Avainsana-arkisto: uskon kadottaminen

Kun kielsin uskon


Kielsin uskoni (=erosin uskosta) yläasteikäisenä, 8. luokalla. Vaikka olin tehnyt päätöksen uskosta luopumisen suhteen jo ala-asteella, asian esille tuominen ei ollut helppoa.
Mietin kauan, miten ja missä tilanteessa kertoisin asiasta.

Meinasin monesti ottaa asian puheeksi, mutta aina se vain jäi. Yritin jatkaa uskovaisen elämää, mutta se ei oikein onnistunut. En sopinut enää siihen muottiin, johon uskovaiset sopivat.

Elin kaksoiselämää. Halusin kertoa tilanteestani, mutta pelkäsin ihmisten reaktioita. Pelkäsin jääväni ihan yksin.

Lopulta kerroin päätöksestäni vanhemmilleni erään riidan yhteydessä.
He luulivat kauan, että tein eroamispäätöksen vain, koska olin vihainen.

Riitatilanne alkoi lähestyä loppuaan. Kohta minulle julistettaisiin evankeliumin ilosanomaa ja kaikki olisi  taas kuten ennenkin.. Vai olisiko? Saisinko nyt sanottua sen, mitä olen niin pitkään halunnut sanoa?

Pelkäsin vanhempieni suuttuvan hirmuisesti tai romahtavan täysin edessäni.

Päätin silti kertoa heille.

–  Haluathan sinä vielä uskoa kaikki synnit anteeksi?
–  En halua… En ole enää uskovainen!

Seurasi hetken hiljaisuus ja molemmat silmäparit tapittivat minua epäuskoisena.
Äiti purskahti itkuun, isä painoi hiljaa päänsä alas.
Muutama minuutti kului.

Vanhemmat tarjosivat uudelleen evankeliumia, en halunnut vastaanottaa sitä. Äiti itki lisää, isä taisteli kyyneliä vastaan.

–  Tarkoitatko, että sinä olet uskosta nyt sitten luopunut?

Vastasin myöntävästi. Kysyin, olenko heille silti edelleen tärkeä. Vastaukseksi sain kaksi tiukkaa halausta ja ”Tietenkin olet!”
Siihen keskustelumme loppui siltä erää.

Äiti ja isä lähtivät huoneestani. Äiti itki isän kainalossa, isäkin taisi itkeä.

Minä jäin yksin huoneeseeni ajatusteni kanssa. Olo oli epätodellinen: nytkö minä tein sen?
Sinä yönä huoneessani ei nukuttu. Eikä varmaan vanhempienkaan huoneessa. He olivat perheestäni ensimmäiset, jotka kuulivat uutiset.

Vaikka olin mielessäni käsitellyt ja kypsytellyt asiaa jo monta vuotta, tuli se silti itselleni odottamattoman isona asiana. Nyt olin riuhtaissut itseni irti, nyt minä olin vapaa. Olin valtavan helpottunut ja ylpeä itsestäni. Enää ei tarvitsisi elää kaksoiselämää!

Kuitenkin tuntui, että osa minusta puuttui. Minua ahdisti, koska en tiennyt mikä se puuttuva osa oli. Usko se ei ollut. Tai ehkä sittenkin oli. Se oli ollut osa minua niin kauan, että se vei mennessään myös…

Jatka lukemista Nyt vapaa olen -blogista täältä.

*        *        *

Ajattelemisen aihetta antoi 16-vuotias opiskelijanuori Keski-Suomesta.  

*        *        *

Lähde:

Nyt vapaa olen: Ex-vanhoillislestadiolaisen blogi, joka käsittelee uskosta eroamista ja uuden elämän rakentamista.

*       *       *

Kokemuksia vl-uskosta irtaantumisesta:

Anonyymi: Kaksijakoinen maailmankuva purkautui

Anna Egutkina: ”Tajusin, että olin jo helvetissä” – Häpeä, pohjaton pelko, syyllisyys ja mielenterveysongelmat. Nämä asiat yhdistävät monia uskonnollisista liikkeistä eronneita. Iltalehti 11.8.2019.

Mikko Huhtala: Polkuni lapsuudesta aikuisuuteen. Teoksessa: Vanhoillislestadiolaisuus tienhaarassa, s. 80 – 82.  Toim. Matti Myllykangas ja Mikko Ketola  Vartijan e-kirja, 2013.

Vuokko Ilola: Vetoan taas teihin rakkaat ”veljet ja sisaret”. Kotimaa24, blogikirjoitus 27.10.2014.

Irtiotto kaksoiselämästä. Oululaisnuoren ajatuksia.

Jenni: Häpeästä rohkeuteen?

Juurettomuuden tunne. Blogikirjoitus, Nyt vapaa olen -blogi 28.7.2016.

Sauli Karhu: Pakolaisena. Saulin blogi 13.4.2014.

Sauli Karhu: Uskonto-somekeskustelujen osapuolet. Uskosta näkemiseen? -blogin blogikirjoitus 17.10.2016.

Kuka ja mikä minä oikeasti olen? Saara Tuomaalan ajatuksia.

Topi Linjama (toim.): Nyt vapaa olen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Hai 2014. Luettavissa vapaasti verkossa.

Maija Maitoparta: Jätimme uskon lastemme tähden

Päivi Marin: Tiukasta uskonyhteisöstä eroaminen stressaa ja voi sairastuttaa. Kotimaa24 23.6.2016.

Meri: Heinä : ajatuksia valinnasta & uskonnosta. Blogikirjoitus, Laivat jotka kuiskivat -blogi 5.6.2015.

Meri: Laulun kaupungissa. Blogikirjoitus, Laivat jotka kuiskivat -blogi 29.6.2015.

Orava: Pastellinsävyinen elämä: nuoren perheenisän kuvaus irtaantumisesta vl-liikkeestä.

Salla Remes-Ylönen: Nyt vapaa olen. Suoria sanoja ja pehmoilua -blogi 18.3.2014.

Salla Remes-Ylönen: Odotan sitä päivää.  Suoria sanoja ja pehmoilua -blogi 4.2.2013.

UUT ry. Vertaistukiryhmät

Vanhoillislestadiolaisuuden syntilista

Vl-liikkeen jättänyt Matias: Elämä on lahja

Vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. Hakomaja.

4 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, ehkäisykielto, ekologia, elämäntapa, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, identiteetti, identity, ihmisarvo, ihmisoikeudet, ilmastonmuutos, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, Kotimaa, lapsuus, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, nuoret, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, perhe, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, rukoileminen, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, valta, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yksinäisyys

Yksinäinen vaeltaja matkasaatossa


Suviseurat ovat nyt taas takana, ne ainoat seurat joissa voit minut tavata.

Täällä minä joka kuljen tässä matkasaatossa hiljaa ja huomiota herättämättä kuin varjo suviseuroissa telttaa kiertävässä ihmisjoukossa. Kuin yksi monista valtameren kalaparvessa. Yhdessä ja yksin, hiljaisena ja huomaamatta.

Suviseurat_17_teltta_C

Oli tosi mahtavaa käydä suviseuroissa taas. Ei minulla ole valittamista. Tavata kaikki ne sukulaiset ja ystävät joita ei muuten näe. Iloita ystävistä, joihin yhä on läheisyys ja yhteys säilynyt vaikka opiskelut ja työt ovat kuljettaneet pois lapsuuden maisemista. Nauttia kesäisestä rennosta tunnelmasta, irtaantua arjen rytmistä. Sitä on suviseurat.

Hengellisessä mielessä seurat ovat minulle pyöreä nolla. Minä siis en usko. Mutta se ei suviseuroissa haittaa.

En ole uskaltanut … Lue koko artikkeli…

8 kommenttia

Kategoria(t): arvot, ehkäisykielto, elämäntapa, eroaminen uskosta, hengellisyys, iankaikkinen elämä, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, lapset, normit, norms, nuoret, omatunto, perhe, rauhanyhdistys, seurat, spiritualiteetti, uskon jättäminen, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Jätimme uskon lastemme tähden


Joku aika sitten uskovainen mies kirjoitti täällä, miten vaikeaa on jättää usko, kun omat lapsetkin ovat uskomassa. Meillä tämä meni niin päin, että jätimme uskon juuri lasten takia. Lastemme lapsuutta ja koulutietä ajatellen kypsyi lopullinen päätöksemme irrottautua rauhanyhdistykseltä.

Minä tein tämän vaikean, mutta äärettömän vapauttavan päätöksen ensin, seitsemän vuotta sitten, perheellisenä ihmisenä, äitinä. Mieheni sitten myöhemmin päätti tehdä samoin. Eli me kielsimme uskomme, kuten sanonta kuuluu. Ja, kuten sanonta kuuluu, olimme olleet siihen saakka lapsuususkossa. Lue koko artikkeli…

16 kommenttia

Kategoria(t): arvot, bans, eettisyys, elämäntapa, eroaminen uskosta, hengellisyys, ihmisarvo, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kontrollointi, koulu, lapset, leimaaminen, manipulointi, miehen asema, naisen asema, normit, norms, nuoret, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, perhe, spiritualiteetti, syyllistäminen, totteleminen, uhkailu, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yksilöllisyys, yksinäisyys

Kirjoituspyyntö: Tutkimus uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumisesta – kerro kokemuksistasi


Teol.yo. Heli Karjalainen valmistelee Itä-Suomen yliopistossa pro gradu -tutkielmaa uskonnollisesta yhteisöstä irtautumisen merkityksestä ja vaikutuksesta yksilön elämässä.

Lähetä oma kertomuksesi 14.11.2010 mennessä!

Tutkielmansa aineistoksi hän kerää yksityisten ihmisten kertomuksia ja kokemuksia aiheesta. Eri yhteisöihin liittyvät kokemukset ovat tervetulleita, riippumatta uskonnollisesta suuntauksesta. Heli Karjalainen toivoo, että ihmiset lähettävät vapaamuotoisia kirjoituksia aiheesta hänelle sähköpostitse 14.11. mennessä osoitteella: helika@cc.joensuu.fi  

Tarkemmat vastausohjeet alla.

 *     *      *

Hei,

Teen pro gradu -tutkielmaa uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumisen merkityksestä ja vaikutuksesta yksilön elämässä. Työni valmistuu Itä-Suomen yliopiston läntisen teologian osastolta ja sitä ohjaa professori Antti Räsänen.

Oletko irtaantunut jonkin uskonnollisen yhteisön jäsenyydestä ja haluaisitko kertomalla kokemuksesi auttaa muita samassa tilanteessa olevia ymmärtämään tapahtumaa ja siihen liittyviä tuntemuksia?

Irtaantumiskokemuksesi voi olla vielä tuore ja kipeitäkin tunteita herättävä, mutta myös jo eletty ja käsitelty elämänkokemus, johon olet jo saanut välimatkaa. Tutkimuksen aihe on arka ja henkilökohtainen, joten siitä voi olla vaikea kirjoittaa. Kuitenkin tutkielmani valmistumisen kannalta jokainen kokemus ja kirjoitus ovat todella arvokkaita.

Mitä erilaisemmasta ja useammasta kokemuksesta saan tietoa, sitä luotettavampaa tietoa ilmiöstä tutkimukseni välittää.

Kerro kokemuksestasi vapaamuotoisella kirjoituksella.

Kirjoituksessa on hyvä käsitellä seuraavia asioita: syyt irtaantumiseen yhteisöstä, irtaantumiseen liittyvät tapahtumat ja vaiheet sekä irtaantumiseen liittyvät kokemukset.

Painota kirjoituksessasi sitä, mitä irtaantuminen on merkinnyt ja vaikuttanut elämässäsi nykyhetken näkökulmasta; mitä ajattelet tapahtuneesta nyt.

Taustatietona kerro ikäsi, sukupuolesi, yhteisössä viettämäsi aika ja halutessasi, mistä yhteisöstä olet irtaantunut.

Lähetä tarinasi minulle sähköpostilla 14.11.2010 mennessä.

Tutkimusaineistoa tulen käsittelemään niin, ettei ketään voi tunnistaa tutkimusraportissa. Minun lisäkseni kukaan ei pysty yhdistämään sähköpostiosoitettasi ja tarinaasi toisiinsa. Voit siis lähettää tarinasi täysin luottamuksellisesti.

Sähköpostiosoitteeni on helika@cc.joensuu.fi

Kiitos jo etukäteen!

Ystävällisin terveisin,

Heli Karjalainen
teol.yo
Itä-Suomen yliopisto

*       *       *

Aiheeseen liittyvää:

Vapaan pudotuksen hetki 

Kadotettu hengellisyys

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Minun tarinani

Nettikeskustelusta ja stooristani

Uskonto ei anna minulle mitään

Kannan syyllisyyttä ja kadun

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi

Hakomaja: Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta  (selviytymisopas)

Hakomaja: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. (Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies.)

Hakomajan keskusteluja:

Miten kielsit uskosi?

“Uskon kieltäminen”

Se on nyt sitten tehty

Yhä useampi jättää vl-liikkeen

Mistä tulee huonommuuden  tunne?

1 kommentti

Kategoria(t): eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, get rid of, hengellisyys, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, omatunto, seurakunta, spiritualiteetti, tulevaisuus, tutkimus, ulossulkeminen, uskon jättäminen, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?


Helsingin Sanomien Nyt-liite pyysi lukijoilta kirjoituksia siitä, miltä uskosta luopuminen tuntuu. Kaksi kirjoitusta julkaistiin Venla Rossin toimittamassa jutussa lehden numerossa 21/2010: helluntailaistaustaisen 26-vuotiaan naisen ja vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuneen Teuvo Moisan (32) kirjoitukset.

Eri hengellisistä yhteisöistä irrottautuneiden ihmisten kokemukset muistuttavat toisiaan. Tämä ilmenee Nyt-liitteen kertomuksista ja lukiessa Kristiina Komulaisen kuvausta omista kokemuksistaan. Hän jätti taakseen Jehovan todistajien yhteisön.

Näissä kaikissa tapauksissa on kyse kasvatuskristillisyydestä. Ihminen on liitetty ankaria normeja ja ehdotonta kuuliaisuutta vaativaan  yhteisöön jo vauvasta saakka.

Kasvatuskristillisyyden nurja puoli: turvattomuus ja epäaitous

Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten lapsi- ja nuorisotyö alkaa usein, kun lapsi on kolmivuotias, rauhanyhdistyksen omassa pyhäkoulussa ja päiväkerhossa. SRK  kouluttaa itse vapaaehtoistyöntekijät ohjaajiksi. Leikki-ikäisten uskontokasvatusta voimistetaan päivittäisellä kotiopetuksella (esim. Antti Halosen kirjoitus Synnyt anteeksi, Päivämies 14/2009 ).

Tällöin uskominen ja ankara uskonyhteisö kytketään jo varhain lapselle elintärkeisiin kiintymyssuhteisiin, joista hänen hyvinvointinsa on täysin riippuvainen: omiin vanhempiin.

Lapselle on elintärkeää, että hän saa osakseen vanhempiensa rakkauden,  hyväksynnän  ja päivittäisen huolenpidon. Lapsen psyykkiselle kehitykselle on lisäksi välttämätöntä saada kokea, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä ja iloisia.

Lapsella on siten luontainen tarve olla lojaali vanhemmilleen. Lapset yrittävät hyväksyä ankaratkin uskomukset, vaikka siitä olisi heille haitallisiakin seuraamuksia.

Lapsi koettaa mukautua vanhempiensa toiveisiin ja vaatimuksiin, viimeiseen asti. Silloinkin kun vanhemmat kasvattavat lapsensa noudattamaan ahdistavia uskomuksia, sivuuttavat lapsensa tarpeet ja jopa riskeeraavat lapsensa hyvinvoinnin.

Vanhempien rakkauden ja hyväksynnän kytkeminen ehdollisena hengellisyyteen ja normien noudattamiseen kasvatuskristillisyyden kautta on omiaan altistamaan lasta ja nuorta epäaitoon vuorovaikutukseen omien vanhempiensa kanssa.

Epäautenttinen suhde omiin vanhempiin voi leimata vahingollisesti muitakin ihmissuhteita aikanaan aikuisena, esimerkiksi parisuhdetta ja suhdetta omiin lapsiin.

Lapsi ei rohkene ”ajatella ääneen”, ilmaista vapaasti, mitä mielessä liikkuu.  Auktoriteetin pelko ja uhka oman persoonan hyväksynnän kadottamisesta voivat myös johtaa pelkotiloihin ja jatkuvan turvattomuuden kokemukseen. Tämä voi johtaa  psyykkiseen riippuvuuteen,  mikä tässä läheisessä kiintymyssuhteessa omaksuttuna strategiana puolestaan voi johtaa yleiseen riippuvuustaipumukseen.  Esimerkiksi läheisriippuvuuteen, ”kiltin tytön syndroomaan”, suorittamispakkoon, työnarkomaniaan, alkoholi-, huume- ja läääkeriippuvuuteen tms. Tällaiset rakenteet tarjoavat toimintamahdollisuuksia myös lasten hyväksikäyttäjille.

Lapsi tai nuori pelkää hylätyksi tulemista. Hän voi kokea syvää turvattomuutta ja suorastaan kosmista yksinäisyyttä. Pelko on sikäli todellinen, että toisinaan niin myös käy, että vanhemmat hylkäävät uskonliikkeestä irrottautuneen lapsensa.

Tiukkahenkisen uskonnollisuuden arvomaailman ankaruus voi johtaa yhteisössä heikoimpien kuten naisten ja varsinkin lasten tarpeiden sivuuttamiseen ”Jumalan nimissä”. Tämän ovat osoittaneet  viimeaikaiset vanhoillislestadiolaisuudessakin paljastuneet hyväksikäyttörikokset ja niiden salaaminen.

Irrottautuminen kodin  vaativasta hengellisyydestä on vaikea psyykkinen prosessi, vaikka aikuistuessaan samalla olisikin oivaltanut, että sen tyyppinen hengellisyys on omalle elämälle vahingollista.

Lisäksi lapsen ja nuoren oma aito hengellisyys voi kääntyä  ahdistavaksi teeskentelyksi ja kaksinaismoraaliksi. Tämä johtaa  oman hengellisyyden kuivumiseen pinnalliseksi suorittamiseksi. Voi käydä niinkin, että ihminen kadottaa hengellisyyden ulottuvuuden elämästään kokonaan.

Jotkut luopuvat kokonaan kristinuskosta irrottautuessaan ankarasta yhteisöstä. Jotkut taas kokevat voivansa elää aidommin ja luontevammin kristittynä irrottauduttuaan liikkeestä. Monihan jättää uskonyhteisön nimenomaan voidakseen elää rehellisesti sellaisena kuin on, ilman kaksinaismoralismia ja teeskentelyä, johon ankarien elämäntapasääntöjen vaatimukset ovat johtaneet.

Moni siis ”jättää uskon” voidakseen uskoa – omana itsenään.

Teuvo Moisa: Käännekohtana kysymys, mikä on elämässä tärkeintä

 – Olen vanhoillislestadiolaisen perheen yhdeksästä lapsesta kolmanneksi vanhin. Lapsena iltarukouksia luettiin joka ilta ja jotkut asiat, kuten telkkari, olivat syntiä. Kyllä me tv:tä silti joskus katsottiin, kirjoittaa Teuvo Moisa.

– Muistan, että kuusivuotiaanakysyin äidiltä, kuinka Jumala oikein voi olla olemassa, kun sitä ei näe. Äiti ja veli vastasivat aika ankaraan sävyyn, että kyllä se vaan on.

– Uskonto aiheutti minulle ongelmia sen jälkeen, kun muutin pois kotoa. Lestadiolaisuudessa opetetaan että synnit voi saada anteeksi – mutta kun teki mieli jotain syntistä, aloin kelata, että voiko Jumala oikeasti antaa tällaistakin anteeksi.

Se ahdisti ja minulla oli muun muassa pakkoneuroottisia oireita. Opinnotkaan eivät sujuneet, ja kävin usein mielenterveystoimistossa. Kaikki ongelmat eivät tietenkään johtuneet vain uskosta.

”Olen nyt onnellisempi”

Käännekohta tapahtui kerran, kun luin erästä ajanhallintaopasta. Siinä neuvottiin miettimään, mikä on elämässä tärkeää ja mikä oli kaiken tarkoitus. Ajatukset siirtyivät nopeasti Jumalaan ja joihinkin Raamattu-juttuihin. Aloin miettiä, että hei,  joku puhuva käärme.

Usko haihtui nopeasti, varmaan kymmenessä sekunnissa.

Kaikesta siitä mikä uskoon liittyy, ei ole helppo luopua. Vaikka en enää uskonut, jatkoin jonkin aikaa lestadiolaisten rauhanyhdistyksellä käymistä, koska en keksinyt muutakaan tekemistä. Kaikki sosiaaliset kontaktit olivat sieltä. Nyt olen löytänyt niitä muualtakin, esimerkiksi pöytäjääkiekon parista.

– Olen ollut onnellisempi. Yritän miettiä tekojeni maanpäällisiä seurauksia ja toteuttaa jonkinlaista humanistista etiikkaa.

En halunnut olla tekopyhä  – jätin seurakunnan 19-vuotiaana

Jo isovanhempani olivat helluntailaisia, samoin myös vanhempani ja minä. Kuulun yhä virallisesti seurakuntaan, mutta en ole käynyt siellä seitsemään vuoteen, kertoo 26-vuotias nainen NYT-liitteessä.

– Koin, että en voisi enää elää niiden oppien mukaan. En halunnut olle myöskään vain tapauskovainen, koska se on mielestäni tekopyhää. Lisäksi seurakunnassamme oli tapahtunut kaikenlaisia ikäviä asioita, esimerkiksi pedofiliaa.

– Näiden asioiden paljastuminen johti siihen, että menetin uskoni.

– Silloinen kumppanini oli myös helluntailainen. Irtautumiseni seurakunnasta vaikutti parisuhteeseemme. minä halusin käydä ulkona ja pitää hauskaa. Eroomme oli tosin muitakin syitä.

– Nykyään ei tarvitse joka asian kohdalla miettiä, tekeekö oikein vai väärin. Vaikeinta oli kertoa isovanhemmilleni, että en enää käy seurakunnassa. Aluksi välttelin aihetta, mutta nyt olen kertonut sen suoraan.

– Ajattelen nykyisin, että uskon yhä jollakin lailla, mutten tarvitse siihen seurakuntaa. Ne ovat ihmisten keksimiä, toisten tekemisten seuraammiseen tarkoitettuja yhteisöjä.

Kristiina Komulaisen rankat kokemukset

TV-juontaja Kristiina Komulainen on kertonut julkisuudessa Me Naiset -lehdessä omasta irrottautumisprosessistaan Jehovan todistajien yhteisöstä.

Siilinjärveltä kotoisin oleva Kuorosota-ohjelmasta tuttu juontaja eli nuoruutensa  tiiviisti Jehovan todistajien yhteisössä. Hänen äitinsä on Jehovan todistaja, isä ”tavallinen luterilainen”. Lapset kasvatettiin äidin uskoon. Kristiina kertoo, että nuorena hän otti tarjotun maailmankuvan itsestäänselvyytenä, mutta välillä vaivasi tunne, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

Komulainen on todennut, että lapsena ei  kykene kyseenalaistamaan sitä maailmakuvaa, johon tulee kasvatetuksi.

– Kun on syntymästään asti oppinut katsomaan maailmaa tietyllä tavalla, on todella vaikea huomata, mikä on oma ajatus ja mikä ulkoa tullutta. Olikin rankkaa tajuta, että oma maailmankuvani olikin ulkopuolelta opetettu, ei omani.

Kristiinaa hämmensivät Jehovan todistajien käsitykset esimerkiksi naisten ja miesten rooleista. Liikkeessä opetetaan, että mies on perheen pää ja vaimon tehtävä on tukea miestä.

– Aloin vähitellen huomata, etten itse voi seistä näiden ajatusten takana. Istuin hengellisissä kokouksissa ja samaan aikaan pohdin, ettei tämä ole minun juttuni.

Oman itsen rakentaminen vei kymmenen vuotta

Kristiina alkoi suhtautua entistä suvaitsevaisemmin  erilaisiin uskonnollisiin suuntauksiin. Seurasi elämänvaihe jolloin hän kamppaili sisimmässään vuosien ajan kasvatususkontonsa ja omien näkemystensä välillä.

Häntä auttoivat keskustelut ystävän kanssa, joka oli entinen helluntailainen. Ystävältä Kristiina sai selkeän neuvon: palaa takaisin tai mene täysillä eri suuntaan.

– Aluksi en edes huomannut olevani välitilassa uskoni kanssa. Tuntui vain, että olen tukehtumaisillani. Ystäväni avulla tajusin, että raastavinta on asian märehtiminen. Ymmärsin, että minun oli tehtävä päätös.

Vihdoin, parikymppisenä Kristiina päätti erota Jehovan todistajista.

– Fyysisesti se oli helppoa, hoidin asian kirjeellä, mutta henkisesti viestin lähettäminen oli järkyttävän vaikeaa.

Ystävät lakkasivat tervehtimästä

Erottuaan Jehovan todistajista Kristiina huomasi yhtäkkiä olevansa täysin tyhjän päällä. Jokainen lapsuudessa opittu asia piti käydä läpi ja kyseenalaistaa.

– Uskonto muodosti ympärilleni suojakerroksen, joka vietiin pois. Jouduin miettimään nollasta asti, kuka olen ja mihin uskon.

– Minulla oli pitkään huono omatunto. Mietin jatkuvasti, että olen paha ihminen. Uskonnon oppiminen vei 20 vuotta, mutta henkinen irtaantuminen kesti kauan, kymmenen vuotta.

Uskonnon mukana katosivat myös monet ystävät. Kadulla tutut Jehovan todistajat eivät enää tervehtineet, vaikka Kristiina olisi moikannut. Se tuntui pahalta, sillä epävarma Kristiina arvioi itseään muiden mielipiteiden kautta.

Kristiinan mielestä asiat olisivat silti voineet olla pahemminkin. Hän tuntee ihmisiä, joiden vanhemmat ovat kieltäneet lapsensa kokonaan liikkeestä eroamisen jälkeen. Hänen oma perheensä suhtautui päätökseen ymmärtämyksellä eikä tuominnut. Myös kaikki hänen sisaruksensa ovat eronneet Jehovan todistajista.

– On rikkaus, että on joutunut käymään ne asiat läpi, vaikka sitä ei saanutkaan aikoinaan valita, Kristiina Komulainen toteaa.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi K-mo.

 Lisää aiheesta:

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet  Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies. (Julkaistu Hakomajassa.)

Askeleet irti SRK-Lestadiolaisuudesta: ohjeita miten valmistella irrottautuminen hyvin (Laatija Hakomaja-tiimi, pohjautuu artikkeliin How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church)

Ari: Vapaan pudotuksen hetki

Gepardi: Herätyssaarna (1.Tess.4:21)

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Katarooma: Vl-usko ja kapea maailma

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Humanismi (Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat FETO ry:n sivusto aiheesta)

Teuvo Moisa: Vapaampaa yhteisöllisyyttä lestadiolaisuuden jälkeen. Uusi Suomi -blogi.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Omasta valinnasta: Lapselta ei kysytä

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”

Syntien taakka nelivuotiaalle

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

M@mma: Minulla ei ollut äitiä

Onnellinen ratkaisu: Minun tarinani 🙂

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Anonyymi: Uskon kieltäminen – mikä neuvoksi?

Rosanna Serkamo: Kristiina Komulainen jätti Jehovan todistajat. Me Naiset 25.03.2010.

Saara Tuomaala: Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Vesa Häkli: Uskonlahko ahdisti suosikkijuontajaa. Katso 31.3.2010.

TV2: Ankara usko ja lapsuus 7.3. klo 21, Inhimillisessä tekijässä : katsottavissa Areenassa (Haastateltavana mm. Teuvo Moisa)

Keksinmuru: Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

Lasinen meri Nivalan seuroissa (Anna-Maija Ylimaula)

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Vl-vanhempi: Liian paljon lähipiirissä romahtaa, jos nostan asiat julkisuuteen

Hakomajan keskusteluja:

Miten kielsit uskosi?

“Uskon kieltäminen”

Se on nyt sitten tehty

Yhä useampi jättää vl-liikkeen

7 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eroaminen uskosta, hengellisyys, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kontrollointi, kulttuurikiellot, lapset, lapsuus, normit, nuoret, opilliset kysymykset, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, syntien anteeksiantamus, televisio, televisiokielto, tulevaisuus, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ystävyys

Usko ja tieto: keskusteluilta piispa Huovisen kanssa


Jatkoa Oulun ry:n talvipäivien teemaan raamatullinen luomisusko.

Keskusteluilta piispa Eero Huovisen kanssa.

Mikä on uskon ja tiedon suhde toisiinsa?

Piispa Huovista haastattelee toimittaja Tuomas von Martens. Alustuksen jälkeen seuraa avoin yleisökeskustelu.

Aika: tiistaina 9.3.2010 klo 19.00 – 20.30

Paikka: Kulosaaren seurakuntatalo, Kulosaarentie 42. Vapaa pääsy.

*    *    *

 

”Liha on uskon istuin” – uskomuksetkin ovat osa ihmisen fysiologis-kemiallista aivoprosessia

Helsingin yliopiston kosmologian professori, teoreettisen fysiikan tutkija Kari Enqvist julkaisi viime syksynä puhuttelevan kirjan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Hän käsittelee tällä kertaa ihmisen haurautta, ikääntymistä ja kuolemaa omien vanhempiensa elämänvaiheiden näkökulmasta. Hän käsittelee tässä valossa myös lempiaihettaa uskontoja ja uskonnollisia uskomuksia. Moni kriitikko on pitänyt teosta Enqvistin tähänastisista kirjoista parhaimpana. 

”Uskonto ei ole filosofinen näkemys. Se ei ole rationaalinen oppijärjestelmä. Mutta se on jokin, joka eittämättä pesii aivoissamme. Vaikka emme tarkasti osaa sanoa, mitä se on, voimme kuitenkin yrittää kuvailla sen toiminnallista ulottuvuutta analogioiden avulla. Ja paras analogia uskonnolle on tämä: usko on viruksen aiheuttama oireyhtymä. Se on eräänlainen mielen tauti. Ja vakava sellainen: uskonto on miljardit ihmiset tartuttanut pandemia.

Enqvist  viittaa Pascal Boyerin teokseen Ja ihminen loi jumalat: kuinka uskonto selitetään, ja jatkaa:

”…usko ei ole yliluonnollista. Se asustaa ihmismielessä aivan fyysisesti. Uskon kohde voi olla yliluonnollinen, mutta liha on uskon istuin.

Vaikka väitettäisiin (mielestäni virheellisesti), että ajatukset ovat enemmän kuin aivosähköisen perustansa summa, silti usko on ankkuroitunut reaalimaailmaan ja fysiikan lakeihin. Se piileskelee aivojen neuroneissa ja synapseissa. Se rätisee korteksissa ja ylittää lintuna aivokurkiaisen. Se on sähkökemiaa ja molekyylibiologiaa. Tajunnassa se on fyysisesti läsnä samassa mielessä kuin muistikuvat, mieltymykset tai seuraavaa viikonloppua koskevat shoppailusuunnitelmat.”

Aiheeseen liittyvää:

Tieteen ja uskonnon välinen suhde (Wikipedia)

Pascal Boyer: Ja ihminen loi jumalat: kuinka uskonto selitetään. WSOY 2007.

– kirjan arvioita: Jussi K. Niemelä , Jaska W., Usko itseesi-blogissa, Saija Sillanpää

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. 2009. Suomen Kuvalehden ja  Tiina Ikkeläjärven arvio.

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta. Kirjapaja 2004.

Esko Valtaoja: Seitsemän prosenttia, eli miksi tutkija ei usko? Vartija 2002: 4.

Johtaako tiede ateismiin? Kosmologian prof.  Kari Enqvistin ja kasvatustieteen professori Tapio Puolimatkan keskustelu Helsingin yliopistossa 7.10.2009.

Jätä kommentti

Kategoria(t): eettisyys, elämäntapa, epäily, epäilykset, evankelis-luterilainen kirkko, hengellisyys, keskustelu, kirkko, kristinoppi, luomiskertomus, luonto, luterilaisuus, opilliset kysymykset, sielu, tieto, tutkimus, uskontokritiikki, vapaus

Pidän kirkoista – konserttipaikkoina


Olen jo keski-ikäinen mies ja taustani on vanhoillislestadiolainen. Siitä on seurannut monet elämän taistelut itsen ja läheisten kanssa. Yksi on ollut soittamisen ja yleensä musiikin harrastukseni. Niitä ei hyväksytty eikä sallittu. Se satutti. Tietysti tuli sitten paljon muutakin. Niistä ei sen enempää.

Ihminen ei voi valita ”taustaansa”. Hän syntyy aina ”johonkin”, joka sitten alkaa määritellä ja muokata ihmislasta. Sillä lailla ihminen on mielestäni enemmän tai vähemmän ennalta määrätty. Jos sattuu syntymään tiukkaan hengellisyyteen, jossa pidetään välttämättömänä kieltää normaaleja asioita ja rajoittaa yksilöllisten lahjojen kehittämistä, ei voi tietää mistään muusta mitään. Ei osaa aavistaa millainen olisi vapaa ja suvaitsevainen kasvuympäristö. Mutta uskon, että sen kyllä tunnistaa, jos pääsee sitä kokemaan ja tekemään vertailuja.

Lahja vai oma valinta?

Olen jättänyt vl-uskon taakse. Se kuitenkin on varhainen kaikupohja, jolta aikoinaan ponnistin näitä asioita ihmettelemään. Olen usein pohtinut vl-uskon ristiriitaista opetusta siitä, miksi toiset ihmiset uskovat ja pelastuvat ja toiset taas eivät.

He opettavat ensin, että usko on Jumalan lahja, jonka saa ilman ihmisen omaa tekemistä. Mutta sitten kuitenkin he opettavat samaan aikaan, että ihminen voi itse valita, uskooko vai ei, pelastuuko vai ei. Seuroissa aina sanottiin, että Jumala on jättänyt valinnan ihmiselle. Tästä on suosittu vl-sanontatapa, että ”usko ei ole joka miehen”. En tiedä onko tuo fraasi otettu Raamatusta. Enkä sitäkään, mitä se oikeastaan tarkoittaa. He myös uhkailevat, että jo ihminen sivuuttaa uskon silloin kun se on tarjolla, hänen etsikkoaikansa menee ohi ja Jumala hylkää  hänet lopullisesti.

Mihin tämä opetus mahtaa perustua. Usko ja armo ei siis ole alun alkaenkaan kaikille tarkoitettu lahja? Tässä vaiheessa huomaa tulleensa petetyksi.

Olen allerginen uskoon liittyvälle liturgialle, puhetavalle jossa ei ole mitään sisältöä. Luulen, että en ole pohjimmiltaan ollenkaan uskonnollinen ihminen. Ehkä minulta puuttuu ”uskon geeni”. En alkuunkaan käsitä, miksi pitäisi ”uskoa jumalaan”.  Mitä se edes tarkoittaa? Jumalan olemassaoloon uskomistako, ja jos sitä, niin mitä se Jumalan olemassaolo sitten on? Mitä toisaalta on ”jumalan olemattomuus”. Kumpikin käsite on minusta täysin tyhjä. Mitä siis pitäisi uskoa, tai uskotella itselleen?

Minusta on alkanut tuntua siltä että jumala ei ole ollenkaan tarpeellinen käsite voidakseni ymmärtää sitä mitä on olemassa ja mikä itse on.

En siis tietenkään osaa sanoa, millainen minusta olisi tullut ilman lestadiolaista kasvatusta. Nykyään en ajattele jumalaa, en vaan tunne ”tarpeelliseksi”.  Olen vieraantunut koko ajatusmaailmasta. Erosin lopulta viime vuonna kirkostakin ilman ihmeempää dramatiikkaa. Kirkoista rakennuksina pidän. Mutta muutoin ei kirkko eikä usko tunnu koskettavan elämääni mitenkään.

Tuntuisi vieraalta ja suoraan sanoen epärehelliseltä miettiä Raamatun tarinoita vakavissaan otettavina juttuina. Tai ylipäätään hengellisiä olentoja ja käsitteitä, kuten enkeleitä, saatanaa, kadotusta ja taivasta. Näen ne tarinoina samalla lailla kuin esim. antiikin jumalatarut.

Minulle on tullut sellainen käsitys, että uskonto perustuu suurelta osin pelkoon. Pelko taas johtuu tietämättömyydestä.

Jos tietäisimme enemmän, ja jos hyväksyisimme sen, että emme edes voi kaikkea tietää, silloin ei tarvita uskontoa eikä jumalia minkään selitykseksi.  Oman rajallisuutemme  hyväksymisessä olisi enemmän nöyryyttä kuin jumalauskossa.

K.U.

*          *          *

Lue lisää:

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): epäily, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, helvetti, hengellisyys, iankaikkinen elämä, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, Jumala, kadotus, kasvatus, kiellot, kirkko, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, lakihengellisyys, lapsuus, musiikki, normit, pelastus, pelko, pelot, retoriikka, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, taivas, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, yksilöllisyys

Äärilaidat ja ”erehtymättömyyden” kaipuu


 Usein esitetty ”nokkela” syytös vanhoillislestadiolaisuudelle kuuluu, että meikäläiset varsinkin ns. ”johtajat” näkevät yhteisön ongelmat aina yksilön ongelmina ja yhteisö putipuhtaana, erehtymättömänä.

Mutta keskusteluissa toinen ääripää taas ovat ne ihmiset, jotka näkevät oman uskonsa ja elämänsä vaikeudet järjestelmällisesti aina yhteisön, lestadiolaisuuden aikaansaannoksina. Silloin he ohittavat yksittäisten ihmisten henkilökohtaiset puutteellisuudet, heikkoudet, kyvyttömyyden ja suoranaisen pahuuden. Tekevätpä näin tietoisesti tai vain silkkaa huomaamattaan. Ja toinen ääripää taas ne meistä jota nostavat siionin ulkoisessa mielessä jalustalle. Erehtymättömäksi käytännönkin asioissa…?

Tämän seuraus on, äärimmillään, että uskovaiset  leimataan milloin pedofiilien temmellyskentäksi, milloin naisten alistajaksi.

Ja toisessa äärimmäisyydessä siioni voidaan nähdä uhanalaisena ”uhrina”, yhteisönä jota koko maailma pilkkaa, yrittää estää sananjulistusta ja jopa kokonaan hävittää.

Kumpikaan näkemys ei tietenkään vastaa tosiasioita. Se on suurta liioittelua puolin ja toisin. Heittäisinkin ilmaan kysymyksen, ajaako monia ihmisiä jonkinlainen ”erehtymättömyden kaipuu”? Onko tämä itse asiassa omanlaistaan ”fundamentalismia”, ja äärimmäisen puhtauden tavoittelua? Kummallakin ääripuolella.

Ja senkin voisi muistaa, että naiset kuitenkin itse ovat enemmistönä vl-liikkeessä, eiköhän he ihan itse ole valinneet myös oman luonnollisen tapansa toimia siionissa. Se on muotoutunut ajan mittaan.

Mihin hyvänsä ihmisyhteisöön toki liittyy myös ns. rakenteellista pahuutta, jolla yksittäisten ihmisten on varmaan vaikea tehdä mitään. Täydellistä ei ole missään missä ihmiset yrittävät toimia yhdessä. Me ihmiset olemme rajallisia, perisynninkin seurauksena. Jotkut siinä aina kärsivät, enemmän tai vähemmän.

Jotkut sulattavat ja hyväksyvät puutteellisuutta ja rajallisuutta enemmän, toiset sietävät sitä vähemmän.  Jotkut kai aina ”äänestävät jaloillaan”.  Ihan kaikissa yhteisöissä. Voikin kysyä, ovatko sellaiset ihmiset itse lähteneet etsimään sitä ”erehtymätöntä yhteisöä”! Toiset jäävät ja koettavat selviytyä mitenkuten oman suhtautumisensa kanssa.

Tämä vaatii oikeasti nöyryyttä.

Jotkut harvat yrittävät puuttua sisäisesti niihin rakenteellisiin asioihin. Eri tavoin. He voivat nimittää ongelmia esimerkiksi ”rakenteelliseksi väkivallaksi”, tai ”kaksinaismoralismiksi”, tai ”pakoksi olla kaikesta samaa mieltä”. Siitäkin voitaisiin silloin keskustella, mitä vaikeuksia meille seuraa tällaisesta asioiden ”nimilaputtamisesta ”. Pystytäänkö silloin entistä huonommin sisäiseen keskusteluun, kun lyödään asioille ennakkoleimoja?

Ehkä näille ihmisille  käy kaikkein huonoiten jotka yrittävät nostaa sisäistä keskustelua pysytellen edelleen siioinissa… ikään kuin puoliväkisin? Heitä eivät symppaa tuomitsijat kummankaan laidan.

Miten käy oman uskon, sitäkin voi hhiljaa mielessään kysyä. Henkilökohtainen uskonelämä voi pahasti kuivua näissä taisteluissa, jos lähtee voimakkaasti kyseenalaistamisen tielle. Tällainen ihminen voisi kysyä itseltään myös, mitä seuraamuksia omasta toiminnasta on veljien ja sisarten uskolle. Olenko veljeni vartija? Lähellä on ajatuminen tarttumaan lihan käsivarrella asioihin.

En tiedä, kunhan heittelen ajatuksia.

(”Laiteilla”)

Lue myös:

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

1 kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, epäily, epäilykset, erehdys, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, fundamentalismi, irrottautuminen yhteisöstä, itsesensuuri, johtajat, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, lakihengellisyys, leimaaminen, rauhanyhdistys, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, suvaitsevaisuus, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Vapaan pudotuksen hetki


falling 2 ppIhminen, joka jättää lestadiolaisen yhteisön,  joutuu hankalaan tilanteeseen. Toisaalta hän ei voi tukeutua enää entiseen viitekehykseensä, mutta toisaalta myöskään muiden kristittyjen pariin hakeutuminen on vaikeaa lestadiolaisesta viitekehyksestä lähtien.

Kirkostako, seurakunnastako? Tuskin. Ennakkoluulot ja etäisyys, jota vl-liikkeessä pidetään kaikkiin muihin kristittyihin, säilyy liikkeestä lähteneen mielessä edelleen. Muihin kristittyihin opetettiin suhtautumaan väheksyen ja pilkaten. Se vähäinenkin yhteys luterilaiseen kirkkoon ja kristilliseen uskoon saattaa monella katketa aivan kokonaan vanhoillislestadiolaisuudesta luopumisessa. Osa liikkeestä lähteneistä eroaakin samantien myös kirkosta.

Muista herätysliikkeistä lähtijän on yleensä hyvinkin luontevaa siirtyä joustavasti toiseen, ilman isompia ongelmia.

Kerran vl, aina vl – ?

Vanhoillislestadiolaiseksi kasvatetulla ihmisellä ei ole myöskään ”maallista” viitekehystä, johon tukeutua udessa tilanteessa. ”Maailman ihmisten” arvot ja elämäntavat tuntuvat vierailta ja ahdistavilta. Oma minuus, identiteetti, on vielä hahmoton ja epäselvä, käsitys omasta moraalista ja elämänarvoista saattaa olla pitkänkin aikaa melko jäsentymätön.  Elää kuin rajatilassa.

Omat siivet, joiden normaali kehittyminen estettiin vl-kasvatuksessa ja -yhteisössä, ovat vasta aivan alullaan ja supussa kuin perhosentoukalla kotelossaan. Niiden varaan tuntuu mahdottomalta heittäytyä, niiden pitäisi saada ensin rauhassa kehittyä.

falling 1

Tällöin on suuri vaara kadottaa oman elämän hallinta ja ajautua esimerkiksi päihteiden käyttäjäksi.

Vanhoillislestadiolaisuudesta luopuvalla on siis huomattavasti suuremmat vaikeudet edessään kuin jostain muusta liikkeestä lähteneellä. Ei siksi, että muut kristityt eivät häntä hyväksyisi, vaan siksi että hän ei itse kykene syvimmiltään täysin luopumaan vanhoillislestadiolaisuuden ajattelusta ja opista.  Maailmankuva johon on kasvatettu, on pitkälle tiedostamaton ja vaatisi perusteellista itsetuntemuksen prosessia tunnistaa mikä siinä on kestävää ja mikä hylättävää. Tätä on usein vaikea työstää ilman ammattiapua.

Ehkäpä vaikeudet ovat niin suuret juuri siksi, että yhteisössä ja kasvatuksessa tapahtunut aivopesu on ollut tavattoman tehokasta. Kerran vl, aina vl, sanotaan. Tilanne on verrattavissa siihen, että ihminen on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään ja pyrkii siitä eroon.

Monella voi olla pitkän aikaa tunne, että on joutunut heittäytymään tyhjän päälle. Mistä tällainen ihminen voi saada tukea rakentaessaan uutta minuuttaan. Rohkaisevat tukihenkilöt ja vertaistuki olisivat kullanarvoisia.

Evankelis-luterilaisen ”normaali”-seurakunnan piirissä ei ole asiantuntemusta ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuneen ihmisen erityislaatuisia hengellisiä tarpeita ja ongelmia.

Ari

Lue myös:

Tutkimus lestadiolaisuudesta eroamisesta – vastaa kyselyyn!   

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Minä lähdin pois

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen Uhrien Tuki ry.)

Minun tarinani

Ellen Tuomaala: Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa . Pro gradu -työn tiivistelmä (Helsingin yliopisto 2001).

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

7 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, arvot, ateismi, elämäntapa, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kirkko, lapsuus, luterilaisuus, normit, nuoret, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, retoriikka, spiritualiteetti, suru, syrjintä, syyllistäminen, tieto, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys, ystävyys

Herätyssaarna (1.Tess.4:21)


Rakas vanhoillislestadiolainen ystävä, on iloinen asia, että olet eksynyt tänne etnisten vanhoillislestadiolaisten blogiin. Haluan sanoa sinulle
samalla tavalla kuin sanotaan apostolien teoissa: ”Sinä teit hyvin, ettäs tulit.” (Ap.t. 10:33.)

Vielä uudelleen minä haluan sanoa, että teit hyvin, kun tulit. Pyydän sinulta, että viivähtäisit hetken sen kirjoitetun sanan ääressä, joka tähän kirjoitettu.

Minä tiedän, että siellä seuroissa näistä tällaisista palstoista varoitetaan. Voidaan jopa sanoa, että on synti lukea tällaista palstaa. Siellä halutaan, että ainoa paikka, josta saisit tietoa Raamatusta ja kristinopista, elämästä ja uskomisesta, olisi seurapenkki ja SRK:n julkaisut.

Mutta minä haluan sinulle olla sanomassa ensimmäisen Tessalonikalaiskirjeen sanoin: Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.  (1. Tess. 4:21)

Oletko sinä, rakas ystävä, koetellut kaikkea ja pitänyt sen, mikä on hyvää?  Oletko sinä koetellut, onko se hyvää, mitä sinulla nyt on?

Minä itse

Kyllä me, jotka olemme ennen olleet tuossa lestadiolaisten joukossa, olemme sen kokeneet hyväksi ja siunaukselliseksi, että olemme koetelleet myös niitä isien perinnäissääntöjä, joita siinä joukossa opetetaan. Ja olemme saaneet niitä olla toteamassa ihmiselle pahoiksi ja Raamattuun perustumattomiksi.

Tuo mainitsemani Tessalonikaiskirjeen kohta jatkuu: Pysykää erossa kaikesta pahasta (1. Tess. 4:22).

Sinulle on ehkä opetettu, että kaikki, mitä siinä lestadiolaisten joukossa tapahtuu, on hyvää, ja se, mitä sen ulkopuolella, on pahaa. Rakas ystävä, sinä varmaan ymmärrät sen, ettei asia näin mustavalkoinen ole, vaikka siinä lestadiolaisten joukossa niin opetetaankin.

kompassi

Minä uskallan niin olla ajattelemassa, että nyt, kun sinä tänne olet eksynyt, sinä olet jo ottanut tärkeän askeleen. Sanotaanhan sananlaskussakin, että tuhannenkin kilometrin matka alkaa ensimmäisellä askeleella. Ja kun ensimmäinen askel on otettu, yleensä jo tiedetään suunta, johon ollaan matkalla. Hyvä ystävä, tervetuloa tälle tielle, sinä olet ottanut hyvän suunnan.

Kun olet tälle tielle lähtenyt, sinulla on ehkä ollut epäilyksiä siitä, onko se sen joukon opetus oikeaa. Sinulla on voinut olla ongelmia jonkin
henkilökohtaisesti kipeän asian vuoksi, jota tuossa joukossa ei lainkaan tunnisteta. Ehkä tunnet, ettet voi tuossa joukossa olla vapaa. Joudut
vaikenemaan monista asioista, sillä jos ajatuksiasi toisit esiin, sinua vaadittaisiin tekemään niistä parannusta. Näin toimii tuo ”Jumalan valtakunnaksi” itseään kutsuva joukko.

Jos jonkun asian olet tuonut esille, joka ei vastaa yleistä käsitystä, olet voinut kokea rankkaakin syyllistämistä ja sinua on voitu alkaa jopa karttaa. Pahimmassa tapauksessa tälläinen lestadiolaisten mukaan ”väärää henkeä” edustava ihminen voidaan täysin sulkea ulos tuon joukon sosiaalisesta ja henkisestä yhteydestä.

Ja entä jos olet uskaltanut puhua siitä, että jättäisit kokonaan tuon lauman, jossa olet ehkä lapsuudesta saakka tottunut kulkemaan? Seurauksena on voinut olla helvetillä pelottelua. Viimeisen tuomion kuvaileminenhan on tuossa joukossa hyvin yleistä, eikä silloin yleensä jätetä mainitsematta sitä, että kaikki, jotka eivät tuossa lestadiolaisten joukossa kulje, joutuvat iänkaikkiseen kadotukseen, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys.

Nujertamista rakkauden kaavussa

Kansankirkkomme jakaman tiedon mukaan hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.

Mitä muuta tuo lestadiolaisten julkeasti rakkaudeksi veljeä tai sisarta kohtaan kutsuma toiminta on kuin hengellistä väkivaltaa? Ei siinä sellaiselle näkemykselle, joka poikkeaa siitä perinteisestä opetuksesta, anneta minkäänlaista arvoa. Eikä sitä arvoa anneta myöskään sille ihmisille, joka sen ajatuksen uskaltaa ääneen sanoa. Se mielipide nujerretaan hengellisen väkivallan keinoin.

Ilo elää omana itsenään 

Minä haluan olla sinulle sitä ilosanomaa kertomassa, että siitä lestadiolaisten orjuudesta on mahdollisuus vapautua. Sen ilon olen minä ja monet muut entiset lestadiolaiset saaneet kokea. Sinullakin on mahdollisuus kieltää uskosi ja jättää tuo lauma, jossa joudut kieltämään itsesi. Vai tunnetko, että pystyt tuossa joukossa, sen sosiaalisen kontrollin alla olemaan oma itsesi? Voitko toimia niin kuin hyväksi näet, pystytkö vapaasti näyttämään tunteesi – ilman, että niitä pitää olla syntinä uskomassa anteeksi. Pystytkö sanomaan, että olisit onnellinen ja ylpeä siitä, että kuulut tuohon joukkoon? Yleensä lestadiolaiset tuntuvat uskoaan häpeävän. Niitä Paavalin sanoja, että ”minä en häpeä evankeliumia” (Room. 1:16) ei tässä merkityksessä juurikaan niissä rauhanyhdistyksen saarnoissa julisteta.

Lähihistorian taakka

Sinullekin luultavasti varsin tutussa Psalmin kohdassa (Ps. 1:1) neuvotaan, että ei ole hyvä istua siellä, missä pilkkaajat istuvat. Lestadiolaisten
joukon ulkopuolelta varmasti jonkin verran kohdistuu pilkkaa siinä joukossa matkaa tekeviin, eikä se ole ihme, sillä niin kummallista on tuon joukon opetus ja elämä.

Mutta haluan sinulle pilkkaamisesta kertoa yhden esimerkin. Kuuntelin Oripään suviseurojen lauantai-illan puheenvuoroa, jota joku lestadiolainen pappi piti. Tämä pappi syyllistyi mielestäni vakavaan pilkkaan puheenvuorossaan. Hän tuntui avoimesti pilkkaavan ihmisiä, jotka
ovat tuossa lestadiolaisten joukossa kokeneet kovia, ja näitä asioita yrittävät jopa mielenterveytensä säilyttämisen vuoksi käsitellä toisten
samanlaisia kokemuksia kokeneiden kanssa. Tuo pappi ylimielisen oloisesti – ei puuttunut kuin pilkallinen nauru! – totesi, että viimeisellä tuomiolla niistä vertaisryhmistä ei ole hyötyä.

Miltä tämä mahtoi tuntua sellaisesta kuulijasta, joka noissa surullisissa 70-luvun hoitokokouksissa on ilman mitään asiallista syytä sidottu
synteihinsä
ja jätetty tuon niinsanotun jumalan valtakunnan ulkopuolelle ja nyt yrittää käsitellä kokemaansa vääryyttä yhdessä muiden kanssa?

Sinä et näistä hoitokokouksista mahdollisesti nuoruutesi vuoksi juuri mitään tiedä, koska tuossa lestadiolaisten joukossa niistä ei ole lupa puhua. Se järjetön hengellinen väkivalta pitäisi vain unohtaa. Tai uskon kautta jopa ymmärtää, että ne hoitokokoukset olivat siunauksellisia, niin kuin siitä opetetaan.

Huoli läheisistämme

Meillä täällä tuon valtakunnan ulkopuolella on suuri huoli läheisistämme, jotka ovat tuon valtakunnan sisällä. Tämä huoli on jo aivan pienistä
lapsista: saavatko he mahdollisuuden kasvaa tasapainoisiksi aikuisiksi, kun vanhemmilla ei välttämättä ole voimia heitä riittävästi hoitaa ja kasvattaa, koska vastuu lapsiasiassa täytyy ulkoistaa Jumalalle. Tämä huoli on myös niistä perheenisistä ja äideistä: niin moni väsyy sen taakan alle, joka heille tuon lapsilauman myötä on annettu, että se seuroissa usein saarnattava neuvo, että ”niinkuin on päiväs, niin on voimas” tuntuu lähinnä vitsiltä. Ja huoli on myös niistä lukuisista nuorista, jotka etsivät kipeästi itseään murrosiässä ja kipuilevat oman kehonsa ja psyykkeensä
kanssa: lestadiolainen opetus opettaa noita nuoria vain kieltämään itsensä ja heräävän seksuaalisuutensa.

Yleisesti on suuri huoli siitä, että nuo meille läheiset ihmiset elävät elämänsä aivan kuin jonkun toisen ohjaamana ilman, että voisivat itse tehdä elämällään sitä, mitä haluavat. Vanhaa sanontaa lainatakseni ”aivot on jätetty rauhanyhdistyksen naulakkoon”.

Ei itse osata eikä uskalleta miettiä, minkälainen elämä olisi juuri minulle hyvää ja arvokasta.

Minulla ei koskaan sinä aikana, kun vielä lestadiolaisten joukossa itse kuljin, ollut sellaista tunnetta, että olisin toivonut kaikkien tuntemieni
”epäuskoisten” tulevan tuohon joukkoon mukaan.

Mutta nykyisin minulla, rakas ystävä, on sellainen tunne, ja se on voimakas tunne, että kunpa läheiseni ymmärtäisivät tuosta joukosta lähteä. Että he saisivat jostain voimaa luopua tuon joukon opetuksista ja lähteä omaa järkeään ja sydäntään kuuntelemaan  ja seuraamaan. Jotta ihmiset koettelisivat kaiken ja pitäisivät sen, mikä juuri heille on hyvä. man cooking for a woman PP

Löydä oma polkusi kaikessa rauhassa

Näillä sanoilla minä haluan sinua herätellä huomaamaan sen, että se paljon puhuttu taivaspaikka ei tuossa joukossa ole yhtään sen varmempi kuin missään muussakaan joukossa, jos sitä koko taivasta ja jumalaa edes on olemassa. Älä hyvä ystävä sen takia pilaa tätä ainoaa elämääsi sillä, että noudatat neuvoja, joita sinulle antavat ihmiset, jotka eivät sinun elämäntilannettasi tiedä. Sinulla on mahdollisuus tuntea todellista rauhaa, vapautta ja iloa nimenomaan tuon lestadiolaisjoukon ulkopuolella, ei sen sisällä.

Lestadiolaiset opettavat ja pelottelevat usein, että joka parannuksentekonsa huomiseen siirtää, se huoneensa helvettiin rakentaa. Minä en vastaavalla tavalla halua olla sinua hoputtamassa yhdessä elämäsi suurimmassa päätöksessä.

Tutustu asioihin, perehdy lestadiolaisuuden historiaan, perehdy myös ajatuksiin kristinuskon ulkopuolelta. Mieti, mitä sinä elämältäsi haluat.

Varaudu painostamiseen

Sen neuvon minä haluan antaa, että mieti tarkasti, kenelle lestadiolaiselle pohdinnoistasi puhut. Väärälle ihmisille puhuessasi voit joutua aikamoisen painostuksen kohteeksi. Niin moni on sen hengellisen painostuksen alla luopunut lähtöaikeista, kun ei ole löytynytkään rohkeutta seistä omien ajatusten takana, vaan on taipunut takaisin sen holhouksen alle, jonka alta lestadiolaiset luulevat muita korkeammalle nousevansa.

Rakas ystävä, minä toivon, että sinä pohdinnoissasi päädyt tulokseen, jonka kanssa sinä voit elää. Ja että voit rehellisesti sanoa, että pohdinnat omat sinun omiasi, sillä tuo jo lapsesta asti saatu aivopesu helposti kasvattaa näennäiseen ajatteluun ja lievään itsepetokseen.

Minä toivon, että heräisit siitä unesta jossa olet. Jotkut siinä unessa matkaavat läpi elämänsä kuolemaan saakka koskaan heräämättä: syntyvät,
menevät naimisiin, kasvattavat lapsensa ilman että heille koskaan valkenee ihmiselämän kauneus.

Lähde matkalle, jossa tutkit oman elämäsi ja uskonnollisuutesi perusteita. Uskallan olla niin sanomassa, että vaikka se matka ei ole helppo, sillä matkalla on siunaus. Herää unestasi ja lähde matkalle.

(Juhani, alias Gepardi)

Lue myös:

Minä lähdin pois

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen Uhrien Tuki ry.)

Minun tarinani

Nettikeskustelusta ja stooristani

Raja tuli vastaan

Uskon kieltäminen – mikä neuvoksi?

Kadotettu hengellisyys

Etniset vanhoillislestadiolaiset

9 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, evoluutio, harhaoppi, helvetti, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, iankaikkinen elämä, ihmisarvo, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, johtajat, Jumala, kadotus, kasvatus, keskusteluilmapiiri, kiellot, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, lähihistoria, luterilaisuus, manipulointi, nettikeskustelu, normit, nuoret, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, seurat, synnit, syntilista, syrjintä, syyllistäminen, tieto, totteleminen, tuomiopäivä, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö