Avainsana-arkisto: uskon kohde

Onko kaikki pajunköyttä, eli onko SRK:n puheenjohtajalla televisio, ja ehkä urutkin?


50-luku 3

– En itse näe asioiden väärää hengellistämistä niinkään toimintakulttuuriimme liittyvänä – sana kulttuuri tulee tietääkseni latinasta ja tarkoittaa viljelyä. – SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen, Kotimaa24, 15.11.2011.

”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.”Päivämies no 15, 14.4.2010.

Jotta pajunköyden paksuus havaittais, kurkistetaan vähäsen lähihistoriaan. Ja vähän kauemmaksikin. Sillä lopussa se hyväkäs historia pääsee aina yllättämään meidät! … Lue koko artikkeli…

7 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1950-luku, 1960-luku, 1970-luku, 2000-luku, 2010-luku, Aimo Hautamäki, ban of television, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, forbidden things, historia, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapset, lähihistoria, manipulointi, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, perhe, perheettömyys, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananvapaus, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, suurperhe, suvaitsevaisuus, televisio, televisiokielto, totteleminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta

Jorma Hentilä: Tässä uskossa pääsee taivaaseen


Mediassa pyörii vanhoillislestadiolaisuudesta paljon huhujen perusteella kirjoitettuja perättömiä juttuja, on vanhoillislestadiolainen yhdeksän  lapsen isä Jorma Hentilä todennut MTV3:n haastattelussa. Lestadiolaisnuoret ovat joutuneet tämän takia usein kiusatuksi. Hentilä on halunnut kertoa julkisuuteen siitä, millaista uskovaisen perheen elämä todellisuudessa on ja mikä on uskon päämäärä. Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): avioliitto, ban of television, bans, elämäntapa, eroaminen uskosta, forbidden things, helvetti, iankaikkinen elämä, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, johtajat, kadotus, kiellot, kontrollointi, kuolema, lapset, leimaaminen, naisen asema, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelastus, perhe, rauhanyhdistys, seurat, suurperhe, synnit, syntilista, taivas, televisio, televisiokielto, uskon jättäminen, uskon perusteet

Suviseurat, materialismin mahtinäytös


– Kaikki hehkuttivat, miten paljon seuroissa oli väkeä. Väenpaljous oli olevinaan suuri juttu. Minua se asenne suututti ja inhotti, se tuntui jumalattomalta. Ehdottomasti tuli mieleeni kultaisen vasikan ympärillä tanssiminen. Lue koko artikkeli…

21 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, ehkäisykielto, ekologia, elämäntapa, hengellinen väkivalta, hengellisyys, huumori, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kiellot, kirjallisuus, kristinoppi, kulttuurikiellot, lapset, manipulointi, musiikki, naisen asema, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, romaani, sananvapaus, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, tuomitseminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, ympäristö, ympäristöetiikka, ympäristönsuojelu

Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita


Se että jako [vuohiin ja lampaisiin] on olemassa ei tarkoita sitä että tietäisimme missä jakolinja menee. – Topi Linjama 2010.

”Muistan, kuinka turvallista oli pienenä poikana istua seuroissa, nukahtaa isän tai äidin lämpimään syliin siionin laulujen kaikuessa. Muistan, kuinka sydäntä puristavasta pahasta olosta pääsi eroon, kun sai uskoa syntinsä anteeksi, pois pyyhityiksi. Armosta. Yksin Armosta.

Muistan, kuinka kasvaessani tajusin, etten ole kuten toiset. Minulle kerrottiin, että olen ”uskovainen”.

Hämmentyneenä katsoin maailmaa ja opin, että on me ja muut. Pelastuvat, ja ne, jotka kerran tuhotaan. Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): ahdistus, anteeksianto, armo, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, identiteetti, kasvatus, kontrollointi, lapsuus, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, Raamattu, retoriikka, seurakuntaoppi, spiritualiteetti, SRK ry., suvaitsevaisuus, syntien anteeksiantamus, toivo, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto


Reisjärven kristillisen opiston rehtorin tehtävästä eläkkeelle jäänyt puhuja, rovasti Aarno Haho piti 5.10.2008 Yhdysvalloissa, Minneapolisissa saarnan, jossa hän painotti kuuliaisuutta seu-rakunnan opetukselle kristityn kaikkein tärkeimpänä tekona. (Saarnan Suomea koskeva osuus luettavana suo-raan äänitteestä litteroituna tämän postauksen lopussa.)

Haho ei ole yksin ajattelussaan. Kristityn omantunnon sivuuttaminen on todellakin julki lausuttu hengellinen ohje nykyisessä SRK-lestadiolaisuu-dessa. Päivämiehessä käsitys on ilmaistu ytimekkäästi esimerkiksi huhtikuussa 2010 Outokummun nuoriso- ja seurakuntapäivistä kertoneen artikkelin otsikossa: ”Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia” (Päivämies 15 14.4.2010). Tekstissä tarkennetaan seuraavasti: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.”

Sekä yksilön omakohtainen usko että omatunto ovat ohentuneet pelkästään kuuliaisuudeksi yhteisölle, ne on ulkoisettu oman itsen ulkopuoliselle kollektiiville. Samaisesta ristiriidasta ovat kirjoittaneet Juho Kalliokoski ja Topi Linjama blogeissaan. myös Virpi Hyvärinen eritteli omantunnon syrjäyttämistä Topi Linjaman blogiin kirjoittamassaan analyysissa.

Videoelokuvat ja konsertissa käyminen ovat syntiä

Aarno Haho nosti parin vuoden takaisessa Amerikan-saarnassaan esiin erityisenä kristityn kuuliasuuden kohteena luopumisen videoelokuvien katselusta ja konsertissa käymisestä.

Ne ovat edelleenkin synti.  Ne edellyttävät Hahon mukaan oikealta uskovaiselta  ”ristin kantamista”, ja tämän ihminen osoittaa Jumalalle pidättymällä videoelokuvien katselemisesta ja kosertissa käymisestä, väittää Haho. Mitäpä tämä on muuta kuin tekojen oppia.

Hän selostaa amerikkalaisille, että nykypäivänä monet uskovaiset Suomessa ovat kuitenkin sitä mieltä, että video(DVD?)-elokuvat ja konsertissa käyminen ovat sopivia myös uskovaiselle eivätkä siis enää syntiä. Tämä käsitys on Hahon mukaan väärä.

Haho ennakoi ”puhdistuksia”

Haho ennakoi puheessaan, että nämä ihmiset tullaan erottamaan uskovaisten yhteydestä sisäisillä  ”puhdistuksilla”.

Opetusneuvos, rovasti Aarno Haho on ollut yksi SRK:n johtokunnan pitkäaikaisimpia jäseniä. Hän luopui tästä luottamustehtävästä vasta muutama vuosi sitten.

Hahon merkitys vanhoillislestadiolaisuudelle on ollut suuri erityisesti siinä prosessissa, kun vanhoillislestadiolaisuuden kristinopillista tulkintaa  on viety kohti nykyistä seurakuntakeskeisyyttä. Moni onkin todennut, että Kristuksen sijalle on uskomisen kohteeksi nostettu seurakunta

Prosessi alkoi jo 1960-luvulla, mutta sitä on voimistettu erityisesti 70-luvun kurinpidolla ja juurruttamalla seurakuntakeskeinen kuuliaisuusvelvoite usean sukupolven nuorten vanhoillislestadiolaisten mieliin erityisesti SRK:n opistoissa ja raamattuluokka- ja rippikoulutyössä. Hahon henkilökohtainen ideologinen vaikutusvalta on ollut erityisen merkittävää, sillä vuosikymmenten mittaisen SRK:n johtokunnan jäsenyyden lisäksi hän johti yhtäjaksoisesti peräti 36 vuotta Reisjärven kristillistä opistoa. Hän on ollut yksi niitä, jotka kasvattivat vanhoillislestadiolaisuuden nykyisen lakihenkisen, ehdotonta eksklusiivisuutta painottavan ja suorastaan fundamentalistisen siiven. Sellaista ei aikaisemmin vanhoillislestadiolaisuudessa juuri ollut.

Haho ja ”yhteistunto”

Yksi osoitus seurakuntakeskeisyydestä on se, että Aarno Haho on ollut aktiivisesti luomassa ja vakiinnuttamassa vanhoillislestadiolaisuuteen uutta käsitettä yhteistunto. Hän on puheillaan ja Päivämiehen kirjoituksillaan  joh-donmukaisesti vahvistanut kollektiivista seurakuntaan uskomista, ehdotonta kuuliaisuutta ja yhteistunnon asettamista vanhan luterilaisen käsitteen, yksilön omantunnon  ja yksin Raamattuun nojautumisen tilalle.

Yhteistunto-käsitteellä onkin jo onnistuttu lähes tuhoamaan vanhoillislesta-diolaisuudesta sekä henkilökohtaisen vastuun ajatus että luterilaisuuden peruslähtökohta, jonka mukaan uskon tulee perustua yksin Raamattuun. Kuten tunnettua, Martti Luther halusi oikaista katolisen kirkon oppia raamatulliseen suuntaan ja ryhtyi vastustamaan perinnäistapojen ja ulkoraamatullisten normien nostamista autuuden ehdoksi.

Varhainen lestadiolaiskanta: uskon tulee perustua yksin Raamattuun

Lestadiolaiset puhujat keskustelivat 1900-luvun alussa samasta kysymyksestä: kysymyksestä mihin uskon tulee perustua.

He kysyivät, pitäisikö seurakunnan neuvot nostaa Raamatun rinnalle. He päätyivät siihen, että näin nimenomaan ei pidä tehdä, koska ”seurakunta voi erehtyä”. he totesivat yksimielisesti: uskovaisille riittää yksin Raamattu.

”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.”

Juho Kalliokoski kirjoitti Kalevassa osuvasti: ”Kuuliaisuuden vaatimus Jumalan seurakunnalle vanhoillislestadiolaisuudessa on kuuliaisuuden vaatimus inhimilliselle ymmärrykselle, eikä Raamattu siihen opeta.” (Kaleva 24.9.2009.)

Myös Hahon Minneapolisissa pitämä puhe vahvistaa sen, miten mitättömänä Haho pitää kristityn henkilökohtaista omaatuntoa. Hän pitää sitä suorastaan haitallisena, vaarallisena asiana. 

Haho on osoittanut aikaisemminkin julkisesti kaipaavansa hoitokokouksia, joita hänen mukaansa on nykyisin aivan liian vähän. Puhujienkokouksessa 27.12.2007 Oulussa Haho lausui huolensa  siitä, ettei ”sielunhoitoa ole kirkkolain mukaisesti juurikaan käytetty 70-luvun jälkeen”. (Tiettävästi hoitokokouksia järjestetään edelleen, mutta pienimuotoisemmin kuin 1970-luvulla.)

Olisi erehdys pitää Hahon julkisia lausuntoja kaikkien vanhoillislestadiolaisen liikkeen opillisten linjanvetäjien kantana. Esimerkiksi Päivämiehessä on julkaistu myös Raamattu-korosteisia pääkirjoituksia, kuten esim. vuoden 2009  numerossa 40: ”Kestävän elämän perusta”.

Alla Hahon puheen se osa, jossa hän käsitteli vanhoillislestadiolaisuuden tilaa Suomessa. Teksti on litteroitu Hakomaja-sivustolle talletetusta MP3-äänityksestä.

”Suomessa on koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa”

”Tekstistä poikkeavasti puhun vielä tuosta kuuliaisuudesta. Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä. Ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa. Pyhän Hengen äänen kanssa. Ja minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. Sanon esimerkiksi sellaisen asian kuin video.

On sellaisia uskovaisia jotka sanovat:

– Minä voin hyvällä omallatunnolla katsoa videoista elokuvia.

On sellaisia kristittyjä jotka sanovat, että ”minä voin hyvällä omallatunnolla mennä konserttiin”.

He ottavat itselleen omia lupia. Ja ne eivät ole yhtä seurakuntaäidin kanssa. Siellähän Raamatussa sanotaan, että kun on vähässä uskollinen. niin se on paljossakin uskollinen. Joka on vähässä väärä, niin se on paljossakin väärä.

Ja Suomessa on sellaisia koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa.

Ja me sanomme näin,  että kun sitten tulee Jumalan aika, ja tulee sitten seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä, että silloin kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omalla tunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle.

On vaarallista se ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. Kannattaa sitä luopua ja kantaa ristiä kuin olla tottelematon.”

*    *    *

(Kirjoittaja: Nestori.)

Kuuntele puhe tästä.

Saarna ei ole enää kuunneltavissa LLC:n nettiarkistossa, mutta puheen tätä koskeva osuus on talletettu MP3-tiedostona  Hakomajassa. Suurkiitokset Admatalle tallennuksesta.

The sermon  is translated in English.

*     *     *

Lisää aiheesta:

Puhujan huomio: Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007   

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta (päättynyt vai jatkuva ilmoitus?)

Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909. (Julkaistu mm. Mopin palstalla.)

Pääkirjoitus: Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan. Päivämies 31/2009.

Pääkirjoitus: Kestävän elämän perusta. Päivämies 40/2009.

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta (Kotimaan blogi)

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan 

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja. Kaleva 29.3.2009.

Jumala tarvitsee nyt niitä, jotka lopettavat tottelemisen

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Miksi teatteri on syntiä? (Stiven Naatus)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

M. K. ja P. T:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Aarno Haho: Kristitty koti ja perhe aikamme murroksessa. Päivämies 3o, 2003.

Junker Jörg: Mara, teesit ja me

Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia. Päivämies 15, 14.4.2010, s. 6.

7 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, bans, elämäntapa, ennuste, erottaminen yhteisöstä, forbidden things, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, kannanotot, kasvatus, kiellot, konsertit, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, musiikki, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, televisio, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vihjailu

Kaksoisviestintää 1


impossible 3.1 PIENJuho Kalliokoski nosti kirjoituksessaan esille kaksoisviestinnän, jota herätysliikkeessämme tunnetusti esiintyy ja harjoitetaan.  Kotimaan nettisivun keskustelussa nimimerkki  Tuomas listasi siitä havainnollisia esimerkkejä. Samassa lauseessa ajatuksen alkupää ja loppupää  lyövät toisiaan suloisesti poskelle. Tuomaksen esimerkkejä:

”Uskomme pohjautuu Raamattuun – älä silti lue sitä itse, vaan usko, mitä toiset sanovat siitä.”

”Usko on omakohtainen – älä silti itse pohdi uskomisen perusteita.”

”Tämä on sydämen uskoa – omatunto on kuitenkin ulkoistettu seurakunnalle.”

”SRK on maallinen organisaatio – älä silti erehdy kyseenalaistamaan sen hengellistä sanomaa.”

”Usko saadaan yksin armosta – mutta haluathan silti jättää tekemättä tämän tämän tämän tämän tämän tämän, sillä muuten et ole uskovainen.”

Jokainen voi löytää vaivatta lisää.

Vaikkapa:

Uskovaisella ei ole kieltoja eikä käskyjä – mutta ehkäisy, televisio ja tanssi ovat syntiä.

”Uskon tulee pohjautua yksin Raamattuun – mutta eri aikoina kehitellyt seurakunnan neuvot ovat yhtä olennaisia kuin Raamattu itse.”

Olen itse kokenut, että uskomiseen todellakin sisältyy tiettyjä paradokseja. Looginen järkeily ei ulotu ajatukseen ansaitsemattomasta armosta eikä inhimillisesti   käsittämättömän Kaikkivaltiaan Isän (ja/tai Äidin? kai Jumalasta voi yhtä hyvin puhua Äitinä kuin Isänä?) rakkaudesta.

Uskon syvälliset hengelliset paradoksit ja iankaikkisuuden päätähuimaavat näköalat ovat kuitenkin kokonaan eri asia kuin yllä olevat Tuomaksen osuvasti muotoilemat SRK-höperehtimiset.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Anonyymi.

*    *    *

Lisää aiheesta:

Outi Ikonen: Tutkija: Lestadiolaiset tuskin uskovat kirjaimellisesti itsekään oppiinsa. Kotimaa24 19.9.2013.

”Jotakin on pakko tapahtua”. Vantaan Lauri 17.9.2013.

Hannu Kiuru: Piispallisen synninpäästön mitätöinti – jumalanpilkkaako? Kotimaa24 blogikirjoitus.

Peltonen: Markku Seppänen: Varokaa niitä, jotka perustelevat uskon Raamatulla!

Viestinnällisiä selvennöksiä. OHO! Siioni 23.7.2013.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, hengellisyys, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, nettikeskustelu, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Raamattu, Raamatun tulkinta, seurakunta, seurakuntaoppi, synnit, syntilista, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?


Päivämies, huomio!

Juho Kalliokoski esitti jatkokysymyksiä Päivämiehen pääkirjoitusten herättämänä  blogissaan 12.10.2009.
 

Päivämiehellä ei ole ollut tapana olla erityisen päivänpolttava. Se ei käy julkista keskustelua, ei osallistu vuorovaikutukseen. Ja kuitenkin se tekee sitä, rivien välissä. Tulkitsin Päivämiehen 40/2009 reagoivan edellisellä viikolla Kalevassa julkaistuun kirjoitukseeni.

Päivämiehen rohkaisevien sanojen innoittamana laadin uuden kirjoituksen. Luotan, ettei kirjoitukseni jää huomaamatta SRK:ssa.

Kestäviä vastauksia kaivaten

Ilokseni Päivämies 40/2009 reagoi 24.9.2009 Kalevassa julkaistuun kirjoitukseeni selvästi, joskin epäsuorasti. Pääkirjoitus korostaa ilahduttavasti Jumalan sanaa korkeimpana auktoriteettina. Aikaisemmasta muotoilustaan ”Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuulaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle” (Pms 31/2009) Päivämies ei kuitenkaan ilmoita luopuvansa.

 

Tämä on erityisen hämmentävää Päivämiehen uudemman, Raamatun sanaa ainoana kestävänä auktoriteettina korostavan pääkirjoituksen valossa, sillä Raamattu ei tunne kuuliaisuutta Jumalan seurakunnalle, ei lakina eikä uskon hedelmänä. Ainakaan kyseisiä Raamatun kohtia eivät edellisen kirjoitukseni johdosta minuun yhteyttä ottaneet lukuisat, huolestuneet ja motivoituneet veljensä vartijat ole suostuneet pyynnöistäni huolimatta näyttämään.

 

Pyydän Päivämiestä selittämään, mitä se oikein tarkoittaa pistäessään Jumalan sanan, omantunnon ja Jumalan seurakunnan (eli eksklusiivisen uskonyhteisömme) auktoriteetteina samaan riviin. Kaikessa elävässä kristillisyydessä on tämän aihepiirin osalta aina ollut lähtökohtana Jumalan sanaan sidottu omatunto, eikö? Ja jos Päivämies – irroittaessaan omantunnon kuuliaisuuden subjektin asemasta liittäen sen joukkoon kuuliaisuuden objekteja – tarkoittaa, että kristityn ei tule aina ja joka tilanteessa noudattaa omantuntonsa ääntä, niin haluaisin tietää, missä olosuhteissa toimiminen vastoin omaatuntoa on oikein.

 

Ja mitä jää puuttumaan jos omantunnon sitoo vain Jumalan sanaan?

 

Toisinaan omatunto-käsitteen merkitystä pyritään uskonliikkeessämme hämärtämään etymologisella kikkailulla (kr. syneidesis, yhteistieto) ja sivuuttaen se, että Raamatussa käytetään käsitettä sydän aivan ilmeisenä synonyyminä omalletunnolle. Onko myös ”sydän” merkitysyhteydeltään sittenkin kollektiivinen eikä yksilöllinen? Olivatko Laestadius, lukijaiset, herrnhutilaiset ja pietistit aivan hakoteillä peräänkuuluttaessaan sydämen uskoa ja kuvitellessaan kyseen olevan jostain subjektiivisesta?

 

Omantunnon liittäminen kuuliaisuuden kohteiden riviin on minusta ymmärrettävää vain yhdestä syystä. Kristus opetti, ettei meillä tule olla kahta herraa, minkä takia Jumalan sanan rinnalle korotettu yhteisön auktoriteetti helposti herättää hankalia kysymyksiä.

 

Nämä kolme herraa sen sijaan ovat niin hämmentävä kollegio, että sen edessä on varmasti monen helpompi vaieta kuin kysyä. Näin kuuliaisuutta seurakunnalle saadaan opetettua paremmassa rauhassa kuin sanomalla suoraan mistä on kysymys.

 

Ja kun valhetta toistetaan riittävän monta kertaa, siitä tulee totuutta.

 

Päivämies 40/2009 rohkaisee antamaan kestäviä, Raamattuun perustuvia vastauksia kysyville. Tästä tulin rohkaistuksi myös minä kysyjänä. Siis, Päivämies, millä perusteella uskoon sisältyy kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle, näille kolmelle ja vieläpä keskeisesti?

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Armoneuvot päälaellaan (Verstaalla pohtija)

Kilvoittelu armon varassa (Verstaalla pohtija)

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007  (Puhujan huomio)

Jumalan armo

 

*      *      *

Omatunto  (kr. syneidesis, lat. conscientia) tarkoittaa ihmisen sisäistä moraalitajua ja kaikille yhteistä käsitystä hyvästä ja oikeasta. Omatunto on hieman harhaanjohtava käännös latinan sanasta ”yhteistieto”. Klassisessa teologiassa ja moraalifilosofiassa hyvän ja oikean tavoittamisessa oli ennen kaikkea kyse niiden tietämisestä.

Vanhassa testamentissa sanaa omatunto ei käytetä, vaan sen korvaa sana sydän. Uudessa testamentissa omatunto-sanaa käyttää apostoli Paavali (1. Kor. 10:25, 2. Kor. 1:12).

Luterilaisen ja roomalaiskatolisen moraaliteologian mukaan jokaisella ihmisellä on omatunto, jonka kehitykseen vaikuttavat kasvatus, kulttuuri ja ympäristö. Omantunnon sisältö voi kulttuureittain vaihdella, mutta sen ajatellaan toimivan karkeasti ottaen samansuuntaisesti inhimillisen elämän peruskysymyksissä.

Omatunto on Jumalan moraalijärjestyksen ilmentymä ihmisessä. Raamatun ja muun kristillisen tradition merkitystä korostetaan niin, että kristityn omatunto on ”sidoksissa Jumalan sanaan”. Kristityn omatunto saa sisältöä esim. kymmenestä käskystä sekä Jeesuksen opetuksista ja esimerkistä (mm. Vuorisaarna, rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö).  — (Aamenesta öylättiin.)

omatunto statue

3 kommenttia

Kategoria(t): epäily, erehtymättömyys, Jumalan sana, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, omatunto, opilliset kysymykset, Päivämies, pietismi, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, uskon perusteet

”Arvostelkaa mitä minä sanon” (1Kor. 10:15)


Miten uskovaisen tulisi suhtautua kysymykseen järjestä?  Iso Katekismus 2

Meillä on pidetty yllä  jonkinmoista enemmän tai vähemmän vahvaa torjuntaa järjen ja ymmärryksen arvostusta vastaan. ”Järki pitää ottaa vangiksi”, kuullaan usein sanottavan. Lausetta toistellaan aika löysästi, asiassa kuin asiassa.  Niin sopivassa kuin sopimattomassakin tilanteessa. Eräs vakavimpina pidetyistä asioista, mistä saatetaan huolestua veljen/sisaren uskomisessa on se, että tämä  alkaisi luottaa järkeensä ja arvioisi asioita järkensä mukaan.

Uskomisessa tällä näkökohdalla on aivan oikea lähtökohta. Ei kukaan halua eksyä ns. järkeisuskoon, joka on sama asia kuin hengetön, kuollut usko.

Tässä järjen ”pelossa” saattaa ilmetä myös elävän kristillisyyden aito halu vastustaa nykyajan teknologista asennoitumista, jonka alle tahtovat jäädä ne tärkeimmät, kestävät elämänarvot ja elämän tärkein päämäärä.

Nykyaikaa hallitsevat arvot eivät kaikin osin ole elämääsuojelevia arvoja. Moni epäuskoinenkin on havainnut, miten lattea pinnallisuus ja kova materialismi tuntuvat hallitsevan ihmisten elämää. Ei tunnusteta muuta kuin tämänpuoleinen arkitodellisuus, ja ihmisiä ja jopa elämän arvoa arvioidaan ulkonaisen menestyksen mukaan. Se on onttoa ja tyhjäää elämää.

Hengellisyys ja ihmisten välinen keskinäinen vastuu ja kunnioitus sivuutetaan rahan perässä juoksemisessa ja yleisessä kaupallisessa viihteellistymisessä. Tässä suhteessa jopa ulkopuoliset ovat nähneet uskovaisten yksinkertaisessa ja terveessä elämäntavassa paljon kunnioittamisen ja vaalimisen arvoista.

Raamatun valossa

Onko siis järki kokonaan torjuttava hengellisissä yhteyksissä? Asia on tietenkin moniulotteinen. Raamatun valossa tarkastellen, Jumalan sana arvostelee terävästi järjen käyttöä silloin, kun on kysymys Jumalan pelastusteoista ja evankeliumista. Usko ei perustu ihmisten viisauteen (1 Kor 2:5). Mikään viisaus ei saa mitätöidä Kristuksen ristiä (1 Kor 1:17). Ihmisten ymmärrys on mitättömyyttä Jumalan pelastusteoissa (1:20, 3:19). Jumalan viisaus on silloinkin suurempi, kun se maailman viisauden mielestä on silkkaa hulluutta (1:21, 25). ”Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan – -. ” (2 Kor.10:5.)
On tärkeää tässä ymmärtää, mikä on kristitylle uskomisen kohde: ei inhimillisen elämän asiat vaan armoevankeliumi omalle kohdalle. Siihen uskomisen kohteeseen, Jumalan armon ymmärtämiseen ei inhimillinen järki riitä. Joka sitä yrittää järkipohjalta ymmärtää, kadottaa sen.

Mutta, toiselta puolen Raamattu monessa kohtaa korostaa järjellisyyden, älyn ja viisauden merkitystä, sillä järki on sekin Jumalan lahja kristitylle. Jumalan lahjana sitä on arvostettava, kehitettävä ja käytettävä. Kyse on harkinnasta ja  arvostelukyvystä, jolla on tärkeä tehtävänsä. ”Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta” (Jaak 1:5).

Jo vanhan liiton aikana nähtiin järjellisyys ja viisaus arvokkaaksi. Raamattu kertoo kuinka poliittisen neuvonantajan tehtävään koulutettavat Daniel ja hänen toverinsa olivat kyvykkäitä käsittämään kaikkea viisautta. He olivat älykkäitä ja hyväoppisia (Dan 1:4). Muistamme myös, että Jeesus sanoi: ”Minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle, olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset” (Matt 10:16).

Alkuseurakunnassa diakonin tehtäviin piti valita nimenomaan sellaisia uskovaisia, jotka olivat ”viisautta täynnä” (Apt 6:3). Paavali vetoaa uskovaisten itsenäiseen arvostelukykyyn: ”Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille, arvostelkaa itse, mitä minä sanon” (1 Kor 10:15).

Sen sijaan Paavali ei nähnyt uskovaisten veltossa ajattelussa tahi pinnallisessa tyhmyydessä mitään ihailtavaa. Paavali nuhteli siionia: ”Oi te älyttömät galatalaiset, kuka on lumonnut teidät” (Gal 3:1). ”Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte, ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat .” (Ef 5:15). Paavalilla onvelevoittavat sanat aikuisuudesta ja aikuisen ihmisen vastuusta: ”Veljet, älkää olko lapsia ymmärrykseltänne, vaan pahuudessa olkaa lapsia; mutta ymmärrykseltä olkaa täysi-ikäisiä.” (1. Kor. 14:20.)

Raamattu varoittaa meitä myös tiukasti fanaattisuudesta: ”… ettette anna minkään hengen ettekä sanan… heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin… Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavoin” (2 Tess 2:1-3). Mielen maltin menettäminen eli yksisilmäinen fanaattisuus johtaa yleensä ihmisen syntiin lähimmäisenrakkauden rikkomisen muodossa. Toora Aleppo Codex 2

Kyky eritellä asioita analyyttisesti ja arvioida niitä on Raamatun mukaan kristillinen hyve . Tätä lahjaa tarvitsemme kaikki yhä enemmän tässä ajassa. Uskovaisen on tarpeen oppia arvioimaan myös itseään ja erittelemään asioita (1 Kor 11:31).

Tässä yhteydessä kreikankielisessä Raamatussa esiintyy kreikan sana diakrinoo, jonka merkitys on ”koetella, arvioida, tehdä erotus, panna erilleen, eritellä, tunnistaa”. Uskovaisen on koeteltava kaikkea ja pidettävä vain se, mikä on hyvää (1 Tess 5:21). Arvioinnissa ei pitäisi asiattomalla tavalla sotkea yhteen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu yhteen. On siis osattava erottaa toistaan asioita, eli analysoitava (1 Kor 11:29). On kriittisesti arvosteltava varsinkin niitä jotka esiintyvät profeettoina (1 Kor 14:29). ”Älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget” (1 Joh 4:1).

Arvostelukyvyn ja harkinnan lahjan oikea käyttö varjelee kristityitä myös  liioittelemasta puoleen tai toiseen. Se auttaa uskovaista taistelemaan lihan heikkoutta, jyrkkyyttä ja fanaattisuutta vastaan. Arvostelukyky rohkaisee ns. terveen maalaisjärjen käyttöön. Arvostelukykyinen säilyttää terveen varovaisuuden jokaiseen ihmiseen ja ilmiöön nähden (vert. Jer 9:4, Miik 7:5). Se myös varjelee uskovaista liialliselta herkkäuskoisuudelta ja ns. massahysterialta.

Tässä on elävän uskon voima esim. karismaattisten ääriliikkeiden ja pinnallisten korostusten ja lahkouskon syntyä vastaan. On totta, että arvostelukykyinen kristitty voi jäädä joukossa toisinaan hyvinkin yksinäiseksi. Kuten tunnettua, ihmisellä on taipumus mennä joukon mukana, silloinkin kun joukolla ollaan menossa vahingolliseen suuntaan. Naiivi ja pelokas auktoriteettiusko on itsenäisen arvostelukyvyn vastakohta. Se on orjuutta ja vastuuttomuutta, ei oikeaa kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle.

Luther ylisti järkeä Jumalan lahjana

Myös uskonpuhdistaja Martti Luther näki, että Jumala loi ihmisen olennoksi, jolla on sekä omatunto että järjellisyys Jumalan lahjana. Näistä rakentuu Lutherin mukaan ihmisen osa: elää tietoisena, vastuunsa ymmärtävänä, omantunnon ohjaamana. Wittenbergin yliopistossa 14.1.1536 esittämissään teeseissä Luther ylistää järkeä auringoksi:

”On varmaa ja oikein sanoa, että tämän maailman asioista tärkein, korkein ja paras asia on järki. –– Järki on aurinko ja eräänlainen jumala, joka on asetettu hoitamaan tämän elämän asioita.”

Järjen rajallisuuden tunnistaminen

Asiat eivät ole ihan helppoja. Arvostelukykyisinä tiedämme, että täydellisiä ja valmiita vastauksia käytännön elämän muuttuviin tilanteisiin ja erilaisiin olosuhteisiin ei ole yhdelläkään kristityllä. Juuri tätä varten Jumala antoi ihmiselle järkeä, arvostelukykyä ja omatunnon.

Arvostelukykyinen ymmärtää tämän eikä voi siksi sokeasti innostua esimerkiksi sellaisista opeista, jotka muka antaisivat vastauksen kaikkiin ongelmiin. Yhdelläkään ihmisellä ei ole hallussaan kaikkea valoa, ei myöskään yhdelläkään yksittäisellä uskovaisella. ”Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti” (Fil 3:12).

Meille tulee uskovaisina elämässä usein vastaan monia tilanteita, joissa emme voi yksioikoisesti ja ehdottomasti sanoa: Näin on oikein, noin on väärin. Elämässä meidän on kuunneltava herkällä mielellä omantunnon ääntä, eriteltävä asioita arvostelukykyisesti ja kriittisesti, ja yritettävä suunnata koti parasta kulloisissakin ratkaisuissa. Emme saisi unohtaa, että olivatpa valintamme mitä tahansa, niitä leimaa inhimillinen erehdys ja synti, silloinkin kun yritämme parastamme. Täydellisyyttä ei ole tässä ajassa. Kristittyinä tunnistamme ja tunnustamme nöyrästi myös järjen rajallisuuden.

Uskomisen kohde?

Sielunvihollinen pyrkii hämärtämään sen, mistä uskomisessa on pohjimmiltaan kysymys, syntien anteeksi saamisesta yksin armosta. Siksi emme saisi ikään kuin ”laajentaa” uskomme kohdetta. Uskominen kohdistuu Raamatun mukaisesti Jumalan sanassa todistettuun Jeesukseen Kristuksen armotyöhön (Gal 3:1). Usko kohdistuu vain siihen. Toisin kuin jotkut arvostelijat väittävät, kristillisyydessä usko ei kohdistu rauhanyhdistyksen toimintaan eikä esimerkiksi SRK:hon, vaan luovuttamattomaan ja muuttumattomaan Kristuksen lunastustyöhön, jonka kautta saamme uskoa kukin omat syntimme ja heikkoutemme anteeksi.

Elämme kuitenkin aikaa, jossa toisinaan siionissakin saattaa  esiintyä toisenlainen Raamatun tulkinta uskomisesta. Uskovaisten joukosta kasvaa ajallisen herruuden ja vallan väline, ikään kuin valtikka jonkun ihmisen käteen. Käsitys Jumalan valtakunnasta saattaa typistyä ihmisjoukoksi.

Aina kun uskominen kohdistetaan muuhun kuin Kristuksen armotyöhön, ihminen alkaa korottaa itsensä valtaistuimelle yhdessä Jeesuksen kanssa, Jumalan kaltaiseksi, ”korkeammalle kaikkea hallitusta, valtaa ja voimaa” (Ef 1:21) ja Jumala on jo nyt ”yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin” (Ef 2:6). Tässä on eksytyksen vaara, josta on herätysliikkeen historiassa esimerkkejä.

Siksi meillä tulee olla vapaus ottaa erilaisia kysymyksiä avoimeen tarkasteluun, mistä nyt onkin myönteisiä merkkejä. Sillä seurakunnassa on kaikki opin ja taidon tavarat ja monet lahjat kätkettynä. Niin myös arvostelukyvyn lahja.

(Kirjoitti: ”Luukki”)

*           *           *

Lue lisää:

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Sami Pihlström: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001.

Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): erehtymättömyys, itsesensuuri, keskustelu, keskusteluilmapiiri, sensuuri