Onko kaikki pajunköyttä, eli onko SRK:n puheenjohtajalla televisio, ja ehkä urutkin?

– En itse näe asioiden väärää hengellistämistä niinkään toimintakulttuuriimme liittyvänä – sana kulttuuri tulee tietääkseni latinasta ja tarkoittaa viljelyä. – SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen, Kotimaa24, 15.11.2011.

”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.” – Päivämies no 15, 14.4.2010.

Jotta pajunköyden paksuus havaittais, kurkistetaan vähäsen lähihistoriaan. Ja vähän kauemmaksikin. Sillä lopussa se hyväkäs historia pääsee aina yllättämään meidät!

Advertisement

Isän Päivä

Taivaalliselle Isälle mieleen.

 

  xxx

Erehtymätön seurakunta?

 ”Pahoittelemme tehtyjä erehdyksiä”

Meille kaikille ”Jumalan valtakunnan” nykyisille ja entisille talostelijoille on itsestäänselvyytenä opetus seurakunnan erehtymättömyydestä.  Armoneuvojen ja perinnäissääntöjen Jumalaan perustuvasta ehdottomasta virheettömyydestä pidetään kiinni luovuttamattomana opinkappaleena.

Julkisuuteen annetut pahoittelut, selittelyt ja ulkopuolisen painostuksen alla myönnetyt erehdykset eivät oikein sovi tähän mielikuvaan tahrattomasta totuuden patsaasta.  Virheet pedofiliatapausten hoidossa, pahoittelut hoitokokousten julmuuksista, koko sioniin levinneiden opetusten myöntäminen harhaopeiksi sekä pedofiilien kutsuminen seurakunnan paimeniksi saa väkisin miettimään, mitä tämä erehtymättömyyttä vakuuttava

Silloin ei oikeastaan valehtele jos tekee niinkuin kaikki tekevät – rauhanyhdistys tottelevaisuuskokeena

“On oltava vaikka ei olisikaan. Ei ole aina niin kuin oikeastaan on, mutta ei silloin oikeastaan valehtele jos tekee niin kuin kaikki tekevät koska silloin on enemmän oikein koska on muitten mukana samassa.”

Vahingoittiko SRK:n takaisinveto evankeliumin asiaa?

 Pidämme tärkeänä, että usko ja sen mukainen elämä olisivat Jumalan sanan mukaisia. Joka uskoo niin kuin Raamattu sanoo, tulee autuaaksi. Olemme halunneet kuitenkin välttää sellaista taistelua joka ei rakenna, vaan vahingoittaa evankeliumin asiaa.

– Hannu Ojalehto: Moniääninen kirkko. (Päivämies, heinäkuussa  2006.)

Omien ajatusten ilmaiseminen julkisesti on vl-teologille hankala paikka. Pohdiskelevilla vl-teologeilla on omat hyvin perustellut näkemyksensä, mutta julkisen ilmaisun on aina mahduttava vl-uskon kollektion sisään, niin ettei synny eriseuran hajua. Sitä varotaan kaikkein eniten

Niemelä, Voittonen ja valta

Oulun hiippakunnan vanhempi pappisasessori, Kiimingin kirkkoherra Pauli Niemelä, joka on myös kirkolliskokousedustaja, totesi Kotimaa-lehden haastattelussa, että hänelle on tärkeää, että parisuhteensa rekisteröineet voidaan seurakunnissa kohdata pastoraalisesti.

Hän katsoo myös, että kirkko tarvitsee tähän kohtaamiseen yhtenäiset ohjeet ja niiden noudattamisessa on oltava kirkon työntekijöille omantunnon suoja.

Niemelä on yksi yhdeksästä vanhoillis-lestadiolaisesta kirkolliskokousedusta-jasta. Hän toteaa, ettei itse lähde kom-mentoimaan

Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen

”Jumalan vetoomus ihmisille on tämä: älkää totelko, älkää toistako sitä mitä on ollut ja mihin olette kasvaneet. Kapinoikaa. Ajatelkaa toisin kuin on tapana ajatella. Tehkää toisin kuin olette oppineet tekemään. Eläkää vastoin yleisiä odotuksia. Pahan valta säilyy niin kauan kuin ihmiset tyytyvät siihen mitä on. – Luomme saman pahan aina vain uudestaan pelkästään sillä, että tottelemme sitä. Pahan voima on siinä, että olemme sille kuuliaisia. Pahan ydin on tottelemisessa. – Jumala vetoaa meihin: lakatkaa toistamasta. Hän huutaa meille: tarvitsen niitä, jotka eivät suostu.”

Terho Pursiaisen saarna pitkäperjantaina 2.4.2010 Helsingin Huopalahden kirkossa.

Teodikea ja Jumalan vallan rajat

Viime pitkäperjantaina selitin teille, kuinka pitkäperjantai kärjistää teodikean ongelman. Toistan pääajatukseni. Sitten pohdin toista asiaan liittyvää kysymystä.

Pitkäperjantai on se kirkkovuoden kohta, jossa meidän tulee pysähtyä teodikean eli Jumalan maailmanhallinnan oikeuttamisen ongelmaan. Teodikea merkitsee Jumalan puolustamista syytöksiä vastaan. Miten hyvä Jumala voi sallia maailmassa sellaista kuin sallii?

Maailmassa on paljon pahaa. Muun muassa monet viattomat kärsivät. Miksi Jumala ei estä viattomien kärsimystä? kysytään.

Jos hän kykenisi estämään sen, muttei estä sitä, hän ei ole hyvä. Jos hän ei kykene estämään sitä, hän ei ole kaikkivaltias. Kummassakaan tapauksessa se, mitä uskonto opettaa, että Jumalan on kaikkivaltias ja hyvä, ei ole totta.

Teodikea on yritys osoittaa että kuvaamani ongelma on vain näennäinen. Kyllä Jumala on kaikkivaltias. Kyllä hän on hyvä, aivan kuten uskonto opettaa. Selitykset vaihtelevat, mutta yleensä todistellaan, että maailmassa oleva paha on tavalla tai toisella välttämätön hyvän toteutumisen ehto.

Pitkäperjantai kärjistää teodikean ongelman. Se että Jumala antaa julmien vallanpitäjien teloittaa raa’asti oman viattoman poikansa, on aika vaikeasti käsitettävä kertomus.

Jos hän tahtoi muutosta maailman menoon, miksei hän pannut sitä toimeen tyylikkäämmin, vähemmän verisesti ja viatonta uhraamatta? Jos ongelma oli ihmisten synti, miksei hän pannut synnin tekemiselle loppua, kaikkivaltiaalla kyllä olisi ollut keinot siihen?

Vastaus teodikean ongelmaan

Oikea vastaus teodikean ongelmaan on se, ettei Jumala enää ole kaikkivaltias. Hänhän on itse rajoittanut omaa valtaansa. Hän rajoitti omaa valtaansa silloin, kun loi ihmisen, omia valintojaan vapaasti tekevän olennon. Ihmiset ovat käyttäneet vapauttaan väärin, sen me tiedämme. Jumalalla olisi mahdollisuus lopettaa synnin tekeminen.

Hän voisi estää valehtelun saamalla aikaan sen, että valehtelijan kieli turpoaisi suussa eikä hän pystyisi muodostamaan yhtään ymmärrettävää sanaa. Hän voisi estää tappamisen siten, että murhamiehen lihakset toimisivat vastoin hänen omaa tahtoaan, miekka kirpoaisi kädestä ja luoti lähtisi pyssystä satunnaiseen suuntaan.

Mutta jos Jumala toimisi näin, se merkitsisi sitä, että hän peruuttaisi luomansa vapaan olennon.

Jumala ei voi muuta kuin vedota meihin

Raamattu kertoo, kuinka Jumala jo kerran tunnusti erehtyneensä ja ryhtyi peruuttamaan ihmistä ja koko elämää – siitähän vedenpaisumuskertomus kertoo.

Jos Jumala lopettaisi ihmisten pahat teot käytössään olevin hallinnollisin keinoin, hän ryhtyisi juuri siihen, mitä aikoi tehdä vedenpaisumuksen avulla aikoinaan: hän peruuttaisi luomansa vapaan olennon, ihmisen. Kun Jumala on päättänyt olla peruuttamatta ihmistä – senhän hän suorastaan vannoo vedenpaisumuskertomuksessa – hänellä ei enää ole käytettävissään hallinnollisia keinoja maailmassa olevaa pahaa vastaan.

Hänellä ei ole muuta keinoa kuin puhutella ihmiskuntaa ja vedota meihin, että muuttaisimme mielemme ja tekisimme parannuksen.

Pitkäperjantai on vedenpaisumuksen vaihtoehto. Sen sijaan, että Jumala tuhoaisi luomansa olennon, joka kykenee omintakeisiin valintoihin, hän vetoaa tuohon olentoon. Hän kutsuu ihmisen työtoverikseen rakentamaan toisenlaista, parempaa maailmaa. Hän kutsuu meitä jokaista Jumalan valtakuntaan.

Pitkäperjantai on Jumalan avunhuuto ihmiskunnalle. Suunnilleen tämän asian selitin teille, seurakuntalaiset, viime pitkäperjantaina.

Pahan ydin on tottelemisessa

Muutama sana toisesta näkökulmasta.

Maailmassa on erilaista pahaa. Niitä ei aina eroteta toisistaan, kun vaaditaan Jumalaa tilille pahan sallimisesta.

Ensinnäkin on olemassa sellaisia olemassaolon ja elämän piirteitä, jotka ovat ihmisen näkökulmasta hyvin epämiellyttäviä. Elämme kovin turvattomissa olosuhteissa. Yhtenä päivänä mannerlaatat lähtevät jossakin päin liikkeelle ja sadat tuhannet sattumalta paikalla olevat ihmiset tuhoutuvat. On geneettisiä puutteita ja muita syitä, joiden tähden jotkut meistä sairastuvat pahasti ja kuolevat ennen aikojaan. Ennenaikainen kuolema ei katso siihen, kuinka tarpeellinen uhri olisi monien muiden ihmisten näkökulmasta.

Sellaista elämä on eikä muunlaista elämää ole tarjona.

On toisenlaista pahaa, sellaista mitä ihmiset tekevät toisilleen. Sitäkin on kahdenlaista.

On pahojen ihmisten, esimerkiksi raiskaajien ja murhamiesten tekemää pahaa. On myös hyvien ihmisten, sellaisten kuin sinä, hyvä seurakuntalainen, ja minä, tekemää pahaa. Emme yleensä tahdo pahaa kenellekään, tulemme vain tehneeksi sitä.

Elämme niin kuin sitä eletään, mutta tämä elämänmuoto, johon osallistumme, on epäoikeudenmukainen ja tuhoaa toisten ihmisten elämää ja usein myös omaa elämäämme.

Sellainen paha on rakenteellista pahaa: pahaa johon kasvamme ja johon meitä kasvatetaan. Se siirtyy sukupolvesta toiseen, siten että toistamme sitä mitä ennenkin on tehty ja siten uusinnamme sitä ihan vain elämällä. Luomme saman pahan aina vain uudestaan pelkästään sillä, että tottelemme sitä. Pahan voima on siinä, että olemme sille kuuliaisia. Pahan ydin on tottelemisessa.

Jumalan vetoomus ihmisille pitkäperjantaina on tämä: älkää totelko, älkää toistako sitä mitä on ollut ja mihin olette kasvaneet.

Kapinoikaa. Ajatelkaa toisin kuin on tapana ajatella. Tehkää toisin kuin olette oppineet tekemään. Eläkää vastoin yleisiä odotuksia. Pahan valta säilyy niin kauan kuin ihmiset tyytyvät siihen mitä on.

Jumala vetoaa meihin tänäkin pitkäperjantaina: lakatkaa toistamasta. Hän huutaa meille: tarvitsen niitä, jotka eivät suostu.

*    *    *

Saarna Huopalahden kirkossa 2.4.2010.

Lue myös:

Terho Pursiaisen päiväkirja

Terho Pursiainen: Seitsemän kuolemansyntiä I-VI

Oikea ja väärä – SRK:n johtokunnan kannanotto 2006.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Leo Väyrynen: Kuuliaisuus Jumalan äänelle. Päivämies nro 15, 2010.

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

Syntien taakka nelivuotiaalle

Onko lapsella oikeus perusturvallisuuteen – ilman ehtoja ja painostamista? Onko lapsella oikeus itse päättää suhteestaan uskontoon?

Kun olin lapsi, isä siunasi joka ilta syntini pois ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Sitten oli minun vuoro siunata isäni synnit anteeksi. ”Jeesuksen nimessä ja veressä.” Muistan että olin jotain kuusivuotias.

En tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta muistan sen ahdistavan tunteen. Tilanne oli painostava ja se toistui hyvin usein iltaisin. Tietysti sitä lapsena ahdistuu kun oma isä tulee keskellä yötä saarnaamaan verestä, anteeksiannosta, synnistä. Pelottavaa.

Aikuistuessani ymmärsin, että on todella hirvittävän väärin pakottaa ja opettaa lapsi pyytämään anteeksi, vaikka ei ole mitään anteeksipyydettävää. Tällä tavalla lapsen mieli ja omatunto vääristetään loppuelämäksi. Tällä lailla lapsi ehdollistuu pyytelemään anteeksi – silloin kun ehkä kaipaisi syliä, hyväksyntää, läheisyyttä ja kohtaamista. Lapsen mieli vääntyy luonnottomaksi suhteessa lähimpiin ihmisiin. Se on alistamista, väkivaltaa ja puolustuskyvyttämän lapsen psykologista ja hengellistä hyväksikäyttöä. 

Päätin, että jos saan joskus lapsia, en koskaan pakota heitä alistaviin rituaali-parannuksentekoihin.

Ankarat saarnat ja miesvaltaisen yhteisön puhuja-auktoriteetti voivat ahdistaa lasta

”Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. […] Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin… […] En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa […].

Katkelma kirjailija Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö.

Lapsen tunne-elämä ja vanhempien kunnioittamiskäsky

Kansainvälisesti tunnettu lapsipsykologi Alice Miller on puhunut ja kirjoittanut  siitä, miten tuhoisaa alistava kasvatus on ihmisen psyykelle. Lasten alistaminen vanhempien mielivallan alaiseksi on yhä enemmän kuin tavallista. Lasta on helppo alistaa, sillä hän on aina lojaali vanhemmilleen, olivatpa nämä millaisia hyvänsä.

Raamatun neljäs käsky käskee kunnioittamaan vanhempia, sellaisiakin jotka eivät kunnioitusta ansaitse. Tämä vaatimus hallitsee länsimaista kasvatusta sukupolvesta toiseen. Millerin mukaan ahdistava ja vaativa, ankara (usein uskonnollinen) kasvatus tuottaa vaikeita ongelmia ihmisille.  Vaativan ja rankaisevan uskonnollisuuden tuottamia vaurioita yritetään sitten hoitaa terapialla, ja siinä taas sellaisella tavalla joka ei Millerin mukaan toimi.

Psykoterapioissa nimittäin pääsääntöisesti pyritään ymmärtämään vanhempien tekosia ja löytämään lopulta anteeksianto, jota sitten pidetään eräänlaisena terapian huipentumana. Kun ihminen kykenee antamaan anteeksi kasvattajilleen, ajatellaan että silloin hän olisi myös vapautunut menneisyyden otteesta. Tästä Miller on totaalisen toista mieltä. Koko anteeksiannon vaatimus on hänen mielestään absurdi, ovela ja kiero keino vielä kerran sitoa lapsi kunnioittamaan vanhempiaan ja kieltämään omat tunteensa ja kokemuksensa. Sivuuttamaan oman oikeutetun kipunsa, taas kerran. Kuten sen  lapsena lukemattomat kerrat oli oppinut sivuuttamaan, ja siten mitätöimään.

Miller tarkoittaa niitä vanhempia, jotka koko kristillisen kulttuurin voimalla vaativat itselleen kunnioitusta, vaikka eivät sitä ansaitse. Vaadittu kunnioitus on ahdistava pakko. Siitä voi tulla autenttisen minuuden lukko. Kollektiivisen moraalin kulttuurinen ja yhteisöllinen paine ja yksilön oman ruumiin totuus asettuvat vastakkain. Kumpi voittaa?

Lapsuuden kipeät suhteet ja tapahtumat tulee tiedostaa, mutta päämääränä ei tule olla anteeksianto, ei myöskään juuttuminen vihaan ja katkeruuteen. Asiat tulisi kokea sellaisina kuin ne olivat, ilman moraalista ulottuvuutta. Keskeinen avain mielen tasapainoon on tiedostamisessa, tietoiseksi tulemisessa. Tällainenko se lapsuus oli, tällainenko olen ja miltäkö tämä kaikki minusta tuntui ja tuntuu?  Sen enempää oikeita vastauksia ei ole kuin tiedostaminen ja tunteminen. Siis sanalla sanoen: itsetuntemus.

Muutoinkin Millerin psykoanalyytikon pätevyydellä ja tutkimustyöllä rakentamat oivallukset ovat vakuuttavia.  Hän on selvittänyt niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat erilaisten narsististen häiriöiden syntyyn ja muotoutumiseen. Havainnollisella ajattelullaan ja oivalluksillaan Miller avaa oven menneisyyteen ja antaa lukijalle keinot käsitellä oman lapsuutensa traumoja.

Lastensuojelun ja kasvatusalan asiantuntijoiden tulisi ohjata lestadiolaisvanhempia ymmärtämään, että pakottaminen jatkuvaan parannuksentekoon ja päivittäinen  synnistä ja verestä hokeminen ei yhtään lisää pienen lapsen turvallisuuden tunnetta. Aikuisen tulisi oivaltaa, että lapsi ei sitä rituaalia tarvitse, vaan aikuinen rakentaa sitä omaksi turvakseen ja käyttää lastaan hyväkseen alistamalla lapsen. Hän tekee lapselleen vahinkoa. Moinen rituaali-parannuksenteko vääristää lapsen autenttisen omantunnon. Se vääristää myös lapsen ja vnhempien väliset suhteet. Onkin kysyttävä, miten turvataan lapsen uskonnonvapaus ja psyyken tasapainoinen kehittyminen.

Fundamentalismiin kasvattaminen riistää lapselta  uskonnonvapauden

Vanhemmilla on demokratiassa perinteellisesti ollut oikeus kasvattaa lapsensa haluamansa uskonnon harjoittajiksi. Tätä oikeutta pitäisi rohjeta kyseenalaistaa silloin, jos vanhemmat käytännössä estävät tai rajoittavat lapsen mahdollisuuksia oppia ajattelemaan itsenäisesti. Lapset eivät pääse osalliseksi samanveroisista mahdollisuuksista ja oikeuksista kuin muut lapset silloin jos heidän vanhempansa kasvattavat heidät uskonnolliseen tai muuhun rajoittavaan fundamentalismiin.

Uskonnonvapaus tulisi ulottaa myös lapsiin. Lapsella tulisi olla vapaus kasvaa rakastavassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä, ilman uskonnollista alistamista ja pakkoja, niin että hänellä olisi mahdollisuus valita ja ratkaista itse suhteensa uskontoon, sitten kun hän on siihen itse valmis.

Nelivuotiaan hätäännys

Alla olevassa tarinassa hienointa on lapsen selväjärkinen kysymys – ja se on paljastava: ”Mitä se tarkottaa?”

Pikkumiehen hätäännys pysähdyttää  lukijan, se järkyttää tässä Antti Halosen kertomuksessa. Se herättää myös paljon kysymyksiä. Onko tarinan lasten perusturvallisuus kiinni jokailtaisista anteeksipyyntörituaaleista? Onko lapsi varma isän rakkaudesta ja hyväksynnästä vasta kun hän on muistanut pyydellä syntejään anteeksi? Millaiseksi lapsen omatunto kehittyy? Vahemmat riistävät tällaisella aiheettomalla anteeksipyyntöjen toistelulla lapsen oman aidon omantunnon kehittymisen.

Lapsen uskonnollisen kasvatuksen kannalta ajatellen, vakaa ja turvallinen jumalasuhde ei tietenkään vaadi tällaisia rituaaleja, mutta vaatiiko sitä tässä aikuisen alistamiseen taipuvainen mielenlaatu?  Lapset ovat puolustuskyvyttömiä. Perusturvallisuus ei pääse rakentumaan, jos se on kiinni addiktiivisesta, rituaalisesta maagisten sanojen toistosta.

Miksi aikuinen mies tässä kertomuksessa näyttää istuttavan turvattomuuden ja syyllisyyden lapselle – sälyttää syntitaakan nelivuotiaan harteille?

Lapsen psyykkinen, uskonnoksi naamioitu alistaminen saattaa vakavasti vahingoittaa  tasapainoista henkistä ja hengellistä kehittymistä. Mikä SYNTINEN nelivuotias lapsi muka on?

Eikö ole täysin normaalia ja luonnollista että lapsi olisi mielellään lähtenyt kauppamatkalle mukaan yhdessä velipojan kanssa.  Miksi isä opettaa lapselle että lapsi onkin tämän takia syntinen? Tämä kertomuksen isä ei ole ymmärtänyt aikuisen vastuutaan.

Rituaalinen nimessä ja veressä -toistelu synnyttää varmasti pienen ihmisen lapsenmieleen ahdistusta ja pelkoa. Kristinopin mukaista se ei ole. Raamatun mukaan uskova, niin lapsi kuin aikuinenkin, saa olla turvattuna koko ajan Jumalan loppumattoman armon varassa. Ei pienen nelivuotiaankaan tarvitse sen saadakseen suorittaa jokailtaista ”mantra-rituaalia”.

Lapsella on oikeus kodissaan  turvalliseen nukkumaanmenoon ja turvalliseen oloon muutenkin, ilman ehtoja, ilman vaatimuksia jatkuvasta parannuksenteosta. Jos lapsi itse alkaa toistaa ja vaatia tällaisia rituaaleja esimerkiksi edellytyksenä nukkumaan rauhoittumiseen, hälytyskellojen pitäisi jo soida vanhempien mielessä.

Synnyt anteeksi     Isä on lähdössä käymään lähikaupassa, ja on kolmivuotiaan vuoro päästä mukaan. Nelivuotias jää epämukavalle kaarelle jännittyneenä eteisen lattialle makaamaan ja osoittaa äänekkäästi erimielisyytensä valinnan oikeudenmukaisuudesta. Isän päästyä autollaan tielle saakka puhelin soi. Nelivuotiaan pikkumiehen itkuinen ääni sopertaa: ”Isä, minä oisin halunnu pyytää sinulta anteeksi.” Vieläkään ei ole myöhäistä, ja isä saarnaa pojalle kiukuttelun ja kaikki synnit Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi. Ollaan laittautumassa nukkumaan. Kolmivuotias istuu pöntöllä ja lukee isän kanssa iltarukousta. Isä saarnaa pikkupojan pikkusynnit anteeksi, mutta isän pyytäessä evankeliumia hätäinen poika säntääkin kovalla kiireellä lastenhuoneen suuntaan. Isä jolkottaa nöyrästi alushousuja molemmilla käsillä kannattelevan pojan perässä kuullakseen pojan vastauksen: ”Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnyt anteeksi”. Kuin itsestään mieleen tulevat Paavalin sanat uskossa juoksemisesta. Kyllä evankeliumin perässä kannattaa vaikka juostakin.   Nelivuotias köllöttää jo sängyssään kädet rennosti pään takana. Kun evankeliumi on saanut puhdistaa päivän aikana tulleet likatahrat sekä isän että pojan matkavaatteista, poika yllättäen kysyy: ”Mitä se tarkottaa?”  Isä selittää, että kun kaikki synnit annetaan anteeksi, se tarkoittaa, että kiukuttelut, tottelemattomuudet, valehtelut, kiusaamiset ja kaikki muutkin synnit on pyyhitty pois, eikä niitä enää ole. Ja isäkin saa uskoa suuttumiset, laiminlyönnit ja muutkin anteeksi. Poika uskoo, ja jää tyytyväisenä nukkumaan. Hän ei kysy, mitäs ne epäilykset sitten ovat. Tietäneekö hän sellaisia olevankaan? Äidin kanssa luetun iltarukouksen jälkeen viisivuotias isosisko muistaa äkkiä, että pojat eivät ole vielä pyytäneet toisiltaan anteeksi. Alasängystä huudellen hän neuvoo poikia: ”Pyytäkää pojat tekin toisiltanne anteeksi, että säilytte uskovaisina. Halutaanhan me pysyä uskovaisina?” Pojat tottelevat kuuliaisesti viisaan isosiskon neuvoa.    Tyttö muistuttaa vielä äitiään: ”Pyydättehän tekin isän kanssa toisiltanne anteeksi?” Äiti lupaa, että kyllä isä ja äitikin sopivat asiat joka ilta. Joskus päivälläkin. Lapsen usko on yksinkertaista ja itsestään selvää. Heidän arvostelukykynsä ei riitä kyseenalaistamaan evankeliumin voimaa, ja juuri sellaisessa yksinkertaisessa uskossa piilee Jumalan pelastussuunnitelman mittaamaton viisaus.   Aikuisen kehittyneempi arvostelukyky on Jumalan antama lahja, joka auttaa toimimaan ajallisissa asioissa järkevästi, mutta uskonasioissa sitä ei ole lupa käyttää. Jumalan työtä aikuisenkaan arvostelukyky ei riitä arvostelemaan.  Raamattu kehottaa meitä luottamaan taivaan Isän viisauteen ja uskomaan lapsen lailla. Ilman tuota neuvoa uskonkilvoituksemme olisi täysin mahdotonta.   Antti Halonen Päivämies 14/2009

Lue myös:

Alice Millerin suomennetut teokset

• Alussa oli kasvatus. Kätketty julmuus ja väkivallan juuret, (Am Anfang war Erziehung, 1980), suom. Mirja Rutanen, 1985.
• Älä huomaa. Muunnelmia paratiisiteemasta, (Du sollst nicht merken – Variationen über das Paradies-Thema, 1981), suom. Mirja Rutanen, 1986.
• Karkotettu tieto, suom. Oili Suominen, 1989.
• Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen itseyden etsintä, (Das Drama des begabten Kindes und die Suche nach dem wahren Selbst. Eine Um- und Fortschreibung, 1996), suom. Mirja Rutanen, 1996.
• Murra vaikenemisen muuri, suom. Leena Vallisaari, 1991.
• Lapsuuden kuvia, suom. Eija Kämäräinen, 1986.
• Kätketty avain, suom. Mirja Rutanen, 1989.

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Alice_Miller

Anonyymi: Jumala keijullakin? Kotimaa24 blogikirjoitus.

Ankara usko ja lapsuus Inhimillisessä tekijässä 7.3.

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä  käynnistymässä

Alinta kastia naiset ja lapset

Kukkula, Tanja: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2007.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen

Vuokko Ilola:  Lapsen usko. Blogikirjoitus 16.8.2016, Kotimaa24.

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Uskonnonvapaus.fi: lasten ja nuorten uskonnollinen asema

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Meidän perhe: Lapsi ja uskonto – kolme katsomukseltaan erilaista avioparia kertoo miten he selittävät elämän suuria kysymyksiä lapselle.

Määttä, Kaija: Kannattaa panna synti pois. Vanhoillislestadiolaisuuden lastenlehti Lasten Siioni 6/2010.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Juuret & Siivet.

”Olinko hölmö -?”

Me lestadiolaiset, vanhoilliset siis, emme ole mitenkään ”yhdestä puusta”. Uskomme samalla lailla syntimme anteeksi, mut ei kaikki allekirjoita näitä meikäläisyydessä nyt voimassa olevia elämäntapasääntöjä. Erilai ajattelevia niiden suhteen on melkoisesti muttei se ole mikään ongelma. Ainoostaan se että kaikkien kuullen ei voi omista mielipiteistään puhua.

Tämä on mielestäni yksi ongelmista joista on vähemmän ollut puhetta. On paljon uskovaisia ihmisiä, jotka eivät elä ”normien” mukaan, mutta vaikenemalla he vahvistavat normien pysyvyyttä.

Sitten on toisaalta nämä ”sinisilmäiset”, rumasti sanottuna ”tosikot”, jotka ottaa normit vakavissaan. He uskovat puhujien saarnan, että elämäntapanormit ovat autuuden ehto. Ja he saavat tälle uskomukselleen tukea, kun ne jotka eivät näin usko, vaikenevat. Lisäksi he kantaa sisäistä ahdistusta, eli kokevat vaeltavansa ns. jaetulla tunnolla, jos eivät pysty jotain kohtaa täyttämään.

Tästä tulee semmoinen vaikutelma, että ne herkemmät ja kaikessa rehellisyyteen pyrkivät uskovaiset joutuu ikään kuin naurunalaiseksi. ”Häh hää, olitpa hölmö kun otit kaiken ihan vakavissaan.”  Tämä on rankkaa, se tuntuu pahalta ja väärältä. Tulee oikeasti olo että tässä jotkut joutuu rehellisyytensä takia petetyksi. Ei reilua.

Tällainen kaksoisretoriikka taikka kaksoisviestintä on tyypillistä tuntemilleni vanhoillislestadiolaisille ja yleensä koko liikkeelle. Uskonelämän säännöistä on olemassa julkinen virallinen julistus, miten asioiden ideaalisesti pitäisi olla, ja sitten erikseen se, miten ne todellisuudessa ovat ja miten vl-uskovaiset ihmiset tosiasiassa toimivat.  Puhutaan yhtä ja tehdään toista.

Ikävintä tässä on se, että ihmiset jotka itse kiertävät sääntöjä, saattavat jopa häikäilemättä olla tuomitsemassa muita.

(Speedy)

Lue lisää:

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Meikkaus tai veikkaus

Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen (Hyrsyläinen)

Vastuu omastatunnosta puuttuu

Kristityn oma vastuu omastatunnosta on unohdettu korostettaessa kuulaisuutta kollektiiviselle ”yhteistunnolle”, joka ilmenee  elämäntapanormien noudattamisessa. Ihminen kadottaa tällöin sen mikä hänestä tekee ihmisen: henkilökohtaisen vastuunsa.

Mielestäni vanhoillislestadiolaisyhteisön elämäntapanormit voivat vaikuttaa vahingollisesti ihmisen moraalisen ajattelun kehitykseen. Yläasteiässä ihmisen kai kuuluisi herätä tuntemaan maailmantuskaa, surua ja hätää oikeudenmukaisuuden ja vaikkapa kolmannen maailman köyhyysongelman tai tasa-arvon takia. Tämän ikäisten päissä pyörivät turkistarhaeläinten riisto ja jäätiköiden sulaminen, tai vaikkapa kysymys, saako sodassa tappaa. Ja näin kuuluukin olla! Kaiken ikäisillä! Nämä ovat totisia eettisiä kysymyksiä.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, jossa on vahvat elämäntapanormit, on vaarana, että etiikka kaventuu moraaliksi, jopa moralismiksi.

Minusta on harmi, jos vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä viisitoistavuotiaan ihmisen keskeisiksi kysymyksiksi nousevat yllä kuvattujen eettisten kysymysten sijaan moralismia vastaan taistelevat kysymykset tyyliin ”eikö korvakoruja saa käyttää”, ”enkö saa kuunnella rokkia”. En tarkoita, että lestadiolaisuudessa opetettaisiin, että nämä normiasiat olisivat tärkeämpiä kuin yllä mainitut eettiset asiat, mutta nuoren elämässä ne muodostuvat helposti omaa elämää koskettavina keskeisiksi uskoon kuuluviksi kysymyksiksi, joihin suhtautuminen ratkaisee käytännössä myös sen, pääseekö täältä lopulta taivaaseen.

Mielestäni on sääli, jos yksikin ihminen ”kieltää uskonsa”, tai kokee luopuvansa uskosta/menettävänsä uskonsa kristilliseen Jumalaan meikin tai rokin takia. Ei kai kristinuskossa tästä voi olla kyse? Olisiko Jumala noin pikkumainen?

Yksilön omatunto sidottu ”yhteisön omaantuntoon”

Kysynkin nyt, onko vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä tilaa yksilön omatunnolle, sen terveelle kehittymiselle ja olemassaololle? Onko yhteisössä tilaa yksilön vastuulle?

Viimeaikoina esimerkiksi ehkäisykysymyksen yhteydessä on myös liikkeen viralliselta taholta todettu ehkäisyn olevan omantunnon asia. Kuitenkin yhteisön julkilausumissa ehkäisy sanotaan synniksi. Kun tähän yhdistetään yllä oleva ”usko avaa ymmärryksen” -argumentin, lopputulema on se, että yksilön omatunto on sidottu kulkemaan yhtä jalkaa yhteisön omantunnon kanssa.

Tästä syystä tuntuukin välillä siltä, että vanhoillislestadiolaisen omatunto on yhtä kuin yhteisön omatunto – omaa tuntoa ei siis ole. Tällöin ei ole myöskään yksilön vastuuta. On vain yhteisön vastuu.

Miten yhteisö kantaa vastuun tämän suuren yhteisöomantunnon aikaansaamista kielteisistä seuraamuksista?

Miten yhteisö kantaa vastuun vaurioista, jota vanhempien väsymys erinäisine seurauksineen saavat lapsissa aikaan. Kuka kantaa vastuun siitä, että lapsi syntyy maailmaan ei-toivottuna?

Miten yhteisö kantaa vastuunsa ympäristön suojelusta?

Mielestäni yhteisön virallisten lausunnonantajien pitäisi vähintäänkin yksiselitteisesti ilmaista, että ehkäisy ei ole syntiä, jos jonkun perheenjäsenen psyykkinen tai fyysinen terveys ei kestä uutta raskautta. Tällöin yksilölle jäisi tilaa kantaa vastuunsa raamatullisen lähimmäisenrakkauden etiikan hengessä.

Nimimerkki Virpi H. Epäkuluttajan blogissa

*     *     *

Aiheeseen liittyvää:

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Herpert:  Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Virpi Hyvärinen: Tarvitsemme glasnostia! Capitol, Kuopion hiippakuntalehti 3/2009 (Jos pdf avautuu hitaasti, teksti myös täällä)

Mite ihanaa suvareis on!

Pelkoa ei rakkaudessa ole. Iltahartaus, Virpi Hyvärinen 17.1.2011.

Juho Kalliokoski: Kuuliaisuudesta seurakunnan äänelle. 19.4.2010.

Juho Kalliokoski: Päivämies, huomio! (Kestäviä vastauksia kaivaten). 12.10.2009.

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski 2009)

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Terho Pursiainen: Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen

Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?