Vuokko ja Ilkka Ilola tv-ohjelmassa: Usko Kristukseen pelastaa

–  On se jännä juttu, että vähän alle viisikymppisenä alkaa ihmettelemään, että kuka minä oon.  Aikaisemmin olin armoton, itseänikin kohtaan, elämäntapojen ja syntikäsityksen suhteen.  Nyt sen näkee toisella tavalla, sen eletyn elämän ja tämän nykyisen elämän. Toivoisin muidenkin kohdalle helpotusta ja armollisuutta, toisia ja itseä kohtaan. Syyllistäminen on voimakas vallankäytön muoto. – Ilkka Ilola.

–  Jumala on Suuri Rakkaus. Aikaisemmin luulin että rakkauden vastakohta on rakkaudettomuus, mutta se onkin pelko. Missä on pelkoa, siellä on rakkaudettomuutta. Pelko on kova voima, ja jos se verhotaan rakkauteen, se on väärin.   – Ilkka Ilola.

–  Minua syytetään siitä, että taistelen Jumalan valakuntaa vastaan. Kuitenkin taistelen vääriä oppeja ja ajatuksia vastaan, sellaisia vastaan, jotka aiheuttavat kärsimystä ja mitkä vahingoittavat ihmistä.  – En halunnut enää olla niiden miesten alistamisen alla. He eivät määrää, mitä minä saan puhua ja kirjoittaa.

Nehän oli ihan höpö asioita, mitä minulle on esitetty Jumalan tahtona. Aikaisemmin mulla oli hirveesti vain niitä pelkoja ja syyllisyyttä ja näin ja näin pitää toimia ja tuosta ja tuosta kieltäytyä… Nyt ajattelen sillä tavalla,  että usko Kristukseen pelastaa. Se on ihan eri asia. – Vuokko Ilola.

Maarit Tastulan tv-dokumentti vanhoillislestadiolaisen uskonliikkeen opeista, eritoten ehkäisykiellosta, ja uupuneista vanhemmista, jotka uskonnon normit veivät ahdistukseen ja masennukseen. Vaikka elämänvaiheissa on koettu niin iloja kuin syviä menetyksiäkin ja jouduttu tekemään raskaitakin päätöksiä, kokonaisuus on Ilkka ja Vuokko Ilolan perusmyönteisen ja lämpimän asenteen ansiosta täynnä valoa, toivoa, ja luottamusta Jumalan armoon.

Ilolat yrittivät viimeiseen asti noudattaa vanhoillislestadiolaisuuden

Advertisement

Kun haava on auki ja kirvelee

Minun elämäni tarkoitus?

Toivon että tämän lukisi varsinkin sellainen uskovainen kanssaihminen (vl) joka tuntisi Raamattua. Tätä kirjoittaessani taustalla soi Särkyneiden majatalo. Kai se on hiukan ”uskovaiselle sopimatonta musiikkia”. Olen uskomassa ja laulun sanat osuvat sydämeeni.

En kuitenkaan aio kirjoittaa musiikista vaan siitä, että mikä tarkoitus on elämässäni. Sitä mietin täällä vieraassa maassa. Ei kai meistä kukaan ole täydellinen eikä murtumaton? Vaikka vahvan ihmisen kaunis kuori päällimmäisenä olisi.

He etsivät tietä valoon maassa kyyneleiden.

He saapuivat majataloon särkyneiden…

En halua kuulla hyvää tarkoittavia kliseitä. Enkä neuvoja niiltä jotka eivät halua ymmärtää. Olen kohta – tai kai jo nyt – keski-ikäinen nainen.  Kun eteenpäin katson, toistakymmenen vuoden päässä

Häpeästä rohkeuteen?

Olen ollut nyt parisen vuotta ulkona liikkeestä. Kun on elänyt ikänsä kiinnikasvaneena yhteisöön, heimoon joka ei sitten enää tunnukaan omalta, ja samalla hyljeksii, mieli joutuu myllerrykseen. Tämäkö on minä? Olen vääränlainen, ja erillään. Häpeä siitä on yllättänyt minut. Häpeä musertaa.

Haluan päästä irti, ja samalla haluan kuulua johonkin. Mutta minne.

Muutos itsessä oli alkanut jo aika varhain. Paljon aiemmin kuin sitten sen itse tajusin. Oivalsin

SRK:n linjaus: Kun vl-perheen lapsi uskoo toisin, hän menettää vanhempiensa tuen

SRK:n perhe- ja diakoniatyössä on seurattu huolestuneina nykyistä tilannetta rauhanyhdistyksissä.  Vanhoillislestadiolaisen liikkeen nuoremmasta polvesta aika moni on irtaantunut liikkeestä.

Päivi ja Veli Tuomivaara antavat artikkelissaan neuvoja niille, joiden läheinen on näin päättänyt.

Tuomivaarat pitävät lähtökohtaisesti selvänä, että kun lapsi tai nuori irtaantuu vanhoillis-lestadiolaisuudesta, hän on silloin ”luopunut uskosta”.  Tämä on tietenkin monia uskovaisia loukkaava käsitys. 

Varsin monet herätysliikkeestä irtaantuneet uskovat edelleen Jumalan Pojan lunastaneen heidänkin syntinsä ristinpuulla. He uskovat edelleen Jumalaan.

Tuomivaarat voisivat vakavasti miettiä, mitä heidän sanansa saattavat merkitä herkälle lapselle ja nuorelle. Miksi hänen uskonsa ei kelpaa vanhemmille, kun se kelpaa Jumalalle?

Kirjoittajat esittävät lisäksi näkemyksen, että vanhoillislestadiolaiset vanhemmat eivät voi tukea lastaan tämän elämänkatsomusta koskevassa pohdinnassa, mikäli tämä päätyy toisenlaiseen uskonnolliseen katsomukseen kuin he itse.Tämä kuulostaa monesta oudolta. Herää kysymys, onko vanhempien tuen epääminen lapselta ja nuorelta tosiaan SRK:n perhe- ja diakoniatyön linjaus.

Asian voi ehkä ymmärtää, kun muistaa, että vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan

Kun ei kukaan koskaan – vieraus ja kaipaus

Vaikeita aikoja on, erityisesti ehkä perheenperustamisiässä. Kotiin tullessa siellä ei ole ketään. Ihmissuhteet pitää hankkia päivästä toiseen. Toiset kokevat läheisyyden tarpeen voimakkaasti. Elämä voi tuntua ikävältä, kun ei ole fyysistä rakkautta eikä lapsia.

– Tuula Stenius kirjoitti muutama vuosi sitten Päivämieheen harvinaislaatuisen, tärkeän kirjoituksen siitä, mitä on elää ilman puolisoa ja ilman seksuaalista ja henkistä kumppania. Miten sen kokee se ns. sinkku, jolle Taivaan Isä on antanut tämän osan.

Moni tuntee vastenmielisyyttä käyttää sanaa sinkku. Se tuntuu rumalta sanalta. Vain parisuhde, ja hetero-sellainen, on se NORMI. Mutta mehän olemme kaikki ihmisinä erilaisia. Se mikä meitä ihmisinä yhdistää, uskon lisäksi, on että jokainen kaipaa kiintymystä, rakkautta, kosketusta. Kahdenkeskistä rakkaudelle perustuvaa intiimiä läheisyyttä ja kosketusta. Seksiä, vaikka sitä sanaa me emme käytä.

Kysymystä pohdiskeli jokin aika sitten eräs vanhoillislestadiolaisen kodin kasvatti anonyymisti, eräässä blogikirjoituksessa. Puhutteleva kirjoitus, jossa tarkastellaan rohkeasti ja suoraan sitä mitä useat kokevat tänä päivänä. Ihmiselämän herkimpiä kysymyksiä.

Ei-kukaan ei ole koskaan

”Tunnen usein olevani muukalainen, niin myös seksin ja suhteitten maailmassa. Olen kasvanut maalla, konservatiivisen herätysliikkeen piirissä ja ilman televisiota.

En tiedä, kuinka helppoa ihmisillä on ylipäänsä ymmärtää omaa kehoaan ja seksuaalisuuttaan, mutta ainakin analyyttiselle, koulukiusatulle, uskovaiselle tytölle se on vaikeaa.

Yksinäisimmistä hetkistä

En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ihmisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtaantuminen aina tehtävä yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuolemasi hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi. 

Siksi on niin, että aina kun kuulen jonkun lähteneen uskonyhteisöstä, on kuin ottaisin hatun päästäni, laskisin sen rinnalleni ja sanoisin: hänen yksinäisyytensä hetkeä kunnioittaen. Samalla toivon, että vaikka jotakin hänessä kuolee, kyse olisi uskon ylösnousemuksesta, uudesta elämästä, toivosta ja kasvusta.

 

Hoitokokous mursi isän

Helsingin Sanomat 5.5.2012.

Hengellinen väkivalta voi tuhota työkyvyn ja terveyden

Toimitko sinä seurakunnassa, joka kehottaa ja sallii jäsentensä uhkailun ”synteihin sitomisella”, erottamisella ja eristämisellä sosiaalisesta kanssakäymisestä? Toimitko sinä seurakunnassa, jossa väkivalta on hyväksyttyä?

Kannatatko sinä sellaista uskovaisten yhteisöä, jossa pidetään hyväksyttävänä ihmisten kiusaamista?  Oletko itse asettunut vastustamaan väkivaltaa? Oletko tietoinen, että ahdistelu, kiusaaminen, julkinen häpäisy ja eristäminen ovat väkivaltaa, ja ne uhkaavat ihmisen terveyttä ja työkykyä?

Ei loitsu eikä rukous

Kirkoissa ja hartaushetkissä on kokoonnuttu jakamaan järkytystä luonnon-katastrofista. Yhteinen käsittely, tapahtuipa se mediassa tai kirkossa, varmasti helpottaa huolta ja psykologista uhkaa, jonka tieto inhimillisestä kärsimyksestä Japanissa saa täälläkin aikaan.

Myötätunnon osoittaminen ja hädänalaisten avustaminen on aitoa ihmisyyttä.

Rukoillessaan uskovaiset kyselevät Jumalaltaan, että miksi.

Kirje ja rukous Japanin maanjäristyksen ja tsunamin koskettamille

”Pitkin päivää arkisten tehtävien lomassa olen seurannut järkyttäviä uutisia Japanin tsunamista. Tällä hetkellä ei vielä ole selvää kuvaa siitä, miten laajaa tuho on. Se näyttää selvältä, että kyseessä on kauhistuttava inhimillinen tragedia.

Yritän, niin kuin arvelen monen muun tällä hetkellä yrittävän, koota ajatuksiani ja ymmärtää, mitä on tapahtunut ja mitä se merkitsee.