Tyttären kysymys vanhoillislestadiolaiselle isälle

Viiden tyttären isä kertoo.

Ajelemme iltapimeällä tyttäreni kanssa kotia kohti. Tällaisissa tilanteissa syntyy usein hyviä keskusteluja. Niissä huomaan välillä joutuvani vaikeuksiin yrittäessäni löytää hyviä perusteluja itsestäänselvinä pitämilleni kysymyksille.

Mutta jokainen sukupolvi kysyy samalla tavalla, uteliaasti, ehkä kyseenalaistaenkin. Ja vanhemman tehtävä on vastata.

Taaskaan ei jälkikasvu päästä vähällä. Keskustelu liikkuu tasa-arvoteemassa.

– Isä, miksi naiset eivät ole seuroissa puhujina? Miksi miehet ovat kuuluttajina, kantavat kolehtia, ovat järjestyksenvalvojina? Miksi naiset eivät ole johtajia?

Tyttö on kulkenut silmät ja korvat auki.

Kysymysten sävy ei ole vaativa vaan ihmettelevä.

– Miksi suviseuroissa esilaulajana ovat vain miehet?

Advertisement

Olisin halunnut äidin syliin

”Itken nuoruutta joka loppui liian nopeasti ja keski-ikää joka siintää liian kaukana. Itken lapsia jotka jäävät sylittämättä ja miestä joka jää suutelematta. Itken päiviä joina aurinko ei nouse ja öitä joina kuu tuijottaa kasvojani kuolemankalpeana. Itken iloa joka katosi ja surua joka on kätkettävä.” – Pauliina Rauhala: Taivaslaulu.

–  Minulla on yksi ainoa muistikuva sylissä istumisesta tai pikemminkin äidin syliin pyrkimisestä. Alle kouluikäisenä pelkäsin joulupukkia. Pyrin äitini syliin, mutta olin jo tuolloin, alle kouluikäisenä, ”liian iso tyttö pelkäämään” ja ”liian iso syliin”.  – Nimimerkki ”Sairaanhoitaja”.

*     *     *

–  Kyse on ahtaalle ajettujen, väsyneiden naisten epätoivosta. Heidän äitiytensä kestää usein vuosikymmenien ajan ja he ovat paljon lasten kanssa yksin. Neuvottomuus sekä hoivaan että kasvatukseen ja ehkä myös oman elämäntilanteen vaihtoehdottomuuteen voi purkautua tällaisena. – Tutkija Johanna Hurtig äitien harjoittamasta väkivallasta, joka ilmeni lasten kokemuksissa, tutkimuksessa Taivaan taimet. Kaleva 16.10.2013.

Lapsen puheenvuoro

Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirjan Usko, toivo ja raskaus aikaansaama julkinen keskustelu on repinyt minussa, 12-lapsisessa

Lääkäri: Lestadiolaisen tytön yksityisyys ja terveys uhattuna

”Oletko kiltti tyttö vai etkö? Kuulutko joukkoomme? ” – Miksi niin moni pohjoissuomalainen nuori kieltäytyy rokotuksesta? Voiko HPV-rokotuksen ottaminen johtaa tytön eristämiseen uskonyhteisöstä? Voidaanko uskonyhteisöön kuuluvalle turvata henkilökohtainen vapaus ratkaista rokotussuojansa itsenäisesti? Mikä on lääkärin ja terveydenhoitajan ammattietiikka näissä tilanteissa?

Näin kysyy anonyymisti pohjoissuomalainen erikoislääkäri. Muutkin terveydenhuollon ammattilaiset ovat olleet huolissaan siitä, että lestadiolaiset diagnostisoivat toisiaan eikä yksilöllä ole aina lupaa omalle henkilökohtaiselle ratkaisulleen terveyskysymyksissä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa rauhanyhdistys-yhteisön kanta määrittää sitä, millaisen ratkaisuun yksilö, tyttö ja nainen, voi ja saa päätyä henkilökohtaisessa elämässään, kuten terveyden ja sukupuolielämän ratkaisuissaan. Siksi oululaislääkäri vaatii, että järjestelmällisesti jokainen rokotusikäinen tyttö tulee marssittaa vuorollaan terveydenhoitajan luokse keskustelemaan ja saamaan tietoa rokotuksesta. Näin hän voi terveydenhoitajan kanssa, faktoihin perustuen, kahden kesken ratkaista, haluaako hän ottaa rokotuksen tai olla ottamatta.

Vain näin voidaan turvata jokaiselle nuorelle yksityisyys ja omakohtainen ratkaisumahdollisuus sekä tuki, henkilökohtaisessa ja erityisesti lestadiolaisperheessä kasvavan tytön kohdalla arassa kysymyksessä. Kohdunkaulan syövälle altistaa myös muun muassa tupakointi, joka tunnetusti on erityisen yleistä lestadiolaisnuorten keskuudessa.  

Tyttöjen HPV- eli papilloomavirusrokotukset on käynnistetty syksystä 2013 lähtien, osana

Lestadiolaiset vievät ehkäisykielto-oppia Länsi-Afrikan naisille

Vanhoillislestadiolaiset ovat päättäneet vahvistaa lähetystyötään Länsi-Afrikan maissa,  erityisesti Togossa, Kongossa, Senegalissa, Gambiassa ja Ghanassa. Lestadiolaisten lähetystyön tavoitteena  on saada paikalliset ihmiset kääntymään vanhoillislestadiolaisiksi sekä sitoutumaan olemaan käyttämättä raskauden ehkäisyä. Ehkäisykielto on yksi olennaisimmista vanhoillislestadiolaisuuden opinkappaleista.

Vasemmalla: Lapsia kotipihallaan Togossa. Oikealla: SRK:n puheenjohtaja Viljo Juntunen haastattelussa Helsingin Sanomissa 7.9.2014.

Lestadiolaisuuden leviäminen  tulee Länsi-Afrikan oloissa johtamaan naisten ja myös pikkulasten kuolleisuuden

Va-va-ilta!

Va-va-ilta.  Vaipoista Vapaata iltaa mentiin tyttöjen kanssa viettämään. Porukalla, meitä oli kuusi äitiä ja kolme vauvaa. Tai piti olla kuusi mutta yksi tekstasi viime hetkellä että ei sitten pääsekkään. Sisaren syy oli

Olet juuri täyttänyt 17

Olet  juuri täyttänyt 17 vuotta ja lukiosi toinen vuosi on puolessa välissä. Olet jo pitemmän aikaa tuntenut ikäisesi pojan. Olette keskustelleet paljon ja molemmat tunnette toisianne kohtaan muutakin kuin kaveruutta. Olette salaa muilta ihmisiltä ”treffailleet” ja viettäneet kahdenkeskistä aikaa jo puolen vuoden ajan.

Haluatte kuitenkin olla varmoja, että suhde on kestävällä pohjalla. Sen takia ette ole uskaltautuneet aloittaa julkista seurustelua, vaikka tiedätte yhteisön sitä vaativan. Yhteisö painostaisi teidät pian kihloihin ja naimisiin.

Se ei teistä ole

Meikkaamiskielto on vl-naisen huntupakko

Ajattelinpa tässä kertoa oman ”psalmini” josta saa jokainen olla ihan mitä mieltä haluaa. Olin julkisesti, siis virallisesti, vanhoillislestadiolainen (vl) noin 30-vuotiaaksi asti. Asia joka alkoi minua erityisesti nyppimään, ensin murrosiässä, ja sitten enemmän siinä kaksvitosena  oli meikkaamiskielto. Tunsin sisäistä halua kaunistautua ja olla naisellinen

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Kesä oli nupullaan, ruoho tuoksui varovasti, ilma oli heleä ja kevyt kosketella. Rauhanyhdistyksen portaiden eteen oli tuotu tuomia, joiden lehdet ja kukat olivat lurpahtaneet, roikkuivat velttoina oksien alla. Lapsista neljä vanhinta oli päässyt isän mukana Nivalaan seuroihin.

Ne olivat kesäseurat ja kestivät kaksi päivää. Pojat hävisivät heti omille teilleen, juoksemaan sinne tänne, ampumaan ritsalla kissoja, töllistelemään läheltä kiikutuksiin tulevia, norkoilemaan tädeiltä karamelliä.

Isosisko ja minä pysyttelimme tiiviisti isän kintereillä, kuuntelimme kärsivällisesti pitkät puheet, vaikka selkää väsytti ja täyden salin raskas ilma nukutti. Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. Mutta jos saarnattiin Daavidista ja Goljatista kuuntelin iloisin mielin joka sanan.

Väliajalla söimme päivällistä saarnamiesten kanssa talon pienessä ruokasalissa. Maallikkoveljiä oli useita, pappeja vain kaksi, kovaääninen mutta huonokuuloinen rovasti ja meidän isä. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, muoviliina. Istuimme isän molemmin puolin, saarnamiesten välissä, pieninä ja laihoina, hihattomat kesämekot päällä, kovaääninen rovasti aivan vastapäätä.

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin…

Tiesimme isän toivovan ettei meitä tässä pöydässä edes huomattaisi. Rovasti oli se, joka puhui koko ajan. Äiti kerran sanoi, että se puhuu siksi niin paljon, ettei muut pääse puhumaan, silloinhan se ei itse kuulisi.

Vitsejä kai ne olivat, rovasti puhui ruoka suussa, ehkä niissä oli jotain tuhmaakin, sillä rovasti hiljensi aina ääntään jutun ratkaisukohdassa, kaikki miehet kurkottivat kaulaansa kuullakseen, sillä puhetta ei ollut tarkoitettu hellan ääressä häärivien uskonsisarten kuultavaksi; sitten rämähti naurunremakka, rovasti ylimpänä. Hän läimäytti nutturapäistä lihavaa tarjoilijaa kevyesti takamuksille ja aloitti heti uuden jutun. Minun oli vaikea saada ruokaa alas, kun ylhäällä edessäni pieksi avonainen suu, jossa aladobi jauhautui, jos nyt pysyi suussa naurun ajan.

Katselin kukallisia tennareitani, toivoin, että olisin ollut muualla. Söin perunat, mutta aladobin pala tutisi lautasellani. Minä en voinut koskea siihen.

Yötä oltiin uskovaisen kansakoulunopettajan kotona. Pojat nukkuivat isän kanssa olohuoneen aukivedetyllä sohvalla ja me tytöt talon aikuiseksi kasvaneen ja kotoa pois muuttaneen tyttären huoneessa. Olohuoneen kirjahyllyssä oli pullossa käärme joka killui kellertävässä nesteessä ja näytti aivan elävältä, vaikka opettaja sanoikin, että se on kuollut.

Unen päästä oli vaikea saada kiinni. Mielessä kiemurteli kirjahyllyn käärme, sydämessä kaiversi päivällä kuultu saarna. Tylliverhojen tuolla puolen näytti olevan vaaleaa kuin päivällä, lehtikään ei puussa liikkunut, tuuli oli mennyt jo nukkumaan. Meillä oli mukana uudet paperilakanat, jotka tuntuivat kylmiltä ja kovilta, melkein rapisivat kun kylkeä käänsi.
– Etkö sä saa unta, kysyi isosisko.
– En…
– Älä sinä siitä saarnasta huoli, kyllä minäkin olisin varmasti ollut tyhmä neitsyt, ei olisi lamppu palanut Yljän tullessa…

Seuroista sai paljon miettimisen aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa, aukeaa eteen.

Sanankuulijat nyökyttelivät vakavina, miehet kumarassa, naiset alistuneen näköisinä, jupisivat ja huokailivat hiljaa.

Taivasikävä. Vaikka kuinka sitä ikävää yritettiin paisutella minä en osannut elää taivasta varten, halata taivaaseen. Minusta maan päälläkin oli ihan mukavaa. Ja armon lasinen meri. Se tuntui kolkolta ja karmealta ajatukselta. Lasinen meri. Armon meri on lasinen ja kirkas, se ei liiku, vaikka maailman synnin laineet loiskivat yli laidan. Jotkut saarnamiehet niin mielellään kuvailivat maailman pahuutta. Isä jätti sen yleensä vähemmälle.

Ote Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö, s. 26-28.

*       *       *

Lue myös:

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Lucas: Alinta kastia naiset ja lapset

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Jaana Märsynaho: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö. Lukukausi-blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Syntien taakka nelivuotiaalle

Uskottomien uskottomana lapsena (Kirjailija Rikka Pelo)