen eikä toimintaan papin virassa.

 Voittonen on lausunnoissaan torjunut naisten toiminnan sananjulistajana ja SRK:n johtokunnassa useasti aikaisemminkin. Kaleva-lehden haastattelussa 22.3.2009 toimittaja teki hänelle kysymyksen:

– Nähdäänkö vielä päivä, jolloin SRK:n johtokunnassa on naisia?

Voittonen totesi tähän:

– Lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa.
– Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.

Vuoden 2010 lopussa Jyväskylässä kokoontunut puhujienkokous tyrmäsi niinikään vl-naisten mahdollisuuden ottaa pappisvihkimys. Ajatus leimattiin kristillisyyden ymmärryksen vastaiseksi.

Hänninen: vl-naisille ei papinvirkaa tulevaisuudessakaan

SRK:n pääsihteeriksi vuoden 2011 alusta siirtyvä Tuomas Hänninen on hiljattain torjunut naispappeuden mahdollisuuden myös tulevaisuudessa.

Kotimaa-lehden haastattelussa hänelle esitettiin kysymys, voiko naispappeuden hyväksyminen olla tulevaisuudessa mahdollista vanhoillislestadiolaisuudessa. Hänninen totesi:

– Niin kauan kuin Jumalan sanasta pidetään kiinni, se ei ole mahdollista. En usko että seuroissamme olisi tulevaisuudessakaan nainen sananpalvelijana.  Mikään liike ei voi kuitenkaan vapaassa maassa estää papin virkaa haluavaa naista hakemasta papin virkaa, mutta mielelläni keskustelisin hänen kanssaan ja ystävällisesti käsitteestä Jumalan seurakunta.

Toteamuksellaan keskustelemisesta ja Jumalan seurakunnasta Tuomas Hänninen viittaa siihen, että lestadiolaisnainen, joka rohkenisi ottaa vihkimyksen ja toimimaan ev-lut. kirkossa papin virassa, joutuisi puhuteltavaksi ja katsottaisiin rikkoneen ”seurakunnan neuvoja”.

Tällöin kyseistä naista uhkaa ulossulkeminen omasta herätysliikkeestään. Vanhoillislestadiolaisessa uskossa tämä merkitsee myös kuolemanjälkeisen pelastuksen, iankaikkisen elämän kadottamista, koska liikkeessä katsotaan, ettei vl-liikkeen ulkopuolella ole pelastusta. Tämä on ollut tähän saakka tehokas pelote, jolla ihmisiä on saatu vaikenemaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäisessä keskustelussa ovat nyt vastakkain naisten pappeutta puolustavat ja sitä vastustavat kannat. Tämän erän ovat vallankahvassa olevat vastustajat voittaneet. Nettikeskusteluissa on kerrottu, että hoitokokouksia ”väärin ajattelevien” painostamiseksi olisi jo pidetty. Yksi eteläsuomalainen pappi on tiettävästi asetettu puhujakieltoon, ja eräs maallikkopuhuja on itse ilmoittanut lojaalisuussyistä pidättytyvänsä puhujan tehtävistä, koska on samalla kannalla kuin kyseinen ”hyllytetty” teologi.

Nykypolven koulutetuilla uskovaisilla on kuitenkin neuvotteluvalmiutta ja -taitoa sekä teologista ja hengellistä varmuutta, jota aikaisemmilta polvilta puuttui. heillä on myös aikaa odottaa etät sukupolvi viahtuu.  Piispa Askolan toimittamalla ordinaatiomessulla on hyvät mahdollisuudet toteutua.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Skribentti.

Lähteet ja lisää aiheesta:

Simo Alastalo: Lestadiolaisten keskusteluillassa ei väitelty naispappeudesta. Kotimaan uutiset 12.10.2010.

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä.

Pekka Helin:  Väitöskirjaa tekevä Mari Leppänen arvioi: ”Useat lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta”. Rauhan Tervehdys 36/2010, s. 7.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa24 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa24, 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Tuomas Hänninen vanhoillislestadiolaisen liikkeen pääsihteeriksi. Kotimaa24, 26.10.2010.

Vuokko Ilola: Eriseura, mikä se on?

Korpijaakko:  Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Jari Kupsala: Tähän asti: Oulun Rauhanyhdistys 100 vuotta. SRK 1995. (Katkelma julkaistu VL-Foorumilla.)

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Topi Linjama: V: Eriseura

Rebekka Naatus: Pakolaiseksi ei lähdetä noin vain. Sielun silmin -blogi, Kaleva 10.1.2012.

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Naispappeus ei jaa kirkkoa. Kaleva 21.1.1986. (mm. Juha Pentikäisen haastattelu.)

Naispappeus Suomessa. Evankelis-luterilainen kirkko.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Antero Ruokokoski: Ei must oo isänä siihe mihi naiset on: nuorten monilapsisten vanhoillislestadiolaisten isien ajatuksia isyydestä ja äitiydestä. Sosiologian pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto 2007.

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010.

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Kaisa Tanttu: Juha Pentikäinen: Lestadiolaisen liikkeen historia tukee naisten pappeutta. Kotimaa 24 uutiset 19.2.2011.

Mari Teinilä: Sali täyttyy, kun vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin Helsingissä.  Kirkko ja Kaupunki 20.1.1988.

M. Toivanen: Lestadiolaisuudessa muhii muutos. Muutos kumpuaa liikkeen sisältä. Kotimaa nro 26, 2.7.2009, s. 4 – 5.

Torvi: Virkakysymys

Termejä: sukupuolijärjestelmä ja patriarkaatti

Sukupuolijärjestelmä (sex/gender system)

Naisten ja miesten erillisiä sukupuolirooleja ylläpitävä ja tuottava taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten rakenteiden sekä uskomusten järjestelmä. Sukupuolijärjestelmä on tiettyyn aikaan ja paikkaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan sidottu ja se on muuttuvainen.

Sukupuolijärjestelmä on monitasoinen käsite, joka on samanaikaisesti vaikuttamassa yhteiskunnan rakenteellisissa jaoissa, symbolisissa merkityksissä, sosiaalisissa verkostoissa ja yksilöllisessä identiteetissä. Naiset ja miehet tuottavat ja uusintavat sukupuolijärjestelmää itsessään, toisissaan sekä sosiaalisissa ja kulttuurisissa rakenteissa.

Sukupuolijärjestelmälle voidaan hahmottaa kaksi periaatetta: erillään pitämisen (horisontaalinen) ja hierarkian (vertikaalinen) periaate. Erillään pitämisen periaate jakaa miehet ja naiset selvästi toisistaan erottuviksi ryhmiksi. Hierarkian periaate puolestaan pitää mieheyttä ensisijaisena normina ja naiseutta poikkeamana.

Sukupuolijärjestelmän kokonaishierarkiassa naisten työt ja toiminta-alueet ovat vähemmän arvostettuja kuin miesten.

Vallitseva sukupuolijärjestelmä ilmenee mm. vertikaalisesti ja horisontaalisesti eriytyneinä työmarkkinoina ja ennalta määriteltyinä rooleina yhteisöissä. Ilmiö tulee näkyviin sukupuolen mukaan eriteltyjen tilastojen avulla.

Patriarkaatti, patriarkaalinen ideologia (patriarchy)  

Patriarkaatti on eräs vallan analyysin keskeisiä käsitteitä. Sillä tarkoitetaan omistukseen ja kontrolliin liittyvää miehistä dominanssia eli valtajärjestelmää, joka vaikuttaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Patriarkaatti ylläpitää ja käyttää välineenään sukupuolisyrjintää.

Tämä valtajärjestelmä perustellaan patriarkaalisesta ideologiasta käsin. Se on ajatusjärjestelmä, jossa miehen ylemmyys on lähtökohtana. Sitä perustellaan sukupuolten välisellä ”luonnollisella” työnjaolla, jonka väitetään perustuvan esimerkiksi biologiaan tai Raamattuun.

Patriarkaalisessa yhteisössä miehillä on biologisen sukupuolensa ansiosta sosiaalinen oikeus ja valta hallita naisia ja lapsia.

Historiallisesti patriarkaatin käsitteen lanseerasi feministisen liike. Sillä kuvataan ’miesvaltaa’, jota tukee miesten välinen verkostoituminen. Patriarkaatilla on materiaalinen perusta, eli resurssit, joiden hallinta tekee miehille mahdolliseksi naisten sorron.

Materiaalisen perustan keskeisiä osia ovat naisten työvoiman, seksuaalisuuden ja lisääntymiskyvyn kontrolloiminen.

Monien antropologien mukaan naisillakin on aina ollut valtaa yhteiskunnan eri tasoilla. Olennainen kysymys ei olekaan, onko valtaa vai ei, vaan kuka valtaa saa oikeutetusti käyttää ja millä yhteiskunnan alueella. Yhteiskunnallinen valta ja alistussuhteet muodostuvat kulttuuria rakentavassa kielessä, materiaalisessa ympäristössä, ja julkisen alueella, joita on perinteisesti pidetty miesten toimipiireinä.

Valta seksuaalipolitiikkana hahmottaa vallan myös naisen ruumiiseen kohdistettuna kontrollina. Tämä on ilmennyt esim. vanhoillilsestadiolaisuuden ehkäisykiellossa ja ulkonäköön sekä koristautumiseen liittyvissä kielloissa.

Patriarkaattia tuotetaan ja ylläpidetään sekä oikeusjärjestelmän, talouden, koulutuksen, kulttuurin että uskonnon alueilla. Erityisesti on huomattava se paradoksi, että perheessä ja kasvatustyössä naiset itse uusintavat omaan sukupuoleensa kohdistuvan alistamisen eli patriarkaalisen vallan jatkuvuuden.

Näkemyksen mukaan kaikki miehet hyötyvät naisten alisteisesta asemasta, vaikka yksittäiset miehet eivät kokisikaan alistavansa naisia ja käyttävän hyväkseen miessukupuolen mukanaan tuomaa etuoikeutettua asemaa. Tätä vallan muotoa feministiset teoriat kutsuivat ei-intentionaaliseksi vallaksi.

Todettakoon, että patriarkaatin käsitettä on kuitenkin tutkimuksessa myös kritisoitu yleistämisestä, historiattomuudesta ja determinismistä. Esimerkiksi foucaultlainen ajattelu on tuonut uusia mahdollisuuksia analysoida valtaa moniulotteisesti sekä mikrotasolla (esim. perhe) että makrotasolla (esim. valtio).

Lähde:

Sukupuolten välisen tasa-arvon valtavirtaistamisen perussanasto.

Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa

Raamatun tekstit eivät sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta eivätkä siihen perustuvista parisuhteista, totesi  Helsingin yliopiston Vanhan testamentin eksegetiikan preofessori Martti Nissinen kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 24.10.2010 (Raamattu ei käytä valtaa).

Nissinen on osoittanut tutkimustyössään, että  Raamatun homoseksuaalisuutta sivuava aineisto on hajanainen ja sattumanvarainen. Niistä Raamatun teksteistä, joissa homoseksuaalisuutta on sivuttu, ei muodostu asiallista kokonaisuutta, jonka mukaan voitaisiin johtaa oman aikamme kristittyjen ratkaisuja kysymykseen samasukupuolisten parisuhteiden ja perheiden asemasta kirkossa.

 Homoseksuaalisuutta käsittelevät kohdat esiintyvät Raamatussa vain sivuteemoina ja ovat sidoksissa oman aikansa yhteiskuntaan ja senaikaisiin käsityksiin, kuten miesten ja sukujen tai heimojen välisiin valta- ja kunniakysymyksiin.  Näihin seikkoihin on kiinnitettävä erityistä huomiota, kun näkemyksiä homoseksuaalisuudesta perustellaan Raamatun arvovallalla.

 

Yksittäiset  homoseksuaalisuutta koskevat viittaukset Raamatussa kasvavat Nissisen mukaan oman aikansa patriarkaalisen yhteiskunnan arvoista: mieskunnian menetys, eli miehen alistaminen toisen miehen toimesta naisen asemaan oli sen ajan yhteiskunnassa se kaikkein loukkaavin ja kauhistavin asia.

Raamatussa ei siis suinkaan kerrota vastuullisesta homoseksuaalisesta parisuhteesta, vaan väkivallalla nöyryyttämisestä ja toisaalta irstailusta, joka on tuomittavaa, oli sitten kyse homoista tai heteroista.

”Raamatun tekstit viittaavat samaa sukupuolta olevien suhteita kuvatessaan aina kokonaan muuhun asiaan kuin mistä nyt keskustellaan”, Nissinen on todennut  teoksessa Synti vai siunaus (2003).

Esimerkiksi Vanhan testamentin kyseisessä kertomuksessa ”Sodoman miehet eivät olleet homoja vaan rasisteja”. Joukkoraiskaus oli tapa häpäistä muukalaiset. Vastaavia tapauksia löytyy historiasta muualtakin.

Nissinen, joka on kansainvälisesti tunnettu Raamatun historian tutkija ja erikoistunut Raamatun ajan seksuaalietiikkaan, toteaa Helsingin Sanomissa,  että  kukaan ei pysty tukeutumaan Raamattuun tekemättä sen tekstien kohdalla aina valintoja ja tulkintoja. ”Raamattu ei käytä valtaa, vaan valtaa käyttävät aina ihmiset omien valintojensa ja tulkintojensa pohjalta”, hän toteaa. Raamatun tekstit eivät kuitenkaan anna oikeutta käyttää sitä lyömäaseena sukupuolisia vähemmistöjä vastaan.

Artikkelissaan Seksuaalimyönteinen Raamattu (2003) Nissinen on todennut, että nykyihminen lukee Raamattua usein varsin seksuaalikielteisin silmälasein. Silmälasit johtuvat juutalaisen ja länsimaisen kulttuurin erilaisuudesta sekä eräiden antiikin kulttuurista ammentaneiden kirkkoisien luomista tulkintamalleista, jotka eivät alkuunkaan ole pohjautuneet Raamattuun.

Teoksessaan Homoerotiikka Raamatun maailmassa (1994)  Nissinen on korostanut, että raamatullinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen edellyttää myös muihin Raamatun kohtiin tutustumista, erityisesti teksteihin, jotka koskevat rakkauden, vastuun ja seksuaalisuuden välistä suhdetta sekä syrjittyjen ihmisten asemaa. Myös samasukkupuolisille pareille kuuluu kirkossa oikeus pysyvän parisuhteen tuomaan läheisyyteen ja turvaan, joka on Jumalan lahja.

Seuraavassa prof. Nissisen Helsingin Sanomissa julkaistu kirjoitus.

Missä asiayhteydessä Raamattu puhuu homoseksuaalisuudesta?

”Mediassa on viime päivinä vedottu ahkerasti Raamattuun, viimeksi TV1:n A-talkissa 21.10. Raamattuun vetoavat erityisesti ne, jotka vastustavat samaa sukupuolta olevien parisuhteiden tunnustamista ja siunaamista.

Mitä Raamattu sitten tästä asiasta sanoo?

Sodoman miehet aikoivat joukkoraiskata kaupunkiinsa tulleet muukalaismiehet (1.Moos. 19). Mooseksen laissa kielletään toisen miehen miehuuden riistäminen anaaliyhdynnän keinoin eli ”niin kuin naisen kanssa maataan” (3.Moos.18:22; 20:13). Paavali puhuu sukupuoliroolien tietentahtoisesta vaihtamisesta (Room. 1:22-27) ja viittaa miespuolisiin elostelijoihin, jotka suomalaisessa käännöksessä tulkitaan ”miesten kanssa makaaviksi miehiksi”, vaikka alkukieli ei ole yksiselitteinen (1. Kor. 6:9).

Nämä tekstit eivät sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta eikä siihen perustuvista parisuhteista. Niitä siteeraamalla pysyvän parisuhteen solmineet, toisiaan rakastavat ihmiset rinnastetaan joukkoraiskaajiin ja irstailijoihin.

Tämä loukkaa ja häpäisee sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä syvästi.

Mieheksi ja naiseksi luominen (1. Moos. 1.27) on tulkittu samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kielloksi. Homot ja lesbot ovat toki Jumalan luomia naisia ja miehiä, mutta juuri luomisen perusteella heiltä halutaan kieltää osa Jumalan antimista, erityisesti pysyvän parisuhteen tuoma läheisyys ja turva.

Miksi ei toistella Jeesuksen väitettä: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten” (Mark. 2:23-28), tai Paavalin periaatetta, jonka mukaan kaikki käskyt tähtäävät samaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Room. 12:9)?

Näissä Raamatun teksteissä ihminen on tärkeämpi kuin lait ja järjestykset, joiden pitäisi palvella ihmisen parasta eikä erilaisuuteen tuomittujen diskriminointia.

Kukaan ei pysty tukeutumaan Raamattuun tekemättä valintoja ja tulkintoja. Raamattu ei käytä valtaa, vaan valtaa käyttävät ihmiset valintojensa ja tulkintojensa pohjalta.

Vallankäytöstään kantavat vastuun myös ne, jotka istuttavat oman käsityksensä homoseksuaalisuudesta Raamattuun ja kierrättävät sen Jumalan sanana takaisin.”

*      *      *

Martti Nissinen: Raamattu ei käytä valtaa. Helsingin Sanomat 24.10.2010, s. C13 , Mielipide.

(R.K.)

*      *      *

Lue lisää:

Arkkipiispa: Kirkon tuettava homoja ja homopareja. Kirkolliskokouksen avajaispuhe 8.11.2010. Kotimaa24 uutiset.

Synti vai siunaus. Homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta. Toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen. Kirjapaja 2003.

Efva: Jumalan laki?

Heikki  Hellman: Homous on vaikea asia. Helsingin Sanomat 12.8.2004.

Vesa Hirvonen. Homoseksuaalisuus ja luterilaisen kirkon oppi. Julkaisematon esitelmä.

Vesa Hirvonen: Näkökohtia rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta. Teologinen Aikakauskirja 2/2007.

Joonas Josefsson: Rohkeutta homoseksuaalisuuden kohtaamiseen. Piispa Kari Mäkisen haastattelu. Kirkko ja Me 17.9.2009.

Pauli Juusela: Seksuaalinen erilaisuus. Vantaan Lauri 30.9.2003.

Juha Jämsä: Isä, joka on homo – homomiehen perhe ja vanhemmuus. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2003.

Emilia Karhu: Martti Nissinen: ”Homoudesta puhuttaessa unohtuu usein vastuullinen raamatuntulkinta”. Kotimaa24 13,3,2018.

Elina Korhonen & Jenni Lipponen: ”Me ollaan ihan tavallinen perhe” – opinnäytetyö naisparien vanhemmuudesta. Diakonia-ammattikorkeakoulu 2009.

Kari Kuula: Raamattu ja homoseksuaalisuus. Eksegeettinen ja raamattuteologinen selvitys Raamatun viittauksista homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. 2005.

Johanna Kuusniemi: Sateenkaarimessu – Seksuaalivähemmistöön kuuluvien kokemukset hengellisen elämän toteuttamisesta kirkossa ja Sateenkaarimessussa. Käytännöllisen teologian pro gradu –tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto 2005.

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010. (Väitöskirjatutkimuksessa on tunnistettu neljä erilaista raamattunäkemystä, joilla tutkimuksessa mukana olleet 22 pappia tulkitsevat Pyhää Kirjaa. Leppänen on itse vanhoilislestadiolaistaustainen pappi.)

Martti Mäkisalo: Kirkon vähemmistö puhuu seksuaalivähemmistöjen puolesta. Helsingin Sanomat 12.8.2004.

Martti Mäkisalo: Valheellisuus synti, ei homous? Kirkon homokeskustelulla on yhä vaikeuksia päästä irti Paavalista, vaikka monet muut Paavalin ohjeet jo ymmärretään aikansa tuotteiksi. Helsingin Sanomat 28.7.1997.

Krista Niemeläinen & Martta Virmakari: Naisparista lapsiperheeksi. Käsityksiä ja kokemuksia naisparien vanhemmuudesta Suomessa. Diakonia-ammattikorkeakoulu 2006.

Martti Nissinen: Homoerotiikka Raamatun maailmassa. Yliopistopaino 1994.

Martti Nissinen 1994. Seksuaalimyönteinen Raamattu. Teoksessa Haukattu hedelmä – Nuorten pappien seksuaalieettinen puheenvuoro. Toim. Kari Kopperi, Antti Kylliäinen, Terhi Paananen, Ari Tammi. Helsinki: Kirjapaja, 1994.

Parisuhdelain seuraukset kirkossa: piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle 2010. (Pohjana kirkolliskokouksessa käsittelylle keväälläja syksyllä 2010.)

Mikael Pentikäinen: homojen parisuhteille tasavertainen asema

Douglas Quenqua: Turned Away, He Turned to the Bible. The New York Times 14.9.2012.

Piia Johanna Rytilä: Paavi Johanna: Minulla ja vaimollani oli todellakin kirkkohäät. Kirkko ja Kaupunki 3.2.2017.

Samaa sukupuolta olevien avioliitto (Wikipedia)

Sateenkaariperheet päivähoidon ja koulun asiakkaina. Sateenkaariperheet ry. 2007.

Sinikka Pellinen (toim.): Homoseksuaalinen identiteetti ja kristillinen usko. Kirjaneliö 1997.

Kirsti Suoranta: Sukulaisuuden ja ydinperheen rakentuminen lastensa kanssa elävien naisparien sosiaalisissa verkostoissa ja puhetavoissa. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto 2004.

Janne Toivonen: Kirkko ohjeistaa rukoilun homoparien kanssa. Helsingin Sanomat 12.11.2010.

Kari Tolppanen: Usko ja homoseksuaalisuus. Kotimaa24 7.1.2015.

Veera Visapää: Homomiehen tie isäksi on mutkia täynnä. Aviisi 6/2006.

Mitä he eivät oppineet hiekkalaatikolla eivätkä Raamatusta

Tähtiteteen professori, kirjailija  Esko Valtaoja kirjoitti kolumnissaan luterilaisen kirkon tilanteesta. Hän toteaa, että homojen syrjinnässä on kyse senkaltaisesta pahuudesta,  jota ei tarvitse enää sietää eikä edes yrittää ymmärtää.

”Kirkko niittää nyt sitä mitä se on kauan kylvänyt. Niin naisten kuin homojenkin kohdalla on vetkuteltu vuosikymmenestä toiseen, koetettu katsoa muualle, vedottu siihen, että kyseessä on ”vaikea ja herkkä” asia, käyty viivytystaistelua, jossa annetaan perään aina vain välttämätön minimi, ja kerta toisensa jälkeen haudattu asiat komiteoihin ja muutaman vuoden kuluttua kokoontuviin elimiin.

Kirkon tragedia tiivistyy arkkipiispa Kari Mäkisen perjantaisessa tiedotteessa, jossa hän kertoo olevansa hämmentynyt, että ihmiset eroavat kirkosta homoseksuaalisuuteen liittyvien kysymysten takia. ”Juuri nyt on aika käydä keskustelua homoseksuaalisuudesta, toisia kunnioittaen ja kuunnellen.”

Ei, niin ei ole. Se aika oli ja meni jo kauan aikaa sitten.

En kehtaisi enää katsoa homo- ja lesboystäviäni silmiin, jos todella alkaisin ”käydä keskustelua” homoseksuaalisuudesta Päivi Räsäsen kaltaisia ihmisiä ”kunnioittaen ja kuunnellen”. Nyt eletään vuotta 2010 ja kaikki ajattelevat, lähimmäistään rakastavat ihmiset ovat sen keskustelun jo aikapäiviä sitten käyneet. –  –

Johonkin täytyy vetää raja. Vaikka kuinka kannatan keskustelua ja sillanrakennusta, on pahuutta, jota ei tarvitse sietää eikä edes yrittää ymmärtää.

Hätääntyneet kirkon edustajat ovat vedonneet siihen, että puheenjohtaja Päivi Räsänen ja piispa Matti Repo eivät edusta koko kirkkoa, ja että parhaiten homojen asemaa parannetaan vaikuttamalla kirkon sisällä.

On tietysti totta, että kristillisdemokraattien suhde kristillisyyteen on suunnilleen sama kuin kansandemokraattien suhde demokratiaan. Totta on sekin, että kirkon sisältä löytyy runsaasti myös homomyönteistä suhtautumista, piispoja myöten.

Mutta kyse ei olekaan siitä. Kyse on siitä, kuinka kukaan ajatteleva ihminen voi enää samaistua yhteisöön, joka väittää olevansa rakkauden asialla ja samalla sallii pahuuden lietsonnan omassa piirissään.”

*    *     *

Vanhoillislestadiolaisuuden kanta homoseksuaalien oikeuksista  tunnetaan muodossa: homoseksuaalit ovat samanarvoisia kuin muutkin ihmiset, mutta heillä ei ole lupaa ”toteuttaa seksuaalisuuttaan”.

”Homoseksuaalinen käyttäytyminen on siveettömyyttä ja sellaisenaan synti. Jokainen on velvollinen pidättäytymään sen toteuttamisesta.(SRK:n kannanotto 2005.)

Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä homoseksuaalisuudesta ei keskustella. Se tuomitaan yksinkertisesti synniksi ja nimitellään ”perverssi-ilmiöksi” (esim. SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki alustuksessan 2005) . Ainoastaan Helsingin Sanomien  päätoimittaja Mikael Pentikäinen on julkisuudessa ilmaissut vaatimuksen, että homoseksuaalien tulee saada yhteiskunnassa tasavertainen asema.

Kansanedustaja Oras Tynkkynen osoittaa kolumnissaan havainnollisesti, mistä tämäntyyppisessä argumentaatiossa on pohjimmiltaan kyse kristinuskon kannalta. Asenne loukkaa häikäilemättömästi Jeesuksen tärkeimpänä opetuksenaan pitämää kultaista sääntöä vastaan.

Miten on mahdollista, että kristittyinä itseään pitävillä ihmisillä on juuri tässä kohtaa sokea piste? Eikö tätä opetettu rauhanyhdistyksen pyhäkoulussa?

Oras Tynkkynen: Kultainen sääntö opitaan hiekkalaatikolla

”Pikkulapsille opetettava etiikka perustuu usein empatiaan. Jos Karoliina lyö Miroa muovilapiolla otsaan, häntä kehotetaan miettimään, miltä tuntuisi itse kokea sama. Ikävältähän se tuntuisi, joten Karoliina yrittää hetken olla kiltisti.

Jeesuksen opettamana samaa neuvoa kutsutaan kultaiseksi säännöksi. Sanassa sanotaan: ”Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”.

Kultaisen säännön noudattaminen edellyttää kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Tätä eivät konservatiivit nähtävästi ole oppineet sen paremmin hiekkalaatikolla kuin Raamatustakaan. He vaativat toisilta asioita, joihin itse eivät ole valmiita.

Ajankohtaisen Kakkosen homoillassa äärilaidan kristityt julistivat, että homot ovat toki ihmisinä ihan ok, mutta homoseksuaalisia “taipumuksia” ei sovi harjoittaa. Homot eivät saisi mennä naimisiin eivätkä etenkään adoptoida lapsia.

Mutta miltä konservatiiveista tuntuisi, jos heiltä kiellettäisiin mahdollisuus mennä naimisiin? Tyytyisivätkö vanhoillisten arvojen kannattajat osaansa, jos he voisivat vain rekisteröidä parisuhteensa samalla, kun liberaalit voisivat avioitua?

Miten konservatiivi laittaisi suunsa, jos olisi ihan ok olla hetero, kunhan ei vain harjoita heteroseksuaalisia “taipumuksia”? Miten sujuisi Päivi Räsäseltä tai Pentti Oinoselta elinikäinen selibaatti?

Entä miten vanhoilliset suhtautuisivat siihen, jos heitä ei pidettäisi kelvollisina vanhempina siksi, että he eivät tarjoa lapsilleen kunnollisia sukupuolimalleja? Jos heitä ei kelpuutettaisi edes sijaisvanhemmiksi – pitämään huolta lapsista, jotka ovat kokonaan vailla turvallista kotia?

Jos vanhoilliset kristityt osaisivat asettua toisten ihmisten asemaan, he tajuaisivat pian saarnaamansa opin vääryyden. Että avioliiton ja vanhemmuuden epääminen tuntuu pahalta. Että rakkauden ja seksuaalisuuden kieltäminen on julmaa.

Hiekkalaatikollakin ymmärretään, ettei toisia saa kohdella niin.”

*    *     *

Filosofi Jukka Relander kehotti YLEn kolumnissaan kaikkia suvaitsevaisuutta kirkkoon toivovia ihmisiä äänestämään seurakuntavaaleissa, jotta fundamentalistien valta kirkossa vähenisi.

Synti on itsekkyyttä – Äänestä kirkon vaaleissa!

”Koko vanhoillista porukkaa yhdistää ajatus siitä, että seksuaalisuus sinällään on syntiä, paitsi silloin, kun seksiä harrastetaan kirkon siunauksella avioliitossa. Ja avioliitto taas halutaan tulkita vain miehen ja naisen väliseksi siteeksi, joka on solmittu lisääntymistarkoituksessa. Kakkosen teemailta onnistui synnyttämään vaikutelman että tämä on myös kirkon kanta.

Se ei mene näin. Nykykirkko suhtautuu laumaansa aika lempeästi, ja jos kirkon jäsenten maltillinen valtavirta todella myös äänestäisi seurakuntavaaleissa, kirkon hallintoelinten ei tarvitsisi enää myötäillä aktiivista konservatiivista vähemmistöä. Nyt tarvitsee, koska pohjoisen lahkolaisilla on lukumääräänsä nähden suhteettoman paljon valtaa. – – Kristinuskon lempeästä sanomasta ei fundamentalistien puheissa näy jälkeäkään.

Itse näen, että kirkon viesti on jossain aivan muualla kuin seksuaalimoraalissa, ja ihmettelen, miksi fundamentalistit ajattelevat koko ajan vain seksiä kun puhuvat uskonnostaan. Kristinusko on oppi armosta ja anteeksiannosta, lähimmäisen rakkaudesta ja siitä, että hyvää ei voi ansaita itselleen omin teoin. Se kannattaisi räsäsläistenkin muistaa, ennen kuin alkavat tuomitsemaan kokonaista väestöryhmää heidän olemuksensa takia.

Kristinuskon pointti on suunnilleen tämä: ihminen on ahne ja liha on heikko. Ihmisen itsekkyys ja halu omaan hyvään on juuri se, jota Raamatussa kutsutaan synniksi. Ja ideana on, että armo –  ja vain armo –  pelastaa näistä.

Itse olen sitä mieltä, että Ajankohtaisen Kakkosen lähetyksessä toista poskeaan kääntänyt Oras Tynkkynen on parempi kristitty kuin tuomiotaan jylissyt Päivi Räsänen, kuului Oras sitten kirkkoon tai ei. – –

En ole koskaan äänestänyt seurakuntavaaleissa, mutta seuraavissa aion tehdä sen. Kirkkoa ei saa jättää vain niille, jotka tulkitsevat koko kristillisen tradition omista ennakkoluuloistaan käsin.

Maltillinen, lempeä ja salliva kirkko voisi parhaimmillaan olla mahtava foorumi sellaisille keskusteluille, joita emme tieteen ja rahan käsitteistöllä osaa käydä. Jos kirkko jätetään lahkolaisille, juuri me maltilliset ja vähemmän uskonnolliset ihmiset menetämme eniten, tai ainakin toiseksi eniten niiden homojen jälkeen, jotka kokevat kirkon omakseen.

Heitä haluan tukea.”

*     *      *

Kolumneja selasi  R.K.

Lue lisää:

Elina Järvinen: Irtiottoja: Kimmo syntyi vanhoillislestadiolaiseksi… Suomen Kuvalehti 2007, nro 50.

Fil.toht. Seppo Lohi: “Homot ja lesbot hallitsevat mediaa”

Oras Tynkkysen sivusto.

Esko Valtaoja: Homoilua, taas kerran. Turun Sanomat 19.10.2010.

Professori veikkaa erobuumin katoksi 30 000. Aamulehti 18.10.2010.

Mikael Pentikäinen: Uuden arkkipiispan tulikoe. Helsingin Sanomat 19.10.2010.

Katrina Lumikallio: ”Markon” kokemus 1990-luvun suomalaisesta ex-gay-liikkeestä. Finnqueer 16.9.2009.

Mikael Pentikäinen: Homojen parisuhteille tasavertainen asema

Piispainkokous ei suosita homoparien siunaamista. Helsingin Sanomat 10.2.2010.

Aimo Hautamäki: Oikea ja väärä. Alustus Perhon suviseuroissa 2.7.2005.

Oikea ja väärä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. Vuosikokouksen 2.7.2005 kannanilmaisu.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa

Kari Mäkinen: Kirkon tulee tukea myös samaa sukupuolta olevien parisuhdetta

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Liisa Tuovinen: Luterilainen seksuaalietiikka ja muuttuva parisuhde. Esitelmä 2006.

Jukka Relander: Kirkko ja kadonneet lampaat. Uusi Suomi/YLE 19.10.2010.

Olli Seppälä: Kirkolliskokous hyväksyi rukouksen. Kotimaa24, uutiset 12.11.2010.

Homoparien puolesta voidaan rukoilla. YLE uutiset 12.11.2010.

Lesbopappi: Minua ei ole syrjitty. Seurakuntapappi Laura Mäntylän haastattelu. Iltalehti 23.10.2010.

Santeri Palin: Pohdintaa A2 Homoillan pohjalta

Sateenkaaripastori: Kirkon pyydettävä homoilta anteeksi (Kirkko ja kaupunki 18.2.2009)

Miesten tuplavalta arkkipiispan vaalissa

Miehillä on vaalissa kaksinkertainen enemmistö. Kaikki arkkipiispan valissa ehdolle asettuneet ovat miehiä. Valtaosa valitsijoista on miehiä. Kirkon aktiivijäsenistä on naisia 67%. Tulos on ennalta tiedossa: miehet valitsevat mies-arkkipiispan.

Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli on hyväksynyt vaalin ehdokasluettelon ja arponut ehdokkaille äänestysnumerot. Numerolla 2 on Martti Hirvonen, numerolla 3 Samuel Salmi, numerolla 4 Seppo Häkkinen, numerolla 5 Miikka Ruokanen, numerolla 6 Jouni Lehikoinen, numerolla 7 Seppo Rissanen ja numerolla 8 Kari Mäkinen.

Suomen luterilaisen kirkon uuden arkkipiispan valitsee 1226 äänioikeutettua, joista osa on kirkon työntekijöitä ja osa maallikkovalitsijoita. Kirkon jäsenistön naisvaltaisuus ei näy kirkon johdossa, jossa valtaosa on miehiä. Tästä seuraa, että arkkipiispan valitsijoista valtaosa on miehiä. Lisäksi yhtään naista ei ole asettunut vaalissa ehdolle uudeksi arkkipiispaksi.

Ketkä valitsevat arkkipiispan?

Valitsijoiden enemmistö tulee Turun arkkihiippakunnan alueelta, jossa äänioikeutettuja on 900 eli 73 prosenttia kaikista valitsijoista. Kahdeksalla muulla hiippakunnalla on yhteensä 326 valitsijaa, 27 prosenttia kaikista valitsijoista.

Turun arkkihiippakunnan valitsijoista naisia on 45 prosenttia (404) ja miehiä 55 prosenttia (496).

Muiden hiippakuntien äänioikeutetuista on naisia yhteensä 35 prosenttia (114) ja miehiä 65 prosenttia (212). Koko maassa vaalissa äänioikeutettujen naisten yhteenlaskettu määrä on 518 eli 42 prosenttia kaikista 1226 valitsijasta. Miehiä kaikista valitsijoista on 708 eli 58 prosenttia.

Tämänkertaisissa arkkipiispan vaaleissa uutta on se, että kaikkien hiippakuntien hiippakuntavaltuustot ovat voineet asettaa omia valitsijoitaan. Aikaisemmin vain Turun arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuuston 14 maallikolla ja papeilla on ollut äänioikeus.

Kukin Suomen kahdeksasta muusta hiippakuntavaltuustosta on valinnut 21 valitsijaa eli kaikkiaan uusia valitsijoita on 168. 

Arkkipiispan vaalien vaalipäivät ovat torstai 18.2.2010 kello 13 ja tarvittaessa torstai 11.3. kello 13, mikäli kukaan ehdokkaista ei saa ensimmäisellä vaalikierroksella yli puolta annetuista äänistä.

Valtaosa miehistä uskonnnollisesti välinpitämättömiä

Sukupuolten väliset erot uskonnollisuudessa ovat Suomessa suuremmat kuin Euroopassa keskimäärin. Naiset harjoittavat uskontoa niin yksityisesti kuin julkisesti selvästi miehiä aktiivisemmin. Esimerkiksi naisista lähes 61 % rukoilee vähintään kerran kuussa, miehistä vain 32 %. Miehistä yli puolet (58 %) osallistuu uskonnollisiin tilaisuuksiin harvemmin kuin kerran vuodessa tai ei osallistu koskaan, naisista vain joka kolmas (33 %).

Arkkipiispaehdokkaiden on-line vaalipaneeli netissä

Arkkipiispaehdokkaiden ensimmäistä vaalipaneelia voi seurata maanantaina 18.1. kello 18 suorana lähetyksenä osoitteessa http://evl.fi/vaalipaneeli ja sen jälkeen samassa osoitteessa tiistaiaamusta lähtien.

Turun arkkihiippakunta ja Kirkon tiedotuskeskus järjestävät arkkipiispan vaalin paneelikeskustelut kolmella paikkakunnalla. Kaikki seitsemän ehdokasta osallistuu kuhunkin tilaisuuteen. Paneeleihin on kutsuttu arkkipiispan vaalin äänioikeutetut sekä tiedotusvälineiden edustajia.

Ehdokkaat esittäytyvät vaalisivuilla

Arkkipiispanvaalin verkkosivuilla   on  kaikkien seitsemän ehdokkaan henkilötietoja, valokuvia sekä kunkin ehdokkaan itse laatima johtoajatus.

Vaalin ensimmäinen kierros käydään 18. helmikuuta kello 13. Mikäli kukaan ehdokkaista ei saa ensimmäisellä vaalikierroksella yli puolta annetuista äänistä, toinen vaalikierros järjestetään 11. maaliskuuta klo 13. Uusi arkkipiispa aloittaa tehtävässään kesäkuussa 2010.

Lähteet: Kirkon tiedotuskeskus,  EVL-uutiset

Aihetta liippaa:

Mustamaalaaminen sotkee uuden arkkipiispan valintaa

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä  

Piispa Kari Mäkinen: Kirkon tulee tukea myös samaa sukupuolta olevien parisuhdetta

Piispa Kari Mäkisen videohaastattelu ennen arkkipiispan vaalia, haastattelijana Totti Toivonen/Kirkon tiedotuskeskus.

 

 

 

Rohkeutta homoseksuaalisuuden

 

kohtaamiseen

 

 

 

 

Keskustelu homoseksuaalisuudesta käy kirkossa kiivaana. Vaikka laki rekisteröidystä parisuhteesta on ollut voimassa jo seitsemän vuotta, homoparien siunaaminen jakaa edelleen mielipiteet luterilaisessa kirkossa voimakkaasti.

Turun piispa Kari Mäkinen pitää tärkeänä, että kirkossa löydetään mahdollisimman pian yhteisesti tapoja, joilla homoseksuaalista parisuhdetta voidaan tukea.

Seksuaalisuus myönteisenä voimana ja siunauksena elämänkaaressa

Kari Mäkinen haluaa tarkastella homoseksuaalisuutta yhteydessä siihen, miten kirkko ylipäänsä käsittää seksuaalisuuden.

– Ennen seksuaalisuuden merkitys ihmiselämässä kytkeytyi lasten saamiseen. Ihmisen eliniän noustua aiempaa suurempi osa seksuaalisuudesta kuitenkin toteutuu siinä elämänvaiheessa, jossa ei enää puhuta lasten saamisesta. Lisäksi ehkäisyn kehittymisen ja yleistymisen myötä ihminen voi hyvin pitkälle ajatella itse päättävänsä, milloin lisääntyminen liittyy seksuaalisuuteen.

Tästä seuraa, että on uudella tavalla katsottava sitä, miten ylipäänsä ymmärrämme seksuaalisuuden merkityksen ihmisen elämässä. Silloin voi näkyä, että myös pysyvässä homoseksuaalisessa parisuhteessa voi toteutua seksuaalisuuden keskeinen myönteinen tehtävä, Mäkinen toteaa.

Vastuullinen sitoutuminen

Muuttunut seksuaalisuus on Mäkisen mukaan jo pitkään vaikuttanut kirkon opetukseen seksuaalisuudesta.

– Myös kirkkojen puheissa on asetettu etusijalle ihmissuhteen näkökulma. Siksi parisuhdelaki on vain yksi osa pidempää prosessia, jossa kirkko on joutunut kohtaamaan muuttuneen seksuaalisen ymmärryksen. Parisuhdelaki on antanut yhden impulssin näiden asioiden käsittelylle.

Olennaista Mäkiselle pysyvässä parisuhteessa on, että siinä on kyse ihmissuhteesta, jossa ihmiset sitoutuvat toisiinsa vastuullisesti ja jossa ihmisen perusyksinäisyys murtuu. Se on Raamatun ihmiskäsityksen mukaista.

– Yksinäisyys on yksi modernin kulttuurin traagisimpia asioita. Yksinäisyyden murtavalle parisuhteelle on annettava täysi tuki. Homoseksuaalinen parisuhde ei ole sama kuin avioliitto, mutta myös siinä tämä ulottuvuus voi toteutua.

Erilaisuus kirkon haasteena

Keskustelu seksuaalisuudesta on aina erittäin arvo- ja tunnelatautunutta, siksi myös kysymys homoseksuaalisuudesta on saanut Mäkisen mukaan niin suuret mittasuhteet.

– Kysymykset seksuaalisuudesta ja perheestä koskettavat tietoisuutta hyvin syvältä tasolta, mikä tekee keskustelusta poikkeuksellisen vaativan. Asiaa ei voida ratkaista pelkästään keskustelemalla, vaan myös elämällä ja kohtaamalla elämän moninaisuus. Kirkon tehtävänä ei ole pyrkiä uskonsa pohjalta hallitsemaan todellisuutta, vaan lähestymään sitä.

Mäkisen mielestä on tärkeää, että kirkossa on aidosti monia ääniä. Hän korostaa, että ratkaisujen täytyy nousta kirkon omasta itseymmärryksestä. Ei siitä, että joku toivoo jotakin tai että jokin on jollekulle vastenmielistä.

– Kirkossa on myös ihmisiä jotka aidosti uskonnollisista ja teologisista lähtökohdista katsovat, että homoparien siunaaminen on väärin. Myös tämä huoli on otettava vakavasti. Kirkossa luetaan Raamattua monin eri tavoin.

Raamattua pitäisi muistaa kuitenkin tulkita kokonaisuutena, ei yksittäisistä kohdista käsin. Parisuhteen siunaaminen on silti muutakin kuin raamattukysymys.

Se koskee teologiaa, mutta siihen kietoutuu myös hyvin inhimillisiä ulottuvuuksia.

Hyvä elämä perheenä

Mäkinen pohtii asiaa myös perhesuhteiden näkökulmasta. Miten perhesuhteet voivat rakentua, jotta niissä toteutuu hyvä elämä? Mikä on kenellekin perhe? Ainahan ei edes välttämättä tarvitse asua saman katon alla tunteakseen kuuluvansa perheeseen.

– Nykyinen perhekäsitys on paljon monisyisempi kuin 1900-lukua hallinnut ydinperheen malli. Myös perhesuhteet, jotka eivät täytä ihannemallin tuntomerkkejä, ovat arvokkaita. Yksin elävälläkin voi olla perhesuhteita.

– Tämä kaikki liittyy myös siihen, miten ylipäänsä suhtaudumme erilaisuuteen ja toiseuteen.

Kysymys on maailmankuvasta ja kulttuurin murroksesta. Kulttuurinen muutos on ollut hyvin hämmentävää ja nopeaa. Seksuaalisuuden suhde yksityisyyteen ja julkisuuteen on muuttunut, ja seksuaalisuus on läsnä julkisella kentällä aivan eri tavalla kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Se on astunut ulos makuukammarin hämärästä. Aiemmin vaiettu ja häpeän piirissä ollut on tullut näkyväksi, mutta samanaikaisesti omaa seksuaalisuutta kuitenkin myös pyritään suojelemaan.

Toisaalta seksuaalisuudesta puhumista vaikeuttaa Mäkisen mielestä se, että kulttuurin markkinaistuminen ulottuu myös siihen.

– Seksuaalisuus näkyy yhä enemmän hankittavana ja kulutettavana elämystuotteena.

Näin pysyvän ja kehittyvän ihmissuhteen näkökulma ohenee.

Siunausta parisuhteille (kaikilleko)?

Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista alkuvuodesta pohtinut työryhmä ei esittänyt uutta kirkollisen toimituksen kaavaa homopareille. Työryhmän konkreettisin ehdotus oli se, että piispainkokous laatisi toimintaohjeen tilanteeseen, jossa kirkon työntekijää pyydetään siunaamaan homoliitto kirkollisesti.

Nyt kirkossa puidaankin erityisesti sitä, pitäisikö homoparien siunaamisesta tehdä virallinen toimitus. Näin ollen kaikkien pappien olisi hyväksyttävä samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaaminen.

Mäkisen mukaan näyttää siltä, että siunaustoimituksesta on tullut symboli sille, hyväksyykö kirkko homoseksuaalisen parisuhteen. Symboliin ei kuitenkaan tulisi juuttua, vaan olisi nähtävä sen taakse.

– Olemme keskeneräisessä tilanteessa, ja vaikeus on juuri siinä, että tätä keskeneräisyyttä on vain siedettävä. Toivon, että asiassa päästään mahdollisimman pian eteenpäin ja löydetään tapoja, joilla voidaan antaa tuki myös homoseksuaaleille. Ei ole olemassa kirkon päättämää muotoa, miten vastata rekisteröityneessä parisuhteessa olevien pyyntöihin. Tällä hetkellä en voi muuta kuin ohjeistaa, että homoseksuaalisen parisuhteen siunaamista tarkoittavista toimituksista on syytä pidättäytyä.

Mäkinen muistuttaa, että kirkko etenee asiassa järjestyksensä mukaisesti.

– Tiedän, että tämä on hyvin vaikea asia ja ymmärrän, että on paljon odotusta ja toivetta siitä, että asia ratkeaisi johonkin suuntaan ripeästi. Elämässä ei vain kaikki tapahdu aina niin.

 Joonas Josefsson / Kirkko ja me 17.9.2009

Lue myös:

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Homoille räätälöity ”light-liitto” innosti heterot Ranskassa

Homovanhemmat kasvattavat heterolapsia

Arkkipiispa Paarma: Pappien pidättäydyttävä homo- ja lesboparien siunaamisesta. Pohjalainen 13.10.2008.

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät voi itse ajaa asiaansa yhteiskunnassa eivätkä kirkossa. He eivät välttämättä edes voi kertoa yhteisölleen, mitä he ovat. Näiden ihmisten tasavertaisten oikeuksien ajaminen on heteroseksuaalien velvollisuus, toteaa espoolainen rovasti Liisa  Tuovinen. Ja luonnollisesti tämän pitäisi olla erityisesti kristittyjen velvollisuus, lisää lukija mielessään.

Oopperalaulaja Jorma Hynninen julkaisi Kotimaa-lehden mielipideosastolla kirjoituksen 30.4.2009. Herätteenä  olivat Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan Timo Junkkaalan ja Suomen ev.lut. opiskelija- ja koululaislähetyksen pääsihteerin Jussi Miettisen kirjoitukset Kotimaassa. He olivat esittäneet vaatimuksen,  että rekisteröidyissä parisuhteissa eläviltä on kiellettävä toimiminen kirkon työsuhteessa.

Kysymys on ajankohtainen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ruotsin kirkon kirkolliskokous päätti hyväksyä 22.10.2009 samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen avioliittoon vihkimisen. Suomessa piispainkokous ja kirkolliskokous käsittelee  tänä vuonna  kysymystä osana aiheen kokonaisvaltaista tarkastelua.

Piispainkokous valmistelee parhaillaan  kirkolliskokoukselle lausuntoa parisuhdelain rekisteröinnin seurauksiin liittyvistä teologisista ja juridisista näkökohdista. Lausunto hyväksytään piispainkokouksen istunnossa 9.-10.2. 2010. Kirkolliskokous käsittelee lausuntoa ”mahdollisesti” toukokuussa 2010.

Aiheesta on vuosikausia puhuttu, kirjoitettu ja laadittu mietintöjä ja selvityksiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä, jonka puheenjohtaja oli Espoon piispa Mikko Heikka, jätti Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet –mietinnön piispainkokoukselle viime keväänä.Piispainkokouksen valmistusvaliokunta laatii nyt ”selvitystä” ko. mietinnön ja piispainkokouksen lähetekeskustelun perusteella. Se päivittää mietinnön kirjoittamisen jälkeen tapahtuneen kehityksen.

Kirkolliskokouksen enemmistö on ollut tunnetusti ollut kielteinen homoseksuaalien oikeuksien suhteen. Kotimaa-lehden tannoisessa kyselyssä nykyisistä kirkolliskokousedustajista 61 % ilmoitti vastustavansa esimerkiksi siunauskaavaa, jolla rekisteröidyssä parisuhteessa elävät parit voisivat saada Jumalan siunaksen liitolleen.  Hyväksyminen vaatisi kolmen neljäsosan enemmistön.

Vanhoillislestadiolaisuuden johtajat ovat toistuvasti korostaneet, että homoseksuaalisuus on heidän käsityksensä mukaan ”luonnotonta”. Homoseksuaali ihminen voi olla vl-uskovainen, mutta hänellä ei ole lupaa solmia parisuhdetta. Hänen tulee sitoutua elämään yksin ilmen elämänkumppania, ilman siihen liittyviä intiimin läheisyyden ja seksuaalisuuden iloja ja ilman perhettä. Tästä puhui esimerkiksi SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen Suomen Kuvalehden haastattelussa.

Jorma Hynninen kritisoi homoseksuaalit tuomitsevia kristittyjä ja kertoo omakohtaisesti, miltä tuntuu kohdata homoseksuaali omassa perheessä.

Tuomitseminen on rakkaudettomuutta

”Hyvä Timo Junkkaala, hyvä Jussi Miettinen ynnä muut. Saimme lukea Kotimaa-lehden (2.4.) mielipidepalstalta teidän ja muutamien muiden hengellisten järjestöjen johtajien ajatuksia homoseksuaalisesta käyttäytymisestä ja samaa sukupuolta olevien rekisteröityjen parien hengellisestä tukemisesta. Vaaditte, että tällaisessa suhteessa eläviltä tulee kieltää toimiminen kirkon työsuhteessa. Perustelette kantaanne Raamatun lauseilla.

Ihmetyttää, kuinka pappeina ja sivistyneinä ihmisinä tietonne ja asennoitumisenne on kovin rajallista. Teidän asenteenne on julma ja haluatte lyödä jo raskaasti lyötyjä.

Homoseksuaalisuus ei ole kenenkään oma valinta, vaan on geenien monimutkaisesta toiminnasta syntynyt ominaisuus. Totta kai se on ”luonnon vastaista”, mutta homoja on aina ollut ja tulee aina olemaan, vaikka miten asiaa tuomitsisimme. Jumala on homotkin jostain syystä luonut.

Kovin kummallinen on myös käsityksenne, että jos kirkko antaa tukensa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin, sillä on vaikutuksensa nuorten vasta vakiintumassa olevalle seksuaaliselle suuntautumiselle. Ei se nyt näin yksinkertaista ole.

Te olette ottaneet tuomarin osan. Kuitenkin me kaikki olemme syntisiä. Kuka meistä kykenee sanomaan, mikä syntisyys on suurempi toista?

Kahden ihmisen sitoutunut rakkaussuhde ei ole rikos minkään lain mukaan. Se ei vahingoita heitä itseään eikä ulkopuolisia, vaan on heidän oma asiansa. Meillä ei ole moraalista eikä hengellistä oikeutta pitää heitä alempiarvoisina ihmisinä eikä sulkea heitä pois erinomaisuutemme ulkopuolelle.

Rekisteröityminen tarkoittaa sitoutunutta yhdessä elämistä eikä siinä todellakaan ole kysymys Raamatun tarkoittamasta seksuaalisesta rietastelusta.

Olemme oppineet, että Jeesuksen tärkein opetus on kaiken kattava rakkaudenkäsky. Hän seurusteli syntisten kanssa, ei syrjinyt heitä – ei edes syntistä naista. Kiven heittämisestä hän sen sijaan sanoi tietyille ihmisille sen, mitä sanoi. Sen ajan oikeaoppisia Jeesus ei lievästi sanottunana arvostanut.

Maallikon mielestä kirkkomme on jo hajaantunut. On liian monia sen ”ainoan oikean” pelastususkon omivia yhteisöjä. Yhteistä niille näyttää olevan homokammo ja naispappeuden vastustaminen. Saattaa olla, että joku sai kimmokkeen erota kirkosta tämänkin julkilausumanne vuoksi.

Eiköhän olisi juuri nyt tärkeämpää julistaa armoa ja lähimmäisenrakkautta ja kertoa ihmisille siitä paljosta hyvästä, mitä kirkko meille edelleen antaa. Silloin ykkösargumentit ovat aivan muuta, kuin että onko sallittua viettää rukoushetki samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinnin jälkeen. Tai että voinko palvella Jumalaa ja seurakuntaa kirkon alttarilla samanaikaisesti naispapin kanssa.

Henkilökohtaisesti olen kovin pettynyt siksi, että näen lausunnon alekirjoittajina kaksi yhteisöä, joiden toimintaa olen tukenut jo muutaman vuosikymmenen ajan. Vaikka haluaisin tukea kaikkea sitä hyvää, mitä teette, en voi hyväksyä teidän toimintanne argumentteja kokonaisuudessaan ja lopetan sinänsä vaatimattoman tukitoimintani yhteisöllenne. Minulla on siihen myös henkilökohtainen moraalinen syy.

Parin vuosikymmenen ajan perheemme joutui jakamaan sen kärsimyksen, mitä oma lapsi kantoi seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Hän ei kärsi enää, hän kuoli neljä vuotta sitten.

Poikamme oli lapsuudestaan lähtien valoisa ja positiivinen persoona – tosin välillä äkkipikainen, kuten isänsä. Lapsen kuolemasta on raskasta toipua. Hän on edelleen kanssamme kaipaavissa muistoissamme joka päivä.

Lapsuudestaan lähtien kirkko tuli hänelle tutuksi, mutta varsinaisen, voimakkaan hengellisen herätyksen hän koki rippikouluiässä. Hän osallistui sisarensa kanssa aktiiviseen seurakuntanuorten toimintaan kotipaikkakunnallamme. Hänen Raamattunsa loisti alleviivausten väreistä, ja hän kertoi aikomuksestaan ryhtyä lukemaan papiksi ylioppilaaksi tulon jälkeen. Jumalan tahto hänen kohdallaan oli kuitenkin toinen. Noin 15-16 vuoden ikäisenä hän kertoi meille hätääntyneenä olevansa homo.

Koska vielä silloin uskoimme, että kysymys omasta valinnasta ja että taipumuksensa voi haluttaessaan muuttaa jollakin keinolla, hankimme pappisystävämme välityksellä hoitavan terapeutin. Ei terapia, ei poikamme oma tahto eikä järkyttyneiden vanhempien tuki auttanut.

Poikamme tuli ”ulos kaapista” myös seurakuntanuorten yhteisössä sillä seurauksella, että joutui ulos ajetuksi ja helvettiin tuomituksi.

Voi arvata, että tämä armottomuus ja rakkaudettomuus aiheutti nuorukaisen mieleen kaaoksen, joka ilmeni monenlaisena holtittomuutena. Kun myös kirkko osoitti armoa siihen aikaan vähemmän kuin nykyisin, poikamme erosi viimein kirkosta. Keskustelimme usein siitä, että Jumala ei ole paha eikä kirkko ole paha, mutta kirkko koostuu meistä rajoittuneista ihmisistä ja meidän tulee ymmärtää se. Ainut lohtu meille jäi siitä, että poikamme kuitenkin antoi ymmärtää, että ei ole luopunut jumaluskostaan.

Poikamme eli sitoutuneessa parisuhteessa kumppaninsa kanssa viimeiset 20 elinvuottaan. He myös rekisteröityivät heti, kun se oli mahdollista.

Vain ne, jotka joutuvat henkilökohtaisesti kokemaan seksuaalisen poikkeavuuden aiheuttamat kärsimykset, voivat ymmärtää ja viimein asian hyväksyä. Tuomitseminen ja hylkääminen on rakkaudettomuutta.”

Jorma Hynninen
oopperalaulaja

Rovasti Matti J. Kuronen siunannut rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä

Lappeenrantalainen rovasti Matti J. Kuronen on kertonut jo parisen vuotta sitten, että hän on siunannut homoja heidän laillistetussa parisuhteessaan ”Herran siunauksella, joka ei ole kirkon siunaus”.

Hänen linjansa on, ettei hän kysy piispaltaan lupaa, koska papin tulee hänen mukaansa kantaa vastuu valinnoistaan eikä siirtää sitä esipaimenille. Kuronen on itse ilmoittanut omalle piispalleen etukäteen, mitä häneltä on pyydetty.

– Tämä on pienin yhteinen jaettava, jonka voin homoparille tarjota. Se on surullista. Tässä näkyy, että kirkko joutuu elämän sellaisen todellisuuden keskellä, joka ei noudata sen pykäliä.

Kurosen mukaan kirkolla pitäisi olla oma kaava homoparien siunaamiseen, sillä muuten siunauksissa päädytään monenkirjavuuteen.
– Kirkossa pitäisi käydä loppuun keskustelu siunaamisen ja homoseksuaalisuuden hyväksymisen välisestä suhteesta. Ja sielunhoito-nimikkeen alle ei pitäisi työntää vaikeita hallinnollisia asioita, koska se saattaa johtaa sielunhoidon alennustilaan, Kuronen sanoo.

Kirkon pitäisi pyytää homoilta anteeksi

Vaikka evankelisluterilainen kirkko odottaa edelleen piispojen virallista kantaa rekisteröityjen parisuhteiden kirkolliseen siunaamiseen, osa papeista on jo alkanut siunata nais- ja miesparien suhteita. Kallion seurakunnan pastori Jaana Partti, jonka toimenkuvaan kuuluu seksuaalivähemmistöjen kanssa tehtävä työ, tuntee kymmenkunta pappia, jotka siunaavat nais- ja miespareja.

– Piispojen prosessi on kestänyt luvattoman kauan, ja pian on liian myöhäistä. Suhtautuminen homoihin on yksi syy, jonka takia ihmiset eroavat kirkosta. Partin mielestä kirkon pitäisi pyytää nyt julkisesti anteeksi tapaansa kohdella homoseksuaaleja.

Rovasti Liisa Tuovinen: homoseksuaalien parisuhteille oma kaava

Myös espoolaisrovasti Liisa Tuovinen on todennut julkisuudessa etät hän on siunannut samaa sukupuolta olevien liiton (HS 27.7.2008). Hän on lisäksi raportoinut menettelystään piispalle.

– Rekisteröidyn parisuhteen siunaamiseksi pitäisi saada kaava, ja sen tulisi kuulua kirkon pyhiin toimituksiin, Tuovinen sanoo.

Kirkossa ei nykyisellään ole kirkollista toimitusta, jonka mukaan parisuhteensa virallistaneiden, samaa sukupuolta olevien liitto voitaisiin siunata.

Mistä eläytymisesi samaa sukupuolta olevien parien oikeuksiin sai alkunsa?

– Aloitin vuonna 1960 työt nuorisotyöntekijänä Helsingissä Johanneksen seurakunnassa. Lisäksi minulla oli vastaanotto opiskelijoille Helsingin perheasiain neuvottelukeskuksessa. Siellä ja perhetyössä asia tuli vastaan. Eniten asia tuli vastaan vanhempien huolena. He olivat hädissään lastensa puolesta.

– Kun sitten parisuhdelaki tuli eduskunnan käsittelyyn, ajattelin, että nyt täytyy tehdä jotain. Kuulin Yhdysvaltain luterilaisen kirkon solidaarisuusliikkeestä, jossa toimi seksuaalivähemmistöjen asiaa ajava heterojen järjestö. Se oli virike kirkkojen rajat ylittävän Yhteysliikkeen perustamiselle, joka tukee seksuaalivähemmistöjä Suomessa.

– Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät itse voi ajaa asiaansa yhteiskunnassa ja kirkossa. Se on kohtuuton vaatimus, koska he eivät välttämättä edes voi kertoa yhteisölleen, mitä he ovat. Näiden ihmisten oikeuksien ajaminen on heteroseksuaalien velvollisuus, kertoo Tuovinen.

Vedit miehesi kanssa viime keväänä Helsingin Kallion seurakunnassa ensimmäisen parisuhdekurssin samaa sukupuolta oleville pareille. Ovatko sateenkaariperheiden ja heteroperheiden ongelmat samanlaisia?

– Ei siinä oleellisia eroja ole. Suhde ympäristöön voi sateenkaariparilla tietysti olla hyvin erilainen kuin heteroparilla. Jos suhde pidetään salassa, on paineita, joita heteropareilla ei ole.

Sinut palkittiin syksyn Seksuaalimessuilla rohkeasta työstä seksuaalisuuskysymyksissä. Mihin viittaat, kun sanot, että seksuaalisuuteen liittyvä tieto on kovin nuorta?

– Seksuaalisuus on ihmisessä hallitseva ja laaja-alainen juttu kehdosta hautaan. Sehän ei liity vain jälkikasvun tuottamiseen, vaan paljon syvemmin yhteisyyteen ja omaan hyvinvointiin. Suorastaan kohtalokasta seksuaalisuuteen liittyvä tieto on siksi, että ihmisellä on kaksi seksuaalisuuden keskusta: vaistomaisten seksuaalisten reaktioiden keskus ja isot aivot, jotka koko ajan sekaantuvat peliin.

– Vasta 1960-luvulla ryhdyttiin keräämään tietoa siitä, mitä kemiallisia ja fyysisiä muutoksia elimistössä yhdynnän aikana tapahtuu. Samalla saatiin tietoa häiriöistä. Seksuaalisuhteen hoitamiseen liittyvä tieto on 1900-luvun loppupuolen asiaa, mutta ihan perusasiatkin, kuten mistä kuukautisissa on kysymys, selvisivät ihmiskunnalle vasta 1830-luvulla, toteaa rovasti Liisa Tuovinen.

Olet tehnyt töitä perheiden ja pariskuntien kanssa 1970-luvulta lähtien. Miksi perhetyö kirkossa alkoi?

– Me, jotka aloitimme parisuhdetyön, olimme huolissamme omista parisuhteistamme. Koimme, ettei niistä tule mitään. Olimme kuulleet Yhdysvalloissa alkaneesta ryhmätyöstä, jossa tavoiteltiin paremmin toimivaa parisuhdetta. Voisiko ystävystyä syvemmin puolisonsa kanssa, ennen kuin ongelmat ovat niin isoja, että tarvitaan terapiaa tai harkitaan eroa? Se oli se kysymys.

– Ensimmäinen parisuhderyhmä koottiin 1972. Silloin oli uutta, että parisuhdetta voi hoitaa. Siihen aikaan oli kliseisiä mielikuvia siitä, että on ihmisiä, jotka ovat löytäneet sen oikean, eikä heillä ole ongelmia ja että sitten on meitä, jotka olemme valinneet väärän, eikä meistä tule mitään.

Aiheeseen liittyvää:

Minna Akimo: Vanhoillislestadiolainen voi olla homoseksuaali, mutta ei parisuhteessa – ”Selibaatti koetaan ristin kantamisena”. Aamulehti  29.6.2018.

Piispa Kari Mäkinen: Kirkon tulee tukea myös samaa sukupuolta olevien parisuhdetta

Mikael Pentikäinen: Homojen parisuhteille tasavertainen asema

Risto Lindstedt: Armon ikävä. Suomen Kuvalehti 25-26, 2009. Jorma Hynnisen haastattelu.

Leanne Waldal: How does “sweetie” become shunned? (On ostracism after leaving Leastadian church when being lesbo; also interesting comments)

Janne Villa:  ”Isän tehtävä on puolustaa lapsiaan”. Sana-lehti 5.11.2009.

Fil.toht. Seppo Lohi: ”Homot ja lesbot hallitsevat mediaa”

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen

Yhteys-liike

SETAn kristillinen ryhmä Malkus

Tulkaa kaikki -liike

Miika Sahamies: Homoseksuaalit kristityt – sosiaalisen maailman synnyttämä erityisryhmä

Homoparin siunannut pappi teki oikein (Kirkko ja Kaupunki 12.2.2007)

Rovastin parhaat (Vihreä Lanka 7.7.2009, Lena Björklund)

Sateenkaaripastori: Kirkon pyydettävä homoilta anteeksi (Kirkko ja kaupunki 18.2.2009)

Niklas Herlin: Kristityt homoja parantamassa

Juhani E. Lehto ja Camilla Kovero: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Lilith 2010.

Homoille räätälöity ”light-liitto” innosti heterot Ranskassa