Avainsana-arkisto: syyllisyys

Jolla on korvat, se kuulkoon


Owe Wikströmin mukaan Bach antaa passioissaan ilmaisun ”ihmiskunnan yhteiselle murheelle”. Matteus-passiota kuunnellessa tarjoutuu Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): concept of sin, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ilo, musiikki, omatunto, sielunhoito, synnit, syyllisyys

Hoitokokousten taakka on syytä purkaa


”Vääryyden tunnustaminen ei riitä, tulisi tehdä parannus ja korjata mitä pystyy vielä korjaamaan. Monet vääryyttä kärsineet ovat jo kuolleet. Vääryys on opillinen, eikä riitä, että väärintekijät toisilleen tunnustavat vääryytensä.”

Luin Heinon kirjoituksen. Luin hänen kokemuksistaan ja yrityksistään ottaa juurta myöden selville mistä ”henkioppi”-parannuksenteossa oli kysymys. Vanhan miehen muistot ja puhuttelevat ajatukset kirvoittivat laittamaan jotain paperille.

Vaikka en itse ole hoitokokousaikoja kokenut, tapahtumien jäljet tuntuvat ja näkyvät edelleen tänä päivänä. Riippuu tietysti paikkakunnasta.

Moniko jakaa kanssani saman kokemuksen, tuntee häpeää. Väkivalta tuntuu yhä, vaiettuna yhteisenä häpeänä rauhanyhdistyksellä. Lue koko artikkeli…

12 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, ahdistus, anteeksianto, armo, arvot, eettisyys, erehtymättömyys, eristäminen, evankeliumi, häpeä, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, lähihistoria, manipulointi, mielenterveys, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, suru, syntien anteeksiantamus, syyllisyys, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta

Kun pyhästä paljastuu pahuus


Vaarallisinta on se paha, joka sokeasti uskoo itsensä hyväksi. Martti Lindqvist (1945-2004).

Lestadiolaisuudelle on melko vierasta avoin oman yhteisön epäkohtien käsittely, toteaa lastensuojelun tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtig tuoreessa haastattelussa Kirkonseutu-lehdessä (Laura Visapää: Pyhässäkin voi olla pahaa, 16.3.2011).

Hurtig tarkastelee varsin analyyttisesti sitä monikerroksista dynamiikkaa, jossa tiivis hengellinen yhteisö opetuksineen, yksilön ja erityisesti lapsen asema sekä väkivalta ja pedofilia väkivallan yhtenä muotona ovat kietoutuneet yhteen monimutkaiseksi vyyhdeksi. Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, Kotimaa, lapset, lapsuus, manipulointi, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pedofilia, pelko, pelot, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, synnit, syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, uskon perusteet, uskontokritiikki, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, vihjailu, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Kannan syyllisyyttä ja kadun


Olen nelikymppinen, uskovaisessa kodissa kasvanut nainen. Voit nimittää minua Lilliksi. Synnyin toiseksi nuorimpana. Nuorena olin perheemme kapinallinen. Kävin kyllä seuroissa ja ”talostelin” uskovaisten joukossa, mutta maailma veti minua puoleensa. Lopulta en enää jaksanut vastustaa kiusausta. Eniten kapinoin ehkäisyn synnillisyyttä vastaan. Ajattelin kauhulla sitä että olisin joutunut hoivaamaan suurta lapsilaumaa. Minua pelotti siihen liittyvä vaativuus ja sitoutuminen. En ollut siihen valmis.

Suviseuroissa sitten tapasin 17-vuotiaana uskovaisen pojan, johon olin ollut jo pitkään kaukaa ihastunut. Rakastuin tulisesti. Ja hänen tunteet minua kohtaa olivat samanlaiset. Olimme yhdessä koko ajan, neljä päivää. Ne suviseurat olivat ikimuistettavat, nuorta rakkautta ja lempeä täynnä…cross-heart Seurustelimme koko kesän tapaillen seuroissa eri puolilla.

En kuitenkaan siinä iässä edelleenkään kestänyt ajatusta suurperheen äitinä olemisesta ja koin muutenkin oloni ahdistavaksi…ja maailman niin houkuttelevaksi. Tuntui, että elämän pöydässä on tarjolla valtavasti mahdollisuuksia, jotka minulta olisivat tyystin pois suljettuja. Niin minä lähdin.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin yliopistoon opiskelemaan ja muutin heti pois kotoa. Opiskelijaelämä imaisi minut mukaansa ja kaikki tuntui jännittävältä. Sain uusia ystäviä ja pääsin mukaan nuorisokulttuuriin leimaamaan opiskelijaelämään. Seurustelusuhteita, alkoholia, juhlia… Vauhdikkaassa viihteen täyttämässä elämässä ja viikonloppujuhlissa kaikki tuntui niin uskomattoman ihanalta. Aikansa sitä maistelin.

Rakkautta…

Toisena opiskeluvuotenani tapasin nykyisen mieheni. Ihastuin hänen sivistyneisiin ja kohteliaisiin käytöstapoihinsa, ystävällisyyteen jota en koskaan oikeastaan kai ollut lapseuudessakaan kotona saanut kokea. Hän oli hurmaava seuraihminen ja viihdyin hänen kanssaan täydellisesti. Hänen taustansa oli niin kovin toisenlainen kuin minun. Hän oli varakkaasta perheestä, paljon matkustellut, nähnyt  ja kokenut. Niin erilainen kuin tuntemani uskovaiset pojat.

Rakastuimme, kyllä se siltä tuntui silloin. Muutimme yhteen asumaan, menimme kihloihin ja naimisiin muutaman vuoden seurustelun jälkeen. Aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Saimme molemmat opintomme loppuun ja töitäkin löytyi. meillä oli kaikkea, kaunis koti, kummallakin työtä mielenkiintoisissa ammateissa,  lisää lapsia. Mukavia ystäviä ja naapureita.

Elämän eväät?

Perheen kasvaessa ja lasten varttuessa aloin yhä enemmän miettiä, miten voisimme tarjota lapsillemme hyvän elämän eväät. Rahasta meillä ei koskaan ollut puutetta, mutta toisaalta raha ei meistä myöskään tuntunut kovin tärkeältä. Miehein ja minä emme kumpikaan olleet materialisteja. Tässä suhteessa arvomme kävivät yhteen. Mutta hengelliset asiat olivat minulle alkaneet nousta tärkeämmäksi  kuin miehelläni. Yritin opettaa uskomisen asioita myös lapsilleni. Mieheni piti sitä joutavanpäiväisenä hapatuksena, hän sanoi olevansa ”agnostikon ja ateistin välimaastossa”. Melkein salaa jouduin lukemaan iltarukoukset lasten kanssa.

Elämäämme alkoi tulla muitakin ristiriitoja. Tuli yhä enemmän asioita, joita en voinut hyväksyä. Juhlia ja tarpeetonta alkoholin käyttöä. Minulle täysin tyhjänpäiväisten ihmisten tapaamista edustamisen vuoksi, sellaisia ”ystävyyssuhteita”, joiden ainoana tarkoituksena oli vain pitää yllä liikesuhteita. Lopulta jopa vieraita naisia ja uskottomuutta. Jouduimme aviokriisiin. Haimme ammattiapua seurakunnan parisuhdeneuvonnasta.

Se todella auttoi meitä. Keskustelut terapeutin kanssa  lisäsi itsetuntemustani, ja koska puhuimme paljon, myös miehen ikään kuin ”tutustui” minun persoonallisuuteeni uudestaan. Havaitsin myös – tulin tietoiseksi – että oma kotikasvatuksessani on ollut itse asiassa myös jonkinlaista väkivaltaa ja ”näkymätöntä” hyväksymättömyyttä, ei-rakkautta, jota en ollut päästänyt omaan tietoisuuteeni asti. Vanhempani eivät tulleet koskaan hyvin keskenään toimeen.

”Siunaa lapsiamme”

Lastemme kasvaessa mielessäni kasvoi yhä raskaammaksi huoli siitä, millä tavalla minä heidät kaikelta pahalta varjelen. Muistelin omaa lapsuuttani uskovaisessa perheessä, jossa kaikki sisarukset pitivät huolta toisistaan. Miten turvalliselta tuntui illalla nukahtaa kun oli synnit anteeksi ja tiesi että ei ole mitään pelättävää vaikka tapahtuisi mitä. 

Omat lapseni tuntuvat mielestäni olevan kuin lastut laineilla. Miehelleni tärkeimpiä asioita ovat raha, saavutukset ja maine, kunnia ja menestys, mitä ne nyt sitten sisällään pitivätkään – tyhjän kuoren. Tutustuin lastemme kavereiden vanhempiin ja joistakin on tullut ystävimääe. Mutta olen saanut monta kertaa huomata olevani se ”vanhanaikainen” tiukkapipo, joka ei luota eikä anna lapsille itselleen vastuuta. Jotkut vanhemmat eivät näyttäneet piittaavan mistään. Mitä siitä jos 15-vuotias kokeilee alkoholia tai tupakoi? Tämä vaan yksi pieni esimerkki. Uskovaisten perheiden lasten ja vanhempien välinen yhteys on  niin toisenlaista. Vanhemmat saattoivat olla turvallisella mielellä eikä heidän tarvinnut hätäillä nuortensa takia.

Olen yrittänyt kasvattaa lapseni parhaan kykyni mukaan. Koen nykyisin kuitenkin epäonnistuneeni. Lapsemme eivät toki ole ”kaltevalla pinnalla”,  ja kaikilla on asiat ulkoapäin hyvin. Mutta heillä ei ole kiinnostusta uskoon.

En näe edes mahdolliseksi selvitä tästä, koska olen niin yksin. Koen syyllisyyttä siitä, että meidän lapsillamme ei ole ollut mahdollisuutta kokea uskovaisten yhteyden voimaa ja elämäniloa. Minä olen sen heiltä sen mahdollisuuden vienyt, nuoruuden kypsymättömän itsekkyyteni takia. Syyllistän itseäni ahdistukseen saakka tällä asialla.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi

Onneksi oma lapsuudenperheeni on minulle läheinen. En ole jäänyt täysin ulkopuoliseksi, vaikka olenkin perheen ainoa musta lammas. Kiitän Taivaan Isää vanhemmistani ja sisaruksistani. Teen kaikkeni, jotta saisin omat lapseni maailman houkutuksilta varjeltua. Rukoilen joka päivä syntejäni anteeksi. Ja kadun koko loppu ikäni.

Monta kertaa löydän itseni miettimästä millaiseksihan elämäni olisi muotoutunut,jos olisin  avioitunut sen ensirakkauteni kanssa. Poika suviseuroista ja herkkä rakkautemme on minulle kaunis muisto.Woman-Reading-in-an-Interior

(Lillin tarina)

Aiheesta ja aiheen vierestä:

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi, pian kahden lapsen äiti

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

1 kommentti

Kategoria(t): ahdistus, arvot, äitiys, ehkäisykielto, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, lapset, lapsuus, nuoret, perhe, spiritualiteetti, suurperhe, syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, syyllisyys, uskon jättäminen, yksinäisyys

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen


Suomen Kuvalehti julkaisi 2007 toimittaja Elina Järvisen laajan reportaasin vanhoillislestadiolaisuuden ja kirkon torjuvasta suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen, ”Irtiottoja”.  Artikkelissa on haastateltu ”Kimmoa”, joka on homoseksuaali lestadiolainen, sekä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosta  ja eksegetiikan professori Martti Nissistä Helsingin yliopistosta. Seuraavasta otteesta käy ilmi, miten Voittonen perustelee vanhoillislestadiolaisten kannan, ja miten Raamatun alkukielellä tutkivaa Nissinen näkee asian Raamatun valossa.

 aviopari-kanadassa* * *

Jokaisissa seuroissa Kimmo rukoili syntejään anteeksi, niin kuin lestadiolaisen kuuluu. Homous sinänsä ei tehnyt hänestä syntistä mutta ajatuskin ”homoseksuaalisesta käyttäytymisestä” teki. Saati sitten teko. Niin sanoo vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtokunta.

Homoseksuaalinen käyttäytyminen on siveettömyyttä ja sellaisenaan synti. Jokainen on velvollinen pidättäytymään sen toteuttamisesta.

Ja kun johtokunta nimittää heteroseksuaalisuutta ”terveeksi sukupuolivietiksi”, homoseksuaalisuuden täytyy sitten olla se sairas. Kimmo ei ollut mielestään sairas, eikä edes epänormaali. Hän oli homo – ja lestadiolainen. Mutta se vaan ei käy.

Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vaihtoehdot olivat nämä: Elää uskossa ja ikuisessa selibaatissa.

Solmia kulissiavioliitto ja harrastaa sivusuhteita.

Tunnustaa homous ja kieltää usko. – –

* * *

Mutta Voittonen tietää. ”Kyllä täälläkin puhutaan.”

Hän nielee lievän ärtymyksensä ja selittää kohteliaasti, miksi lestadiolainen liike ei hyväksy homoseksuaalisuutta.

”Niin Vanhan kuin Uuden testamentin näkemys ilmiöön on se, että sitä ei hyväksytä. Mutta painottaisin sitä, että meidän

asenteemme ihmiseen on hyväksyvä. Voi olla taipumus, mutta sitä täytyy hillitä. Raamattu käyttää esimerkiksi Hengen hedelmissä sellaista käsitettä kuin itsehillintä.”

Homo ei siis saa solmia parisuhdetta, koskaan. Onko se sitten inhimillistä?

”Joo, ihmissuhteissa on eri tasoja. Ystävyyssuhde voi olla.”

Homot voivat kuitenkin rekisteröidä parisuhteensa, mennä ikään kuin naimisiin. Laki on sallinut sen jo kuusi vuotta.

”Kyllä, valitettavasti… Mutta ei se avioliittoa salli!”

Parisuhdelaki on hankala koko evankelisluterilaiselle kirkolle. Virallisesti kirkko on samaa mieltä kuin Olavi Voittonen: ihmistä ei tuomita, mutta teko tuomitaan. Piispat määrittelivät kannan vuonna 1984. Mutta silloin ei jouduttu miettimään käytännön tilanteita. Mitä sanotaan pariskunnalle, joka haluaa lailliselle liitolleen myös kirkon siunauksen? Käännytetäänkö ovelta? Sitä pohtii nyt kirkon parisuhdetyöryhmä. Se tekee työtään vielä vuoden, siitä jatkavat piispainkokous ja kirkolliskokous.

Ainakin pari vuotta keikutaan siis kuten nyt. Periaatteessa liittoja ei siunata, kirkkokäsikirjassa ei edes ole sellaista kaavaa. Mutta käytännössä monet papit siunaavat, omantuntonsa vuoksi, tavalla tai toisella.

Se ei miellytä Olavi Voittosta. ”Luterilainen kirkko on luopumassa perinteestään”, hän sanoo. ”Ja me joudumme tässä silmätikuksi, niin kuin monessa muussakin asiassa.”

Hän on järkähtämätön. Keskusyhdistys on vuosikokouksessaan puhunut asiasta ja ”hyväksynyt tiettyjä kannanilmaisuja”.

Niissä pysytään. ”Me rukoilemme, että tällainen henkilö voisi Jumalan armon voimin vapautua taipumuksestaan.

Näitäkin esimerkkejä on”, hän sanoo.

Julkisen keskustelun tarpeesta Voittonen ei ole niin varma. Hänen mukaansa homoudessa on ”erilaisia asteita”. Siksi on varottava, ettei ”piilevän homosek suaalisuuden kantajaa yllytettäisi”.

”Väärä keskustelu voi olla valtava sysäys murrosikäiselle pojalle, joka etsii seksuaalista identiteettiään”, hän sanoo.

”Mutta keskustelulla voidaan tukea myös toiseen suuntaan. Meidän pitää muistaa, kuinka lyhyt aika on siitä, kun yllytys tähän oli rikos. Kyllä sillekin on omat perusteensa olleet.” – –

Yhtä järkähtämätön mies on Martti Nissinen. Hän on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston professori. Hänen erikoisalansa on eksegetiikka, tieteellinen raamatuntutkimus.

Nissinen on sitä mieltä, ettei Raamattu sano homoseksuaalisuudesta mitään. Miten niin ”ei sano mitään”? Onhan Raamatussa viisi kuusi kohtaa, joissa puhutaan miesten kanssa makaavista miehistä.

”No, katsotaan”, Nissinen sanoo ja ottaa kirjan työpöydältään. Hänen painoksensa ovat alkukielisiä, Vanha testamentti hepreaa, Uusi testamentti kreikkaa.

Ensimmäinen Mooseksen kirja, 19. luku, kertomus Sodoman pahuudesta.

Sodoman kaupunkiin saapuu kolme miestä, enkeliä. Loot tarjoaa heille yösijan. Illalla Lootin talon eteen kerääntyvät kaikki kaupungin miehet. He huutavat Lootille.

”Missä ovat ne miehet, jotka tulivat tänä iltana luoksesi? Tuo heidät tänne, me haluamme maata heidät!”

”Hyvät miehet, älkää sentään tehkö niin pahaa tekoa”, vastaa Loot ja tarjoaa miehille kahta tytärtään.

Eikö tässä puhuta homoseksuaalisuudesta, ihan suoraan? Ei, sanoo Nissinen ja esittää muutaman kysymyksen. ”Kaikki Sodoman kaupungin miehet olisivat siis homoja, koko miespuolinen väestö?

Olisiko sellainen skenaario millään tavalla mahdollinen? Ja miksi he kaikki haluaisivat näitä Lootin taloon tulleita miehiä? Ovatko vieraat kerta kaikkiaan niin komeita, että heitä on saatava? Eikä Loot poloinen sen vertaa tiedä kaupungin miesten suuntautumisesta, että tyrkyttää heille tyttäriään!”

Kyse on vallasta, hierarkiasta, Nissinen sanoo. Siitä, kuka määrää. Loot, itsekin muualta tullut, kutsuu luokseen vieraita.

Nämä muukalaiset ovat uhka, heitä on nöyryytettävä. Eikä mitään häpeällisempää ole kuin miehen raiskaama mies. Loot yrittää tarjota korvikkeeksi tyttäriään, sillä ”vieraan kunnia on isännän kunnia”.

Entäs muut kohdat sitten?  Kolmas Mooseksen kirja, luvut 18 ja 20. Kirje roomalaisille, 1. luku. Ensimmäinen kirje korinttilaisille, 6. luku. Nissinen selittää jokaisen jakeen.

Patriarkaaliset perhesuhteet, yhteiskunnalliset valtasuhteet, väärän jumalan palveleminen, huoraaminen…

”Homoseksuaalisuus on vasta meidän aikamme kysymys. Aina on ollut samaan sukupuoleen suuntautuneita ihmisiä, ja heitä on siedetty sen mukaan kuin yhteisöjen roolimallit ovat sallineet. Homoseksuaalisuuden käsite keksittiin 1800-luvun lopulla. Vasta silloin syntyi ajatus, että seksuaalinen suuntautuminen on yksilöllinen ominaisuus.”  

Juuri siinä on ongelma, Nissinen sanoo. Raamatusta yritetään löytää vastauksia, joita siellä ei ole. ”Kirurgisesti poimitaan jakeita ja irrotetaan ne asiayhteydestään.”

Hän panee nahkakantiset kirjat kiinni. Ja ihmettelee. Miten homot, ”pienen pieni vähemmistö”, nousee niin tärkeäksi kysymykseksi, että kokonaiset kirkkokunnat repeävät. ”Kauhu on syvemmällä”, hän sanoo.

Ajatellaan, että tässä katoavat viimeisetkin perinteisen, patriarkaalisen yhteiskunnan tuntomerkit. Se pelottaa ja ahdistaa.”

Muttei Nissistä. Hän muistuttaa, mikä lopulta on Raamatun suurin huoli. Miltä se haluaa kiivaimmin ihmistä varjella? Yksinäisyydeltä.

(Ote reportaasista ”Irtiottoja”) Elina Järvinen/Suomen Kuvalehti 50, 2007.

http://suomenkuvalehti.fi/files/library/attachments/2210878.pdf

 Vantaalainen seurakuntapastori Laura Mäntylä  on ensimmäinen Suomen kirkon virassa oleva pappi, joka on puhunut julkisuudessa homoseksuaalisuudestaan. ”Haluan näyttää, ettei homoseksuaalisuus tee minusta mitään hirviötä, demonia. Lesbouteni ei myöskään määritä pappeuttani.” Vaikka Mäntylä ei tiettävästi ole lestadiolainen, hänen vakuuttava esiintymisensä edistää homoseksuaalien oikeuksien toteutumista myös vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. laura-mantyla1

Mäntylä  oli haastateltavana YLEn TV2:n Inhimillisessä tekijässä 8.4.2009.

 

Arkkipiispa Paarma:

Homoseksuaalisuus on annettu ominaisuus. Keskisuomalainen 28.8.2008

 

Valtonen, J. :

Homovanhemmat kasvattavat heterolapsia. Helsingin Sanomat 19.3.2007.

 

Piispa Kari Mäkinen: Kirkon tulee tukea myös homoseksuaalien parisuhdetta

 

Mikael Pentikäinen: Homojen parisuhteille tasavertainen asema

 

Leanne Waldal: How does “sweetie” become shunned? (On ostracism after leaving Leastadian church when being lesbo; also interesting comments)

 

Niklas Herlin: Kristityt homoja parantamassa

 

 Uskovaiset homot ja lesbot (keskustelupalsta)

 

2 kommenttia

Kategoria(t): homoseksuaalisuus, ihmisarvo, ihmisoikeudet, kasvatus, kiellot, kirkko, miehen asema, naisen asema, normit, nuoret, painostaminen, perhe, Raamattu, retoriikka, seksuaalivähemmistöt, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, syyllistäminen, syyllisyys, tasa-arvo, ulossulkeminen, vallankäyttö