Avainsana-arkisto: teatteri

Taivaslaulu, teatteria Jumalan vauvavarastossa


 

Taivaslaulu_Oulu_1

Yleensä väliajalle siirryttäessä yleisö hälisee, mutta nyt vallitseva tunnelma oli vaiteliaisuus. Takanani käveli katsoja, joka itki itkemistään ja sanoi, ettei kestä, että on päästävä pois. – Kulttulinaristi.

– Itkin eilen, itken edelleen, eikä tälle taida ihan hetkeen tulla loppua. TTT:n Taivaslaulu oli niin kaunis, niin koskettava, niin riipivä. Vaikuttavin teatteriesitys, jonka koskaan olen nähnyt.  – Emmi Nuorgam blogissaan.

– Voi olla, että kaikki tämä aiheuttaa hämmennystä Jumalan valtakunnassa. – Eeva Kauppinen Kalevassa.

– Päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi Taivaslaulusta kirjana ja esityksenä se, että jokaisen, ihan jokaisen vanhoillislestadiolaisen ja varsinkin herätysliikkeen puhujan ja johtokunnan jäsenen pitäisi se lukea ja katsoa. Ehdottomasti! – Vuokko Ilola Vartijassa.

– Esitykseen mennessäni ajattelin, että kunpa mahdollisimman moni lestadiolainen näkisi sen. Toiveeni voi osoittautua turhaksi, koska yhteisössä teatteria pidetään synnillisenä. Esityksen päätyttyä tajusin, että Taivaslaulun tarina on aivan yhtä tärkeää ei-lestadiolaisille. Sen perushumaani viesti kertoo, että suurin osa ihmisistä … Lue koko artikkeli…

Mainokset

5 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, huumori, identiteetti, identity, ihmisarvo, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, kannanotot, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, lapset, lähihistoria, lisääntyminen, luomiskertomus, manipulointi, mielenterveys, naiseus, nettikeskustelu, normit, norms, painostaminen, pelko, pelot, perhe, raskaudenpelko, sananjulistajat, suru, suurperhe, syyllistäminen, teatteri, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Taivaslaulusta kauden teatteritapaus Tampereelle ja Ouluun


Taivaslaulu_TTT_8

Tampereen Työväen Teatterin Taivaslaulun päärooleissa Viljana (oululaissyntyinen) Riikka Väliahde  ja Aleksin roolissa Tommi Raitolehto.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (Gummerus 2013) yllätti ja hurmasi suomalaiset. Seuraavaksi Viljan ja Aleksin perheen tarina on koettavissa syksyllä 2015 teatterissa Oulussa ja Tampereella. Dramaturgi Seija Holma on laatinut romaanista näytelmän. Ohjauksesta vastaavat Tampereella Heidi Räsänen ja Oulussa Heta Haanperä. Liput syksyn esityksiin … Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, Conservative Laestadianism, ehkäisykielto, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, kirjallisuus, laestadianism, lapset, lapsuus, lisääntyminen, miehen asema, naisen asema, normit, norms, nuoret, opilliset kysymykset, perhe, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, romaani, suurperhe, Tampere, teatteri

Miksi teatteri on syntiä?


 Miksi teatteriesityksen katsominen on syntiä?

”Teatterista kieltäytyminen merkitsee lestadiolaisuskovalle samaa kuin musliminaisen huivi: oman uskon tunnustamista ulkopuoliselle maailmalle” totesi lestadiolainen pastori pohtiessaan kulttuurikieltoja.

Onko se  siten yksi elävän uskon merkki? Osoitus siitä rakkaudesta, joka on Raamatun mukaan kristityn tunnusmerkki, josta maailma tietää meidät Hänen opetuslapsikseen? (Joh. 13:35.)

Kun Oulun kaupunginteatteri esitti näytelmää Fundamentalisti, Kalevan toimittaja kutsui oululaisen vanhoillislestadiolaisen papin katsomaan kanssaan esitystä. Näytelmän aihe taustoitti harvinaislaatuista haastattelua hengellisistä asioista.

Oulun Tuiran seurakunnan pastori Stiven Naatus kävi toukokuussa 2007 Kalevan toimittajan pyynnöstä katsomassa Oulun kaupunginteatterissa  näytelmän  Fundamentalisti. Näytelmän kirjoittaja on palkittu teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Juha Jokela.

Näytelmä käsittelee nimensä mukaan fundamentalistista kristillisyyttä ja ah, niin inhimillistä oikeassa olemisen tarvetta, jotka johtavat lopulta hengelliseen väkivaltaan.

Kalevan haastattelussa Naatus pohdiskeli näytelmän herättämiä ajatuksia fundamentalismista yleisellä tasolla, monipuolisesti ja omaperäisesti.

Naatus kertoi haastattelussa myös avoimesti vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kipukohdista. Hään esitti myös toivomuksen siitä, että oman herätysliikkeen sisällä voitaisiin käydä keskustelua sen lähihistoriasta.  

–  Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden kanssa, myös yhteisön sisällä.

SRK poisti pastorin rippikoulupapin paikalta:  ”Teatterissa käynti poikkeava teko”

Osa vanhoillislestadiolaisista piti Naatuksen puheita ja avointa teatterissa käyntiä uskovaiselle sopimattomana. SRK:ssa päätettiin pudottaa Naatus pois kesän 2008 rippikoululeirejä koskevasta suunnitelmasta. Hän ei saisikaan toimia rippipappina.

SRK:n menettelyn tarkoituksena ei ollut keskustelun tukahduttaminen, huomautti Hänninne, ja perusteli ratkaisuaan tapauksesta syntyneellä hämmennyksellä.

SRK:n leirityönsihteeri Tuomas Hänninen sanoi poistaneensa Naatuksen nimen vuoden 2008 rippikoulupappien joukosta sen ihmetyksen ja hämmennyksen tähden, jonka Naatuksen näytelmän katsominen ja Kalevalle antama haastattelu oli liikkeen sisällä aiheuttanut.

Hänninen kertoo, että uskovaiset olivat ottaneet häneen yhteyttä Naatuksen toiminnan tähden. Hänninen oli päätellyt tämän perusteella, että jos Naatus on järjestön rippikoululeirin pappi, vanhemmat ihmettelevät, miten heidän lapsiaan leirillä opetetaan. Hännisen mukaan rippilasten vanhemmat ovat ihmetelleet ”äkkijyrkkää muutosta suhteessa teatteriin”.

– Se oli niin poikkeava teko, että esimerkiksi ne vanhemmat, jotka lähettävät lapsia SRK:n rippikoululeireille, olivat hämmentyneitä, totesi Hänninen.

– Tämä oli syy. Sovimme asian Stivenin kanssa kaikessa ystävyydessä. Päätös ei tarkoita sitä, että emme pitäisi Stiveniä uskovaisena. Se on eri asia, Hänninen sanoi.

 – En olisi halunnut kytkeä tätä keskustelua meidän rippikoulukeskusteluumme. Odotetaan, että keskustelu laantuu. Ehkä voimme kutsua Naatuksen mukaan taas seuraavana vuonna.

Hännisen oma kanta teatteriin pysyy edelleen ennallaan:

– Teatteri ei ole uskovaiselle niitä ”ykköspaikkoja”. En ole kuullut, että kenenkään usko siellä vahvistuisi.

– En ota kantaa oliko Naatuksen teatterikäynti syntiä vai ei. Meillä on perinteinen käsitys, että uskovaiset eivät käy teatterissa, hän jatkoi..

SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen vakuutti haastatteluissa, että pastori Naatus saa edelleen vapaasti jatkaa lestadiolaisessa liikkeessä seurapuhujana.

– Se ei ole SRK:n vaan paikallisten rauhanyhdistysten asia. Pidän kuitenkin luonnollisena, että hän voi jatkaa, totesi Voittonen.

– Tämäntyyppisiä ratkaisuja joudutaan pitkän ajan suunnitelmissa tekemään terveydellisistä ja monista muista syistä. Nämä ovat arkirutiinia. Hiukan hymyilyttää, että asia nousee esille, Voittonen totesi Kotimaan haastattelussa.

– Olen päätöksestä surullinen, mutta toisaalta ymmärrän SRK:n kannan, totesi puolestaan Stiven Naatus.

Kaleva: ”Avoimuus auttaisi herätysliikettä”

Tapahtumien käänne sai Kalevan pääkirjoitustoimittajan julkaisemaan kriittisen pääkirjoituksen SRK:n ratkaisusta.

Naatuksen tavoin pääkirjoituksen kirjoittaja kannusti herätysliikkeen jäseniä sisäiseen keskusteluun. Lehti  huomautti myös, että kyseinen pappi ei ollut mennyt katsomaan näytelmää provokaatiotarkoituksessa, vaan sanomalehden kutsusta ja tarpeellisen keskustelun avauksena.

Kalevan pääkirjoitustoimittaja ansaitsee täyden arvonannon, sillä hän kantoi vastuunsa sekä yhteisön että myös yksittäisen henkilön aseman osalta.  Hän yritti pitää huolta siitä, ettei Stiven Naatusta ”kivitettäisi” omiensa joukossa teatterissa käynnin takia. Pääkirjoitus oli siis myös puheenvuoro papin puolesta yhteisön valtaa vastaan.  

Mitä Naatus itse asiassa sanoi?

Juha Jokelan näytelmä Fundamentalisti on sijoitettu Suomeen ja se kertoo kuvitellusta suomalaisesta hengellisestä yhteisöstä.  Tämä on ollut uutta keskustelussa fundamentalismista. On tavallista, että kun fundamentalisteista puhutaan julkisuudessa, sormet osoittavat herkästi muslimeihin päin. Mutta Kalevan jutussa todetaan, että  fundamentalismi saattaa olla lähempänä kuin uskommekaan. Jokaisessa meissä.

– Kyllä se elää meissä, Stiven Naatus myöntää. Fundamentalismi ei kuitenkaan aina ole pahasta. Hänen mielestään joissakin asioissa pitää olla tunne, että on oikeassa. Muuten elämiseltä katoaa mielekkyys.

Varsinainen kypsyyskoe onkin, kykeneekö ihminen tarkastelemaan omaa oikeassa olemisen tarvettaan.

Näytelmän Markus sanoo, että jos jokin asia on itselle tärkeä, sitä pitää pystyä peilaaman ja miettimään. Naatus on samaa mieltä.

– Jos tässä on jotain syvää ja kantavaa, pitäähän sen selvitä elämän testissä, Naatus sanoi. Hän korosti ettei fundamentalismi kuitenkaan ole vain pienten marginaalien vitsaus. 

– Voi olla myös valtavirtafundamentalismia. Että joidenkin asioiden ikään kuin täytyy vain olla niin kuin enemmistö katsoo ja toimii. Sitä pidetään jotenkin enemmän oikeana kuin marginaalien näkemystä. Miksi? Miksi ei välillä pohdita ovatko enemmistön totuudet tosia ja hyviä?

Naatus painotti, että fundamentalismi on vaarallista silloin, jos ihminen ei ole oma itsensä. Tai ihminen ei kykene etsimään omaansa. Tai jos häntä käytetään hyväksi, kuten tässä näytelmässä, jossa uskonyhteisö käytti hyväkseen Heidiä. Seuraamukset voivat johtaa traagiseen lopputulokseen. Heidi joutui lopulta mielisairaalan suljetulle osastolle.

Yksi näytelmän puhuttelevimmista kohtauksista on, kun Heidi toteaa, ettei hän halua luopua uskostaan eikä seurakunnastaan, mutta hän haluaa pitää niistä lomaa.

– Heidi toivoi pääsevänsä omaan tilaansa, voivansa olla oma persoonansa. Tämä pani miettimään. Naisten ongelmahan on vuosisatoja ollut, ettei heillä ole omaa tilaa, omaa huonetta, vaan sen on aina joku muu määritellyt. Siis joku muu määrittelee sinun elämäsi.

– Mutta kristillisessä uskossa lähdetään siitä, että on oma tie. On tärkeää, että voi olla osa uskonyhteisöä aitona omana itsenään, pohtii Stiven Naatus.

Avoimen keskustelun pelko

Näytelmä Fundamentalisti  kertoo ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen liittyvistä ristiriidoista. Vaikeudesta tavoittaa toinen ihminen, puhua samaa kieltä toisen kanssa, kyvyttömyydestä kunnioittaa häntä omana itsenään.

Esitys herätti Stiven Naatuksen pohtimaan, kuinka tärkeää on purkaa vaikeudet auki ja keskustella niistä avoimesti.

Aito vuorovaikutus voi syntyä vain silloin kun voidaan keskustella ilman pelkoa lyttäämisestä ja sulkemisesta kanssakäymisen ulkopuolelle.

Stiven Naatus puhui kuoresta, joka syntyy ihmisen ympärille, kun asiat jätetään puhumatta.

Sellainen aiheuttaa pahaa oloa ihmisen sisällä. Hän viittasi oman herätysliikkeensä historiaan, jonka vaikeat 1960- ja 1970-luvun tapahtumat on yhä jätetty muhimaan kuoren taakse.

– Aika usein törmään sekä omiin että muiden pelkoihin ja niihin liittyviin ennakkoluuloihin. Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden ihmisten kanssa, myös yhteisön sisällä. Pitää voida todeta, että sellaista ja sellaista on ollut ja että se kuuluu siihen kertomukseen, mitä me kannamme mukanamme, hän toteaa.

Miksi teatteri on synti?

Stiven Naatus perusteli Kalevan haastattelussa vanhoillislestadiolaisuuden kieltoja, jotka liittyvät teatteriin ja yleensä kulttuuriharrastuksiin.

Teatteriin tulo ei Stiven Naatuksellekaan  ollut aivan helppoa. Vaikka hän tunnustautuukin taiteen ystäväksi,  teatterissakäynnit ovat jääneet opiskeluun liittyneisiin pakollisiin tutustumisvierailuihin.

– Tiedän, että tämä saattaa painaa ihmisten mieltä, jopa ahdistaa joitakin. Mutta minulle on tärkeää olla avoin ja rehellinen.

Pappi myöntää, että lestadiolaisyhteisöön kuuluminen edellyttää tiettyä lojaalisuutta muita yhteisön jäseniä kohtaan. Lojaalisuus merkitsee käytännössä että elämäntapanormeja on noudatettava silloinkin kun ei itse pidä niitä perusteltuina.

Opetetaan, että uskovaisen on pidättäydyttävä tekemästä sellaisia tekoja,  joita joku muu uskovainen saattaa pitää synnillisenä.  Tästä syystä vanhoillislestadiolaiselle ei ole luvallista mennä teatteriin.

Tätä sisäistä lojaalisuusvelvoitetta perinnetapoja kohtaan nimitetään heikon veljen suojelemiseksi. Käytännössä se merkitsee, että vaikka ei itse pitäisikään syntinä teatteriesityksen seuraamista, saattaa olla sellaisia uskovaisia, jotka pitävät sitä syntinä. Mikäli teaetteriharrastus tulisi heidän tietoonsa,  uskova tulisi silloin loukanneeksi lähimmäisen uskonnollisia tunteita ja omaatuntoa, joka saattaa ”tulla sairaaksi” teatterinystävän harrastuksesta.

Lestadiolaisuudessa uskotaan, että tiukkahenkisempi uskova joutuu kiusaukseen langeta syntinä pitämäänsä asian tekemiseen. Tämän seuraamuksena  tämän tiukkahenkisen ”heikon veljen” usko voi alkaa heikentyä. Epälojaalisuutta eli julkista yhteisössä luotujen normien rikkomisesta seuraakin yleensä kahdenkeskinen ja lopulta julkinen puhuttelu.

– Tiesin, että se aiheuttaisi hämmennystä. Tässä mielessä se ei ollut ansiokas teko. Pointtini oli kuitenkin siinä, että näistäkin asioista on pystyttävä keskustelemaan, Naatus kertoi teatterivierailustaan Kotimaa-lehden haastattelussa..

Stiven Naatus toisti haastattelussa usein esitetyn väitteen, että teatteri tai televisio, jotka eivät kuulu uskovaisten vapaa-ajan viettoon koska niitä pidetään sopimattomina ja jopa syntinä, eivät sinänsä ole pahoja, vaan kyse on niiden tarjonnan sisällöstä.

Tähän kai yhtyy jokainen normaalijärkinen ihminen. Mutta Naatuksen tarjoilema ajatus ei tarkkaan ottaen ole se ajatus, jonka varassa SRK:n kieltoratkaisut on tehty. Minkä hyvänsä teatteriesityksen seuraaminen on aina kiellettyä täysin riippumatta esityksen sisällöstä (lukuun ottamatta Tiernapojat-näytelmää) eikä televisiovastaanotinta ole luvallista hankkia kotiin, vaikka ilmoittaisi seuraavansa vain laatusisältöjä.

– Eikö juuri se ole fundamentalismia, että jollekin muodolle – vaikkapa teatterille tai televisiolle – lyödään kielletyn hedelmän leima arvioimatta kuitenkaan sen enempää niiden sisältöä? Eikö se ole alistumista fundamentalismin edessä? Kalevan toimittaja kysyi Naatukselta.

– Voi olla tavallaan, Stiven Naatus myönteli. Hän hakee kiellolle kuitenkin mieluiten perusteluja siitä ajatuksesta, että ”joillakin asioilla vain on puhtaasti hengellinen symboliarvo. Jokin seikka muodostuu ajan mittaan perinteessä uskon merkiksi tai tunnukseksi.”

Naatus  nostaa vertailukohdaksi musliminaisen huivin, jolla on tärkeä merkitys muslimille. 

– Joidenkin asioiden välttelyllä uskovainen suojelee itseään ja omaa uskoaan, toteaa Naatus.

– Kun suostun johonkin tällaiseen, ilmoitan sillä muille ihmisille kuuluvani tiettyyn ryhmään. Tällä ikään kuin jätän eriävän mielipiteeni.

Naatuksen mukaan joidenkin yhteisön kieltämien asioiden asioiden välttelyllä – silloinkin kun ei itse näe välttelyyn varsinaista hengellistä tai raamatullista  syytä – on oman henkilökohtaisen uskon tunnustamisen merkitys.

*     *     *

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. (SRK)  järjestää vuosittain yli 30 rippikoulua yhdeksällä eri paikkakunnalla. Vuosittain leireille osallistuu lähes kaksituhatta nuorta. Oulun Tuomiokapitulin myöntämä rippikoululupa edellyttää, että rippikoulussa opiskellaan luterilaisen tunnustuksen mukaista kristinoppia  kirkon laatiman opetussuunnitelman mukaisesti.

(Ex)

*    *    *

Lue lisää:

Aimo Hautamäen vastine

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Ilkka Lappalainen: Jokaisessa meissä on fundamentalistin vikaa. Stiven Naatuksen haastattelu, Kaleva 27.5.2007.

Avoimuus auttaisi herätysliikettä. Kaleva 12.9. 2007, pääkirjoitus.

SRK tyynnyttelee Naatus-jupakkaa. Kaleva 8.9.2007.

Heikki Rusama: Teatterivierailu sulki papin pois SRK:n rippileiriltä. Kotimaa 7.9.2007.

Pertti Julkunen: Rippileiri & Naton nopeat murharyhmät. Voima 8/2007.

Armoneuvot päälaellaan

Vuorisaarnasta (K-ma)

*   *    *

Paavali kirjoittaa (Kol. 2.):

20 Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin

21 ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”?
22 Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.
23 Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.

5 kommenttia

Kategoria(t): elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, itsesensuuri, johtajat, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, Kaleva, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, Kotimaa, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, rippikoulu, sananjulistajat, seurakuntaoppi, SRK:n johtokunta, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syrjintä, taide, teatteri, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Teatteriesitys koulussa…


Tämä ärsytti niin että pani kirjoittamaan. Ho-hoi siellä, Kaarina Haukipuro – ollaanko Siionin Kevät -lehdessä ajan tasalla mitä lapsiperheissä uskon kautta asioista ajatellaan? !!  Pakinassa Johanna Rentola muistutti vuonna 2000, että uskovainen oppilas ei saa osallistua koulun järjestämään Nukketeatteriteatteriesitykseen.  

Rentolalla on varmasti ollut silloin joskus yhdek-sän vuotta sitten periaatteessa oikea ja hyvä tarkoitus. Mutta kouluissakin asiat muuttuvat. Tänä päivänä voi kysyä, kuinka paljon koulun ohjelmaan otetaan opetus-suunnitelmaan sopimatonta sisältöä. Teatteriesitystä ei oteta kouluun, jos sen sisältö sotii yhteisesti laadittua opetussuunnitelmaa vastaan.

Nykyisin ainakin meillä päin useimmat uskovaiset vanhemmat  katsovat, että se mikä koulun ohjelmaan on hyväksytty, ei yleensä ole uskovaisellekaan lapselle sopimatonta. Onko ohjelma, jossa puhutaan vaikkapa luonnonsuojelusta teatterin keinoin, uskovaiselle syntiä esitystavan takia? Ei todellakaan ole. Tässäkin ratkaisee sisältö, ei esitystapa. Tämä periaate on jo pidemmän aikaa ollut siionissa yleisenä ohjenuorana. Tästähän on ollut puhetta seurakuntailloissa ja kirjoituksia Päivämiehessä.

Ihmetyttää että pakina uusittiin lehdessä nyt, yhdeksän vuoden kuluttua.  

Onko tarkoitus että päätellään,  että koulun teatteriesitystä sinänsä pidetään SRK:n taholla yhä edelleen pahana. Mielestäni tässä asiassa on sorruttu hätävarjelun liioitteluun.

Jutun sävy ärsytti meitä myös, suoraan sanoen teennäinen. Saisipa tähän perinteikkääseen lasten lehteen raik-kaita, aitoja juttuja. Kyllähän taitavia ja humoristisiakin kirjoittajia on, löytyisi moniakin. Esimerkiksi opistojen kirjoittajakursseilta. Enemmän elävän elämän makua ja todellisia, lapsia ja nuoria itseään koskettavia aiheita. Lapsille kuuluisi tarjota vain parasta.

Vakavampi kysymys on tietysti se, millaisen käsityksen omastatunnosta ja synnistä opetamme lapsillemme. Onko synti yksittäisten asioiden kuten teatteriesityksen välttämistä?

(Koululaisten äiti)

 
 
 

 Hannan erilainen  koulupäivä

”Meillä on huomenna joku teatteriesitys koulussa”, kertoo ekaluokkalainen Hanna äidilleen.

Repusta löytyy opettajan antama esite, jossa on värikkäitä kuvia esiintyjistä.

Äiti tutkii esitettä ja puhelee, ettei sinne taida olla mukava uskovaisen mennä. Niin Hannastakin tuntuu.

Aamulla Hannan kaverit Jenni ja Saara juttelevat jo koulumatkalla tulevasta esityksestä.

”Näin siitä mainoksen televisiossa”, kertoo Jenni innostuneesti. Hanna kuuntelee hiljaa, potkii vain maantiellä eteen tullutta kiveä.

Koulussa opettaja alkaa järjestää luokkaa parijonoon teatteriesitykseen me-noa varten.

”Jos joku ei halua lähteä mukaan, voi jäädä luokkaan tekemään läksyjä”, sanoo opettaja ohimennen.

Pian hälisevä joukko on saatu jonoon. Hanna jää paikoilleen ja alkaa kaivella läksykirjoja repusta. Luokkakavereiden äänet kuuluvat jo käytävältä. Joku palaa vielä hakemaan unohtunutta reppua luokasta. Hanna yrittää katsoa tehtäväkirjaansa. Sitten on hiljaista.

Aikansa hän tekee tehtäviä, mutta unohtuu kuuntelemaan kellon raksutusta. Aamulla äiti oli vielä soittanut opettajalle ja kysynyt, voiko Hanna olla pois teatteriesityksestä. Opettaja oli luvannut ja kertonut, että hänellä on aikaisemminkin ollut uskovaisia oppilaista.

Lopulta käytävästä alkaa kuulua teatterista palaavien kavereiden ääniä. Jenni kurkistaa ovesta ja huudahtaa: ”Täälläkö sinä olet, mikset tullut mukaan?”

”Olen uskovainen, siksi en halunnut tulla”, vastaa Hanna.

Jenni on hetken hiljaa, mutta tulee sitten Hannan luo ja sanoo:

”Ei se mitään, mutta nyt on kello jo soinut välitunnille, mennään hyppimään ruutua.”

Nopeasti Hanna pakkaa reppunsa ja lähtee Jenni perään. Jostain syystä askel tuntuu kevyeltä.

Johanna Rentola

Siionin Kevät 11/2000, uudelleen julkaistu Siionin Kevät 10/2009, s. 14-15.

 

Lue myös:

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Armoneuvot päälaellaan

Vuokko Ilola: Vl-vanhemmuuden tuskaa

Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?

5 kommenttia

Kategoria(t): kasvatus, kiellot, koulu, kulttuurikiellot, lapset, lapsuus, normit, nukketeatteri, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, perhe, taide, teatteri

Mitä ne oikein ajattelee?


Toimittaja Kaisu Innanen pohdiskeli Oulussa  ilmestyvän Kaltion artikkelissa vanhoillislestadiolaisuuden ongelmallista ja ristiriitaista suhtautumista kulttuuriin, alan ammatteihin ja taiteenalojen harrastamiseen.

Sen lisäksi, että kiellot rajoittavat yksilön henkilökohtaista sananvapautta ja oikeutta valita vapaasti ammattinsa ja harrastuksensa omien taipumusten pohjalta, kulttuurikieltoihin liittyy vanhoillislestadiolaisten paikallisyhteisössä ankara sosiaalinen vallankäyttö. Rikkomuksesta voi joutua toverituomioistuimeen” eli puhuteltavaksi. Saattaa menettää tärkeimmät ystävyyssuhteensa ja joutuu eristetyksi yhteisöstä. Sosiaalinen eristäminen on ihmistä syvästi traumatisoiva kokemus.

Innanen tarttuu kirjoituksessaan samaan kysymykseen, josta runoilija Lassi Hyvärinen kirjoitti Kalevassa samoihin aikoihin (29.3.). Aihe on alkanut kiinnostaa laajasti, sillä esimerkiksi Hyvärisen kirjoitus on Omat Polut -blogin kaikkien aikojen luetuimpia.

*   *   *

Mitä ne oikein ajattelee?

Vanhoillislestadiolainen taidekäsitys erottaa viihteen erehtymättömästi.
Valtaväestön käsitykset lestadiolaisliikkeestä ovat kasvaneet ennakkoluuloiksi: ”ne”  ovat outoja ja ahdasmielisiä, henkiset nutturat tutisee ja synkistellään. Vanhoillislestadiolaisia kohdellaan arkiretoriikassa yhtä kehnosti kuin venäläisiä, romaneja, ruotsalaisia…

Millainen taidekäsitys johtaa jaottelemaan kuvataiteen ja kirjallisuuden hyväksyttyihin, mutta tanssin, teatterin, oopperan, viihdemusiikin ja elokuvan sopimattomiin taidelajeihin? Poikkitaiteet ja urbaani elämä tuovat esiin ristiriitaisuuksia ja paljastavat vanhoillislestadiolaisuuden muuttuneen riittävän epämääräiseksi visioksi, jotta melko moni voi sen hyväksyä. Nuoressa polvessa muhii murros.

Totuus on paljon kiehtovampi. Moni vanhoillislestadiolainen (vl) on kaupunkilainen, trendikäs, akateeminen, sielukas, juureva ja joutunut todella miettimään ympäröivän maailman paineissa omaa elämäänsä ja valintojaan – paljon enemmän kuin monet muut. Hämmästyttävintä on filosofisten pohdintojen määrä, mikä kielii virkeästä ja keskustelevasta suhtautumisesta elämään. Jos haluaa hyvän keskustelun, kannattaa etsiä käsiinsä fiksu vanhoillislestadiolainen.

Tämän jutun kirjoittajalla ei ole minkäänlaista taustaa vanhoillislestadiolaisuudessa. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat liikkeeseen, ja haastattelupyyntö herätti intoa ja vuolasta puhetta, vaikka aihetta pidettiin ulkopuolisen yhteismitattoman retoriikan vuoksi jopa mahdottomana.

Liikkeessä kasvaneille kehittyy erityinen tapa hahmottaa maailmaa mitä ihmeellisimpiä reunaehtoja soveltaen, mistä johtuu, että selvää yhteistä kantaa ei voida esittää. Vanhoillislestadiolaisuutta pitää kuitenkin pystyä – ottamatta kantaa uskonasioihin – käsittelemään sosiaalisena rakennelmana, joka ei voi olla elämää suurempi.VLtaide 1 PIEN

Piirrokset ovat taiteilija B:n käsialaa. Hän haluaa ennemmin tulla tunnetuksi taiteilijana kuin vanhoillislestadiolaisena taiteilijana. Tämän vuoksi hän esiintyy tässä yhteydessä nimettömänä.

Voi ääni!

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kielteinen suhtautuminen esittäviin taiteisiin juontuu Lars Levi Laestadiuksen (1800–61) kriittisestä suhtautumisesta 1800-luvulla säätyläisten koreiluun ja kaupunkilaisten arveluttavaan hupielämään. Tanssi taas on liitetty rytmiin, joka houkuttaa lihan himoihin.

Myöhemmin perusteita kielteiselle suhtautumiselle on kehittynyt lisää. Kannanottoja on tullut muun muassa liikkeen järjestäytyneen ytimen SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) laajoista vuosikokouksista, kuten vuonna 1928, jolloin teatteriin, oopperaan ja elokuvaan otettiin kielteinen kanta ja todettiin, että kulttuurin tulisi palvella konkreettisesti ihmisen jokapäiväistä elämää.

Kaupungistuminen, 1960- ja 1970-lukujen vapausaallot sekä yleinen yhteiskunnan modernisaatio mursivat vanhojen kyläyhteisöjen tasapainoa ja herättivät tiukentuvan vastareaktion. Vuonna 1971 kaikki muu kuin hengellinen ja klassinen musiikki katsottiin kristitylle haitalliseksi. Periaatteessa taide nähtiin Jumalan lahjana, mutta keskeiseksi suhtautumista määrittäväksi kysymykseksi jäi: Etsitäänkö kyseisessä taidemuodossa Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa?

Nykyään normien painoarvo käytännössä vaihtelee alueittain ja eri ryhmissä. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisissa nuorten illoissa saatetaan esittää sketsejä tai vaikkapa Seitsemää veljestä näytelmällisenä versiona. Mutta julkisesti Sanomalehti Kalevan haastateltavana Oulun kaupunginteatterissa käynyt pappi sai sanktioita vuonna 2007.

Kaikista taidelajeista ongelmallisin vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on musiikki, johon liittyy höpsöjä paradokseja. Miten musiikkia voi maailmaan mitenkään tulla, jos sitä ei kukaan saa esittää, soittaa eikä laulaa?

Musiikkia ei sovi konserteissa esittää eikä kuunnella, eli tiukimpien käsitysten mukaan vl-väen ei sovi käydä OuluSinfoniassa. Suuri osa musiikista kiinnostuneista kuitenkin haluaa käydä sivistymässä, joten Madetojan salilla näkyy paljon vanhoillislestadiolaisia.

Tiukimman linjan mukaan myöskään kirkossa soitetut konsertit edes jouluna ja pääsiäisenä eivät ole soveliaita. Ainoastaan häissä, hautajaisissa ja perhejuhlissa saa soida. Käytännössä tämäkään normi ei päde, ja vanhoillislestadiolaiset nauttivat musiikista kaikenlaisissa konserteissa. Musiikkia voi myös kuunnella miltä tahansa tallenteelta. Kirkossa saa tietenkin kuunnella ja laulaa virsiä sekä vanhoillislestadiolaisten omia Siionin lauluja.

Kanttorina saa järjestää konsertteja, koska esimies – Suomen ev.-lut. kirkko – määrää ne järjestettäviksi. Liikkeeseen on aina kuulunut vahva esivallan kunnioitus. Myös koulun voi nähdä esivaltana, ja vl-lapset voivat opiskella ja opettaa vaikkapa koulujen musiikkiluokilla. Opettajat ovat saaneet vl:t mukaan tanssi-, musiikki- ja video-osioihin ilmoittamalla aineiston olevan opetusmateriaalia. Mutta kireisiin kiistoihinkin vanhempien ja opettajien välillä päädytään.

Musiikkilajeista sopivia ovat siis esimerkiksi oratoriot ja kaikki Johann Sebastian Bachista Claude Debussyhyn ja György Ligetin 1970-luvun teoksiin sekä avomielisen arvion mukaan jopa uuteen musiikkiin. Mutta ei missään nimessä mikään viihteellinen. Ei edes klassiseksi sovitettuna.

Tosin myös vanhoillislestadiolainen urkuri voi ajatella, että ei puhtaassa musiikissa ole mitään väärää, se on vain säveliä toistensa perässä. Joten erään kirkon uruilla on soitettu australialaisen heavyrock-yhtye AC/DC:n biisi hartaaksi häämusiikiksi sovitettuna. Kanttori etsi biisistä kirkkouruille musiikillisesti sopivat sointukuviot, yleisö oli tyytyväinen ja sillä siisti.

Soittimista hyväksyttäviä ovat klassiseen musiikkiin liittyvät soittimet – ja moderneissa teoksissa vaikka moottorisaha. Epäsopivia ovat viihteelliset soittimet kuten sähkökitara. Tai sähkökitarakin on sopiva, jos sitä ei soiteta viihteellisesti. Ihmisääni on vanhoillislestadiolaisuudelle hankala instrumentti, ja laulaminen kuorossakin on jo arveluttavaa ohjelmistosta riippuen. Henkilökohtaisen uran ovat kuitenkin tehneet muiden muassa Tauno Satomaa, Candomino-kuoron johtaja, ja Soile Isokoski , joka liikkeen jättämisestä huolimatta koetaan omaksi.

Gospel on arveluttavaa taustojensa vuoksi; tyylilaji nousee savuisista musiikkiluolista. Kansanmusiikki jää rajamaille. Eli Radio Yle1:tä ei voi kuunnella maanantai-iltana – jazzia – mutta tiistaina ehkä voi: kansanmusiikki-ilta. Jos tuttavaperheen luona soi Radio Nova, jotkut vl-ystävät saattavat kurtistella kulmiaan.

Kun on eroteltava viihteellinen aines oikeasta musiikista, on vanhoillislestadiolaisen korva yhtä tarkka kuin musiikkimaailman nirppanokkaisten ammattilaisten.

Esiintymisen vaarat

Viihteellisyyteen kuuluvaan esiintymiseen liittyy henkilöpalvonnan riskejä sekä esiintyjän itsensä että yleisön kannalta. Maineen ja kunnian katsotaan johtavat piireihin, joissa on vaarassa joutua hylkäämään vl-liikkeen arvot ja tavat.

Kunniaa voi kuitenkin saada mistä tahansa ammatista, eikä esimerkiksi menestymistä liike-elämässä tai politiikassa henkilöitymistä pidetä riskinä. Viihteellisyyden raja muodostuu lystikkääksi, kun esimerkiksi wienervalsseja saa kuunnella ja 70 prosenttia Siionin laulujen sävelmistä on muunnelmia aikojensa viihde- tai kansanmusiikista.

Valtakulttuurinkin puolella oikean taiteen rajoja on takavuosina vedetty sosialistinen taiteen, punaisten laulujen ja jopa sopivanmerkkisten ruokakauppojen ympärille.

Vanhoillislestadiolaiset suostuvat elämään ja kannattelemaan monimutkaista sääntösysteemiään, sillä he saavat liikkeeseen kuulumisesta paljon. Eikä tällä tarkoiteta vain taivaspaikkaa. Kylmässä maailmassa he saavat yhteisön.

– Haluan hankalasta ammatillisesta asemastani ja monesta muusta huolimatta kuulua vl-liikkeeseen, sillä sen arvopohja on selkeä ja tärkeä. Esimerkiksi parisuhdeuskollisuus on korkea. Samoin ystävyyssiteet ovat todella lujat. Sosiaalinen ympäristö on tuttu, esimerkiksi lasten kavereiden vanhempien kanssa muodostamme tuttujen isien ja äitien joukon, kertoo vanhoillislestadiolainen musiikkihenkilö.

Vl-taustaa on häivytettävä myös musiikin ammattipiireissä, mistä juontuu haastattelun nimettömyys.

Kuvataide on kaunista

Kuvataide ja valokuva ovat vanhoillislestadiolaisille hyväksyttäviä. Taulut saa signeerata ja kuvataiteilijoista voi jopa ottaa pisteet kotiin: kyllähän uskovainenkin voi toteuttaa itseään taiteella. Mahdollista on jopa päätyä yhteisön kultapojaksi tai -tytöksi. Usein uskovan ihmisen maailmankuva on kaunis ja harmoninen, joten aiheissa nousee ehkä helpommin esiin luonto-on-kaunis -tyyppi.

Tiukka raja löytyy kuitenkin liikkuvan kuvan kohdalta. Se on perinteisesti nähty viihteeksi. Tosin esimerkiksi suhtautuminen videoinstallaatioon vaihtelee. Monen lienee helppo yhtyä erään vl:n tokaisuun television katsomisen jälkeen: – Sieltä tuli sellaista huttua, että hyvä vaan, ettei sitä elämässä enempää ole tarvinnut katsoa.

Tosin nykyään osassa vl-kodeista on televisiot ja dvd:t ja lapsille elokuvia. Internetkin on omaksuttu työn kautta käyttöön vikkelästi. Vl-nuorista kertovaa, Dome Karukosken ohjaamaa Kielletty hedelmä -elokuvaa on käyty katsomassa, salaakin.

Osa taidemaailman käytännöistä ei sovi vanhoillislestadiolaisille.

– Ongelmia tuli jo omien näyttelyjen avajaisissa, kun protokollaan liittyy maljannostoa ja hienostuneesti alkoholia, eikä sellainen ole uskovaiselle sopivaa. Verkostoituminen ja taiteilijaidentiteettiin kasvaminen vertaisyhteisössä oli myös vaikeaa, sillä oman maailmankatsomuksen erilaisuus teki vuorovaikutuksen epävarmaksi. Ammattipiirieni yhteisöissä yleissivistykseni paljastui omalaatuiseksi, en tunnistanut yhteistä todellisuutta esimerkiksi elokuvien tai populaarikulttuurin kautta. Uskovaisena taiteilijapiireissä olin outo ja ulkopuolinen, uskoni vuoksi pelokas jopa omissa avajaisissani, kertoo kuvataiteilija Leena Valkeapää, joka on kasvanut vl-piirissä, mutta luopunut liikkeestä.

– Lestadiolainen analyyttisyys perustui aina ennalta tiedettyyn lopputulokseen, jossa hyvä ja paha on mahdollista osoittaa. Kuvataiteilijalle maailman luominen taiteen kautta ei ole mahdollista, jos voi vain tyytyä kuvaamaan jo tiedettyä, hän jatkaa.

VLtaide 2 PIEN

Maalaus on yksityiskohta taiteilija C:n työstä. Hän kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta hänen taiteensa ei liity uskontoon. Tämän vuoksi hän pyysi saada esiintyä nimettömänä.

Trendikkäät vanhoillislestadiolaiset

Arkkitehtuurissa, muotoilussa ja designissa on oltava poikkitaiteellisesti populaarikulttuurissa. Muotia ei liikkeessä perinteisesti ole pidetty hyvänä.

– Monet vl-nuoret ovat todella materialistisen merkkitietoisia ja pukeutuvat trendikkäästi. Näyttää siltä, että kaikkiin uusiin ilmiöihin ei liikkeen piirissä ole kerta kaikkiaan ehditty luoda suhtautumisen kategorioita. Ennen kaikki oli tiukasti joko–tai, mutta nyt hyväksytään paljon enemmän harmaita alueita. Visuaalista suunnittelua opiskelevat vl-nuoret esimerkiksi luovat todella omaperäisiä tapoja sukkuloida kahden maailman välillä, kertoo Valkeapää.

Sarjakuva taidelajina ja Aku Ankkana käy ilman kummempaa keskustelua. Ylipäätään lastenkulttuurin kautta monet uudet ilmiöt otetaan helpommin vastaan. Iskelmät ovat sopivia lastenlauluina, kuten vaikkapa ´Päivänsäde ja menninkäinen´ tai ´Lapin äidin kehtolaulu´.

Osalle nuoremman polven vanhoillislestadiolaisista kuuluvaa sosiaalista älyä ja verbaalista taitoa Valkeapää pitää karaistumisena.

– Vanhoillislestadiolaisuus on selviytymistarina maailmassa ja vaatii hyviä, syviä henkilökohtaisia perusteluja, joita kommunikoidakseen on kehityttävä virtuoosimaiseksi keskustelijaksi. Liikkeen ulkopuolisten kanssa vl:t pystyvät pitämään keskustelun pois vaikeilta alueilta. Ulkopuoliset on helpompi kohdata ja kohdella liberaalisti, heihin ei tarvitse suhtautua oman elämän tasolla eikä kategorisoiden.

Vain kirjaimia paperilla

Suhtautuminen kirjallisuuteen on vanhoillislestadiolaisuudelle helppoa. Mitä tahansa saa lukea, myös näytelmiä, komediaa, huumorijuttuja, sillä ne ovat kirjaimia paperilla. Tosin voimassa on yksinkertaiselta vaikuttava ”sisältö ratkaisee” -ohjeistus. Alueittain rajoituksia on löytynyt esimerkiksi romaanien kohdalla. Tosin eipä moni valtaväestön kulttuuriharrastajakaan kehtaisi myöntää lueskelevansa viihdehömppää.

Nuoret vl:t ovat toistuvasti menestyneet 2000-luvun valtakunnallisesti merkittävissä kirjoituskilpailuissa, ja SRK järjestää itsekin kirjoituskilpailuja. Syyt vaihtelevaan suhtautumiseen eri alojen taiteilijoihin jäävät hämärään, keskustelematta.

– Yksimielisyyttä on liikkeessä perinteisesti pidetty tärkeänä, mutta nykyään yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi on noussut, pitääkö liikkeellä olla joka asiaan valittu kanta ja mikä on ihmisen omantunnon merkitys, kertoo lestadiolainen kirjallisuudenopiskelija ja nuori runoilija, joka viime hetkellä veti nimensä pois haastattelusta. Hänkään ei halua julkisuutta pelkästään vanhoillislestadiolaisena.

Liikkeen piiristä on noussut paljon kirjailijoita, muun muassa Antti Hyry ja Niilo Rauhala, ja nuori polvi kirjoittaa ahkerasti. Ehkä paljous johtuu lestadiolaisuuden marginaaliasemasta suomalaisen valtakulttuurin reunalla. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, ja omantunnon asiaksi jää, mistä kirjoittaa.

Sanattomat säännöt – sosiaalinen valta

Valtaväestö näkee vanhoillislestadiolaisuuden tiukkojen sääntöjen yhteisönä. Kun SRK:n linjauksia taidelajeista pyydettiin tähän juttuun, kustannuspäällikkö Ari Pekka Palola vastasi muun muassa näin:

– Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole yksityiskohtaisia elämäntapaohjeita, toisin kuin yleisesti ajatellaan. Keskeisenä lähtökohtana valinnoissa on uskon säilyttäminen. Siksi halutaan noudattaa Raamatun elämäntapaohjeita ja välttää ”maailmallista” elämää, joka koetaan uskon kannalta vaaralliseksi.

On tukeuduttu esimerkiksi Paavalin neuvoihin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta” (1. Tess. 5:21–22). Yhteisesti laadittujen kannanottojen noudattaminen on jokaisen henkilökohtainen asia.

– Kun joku toimii toisin, se merkitsee tietoista ratkaisua poiketa yhteisestä käytännöstä. Tällöin hän kantaa myös itse vastuun ratkaisustaan, Palola sanoo.

Asian yksinkertaisuutta valaisee esimerkki lasten leikeistä. Kaikki saavat leikkiä, kunhan leikkivät sääntöjen mukaan. Jos ei leiki sääntöjen mukaan, joutuu pois. Sanattomat säännöt mahdollistavat tarpeen mukaan tehdyt tulkinnat. Systeemin voimana ja vaarana on rankka sosiaalinen vallankäyttö.

Pohjolan väen ytimessä?

Vanhoillislestadiolaisia arvioidaan olevan jopa 120 000, vaikka jäseniä rauhanyhdistyksissä on vain 34 000. Liike on ollut suuri henkinen vaikuttaja pohjan perukoilla. Ehkä se on jollain tavalla sopinut mielenlaatumme takakenoisuuteen ja suorastaan säilönyt jotakin ytimekästä olemuksestamme turvaan kaikelta eurooppalaistumiselta.

– Liikettä vaivaa keskustelukyvyttömyys normeista, joita rikotaan. Sodanjälkeisten sukupolvien puhumattomuuden pelkään johtavan liikkeen sisäiseen rapautumiseen, sanoo musiikkialan vanhoillislestadiolainen.

Mikä vahinko olisikaan, jos näin rikas ja monimutkainen kulttuurinen ja hengellinen seura pohjoisesta heimostamme katoaisi!

Teksti: Kaisu Innanen / Kaltio 2, huhtikuu 2009.

VLtaide 3 PIEN

Lisää aiheesta:

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: otathan vastaan parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnollistamisesta, kun nostit esiin olennaisia, autenttisia dokumentteja.)

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita

Musiikkikiellot

Lapsen raskas koulutie

Synti vl-käsityksen mukaan

Wikipedia: vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

1 kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, kiellot, konsertit, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, musiikki, nettikeskustelu, normit, nuoret, synnit, syntilista, taide, televisio, televisiokielto, tieto, totteleminen, vallankäyttö, videot