Vuokko ja Ilkka Ilola tv-ohjelmassa: Usko Kristukseen pelastaa

–  On se jännä juttu, että vähän alle viisikymppisenä alkaa ihmettelemään, että kuka minä oon.  Aikaisemmin olin armoton, itseänikin kohtaan, elämäntapojen ja syntikäsityksen suhteen.  Nyt sen näkee toisella tavalla, sen eletyn elämän ja tämän nykyisen elämän. Toivoisin muidenkin kohdalle helpotusta ja armollisuutta, toisia ja itseä kohtaan. Syyllistäminen on voimakas vallankäytön muoto. – Ilkka Ilola.

–  Jumala on Suuri Rakkaus. Aikaisemmin luulin että rakkauden vastakohta on rakkaudettomuus, mutta se onkin pelko. Missä on pelkoa, siellä on rakkaudettomuutta. Pelko on kova voima, ja jos se verhotaan rakkauteen, se on väärin.   – Ilkka Ilola.

–  Minua syytetään siitä, että taistelen Jumalan valakuntaa vastaan. Kuitenkin taistelen vääriä oppeja ja ajatuksia vastaan, sellaisia vastaan, jotka aiheuttavat kärsimystä ja mitkä vahingoittavat ihmistä.  – En halunnut enää olla niiden miesten alistamisen alla. He eivät määrää, mitä minä saan puhua ja kirjoittaa.

Nehän oli ihan höpö asioita, mitä minulle on esitetty Jumalan tahtona. Aikaisemmin mulla oli hirveesti vain niitä pelkoja ja syyllisyyttä ja näin ja näin pitää toimia ja tuosta ja tuosta kieltäytyä… Nyt ajattelen sillä tavalla,  että usko Kristukseen pelastaa. Se on ihan eri asia. – Vuokko Ilola.

Maarit Tastulan tv-dokumentti vanhoillislestadiolaisen uskonliikkeen opeista, eritoten ehkäisykiellosta, ja uupuneista vanhemmista, jotka uskonnon normit veivät ahdistukseen ja masennukseen. Vaikka elämänvaiheissa on koettu niin iloja kuin syviä menetyksiäkin ja jouduttu tekemään raskaitakin päätöksiä, kokonaisuus on Ilkka ja Vuokko Ilolan perusmyönteisen ja lämpimän asenteen ansiosta täynnä valoa, toivoa, ja luottamusta Jumalan armoon.

Ilolat yrittivät viimeiseen asti noudattaa vanhoillislestadiolaisuuden

Advertisement

Yksinäinen vaeltaja matkasaatossa

Suviseurat ovat nyt taas takana, ne ainoat seurat joissa voit minut tavata.

Täällä minä joka kuljen tässä matkasaatossa hiljaa ja huomiota herättämättä kuin varjo suviseuroissa telttaa kiertävässä ihmisjoukossa. Kuin yksi monista valtameren kalaparvessa. Yhdessä ja yksin, hiljaisena ja huomaamatta.

Oli tosi mahtavaa käydä suviseuroissa taas. Ei minulla ole valittamista. Tavata kaikki ne sukulaiset ja ystävät joita ei muuten näe. Iloita ystävistä, joihin yhä on läheisyys ja yhteys säilynyt vaikka opiskelut ja työt ovat kuljettaneet pois lapsuuden maisemista. Nauttia kesäisestä rennosta tunnelmasta, irtaantua arjen rytmistä. Sitä on suviseurat.

Hengellisessä mielessä seurat ovat minulle pyöreä nolla. Minä siis en usko. Mutta se ei suviseuroissa haittaa.

En ole uskaltanut

Kokemukset kirjaksi – Kirjoita lestadiolaisuudesta irtautumisesta

Joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama on kokoamassa kirjaa, jossa vanhoillislestadiolaisuudesta luopuneet ihmiset kertovat tunteistaan, kokemuksistaan ja ajatuksistaan.

– Lukuisien ihmisten kohdalla muutos merkitsee kriisiä. Kirjaan etsitään tekstejä, jotka kuvaavat omakohtaisesti tuota prosessia. Tekstit voivat olla kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, keskusteluita, runoja, mitä tahansa. Myös kuvia otan vastaan, kertoi Linjama Kotimaa24-verkkolehden haastattelussa.

Tekstejä voi lähettää 31.3. mennessä sähköpostitse osoitteeseen: linjama@gmail.com.

Iloa, rauhaa ja vapautta – sisällä ja ulkona

Idea kirjaan on herännyt SRK:n julkaisemasta kirjasta Löysin Jumalan valtakunnan. Siinä kerrotaan niiden ihmisten kokemuksista, joille vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pääseminen on merkinnyt iloa, rauhaa ja vapautta.

– Heidän avainkokemuksensa on syntitaakan putoaminen harteilta ja rakastavaan yhteisöön integroituminen. Joidenkin toisten avainkokemukset ovat erilaisia. Toisille yhteisöstä irti pääseminen merkitsee iloa, vapautta ja rauhaa.

Jorma Hentilä: Tässä uskossa pääsee taivaaseen

Mediassa pyörii vanhoillislestadiolaisuudesta paljon huhujen perusteella kirjoitettuja perättömiä juttuja, on vanhoillislestadiolainen yhdeksän  lapsen isä Jorma Hentilä todennut MTV3:n haastattelussa. Lestadiolaisnuoret ovat joutuneet tämän takia usein kiusatuksi. Hentilä on halunnut kertoa julkisuuteen siitä, millaista uskovaisen perheen elämä todellisuudessa on ja mikä on uskon päämäärä.

Mara, teesit ja me

Mara on täällä tänään.

Tiesitkö, että keskustelulla, jota parhaillaan käydään vanhoillislestadio-laisuudessa ja minkä Martti Luther (1483-1546) käynnisti omassa katolisessa kirkossaan, on hämmästyttävän paljon yhteneväisyyksiä keskenään.

”Kirkon todellinen aarre on kaikkein pyhin evankeliumi Jumalan kunniasta ja armosta.” (Teesi nro 62.)

Aluksi Luther ei aikonut kyseenalaistaa katolisen kirkon oppia kokonaisuudessaan. Hän halusi vain poistaa muutamia epäkohtia

Testaa mihin uskot, mittaa uskonnon tuntemuksesi!

Pew Forum on Religion & Public Life -tutkimuslaitos on tehnyt selvityksen, miten hyvin eri katsomuksia kannattavat amerikkalaiset ihmiset ovat perillä uskonnoista.

Kyselyssä 3 500 vastaajasta vain kahdeksan henkilöä osasi vastata täysin oikein jokaiseen 32 kysymykseen.

”Pelkoa ei rakkaudessa ole”: iltahartaus

Tammikuussa YLE Radio 1:ssä alkoi uudenlainen iltahartaussarja, jolle on perustettu myös oma Facebook-yhteisö. Ensivaikutelmien perusteella kirkko tavoittelee hartausohjelmiin uudentyyppistä ihmisläheisyyttä, vuorovaikutusta, dialogia, persoonallista otetta.

Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla?

”Hartain toiveeni olisi, että tähän vanhoillislestadiolaiseen elämänliikkeeseen koittaisi avoimuuden aika ja kukaan ei ottaisi lähimmäisen sielusta rukkasella kiinni.” ( – Heikki Rainio, Kotimaa24 blogikeskustelussa.)

*    *    *

Onko SRK:n sekasotkuun ajautuneen opin ja väkivaltaan perustuvien käytäntöjen kollektiivinen parannus mahdollista? Millaisin keinoin umpisolmua olisi hedelmällistä lähestyä? 

Näitä kysymyksiä ovat nettipalstat olleet pullollaan sen jälkeen, kun yhä useampi vanhoillislestadiolainen on osallistunut  julkiseen keskusteluun herätysliikkeen nykytilasta.

Tuoreimmat kirjoitukset asiasta ovat joensuulaisen toimittajan Topi Linjaman puheenvuoro Kalevan pääkirjoitussivulla 29.5.2010, hänen blogikirjoituksensa Kotimaassa  ja Vuokko Ilolan keskustelualoite blogissaan Kotimaan nettisivustolla.

Topi Linjama ehdottaa lääkkeeksi vanhoillislestadiolaisuuden kristinopilliseen umpikujaan liikkeen sisäistä avointa keskustelua. Se avaisi ongelmat ja etsisi niihin ratkaisut. Tällöin kaikki vl uskovaiset voisivat tuoda esiin näkemyksiään vapaasti.

Avointa keskustelua ovat tähdentäneet myös eräät sanomalehtien pääkirjoitukset, esimerkiksi Kalevassa, Kotimaassa ja Helsingin Sanomissa.

Linjaman lisäksi liikkeen sisältä sen käytäntöjä ovat julkisesti arvostelleet monet mielipidevaikuttajat, kuten Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen, Terttu Holmi, Vuokko Ilola, Pekka Asikainen ja Johannes Alaranta.

He tuntuvat Linjaman tavoin uskovan uudistumiseen ja ”uskonpuhdistukseen” juuri avoimen sisäisen keskustelun kautta.

He ovat osoittaneet yksityiskohtaisesti perustellen opillisia käsitesekaannuksia ja tunnistaneet rauhanyhdistysten väkivaltaisia menettelytapoja, jotka eivät kerro hyvää herätysliikkeen nykytilasta. 

Tilanteen kuvasi havainnollisesti kuoronjohtaja ja tunnettu hengellisen musiikin laulutaiteilija Heikki Rainio kommentissaan Topi Linjaman blogissa:

”Hengellisen vallan käyttäjillä on todella suuri vastuu, koska on kyse ihmisen kaikista herkimmästä asiasta: uskosta. Muistan erään vanhan, nyt jo edesmenneen papin sanat:
” Veljet, kenenkään sielusta ei saa ottaa rukkasella kiinni!”

Itsekin olen monenlaisia vaiheita kokenut ja hartain toiveeni olisi, että tähän vanhoillislestadiolaiseen elämänliikkeeseen koittaisi avoimuuden aika ja kukaan ei ottaisi lähimmäisen sielusta rukkasella kiinni.”

Jottain tarttis tehdä mutta mitä?

Ylhäältäpäin keskustelu torjutaan

On selvää, että kaikki uskovaiset vl-liikkeen sisällä eivät koe kaipaavansa minkäälaista sisäistä keskustelua opillisista ongelmista. Julkiseen keskusteluun osallistuu vain pieni osa jäsenistöstä.

SRK:n johtokunta puolestaan ei ole tunnistanut enempää opetuksessa kuin menettelytavoissakaan mitään ongelmallista. Puhujienkokoukset ovat Päivämiehen kirjoitusten ja SRK:n johdon lausuntojen mukaan olleet yksimielisiä eivätkä puhujat ole nostaneet esiin sisäisiä ongelmia.

Kahta sisäisesti ristiriitoja herättänyttä kysymystä käsiteltiin vuoden 2010 lopussa pidetyssä puhujienkokouksessa.  Kokouksessa torjuttiin sisäisesti käynnistynyt keskustelu naispappeuden hyväksymisestä sekä lestadiolaisedustajien antama kannatus kirkolliskokouksessa rukoiluluvan ohjeiden laatimiseksi samasukupuolisten parien puolesta. Kumpaankin on liittynyt yksityishenkilöiden alistamista yhteisön viralliseen kantaan hoitotoimien ja julkisen rippikäytännön kautta, joten avoin, eri kantojen esiintuomisen mahdollistava keskustelu on jälleen vaiennettu.  

Kritiikin kiistäminen on vallanpitäjien näkökulmasta luonnollinen puolustusreaktio. Mutta vastuullinen johto ottaisi tietysti kritiikin vakavasti ja pyrkisi vastaamaan julkisesti esitettyyn palautteeseen, sekä osoittamaan tien miten ongelmat voidaan ratkaista.

Jos välittömiä ratkaisuja ei ole mahdollista lyhyessä ajassa löytää, vaan ongelmat vaativat perusteellista työstämistä ja yhteistä käsittelyä, johtohenkilöiden olisi reilua sekin avoimesti tunnustaa.  Tämä olisi täysin ymmärrettävää ja osoittaisi, että vaikeasta tilanteesta halutaan kantaa vastuuta.

Kun muutos ei voi lähteä ylhäältä, saattaisiko se lähteä alhaalta, rauhanyhdistysten rivijäsenten tasolta?

Auttaisiko sisäinen keskustelu – ja onko sisäinen avoimuus edes mahdollista?

Kaikki parannusta toivovatkaan eivät kuitenkaan jaksa uskoa sisäisen keskustelun auttavan yhteisön opillisessa parannuksenteossa.  Nimimerkki Satakieli toteaa Mopin palstalla herätysliikkeen tilasta:

”Vanhoillislestadiolaisuus on aikamme farisealaisuutta. Oikea usko muodostuu sadoista tapakäytänteistä, oikeanlaisista tunteista, oikeanlaisesta nöyryydestä, yksimielisyydestä yms. hienosyisistä elementeistä joilla Jumalan valtakunta arvioi jäseniään ja sen mukaan pudottaa jäseniään pois matkasaatosta joka vie taivaaseen, on vain yksi tie. – –

Vanhoillislestadiolaisuudessa ei kysytä ihmiseltä uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan vaan uskoa omaan järjestelmään ja sen todistamiseksi ainoaksi oikeaksi, jolla sitten taas saadaan itselle oikea usko jolla kelpaa Jumalan valtakuntaan eli sille yhdelle ainoalle oikealle tielle joka vie matkasaattona perille taivaaseen. ”

”Satakieli” ei usko, että Topi Linjaman ehdottama lääke kristinopin peruskäsitteiden läpikäymisestä yhteisön sisäisessä keskustelussa auttaisi. Se johtaisi vain loputtomaan opilliseen saivarteluun ja hedelmättömään vatvomiseen.

 ”Minun näkemykseni mukaan vanhoillislestadiolaisessa uskonnossa on niin pahoja valuvikoja ettei niitä voi edes korjata, jos yritettäisiin niin edessä on loputon vatvominen ja riitely epäolennaisista asioista.”

”Satakieli” ei näe mahdollisuuksia yhteisön kollektiiviselle uudistumiselle.  

Historia osoittaa, että herätysliikkeen johtajilla ei ole ollut tapana myöntää erehdyksiään tai virheitään. Tämän osoittaa lestadiolaisuuden toistuva hajaantuminen  ainakin 19 eri ryhmittymään. 

Erehdysten myöntämisen riskit ymmärtää. Jos SRK:n johtokunta myöntäisi jäsenistölle, että metsään on joissain ratkaisuissa menty, silloin jäsenille voisi syntyä vaikutelma, että seurakunta on erehtynyt. Menetettäisiin pohja kaikkien mieliin iskostetulta mantralta ”seurakunta ei erehdy”.

Viime aikoina Päivämiehessä on tosin yritetty vakuutella, että SRK enempää kuin rauhanyhdistyksetkään ei ole Kristuksen seurakunta eikä Jumalan valtakunta, vaan seurakunta on jokin laajempi käsite (Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan).

Hepolan rakennelma jää hahmottomaksi, koska hän ei tarkenna käsityksiään.  Tuskin kukaan tavallinen rivi-vl näkee syytä irrottautua  omaksumastaan yksinkertaisesta ajatusmallista, että Jumalanvaltakunta on yhtä kuin rauhanyhdistys ja SRK ry.

Tästä puolestaan loogisesti seuraa uskomus, että ne ovat erehtymättömiä ja arvostelun yläpuolella. ”Jumala puhuu rauhanyhdistyksellä.” Jumalan huoneenhallitus -oppi elää ja voi hyvin.

Kaksinaismoraali ja ryhmäorjuus pitävät nykyjohdon vallassa

Topi Linjaman toivoma avoin sisäinen keskustelu ilman pelkoa sieluntilan kyseenalaistamisesta on kaunis ajatus, mutta tuskin käytännössä mahdollinen, juuri yhden hänen tunnistamansa  ongelman, eli pelkoon perustuvan, hierarkkisen järjestelmän takia.

Tämän muna-kana-ongelman voisi ratkaista vain SRK:n johtokunta käynnistämällä muutoksen, mutta 24 miehen joukossa ei ole ilmennyt siihen halua. Puheenjohtajalla ja pääsihteerillä kaikkein vähiten.

Kymmenien tuhansien ihmisten muodostamassa jäsenistössä puolestaan ei ole sellaisia henkilöitä, jotka kykenisivät saamaan muutoksen käynnistymään alhaalta rauhanyhdistyksistä päin.

Yksittäiset aloitteet on nujerrettu ja nujerretaan uhkaamalla taivaspaikan menetyksellä. Siten aloitteet jäävät vain yksittäisiksi mielipiteiksi, joita muut uskovaiset eivät uskalla asettua tukemaan. Siksi niistä ei koskaan voi seurata konkreettisia muutoksia paikallisissa henkilövalinnoissa tai toimintatavoissa.

Vl-uskovaiselle on joukkoon kuuluminen niin tärkeää, että loppupeleissä se voittaa kaikki muut. Rivijäsenten välistä lojaalisuutta ei esiinny. Yhteisöön hyväksyttynä kuulumisen halu nousee lapsuudesta saaakka jatkuneesta manipuloivasta puheesta ja kasvatuksesta rauhanyhdistyksellä.

Kyse on samantapaisesta ilmiöstä, ”alistumisesta ryhmäorjuuteen”. josta teologi Juha Molari kirjoittaa väitöskirjassaan.  

Lapsesta saakka vl-liikkeessä kasvaneiden valtaenemmistö ruokkii omalla suhtautumisellaan ja puhetavallaan edelleen mielikuvaa siitä, että kaikki seisoisivat nykyisen opillisen linjan ja menettelytapojen takana kyseenalaistamatta ja pitäisivät niitä totuutena. Tämä on kuitenkin kuvitelma vailla totuuspohjaa. Tätä osoittaa laaja, kriittinen nettikeskustelu. Esimerkiksi Kotimaa24:n blogeista ja uutisista lestadiolaisuutta käsittelvät aiheet nousevat säännöllisesti luetuimpien joukkoon. 

Kaksinaismoraali, eli se että puhutaan yhtä ja todellisuudessa tehdään toista, painetaan visusti hiljaisuuteen. Tuetaan teeskenneltyä yksimielisyyttä. Julkisesti rauhanyhdistyksillä ei keskustella siitä, ettei itsekään todellisuudessa eletä normien mukaan eikä piitata seurakunnan neuvoista.

Siitäkään ei puhuta, että ei myöskään asetuta puolustamaan uskonveljeä tai -sisarta,joka on suurta siviilirohkeutta osoittaen yrittänyt nostaa kipeitä asioita keskusteluun ja joutunut tästä syystä uhkailujen ja painostamisen kohteeksi. Ei ryhdytä puolustamaan kaveria, vaikka itse oltaisiin sydämessään samaa mieltä. Uusimpia tapauksia ovat olleet alkuvuodeta 2011 tapahtuneet hyllytykset.

Juuri tämä kaksinaismoraali, ”pelon tasapaino”,  pitää liikkeen nykyjohdon lujasti vallassa. Eli korttitalon romahdus Neuvostoliiton malliin ei ole mitenkään mahdollinen.

Kun yhteisöllinen, asioiden avoimeen käsittelyyn perustuva opin ja menetelmien remontti ei ole mahdollinen, mitä mahdollisuuksia korjaamiselle jää?

Heitetäänkö kirves kaivoon – miten ulos umpikujasta?

Ainut mahdollisuus onkin se, että  vl-liikkeeseen kuuluvat yksilöt muuttavat omaa toimintaansa omilla henkilökohtaisilla ratkaisuillaan.

Kristitty ihminen voi varmuudella vaikuttaa lopulta vain siihen, miten itse toimii, mitä valintoja itse tekee ja mille yhteisölle antaa tukensa.

Ratkaisun löytäminen on tätä kautta hidasta ja työlästä. Se edellyttää jokaiselta itsenäistä perehtymistä kristinoppiin ja oman liikkeen opetukseen, ja sitä kautta omakohtaisen vakaumuksen punnitsemista.  

– Vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriin kasvaneen on jossain vaiheessa käytävä läpi elämässään oma suhteensa kristinuskoon, Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen ja Hänen ainoaan autuaaksi tekevään sovitustyöhönsä, toteaa ”Satakieli”.

Ne jotka luottavat Satakielen tapaan yksilöiden henkilökohtaiseen ratkaisuun ja ”äänestämisen jaloillaan”, ovat samalla kannalla kuin Terho Pursiainen, joka on saarnassaan muistuttanut, että Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen.

Tulee mieleen Jes-miehen ennuste vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuudesta: Ennustus: ajaudumme umpikujaan.

*      *      *

Ajattelemisen aihetta antoi Kapu.

Lisää aiheesta:

Aasinsilta: Aita ja seipäät

Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Eroon hengellisestä väkivallasta (Pekka Asikainen ja Topi Linjama)

Ex: Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus)

(Terttu Holmi) Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille 

Juho Kalliokosken kokemukset: laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Virpi H.: Vastuu omastatunnosta puuttuu

Virpi Hyvärinen: Miten toteutetaan onnistunut glasnost?

Vuokko Ilolan blogi: VL-blogistit huomio (10.6.2010)

Kapu: Alaranta ja Linjama: SRK-kriittinen nettikirjoittelu johti painostustoimiin

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko 

“Kipupisteet kohdattava avoimesti” (Mauri Kinnunen)

”Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille  ”(Terttu Holmi)

Pelkoa ei rakkaudessa ole. Iltahartaus, Virpi Hyvärinen

Lauri Pietilä: Oikean uskon tunnusmerkkejä on Raamatussa paljonkin. Kaleva 8.6.2010, Lukijalta. (Hakomajaan tallentanut nimimerkki Mikki. Parhaimmat kiitokset Mikille.)

Terho Pursiainen: Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen

Satakieli: Mitä enemmän tutustuu Jeesuksen opetukseen… (Puheenvuoro Mopin palstalla 3.6.2010)

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

U.T.:  Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä 

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus” (Kirkkohallituksen verkkokeskustelijan Meri-Anna Hintsalan haastattelu)

Vuorovaikutusta

En voi mitään sille, että minulla on herännyt kysymyksiä suhteessa meikäläiseen uskon oppiin ja elämäntapaan.

Minua on ilahduttanut se, että netti mahdollistaa tällaisen keskustelun. Koskaan netti ei voi eikä tule korvaamaan kasvokkain ja nimellä käytävää keskustelua, mutta – kuten jokainen voi huomata – se tarjoaa kyllä mahdollisuuden käydä jopa rikastavia keskusteluja vaikeistakin teemoista.

Mielestäni on myös luonnollista, että keskustelua netissä käydään juuri niistä asioista, joista on vaikea tai ehkä jopa mahdoton keskustella jollakin muulla foorumilla, kuten esimerkiksi seurakuntailloissa. Toki hyviä ja tarpeellisia keskusteluja niissäkin on alettu käymään.

Ajattelen, että on parempi käydä keskustelua myös täällä netissä, kuin vain pohdiskella asioita mielessään tai keskustella niistä vain muutaman samanmielisen kanssa.

Haittapuoli asiassa on, että puhumme herkistä asioista, joihin liittyvät erimielisyydet koetaan voimakkaasti. Jopa tarve käydä keskustelua voi joistakin tuntua vieraalta, epäilyttävältä tai vähintään tarpeettomalta.

Itse en olisi kovin huolissani siitä, että keskusteluissa esiintyy sekä ”oikeaa” että ”väärää” tai ainakin puutteellisesti ymmärrettyä oppia. Jumalan sanassa me uskomme olevan totuuden. Sen totuuden valossa kuuluu tarkastella netissäkin esitettyjä näkemyksiä opista ja perusteluja. Unohtamatta sitä että ihmiselle on taipumus luoda yhä uudestaan lakiperustaisia rakennelmia, jotka estävät armoa näkymästä –  ovat jumalanlapselle vieraita.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi MT42

Lue myös:

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

SRK:n johto ja puhujienkokous ovat järjestelmällisesti kiistäneet hoitokokousten vuosia kestäneen hengellisen väkivallan ja alistamisen aiheuttamat kärsimykset ihmisille.

SRK on lisäksi ilmoittanut, ettei asiaa ole tarpeen edes selvittää, huolimatta lukuisista tähän viittaavista vetoomuksista, joita sille on osoitettu sekä liikkeen sisältä että ulkopuolelta.

Tunnetuimpia selvityksen kannattajia ovat esimerkiksi  Espoon piispa  Mikko Heikka, Oulun yliopiston historian professori , FT Jouko Vahtola ja Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori, TT Jouko Talonen, jotka  ovat esittäneet toivomuksen, että hoitokokousajan tapahtumista on syytä tehdä riippumaton selvitys.

Uhrien kärsimyksen mitätöinti ja väkivallan peittely

SRK on syyllistynyt hengellisen väkivallan harjoittamiseen ja tapahtumien peittelemiseen sekä uhrien kärsimysten mitätöintiin. Tähän tulokseen tulee varmasti jokainen, joka perehtyy hoitokokousaikoja kokeneiden vl-ihmisten muistelmiin ja lausuntoihin, lehtikirjoituksiin ja muihin dokumentteihin sekä asiasta vuosia käytyyn kansalaiskeskusteluun. On huomattava, että tapahtumakokonaisuudesta ei ole olemassa kattavaa tieteellistä tutkimusta.

Sen sijaan käytettävissä on useita SRK:n johdon sekä puhujienkokousten lausuntoja.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko jakaa saman syyllisyyden: se on välinpitämättömyydellään yhtälailla syyllistynyt  piirissään harjoitetun laajamittaisen  väkivallan ja alistamisen hyväksyntään, peittelyyn ja uhrien kärsimysten mitätöintiin. Tästä kirkko on vastuussa.

Kirkon piispat eivät ole estäneet kirkon jäseniin vuosikausia kohdistettua painostusta, alistamista ja väkivaltaa eivätkä vaatineet siitä selvitystä.  He eivät ole tehneet niin, vaikka useat kirkon palveluksessa olevat henkilöt ovat käytännössä osallistuneet alistamiseen ja väkivaltaan. Kirkko on jättänyt hoitamatta sille työnantajana kuuluvan vastuunsa.

Omassa strategiassaan kirkko on sitoutunut ihmisoikeuksien noudattamiseen ja väkivallattomuuteen, mutta se ei ole noudattanut omia periaatteitaan vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kohdalla.

Ensimmäinen kirkon virallinen puheenvuoro asiaan puuttumiseen (sitten arkkipiispa Mikko Juvan yritysten 80-luvun alussa) oli arkkipiispa Jukka Paarman vetoomus puheessaan Oripään suviseuroissa kesällä 2009. SRK:n edustajat eivät ole ainakaan julkisesti vastanneet arkkipiispan vetoomukseen.

SRK:n edustajat, puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki, ovat ilmoittaneet julkisuudessa, ettei selvityksen tarvetta ole, ei myöskään syytä julkiseen anteeksipyyntöön.

Peittely tuli kalliiksi katoliselle kirkolle

Uskonnollisen väkivallan, alistamisen ja tuhansille ihmisille aiheutetun kärsimyksen peittely ja mitätöinti ei ole asia, josta mikään yhteisö voi nykyaikana päästä kuin koira veräjästä.

Maailmanlaajuinen katolinen kirkko ja sen mukana ”erehtymätön” paavi ovat joutuneet yhä syvemmälle epäillyksi tietoisesta rikosten peittelystä. Eri puolilla maailmaa on paljastettu yhä uusia seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia, joihin katoliset papit ovat syyllistyneet.  

Itse rikollisten tekojen lisäksi koko katolisen kirkon luotettavuutta murentaa  se, että hyväksikäyttäjien esimiehet ja piispat ovat peitelleet näitä rikoksia järjestelmällisesti. Tämä epäily on ulottunut nyt jopa Sanctus Sanctissimukseen, paavi Benedictus  XVI:een asti.

Jo tähän mennessä hyväksikäyttörikokset ja niiden peittely ovat tulleet katoliselle kirkolle erittäin kalliiksi myös aineellisesti. Katoliset seurakunnat ovat joutuneet maksamaan Yhdysvalloissa ja Kanadassa oikeusistuimen langettamia vahingonkorvauksia tähän mennessä 2,6 miljardia dollaria. On uutisoitu jopa seurakuntien konkursseista tämän takia. Irlannissa korvaukset ovat olleet tähän mennessä 1,1 miljardia euroa.

SRK:n johtokunta jatkaa edelleen väkivallan salailua

Tapahtumien käsittelytapa katolisessa kirkossa, peittely ja salailu viimeiseen asti, vertautuu SRK:n valitsemaan linjaan sen piirissä harjoitetun väkivallan ja alistamisen käsittelyssä. SRK:n kohdalla on kyse ainakin ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden loukkauksista (fokusoitu analyysi edellyttää tapahtumien selvittämistä perin pohjin sekä juridista asiantuntemusta).

SRK:n johto on ilmoittanut, että sillä ei ole syytä käynnistää selvitystä tapahtumista. Uhrien kohtalosta, kärsimyksistä tai hyvityksestä  SRK:n johto ei ole ollut myöskään huolissaan.

SRK on lisäksi painottanut, että hoitotoimia toteuttaneet puhujat ja muut vastuuhenkilöt, jotka olivat mahdollisesti syyllistyneet väkivaltaan ja alistamiseen,  ovat ”hoitaneet asiansa” eli ilmeisesti pyytäneet jossakin yksityisesti (?) anteeksi menettelyään.

Kirkon ja uhrien kannalta on kysyttävä, onko SRK:n kuvaama rikkomusten selvittäminen riittävä ja uskottava niiden kummankin näkökulmasta.

SRK:n edustajien lausunnoista ei käy ilmi, millä tavoin asioiden hoito ja anteeksipyyntö on käytännössä toteutettu, kun liikkeestä syyttä ulos heitetyt kristityt eivät näitä anteeksipyyntöjä tunne.

Ovatko asianomaiset todellakin korjanneet rikkomuksensa joidenkin tai kaikkien uhreiksi joutuneiden henkilöiden kanssa henkilökohtaisesti, vai tarkoittavatko SRK:n johto ja puhujat,  että ko. henkilöt ovat ”hoitaneet asiat” jollakin lailla keskenään, SRK:n johtokunnassa tai esimerkiksi puhujienkokouksessa ”veljellisesti”?  Tämä ristiriita ja epäselvyys jättää SRK:n lausunnot epäluotettavaan valoon.

SRK:n johtokunta ja nykyinen palkattu johto ovat osoittaneet suorastaan häikäilemätöntä piittaamattomuutta sivuuttaessaan hoitokokouksien uhreiksi joutuneiden ihmisten psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset kärsimykset.  SRK ei ole tehnyt elettäkään selvittääkseen näitä tapahtumia, auttaakseen alistamisen uhreja eikä  pyytääkseen anteeksi heiltä.

SRK:n nykyinen johtokunta luonnollisesti vastaa väkivallan selvittämisestä  ja jälkien korjaamisesta.  Toistaiseksi se on tehnyt parhaansa vain salatakseen SRK:n vastuun ja mitätöidäkseen uhrien kokemukset.

Väkivallan ja alistamisen peittely leimaa myös kirkkoa – mikä on kirkon seuraava askel?

Hoitokokousten väkivalta kosketti suoraan tai välillisesti arviolta ainakin 150 000:ta suomalaista kirkon jäsentä. Kyseessä on kirkon rauhanajan historian laajin hengellisen väkivallan tapaus Suomessa. Tätä historiallista tosiseikkaa ei voida millään argumentilla pyyhkiä pois eikä mitätöidä ihmisten kärsimystä. Väkivalta on tosiasia ja tosiasiana pysyy.

Selvittämätön hoitokokousten väkivalta ja syyttömien uhrien kärsimykset alkavat olla taakka myös kirkolle. Se kuormittaa kirkon julkisuuskuvaa aikana, jolloin kirkon jäsenyys ei ole enää suomalaisille itsestäänselvyys. Alistamisen ja väkivallan  hyväksyminen ei ole kunniaksi hengelliselle arvoyhteisölle.

Ihmiset edellyttävät kirkoltaan entistä konkreettisemmin eettistä vastuunkantoa, ihmisoikeuksien noudattamista ja historiassa tehtyjen virheiden ja vääryyksien avointa ja läpinäkyvää korjaamista.

Kirkko voisi myös tarjota psyykkistä ja hengellistä asiantuntija-apua ja tukea niille lestadiolaisille,  jotka ovat joutuneet erotetuiksi tai itse  irrottautuneet herätysliikkeestä ja kokevat jääneensä tyhjän päälle ihmissuhteiden katkettua ja sosiaalisen verkoston hajottua.

Yhden kirkkoon kuuluvan herätysliikkeen harjoittaman väkivallan peittely ei lisää jäsenten luottamusta kirkkoonsa.

*     *     *  

Ajattelemisen aihetta antoi Tuiralainen.

Lue myös:

Rytkönen Jussi: Vanhoillislestadiolaisuus on kirkon tabu. Kotimaa 17.7.2008.

Hartikainen, Leo: Suden uhrit: romaani lestadiolaisista. Kirjavaaka, Joensuu 1984.

Hoitokokous (lestadiolaisuus) Wikipedia.

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Matkalippu helvettiin – vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat. TV-dokumentti, YLE 1985.

Pietilä, Lauri: Sota perintöosasta : todisteita ja tosiasioita lestadiolaisuuden ihmeellisyyksistä sisältä seurattuna. Omakustanne, L. Pietilä, 1981.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008.)

Syntisin silmin: Hannu Karpon TV-reportaasi hoitokokouksista. Yle 1981.

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Keskustelua hoitokokousmenettelyistä ja erottamisen syistä Mopin palstalla:  Itkeäkkö vai nauraa