Kerro kokemuksistasi: Paleltunut taivas

Miten koet musiikin ja luomisen iloa toimiessasi seurasäestäjänä?  Kuuluu-ko kuorolaulu harrastuksiisi? Millaisia tunnelmia ja kokemuksia sinulla on siitä,  kun salaa kuuntelit kotona rockia, tai jotakin muuta ”maailmallista, rytmikästä” musiikkia? Entä kun kävit ensi kertaa elokuvissa, konsertissa tai katsomassa balettiesitystä?

Miltä sinusta tuntui koulussa eristäytyä muista, kun muut menivät katso-maan teatteria tai elokuvia? Mitä esimerkiksi tanssitaidon puuttuminen on merkinnyt elämässäsi?  Liittyykö kokemuksiisi ahdistavia asioita, mahdollisesti hengellistä väkivaltaa?

Kerro taiteeseen liittyvistä kokemuksistasi ammattitaiteilijalle, joka

Advertisement

Suru ihmissuhteiden menetyksestä muovautui taiteeksi

Helmikuun alussa 2013 Keravalla Galleria Allissa oli esillä näyttely Päiväkirjamerkintöjä, joka herätti kiinnostusta erityisesti niissä taiteen ystävissä, joita vanhoillislestadiolaisuus ja siitä irtautuminen kiinnostaa. Taiteilija kuvien takana on Minna Lumme, entinen vanhoillislestadiolainen ja kuvataiteilija, joka taiteen tekemisen rinnalla toimii työssään vaativassa johtavassa tehtävässä. Näyttely tarjosi vierailijalle virkistävän elämyksen persoonallisen kuvantekijän henkilökohtaisella otteella luoduista töistä.

Näyttelyn tarkoituksena oli Minna Lumpeen mukaan ottaa kantaa ja osoittaa lojaalisuutta ja tukea erityisesti niille naisille, jotka ovat rohkeasti tuoneet esille herätysliikkeen epäkohtia.

Isän Päivä

Taivaalliselle Isälle mieleen.

 

  xxx

The Power of Nature, the Desire for Understanding

Pekka Luukkola: The Mo[nu]ment (2010)

God, or Nature; Nature, or God

Nature is everything. There is mass, energy, atoms, molecules, life, plants, animals, thought, people, human consciousness, intellectual activities and konwledge, science, violence, religions and entertainment, art, societies, galaxies and perhaps even multiple universes.

There is nothing outside nature, including spiritual visions and other phenomena we don’t yet understand, and science doesn’t give any explanations. If they exist, they are part of nature. Whatever it exists, it is part of nature and under the nature’s law and order. This clear understanding can be reached by the a Jewish-Dutch philosopher Benedictus (Baruch) Spinoza (1632 – 1667).

Spinoza was excommunicated from his

”Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

Kuvassa Ranuan kristillisen opiston kuoro ja orkesteri 2009. (Kuva Juho Kuha.)

Ruukin suviseurojen yhteydessä vuonna 1971 vanhoillis-lestadiolaisuudessa keskusteltiin suhtautumisesta musiikin esittämiseen ja kuuntelemiseen. Tuolloin järjestettiin vl-kanttoreiden, musiikinopettajien ja musiikista kiinnostuneiden sekä SRK:n johtokunnan yhteinen erityinen neuvonpito. Neuvonpidossa todettiin, että ”kuorossa laulaminen on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon”. 

Neuvonpidolla valmisteltiin kieltoja, jotka tulivat voimaan vuoden kuluttua, kun Pudasjärven suviseurojen yhteydessä puhujien-kokous päätti, että mm. kirkkokuoro on synti. Keskustelussa oli ilmeisesti esiintynyt myös toiveita maltillisemmasta linjasta, mutta se jyrättiin. Tähän viittaa kannanoton lausuma, että hallitsevaa torjuvaa ja tiukkaa linjaa olivat jotkut kritisoineet lakihenkisenä.

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2006 musiikkiin suhtauduttiin Päivämiehen artikkelissa  ja sen pääkirjoituksessa  sekä SRK:n järjestämässä neuvonpidossa jokseenkin yhtä torjuvasti kuin 1970-luvun alussa.

“… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta.

Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

Vuoden 2006 tiukennusyritys jäi kuitenkin lopulta yritykseksi. Sitä moitittiin vl-muusikkopiireissä melko avoimesti kelvottomaksi ja ihmiset eivät vain yksinkertaisesti noudata sitä. 2000-luvulle tullessa vl-muusikot ovatkin voineet harjoittaa ammattiaan vapaammin.

Lisäksi kuuntelemisen osalta valvonta on käynyt tosiasiassa mahdottomaksi musiikin jakelun siirryttyä  nettiin ja henkilökohtaisiin kannettaviin laitteisiin. Niinsanotun ”maailmallisen musiikin” harrastamisesta ei jää enää kiinni.

Kieltoja lievennetty kaikessa hiljaisuudessa

Puhujienkokouksen päätöstä vuodelta 1972 ei ole koskaan kumottu, mutta on ilmeistä, että se ei enää velvoita luopumaan esiintyvän taitelijan ammatista eikä kuoroharrastuksestakaan. Muusikoita ei enää painosteta rauhanyhdistyksellä. He saavat tehdä rauhassa työtään.

Eri taidemuodoista teatteria ja oopperaa pidetään  yhä edelleen syntinä, mutta kuoroharrastus on vapautettu ”syntilistalta”. Se on itse asiassa esim. opistoissa nostettu uudelleen arvoonsa, joka sillä lestadiolaisuudessa aikanaan oli, 1930-40-luvulla.

Nykyisin vanhoillislestadiolaisten kuorotoiminta on yleistä sekä omissa kuoroissa että ev.lut. seurakunnissa.  Vl-uskovaisia toimii myös kuorojen johtajina ja esiintyvinä ammattimuusikkoina. Jotkut ovat saavuttaneet taiteilijoina huomattavaa arvostusta ja tulleet tunnetuiksi. Vl-uskovaisten omat kuorot ovat tuottaneet paljon myös äänitteitä.

Nykyisin ooppera lienee edelleen synnillistä, mutta kuorot ja kuorojen konsertteihin osallistuminen sallitaan. Ilmeisesti myös klassisen musiikin konsertit on vapautettu syntilistalta.

Musiikkipäätösten hiljainen ”unohtaminen” on vain yksi havainnollinen esimerkki käytännöstä, jolla uskovaisten elämää kontrolloidaan mielivaltaisesti. Aikanaan virallisesti päätettyä kieltoa ei reilusti ja avoimesti kumota, mutta enää vain ei  puututa  siitä lipsumiseen samalla ankaruudella kuin aikaisemmin.

Sama prosessi on parhaillaan käynnissä televisio- ja ehkäisykiellon osalta.

Menettely on omiaan herättämään sisäistä hämmennystä. Yhä edelleen voi kuulla myös kireitä kannanottoja. Ilmeisesti vastuunkantajat odottavat että aika hoitaa ongelmalliset lähihistorian päätökset.

Puhujat joutuvat usein ratkaisemaan sallitun ja kielletyn rajoja epäselväksi käyneessä tilanteessa. Heille on noussut joissakin tapauksissa kiusaus ajella kaksilla vankkureilla, eli pitää kiinni siitä että tietyt tekemiset ovat syntiä,   ja kuitenkin  löysäillä joidenkin yksittäisten henkilöiden kohdalla. Tällaiset ratkaisut heärttävät tietenkin paljon kysymyksiä, kuten esimerkiksi nimim. Jemima kertoi Mopin palstalla:

”Sellainen asia harmittaa mua kovasti, että monet sellaiset puhujaveljet, jotka ovat esittäytyneet meikäläisyydessä virallisen kannan edustajiksi esim. elämätapa-asioissa, niin he ovat yksityisissä keskusteluissa tiukan paikan tullen ”löysänneet kravattiaan” joittenki asioitten kohdalla. Esim. eräs palstoillakin nimeään tunnetuksi saanut puhujaveli on sanonut korvakoruista ”kyllähän se niin on, etteivät ne ole syntiä”. Ja eräs tunnettu puhuja”kööri” on antanut eräälle muusikolle luvan järjestää konsertteja, noin niinku yksityisessä audienssissa. [Puhujat] ovat ilmaisseet konserttien olevan heidän mielestään ihan ookoo tän kys. muusikon kohdalla.” (Jemima Mopin palstalla 12.12.2009.)

Musiikkikieltoja valmisteltiin yli vuoden ajan

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous käsitteli musiikkikysymystä 1971 Ruukin suviseurojen yhteydessä alustavasti ja seuraavan kerran 1972 Pudasjärven suviseuroissa. Musiikkiin suhtautumista pidettiin ”arkana ja ajankohtaisena” kysymyksenä.

Ruukin kokousta oli valmisteltu ennakkoon julkaisemalla Päivämiehessä SRK:n johtokunnan kannanotto “Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta” (Päivämies 2.6.1971). Ruukissa pidettyjen kokousten tuloksena todettiin kategorisesti, että kuoroharrastus ei uskovaiselle sovi, ei edes  kirkkokuoroharrastus.

Konserteissa käyminen on myös synti. Erikseen synniksi osoitettiin oopperan harrastaminen.

Pudasjärven suviseuroissa 1972 puhujainkokous teki lopulta virallisen päätöksen, jonka mukaan kuorolaulu ja esiintyvänä taitelijana toimiminen ovat molemmat syntiä. Näiden suhteen ryhdyttiin heti myös kurinpitotoimenpiteisiin yksityisten henkilöiden tasolla.

Tuolloin moni musiikin ammattilainen joutui vakavaan tilanteeseen: luopuako omasta ammatista kokonaan, muokatako siitä jollain lailla ”sopiva” siirtymällä pelkästään opetustyöhön, vai kieltääkö usko. Seurasi paljon henkilökohtaista ahdistusta, vaikeita ratkaisuja ja surullisia ihmissuhteiden katkeamisia, joista kärsineet jäivät monessa tapauksessa täysin yksin.

Mutta nyt, kun vapaammat tuulet puhaltavat, kukaan ei tunnu piittaavan niiden ihmisten kohtalosta, jotka aikoinaan ottivat musiikkikiellot todesta ja luopuivat kuorostaan tai peräti musiikista ammattina. Tai joutuivat tuhoamaan ”syntiseksi” leimatun sävellyksensä. Tai niistä jotka murheellisina jättivät rauhanyhdistyksen, koska vuosikymmenien opiskelun ja jatkuvaa harjoittelua vaativasta ammatista luopuminen oli käytännön mahdottomuus ja  tuntui kohtuuttomalta.

Monet luovat ja lahjakkaat ihmiset joutuivat kärsimään, täysin aiheettomasti.

Syyllisiä ovat puhujienkokouksen tietämättömät ja kulttuurisesti kapeakatseiset sanajulistajat. Heissä ole ollut miestä kantamaan vastuutaan edes nyt jälkenpäin. Se taho jonka nyt asiaan pitäisi NYT tarttua, on tietenkin vl liikkeessä päätöksiä tekevä taho eli SRK:n johtokunta.

1970-luvulla ammattiaan aloittelevien muusikoiden  olisi pitänyt syntyä vasta myöhemmin, kun herätysliikkeen syntikäsitys muutettiin.

Kukaan ei niistä uhreista enää puhu eikä edes tiedä. Silloiset päätösten tekijät tai SRK:n edustajat eivät ole esittäneet pahoitteluaan kärsimyksistä, joita päätös aikanaan heille epäoikeudenmukaisella tavalla aiheutti.  Kaiken tämän nähnyt vanhempi uskovainen tuntee itsensä vähintään hölmöksi.

Näitä virallisia SRK:n puhujainkokousten ja johtokunnan päätöksiä ei siis ole kumottu. Tästä huolimatta niitä ei kuitenkaan enää tarvitse noudattaa voidakseen olla vl-uskovainen.

Erehtymätön jumalanvaltakunta saattaa siis joskus erehtyä. Mutta erehdysten seuraamuksista ei nähtävästi kenenkään tarvitse piitata.

Liperin suviseurojen yhteydessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen korosti jumalanvaltakunnan absoluuttista erehtymättömyyttä.

Henkilökohtainen menestys muilla aloilla hyväksytään – miksi ei musiikissa? 

Ristiriitaista on,  että sillä jyrkkyydellä, jolla opin vartijat ovat torjuneet musiikin, he eivät ole koskaan puuttuneet muilla elämänalueilla ja ammattialoilla toimivien uskovaisten ammatinharjoittamisen ongelmiin. Henkilökohtaisen osaamisen ja menestyksen tuottamat saavutukset ovat julkisia myös politiikassa, talouselämässä ja julkisen hallinnon huipulla. Ne tuottavat yksityiselle ihmiselle mainetta ja kunniaa jopa enemmän kuin musiikkielämässä. ”Ihmiskunniaa” nostavat myös talousivuilla euroina julkistetut yrityskaupat, tilaukset ja sijoittajien voitot. Taloudelliset palkinnot ovat yrityselämässä lisäksi kokonaan eri maailmasta verrattuna musiikkialojen usein hyvin vaatimattomiin ansioihin.

On vaikea ymmärtää, mihin kristinopillisesti nojaudutaan, kun ankarimmat kiellot on päätetty kohdistaa  juuri musiikkialalle.

*   *    *

Päivämies-lehti julkaisi Ruukin suviseurojen jälkeen seikkaperäisen artikkelin  Kristitty ja taide (Päivämies 37, 8.9.1971). Tässä siitä musiikkia koskenut katkelma.

 

SRK 1971: ”Kirkkokuorossa laulaminen on vaarallinen silta maailmaan”

Päivämies 37, 8.9.1971

Musikaalisuutta ei ole lupa käyttää oman kunnian eikä epäjumalien hyväksi

Periaatteellisena näkemyksenä todettiin, että taiteellinenkin lahja on Jumalan lahja ja sitä sellaisenaan ei kukaan saa katsoa ylen. Kuitenkin tuli esille, että tätä lahjaa paljon käytetään väärin. Ei Jumala ole antanut näitä lahjojaan ihmiskunnian korottamiseksi, ei Jumala anna kunniaansa toisille eikä ylistystänsä epäjumalille. – –

TÄLLAINEN NEUVONPITO käytiin seurojen viimeisenä päivänä ja siihen oli kokoontunut niin runsaasti osanottajia, että osan oli etsittävä itselleen istumapaikka ikkunalaudalta.

Keskustelussa aikaisemmin oli tullut esille sellaisiakin ajatuksia, että Jumalan valtakuntaan olisi tullut jonkinlaisia kahleita ja laillisia määräyksiä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Heti alussa todettiin, että itse meissämme me ahtaalla olemme; Jumalan valtakunnassa ei ahdista eikä purista kun vain tunnon asiat ovat kunnossa. Neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat osa evankeliumia.

MITEN SITTEN käytämme Jumalan antamia lahjoja musiikin alalla? Toiminnan muodot sillä alalla ovat avartuneet.

Musiikista on tulemassa vaara joutua maailmanmielisyyteen.

Jumalanlapset arvostavat Jumalan lahjaa myös musiikin alalla, mutta sitä ei saa käyttää väärin. — Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. — Musiikin taidossakaan ei ole varaa lähteä etsimään ihmiskiitosta, vaan mahdollisimman epäitsekästä Jumalan lahjojen käyttöä Jumalan kunniaksi.

Vapaaehtoisena harrastuksena kuoroissakin laulaminen, myös kirkkokuorossa, on osoittautunut monelle vaaralliseksi sillaksi maailmaan.

Yhteyden rakentaminen on kadottanut suolan, ja Jumalan valtakunnan rajat ovat alkaneet pimentyä. Viimeisen eriseuran aikana oli huomattava osa eriseuraan menneistä n.s. kirkkokuorolaisia. Laulettiin sydämet yhteen epäuskoisten kanssa. Jumala ei asu jaetussa sydämessä. Ei kukaan voi palvella kahta herraa.

”Solistina esiintyminen saa aikaan pahennusta”

TÄHÄNKIN OLISI lähtökohdaksi tehtävä kysymys-asettelu: etsinko siellä Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa. Eiköhän siellä pohjimmaisena tavoitteena ole tuoda esille itseään ja etsiä omaa kunniaa.

Osallistumisen turmiollisena seurauksena ei ole vain omantuntonsa turmeleminen, vaan siellä on vielä esimerkin vuoksi pahennukseksi monille muille.

Toisille tieto uskovaisen esiintymisestä jossakin tilaisuudessa tuo tervettä hätää sielun autuuden tähden, toisille se on houkutuksena osallistumiseen ja näin saa aikaan pahennusta.

Paavali sanoi, että hän ei lihaakaan söisi, jos tietäisi sen veljiä pahentaneen. Vaarat ovat perin moninaiset. Kannattaa siis pysyä erossa oman ja toisten sielujen autuuden tähden. Ei laulamisesta saa tulla epäjumalaa, se ei vie taivaaseen. Ei saa myös houkutella kanssaveljiä ja -sisaria sinne, missä pilkkaajat istuvat.

Tämä on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon. Liiallinen kiintyminen taiteeseen saattaa tulla epäjumalaksi ja nousta evankeliumin edelle.

”Oopperat ovat ilveilyä”

ILMAN ENEMPÄÄ selitystä on selvä asia, että jumalanlapsen paikka ei ole oopperassa. Kokouksessa olikin syvä huoli, että jumalanlapset karttaisivat tällaisia tilaisuuksia.

Oopperat ovat suoranaista ilveilyä, johon usein sekoitetaan jumalisuuden kuva. Samasta suusta tulee kiitos ja kirous, miten voisi sellaiseen osallistua ja siihen yhtyä.

”Kuorot ja konsertit vievät sielun autuuden”

KUOROTOIMINTA on vapaaehtoisena musiikkiharrastuksena hyvin yleistä. On eri järjestöjen piirissä toimivia kuoroja, kirkkokuoroja ja vielä lapsikuoroja. Laulutaidon kehittämisen suhteen ne ovat hyviä ja monet näennäisesti ajanvietteenä vaarattoman näköisiä.

Mutta ajatellaanpa tilannetta. Kuorossa on suurin osa epäuskoisia laulajia, on laulettu sydämet yhteen. Monelle on käynyt niin, ettei ole jaksanut tunnustaa uskoaan ja vielä vähemmän saarnata kavereille parannusta. On joutunut jaetulle sydämelle.

Raamattu sanoo: Jumala ei asu jaetussa sydämessä, eikä kukaan voi palvella kahta herraa. Näin on vaarattoman tuntuisesta ajanvietteestä ollutkin mitä suurin vaara, on mennyt sielun autuus.

Kumpi on silloin parempi, säilyttää jumalanlapsen oikeus vai menettää se kallein aarre. Sielun autuus on kaikkein kallein asia, kaikki muu sen rinnalla on pelkkää roskaa.

KUOROT ESIINTYVÄT kaiken lisäksi erilaisissa konserteissa ja pitävät konsertteja. Eivät kaikki ole edes kirkkokonsertteja. Ulkonaisesti kaunista menoa, mutta puuttuu se eläväksi tekevä voima, Kristuksen evankeliumi.

Kun kuorossa on uskovaisia pitää moni kuoroon kuulumatonkin kristitty täysin oikeutettuna mennä konserttia kuuntelemaan ja saa siellä sielulleen kipuja; tunto tulee sairaaksi. Esiintymisellään on loukannut oman omantuntonsa ja vielä pahentanut monia muita.

Ei tarvinne kerrata, mitä Raamattu sanoo niille, jotka pahentavat yhden näistä vähimmistä, jotka uskovat Kristuksen nimen päälle. Sielunvihollisen eksytykset ovat niin ovelat ja kavalat, että jos taitaisi tapahtua, niin valitutkm eksytettäisiin.

Näitä asioita kannattaa tarkasti tutkia Jumalan sanan valossa. Vielä kannattaa tutkistella näitä Jumalanlasten kanssa keskustellen, että säilyttäisi uskon ja hyvän omantunnon. Paavali kirjoittaa Koi. 3:1—2: ”Jos te siis Kristuksen kanssa olette nousseet ylös, niin etsikäät niitä, jotka ylhäällä ovat, missä Kristus istuu Isän oikialla kädellä. Pyrkikäät niiden perään, jotka ylhäällä ovat ja ei niiden, Jotka maan päällä ovat”. – –

Loppusanat

KAIKISSA KOKOUKSISSA tuli esille voimallisesti se tosiasia, että kristityn elämä on todellista taistelua kehdosta hautaan asti.

Taistelu on jatkuvasti kiihtynyt ja edelleen kiihtyy. Syntielämä suojataan lailla. Onhan luonnollista, että sitä silloin tehdään ja joka ei siihen voi yhtyä hyvän omantuntonsa tähden, joutuu yhä suuremman painostuksen alaiseksi. Kristittyä pidetään ahdasmielisenä ja kehityksestä jäljessä olevana, nimityksiä löytyy toinen toistaan kummallisempia. Näin on kalkilla elämänaloilla, joten ei ole mitään aihetta asettaa toista vartiopaikkaa toista helpommaksi. Missään ei jaksa, ellei Jumala anna voimaa.

*    *    *

Päivämiehen artikkeli on julkaistiin kokonaisuudessaan aikoinaan ”Mopin palstalla” (palsta on lopetettu).

Lue lisää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Julk. Päivämies nro 37, 8.9.1971: “Kristitty ja taide”.

Televisiopäätös (Wikipedia)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Kaisu Innanen:  “Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot  (Kaltio-lehdessä julkaistu artikkeli)

Jyrki Linjama: Kirkko-ooppera: säveltäjän puheenvuoro. 11.2.2010 Amfion.fi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Syntilista

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Muusikko ja musiikin ystävä – vauhdita avustustyötä musiikilla!

Suomalaiset populaarimuusikot ja iskelmätaivaan kärkinimet antoivat huomattavan työpanoksensa Haitin avustustyön hyväksi  konsertissa 24.1. Helsingin Surkirkossa järjestetty konsertti tuotti 800 000 euroa, mikä ylitti järjestäjien odotukset nelinkertaisesti.

Tilaisuuden järjestivät Kirkon Ulkomaanapu, Yhteisvastuukeräys ja Helsingin Tuomiokirkkoseurakunta. Presidentti Tarja Halonen ja tohtori Pentti Arajärvi osallistuivat tilaisuuteen.

Konsertin tuotto ohjataan Haitin katastrofin avustustyöhön Yhteisvastuun kautta: Nordea 208918-6775.

Keräykseen voi edelleen osallistua myös soittamalla numeroon 0600-1-2010 (10,10 euroa / puh + pvm).

Haaste muusikoille

Epäkuluttajan blogissa heitettiin  pallo muillekin muusikoille.

Nyt on tarve ja tilaisuus vauhdittaa elintärkeätä avustustyötä Haitissa KUA:n kautta.

Musiikilla maailmaa paremmaksi!

”Järjestä vuoden 2010 aikana konsertti Kirkon Ulkomaanavun hyväksi. Konsertti on osa Leipää musiikista -konserttien sarjaa. Kuoro tai muu kokoonpano voi rakentaa oman konserttinsa kokonaan tai osittain leipä -teeman ympärille.

Konserttiin voi liittyä teemaan johdattava juonto tai ohjelmalehti.

Tilaisuuksissa on musiikin lisäksi puhetta, josta tulee selvitä, mistä kampanjassa on kysymys. Ulkomaanapu pyrkii olemaan mahdollisuuksien mukaan tilaisuuksissa läsnä.

Konsertin voi järjestää yhteistyössä seurakuntien kanssa. Seurakunta tai esiintyjät tiedottavat Ulkomaanavulle, minä päivänä konsertti olisi ja millainen se on, sekä hoitavat mainonnan. Tilaisuuteen voi halutessaan järjestää leipää tai muuta purtavaa.

Konsertin tuotto lahjoitetaan Ulkomaanavulle ja ohjataan heikoimmassa asemassa olevien maiden ruokaturvan parantamiseen.

Ulkomaanapu ei osallistu kustannuksiin, mutta auttaa mielellään konsertin järjestämiseen liittyvissä kysymyksissä. Ulkomaanapu ylläpitää nettisivuillaan ajantasaista konserttikalenteria (vielä ehtii ensimmäiseksi!).

Osallistu ja haasta muut mukaan laulamaan ja soittamaan leipää heikoimmassa asemassa oleville!

Ulkomaanavulla konserttiasioista vastaa Karita Linden-Lemmetti, p. 040 732 0104 tai 09 180 2427. Sähköposti muotoa etunimi.sukunimi ät kirkonulkomaanapu.fi

Konsertin suunnitteluun liittyvissä kysymyksissä voi ottaa yhteyttä minuun.”

Lue KUA:n paikalla olevien asiantuntijoiden arvioita Haitin avustamisen tilanteesta:

KUA toimittaa telttoja ja vettä pahimmin tuhoutuneille alueille

Miksi teatteri on syntiä?

 Miksi teatteriesityksen katsominen on syntiä?

”Teatterista kieltäytyminen merkitsee lestadiolaisuskovalle samaa kuin musliminaisen huivi: oman uskon tunnustamista ulkopuoliselle maailmalle” totesi lestadiolainen pastori pohtiessaan kulttuurikieltoja.

Onko se  siten yksi elävän uskon merkki? Osoitus siitä rakkaudesta, joka on Raamatun mukaan kristityn tunnusmerkki, josta maailma tietää meidät Hänen opetuslapsikseen? (Joh. 13:35.)

Kun Oulun kaupunginteatteri esitti näytelmää Fundamentalisti, Kalevan toimittaja kutsui oululaisen vanhoillislestadiolaisen papin katsomaan kanssaan esitystä. Näytelmän aihe taustoitti harvinaislaatuista haastattelua hengellisistä asioista.

Oulun Tuiran seurakunnan pastori Stiven Naatus kävi toukokuussa 2007 Kalevan toimittajan pyynnöstä katsomassa Oulun kaupunginteatterissa  näytelmän  Fundamentalisti. Näytelmän kirjoittaja on palkittu teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Juha Jokela.

Näytelmä käsittelee nimensä mukaan fundamentalistista kristillisyyttä ja ah, niin inhimillistä oikeassa olemisen tarvetta, jotka johtavat lopulta hengelliseen väkivaltaan.

Kalevan haastattelussa Naatus pohdiskeli näytelmän herättämiä ajatuksia fundamentalismista yleisellä tasolla, monipuolisesti ja omaperäisesti.

Naatus kertoi haastattelussa myös avoimesti vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kipukohdista. Hään esitti myös toivomuksen siitä, että oman herätysliikkeen sisällä voitaisiin käydä keskustelua sen lähihistoriasta.  

–  Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden kanssa, myös yhteisön sisällä.

SRK poisti pastorin rippikoulupapin paikalta:  ”Teatterissa käynti poikkeava teko”

Osa vanhoillislestadiolaisista piti Naatuksen puheita ja avointa teatterissa käyntiä uskovaiselle sopimattomana. SRK:ssa päätettiin pudottaa Naatus pois kesän 2008 rippikoululeirejä koskevasta suunnitelmasta. Hän ei saisikaan toimia rippipappina.

SRK:n menettelyn tarkoituksena ei ollut keskustelun tukahduttaminen, huomautti Hänninne, ja perusteli ratkaisuaan tapauksesta syntyneellä hämmennyksellä.

SRK:n leirityönsihteeri Tuomas Hänninen sanoi poistaneensa Naatuksen nimen vuoden 2008 rippikoulupappien joukosta sen ihmetyksen ja hämmennyksen tähden, jonka Naatuksen näytelmän katsominen ja Kalevalle antama haastattelu oli liikkeen sisällä aiheuttanut.

Hänninen kertoo, että uskovaiset olivat ottaneet häneen yhteyttä Naatuksen toiminnan tähden. Hänninen oli päätellyt tämän perusteella, että jos Naatus on järjestön rippikoululeirin pappi, vanhemmat ihmettelevät, miten heidän lapsiaan leirillä opetetaan. Hännisen mukaan rippilasten vanhemmat ovat ihmetelleet ”äkkijyrkkää muutosta suhteessa teatteriin”.

– Se oli niin poikkeava teko, että esimerkiksi ne vanhemmat, jotka lähettävät lapsia SRK:n rippikoululeireille, olivat hämmentyneitä, totesi Hänninen.

– Tämä oli syy. Sovimme asian Stivenin kanssa kaikessa ystävyydessä. Päätös ei tarkoita sitä, että emme pitäisi Stiveniä uskovaisena. Se on eri asia, Hänninen sanoi.

 – En olisi halunnut kytkeä tätä keskustelua meidän rippikoulukeskusteluumme. Odotetaan, että keskustelu laantuu. Ehkä voimme kutsua Naatuksen mukaan taas seuraavana vuonna.

Hännisen oma kanta teatteriin pysyy edelleen ennallaan:

– Teatteri ei ole uskovaiselle niitä ”ykköspaikkoja”. En ole kuullut, että kenenkään usko siellä vahvistuisi.

– En ota kantaa oliko Naatuksen teatterikäynti syntiä vai ei. Meillä on perinteinen käsitys, että uskovaiset eivät käy teatterissa, hän jatkoi..

SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen vakuutti haastatteluissa, että pastori Naatus saa edelleen vapaasti jatkaa lestadiolaisessa liikkeessä seurapuhujana.

– Se ei ole SRK:n vaan paikallisten rauhanyhdistysten asia. Pidän kuitenkin luonnollisena, että hän voi jatkaa, totesi Voittonen.

– Tämäntyyppisiä ratkaisuja joudutaan pitkän ajan suunnitelmissa tekemään terveydellisistä ja monista muista syistä. Nämä ovat arkirutiinia. Hiukan hymyilyttää, että asia nousee esille, Voittonen totesi Kotimaan haastattelussa.

– Olen päätöksestä surullinen, mutta toisaalta ymmärrän SRK:n kannan, totesi puolestaan Stiven Naatus.

Kaleva: ”Avoimuus auttaisi herätysliikettä”

Tapahtumien käänne sai Kalevan pääkirjoitustoimittajan julkaisemaan kriittisen pääkirjoituksen SRK:n ratkaisusta.

Naatuksen tavoin pääkirjoituksen kirjoittaja kannusti herätysliikkeen jäseniä sisäiseen keskusteluun. Lehti  huomautti myös, että kyseinen pappi ei ollut mennyt katsomaan näytelmää provokaatiotarkoituksessa, vaan sanomalehden kutsusta ja tarpeellisen keskustelun avauksena.

Kalevan pääkirjoitustoimittaja ansaitsee täyden arvonannon, sillä hän kantoi vastuunsa sekä yhteisön että myös yksittäisen henkilön aseman osalta.  Hän yritti pitää huolta siitä, ettei Stiven Naatusta ”kivitettäisi” omiensa joukossa teatterissa käynnin takia. Pääkirjoitus oli siis myös puheenvuoro papin puolesta yhteisön valtaa vastaan.  

Mitä Naatus itse asiassa sanoi?

Juha Jokelan näytelmä Fundamentalisti on sijoitettu Suomeen ja se kertoo kuvitellusta suomalaisesta hengellisestä yhteisöstä.  Tämä on ollut uutta keskustelussa fundamentalismista. On tavallista, että kun fundamentalisteista puhutaan julkisuudessa, sormet osoittavat herkästi muslimeihin päin. Mutta Kalevan jutussa todetaan, että  fundamentalismi saattaa olla lähempänä kuin uskommekaan. Jokaisessa meissä.

– Kyllä se elää meissä, Stiven Naatus myöntää. Fundamentalismi ei kuitenkaan aina ole pahasta. Hänen mielestään joissakin asioissa pitää olla tunne, että on oikeassa. Muuten elämiseltä katoaa mielekkyys.

Varsinainen kypsyyskoe onkin, kykeneekö ihminen tarkastelemaan omaa oikeassa olemisen tarvettaan.

Näytelmän Markus sanoo, että jos jokin asia on itselle tärkeä, sitä pitää pystyä peilaaman ja miettimään. Naatus on samaa mieltä.

– Jos tässä on jotain syvää ja kantavaa, pitäähän sen selvitä elämän testissä, Naatus sanoi. Hän korosti ettei fundamentalismi kuitenkaan ole vain pienten marginaalien vitsaus. 

– Voi olla myös valtavirtafundamentalismia. Että joidenkin asioiden ikään kuin täytyy vain olla niin kuin enemmistö katsoo ja toimii. Sitä pidetään jotenkin enemmän oikeana kuin marginaalien näkemystä. Miksi? Miksi ei välillä pohdita ovatko enemmistön totuudet tosia ja hyviä?

Naatus painotti, että fundamentalismi on vaarallista silloin, jos ihminen ei ole oma itsensä. Tai ihminen ei kykene etsimään omaansa. Tai jos häntä käytetään hyväksi, kuten tässä näytelmässä, jossa uskonyhteisö käytti hyväkseen Heidiä. Seuraamukset voivat johtaa traagiseen lopputulokseen. Heidi joutui lopulta mielisairaalan suljetulle osastolle.

Yksi näytelmän puhuttelevimmista kohtauksista on, kun Heidi toteaa, ettei hän halua luopua uskostaan eikä seurakunnastaan, mutta hän haluaa pitää niistä lomaa.

– Heidi toivoi pääsevänsä omaan tilaansa, voivansa olla oma persoonansa. Tämä pani miettimään. Naisten ongelmahan on vuosisatoja ollut, ettei heillä ole omaa tilaa, omaa huonetta, vaan sen on aina joku muu määritellyt. Siis joku muu määrittelee sinun elämäsi.

– Mutta kristillisessä uskossa lähdetään siitä, että on oma tie. On tärkeää, että voi olla osa uskonyhteisöä aitona omana itsenään, pohtii Stiven Naatus.

Avoimen keskustelun pelko

Näytelmä Fundamentalisti  kertoo ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen liittyvistä ristiriidoista. Vaikeudesta tavoittaa toinen ihminen, puhua samaa kieltä toisen kanssa, kyvyttömyydestä kunnioittaa häntä omana itsenään.

Esitys herätti Stiven Naatuksen pohtimaan, kuinka tärkeää on purkaa vaikeudet auki ja keskustella niistä avoimesti.

Aito vuorovaikutus voi syntyä vain silloin kun voidaan keskustella ilman pelkoa lyttäämisestä ja sulkemisesta kanssakäymisen ulkopuolelle.

Stiven Naatus puhui kuoresta, joka syntyy ihmisen ympärille, kun asiat jätetään puhumatta.

Sellainen aiheuttaa pahaa oloa ihmisen sisällä. Hän viittasi oman herätysliikkeensä historiaan, jonka vaikeat 1960- ja 1970-luvun tapahtumat on yhä jätetty muhimaan kuoren taakse.

– Aika usein törmään sekä omiin että muiden pelkoihin ja niihin liittyviin ennakkoluuloihin. Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden ihmisten kanssa, myös yhteisön sisällä. Pitää voida todeta, että sellaista ja sellaista on ollut ja että se kuuluu siihen kertomukseen, mitä me kannamme mukanamme, hän toteaa.

Miksi teatteri on synti?

Stiven Naatus perusteli Kalevan haastattelussa vanhoillislestadiolaisuuden kieltoja, jotka liittyvät teatteriin ja yleensä kulttuuriharrastuksiin.

Teatteriin tulo ei Stiven Naatuksellekaan  ollut aivan helppoa. Vaikka hän tunnustautuukin taiteen ystäväksi,  teatterissakäynnit ovat jääneet opiskeluun liittyneisiin pakollisiin tutustumisvierailuihin.

– Tiedän, että tämä saattaa painaa ihmisten mieltä, jopa ahdistaa joitakin. Mutta minulle on tärkeää olla avoin ja rehellinen.

Pappi myöntää, että lestadiolaisyhteisöön kuuluminen edellyttää tiettyä lojaalisuutta muita yhteisön jäseniä kohtaan. Lojaalisuus merkitsee käytännössä että elämäntapanormeja on noudatettava silloinkin kun ei itse pidä niitä perusteltuina.

Opetetaan, että uskovaisen on pidättäydyttävä tekemästä sellaisia tekoja,  joita joku muu uskovainen saattaa pitää synnillisenä.  Tästä syystä vanhoillislestadiolaiselle ei ole luvallista mennä teatteriin.

Tätä sisäistä lojaalisuusvelvoitetta perinnetapoja kohtaan nimitetään heikon veljen suojelemiseksi. Käytännössä se merkitsee, että vaikka ei itse pitäisikään syntinä teatteriesityksen seuraamista, saattaa olla sellaisia uskovaisia, jotka pitävät sitä syntinä. Mikäli teaetteriharrastus tulisi heidän tietoonsa,  uskova tulisi silloin loukanneeksi lähimmäisen uskonnollisia tunteita ja omaatuntoa, joka saattaa ”tulla sairaaksi” teatterinystävän harrastuksesta.

Lestadiolaisuudessa uskotaan, että tiukkahenkisempi uskova joutuu kiusaukseen langeta syntinä pitämäänsä asian tekemiseen. Tämän seuraamuksena  tämän tiukkahenkisen ”heikon veljen” usko voi alkaa heikentyä. Epälojaalisuutta eli julkista yhteisössä luotujen normien rikkomisesta seuraakin yleensä kahdenkeskinen ja lopulta julkinen puhuttelu.

– Tiesin, että se aiheuttaisi hämmennystä. Tässä mielessä se ei ollut ansiokas teko. Pointtini oli kuitenkin siinä, että näistäkin asioista on pystyttävä keskustelemaan, Naatus kertoi teatterivierailustaan Kotimaa-lehden haastattelussa..

Stiven Naatus toisti haastattelussa usein esitetyn väitteen, että teatteri tai televisio, jotka eivät kuulu uskovaisten vapaa-ajan viettoon koska niitä pidetään sopimattomina ja jopa syntinä, eivät sinänsä ole pahoja, vaan kyse on niiden tarjonnan sisällöstä.

Tähän kai yhtyy jokainen normaalijärkinen ihminen. Mutta Naatuksen tarjoilema ajatus ei tarkkaan ottaen ole se ajatus, jonka varassa SRK:n kieltoratkaisut on tehty. Minkä hyvänsä teatteriesityksen seuraaminen on aina kiellettyä täysin riippumatta esityksen sisällöstä (lukuun ottamatta Tiernapojat-näytelmää) eikä televisiovastaanotinta ole luvallista hankkia kotiin, vaikka ilmoittaisi seuraavansa vain laatusisältöjä.

– Eikö juuri se ole fundamentalismia, että jollekin muodolle – vaikkapa teatterille tai televisiolle – lyödään kielletyn hedelmän leima arvioimatta kuitenkaan sen enempää niiden sisältöä? Eikö se ole alistumista fundamentalismin edessä? Kalevan toimittaja kysyi Naatukselta.

– Voi olla tavallaan, Stiven Naatus myönteli. Hän hakee kiellolle kuitenkin mieluiten perusteluja siitä ajatuksesta, että ”joillakin asioilla vain on puhtaasti hengellinen symboliarvo. Jokin seikka muodostuu ajan mittaan perinteessä uskon merkiksi tai tunnukseksi.”

Naatus  nostaa vertailukohdaksi musliminaisen huivin, jolla on tärkeä merkitys muslimille. 

– Joidenkin asioiden välttelyllä uskovainen suojelee itseään ja omaa uskoaan, toteaa Naatus.

– Kun suostun johonkin tällaiseen, ilmoitan sillä muille ihmisille kuuluvani tiettyyn ryhmään. Tällä ikään kuin jätän eriävän mielipiteeni.

Naatuksen mukaan joidenkin yhteisön kieltämien asioiden asioiden välttelyllä – silloinkin kun ei itse näe välttelyyn varsinaista hengellistä tai raamatullista  syytä – on oman henkilökohtaisen uskon tunnustamisen merkitys.

*     *     *

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. (SRK)  järjestää vuosittain yli 30 rippikoulua yhdeksällä eri paikkakunnalla. Vuosittain leireille osallistuu lähes kaksituhatta nuorta. Oulun Tuomiokapitulin myöntämä rippikoululupa edellyttää, että rippikoulussa opiskellaan luterilaisen tunnustuksen mukaista kristinoppia  kirkon laatiman opetussuunnitelman mukaisesti.

(Ex)

*    *    *

Lue lisää:

Aimo Hautamäen vastine

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Ilkka Lappalainen: Jokaisessa meissä on fundamentalistin vikaa. Stiven Naatuksen haastattelu, Kaleva 27.5.2007.

Avoimuus auttaisi herätysliikettä. Kaleva 12.9. 2007, pääkirjoitus.

SRK tyynnyttelee Naatus-jupakkaa. Kaleva 8.9.2007.

Heikki Rusama: Teatterivierailu sulki papin pois SRK:n rippileiriltä. Kotimaa 7.9.2007.

Pertti Julkunen: Rippileiri & Naton nopeat murharyhmät. Voima 8/2007.

Armoneuvot päälaellaan

Vuorisaarnasta (K-ma)

*   *    *

Paavali kirjoittaa (Kol. 2.):

20 Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin

21 ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”?
22 Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.
23 Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.

Mitä ne oikein ajattelee?

Toimittaja Kaisu Innanen pohdiskeli Oulussa  ilmestyvän Kaltion artikkelissa vanhoillislestadiolaisuuden ongelmallista ja ristiriitaista suhtautumista kulttuuriin, alan ammatteihin ja taiteenalojen harrastamiseen.

Sen lisäksi, että kiellot rajoittavat yksilön henkilökohtaista sananvapautta ja oikeutta valita vapaasti ammattinsa ja harrastuksensa omien taipumusten pohjalta, kulttuurikieltoihin liittyy vanhoillislestadiolaisten paikallisyhteisössä ankara sosiaalinen vallankäyttö. Rikkomuksesta voi joutua toverituomioistuimeen” eli puhuteltavaksi. Saattaa menettää tärkeimmät ystävyyssuhteensa ja joutuu eristetyksi yhteisöstä. Sosiaalinen eristäminen on ihmistä syvästi traumatisoiva kokemus.

Innanen tarttuu kirjoituksessaan samaan kysymykseen, josta runoilija Lassi Hyvärinen kirjoitti Kalevassa samoihin aikoihin (29.3.). Aihe on alkanut kiinnostaa laajasti, sillä esimerkiksi Hyvärisen kirjoitus on Omat Polut -blogin kaikkien aikojen luetuimpia.

*   *   *

Mitä ne oikein ajattelee?

Vanhoillislestadiolainen taidekäsitys erottaa viihteen erehtymättömästi.
Valtaväestön käsitykset lestadiolaisliikkeestä ovat kasvaneet ennakkoluuloiksi: ”ne”  ovat outoja ja ahdasmielisiä, henkiset nutturat tutisee ja synkistellään. Vanhoillislestadiolaisia kohdellaan arkiretoriikassa yhtä kehnosti kuin venäläisiä, romaneja, ruotsalaisia…

Millainen taidekäsitys johtaa jaottelemaan kuvataiteen ja kirjallisuuden hyväksyttyihin, mutta tanssin, teatterin, oopperan, viihdemusiikin ja elokuvan sopimattomiin taidelajeihin? Poikkitaiteet ja urbaani elämä tuovat esiin ristiriitaisuuksia ja paljastavat vanhoillislestadiolaisuuden muuttuneen riittävän epämääräiseksi visioksi, jotta melko moni voi sen hyväksyä. Nuoressa polvessa muhii murros.

Totuus on paljon kiehtovampi. Moni vanhoillislestadiolainen (vl) on kaupunkilainen, trendikäs, akateeminen, sielukas, juureva ja joutunut todella miettimään ympäröivän maailman paineissa omaa elämäänsä ja valintojaan – paljon enemmän kuin monet muut. Hämmästyttävintä on filosofisten pohdintojen määrä, mikä kielii virkeästä ja keskustelevasta suhtautumisesta elämään. Jos haluaa hyvän keskustelun, kannattaa etsiä käsiinsä fiksu vanhoillislestadiolainen.

Tämän jutun kirjoittajalla ei ole minkäänlaista taustaa vanhoillislestadiolaisuudessa. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat liikkeeseen, ja haastattelupyyntö herätti intoa ja vuolasta puhetta, vaikka aihetta pidettiin ulkopuolisen yhteismitattoman retoriikan vuoksi jopa mahdottomana.

Liikkeessä kasvaneille kehittyy erityinen tapa hahmottaa maailmaa mitä ihmeellisimpiä reunaehtoja soveltaen, mistä johtuu, että selvää yhteistä kantaa ei voida esittää. Vanhoillislestadiolaisuutta pitää kuitenkin pystyä – ottamatta kantaa uskonasioihin – käsittelemään sosiaalisena rakennelmana, joka ei voi olla elämää suurempi.

Piirrokset ovat taiteilija B:n käsialaa. Hän haluaa ennemmin tulla tunnetuksi taiteilijana kuin vanhoillislestadiolaisena taiteilijana. Tämän vuoksi hän esiintyy tässä yhteydessä nimettömänä.

Voi ääni!

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kielteinen suhtautuminen esittäviin taiteisiin juontuu Lars Levi Laestadiuksen (1800–61) kriittisestä suhtautumisesta 1800-luvulla säätyläisten koreiluun ja kaupunkilaisten arveluttavaan hupielämään. Tanssi taas on liitetty rytmiin, joka houkuttaa lihan himoihin.

Myöhemmin perusteita kielteiselle suhtautumiselle on kehittynyt lisää. Kannanottoja on tullut muun muassa liikkeen järjestäytyneen ytimen SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) laajoista vuosikokouksista, kuten vuonna 1928, jolloin teatteriin, oopperaan ja elokuvaan otettiin kielteinen kanta ja todettiin, että kulttuurin tulisi palvella konkreettisesti ihmisen jokapäiväistä elämää.

Kaupungistuminen, 1960- ja 1970-lukujen vapausaallot sekä yleinen yhteiskunnan modernisaatio mursivat vanhojen kyläyhteisöjen tasapainoa ja herättivät tiukentuvan vastareaktion. Vuonna 1971 kaikki muu kuin hengellinen ja klassinen musiikki katsottiin kristitylle haitalliseksi. Periaatteessa taide nähtiin Jumalan lahjana, mutta keskeiseksi suhtautumista määrittäväksi kysymykseksi jäi: Etsitäänkö kyseisessä taidemuodossa Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa?

Nykyään normien painoarvo käytännössä vaihtelee alueittain ja eri ryhmissä. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisissa nuorten illoissa saatetaan esittää sketsejä tai vaikkapa Seitsemää veljestä näytelmällisenä versiona. Mutta julkisesti Sanomalehti Kalevan haastateltavana Oulun kaupunginteatterissa käynyt pappi sai sanktioita vuonna 2007.

Kaikista taidelajeista ongelmallisin vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on musiikki, johon liittyy höpsöjä paradokseja. Miten musiikkia voi maailmaan mitenkään tulla, jos sitä ei kukaan saa esittää, soittaa eikä laulaa?

Musiikkia ei sovi konserteissa esittää eikä kuunnella, eli tiukimpien käsitysten mukaan vl-väen ei sovi käydä OuluSinfoniassa. Suuri osa musiikista kiinnostuneista kuitenkin haluaa käydä sivistymässä, joten Madetojan salilla näkyy paljon vanhoillislestadiolaisia.

Tiukimman linjan mukaan myöskään kirkossa soitetut konsertit edes jouluna ja pääsiäisenä eivät ole soveliaita. Ainoastaan häissä, hautajaisissa ja perhejuhlissa saa soida. Käytännössä tämäkään normi ei päde, ja vanhoillislestadiolaiset nauttivat musiikista kaikenlaisissa konserteissa. Musiikkia voi myös kuunnella miltä tahansa tallenteelta. Kirkossa saa tietenkin kuunnella ja laulaa virsiä sekä vanhoillislestadiolaisten omia Siionin lauluja.

Kanttorina saa järjestää konsertteja, koska esimies – Suomen ev.-lut. kirkko – määrää ne järjestettäviksi. Liikkeeseen on aina kuulunut vahva esivallan kunnioitus. Myös koulun voi nähdä esivaltana, ja vl-lapset voivat opiskella ja opettaa vaikkapa koulujen musiikkiluokilla. Opettajat ovat saaneet vl:t mukaan tanssi-, musiikki- ja video-osioihin ilmoittamalla aineiston olevan opetusmateriaalia. Mutta kireisiin kiistoihinkin vanhempien ja opettajien välillä päädytään.

Musiikkilajeista sopivia ovat siis esimerkiksi oratoriot ja kaikki Johann Sebastian Bachista Claude Debussyhyn ja György Ligetin 1970-luvun teoksiin sekä avomielisen arvion mukaan jopa uuteen musiikkiin. Mutta ei missään nimessä mikään viihteellinen. Ei edes klassiseksi sovitettuna.

Tosin myös vanhoillislestadiolainen urkuri voi ajatella, että ei puhtaassa musiikissa ole mitään väärää, se on vain säveliä toistensa perässä. Joten erään kirkon uruilla on soitettu australialaisen heavyrock-yhtye AC/DC:n biisi hartaaksi häämusiikiksi sovitettuna. Kanttori etsi biisistä kirkkouruille musiikillisesti sopivat sointukuviot, yleisö oli tyytyväinen ja sillä siisti.

Soittimista hyväksyttäviä ovat klassiseen musiikkiin liittyvät soittimet – ja moderneissa teoksissa vaikka moottorisaha. Epäsopivia ovat viihteelliset soittimet kuten sähkökitara. Tai sähkökitarakin on sopiva, jos sitä ei soiteta viihteellisesti. Ihmisääni on vanhoillislestadiolaisuudelle hankala instrumentti, ja laulaminen kuorossakin on jo arveluttavaa ohjelmistosta riippuen. Henkilökohtaisen uran ovat kuitenkin tehneet muiden muassa Tauno Satomaa, Candomino-kuoron johtaja, ja Soile Isokoski , joka liikkeen jättämisestä huolimatta koetaan omaksi.

Gospel on arveluttavaa taustojensa vuoksi; tyylilaji nousee savuisista musiikkiluolista. Kansanmusiikki jää rajamaille. Eli Radio Yle1:tä ei voi kuunnella maanantai-iltana – jazzia – mutta tiistaina ehkä voi: kansanmusiikki-ilta. Jos tuttavaperheen luona soi Radio Nova, jotkut vl-ystävät saattavat kurtistella kulmiaan.

Kun on eroteltava viihteellinen aines oikeasta musiikista, on vanhoillislestadiolaisen korva yhtä tarkka kuin musiikkimaailman nirppanokkaisten ammattilaisten.

Esiintymisen vaarat

Viihteellisyyteen kuuluvaan esiintymiseen liittyy henkilöpalvonnan riskejä sekä esiintyjän itsensä että yleisön kannalta. Maineen ja kunnian katsotaan johtavat piireihin, joissa on vaarassa joutua hylkäämään vl-liikkeen arvot ja tavat.

Kunniaa voi kuitenkin saada mistä tahansa ammatista, eikä esimerkiksi menestymistä liike-elämässä tai politiikassa henkilöitymistä pidetä riskinä. Viihteellisyyden raja muodostuu lystikkääksi, kun esimerkiksi wienervalsseja saa kuunnella ja 70 prosenttia Siionin laulujen sävelmistä on muunnelmia aikojensa viihde- tai kansanmusiikista.

Valtakulttuurinkin puolella oikean taiteen rajoja on takavuosina vedetty sosialistinen taiteen, punaisten laulujen ja jopa sopivanmerkkisten ruokakauppojen ympärille.

Vanhoillislestadiolaiset suostuvat elämään ja kannattelemaan monimutkaista sääntösysteemiään, sillä he saavat liikkeeseen kuulumisesta paljon. Eikä tällä tarkoiteta vain taivaspaikkaa. Kylmässä maailmassa he saavat yhteisön.

– Haluan hankalasta ammatillisesta asemastani ja monesta muusta huolimatta kuulua vl-liikkeeseen, sillä sen arvopohja on selkeä ja tärkeä. Esimerkiksi parisuhdeuskollisuus on korkea. Samoin ystävyyssiteet ovat todella lujat. Sosiaalinen ympäristö on tuttu, esimerkiksi lasten kavereiden vanhempien kanssa muodostamme tuttujen isien ja äitien joukon, kertoo vanhoillislestadiolainen musiikkihenkilö.

Vl-taustaa on häivytettävä myös musiikin ammattipiireissä, mistä juontuu haastattelun nimettömyys.

Kuvataide on kaunista

Kuvataide ja valokuva ovat vanhoillislestadiolaisille hyväksyttäviä. Taulut saa signeerata ja kuvataiteilijoista voi jopa ottaa pisteet kotiin: kyllähän uskovainenkin voi toteuttaa itseään taiteella. Mahdollista on jopa päätyä yhteisön kultapojaksi tai -tytöksi. Usein uskovan ihmisen maailmankuva on kaunis ja harmoninen, joten aiheissa nousee ehkä helpommin esiin luonto-on-kaunis -tyyppi.

Tiukka raja löytyy kuitenkin liikkuvan kuvan kohdalta. Se on perinteisesti nähty viihteeksi. Tosin esimerkiksi suhtautuminen videoinstallaatioon vaihtelee. Monen lienee helppo yhtyä erään vl:n tokaisuun television katsomisen jälkeen: – Sieltä tuli sellaista huttua, että hyvä vaan, ettei sitä elämässä enempää ole tarvinnut katsoa.

Tosin nykyään osassa vl-kodeista on televisiot ja dvd:t ja lapsille elokuvia. Internetkin on omaksuttu työn kautta käyttöön vikkelästi. Vl-nuorista kertovaa, Dome Karukosken ohjaamaa Kielletty hedelmä -elokuvaa on käyty katsomassa, salaakin.

Osa taidemaailman käytännöistä ei sovi vanhoillislestadiolaisille.

– Ongelmia tuli jo omien näyttelyjen avajaisissa, kun protokollaan liittyy maljannostoa ja hienostuneesti alkoholia, eikä sellainen ole uskovaiselle sopivaa. Verkostoituminen ja taiteilijaidentiteettiin kasvaminen vertaisyhteisössä oli myös vaikeaa, sillä oman maailmankatsomuksen erilaisuus teki vuorovaikutuksen epävarmaksi. Ammattipiirieni yhteisöissä yleissivistykseni paljastui omalaatuiseksi, en tunnistanut yhteistä todellisuutta esimerkiksi elokuvien tai populaarikulttuurin kautta. Uskovaisena taiteilijapiireissä olin outo ja ulkopuolinen, uskoni vuoksi pelokas jopa omissa avajaisissani, kertoo kuvataiteilija Leena Valkeapää, joka on kasvanut vl-piirissä, mutta luopunut liikkeestä.

– Lestadiolainen analyyttisyys perustui aina ennalta tiedettyyn lopputulokseen, jossa hyvä ja paha on mahdollista osoittaa. Kuvataiteilijalle maailman luominen taiteen kautta ei ole mahdollista, jos voi vain tyytyä kuvaamaan jo tiedettyä, hän jatkaa.

Maalaus on yksityiskohta taiteilija C:n työstä. Hän kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta hänen taiteensa ei liity uskontoon. Tämän vuoksi hän pyysi saada esiintyä nimettömänä.

Trendikkäät vanhoillislestadiolaiset

Arkkitehtuurissa, muotoilussa ja designissa on oltava poikkitaiteellisesti populaarikulttuurissa. Muotia ei liikkeessä perinteisesti ole pidetty hyvänä.

– Monet vl-nuoret ovat todella materialistisen merkkitietoisia ja pukeutuvat trendikkäästi. Näyttää siltä, että kaikkiin uusiin ilmiöihin ei liikkeen piirissä ole kerta kaikkiaan ehditty luoda suhtautumisen kategorioita. Ennen kaikki oli tiukasti joko–tai, mutta nyt hyväksytään paljon enemmän harmaita alueita. Visuaalista suunnittelua opiskelevat vl-nuoret esimerkiksi luovat todella omaperäisiä tapoja sukkuloida kahden maailman välillä, kertoo Valkeapää.

Sarjakuva taidelajina ja Aku Ankkana käy ilman kummempaa keskustelua. Ylipäätään lastenkulttuurin kautta monet uudet ilmiöt otetaan helpommin vastaan. Iskelmät ovat sopivia lastenlauluina, kuten vaikkapa ´Päivänsäde ja menninkäinen´ tai ´Lapin äidin kehtolaulu´.

Osalle nuoremman polven vanhoillislestadiolaisista kuuluvaa sosiaalista älyä ja verbaalista taitoa Valkeapää pitää karaistumisena.

– Vanhoillislestadiolaisuus on selviytymistarina maailmassa ja vaatii hyviä, syviä henkilökohtaisia perusteluja, joita kommunikoidakseen on kehityttävä virtuoosimaiseksi keskustelijaksi. Liikkeen ulkopuolisten kanssa vl:t pystyvät pitämään keskustelun pois vaikeilta alueilta. Ulkopuoliset on helpompi kohdata ja kohdella liberaalisti, heihin ei tarvitse suhtautua oman elämän tasolla eikä kategorisoiden.

Vain kirjaimia paperilla

Suhtautuminen kirjallisuuteen on vanhoillislestadiolaisuudelle helppoa. Mitä tahansa saa lukea, myös näytelmiä, komediaa, huumorijuttuja, sillä ne ovat kirjaimia paperilla. Tosin voimassa on yksinkertaiselta vaikuttava ”sisältö ratkaisee” -ohjeistus. Alueittain rajoituksia on löytynyt esimerkiksi romaanien kohdalla. Tosin eipä moni valtaväestön kulttuuriharrastajakaan kehtaisi myöntää lueskelevansa viihdehömppää.

Nuoret vl:t ovat toistuvasti menestyneet 2000-luvun valtakunnallisesti merkittävissä kirjoituskilpailuissa, ja SRK järjestää itsekin kirjoituskilpailuja. Syyt vaihtelevaan suhtautumiseen eri alojen taiteilijoihin jäävät hämärään, keskustelematta.

– Yksimielisyyttä on liikkeessä perinteisesti pidetty tärkeänä, mutta nykyään yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi on noussut, pitääkö liikkeellä olla joka asiaan valittu kanta ja mikä on ihmisen omantunnon merkitys, kertoo lestadiolainen kirjallisuudenopiskelija ja nuori runoilija, joka viime hetkellä veti nimensä pois haastattelusta. Hänkään ei halua julkisuutta pelkästään vanhoillislestadiolaisena.

Liikkeen piiristä on noussut paljon kirjailijoita, muun muassa Antti Hyry ja Niilo Rauhala, ja nuori polvi kirjoittaa ahkerasti. Ehkä paljous johtuu lestadiolaisuuden marginaaliasemasta suomalaisen valtakulttuurin reunalla. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, ja omantunnon asiaksi jää, mistä kirjoittaa.

Sanattomat säännöt – sosiaalinen valta

Valtaväestö näkee vanhoillislestadiolaisuuden tiukkojen sääntöjen yhteisönä. Kun SRK:n linjauksia taidelajeista pyydettiin tähän juttuun, kustannuspäällikkö Ari Pekka Palola vastasi muun muassa näin:

– Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole yksityiskohtaisia elämäntapaohjeita, toisin kuin yleisesti ajatellaan. Keskeisenä lähtökohtana valinnoissa on uskon säilyttäminen. Siksi halutaan noudattaa Raamatun elämäntapaohjeita ja välttää ”maailmallista” elämää, joka koetaan uskon kannalta vaaralliseksi.

On tukeuduttu esimerkiksi Paavalin neuvoihin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta” (1. Tess. 5:21–22). Yhteisesti laadittujen kannanottojen noudattaminen on jokaisen henkilökohtainen asia.

– Kun joku toimii toisin, se merkitsee tietoista ratkaisua poiketa yhteisestä käytännöstä. Tällöin hän kantaa myös itse vastuun ratkaisustaan, Palola sanoo.

Asian yksinkertaisuutta valaisee esimerkki lasten leikeistä. Kaikki saavat leikkiä, kunhan leikkivät sääntöjen mukaan. Jos ei leiki sääntöjen mukaan, joutuu pois. Sanattomat säännöt mahdollistavat tarpeen mukaan tehdyt tulkinnat. Systeemin voimana ja vaarana on rankka sosiaalinen vallankäyttö.

Pohjolan väen ytimessä?

Vanhoillislestadiolaisia arvioidaan olevan jopa 120 000, vaikka jäseniä rauhanyhdistyksissä on vain 34 000. Liike on ollut suuri henkinen vaikuttaja pohjan perukoilla. Ehkä se on jollain tavalla sopinut mielenlaatumme takakenoisuuteen ja suorastaan säilönyt jotakin ytimekästä olemuksestamme turvaan kaikelta eurooppalaistumiselta.

– Liikettä vaivaa keskustelukyvyttömyys normeista, joita rikotaan. Sodanjälkeisten sukupolvien puhumattomuuden pelkään johtavan liikkeen sisäiseen rapautumiseen, sanoo musiikkialan vanhoillislestadiolainen.

Mikä vahinko olisikaan, jos näin rikas ja monimutkainen kulttuurinen ja hengellinen seura pohjoisesta heimostamme katoaisi!

Teksti: Kaisu Innanen / Kaltio 2, huhtikuu 2009.

Lisää aiheesta:

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: otathan vastaan parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnollistamisesta, kun nostit esiin olennaisia, autenttisia dokumentteja.)

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita

Musiikkikiellot

Lapsen raskas koulutie

Synti vl-käsityksen mukaan

Wikipedia: vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Herätysliikkeemme arvomaailmaan sisältyvät voimakkaat ennakkoluulot lähes kaikkea kulttuurin harrastamista, jopa ns. korkeakulttuuria kohtaan. Klassinen musiikkikaan ei vieläkään sovi uskovaisen ammatiksi eikä harrastukseksi. Myös kuoroissa piilevät ”suuret maailmallisuuden vaarat”.

Musiikista keskustellaan usein seurakuntapäivillä ja siitä kirjoitetaan varoituksia Siionin keväässä ja Päivämiehessä. Erikoista on , että musiikkiin on niin kielteinen perusasenne, vaikka samaan aikaan suuri joukko uskovaisia lapsia ja nuoria opiskelee ammattimuusikoksi tai harrastaa musiikkia vakavassa mielessä pienestä saakka. Pian enemmistö Suomen ev.lut. kirkon kanttoreista on vanhoillislestadiolaisia…

Alkusyksystä 2006 uskovaiset kanttorit ja musiikinopiskelijat kokoontuivat  Reisjärvelle virikepäiville.  Tarkoitus oli selkiinnyttää näkemyksiä ja lisätä yksimielisyyttä musiikkiin asennoitumisessa. Siellä käytiinkin vilkas keskustelu konserteissa käymisestä ja esiintyvän muusikon työstä.

Mutta jälkeäkään ei tästä melkoisen avoimessa ilmapiirissä käydystä keskustelusta näkynyt silloisen vt. toimitussihteerin Toivo Määtän Päivämieheen laatimassa pääkirjoituksessa eikä sisäsivuilla olleessa selostuksessa. Niissä tuomittiin konserteissa käyminen suoraa päätä synniksi. Ja myös ylipäänsä klassisen musiikin harjoittaminen ammattina ja harrastuksena. Paikalla olleiden mukaan lehden selostukset vääristelivat keskustelutilaisuuden ilmapiirin ja keskusteluissa esille tuodut mielipiteet musiikin vastaiseksi kieltojen ja varoittelujen sekasaarnaksi.

”Sydän kiintyy maailmalliseen musiikkiin helposti, jos sitä ryhtyy kuuntelemaan. Myös sinänsä hyvä musiikki saattaa nousta liian tärkeälle sijalle ja jopa syrjäyttää sydämeltä uskon. Konsertointi voi olla houkutuksena lahjakkaalle muusikolle. Sama vaara liittyy konsertteihin osallistumiseen kuuntelijana. Myös kuorotoimintaa on tarpeen tarkastella uskossa säilymisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta. – – Omakohtaisessa uskossa varjeltumiseksi Pyhä Henki opettaa luopumaan sellaisesta, joka jakaa mieliä. ” (Päivämiehen pääkirjoitus syyskuussa 2006.)

Lehden sisäsivulla selostettiin virkistyspäivien keskustelua aukeaman verran, kirjoittajana edelleen Toivo Määttä:

”Keskustelussa onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta. Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.”

Moni paikalla ollut oli pettynyt ja turhautunut Määtän ja SRK:n menettelyyn, osa jopa lopetti lehden tilauksen siihen.

Ammattimuusikko musiikin leimaajana

Sama linja näkyy yhä jatkuvan. Rippikoulukanttori Johanna Suomala selosti Siionin Lähetyslehdessä julkaisemassaan kirjoituksessa ”Rippikoululaiselle: Musiikissa soi kiitos Jumalalle”,  mikä on sallittua ja mikä kiellettyä musiikkia. Kirjoitus on osa Siionin Lähetyslehden rippikoulu- ja musiikkikasvatus-vuositeemaa.

”Jumala on luonut mahdollisuuden taiteeseen ja musiikkiin. Musiikissa saamme nauttia monella tavalla lahjoista ja kauneudesta. Sen avulla voimme syventyä myös hengellisten asioiden äärelle. Martti Luther kirjoitti: ’Rakastan musiikkia, koska se on Jumalan lahja eikä ihmisten: se tekee mielen iloiseksi, karkottaa paholaisen ja synnyttää vilpitöntä iloa.’ – –

Musiikissa on vahva positiivinen voima. Olisi hienoa, jos me kaikki löytäisimme oman tapamme kokea musiikkia kuunnellen, laulaen tai soittaen.

Mutta musiikissa on, ikävä kyllä, myös vahva negatiivinen voima. Olisi tärkeää, että oppisimme suojaamaan itseämme siltä ja vaalisimme sitä musiikkia, joka soi Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi. Huonoon musiikkiin liittyy usein muitakin ikäviä ilmiöitä, esimerkiksi markkinavoimat, pinnallisuus, päihteet, ulkonäköasioiden korostuminen ja naisen esineellistäminen.” (Siionin Lähetyslehti 4, 2009.)

Suomala käyttää runsaasti tilaa kertoessaan kielteisistä asioista, jotka eivät kuitenkaan ole itse musiikkia lainkaan. Hän puuttuu ensi sijassa musiikin ulkopuolisiin seikkoihin, mutta ei kerro lainkaan siitä, mikä lopulta musiikkina olisi sitä ”huonoa musiikkia”.  Jos hänen tarkoituksensa on tukea nuorten oman musiikkimaun kehittymistä, hän epäonnistuu. Jos hän hlauaa lietsoa ennakkoluuloja musiikin lahjasta iloitsemista kohtaan, siinä hän ”onnistuu”.

Suomalan yleistävä ja epämääräinen kirjoitus on ammattilaisen kynästä vastuutonta musiikin kaikenkattavaa leimaamista asioilla, jotka esiintyvät yhteiskunnassa laajasti eri elämänalueilla, eivät suinkaan vain musiikissa.

Yhtä lailla vaikkapa kaupassa käymiseen tai aikakauslehden lukemiseen liittyvät ”markkinavoimat, pinnallisuus, päihteet, ulkonäköasioiden korostuminen ja naisen esineellistäminen”.  Näihin yhteiskunnan ilmiöihin törmää jokainen ja jokainen uskovainen joutuu tekemään valintoja. Omantuntonsa mukaan.

Suomala ei myöskään kerro, miten hänen mainitsemansa ilmiöt nousevat esiin esim. klassisen musiikin konsertissa elävää musiikkia kuunnellessa. Miten oopperan harrastamisen tai konsertissa käymisen synti perustellaan hengellisesti, Jumalan sanalla? Tiettävästi nuorella on lupa harrastaa sentään jotakin muutakin kuin vain hengellistä musiikkia.

Olisi myös rehellisempää, jos hengelliseen lehteen kirjoittava kanttori käyttäisi perusteluna mieluummin Raamattua kuin omia yksityisiä mielipiteitään.  Lisäksi, kun kanttorin koulutuksen hankkinut kirjoittaa omasta ammattialastaan, alan ammattilaiselta odotetaan huomattavasti syvällisempää ja musiikkia ja sen merkitystä ja eri puolia laajemmin hahmottavaa otetta. Varsinkin kun kirjoitus on suunnattu rippikouluikäisille nuorille lukijoille. He ovat ajattelukykyisiä ihmisiä ja ansaitsevat luotettavia, asiantuntevia ja hyvin perusteluja näkemyksiä opastajikseen.  Suomalan ylimalkainen sattumanvarainen höpinä aliarvioi nuoria. Yleisluonteinen musiikin leimaaminen kyseenalaiseksi ei herätä luottamusta kirjoittajaan.

Epämääräisellä ja teennäisellä varoitteluillaan kanttori vie uskottavuuden sinänsä oikeaan osuvalta toiveeltaan: ”Olisi hienoa, jos me kaikki löytäisimme oman tapamme kokea musiikkia kuunnellen, laulaen tai soittaen. – – Meillä kaikilla on oikeus musiikin lahjaan.”

Monet uskovaiset pitävät nykyisiä kulttuuriin liittyviä kieltoja epäasiallisina ja aikansa eläneinä elämäntapanormeina, jotka olisi syytä jättää taakse. Kirjailija Lassi Hyvärinen on kirjoittanut kulttuurikielloista erinomaisen analyysin Kaleva-lehteen.

Nimimerkki Dubius kommentoi aiheesta käytyä keskustelua Mopin palstalla:

Keskiajalla-renessanssin aikaan rytmi loivennettiin kaikenmaailman pidätyksillä sum muilla, koska melodia oli Jumalalta ja rytmi kiljuvalta jalopeuralta. Ba-rokki-musiikki on sitten vähän rytmikkäämpää. Bachin Brandenburgilaiset menee jo oikein kivasti jalan alle.

Jollain leirillä joskus keskusteltiin teemasta ”uskovaiselle sopiva musiikki” ja tuli kyllä sellanen olo, että tuohon ei kannata sanoa yhtään mitään: yks sano, että ei voi kuunnella ooppera-aarioita radiosta, toinen, että kyllä ne siionin laulut on parasta (ja kutakuinkin ainoaa) hyvää musiikkia, kolmas, että konserttiin voi mennä, jos se on kirkossa ja maksuton. Tervemenoa.

Päivämiehessä oli kerran tällanen kehäpäätelmä musiikista: ”On turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia.”

Lisää aiheesta:

Sauli Karhu: Itseni vartija. Uskosta näkemiseen? -blogi 22.10.2016.

Pystyyn kuolleet kannanotot

Miten toteutetaan onnistunut glasnost?

Jumalan kuvaksi hän hänet loi

1. Moos. 1:27.

Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.

Minun on ollut lapsesta asti vaikea uskoa persoonalliseen luoja-jumalaan.  Siis, jos ”uskominen” tarkoittaa jonkin totena ja olemassa olevana pitämistä.

Giovanni di Paolo (1399 – 1482): Isä Jumala ja kolme enkeliä. Serbian kansallismuseo (Serbia Narodni Muzej), Bukarest, Romania.

En saanut asiasta sen parempaa selkoa rippikoulussakaan. Ei siihen ole tullut selvyyttä myöskään seuroissa.

 

On tuntunut omituiselta ja suorastaan naiivilta, että jokin niin omavoimaiseksi ja omnipotentiksi, sanalla sanoen täydelliseksi kuvattu hahmo vaatii itseensä uskomista –  ja joka pahoittaa mielensä tai jopa vihastuu, jos hänen olemassaoloonsa ei uskota. Luonteen pienuutta suuruudessa?  

 

Jos Jumala on kaikkivoipa, miksi hänen täytyy alentua vaatimaan?

Ja miten isyys on mahdollista ilman äitiyttä?

Jos Jumala  loi ihmisen omaksi kuvakseen (vaikkapa sitten miljardien vuosien mittaisen evoluution kautta tai miten sen itse kukin itselleen selittääkin), onko Jumala itse siis nykyihmisen näköinen, eli homo sapiens -mallia?

Onko Jumala tahtova ja tunteva, biologinen ja fyysinen olento, joka pyrkii  johonkin?  Onko hänellä sukupuoli? Onko hänellä persoonallisuus ja luonne? Onko hänellä päämääriä, tavoitteleeko hän joitakin asioita?

Mooseksen kirjassa todetaan: omaksi kuvakseen – mieheksi ja naiseksi. Alun perin jumalia olikin siis ehkä vähintään kaksi, mies ja nais-jumalat. Tai luoja-jumala oli sekä mies että nainen yhdessä persoonassa? Jos myös naiset luetaan ihmisiksi, silloin myös nainen on jumalan kuva.

Minne se naispuolinen jumalahahmo, joka oli naisen luomisen mallina, on mahtanut historian kuluessa kadota?  Kirkoissa tai kuvataiteessa ei näy äiti-jumalaa, emmekä me rukoile: Äiti meidän, joka olet taivaassa. Emme puhu Taivaallisen Äidin tahdosta. Miksi emme?

Jumalasta sanotaan,  että hän on ”kaikkialla”,  eikä ole sidoksissa paikan ja ajan väistämättömiin luonnonlakeihin  kuten me ihmiset ja muut maailmankaikkeuden entiteetit. Onko Jumala siis jakaantunut vaikkapa tuhansiksi miljooniksi palasiksi pitkin maailmankaikkeutta?

Onko Jumala jonkinlainen biologinen eliö, yksi ainoa olento, samantyyppistä muuttuvaa ainetta,  kuten me olemme?  Kielellisesti ja kaikissa Jumalasta tehdyissä kuvissa hän on aina mies. Hän on vanha, usein valkopartainen ja harmaatukkainen mies, josta puhutaan isänä.

Michelangelo ( 1475-1564): Ihmisen luominen, osa Sikstiiniläiskappelin freskoja Vatikaanissa.Giusto de’ Menabuoi ( 1320 – 1391): Miehen ja naisen luominen. Osa  freskoa Pyhän Antoniuksen kirkossa. Padova, Italia.

Adapted from The Cambridge Encyclopaedia of Human Evolution, Cambridge 1992, by George Weber

 

Eero Koivisto Päivämies-lehdessä:

Kristus on kaikissa ihmisissä – ihmisarvo perustuu Jumalan luomistyöhön

 

Päivämies-lehdessä vanhoillislestadiolainen maallikkopuhuja Eero Koivisto kirjoittaa kristillisestä ihmiskäsityksestä, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat tasavertaisia Jumalan edessä, Jumalan omaksi kuvakseen luotuina.  

”Kristillinen ihmiskäsitys perustuu uskoon, että olemme Jumalalle kaikki samanarvoisia. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jokainen ihmiseksi syntynyt on suuren savenvalajan ainutkertainen luomistyö, sellaisenaan arvokas ja ainutkertainen. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.” (Ps. 139:13–14.)

Raamatussa kerrotaan rodultaan, kansallisuudeltaan ja kulttuuriltaan erilaisista ihmisistä. Siellä kerrotaan naisista ja miehistä, vapaista ja orjista, myös pakolaisista. He todistavat meille elävästä uskosta.

Kristuksen lunastustyö koskee kaikkia ihmisiä. Jumalan lapsinakin olemme keskenämme tasa-arvoisia. Paavali kirjoitti: ’Ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa.’ (Kol. 3:11.)”

Lue lisää:

Niskanen, Markku:  Neandertali, Cro-magnon, Eurooppalaisten biologiset juuret. Kaltio, lokakuu 2003.

Concepts of God. Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Eronen, Jussi: Kehitystä kuivuvassa maailmassa – ihmisen evoluution ympäristökontekstista. Tieteessä tapahtuu 2/2009.

Jumala – Wikipedia 

Pietarinen, Juhani: Ilon filosofia: Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. 2001.

  Wahström, Erik: Jumala. Schildts, 2006.

 

  Tuomas: En jaksa uskoa Jumalaan

 

  Tuomas: En halua taivaaseen 

 

   Jumalako se naisen nujertaa? (Merja Saarnio)

   Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!