Avainsana-arkisto: tuonpuoleisuus

Yhteinen kohtalomme: kipinä pimeydessä, kaikille sama


Earth_in_space1

Olen 29-vuotias perheetön mies, entinen lestadiolainen. Siitä päivästä lähtien kun sisareni 37-vuotiaana kuoli äkillisesti, keskellä parasta elämää, on kuolema ja elämä olleet ajatuksissani. Tapaus käänsi mieleni ja suhteeni uskomiseen uusille urille.

Kun koko perhe olimme shokissa, ensin tuntui että usko olisi lohduttava asia. Nyt jos koskaan Jumala pystyy lohduttamaan. Mutta tapaus oli kaikessa pysäyttävyydessään niin epäoikeudenmukainen, varsinkin äidittä jääneiden lasten kannalta, että pikkuhiljaa tajusin, ”näin ei hyvä jumala koskaan tekisi”. Ei se voinut olla minkään ”hyvän olennon ” tietoisen harkinnan tulos.

Luin paljon Raamattua silloin, varmaan ensimmäistä kertaa elämässä oikein kunnolla. Otin selvää myös joittenkin Raamatun tekstien taustoista. Pääsin myös keskusteluihin erään papin kanssa.

Tie ei ollut ihan helppo. Niin vaikea kuin sitä olikaan myöntää aluksi, päädyin tähän: sisartani kohdannut äkillinen kuolema oli sattuma. Kauhea asia, joita tapahtuu. Tapaus jolle on olemassa biologinen selitys. Piste.

Nykyään olen sitä mieltä, että jumala on joko sokea, kuuro ja autistinen tapaus, tai häntä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta.

Koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan,  puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa.

Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan.

Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen — suoraa päätä vainajien joukkoon! tahdenlento5

Syö siis leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi. …Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): ateismi, atheism, eettisyys, epäily, iankaikkinen elämä, ihmisarvo, ilo, kadotus, kuolema, opilliset kysymykset, Raamattu, spiritualiteetti, taivas, vapaus, vastuullisuus, yksinäisyys

Elämän arvo on sen katoavuudessa


Mielestäni elämä on täysin arvokas ainutkertaisena. Ollakseen arvokas ihmisyksilön elämän ei tarvitse jatkua kuoleman jälkeen. Elämän arvo ja sen pyhyys on juuri sen katoavuudessa.

…Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): iankaikkinen elämä, ihmisarvo, kuolema, pelko, pelot, spiritualiteetti, taivas, taivasikävä, tiede, toivo, tulevaisuus, tuomiopäivä, yksinäisyys

Jorma Hentilä: Tässä uskossa pääsee taivaaseen


Mediassa pyörii vanhoillislestadiolaisuudesta paljon huhujen perusteella kirjoitettuja perättömiä juttuja, on vanhoillislestadiolainen yhdeksän  lapsen isä Jorma Hentilä todennut MTV3:n haastattelussa. Lestadiolaisnuoret ovat joutuneet tämän takia usein kiusatuksi. Hentilä on halunnut kertoa julkisuuteen siitä, millaista uskovaisen perheen elämä todellisuudessa on ja mikä on uskon päämäärä. Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): avioliitto, ban of television, bans, elämäntapa, eroaminen uskosta, forbidden things, helvetti, iankaikkinen elämä, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, johtajat, kadotus, kiellot, kontrollointi, kuolema, lapset, leimaaminen, naisen asema, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelastus, perhe, rauhanyhdistys, seurat, suurperhe, synnit, syntilista, taivas, televisio, televisiokielto, uskon jättäminen, uskon perusteet

Lasinen meri Nivalan seuroissa


Kesä oli nupullaan, ruoho tuoksui varovasti, ilma oli heleä ja kevyt kosketella. Rauhanyhdistyksen portaiden eteen oli tuotu tuomia, joiden lehdet ja kukat olivat lurpahtaneet, roikkuivat velttoina oksien alla. Lapsista neljä vanhinta oli päässyt isän mukana Nivalaan seuroihin.

Ne olivat kesäseurat ja kestivät kaksi päivää. Pojat hävisivät heti omille teilleen, juoksemaan sinne tänne, ampumaan ritsalla kissoja, töllistelemään läheltä kiikutuksiin tulevia, norkoilemaan tädeiltä karamelliä.

Isosisko ja minä pysyttelimme tiiviisti isän kintereillä, kuuntelimme kärsivällisesti pitkät puheet, vaikka selkää väsytti ja täyden salin raskas ilma nukutti. Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. Mutta jos saarnattiin Daavidista ja Goljatista kuuntelin iloisin mielin joka sanan.

Väliajalla söimme päivällistä saarnamiesten kanssa talon pienessä ruokasalissa. Maallikkoveljiä oli useita, pappeja vain kaksi, kovaääninen tyttö 2mutta huonokuuloinen rovasti ja meidän isä. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, muoviliina. Istuimme isän molemmin puolin, saarnamiesten välissä, pieninä ja laihoina, hihattomat kesämekot päällä, kovaääninen rovasti aivan vastapäätä.

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin…

Tiesimme isän toivovan ettei meitä tässä pöydässä edes huomattaisi. Rovasti oli se, joka puhui koko ajan. Äiti kerran sanoi, että se puhuu siksi niin paljon, ettei muut pääse puhumaan, silloinhan se ei itse kuulisi.

Vitsejä kai ne olivat, rovasti puhui ruoka suussa, ehkä niissä oli jotain tuhmaakin, sillä rovasti hiljensi aina ääntään jutun ratkaisukohdassa, kaikki miehet kurkottivat kaulaansa kuullakseen, sillä puhetta ei ollut tarkoitettu hellan ääressä häärivien uskonsisarten kuultavaksi; sitten rämähti naurunremakka, rovasti ylimpänä. Hän läimäytti nutturapäistä lihavaa tarjoilijaa kevyesti takamuksille ja aloitti heti uuden jutun. Minun oli vaikea saada ruokaa alas, kun ylhäällä edessäni pieksi avonainen suu, jossa aladobi jauhautui, jos nyt pysyi suussa naurun ajan.

Katselin kukallisia tennareitani, toivoin, että olisin ollut muualla. Söin perunat, mutta aladobin pala tutisi lautasellani. Minä en voinut koskea siihen.

Yötä oltiin uskovaisen kansakoulunopettajan kotona. Pojat nukkuivat isän kanssa olohuoneen aukivedetyllä sohvalla ja me tytöt talon aikuiseksi kasvaneen ja kotoa pois muuttaneen tyttären huoneessa. Olohuoneen kirjahyllyssä oli pullossa käärme joka killui kellertävässä nesteessä ja näytti aivan elävältä, vaikka opettaja sanoikin, että se on kuollut.

Unen päästä oli vaikea saada kiinni. Mielessä kiemurteli kirjahyllyn käärme, sydämessä kaiversi päivällä kuultu saarna. Tylliverhojen tuolla puolen näytti olevan vaaleaa kuin päivällä, lehtikään ei puussa liikkunut, tuuli oli mennyt jo nukkumaan. Meillä oli mukana uudet paperilakanat, jotka tuntuivat kylmiltä ja kovilta, melkein rapisivat kun kylkeä käänsi.
– Etkö sä saa unta, kysyi isosisko.
– En…
– Älä sinä siitä saarnasta huoli, kyllä minäkin olisin varmasti ollut tyhmä neitsyt, ei olisi lamppu palanut Yljän tullessa…taivas ja ristit p

Seuroista sai paljon miettimisen aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa, aukeaa eteen.

Sanankuulijat nyökyttelivät vakavina, miehet kumarassa, naiset alistuneen näköisinä, jupisivat ja huokailivat hiljaa.

Taivasikävä. Vaikka kuinka sitä ikävää yritettiin paisutella minä en osannut elää taivasta varten, halata taivaaseen. Minusta maan päälläkin oli ihan mukavaa. Ja armon lasinen meri. Se tuntui kolkolta ja karmealta ajatukselta. Lasinen meri. Armon meri on lasinen ja kirkas, se ei liiku, vaikka maailman synnin laineet loiskivat yli laidan. Jotkut saarnamiehet niin mielellään kuvailivat maailman pahuutta. Isä jätti sen yleensä vähemmälle.

Ote Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö, s. 26-28.

*       *       *

Lue myös:

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Lucas: Alinta kastia naiset ja lapset

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Jaana Märsynaho: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö. Lukukausi-blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Syntien taakka nelivuotiaalle

Uskottomien uskottomana lapsena (Kirjailija Rikka Pelo)

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1960-luku, 1970-luku, ahdistus, epäily, epäilykset, hengellisyys, iankaikkinen elämä, kasvatus, kirjallisuus, lapset, lapsuus, lähihistoria, maallikkosaarnaajat, miehen asema, naisen asema, normit, nuoret, pelastus, pelko, pelot, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, romaani, sananjulistajat, seurat, spiritualiteetti, synnit, syyllistäminen, syyllisyys, taivas, taivasikävä, vihjailu