Taivaslaulu näyttämöllä: miten minä sen koin

– Rakkaus, hellyys, kapina! Miten ne näkyvät. Kun Vilja ja Aleksi kohtaavat ensi kertaa hartaushetkessä, viritys tuntuu selkäpiissä. Tommi Raitolehto osaa tämän lajin, olla läsnä intohimoa hehkuen, vaikka rönöttäisi seinää vasten kädet taskussa. –  Toimittaja Anne Välinoro.  Tampereen Työväen Teatterin esityksestä, Aamulehti.

– Kun kaikista kaunein asia kahden ihmisen välillä johtaa toisen  jatkuvaan vankilakokemukseen elämässä. Lisääntymisvelvoitteen taakkaa ei kestä keho eikä mieli. – Kriitikko Katri Kekäläinen, Huminaa-blogi.

Isä Aleksi lohduttaa esikoista, joka pelkää äidin menettämistä.

*  *   *

Jaan samat tunteet katsomon pimeässä. Minä, lestadiolainen nainen ja äiti, istun teatterissa katsomassa näytelmää joka kertoo ”meistä”. Elän mukana, sydän sykkyrällä, odottaen ja peläten.  Meitä on muitakin.

Advertisement

Taivaslaulu, teatteria Jumalan vauvavarastossa

 

Yleensä väliajalle siirryttäessä yleisö hälisee, mutta nyt vallitseva tunnelma oli vaiteliaisuus. Takanani käveli katsoja, joka itki itkemistään ja sanoi, ettei kestä, että on päästävä pois. – Kulttulinaristi.

– Itkin eilen, itken edelleen, eikä tälle taida ihan hetkeen tulla loppua. TTT:n Taivaslaulu oli niin kaunis, niin koskettava, niin riipivä. Vaikuttavin teatteriesitys, jonka koskaan olen nähnyt.  – Emmi Nuorgam blogissaan.

– Voi olla, että kaikki tämä aiheuttaa hämmennystä Jumalan valtakunnassa. – Eeva Kauppinen Kalevassa.

– Päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi Taivaslaulusta kirjana ja esityksenä se, että jokaisen, ihan jokaisen vanhoillislestadiolaisen ja varsinkin herätysliikkeen puhujan ja johtokunnan jäsenen pitäisi se lukea ja katsoa. Ehdottomasti! – Vuokko Ilola Vartijassa.

– Esitykseen mennessäni ajattelin, että kunpa mahdollisimman moni lestadiolainen näkisi sen. Toiveeni voi osoittautua turhaksi, koska yhteisössä teatteria pidetään synnillisenä. Esityksen päätyttyä tajusin, että Taivaslaulun tarina on aivan yhtä tärkeää ei-lestadiolaisille. Sen perushumaani viesti kertoo, että suurin osa ihmisistä

Taivaslaulun kantaesitys tänään 28.8. Tampereella ja 12.9. Oulussa

– Vilja. Olen tässä. Oon ihan sun vieressä. Meidän koti on tässä, oma koti. Älä katoa multa. Autan sua. Rakastan sua. – Aleksi.

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu (2013) yllätti ja hurmasi suomalaiset. Tuhannet ihmiset ovat jonottaneet kirjaa kirjastoista kaikkialla maassa, kritiikit ovat ylistäneet sen upeaa kieltä, lämpöä ja viisasta suvaitsevaisuutta.
Myös tuhannet vanhoillislestadiolaiset ovat lukeneet sen. Harva  uskovainen on voinut silmän kostumatta sen lukea.

Romaanista dramatisoidun näytelmän kantaesitys on tänään Tampereen Työväen Teatterissa, lauantaina 29.8. klo 19, suurella Eino Salmelainen -näyttämöllä. Oulussa ensi-ilta on 12.9. klo 19 kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.  (Näyttelijätiedot löytyvät tästä Aamulehden jutusta.)

Teatteriesitys koulussa…

Tämä ärsytti niin että pani kirjoittamaan. Ho-hoi siellä, Kaarina Haukipuro – ollaanko Siionin Kevät -lehdessä ajan tasalla mitä lapsiperheissä uskon kautta asioista ajatellaan? !!  Pakinassa Johanna Rentola muistutti vuonna 2000, että uskovainen oppilas ei saa osallistua koulun järjestämään teatteriesitykseen.  

Rentolalla on varmasti ollut silloin joskus yhdek-sän vuotta sitten periaatteessa oikea ja hyvä tarkoitus. Mutta kouluissakin asiat muuttuvat. Tänä päivänä voi kysyä, kuinka paljon koulun ohjelmaan otetaan opetus-suunnitelmaan sopimatonta sisältöä. Teatteriesitystä ei oteta kouluun, jos sen sisältö sotii yhteisesti laadittua opetussuunnitelmaa vastaan.

Nykyisin ainakin meillä päin useimmat uskovaiset vanhemmat  katsovat, että se mikä koulun ohjelmaan on hyväksytty, ei yleensä ole uskovaisellekaan lapselle sopimatonta. Onko ohjelma, jossa puhutaan vaikkapa luonnonsuojelusta teatterin keinoin, uskovaiselle syntiä esitystavan takia? Ei todellakaan ole. Tässäkin ratkaisee sisältö, ei esitystapa. Tämä periaate on jo pidemmän aikaa ollut siionissa yleisenä ohjenuorana. Tästähän on ollut puhetta seurakuntailloissa ja kirjoituksia Päivämiehessä.

Ihmetyttää että pakina uusittiin lehdessä nyt, yhdeksän vuoden kuluttua.  

Onko tarkoitus että päätellään,  että koulun teatteriesitystä sinänsä pidetään SRK:n taholla yhä edelleen pahana. Mielestäni tässä asiassa on sorruttu hätävarjelun liioitteluun.

Jutun sävy ärsytti meitä myös, suoraan sanoen teennäinen. Saisipa tähän perinteikkääseen lasten lehteen raik-kaita, aitoja juttuja. Kyllähän taitavia ja humoristisiakin kirjoittajia on, löytyisi moniakin. Esimerkiksi opistojen kirjoittajakursseilta. Enemmän elävän elämän makua ja todellisia, lapsia ja nuoria itseään koskettavia aiheita. Lapsille kuuluisi tarjota vain parasta.

Vakavampi kysymys on tietysti se, millaisen käsityksen omastatunnosta ja synnistä opetamme lapsillemme. Onko synti yksittäisten asioiden kuten teatteriesityksen välttämistä?

(Koululaisten äiti)

Hannan erilainen  koulupäivä ”Meillä on huomenna joku teatteriesitys koulussa”, kertoo ekaluokkalainen Hanna äidilleen. Repusta löytyy opettajan antama esite, jossa on värikkäitä kuvia esiintyjistä. Äiti tutkii esitettä ja puhelee, ettei sinne taida olla mukava uskovaisen mennä. Niin Hannastakin tuntuu. Aamulla Hannan kaverit Jenni ja Saara juttelevat jo koulumatkalla tulevasta esityksestä. ”Näin siitä mainoksen televisiossa”, kertoo Jenni innostuneesti. Hanna kuuntelee hiljaa, potkii vain maantiellä eteen tullutta kiveä. Koulussa opettaja alkaa järjestää luokkaa parijonoon teatteriesitykseen me-noa varten. ”Jos joku ei halua lähteä mukaan, voi jäädä luokkaan tekemään läksyjä”, sanoo opettaja ohimennen. Pian hälisevä joukko on saatu jonoon. Hanna jää paikoilleen ja alkaa kaivella läksykirjoja repusta. Luokkakavereiden äänet kuuluvat jo käytävältä. Joku palaa vielä hakemaan unohtunutta reppua luokasta. Hanna yrittää katsoa tehtäväkirjaansa. Sitten on hiljaista. Aikansa hän tekee tehtäviä, mutta unohtuu kuuntelemaan kellon raksutusta. Aamulla äiti oli vielä soittanut opettajalle ja kysynyt, voiko Hanna olla pois teatteriesityksestä. Opettaja oli luvannut ja kertonut, että hänellä on aikaisemminkin ollut uskovaisia oppilaista. Lopulta käytävästä alkaa kuulua teatterista palaavien kavereiden ääniä. Jenni kurkistaa ovesta ja huudahtaa: ”Täälläkö sinä olet, mikset tullut mukaan?” ”Olen uskovainen, siksi en halunnut tulla”, vastaa Hanna. Jenni on hetken hiljaa, mutta tulee sitten Hannan luo ja sanoo: ”Ei se mitään, mutta nyt on kello jo soinut välitunnille, mennään hyppimään ruutua.” Nopeasti Hanna pakkaa reppunsa ja lähtee Jenni perään. Jostain syystä askel tuntuu kevyeltä. Johanna Rentola Siionin Kevät 11/2000, uudelleen julkaistu Siionin Kevät 10/2009, s. 14-15.

Lue myös:

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Armoneuvot päälaellaan

Vuokko Ilola: Vl-vanhemmuuden tuskaa

Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?