Avainsana-arkisto: taide

Mitä ne oikein ajattelee?


Toimittaja Kaisu Innanen pohdiskeli Oulussa  ilmestyvän Kaltion artikkelissa vanhoillislestadiolaisuuden ongelmallista ja ristiriitaista suhtautumista kulttuuriin, alan ammatteihin ja taiteenalojen harrastamiseen.

Sen lisäksi, että kiellot rajoittavat yksilön henkilökohtaista sananvapautta ja oikeutta valita vapaasti ammattinsa ja harrastuksensa omien taipumusten pohjalta, kulttuurikieltoihin liittyy vanhoillislestadiolaisten paikallisyhteisössä ankara sosiaalinen vallankäyttö. Rikkomuksesta voi joutua toverituomioistuimeen” eli puhuteltavaksi. Saattaa menettää tärkeimmät ystävyyssuhteensa ja joutuu eristetyksi yhteisöstä. Sosiaalinen eristäminen on ihmistä syvästi traumatisoiva kokemus.

Innanen tarttuu kirjoituksessaan samaan kysymykseen, josta runoilija Lassi Hyvärinen kirjoitti Kalevassa samoihin aikoihin (29.3.). Aihe on alkanut kiinnostaa laajasti, sillä esimerkiksi Hyvärisen kirjoitus on Omat Polut -blogin kaikkien aikojen luetuimpia.

*   *   *

Mitä ne oikein ajattelee?

Vanhoillislestadiolainen taidekäsitys erottaa viihteen erehtymättömästi.
Valtaväestön käsitykset lestadiolaisliikkeestä ovat kasvaneet ennakkoluuloiksi: ”ne”  ovat outoja ja ahdasmielisiä, henkiset nutturat tutisee ja synkistellään. Vanhoillislestadiolaisia kohdellaan arkiretoriikassa yhtä kehnosti kuin venäläisiä, romaneja, ruotsalaisia…

Millainen taidekäsitys johtaa jaottelemaan kuvataiteen ja kirjallisuuden hyväksyttyihin, mutta tanssin, teatterin, oopperan, viihdemusiikin ja elokuvan sopimattomiin taidelajeihin? Poikkitaiteet ja urbaani elämä tuovat esiin ristiriitaisuuksia ja paljastavat vanhoillislestadiolaisuuden muuttuneen riittävän epämääräiseksi visioksi, jotta melko moni voi sen hyväksyä. Nuoressa polvessa muhii murros.

Totuus on paljon kiehtovampi. Moni vanhoillislestadiolainen (vl) on kaupunkilainen, trendikäs, akateeminen, sielukas, juureva ja joutunut todella miettimään ympäröivän maailman paineissa omaa elämäänsä ja valintojaan – paljon enemmän kuin monet muut. Hämmästyttävintä on filosofisten pohdintojen määrä, mikä kielii virkeästä ja keskustelevasta suhtautumisesta elämään. Jos haluaa hyvän keskustelun, kannattaa etsiä käsiinsä fiksu vanhoillislestadiolainen.

Tämän jutun kirjoittajalla ei ole minkäänlaista taustaa vanhoillislestadiolaisuudessa. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat liikkeeseen, ja haastattelupyyntö herätti intoa ja vuolasta puhetta, vaikka aihetta pidettiin ulkopuolisen yhteismitattoman retoriikan vuoksi jopa mahdottomana.

Liikkeessä kasvaneille kehittyy erityinen tapa hahmottaa maailmaa mitä ihmeellisimpiä reunaehtoja soveltaen, mistä johtuu, että selvää yhteistä kantaa ei voida esittää. Vanhoillislestadiolaisuutta pitää kuitenkin pystyä – ottamatta kantaa uskonasioihin – käsittelemään sosiaalisena rakennelmana, joka ei voi olla elämää suurempi.VLtaide 1 PIEN

Piirrokset ovat taiteilija B:n käsialaa. Hän haluaa ennemmin tulla tunnetuksi taiteilijana kuin vanhoillislestadiolaisena taiteilijana. Tämän vuoksi hän esiintyy tässä yhteydessä nimettömänä.

Voi ääni!

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kielteinen suhtautuminen esittäviin taiteisiin juontuu Lars Levi Laestadiuksen (1800–61) kriittisestä suhtautumisesta 1800-luvulla säätyläisten koreiluun ja kaupunkilaisten arveluttavaan hupielämään. Tanssi taas on liitetty rytmiin, joka houkuttaa lihan himoihin.

Myöhemmin perusteita kielteiselle suhtautumiselle on kehittynyt lisää. Kannanottoja on tullut muun muassa liikkeen järjestäytyneen ytimen SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) laajoista vuosikokouksista, kuten vuonna 1928, jolloin teatteriin, oopperaan ja elokuvaan otettiin kielteinen kanta ja todettiin, että kulttuurin tulisi palvella konkreettisesti ihmisen jokapäiväistä elämää.

Kaupungistuminen, 1960- ja 1970-lukujen vapausaallot sekä yleinen yhteiskunnan modernisaatio mursivat vanhojen kyläyhteisöjen tasapainoa ja herättivät tiukentuvan vastareaktion. Vuonna 1971 kaikki muu kuin hengellinen ja klassinen musiikki katsottiin kristitylle haitalliseksi. Periaatteessa taide nähtiin Jumalan lahjana, mutta keskeiseksi suhtautumista määrittäväksi kysymykseksi jäi: Etsitäänkö kyseisessä taidemuodossa Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa?

Nykyään normien painoarvo käytännössä vaihtelee alueittain ja eri ryhmissä. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisissa nuorten illoissa saatetaan esittää sketsejä tai vaikkapa Seitsemää veljestä näytelmällisenä versiona. Mutta julkisesti Sanomalehti Kalevan haastateltavana Oulun kaupunginteatterissa käynyt pappi sai sanktioita vuonna 2007.

Kaikista taidelajeista ongelmallisin vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on musiikki, johon liittyy höpsöjä paradokseja. Miten musiikkia voi maailmaan mitenkään tulla, jos sitä ei kukaan saa esittää, soittaa eikä laulaa?

Musiikkia ei sovi konserteissa esittää eikä kuunnella, eli tiukimpien käsitysten mukaan vl-väen ei sovi käydä OuluSinfoniassa. Suuri osa musiikista kiinnostuneista kuitenkin haluaa käydä sivistymässä, joten Madetojan salilla näkyy paljon vanhoillislestadiolaisia.

Tiukimman linjan mukaan myöskään kirkossa soitetut konsertit edes jouluna ja pääsiäisenä eivät ole soveliaita. Ainoastaan häissä, hautajaisissa ja perhejuhlissa saa soida. Käytännössä tämäkään normi ei päde, ja vanhoillislestadiolaiset nauttivat musiikista kaikenlaisissa konserteissa. Musiikkia voi myös kuunnella miltä tahansa tallenteelta. Kirkossa saa tietenkin kuunnella ja laulaa virsiä sekä vanhoillislestadiolaisten omia Siionin lauluja.

Kanttorina saa järjestää konsertteja, koska esimies – Suomen ev.-lut. kirkko – määrää ne järjestettäviksi. Liikkeeseen on aina kuulunut vahva esivallan kunnioitus. Myös koulun voi nähdä esivaltana, ja vl-lapset voivat opiskella ja opettaa vaikkapa koulujen musiikkiluokilla. Opettajat ovat saaneet vl:t mukaan tanssi-, musiikki- ja video-osioihin ilmoittamalla aineiston olevan opetusmateriaalia. Mutta kireisiin kiistoihinkin vanhempien ja opettajien välillä päädytään.

Musiikkilajeista sopivia ovat siis esimerkiksi oratoriot ja kaikki Johann Sebastian Bachista Claude Debussyhyn ja György Ligetin 1970-luvun teoksiin sekä avomielisen arvion mukaan jopa uuteen musiikkiin. Mutta ei missään nimessä mikään viihteellinen. Ei edes klassiseksi sovitettuna.

Tosin myös vanhoillislestadiolainen urkuri voi ajatella, että ei puhtaassa musiikissa ole mitään väärää, se on vain säveliä toistensa perässä. Joten erään kirkon uruilla on soitettu australialaisen heavyrock-yhtye AC/DC:n biisi hartaaksi häämusiikiksi sovitettuna. Kanttori etsi biisistä kirkkouruille musiikillisesti sopivat sointukuviot, yleisö oli tyytyväinen ja sillä siisti.

Soittimista hyväksyttäviä ovat klassiseen musiikkiin liittyvät soittimet – ja moderneissa teoksissa vaikka moottorisaha. Epäsopivia ovat viihteelliset soittimet kuten sähkökitara. Tai sähkökitarakin on sopiva, jos sitä ei soiteta viihteellisesti. Ihmisääni on vanhoillislestadiolaisuudelle hankala instrumentti, ja laulaminen kuorossakin on jo arveluttavaa ohjelmistosta riippuen. Henkilökohtaisen uran ovat kuitenkin tehneet muiden muassa Tauno Satomaa, Candomino-kuoron johtaja, ja Soile Isokoski , joka liikkeen jättämisestä huolimatta koetaan omaksi.

Gospel on arveluttavaa taustojensa vuoksi; tyylilaji nousee savuisista musiikkiluolista. Kansanmusiikki jää rajamaille. Eli Radio Yle1:tä ei voi kuunnella maanantai-iltana – jazzia – mutta tiistaina ehkä voi: kansanmusiikki-ilta. Jos tuttavaperheen luona soi Radio Nova, jotkut vl-ystävät saattavat kurtistella kulmiaan.

Kun on eroteltava viihteellinen aines oikeasta musiikista, on vanhoillislestadiolaisen korva yhtä tarkka kuin musiikkimaailman nirppanokkaisten ammattilaisten.

Esiintymisen vaarat

Viihteellisyyteen kuuluvaan esiintymiseen liittyy henkilöpalvonnan riskejä sekä esiintyjän itsensä että yleisön kannalta. Maineen ja kunnian katsotaan johtavat piireihin, joissa on vaarassa joutua hylkäämään vl-liikkeen arvot ja tavat.

Kunniaa voi kuitenkin saada mistä tahansa ammatista, eikä esimerkiksi menestymistä liike-elämässä tai politiikassa henkilöitymistä pidetä riskinä. Viihteellisyyden raja muodostuu lystikkääksi, kun esimerkiksi wienervalsseja saa kuunnella ja 70 prosenttia Siionin laulujen sävelmistä on muunnelmia aikojensa viihde- tai kansanmusiikista.

Valtakulttuurinkin puolella oikean taiteen rajoja on takavuosina vedetty sosialistinen taiteen, punaisten laulujen ja jopa sopivanmerkkisten ruokakauppojen ympärille.

Vanhoillislestadiolaiset suostuvat elämään ja kannattelemaan monimutkaista sääntösysteemiään, sillä he saavat liikkeeseen kuulumisesta paljon. Eikä tällä tarkoiteta vain taivaspaikkaa. Kylmässä maailmassa he saavat yhteisön.

– Haluan hankalasta ammatillisesta asemastani ja monesta muusta huolimatta kuulua vl-liikkeeseen, sillä sen arvopohja on selkeä ja tärkeä. Esimerkiksi parisuhdeuskollisuus on korkea. Samoin ystävyyssiteet ovat todella lujat. Sosiaalinen ympäristö on tuttu, esimerkiksi lasten kavereiden vanhempien kanssa muodostamme tuttujen isien ja äitien joukon, kertoo vanhoillislestadiolainen musiikkihenkilö.

Vl-taustaa on häivytettävä myös musiikin ammattipiireissä, mistä juontuu haastattelun nimettömyys.

Kuvataide on kaunista

Kuvataide ja valokuva ovat vanhoillislestadiolaisille hyväksyttäviä. Taulut saa signeerata ja kuvataiteilijoista voi jopa ottaa pisteet kotiin: kyllähän uskovainenkin voi toteuttaa itseään taiteella. Mahdollista on jopa päätyä yhteisön kultapojaksi tai -tytöksi. Usein uskovan ihmisen maailmankuva on kaunis ja harmoninen, joten aiheissa nousee ehkä helpommin esiin luonto-on-kaunis -tyyppi.

Tiukka raja löytyy kuitenkin liikkuvan kuvan kohdalta. Se on perinteisesti nähty viihteeksi. Tosin esimerkiksi suhtautuminen videoinstallaatioon vaihtelee. Monen lienee helppo yhtyä erään vl:n tokaisuun television katsomisen jälkeen: – Sieltä tuli sellaista huttua, että hyvä vaan, ettei sitä elämässä enempää ole tarvinnut katsoa.

Tosin nykyään osassa vl-kodeista on televisiot ja dvd:t ja lapsille elokuvia. Internetkin on omaksuttu työn kautta käyttöön vikkelästi. Vl-nuorista kertovaa, Dome Karukosken ohjaamaa Kielletty hedelmä -elokuvaa on käyty katsomassa, salaakin.

Osa taidemaailman käytännöistä ei sovi vanhoillislestadiolaisille.

– Ongelmia tuli jo omien näyttelyjen avajaisissa, kun protokollaan liittyy maljannostoa ja hienostuneesti alkoholia, eikä sellainen ole uskovaiselle sopivaa. Verkostoituminen ja taiteilijaidentiteettiin kasvaminen vertaisyhteisössä oli myös vaikeaa, sillä oman maailmankatsomuksen erilaisuus teki vuorovaikutuksen epävarmaksi. Ammattipiirieni yhteisöissä yleissivistykseni paljastui omalaatuiseksi, en tunnistanut yhteistä todellisuutta esimerkiksi elokuvien tai populaarikulttuurin kautta. Uskovaisena taiteilijapiireissä olin outo ja ulkopuolinen, uskoni vuoksi pelokas jopa omissa avajaisissani, kertoo kuvataiteilija Leena Valkeapää, joka on kasvanut vl-piirissä, mutta luopunut liikkeestä.

– Lestadiolainen analyyttisyys perustui aina ennalta tiedettyyn lopputulokseen, jossa hyvä ja paha on mahdollista osoittaa. Kuvataiteilijalle maailman luominen taiteen kautta ei ole mahdollista, jos voi vain tyytyä kuvaamaan jo tiedettyä, hän jatkaa.

VLtaide 2 PIEN

Maalaus on yksityiskohta taiteilija C:n työstä. Hän kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta hänen taiteensa ei liity uskontoon. Tämän vuoksi hän pyysi saada esiintyä nimettömänä.

Trendikkäät vanhoillislestadiolaiset

Arkkitehtuurissa, muotoilussa ja designissa on oltava poikkitaiteellisesti populaarikulttuurissa. Muotia ei liikkeessä perinteisesti ole pidetty hyvänä.

– Monet vl-nuoret ovat todella materialistisen merkkitietoisia ja pukeutuvat trendikkäästi. Näyttää siltä, että kaikkiin uusiin ilmiöihin ei liikkeen piirissä ole kerta kaikkiaan ehditty luoda suhtautumisen kategorioita. Ennen kaikki oli tiukasti joko–tai, mutta nyt hyväksytään paljon enemmän harmaita alueita. Visuaalista suunnittelua opiskelevat vl-nuoret esimerkiksi luovat todella omaperäisiä tapoja sukkuloida kahden maailman välillä, kertoo Valkeapää.

Sarjakuva taidelajina ja Aku Ankkana käy ilman kummempaa keskustelua. Ylipäätään lastenkulttuurin kautta monet uudet ilmiöt otetaan helpommin vastaan. Iskelmät ovat sopivia lastenlauluina, kuten vaikkapa ´Päivänsäde ja menninkäinen´ tai ´Lapin äidin kehtolaulu´.

Osalle nuoremman polven vanhoillislestadiolaisista kuuluvaa sosiaalista älyä ja verbaalista taitoa Valkeapää pitää karaistumisena.

– Vanhoillislestadiolaisuus on selviytymistarina maailmassa ja vaatii hyviä, syviä henkilökohtaisia perusteluja, joita kommunikoidakseen on kehityttävä virtuoosimaiseksi keskustelijaksi. Liikkeen ulkopuolisten kanssa vl:t pystyvät pitämään keskustelun pois vaikeilta alueilta. Ulkopuoliset on helpompi kohdata ja kohdella liberaalisti, heihin ei tarvitse suhtautua oman elämän tasolla eikä kategorisoiden.

Vain kirjaimia paperilla

Suhtautuminen kirjallisuuteen on vanhoillislestadiolaisuudelle helppoa. Mitä tahansa saa lukea, myös näytelmiä, komediaa, huumorijuttuja, sillä ne ovat kirjaimia paperilla. Tosin voimassa on yksinkertaiselta vaikuttava ”sisältö ratkaisee” -ohjeistus. Alueittain rajoituksia on löytynyt esimerkiksi romaanien kohdalla. Tosin eipä moni valtaväestön kulttuuriharrastajakaan kehtaisi myöntää lueskelevansa viihdehömppää.

Nuoret vl:t ovat toistuvasti menestyneet 2000-luvun valtakunnallisesti merkittävissä kirjoituskilpailuissa, ja SRK järjestää itsekin kirjoituskilpailuja. Syyt vaihtelevaan suhtautumiseen eri alojen taiteilijoihin jäävät hämärään, keskustelematta.

– Yksimielisyyttä on liikkeessä perinteisesti pidetty tärkeänä, mutta nykyään yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi on noussut, pitääkö liikkeellä olla joka asiaan valittu kanta ja mikä on ihmisen omantunnon merkitys, kertoo lestadiolainen kirjallisuudenopiskelija ja nuori runoilija, joka viime hetkellä veti nimensä pois haastattelusta. Hänkään ei halua julkisuutta pelkästään vanhoillislestadiolaisena.

Liikkeen piiristä on noussut paljon kirjailijoita, muun muassa Antti Hyry ja Niilo Rauhala, ja nuori polvi kirjoittaa ahkerasti. Ehkä paljous johtuu lestadiolaisuuden marginaaliasemasta suomalaisen valtakulttuurin reunalla. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, ja omantunnon asiaksi jää, mistä kirjoittaa.

Sanattomat säännöt – sosiaalinen valta

Valtaväestö näkee vanhoillislestadiolaisuuden tiukkojen sääntöjen yhteisönä. Kun SRK:n linjauksia taidelajeista pyydettiin tähän juttuun, kustannuspäällikkö Ari Pekka Palola vastasi muun muassa näin:

– Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole yksityiskohtaisia elämäntapaohjeita, toisin kuin yleisesti ajatellaan. Keskeisenä lähtökohtana valinnoissa on uskon säilyttäminen. Siksi halutaan noudattaa Raamatun elämäntapaohjeita ja välttää ”maailmallista” elämää, joka koetaan uskon kannalta vaaralliseksi.

On tukeuduttu esimerkiksi Paavalin neuvoihin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta” (1. Tess. 5:21–22). Yhteisesti laadittujen kannanottojen noudattaminen on jokaisen henkilökohtainen asia.

– Kun joku toimii toisin, se merkitsee tietoista ratkaisua poiketa yhteisestä käytännöstä. Tällöin hän kantaa myös itse vastuun ratkaisustaan, Palola sanoo.

Asian yksinkertaisuutta valaisee esimerkki lasten leikeistä. Kaikki saavat leikkiä, kunhan leikkivät sääntöjen mukaan. Jos ei leiki sääntöjen mukaan, joutuu pois. Sanattomat säännöt mahdollistavat tarpeen mukaan tehdyt tulkinnat. Systeemin voimana ja vaarana on rankka sosiaalinen vallankäyttö.

Pohjolan väen ytimessä?

Vanhoillislestadiolaisia arvioidaan olevan jopa 120 000, vaikka jäseniä rauhanyhdistyksissä on vain 34 000. Liike on ollut suuri henkinen vaikuttaja pohjan perukoilla. Ehkä se on jollain tavalla sopinut mielenlaatumme takakenoisuuteen ja suorastaan säilönyt jotakin ytimekästä olemuksestamme turvaan kaikelta eurooppalaistumiselta.

– Liikettä vaivaa keskustelukyvyttömyys normeista, joita rikotaan. Sodanjälkeisten sukupolvien puhumattomuuden pelkään johtavan liikkeen sisäiseen rapautumiseen, sanoo musiikkialan vanhoillislestadiolainen.

Mikä vahinko olisikaan, jos näin rikas ja monimutkainen kulttuurinen ja hengellinen seura pohjoisesta heimostamme katoaisi!

Teksti: Kaisu Innanen / Kaltio 2, huhtikuu 2009.

VLtaide 3 PIEN

Lisää aiheesta:

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: otathan vastaan parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnollistamisesta, kun nostit esiin olennaisia, autenttisia dokumentteja.)

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita

Musiikkikiellot

Lapsen raskas koulutie

Synti vl-käsityksen mukaan

Wikipedia: vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, kiellot, konsertit, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, musiikki, nettikeskustelu, normit, nuoret, synnit, syntilista, taide, televisio, televisiokielto, tieto, totteleminen, vallankäyttö, videot

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia


Tyttö soittaaHerätysliikkeemme arvomaailmaan sisältyvät voimakkaat ennakkoluulot lähes kaikkea kulttuurin harrastamista, jopa ns. korkeakulttuuria kohtaan. Klassinen musiikkikaan ei vieläkään sovi uskovaisen ammatiksi eikä harrastukseksi. Myös kuoroissa piilevät ”suuret maailmallisuuden vaarat”.

Musiikista keskustellaan usein seurakuntapäivillä ja siitä kirjoitetaan varoituksia Siionin keväässä ja Päivämiehessä. Erikoista on , että musiikkiin on niin kielteinen perusasenne, vaikka samaan aikaan suuri joukko uskovaisia lapsia ja nuoria opiskelee ammattimuusikoksi tai harrastaa musiikkia vakavassa mielessä pienestä saakka. Pian enemmistö Suomen ev.lut. kirkon kanttoreista on vanhoillislestadiolaisia…

Alkusyksystä 2006 uskovaiset kanttorit ja musiikinopiskelijat kokoontuivat  Reisjärvelle virikepäiville.  Tarkoitus oli selkiinnyttää näkemyksiä ja lisätä yksimielisyyttä musiikkiin asennoitumisessa. Siellä käytiinkin vilkas keskustelu konserteissa käymisestä ja esiintyvän muusikon työstä.Kuoro

Mutta jälkeäkään ei tästä melkoisen avoimessa ilmapiirissä käydystä keskustelusta näkynyt silloisen vt. toimitussihteerin Toivo Määtän Päivämieheen laatimassa pääkirjoituksessa eikä sisäsivuilla olleessa selostuksessa. Niissä tuomittiin konserteissa käyminen suoraa päätä synniksi. Ja myös ylipäänsä klassisen musiikin harjoittaminen ammattina ja harrastuksena. Paikalla olleiden mukaan lehden selostukset vääristelivat keskustelutilaisuuden ilmapiirin ja keskusteluissa esille tuodut mielipiteet musiikin vastaiseksi kieltojen ja varoittelujen sekasaarnaksi.Mies laulaa

”Sydän kiintyy maailmalliseen musiikkiin helposti, jos sitä ryhtyy kuuntelemaan. Myös sinänsä hyvä musiikki saattaa nousta liian tärkeälle sijalle ja jopa syrjäyttää sydämeltä uskon. Konsertointi voi olla houkutuksena lahjakkaalle muusikolle. Sama vaara liittyy konsertteihin osallistumiseen kuuntelijana. Myös kuorotoimintaa on tarpeen tarkastella uskossa säilymisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta. – – Omakohtaisessa uskossa varjeltumiseksi Pyhä Henki opettaa luopumaan sellaisesta, joka jakaa mieliä. ” (Päivämiehen pääkirjoitus syyskuussa 2006.)

Lehden sisäsivulla selostettiin virkistyspäivien keskustelua aukeaman verran, kirjoittajana edelleen Toivo Määttä:

”Keskustelussa onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta. Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.”

Moni paikalla ollut oli pettynyt ja turhautunut Määtän ja SRK:n menettelyyn, osa jopa lopetti lehden tilauksen siihen.

kvartetti

Ammattimuusikko musiikin leimaajana

Sama linja näkyy yhä jatkuvan. Rippikoulukanttori Johanna Suomala selosti Siionin Lähetyslehdessä julkaisemassaan kirjoituksessa ”Rippikoululaiselle: Musiikissa soi kiitos Jumalalle”,  mikä on sallittua ja mikä kiellettyä musiikkia. Kirjoitus on osa Siionin Lähetyslehden rippikoulu- ja musiikkikasvatus-vuositeemaa.

”Jumala on luonut mahdollisuuden taiteeseen ja musiikkiin. Musiikissa saamme nauttia monella tavalla lahjoista ja kauneudesta. Sen avulla voimme syventyä myös hengellisten asioiden äärelle. Martti Luther kirjoitti: ’Rakastan musiikkia, koska se on Jumalan lahja eikä ihmisten: se tekee mielen iloiseksi, karkottaa paholaisen ja synnyttää vilpitöntä iloa.’ – –

Musiikissa on vahva positiivinen voima. Olisi hienoa, jos me kaikki löytäisimme oman tapamme kokea musiikkia kuunnellen, laulaen tai soittaen.

Mutta musiikissa on, ikävä kyllä, myös vahva negatiivinen voima. Olisi tärkeää, että oppisimme suojaamaan itseämme siltä ja vaalisimme sitä musiikkia, joka soi Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi. Huonoon musiikkiin liittyy usein muitakin ikäviä ilmiöitä, esimerkiksi markkinavoimat, pinnallisuus, päihteet, ulkonäköasioiden korostuminen ja naisen esineellistäminen.” (Siionin Lähetyslehti 4, 2009.)

Suomala käyttää runsaasti tilaa kertoessaan kielteisistä asioista, jotka eivät kuitenkaan ole itse musiikkia lainkaan. Hän puuttuu ensi sijassa musiikin ulkopuolisiin seikkoihin, mutta ei kerro lainkaan siitä, mikä lopulta musiikkina olisi sitä ”huonoa musiikkia”.  Jos hänen tarkoituksensa on tukea nuorten oman musiikkimaun kehittymistä, hän epäonnistuu. Jos hän hlauaa lietsoa ennakkoluuloja musiikin lahjasta iloitsemista kohtaan, siinä hän ”onnistuu”.

Suomalan yleistävä ja epämääräinen kirjoitus on ammattilaisen kynästä vastuutonta musiikin kaikenkattavaa leimaamista asioilla, jotka esiintyvät yhteiskunnassa laajasti eri elämänalueilla, eivät suinkaan vain musiikissa.

Yhtä lailla vaikkapa kaupassa käymiseen tai aikakauslehden lukemiseen liittyvät ”markkinavoimat, pinnallisuus, päihteet, ulkonäköasioiden korostuminen ja naisen esineellistäminen”.  Näihin yhteiskunnan ilmiöihin törmää jokainen ja jokainen uskovainen joutuu tekemään valintoja. Omantuntonsa mukaan.

Suomala ei myöskään kerro, miten hänen mainitsemansa ilmiöt nousevat esiin esim. klassisen musiikin konsertissa elävää musiikkia kuunnellessa. Miten oopperan harrastamisen tai konsertissa käymisen synti perustellaan hengellisesti, Jumalan sanalla? Tiettävästi nuorella on lupa harrastaa sentään jotakin muutakin kuin vain hengellistä musiikkia.

Olisi myös rehellisempää, jos hengelliseen lehteen kirjoittava kanttori käyttäisi perusteluna mieluummin Raamattua kuin omia yksityisiä mielipiteitään.  Lisäksi, kun kanttorin koulutuksen hankkinut kirjoittaa omasta ammattialastaan, alan ammattilaiselta odotetaan huomattavasti syvällisempää ja musiikkia ja sen merkitystä ja eri puolia laajemmin hahmottavaa otetta. Varsinkin kun kirjoitus on suunnattu rippikouluikäisille nuorille lukijoille. He ovat ajattelukykyisiä ihmisiä ja ansaitsevat luotettavia, asiantuntevia ja hyvin perusteluja näkemyksiä opastajikseen.  Suomalan ylimalkainen sattumanvarainen höpinä aliarvioi nuoria. Yleisluonteinen musiikin leimaaminen kyseenalaiseksi ei herätä luottamusta kirjoittajaan.

Epämääräisellä ja teennäisellä varoitteluillaan kanttori vie uskottavuuden sinänsä oikeaan osuvalta toiveeltaan: ”Olisi hienoa, jos me kaikki löytäisimme oman tapamme kokea musiikkia kuunnellen, laulaen tai soittaen. – – Meillä kaikilla on oikeus musiikin lahjaan.”

Monet uskovaiset pitävät nykyisiä kulttuuriin liittyviä kieltoja epäasiallisina ja aikansa eläneinä elämäntapanormeina, jotka olisi syytä jättää taakse. Kirjailija Lassi Hyvärinen on kirjoittanut kulttuurikielloista erinomaisen analyysin Kaleva-lehteen.

Nimimerkki Dubius kommentoi aiheesta käytyä keskustelua Mopin palstalla:

Keskiajalla-renessanssin aikaan rytmi loivennettiin kaikenmaailman pidätyksillä sum muilla, koska melodia oli Jumalalta ja rytmi kiljuvalta jalopeuralta. Ba-rokki-musiikki on sitten vähän rytmikkäämpää. Bachin Brandenburgilaiset menee jo oikein kivasti jalan alle.

Jollain leirillä joskus keskusteltiin teemasta ”uskovaiselle sopiva musiikki” ja tuli kyllä sellanen olo, että tuohon ei kannata sanoa yhtään mitään: yks sano, että ei voi kuunnella ooppera-aarioita radiosta, toinen, että kyllä ne siionin laulut on parasta (ja kutakuinkin ainoaa) hyvää musiikkia, kolmas, että konserttiin voi mennä, jos se on kirkossa ja maksuton. Tervemenoa.

Päivämiehessä oli kerran tällanen kehäpäätelmä musiikista: ”On turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia.”

jousitrio

Lisää aiheesta:

Sauli Karhu: Itseni vartija. Uskosta näkemiseen? -blogi 22.10.2016.

Pystyyn kuolleet kannanotot

Miten toteutetaan onnistunut glasnost?

4 kommenttia

Kategoria(t): arvot, bans, elämäntapa, erehtymättömyys, fundamentalismi, kannanotot, kiellot, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, lapset, lähihistoria, manipulointi, musiikki, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, retoriikka, synnit, syntilista, taide, uskon perusteet, vallankäyttö

Jumalan kuvaksi hän hänet loi


1. Moos. 1:27.

Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.

Minun on ollut lapsesta asti vaikea uskoa persoonalliseen luoja-jumalaan.  Siis, jos ”uskominen” tarkoittaa jonkin totena ja olemassa olevana pitämistä.

giovanni-di-paolo-1399-1482-isa-jumala-ja-kolme-enkelia-suurenn

Giovanni di Paolo (1399 – 1482): Isä Jumala ja kolme enkeliä. Serbian kansallismuseo (Serbia Narodni Muzej), Bukarest, Romania.

En saanut asiasta sen parempaa selkoa rippikoulussakaan. Ei siihen ole tullut selvyyttä myöskään seuroissa.
 
On tuntunut omituiselta ja suorastaan naiivilta, että jokin niin omavoimaiseksi ja omnipotentiksi, sanalla sanoen täydelliseksi kuvattu hahmo vaatii itseensä uskomista –  ja joka pahoittaa mielensä tai jopa vihastuu, jos hänen olemassaoloonsa ei uskota. Luonteen pienuutta suuruudessa?  
 
Jos Jumala on kaikkivoipa, miksi hänen täytyy alentua vaatimaan?

Ja miten isyys on mahdollista ilman äitiyttä?

Jos Jumala  loi ihmisen omaksi kuvakseen (vaikkapa sitten miljardien vuosien mittaisen evoluution kautta tai miten sen itse kukin itselleen selittääkin), onko Jumala itse siis nykyihmisen näköinen, eli homo sapiens -mallia?

Onko Jumala tahtova ja tunteva, biologinen ja fyysinen olento, joka pyrkii  johonkin?  Onko hänellä sukupuoli? Onko hänellä persoonallisuus ja luonne? Onko hänellä päämääriä, tavoitteleeko hän joitakin asioita?

Mooseksen kirjassa todetaan: omaksi kuvakseen – mieheksi ja naiseksi. Alun perin jumalia olikin siis ehkä vähintään kaksi, mies ja nais-jumalat. Tai luoja-jumala oli sekä mies että nainen yhdessä persoonassa? Jos myös naiset luetaan ihmisiksi, silloin myös nainen on jumalan kuva.

Minne se naispuolinen jumalahahmo, joka oli naisen luomisen mallina, on mahtanut historian kuluessa kadota?  Kirkoissa tai kuvataiteessa ei näy äiti-jumalaa, emmekä me rukoile: Äiti meidän, joka olet taivaassa. Emme puhu Taivaallisen Äidin tahdosta. Miksi emme?

Jumalasta sanotaan,  että hän on ”kaikkialla”,  eikä ole sidoksissa paikan ja ajan väistämättömiin luonnonlakeihin  kuten me ihmiset ja muut maailmankaikkeuden entiteetit. Onko Jumala siis jakaantunut vaikkapa tuhansiksi miljooniksi palasiksi pitkin maailmankaikkeutta?

Onko Jumala jonkinlainen biologinen eliö, yksi ainoa olento, samantyyppistä muuttuvaa ainetta,  kuten me olemme?  Kielellisesti ja kaikissa Jumalasta tehdyissä kuvissa hän on aina mies. Hän on vanha, usein valkopartainen ja harmaatukkainen mies, josta puhutaan isänä.

micheangeloMichelangelo ( 1475-1564): Ihmisen luominen, osa Sikstiiniläiskappelin freskoja Vatikaanissa.giusto-de-menabuoi-creation-of-a-man-and-a-woman1Giusto deMenabuoi ( 1320 – 1391): Miehen ja naisen luominen. Osa  freskoa Pyhän Antoniuksen kirkossa. Padova, Italia.

chart-ajpg

Adapted from The Cambridge Encyclopaedia of Human Evolution, Cambridge 1992, by George Weber

god-14

 
Adam_finger
Eero Koivisto Päivämies-lehdessä:

 

Päivämies-lehdessä vanhoillislestadiolainen maallikkopuhuja Eero Koivisto kirjoittaa kristillisestä ihmiskäsityksestä, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat tasavertaisia Jumalan edessä, Jumalan omaksi kuvakseen luotuina.  

”Kristillinen ihmiskäsitys perustuu uskoon, että olemme Jumalalle kaikki samanarvoisia. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jokainen ihmiseksi syntynyt on suuren savenvalajan ainutkertainen luomistyö, sellaisenaan arvokas ja ainutkertainen. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.” (Ps. 139:13–14.)
Raamatussa kerrotaan rodultaan, kansallisuudeltaan ja kulttuuriltaan erilaisista ihmisistä. Siellä kerrotaan naisista ja miehistä, vapaista ja orjista, myös pakolaisista. He todistavat meille elävästä uskosta.
Kristuksen lunastustyö koskee kaikkia ihmisiä. Jumalan lapsinakin olemme keskenämme tasa-arvoisia. Paavali kirjoitti: ’Ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa.’ (Kol. 3:11.)”

Lue lisää:

Niskanen, Markku:  Neandertali, Cro-magnon, Eurooppalaisten biologiset juuret. Kaltio, lokakuu 2003.

Concepts of God. Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Eronen, Jussi: Kehitystä kuivuvassa maailmassa – ihmisen evoluution ympäristökontekstista. Tieteessä tapahtuu 2/2009.

Jumala – Wikipedia 

Pietarinen, Juhani: Ilon filosofia: Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. 2001.

jumala-wahstrom

  Wahström, Erik: Jumala. Schildts, 2006.
 
 
  Tuomas: En halua taivaaseen 
 
   Jumalako se naisen nujertaa? (Merja Saarnio)
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

4 kommenttia

Kategoria(t): ateismi, epäily, evoluutio, huumori, ihmisarvo, joke, Jumala, kristinoppi, luomiskertomus, naisen asema, naiseus, opilliset kysymykset, Päivämies, Raamattu, Raamatun tulkinta, taide, uskon perusteet

Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja


Viime aikoina vanhoillislestadiolaisuuden sisälläkin on alettu käyttää termiä ”elämäntapanormi” tai ”perinnäissääntö”, sellaisista synniksi opetetuista normeista kuten kielto katsella televisio-ohjelmia, kielto käydä  elokuvissa ja konsertissa, kielto toimia ammattimuusikkona, tanssin kielto jne.

FT, historiantutkija Mauri Kinnunen on nykyajassa ollut ensimmäisiä, joka osoitti kieltojen pohjautuvan  ensi sijassa Ruotsin Lapissa syntyneen ja suomalaisella korpiseudulla levinneen herätysliikkeen maantieteelliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen taustaan eikä Jumalan sanaan (Kaleva 1.10.2006). 

Kyse on yli satavuotiaaseen herätysliikkeeseen muodostuneesta ja siinä ylläpidetystä perinteestä, ei hengellisestä kysymyksestä. Raamatulla kulttuurikieltoja onkin vaikeaa perustella. Raamatun aikaan ei ollut olemassakaan esimerkiksi tallennettua musiikkia, vaan kaikki musiikki oli ”elävää” eli paikalla esitettyä musiikkia.

On tietenkin asiatonta ja virheellistä ajattelua erotella erilaisia taiteen esittämismuotoja ja leimata toisia synnillisiksi (teatteri, konsertit, elokuvat), kun taas pitää toisia (äänitteet, lausunta, YLEn Elävä Arkisto) uskovaisille sopivina niiden teknisen esitysmuodon takia. Moinen selittely on teologisesti täysin kestämätöntä eikä Raamattu tue näitä teoretisointeja. Kulttuuriseikkoihin liittyvät järjettömät kiellot ovatkin omiaan karkottamaan tänä päivänä nuoria liikkeen piiristä.

Kulttuurikieltoja tarkasteltaessa ei voida sivuuttaa herätysliikkeen lähihistoriaa, eli 1960-70-luvulta alkanutta vaihetta, jolloin niiden noudattamista ryhdyttiin valvomaan yhteisössä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin. Siitä lähtien kieltoja myös jatkuvasti lisättiin puhujainkokousten päätöksillä. Joka rikkoi kieltoja, joutui nuhdeltavaksi ja hänet velvoitettiin julkiseen rippiin eli parannuksen tekemiseen ”seurakunnan edessä”.

Osoituksena nuoremman polven kyseenalaistavista pohdinnoista on oululaisessa Kalevassa 29.3.2009 julkaistu runoilija Lassi Hyvärisen punnittu puheenvuoro.  Hyvärinen kytkee kulttuurikieltojen syntyprosessin osuvasti yhteisön lähihistorian ratkaisuihin.

Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

 kaleva-final

 Runoilija Lassi Hyvärisen puheenvuoro Kalevassa 29.3.2009.

Valtaväestön mielikuvissa vanhoillislestadiolaisuuteen liitetään liuta sääntöjä ja kieltoja. Monet näistä elämäntapanormeista liittyvät kulttuuriin, kuten elokuviin, teatteriin ja musiikkiin. Asenteet alkoivat kristallisoitua sitoviksi normeiksi 1960-luvulla. Silloin vakiintui nykyinen käsitys yksilön ja seurakunnan suhteesta.

Lestadiolaisten tapakulttuurin historia ulottuu Lestadiuksen saarnoihin asti. Peräpohjolan karuissa oloissa säätyläisten tavat ja kaupunkien huvit olivat etäistä ylellisyyttä. Saarnoissaan Lestadius tuomitsikin kaiken koreilun ja säätyläisten huvitukset maailmallisina. Hänen kuolemansa jälkeen asenteita välittivät saarnapostillat, joita eri suuntien lestadiolaiset lukivat ahkerasti.

Herätysliikkeen hajaantuminen kolmeen pääsuuntaan vähensi elämäntapanormien merkitystä suurimmaksi haaraksi jääneessä vanhoillislestadiolaisuudessa. Liikkeen nykyinen tapakulttuuri vakiintui 1900-luvun alkupuolella Pohjois-Pohjanmaan ja Koillismaan maaseudulla. Lestadiolaisen maalaisväestön elämänpiiriin kuuluivat työ, koti ja uskonto. ”Syntielämä” kytkeytyi tansseihin ja juominkeihin. Kaupunkikulttuuri taas oli talonpojan näkökulmasta turhaa ja etäistä, siksikin sen muodot sirkuksesta teatteriin oli edelleen helppo tuomita.

Toisaalta aiemmin vieroksutut ”hihhulit” muuttuivat yhteiskuntakelpoisiksi muun muassa kansalaissodan seurauksena. Itsenäistyneen Suomen kristillis-isänmaallinen ilmapiiri ja lestadiolaisten arvot tukivat toisiaan. Vanhoillislestadiolaiset papit lähensivät liikkeen suhdetta kirkkoon. Lähinnä heidän vaikutuksestaan myös kulttuuriasenteet lientyivät – heidän kulttuurikäsityksensä ei sanottavasti poikennut muiden kristillis-oikeistolaisten piirien asenteista. Esimerkiksi Helsingin olympialaisten järjestelyihin osallistui lestadiolaisia, olympiahymnin säveltämistä myöten.

Liikkeen pappien ja maallikkojen kehitys kulki kuitenkin eri suuntiin ja 1960-luvun hajaannuksessa suurin osa papeista erosi tai erotettiin liikkeestä. Samoihin aikoihin modernisaatio alkoi toden teolla järkyttää lestadiolaisten kylien perinteistä järjestystä. Vielä 1909 vanhoillislestadiolaisten ”suuressa kokouksessa” torjuttiin ”seurakuntaan perustuvien puheiden” nostaminen Raamatun rinnalle, koska ”seurakunta voi joskus erehtyä”.

Vuonna 1938, otettaessa radioon myönteinen kanta, haluttiin luottaa yksilön omatuntoon ja välttää ”tekemisen ja tekemättä jättämisen ihmisoppia”. Pappishajaannuksen jälkeen, yhteiskunnan maallistumisen painaessa liikkeen johto alkoi korostaa seurakunnan erehtymättömyyttä ja yksilön kuuliaisuutta ”seurakunnan neuvoille”.

Vuoden 1963 kielteinen televisiopäätös oli ensimmäinen merkittävä, liikkeen jäseniä sitova normi. Myös vanhoista kulttuuriasenteista tuli pian ehdottomia normeja. Tämä kehityskulku oli myös yksi keskeinen syy 1970-luvun hoitokokouksille, joissa normien kyseenalaistamisesta tai rikkomisesta tuli tehdä parannus, ja jos ei tehnyt, erotettiin usein liikkeestä.

Hoitokokouksia seuranneena aikana elämäntapanormien osuus saarnoissa ja liikkeen lehdissä on vähentynyt. Niitä ei ole silti kumottu. ”Me emme halua” ja ”kanta ei ole muuttunut” –tyyppinen retoriikka on uusintanut normeja. Esimerkiksi lestadiolaisen muusikon järjestämä konsertti voi herättää nykyäänkin huhumyllyn, paheksuntaa ja jopa anteeksipyyntövaatimuksia. Moni muusikko kokeekin tekemisiinsä kohdistetun huolenpidon ahdistavana.

Tapakulttuurin vähittäinen höltyminen 2000-luvulla ei ole jäänyt vaille vastareaktioita. Myös 1970-lukulainen ehdotonta kuuliaisuutta vaativa ajattelu on nousussa. Olen aivan viime aikoina tavannut vanhoillislestadiolaisia, joita on tuoreeltaan ”hoidettu”. Tämä tarkoittaa, että heitä on puhuttelemalla ja painostamalla pakotettu pyytämään anteeksi tekoja tai puheita, joita he eivät itse ole kokeneet vääriksi. Hoitamisen syynä on ollut elämäntapanormien rikkominen tai kyseenalaistaminen. Hoitajien tärkein painostusväline ei ole Raamattu, vaan vaatimus kuuliaisuuteen seurakunnalle.

Kyse on kenties yksittäistapauksista, mutta lestadiolaisten itsensä on hyvä tietää, etteivät seurakunnan nimissä tapahtuvat ”hoidot” ole jääneet 1970-luvulle, vaikkei niitä seurakunnan edessä pidetäkään. Tietyt liikkeen opilliset korostukset, kuten tulkinta ”Kristuksen kirkkolaista” ja ”veljen vartioimisesta”, luovat myönteisen huolenpidon lisäksi pohjaa myös epäterveille yksityiselämään puuttumisille.

Elämänsä viimeiset vuodet vanhoillislestadiolaisuuteen kuulunut teologian tohtori ja tutkija Aulis Zidbeck kirjoitti vuonna 1987 kulttuurivastaisuudesta liikkeen ”kauneusvirheenä”. Hänen mukaansa televisiokielto ja kulttuuriasenteet ovat ongelmallisia siksi, etteivät tapakulttuuriin kuuluvat kiellot ja säädökset kuulu kristinuskoon ja luterilaisuuteen: kristitty tarvitsee syntiä vastaan voimakseen elävää uskoa, ei ihmisten säätämiä määräyksiä.

Samantapaisia ajatuksia liikkeen sisällä esitetään nykyäänkin. Vanhojen kokouspöytäkirjojen ja muun tiedon leviäminen on paljastanut monille, että esimerkiksi opetus seurakunnan erehtymättömyydestä on suhteellisen nuori.

Avoin keskustelu tapanormien ongelmista tai liikkeen lähihistoriasta on vaikeaa. Esteenä ovat monet pelot. Monen rauhanyhdistyksen ilmapiirissä normien kyseenalaistaminen nähdään helposti seurakuntaa vastaan nousemisena. Viimeistään ”eriseurakortin” vilauttaminen jähmettää keskustelun – liikkeen historian takia eriseurasta puhuminen saa kenet tahansa lestadiolaisen varpailleen.

Vanhoillislestadiolaisuudessa on selvää tarvetta avoimeen keskusteluun lähihistorian kipupisteistä ja niiden vaikutuksesta nykytilanteeseen. Keskusteluun ovat rohkaisseet myös monet liikkeen saarnaajat.

Keskusjärjestö SRK:n kotisivuilla todetaan, että vanhoillislestadiolaisuuden opillisena perustana ovat Raamattu ja luterilainen tunnustus. Tuoreessa haastattelussa SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi, että lestadiolaiset kokevat olevansa ”luterilaisen kirkon ydintä”. Hyvä näin: Raamattu ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjat tarjoavat keskusteluille yhteisen lähtökohdan.

Lassi Hyvärinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen runoilija  

Kaleva 29.3.2009

Aiheesta myös täällä: 

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: otathan vastaan parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnollistamisesta, kun nostit esiin olennaisia, autenttisia dokumentteja.)

 
Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Virpi Hyvärinen: Miten toteutetaan onnistunut glasnost? 

VL-pappi kävi teatterissa: ”Jokaisessa meissä on fundamentalistin vikaa”, Kaleva 27.5.2007

Teatterivierailu sulki papin pois SRK:n rippileiriltä, Kotimaa 9.9.2007

Jussi Vilkuna: Soile Isokoski (Kaltio)

Oulun teatterijupakka 2007 ja sen taustaa.

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä

6 kommenttia

Kategoria(t): elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, identiteetti, kannanotot, kiellot, konsertit, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pietismi, Raamatun tulkinta, retoriikka, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, taide, teatteri, televisio, televisiokielto, totteleminen, uskon perusteet, videot, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys