Järjetöntä! Eli sana viikonvaihteeksi

Uskomisen ydin koskee kaikkia maailman ihmisiä kaikkina aikoina. Se piilee täyden, ehdottoman armon osallisuudessa. Mutta miksi tätä ei ymmärretä?  ”Täällä me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin…” , sanoo Paavali.

Omakohtainen usko kuuluu irrationaalisuuteen. Mutta uskonnolliset opit ovat rationaalisia ilmiöitä. Opilliset kuviot ovat

Advertisement

Maailmassa

Maailmassa (2004) – Pia Andellin käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva kahdesta erilaisesta lapsuudesta, kahdesta lestadiolaisperheissä kasvaneesta miehestä ja heidän elämänratkaisuistaan.

Musiikki: Timo Hietala. (Produced by Production House/ Liisa Akimoff. Distributor Arte Channel France.)

ooo

Osa 1

SRK:n linjaus: Kun vl-perheen lapsi uskoo toisin, hän menettää vanhempiensa tuen

SRK:n perhe- ja diakoniatyössä on seurattu huolestuneina nykyistä tilannetta rauhanyhdistyksissä.  Vanhoillislestadiolaisen liikkeen nuoremmasta polvesta aika moni on irtaantunut liikkeestä.

Päivi ja Veli Tuomivaara antavat artikkelissaan neuvoja niille, joiden läheinen on näin päättänyt.

Tuomivaarat pitävät lähtökohtaisesti selvänä, että kun lapsi tai nuori irtaantuu vanhoillis-lestadiolaisuudesta, hän on silloin ”luopunut uskosta”.  Tämä on tietenkin monia uskovaisia loukkaava käsitys. 

Varsin monet herätysliikkeestä irtaantuneet uskovat edelleen Jumalan Pojan lunastaneen heidänkin syntinsä ristinpuulla. He uskovat edelleen Jumalaan.

Tuomivaarat voisivat vakavasti miettiä, mitä heidän sanansa saattavat merkitä herkälle lapselle ja nuorelle. Miksi hänen uskonsa ei kelpaa vanhemmille, kun se kelpaa Jumalalle?

Kirjoittajat esittävät lisäksi näkemyksen, että vanhoillislestadiolaiset vanhemmat eivät voi tukea lastaan tämän elämänkatsomusta koskevassa pohdinnassa, mikäli tämä päätyy toisenlaiseen uskonnolliseen katsomukseen kuin he itse.Tämä kuulostaa monesta oudolta. Herää kysymys, onko vanhempien tuen epääminen lapselta ja nuorelta tosiaan SRK:n perhe- ja diakoniatyön linjaus.

Asian voi ehkä ymmärtää, kun muistaa, että vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan

Vangin vapaapäivä

Armo?

Tuuli lennättää lehtiä ja pyörittää niitä ympäri, ympäri.

Toimitalon pyöritystä vai elävää uskoa?

 

”Seuroissa käyminen sosiaalisena tapahtumana on minulle ahdistavaa. Toivoisin että meillä ei olisi hienoja rauhanyhdistyksiä. Toivon, että kaikki toimitalon ylläpitämiseen liittyvät toiminnot olisivat täysin vapaaehtoisia ja että emme sekoittaisi uskomista ja toimitalon ylläpitämistä keskenään. Voisimme aivan hyvin pitää koti- tai kirkkoseuroja.”

Wanted: Paavali rauhanyhdistykselle!

Lestadiolaisuudessa pitäisi tapahtua sama suuri käänne, minkä Paavali teki aikanaan kristinuskolle. On tehty suuri erehdys, kun nyky-lestadiolaisuudesta on tehty ”etnistä” kasvatuskristillisyyttä.

Paavali irrotti kristinuskon sen juutalaisesta perinteestä ja avasi uskon universaaliksi koko maailmalle.

Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita

Se että jako [vuohiin ja lampaisiin] on olemassa ei tarkoita sitä että tietäisimme missä jakolinja menee. – Topi Linjama 2010.

”Muistan, kuinka turvallista oli pienenä poikana istua seuroissa, nukahtaa isän tai äidin lämpimään syliin siionin laulujen kaikuessa. Muistan, kuinka sydäntä puristavasta pahasta olosta pääsi eroon, kun sai uskoa syntinsä anteeksi, pois pyyhityiksi. Armosta. Yksin Armosta.

Muistan, kuinka kasvaessani tajusin, etten ole kuten toiset. Minulle kerrottiin, että olen ”uskovainen”.

Hämmentyneenä katsoin maailmaa ja opin, että on me ja muut. Pelastuvat, ja ne, jotka kerran tuhotaan.

Ajatuksia ajassa

Viimeaikaisista tapauksista tässä tuli mieleen asioita ajassa. Aika on paha, se on paha, joo.  Itse olen vl, mutta siitä huolimatta jotenkin saatan ymmärtää arvostelijoidenkin tunteita ja ajatuksenjuoksua.

Vl:ien keskuudessa on ihan selkeästi lakihenkisyyttä, (lieneekö historiallinen jäänne?).  Jotkut käyttävät edelleenkin hengellistä väkivaltaa ja painostusta toisia uskovaisia kohtaan, mikä on todella surullista ja väärin. Olen ensimmäinen myöntämään useammankinkaltaiset kipupisteet (onkohan tuo oikea sana).  

Itse koen kyllä vahvasti, että minun paikkani on tässä yh-teisössä. Kaikesta huolimatta. Tämä on minun hengellinen kotini.

”Pelkoa ei rakkaudessa ole”: iltahartaus

Tammikuussa YLE Radio 1:ssä alkoi uudenlainen iltahartaussarja, jolle on perustettu myös oma Facebook-yhteisö. Ensivaikutelmien perusteella kirkko tavoittelee hartausohjelmiin uudentyyppistä ihmisläheisyyttä, vuorovaikutusta, dialogia, persoonallista otetta.

Kilvoittelu armon varassa

Kun täällä jo käsiteltiin armoneuvojen käsitettä, jossa olemme yleisessä puheenparressa ajautuneet harhapoluille, lienee soveliasta jatkaa kielenkäytön pohdintaa. Kielellä  ja käsitteillä luodaan uskonkäsitys , jonka varassa nekin vaeltavat, jotka eivät ehkä itse perehdy Raamattuun ja kristinoppiin.

Toinen meillä vääristyneenä esiintyvä käsite on kilvoittelu. Ei se ole yksi tai kaksi kertaa, kun sananjulistaja puhuttelee kuulijoita ja kehottaa kilvoittelemaan ja torjumaan ”syntiä ja saastaisuutta” ja nimenomaan nimeltä mainittuja syntejä.

Tämä saattaa monesta kuulostaa oikeanoloiselta, ”yksinkertaiselta uskolta”, mutta se ei todellisuudessa ole sitä. Todellinen kristillisyys on vielä yksinkertaisempi asia – mutta silti vaikeampi järjelliselle rakentaja-ihmiselle ottaa vastaan.

Kristillisten käsitteiden vääristymiin  ja harhaanjohtavaan sananjulistukseen on olemassa selityksiä. Keskeinen selittävä tekijä lienee kristillisyydellemme tyypillinen konkreettinen ajattelutapa. Taipumus konkreettiseen ja samalla auttamatta pinnalliseen hengelliseen ajatteluun nousee historiallisesti tarkastellen tietenkin suoraan pietismistä.

Kuten on monta kertaa tullut todetuksi, synti ymmärretään konkreettisesti moninaisiksi vältettäviksi teoiksi, ja jopa Jumalan valtakuntakin ymmärretään konkreettisesti silminnähtävänä, organisoituneena yhteisönä. Niinpä taipumus tulkita uskonkysymyksiä hyvin konkreettisesti on johtanut siihen, että myös itse uskossa osoitetaan olevan konkreettisia tunnuspiirteitä.

Kuitenkin, puhtaan evankeliumin uskominen vaatii vahvaa uskallusta näkymättömään, ei-konkreettiseen (Hepr. 11:1). Vain se tarjoaa todellisen vapahduksen. Muunlainen asennoituminen merkitsee kiinnittäytymistä näkyväiseen, ajalliseen, ihmiseen ja tämänpuoleiseen. Tätä lienee monen kristillisyyden nykyopetukseen sopeutuneen vaikea ymmärtää. Suosittelen kuitenkin yrittämään.

Miten kilvoitus sitten pitäisi ymmärtää?

Ensinnäkin on syytä korostaa, että kilvoitus ei todellakaan merkitse kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä ”hyvästä valtakunnasta” käsin. Kilvoitus ei merkitse yksittäisten normeissa kiellettyjen (synniksi määriteltyjen) tekojen välttelyä. Kilvoitus merkitsee sen sijaan Jumalan Pojan armon tarkastelua kristityn oman elämän näkökulmasta.

Kilvoittelulla uskovainen haluaa  säilyttää Kristuksen vanhurskauden elämän tärkeimpänä asiana. Ettei mikään muu asia, tapakulttuurin tai perinnäissäännön noudattaminen, nousisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa vaeltaminen.

Tässä on kaksi näkökohtaa. Toisaalta meidän tulee kilvoitella siinä, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä. Sillä kuten Luther katekismuksessa korostaa: Kristityn elämään kuuluu kamppailu vanhan ihmisen ja uuden ihmisen välillä, ja siinä jäämme näkemään itsemme kokovikaiseksi  (peccator). Toisaalta meidän tulee kilvoitella siinä, että pidämme ainoana apunamme ja lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa. Tällöin olemme pukeutuneet täydelliseen vanhurskauteen.  Uskovainen on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen (simul iustus et peccator).

Kilvoittelua ei siis ole se, että olemme kuuliaisia seurakunnalle, kun noudatamme perinnäissääntöjä, niitä niin sanottuja ”armoneuvoja”. Sen sijaan me olemme silloin joutuneet suoraan lain alle, ”ojasta allikkoon”. Juuri nämä yhteiset normit, joiden rikkominen katsotaan synniksi ja jopa peräti uskon kieltämiseksi, ovat sitä lakia (kristitylle).

Kilvoittelua on meille riittämiin juuri tässä, että kuuliaisuus seurakunnalle ei pääsisi tulemaan kristityn ja puhtaan evankeliumin väliin. Jos kristillisyydessä asetetaan sitovia normeja noudatettavaksi, silloin vääjäämättä niin käy. Näin on käynyt.

Luther kirjoittaa Isossa Katekismuksessa: ”Se [synti] pysyy meissä lihamme tähden, jota yhä kannamme mukanamme. – – Siksi kristikunnassa kaikki on olemassa sitä varten, että saisimme sen keskuudessa sanan ja merkkien välityksellä joka päivä elämämme loppuun asti sulaa syntien anteeksiantamusta. Se tapahtuu omantuntomme lohduksi ja rohkaisuksi. Pyhä Henki vaikuttaa näin sen, ettei meihin jäänyt synti pysty meitä vahingoittamaan.”

Lain alla elävistä Luther toteaa: ”…kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Siellä ei liioin voi olla mitään pyhyyttä. Itse ovat itsensä heittäneet ulos ja erottaneet kristikunnasta ne, jotka yrittävät etsiä ja ansaita pyhyyttä omin teoin eivätkä etsi sitä evankeliumista ja syntien anteeksiantamuksesta.” (Iso Katekismus, 381.)

Uskomisessa huomion ei siis pidä asettua synnin välttämiseen vaan Kristuksen sovitustyöhön, armoon. Yksin sen varassa on pelastus.

Tämän kaksoisvalotuksen näkymän tavoitti 1800-luvun uskovainen, kalastaja ja lauluntekijä Gustaf Skinnari.

Kirkasta, oi Kristus, meille
ristinuhri Golgatan,
josta meille langenneille
loistaa sydän Jumalan.
Uskon silmä kiinnitä
aina kohti ristiä.

Ei siis alla kiusausten
epäillä nyt tarvitse,
eikä tiellä huokausten
epätoivo vallitse,
kun on täysi sovitus,
sielun turva, pelastus.

(Kirjoitti: ”Verstaalla pohtija”)

Lue myös:

Luther: Iso Katekismus

Syntikäsitys