Avainsana-arkisto: viestintä

Mauri Kinnunen: SRK tarvitsee radikaalin muutoksen


MKinnunen3B– Muutos pitäisi tehdä nyt, ettei koko liikkeelle käy huonosti. – Vastuunkantajien pitäisi mielestäni tulla nyt esille. – Kun missä tahansa muussa organisaatiossa tulee ilmi, ettei ole osattu toimia oikein, siitä vedetään johtopäätöksiä. – Kun on toimittu väärin, on syytä katsoa peiliin ja miettiä ratkaisuja oman jatkopestinsä suhteen.

Mauri Kinnunen, Suomenmaa 10.1.2014

Kun SRK ry. täytti sata vuotta vuonna 2006, tutkija Mauri Kinnunen kirjoitti ansiokkaan ja paljon luetun analyysin vanhoillislestadiolaisen liikkeen tilanteesta (Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet  -Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden. Kaleva 1.10.2006).

Kinnunen nosti silloin esille liikkeen kipukohtia ja selitti tilannetta viittaamalla modernin ajan muutoksiin yhteiskunnassa, jossa uskovaisten keskinäinen elämäntapasääntöjen noudattamista … Lue koko artikkeli…

Mainokset

11 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, bans, Conservative Laestadianism, elämäntapa, ennuste, erehtymättömyys, fundamentalismi, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kannanotot, keskustelu, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, laestadianism, lakihengellisyys, lähihistoria, maallikkosaarnaajat, miehen asema, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, omatunto, pedofilia, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, syyllistäminen, tulevaisuus, tutkimus, uskon perusteet, uskontokritiikki, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Nainen SRK:n johtokuntaan


Kuten tunnettua, nyt on SRK:n vuosikokouksen valmistelun aika. Keskustelu naisten pääsystä SRK:n johtokuntaan on vilkastumassa, erityisesti  sen jälkeen kun ensimmäinen vanhoillislestadiolainen nainen vihittiin papinvirkaan  ja hän on aloittanut työnsä seurakuntapappina. Tapahtumaan liittynyt avoin painostaminen ja kiusaaminen on tuonut herätysliikkeelle laajasti kielteistä julkisuutta.

Tulevassa vuosikokouksessa Lopen suviseurojen yhteydessä valmistaudutaan esittämään Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aimo Hautamäki, johtajat, johtokunta, keskustelu, kontrollointi, lähihistoria, manipulointi, naisen asema, normit, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, vallankäyttö

SRK:n linja: hierarkkisesta miesten ”vanhinten neuvostosta” myös naisten lahjoja hyödyntäväksi palveluyksiköksi?


Haaparannan kirkkoherra Kimmo Sulila on Kotimaa24:n haastattelussa tiedustellut SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittoselta, miksei SRK:n johtokunnassa ole naisjäseniä.

– Hän saisi vastata minulle ja kymmenilletuhansille, miksi SRK:n johtokunnassa on vain miehiä.

SRK:n piirissä esiintyy ainakin kaksi perustavasti erilaista käsitystä siitä, mikä on Keskusyhdistyksen tehtävä Lue koko artikkeli…

6 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, Kaleva, keskustelu, lakihengellisyys, lapset, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, Maalaispoika, naisen asema, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, tulevaisuus, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhtenäisyys

Ihmistä ei saa kutistaa


Mielestäni ei ole oikein tehdä lestadiolaisuudesta yksityistä ihmistä lähtökohtaisesti leimaavaa käsitettä. Ketään ihmistä ei ole kenelläkään lupa totaalisesti lokeroida yhdellä sanalla, kutistaa hänet yhteen piirteeseen. Se on omanlaistaan väkivaltaa. 

Stereotypiat loukkaavat aina, koska ne kutistavat yksilöiden monipuolisen identiteetin ja yksilölliset persoonallisuudet vain yhteen ryhmäjäsenyyteen.

Etninen lestadiolainen –termiä voidaan ehkä käyttää jonkinlaisena puolileikillisenä ilmauksena kuvaamaan tiettyä kotikasvatuksen herätysliiketaustaa, mutta jääköön sekin sitten siihen. On tarpeen olla tietoinen että käsite on ongelmallinen.

Vanhoillislestadiolaisuus tai ex-vanhoillislestadiolaisuus ei tee meistä keskenämme yhtään sen samanlaisempia tai erilaisempia kuin muista ihmisistä.

Vanhoillislestadiolaisuudesta voi puhua herätysliikkeenä ja kollektiivina, uskonnollisena yhteisönä, joka toimii ja opettaa tietyllä tavalla jossain historiallisessa ajassa ja maantieteellisessä tilassa.

Yksityinen ihminen ja hänen ei-kollektiivinen, henkilökohtainen vakaumuksensa on joka kerta eri asia.

Ja sekin on eri asia, miten kollektiivi voi käyttää tätä yksityistä ihmistä, ikään kuin ottaa hänet käyttöönsä. Sitä tosin tapahtuu, valitettavasti.

Yhteisöstä, kollektiivista voidaan puhua määritelmin, kohdella sitä objektivoiden, purkaa auki ja eritellä – mutta ei koskaan yksityistä ihmistä.

Teologi Stiven Naatus on eritellyt identiteettiä ja me – muut -asetelmaa sekä lokerointia kiinnostavasti blogikirjoituksessaan Kuka minä sinusta olen? (4.4.2011).

Uskonto ei tee meistä samanlaisia

Taloustieteen nobelisti (1998), intialainen Amartya Sen on kirjoittanut teoksessaan Identiteetti ja väkivalta, että nykymaailman vaarallisten selkkausten keskeinen alkuunpanija on oletus, että ihmiset voidaan luokitella yksiselitteisesti uskonnon tai kulttuurin perusteella. Mutta ihminen tekee hirvittävän virheen, jos hän kuvittelee voivansa määritellä toiset ihmiset yhden kaikenkattavan identiteetin kautta, varoittaa Amartya Sen. Tällä tavalla voidaan ymmärtää väärin joka ikistä maailman ihmistä.

Vallanpitäjät ja propagandistit nostavat mielellään tämän kortin käyttöönsä. Mutta se on tosiasiassa väärennetty, tietoisesti rajoitettu käsitys ihmisyydestä. Ja se on huomattavan vaarallinen väärennös.

Uskonnolla tai kulttuurilla rajattu käsitys ihmisyydestä ja identiteetistä luo pohjan jyrkille vastakkainasetteluille ja julmalle väkivallalle. On olemassa me ja ne muut, vastakkain.  Ihmiset saadaan kääntymään toisiaan vastaan vetoamalla heidän näin ulkoapäin rakennettuun ”minuuteensa”, joka erottaa heidät ”noista muista”, ”vihollisesta”.

Se ei auta heitä itseään yhtään, päinvastoin se  voi johtaa heidät kauhistaviin tekoihin toisiaan kohtaan – mutta se on jollekin yhteisölle ja varsinkin sen vallanpitäjälle edullista peliä. Julmaa peliä.

Erityisen yleistä tämä ihmisyyttä typistävä luokittelu on epävarmoina aikoina. Kun Jugoslavia hajosi, jugoslaavit alkoivat yllytettyinä nähdä naapurinsa ja ystävänsä vain serbeinä, kroaatteina ja muslimeina. Samalla tavoin ruandalaisista tuli hutuja ja tutseja, joiden tehtävä olikin toinen toisensa teurastaminen.

Amartya Senin mukaan talouden kehityksen erot ja poliittiset konfliktit eivät johdu pohjimmiltaan kulttuurista. Ne johtuvat taloudesta, energiasta, ravintotuotannosta, historiallisista maanomistusoloista jne., toisin sanoen viime käsdessä vallasta ja vallanpitäjien ratkaisuista. Esimerkiksi Ruanddan verilöylyn todelliseksi syyksi on plajastunut epäoikeudenmukaiset maanommistusolot ja uhannut nälänhätä. Tässä tilanteessa vallanpitäjien on helppoa ajaa ihmiset toisiaan vastaan, vetoamalla muka ”ikiaikaisiin” vastakkaisuuksiin ja erotteluihin.

Amartya Sen torjuu esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluja leimaavan käsityksen, että uskonto ja kulttuuri tekisivät samaan kulttuuripiiriin kuuluvista ihmisistä jotenkin keskenään samanlaisia.

Myös monikulttuurisuutta yksiulotteisesti puolustavat sortuvat hänen mukaansa tähän väärään oletukseen etnisen kulttuurin musertavasta ylivallasta.

Kutistettu identiteetti

Ihmiset ovat kaikkialla hyvin monella tavalla erilaisia, biologiselta ja psyykkiseltä rakenteeltaan. Amartya Sen on sitä mieltä, että ihmisen identiteetti kutistetaan, jos sitä halutaan rajata vain kulttuurilla ja sen hämärällä taustavoimalla: uskonnolla.

Hän ei pidä viisaana kasvattaa lapsia mihinkään uskontoon eikä myöskään hyväksy lapsille tunnustuksellisia, uskonnollisia kouluja. Kyseiset koulut kahlitsevat ja rajoittavat lasten persoonallisuuden kehittymistä ennen kuin he itse voivat valita katsomustaan ja elämäntapojaan. Sillä tavoin tietoisesti rajoitetaan ja kutistetaan ihmisen vasta kehittymässä olevaa minuutta uskonnollisella ideologialla. 

 Se johtaa siihen, että ihmisen käsitys omasta itsestään muodostuu uskonnon mukaan rajatuksi, ja häntä voidaan myöhemmin hallita, käskeä, suostutella ja uhkailla uskonnon sloganeilla. Hänet voidaan saada alistumaan typeriin tai jopa vaarallisiin uskonnollisiin määräyksiin. Hänet voidaan alistaa uskomaan että väkivalta on oikein ja suostumaan hirvittäviin terroritekoihin muita ihmisiä vastaan.

Tässä kohtaa aplodeeraan. En koskaan ole ymmärtänyt, miksi vanhemmat laittavat pikkulapset istumaan pyhäkoulussa ja koululaiset raamattuluokassa elämän ensimmäiset vuodet – rauhanyhdistyksen ”koraanikoulussa”.

Uskonto johtaa leimaamisen tielle, jonka toisessa päässä on avoin väkivalta 

Tietyllä kulttuuris-uskonnollisella ideologialla kutistettua identiteettiä Amartya Sen nimittää singulaariseksi identiteetiksi, joka puolestaan altistaa ihmiset ja koko yhteisön demagogialle ja väkivallalle. Kiihotuksen ja propagandan pommituksessa ihmiset suostuvat: he itse alistuvat siihen, että heidän minuutensa kutistetaan.

Juuri identiteetin kutistamiseen perustuu muun muassa  ihmisten värvääminen terrorin työkaluiksi ja itsemurhapommittajiksi. Ihmiset voidaan saada pelotelluksi että heitä uhkaa jokin vaara muiden ihmisten taholta. He alkavat  uskoa edustavansa ”ainoaa oikea uskoa”  ja olevansa velvoitettuja asettumaan muita vastaan, ”oman jumalansa” puolesta.

Erityisen yleisesti hyödynnettyä tämä ihmisyyttä typistävä luokittelu on epävarmoina aikoina.Esimerkiksi Jugoslavian hajotessa ennen keskenään sovussa asuneet ihmiset alkoivat johtajiensa yllyttämänä nähdä tuttavansa ja naapurinsa VAIN serbeinä, kroaatteina ja muslimeina. Seurasi ”etninen puhdistus”, kansanmurha. Ruandan kansanmurha saatiin aikaan samalla tavoin, tosin siinä oli taustalla lisäksi kestämätön väestönkasvu ja nälänhätä.

Amartya Senin mukaan alkuaan hyvin erilaisten yksilöiden identiteetti voidaan tietoisesti kutistaa yhteisössä, jossa vallitsee diktatuuri eikä tiedonvälitys ja yhteiskunnallinen keskustelu ole vapaata. Yhteisössä, jossa hallitsee pelko.

Amartya Sen pitää vapaata lehdistöä ja avointa keskustelua avaintekijänä rauhantilan lisäksi myös hyvinvoinnin ja talouden kehittymiselle. Leimaaminen ja lokerointi on väkivaltaa.

Läheisyys arvoonsa, viis uskomuksista!

Itse en kuulu kirkkoon ja koen itseni lähinnä neutraalin uskonnottomaksi. Suurin piirtein kaikki sukulaiseni kuuluvat tähän vanhoillislestadiolaisuuteen, johon minutkin kotona kasvatettiin. Olen siis yksi ”etnisiä lestadiolaisia”. Se on yksi puoli minua, kuten lapsuuteen ja kasvatuksen liittyvät piirteet ovat osa ketä hyvänsä ihmistä. Mutta älä kuvittele, että minut kasvatettiin samoin kuin 1900-luvun alussa syntynyt lestadiolainen sukulaiseni, tai edes samoin kuin samana vuonna syntynyt, toisaalla elänyt vl-kodin kasvatti, tai samoin kuin vanhoillislestadiolainen lapsi kasvatetaan 2000-luvun Suomessa. Vl-kodeissa on suuria eroja. Eroja siinä, mitä kotona vanhemmat opettavat omastatunnosta, suhtautumisesta vanhoillislestadiolaisuuden uskomuksiin, suhtautumisesta toisiin ihmisiin jne. 

Sukulaisistani osa on minulle hyvin läheisiä ihmisiä, emmekä anna katsomuserojen häiritä kiintymystämme. Koen saavani heiltä paljon korvaamatonta läheisyyttä, iloa ja rakkautta, ja saan antaa heille rakkautta. Ne taas jotka eivät minua sulata, jäävät sitten vaan auttamatta etäisemmiksi. Kun suvut ovat suuria, ei seurustelu kaikkien kanssa ole edes käytännössä mahdollistakaan. Olen kuitenkin ikionnellinen siitä, että minulla on myös lestadiolaisia ystäviä.

Minulla on myös kaksi buddhalaista ystävää, suomalaisia tässä tapauksessa, jotka ovat avanneet minulle sitä maailmaa kertomalla omasta etsijän tiestään. Olen saanut kutsusta käydä tutustumassa muutamia kertoja heidän kokoontumisiinsa ja ollut mukana rukoushetkissä – tai en osaa ehkä käyttää siitä oikeaa sanaa. Mielenkiintoista osallistua ja kuulla heidän ajatuksistaan.

Ihmisinä myös kaikki he ovat keskenään aivan erilaisia. Aivan kuten vanhoillislestadiolaisetkin, tai agnostikot, tai  uskonnottomat tuttavani… Buddhalaisten pieni joukko Suomessa on lisäksi hyvin kansainvälinen. Ketään heistä ei ole kasvatettu buddhalaisiksi, vaan he ovat valinneet vasta aikuisena katsomuksen / uskonnon / filosofian, miten sitä nyt nimittäisi.

Arvostan monia filosofisia ajatuksia joita buddhalaisuudessa on syntynyt. Samoin arvostan joitakin suuria viisauksia myös kristinuskon piirissä. Mutta ne eivät ole olennaisia silloin kun kohdataan yksittäisiä ihmisiä.  Lestadiolaisista ihmisistä en siksi voi joukkona sanoa paljon mitään. 

Lestadiolaisuudesta voi todeta sitä ja tätä, silloin kun nojautuu analyyttisesti kokemuksiinsa, tai siihen mitä on tutkimuksena julkaistu ja siihen mitä liikkeen opista kirjoittaneet ja sitä opettavat sanovat. Mutta ne lähteet eivät kerro yksityisestä vl-ihmisestä paljon mitään.

Vl-liikkeen lähihistoria on osoittanut todeksi, että liikkeestä eronneet eivät ole olleet tarvittavassa määrin homogeeninen ryhmä, että olisivat kyenneet järjestäytymään uudeksi yhteisöksi. Edes nekään jotka sellaista yhteisöllisyyttä olisivat kaivanneet (ilmeisesti yritystä oli joskus 70-luvun hässäköissä).

Tämä mielestäni osoittaa juuri sitä, että ex-vl:t eivät ole lokeroitavissa. Ehkä he ovat jopa astetta enemmän individualisteja kuin liikkeessä pysyttelevät, voisi spekuloida.

Omat kokemukset ihmisistä jäävät mieleen eniten.  Arvostan joissakin vanhoilislestadiolaisissa  kohtaamaani varauksetonta lämpöä ja elämänmyönteisyyttä. Sitä olen kyllä kokenut paljon myös ei-lestadiolaisten taholta, ja kokonaan muiden uskontojenkin piirissä.  

Toisaalta en pidä joissakin vl:ssa kohtaamastani omahyväisen sävyisestä tuomiosta ja suoranaisesta tylyydestä. Vuorovaikutustilanteissa olen joutunut kärsimään jopa julmuudesta ja kiusaamisesta. Moni katsoo itsellään olevan oikeus sellaiseen ”koska Jumalan sana niin käskee”. Onko se kyseisen ihmisen yksilöllisestä persoonasta johtuvaa vai siitä mitä hänelle on opetettu, kukapa sen eron tekee? Kristinopin opetus siitä miten meidän tulee kohdella toinen toistamme, ei kylläkään annan lupaa loukkauksille eikä mitätöinnille.

Toisin sanoen, erilaisuutta piisaa skaalan päästä päähän. Ja samoja piirteitä voin kohdata lähes kenessä hyvänsä.  Ja työkavereina minulla on ortodokseja, helluntailaisia, muslimeja, ja on suomalaisia ja ulkomalaisia, on suunnistajia, maratoonareita, uimareita, petankin ja golfin pelaajia, ystäväpiirissä on absolutisteja, viinin ystäviä, ateisteja, uskovaisia, heteroita ja homoja, kasvissyöjiä ja makkaran ystäviä, ja niin edelleen.

Mikä yhdistää, mikä erottaa?

Matkoilla olen jututtanut aina ihmisiä eri kulttuureissa ja yrittänyt päästä perille, mitä asioita he yksityisinä ihmisinä omassa maailmassaan pitävät arvossa. Perusasiat ovat niin Tokiossa, San Franciscossa, Bangkokissa, Dakarissa, Kapkaupungissa, Istanbulissa kuin Madridissakin pitkälle samoja kuin meillä. Pysyisivätpä lapset terveenä, saisinpa heidät hyvään kouluun, saisivatpa kasvaa rauhassa aikuiseksi, löytäisivätpä he aikanaan elämänkumppanin ja saisivat perheen. Lapset. Heissä on tulevaisuus.

Uskomusmaailmat ja temppelien sisustusrakennelmat poikkeavat toisistaan, mutta perusarvot ja inhimilliset haaveet yhdistävät meitä.

Samuus luo vain sitä samaa

Samanhenkisten yhteispeliä pidetään yleensä itsestäänselvänä. Ihmiset hakeutuvat samoin uskovien kanssa yhteen. Kukaan ei ihmettele sitä että samanuskoiset elävät vain keskenään. Joskus eristäytyenkin.

Monikulttuurisissa maissa eri ryhmittymät saattavat elää hyvinkin kaukana toistensa elämänpiiristä vaikka asuisivat samassa kaupungissa. Eletään kokonaan eri maailmoissa. Ulkomaalaisen ihailema monikulttuurisuus saattaa olla näennäistä.

Lestadiolaiset tapaavat toisiaan monta kertaa viikossa rauhanyhdistyksellä, ateistit kokoontuvat vapaa-ajattelijoiden kerhoon, juutalaiset tapaavat synagoogassa, muslimit käyvät moskeijassaan. Buddhalaisilla ei ole täälläpäin temppeliä ja he kokoontuvat yhdelle koolle toistensa kodeissa.

Muuttuisivatko sosiaalinen elämä ja ihmisten asenteet vähemmän lokeroiviksi, jos kohtaisimme enemmän myös erilaisuutta arkipäivässä? Tarkoitan läheisempää kanssakäymistä erilaisista uskomusmaailmoista tulevien kesken, enemmän kuin vain satunnaista kohtaamista raitiovaunussa tai marketissa. Jos erilaiset tapaisivat usein, on vain se vaara että leimakirveet saattaisivat tylsyä…

Sinäkin pitäisit loukkaavana, jos lestadiolainen lokeroi sinut suoralta kädeltä ”epäuskoiseksi juopoksi ja avionrikkojaksi” – ja samoin hän loukkaantuu, jos hänet leimataan ”törkeäksi naistenalistajaksi ja fundamentalistiksi”. Kuten usein tehdään! Sivuutetaan ihmisen ainutlaatuisuus, persoonallisuus, oma oleminen. Leimakirveellä tehdään haavoja, joista seuraa surua, vihaa ja katkeruutta.

Asiallinen kriittinen keskustelu myös uskomuksista ja uskonnoista kuuluu valistuneeseen demokratiaan – mutta ei yksiulotteisesti lokeroiva leimaaminen eikä nöyryyttävä alistaminen.

Entä samanuskoisten suosiminen ja eriuskoisten syrjintä, työhönotossa, viroissa – sitäkin esiintyy. Sehän on vastoin lakia, mutta…

Tällainen ajattelu myös latistaa ihmisen niin että hän on VAIN sitä yhtä, VAIN lestadiolainen, VAIN muslimi, VAIN lesbo. Kun ihminen on samalla paljon muutakin!  Me olemme ennen kaikkea ihmisiä. Erilaisia!

Ei ole yhtään samanlaista ihmistä, jokainen on erilainen. Hänellä on oma aivovärkkinsä, uniikki genominsa, mielikuvituksensa, hän on jonkun rakas, jonkun lapsi, jonkun isä tai äiti, jonkun veli tai sisko, joidenkin ystävä, työtoveri ja liikekumppani.

Hän korjaa, rakentaa, purkaa, kuljettaa, hoitaa, ostaa, myy, neuvottelee, leikkaa, siivoaa, puhuu, kirjoittaa, puurtaa työssä. Hän kirjoittaa runoja, tai laulaa kuorossa, hän kalastaa ja rakentaa rantasaunan. Hän purjehtii avomerelle, hän ompelee verhot, perehtyy maalaustaiteeseen, hän lukee Dostojevskin tuotannon, menee Afrikkaan kehitystyöhön, hän opettelee soittamaan saksofonia, hänellä on omat ajatuksensa tästä elämästä.

Et voi koskaan saada tietää mitä kaikkea hän onkaan, jos lokeroit hänet jo ennalta kuin perhoset laatikkkoonsa. Kuinka sääli että menetät niin paljon.

Kuuden kädenpuristuksen teoria

Istuin vähän aikaa sitten junassa matkalla Kuopioon. Ravintolavaunussa. naapuripöydässä joku jo istui, ja toinen pyysi istahtaa samaan pöytään, Kuopioon menijä kahvikupposensa kanssa. Naiset alkoivat rupatella, ja seurasin sivusta miten savolainen mentaliteetti ja puheenparsi lähti vauhtiin.

Ennen kuin ensimmäinen tunti oli kulunut, nämä kaksi ennestään ventovierasta ihmistä olivat löytäneet useita yhteisiä tuttavia, ja en sano, olisivatko jonkun sukulaisensukulaisenkin kaivaneet esiin. Juttu ei ottanut loppuakseen! Ja siinä sivussa koko vaunun tunnelma oli muuttunut iloiseksi ja lämpimäksi.

Unkarilais-romanialaisen fyysikon ja matemaatikon Albert-László Barabásin mukaan kaikki maailman ihmiset ovat korkeintaan kuuden kädenpuristuk-sen päässä toisistaan.

Joku joka on puristanut vaikkapa Barack Obaman kättä, tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, jonka sinäkin olet tavannut.

Barabasi tarkoittaa, että ihmisistä muodostuu maailmanlaajuinen verkosto, jossa me kaikki kuulumme tiiviimmin yhteen kuin arvaammekaan. Ketju kulkee yhdestä ihmisestä toiseen. Olemme lähellä toisiamme, silloinkin kun meret ja mantereet erottavat meidät. Testaapa tämä ystäväpiirissäsi! Kuka teistä on lähimpänä presidentti Tarja Halosta, pääministeri Dmitri Medvedeviä… entä kruununprinsessa Victoriaa…? Hänhän vieraili jokin vuosi sitten Jyväskylässä… oliko joku tuttusi paikalla?  Tai oletko sinä ehkä Soile Isokosken tai Kaija Saariahon verkostossa…?

Erilaisten kohtaamiset synnyttävät uutta

Samoin ajattelevien ihmisten verkosto on erityisen tiivis ja tehokas vanhoillislesta-diolaisuudessa, kuten Ilkka Malm-bergin HS Kuukausiliitteen jutussakin kerrottiin. Muitakin taitavasti verkos-toituneita yhteisöjä varmaan Suomessa on, en vain itse keksi nyt toista esimerkkiä ainakaan uskontojen maailmasta. Lestadiolaisten verkostomalli saattaa hyvinkin olla suomalaisittain hyvin ainutlaatuinen.

Mutta onko vain samanuskoisten verkosto meille yleisesti ottaen riittävä? Minun mielestäni ei. Tieto ja ideat liikkuvat maailmanlaajuisessa hyvinkin erilaisten ihmisten ja yhteisöjen verkostossa.

Samanhenkisen yhteisön tieto ei uusiudu, koska siinä kaikki jakavat vain sen saman tiedon ja samat näkemykset. Peruslähtökohtia ei kyseen-alaisteta. Yhteisö alkaa toistaa itseään. Se jämähtää. Meidän suomalaisten kauhukuva:  harmaantuva, homogeeninen Suomi juuttuu paikalleen…

Innovatiivisuuteen ja uuden luomiseen tarvitaan yllätyksellisyyttä, epäjatkuvuuksia ja arvaamattomia  yhdistelmiä. Vierauden, outouden ja erilaisuuden kohtaamista, lokeroimatta ihmisiä yksiulotteisesti miksikään. Ei edes näitä ulkomaalaisia, enempää kuin lestadiolaisiakaan.

Siitä eri puolilla ollaan luultavasti yhtä mieltä, että ihminen on todellakin vielä paljon muutakin kuin uskontonsa. Meille olisi hyväksi sekoittua, joutua pakosti kohtaamaan hankalaa erilaisuutta. 

Maailman pelastamisessa tarvitaan oivalluksia ja luovuutta

Ihmiskunnan edessä on ennennäkemättömän suuret haasteet, sillä meidän nyt elävien sukupolvien on pelastettava maailman lapsillemme ja lastenlapsillemme. Meillä ei riitä paukut ratkaista ongelmia, jos tyydymme sektorioitumaan, jos tyydymme vain samanlaisuuden sisäiseen pörinään.

 Ideat ja uudet näkökulmat syntyvät vasta, kun erilaiset ihmiset kohtaavat ja alkavat jutella.

Avataan ovi sinne lajitoverin outoon ja uuteen maailmaan, tutustutaan hänen uskomuksiinsa, ja vielä enemmän kuin uskoon, tutustutaan häneen itseensä ainutlaatuisena persoonana. Hän voi auttaa sinua keksimään ratkaisun kysymykseen jota et ollut ymmärtänyt vielä edes tehdä. Voi löytyä yhteisiä tuttujakin, Obamaa myöten!  Ja ehkä hänkin kuuntelee mielellään Bachia.

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoi ”Viiden veljen sisko”

Lisää aiheesta:

Barabási, A.-L. 2002. Linkit – verkostojen uusi teoria. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Gognita. (Linked: The new science of networks, 2002.)

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Jokinen, Riikka: Tietämättömyyden etiikka: Emmanuel Lévinas modernin subjektin tuolla puolen. Jyväskylän yliopisto, 1997.

Kerkkänen, Heikki:  Jokainen ihminen on eri asia

Korhonen, Johanna: Katso ihmistä. Helsingin Sanomat 11.8.2010.

Lamminmäki-Kärkkäinen, Tanja: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

Lévinas, Emanuel: Etiikka ja äärettömyys. Suom. Antti Pönni ja Outi Pasanen.  Gaudeamus, 1996.

Löppönen, Paavo: Suuri synteesi oikeudenmukaisuudesta. Helsingin Sanomat 11.7.2010. (Arvio Amartya Senin teoksesta The Idea of Justice,  2009.)

McNeill, William, 2006: Verkottunut ihmiskunta: Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, 2006. (The Human Web: A Bird’s-Eye View of World History, 2003.)

Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen (Hyrsyläinen)

Stiven Naatus: Kuka minä sinusta olen?

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Piiroinen, Mikko: Kun suuret mielet kohtaavat verkostoissa. Tekniikka ja Talous 10.11.2009.

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Sen, Amartya: Identiteetti ja väkivalta. (Alkuteos: Identity and Violence, 2006). Suom. Jussi Korhonen. Basam Books, 2009. (Tiedot kustantajan sivulla.)

Olli Seppälä: ”Kuka puolustaisi iloista tapakristittyä?”

Skaalautumaton verkko (Wikipedia)

Wallenius, Tommi: Filosofian toinen: Lévinas ja juutalaisuus. 23°45, 10. Eurooppalaisen filosofian seura, 2004.

6 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, identiteetti, identity, ihmisarvo, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, lapsuus, leimaaminen, rauhanyhdistys, suvaitsevaisuus, syrjintä, totteleminen, tuomitseminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Hautamäki: ”Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”


– Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni tutustuisi omakohtaisesti vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyisi kuulopuheisiin, joiden välittämät tiedot ovat usein virheellisiä tai värittyneitä, totesi SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki vuonna 2007.  Hän julkaisi Kalevassa vastineen mediassa käytyyn keskusteluun .

Hautamäen kirjoitus on viime vuosien ainoa SRK:n julkinen vastaus keskusteluun, jota on käyty ja käydään herätysliikkeen sisäisestä tilasta. Siksi se on merkittävä.

Maltillisesti mutta tiukasti Hautamäki  puolustaa vanhoillislestadiolaisuudelle ominaista ajattelutapaa, jonka mukaan  sisäisesti ongelmallisiksi koetut asiat, jotka liittyvät  yhteisön menettelytapoihin ja Raamatun tulkintaan, eivät ole  yhteisön ongelmia vaan kaikissa tapauksissa erillisten yksilöiden yksityisiä ongelmia. Ajatellaan niin, että ristiriidat johtuvat rajallisten ihmisten synnillisyydestä.

Hautamäki kumoaa Stiven Naatuksen ja Kalevan pääkirjoitustoimittajan esittämän keskustelutarpeen herätysliikkeen menettelytavoista,  todeten, että liikkeen sisällä on aina käyty avointa keskustelua ja käydään edelleen.  

Anonyymilla nettikeskustelulla ei ole uskonyhteisön kannalta merkitystä eikä uskovaisilla ole sellaiseen tarvetta. Yleisönosastokeskustelu ei kuulu vanhoillislestadiolaisuuteen.

Hoitokokousvuosiin liittyvää tutkimustakin on valmisteilla.

Hautamäen kirjoitus osoittaa, että herätysliikkeen sisällä on olemassa melko lailla erilaisia näkemyksiä  tilanteesta. Johdon näkemykset ja ruohonjuuren näkemykset eivät aina kohtaa. Tämä ristiriita ei ole suinkaan ennenkuulumaton yllätys. Se on tuttu ilmiö erilaisissa inhimillisissä yhteisöisssä, olipa puhe tavallisista maallisista yhteisöistä tai seurakunnista. Johdon näkemykset perustuvat johdolla olevaan  käsitykseen yhteisön sisäisestä tilasta.

Kirjoituksen yhtenä käynnistäjänä oli Kalevan pääkirjoitus 12.9.,  ja herätysliikkeeseen kuuluvan teologi Stiven Naatuksen toivomus, että lestadiolaisuudessa voitaisiin käydä avointa keskustelua  liikkeen lähihistoriasta.

Naatuksen tavoin Kaleva kannusti herätysliikkeen jäseniä myönteisellä tavalla voittamaan keskustelukulttuuriin  liittyvät vaikeudet.

Kalevan pääkirjoitus:  Avoimuus auttaisi herätysliikettä

”Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä on viikon ajan väreillyt sekä pinnan alla että päällä. Näyttää siltä, että liikkeessä testataan nyt sen kykyä käydä sisäistä keskustelua ja liikkeen johdon herkkyyttä kuulla kannattajiensa erilaisia äänenpainoja.

Hälyn taustalla on oululaispastori Stiven Naatuksen viimekeväinen käynti teatterissa katsomassa Fundamentalisti-näytelmää sekä hänen Kalevalle aiheesta antamansa haastattelu.

Nämä teot suututtivat osan liikkeen väestä niin, että Naatuksen nimi pyyhittiin pois ensi kesän rippikoululeirien pitäjien listasta.

Oli Naatuksen hyllytyspäätös sitten yhden tai kahden henkilön taikka suuremman joukon tekemä ratkaisu, se oli hätävarjelun liioittelua. Näin yksin siksi, että pastori tuli teatteriin Kalevan pyynnöstä eikä omasta aloitteestaan. Teatteriesityksen seuraaminen taas pohjusti keskustelua tärkeästä uskonnollisesta teemasta, fundamentalismista. On vaikea ajatella, ettei kirkon virassa olevalla papilla olisi oikeutta siihen keskusteluun osallistua. Pyydettäessä siihen on pikemminkin velvollisuus. Hän toimi fiksusti, ja häntä pitäisi pikemminkin kiittää siitä.

Kalevan haastattelussa Naatus käsitteli teemaa avoimesti ja kiihkottomasti, perustellen myös herätysliikkeensä perinteisiä opillisia näkemyksiä ja niiden noudattamista. Hän myös haastoi suuren yleisön katsomaan peiliin puhumalla valtavirtafundamentalismista – siitä, kuinka yhteiskunnassa joidenkin asioiden pitäisi olla niin kuin enemmistö katsoo. Todennäköisesti lukijoiden ymmärrys vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan haastattelun ansiosta pikemminkin kasvoi kuin heikkeni.

Naatus nosti esiin myös herätysliikkeensä keskustelukulttuurin vaikeudet. Se saattoi olla raskauttavaa.

Vanhoillislestadiolaisuus avautui ulospäin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.

Muutama yritys avoimemman keskustelun avaamiseksi on viime vuosien aikana tullut, mutta liikkeen johto tuntuu avausten edessä vetäytyneen kuoreensa. On vaikea nähdä, että tämä toimintatapa voisi kovin kauan jatkua. Se ei yksinkertaisesti ole nykymaailmassa enää toimiva tapa käsitellä vaikeita asioita, ei edes hengellisessä liikkeessä.”

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäen vastine

”Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen uskonkäsityksistä sekä vanhoillislestadiolaisten elämäntavoista käy aika ajoin vilkkaana erityisesti liikkeeseen kuulumattomien keskuudessa.

Mielipiteitä ilmaistaan pitkälti internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa. Jonkin verran asia on levinnyt myös lehtien palstoille.

Viime aikoina yhtenä keskeisenä kiinnostuksen kohteena on ollut liikkeen menneisyys, erityisesti 1970-luvun ”kipukohdat”. Jotkut ovat vaatineet puolueetonta tutkimusta tuon vuosikymmenen tapahtumista.

Keskiviikkona 12.9. Kalevan toinen pääkirjoitus käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta otsikolla ”Avoimuus auttaisi herätysliikettä”. Kirjoituksessa epäiltiin liikkeen ”kykyä käydä sisäistä keskustelua” ja samalla ”liikkeen johdon herkkyyttä kuulla kannattajiensa erilaisia äänenpainoja”.

Kirjoittaja arvioi vanhoillislestadiolaista keskustelukulttuuria olemattomaksi: ”Vanhoillislestadiolaisuus avautui ulospäin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.”

Vanhoillislestadiolaisten keskustelukulttuuriin ei kuulu yleisönosastokirjoittelu eikä nimimerkin taakse piiloutuminen. Liikkeen piirissä käydään keskustelua eri tahoilla ja tasoilla avoimesti omana itsenä.

Paikalliset rauhanyhdistykset järjestävät vuosittain kymmeniä tilaisuuksia uskoon ja kristittynä elämiseen liittyvistä kysymyksistä. Vuotuisten suviseurojen yhteydessä järjestetään kaksi suurta kokousta: yli tuhat osanottajaa kokoava puhujien ja seurakuntavanhinten kokous sekä SRK:n vuosikokous, johon kukin jäsenyhdistys lähettää edustajansa.

Lisäksi eri tiedotusvälineiden edustajat kutsutaan suviseurojen tiedotustilaisuuksiin.

Näissä keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä. Tämän lisäksi lukuisat kahdenkeskiset tai pienemmissä ryhmissä käytävät keskustelut suovat mahdollisuuden puhua asioista, jotka askarruttavat.

SRK:n vuosittain järjestämillä noin 200 leirillä oleellisena osana ohjelmaa ovat keskustelut eri aihepiireistä, myös kristityn elämän ja liikkeen historian kipeistä kysymyksistä. Viestit näistä eri puheenvuoroista kertovat toista kuin ne kannanotot, joiden julkisuudessa esitetään olevan liikkeen ”kentän ääni”.

Vanhoillislestadiolaisuutta 1900-luvun aikana kohdanneiden useiden hajaannusten aikana ja niiden jälkeen on järjestetty lukuisia keskusteluja ja sovintokokouksia. Valitettavasti ne eivät kuitenkaan ole estäneet hajaannuksia eivätkä korjanneet syntyneitä repeytymiä.

Yksittäisten henkilöiden kohdalla keskustelut ovat saattaneet johtaa myönteiseen tulokseen. Kokonaisuutena niille on kuitenkin ollut tyypillistä, että liikkeestä erkaantuneet eivät ole olleet valmiita luopumaan omaksumistaan käsityksistä, jotka ovat poikenneet vanhoillislestadiolaisuuden opetuksista.

”1970-luvun sielunhoidolliset keskustelut”

1970-luvulla käytiin monilla paikkakunnilla sielunhoidollisia keskusteluja, joita on nimitetty ”hoitokokouksiksi”. Näitä tilaisuuksia, niihin johtanutta kehitystä ja niissä ilmenneitä kipukohtia on vanhoillislestadiolaisuuden piirissä jälkikäteen käsitelty, toisin kuin julkisuudessa on väitetty. Ranuan suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa vuonna 1989 silloinen SRK:n pääsihteeri Voitto Savela piti noista tapahtumista alustuksen, jonka johdolla käytiin laaja keskustelu.

Sen lisäksi kyseisen vuosikymmenen tapahtumia on käsitelty kolmessa SRK:n vuosikirjassa (Jumala rakentaa kaupunkiaan 1989, Taistelusta rauhaan 1990 ja Muutoksen keskellä 2007). Rauhanyhdistysten omissa historioissa ja historiikeissa on käsitelty myös asioita, jotka ovat synnyttäneet ristiriitoja ja olleet kipukohtina yhdistyksen sisällä.

Yksilöiden tietosuojan ja ihmisarvon kunnioittamisen vuoksi tällaisia asioita voi kuitenkin käsitellä julkisesti vain yleisellä tasolla.

”Vaikeistakin asioista osataan keskustella”

Parhaillaan on tekeillä kaksi laajaa historiallista tutkimusta vanhoillislestadiolaisuudesta. Filosofian tohtori Seppo Lohen teos Suuret hajaannukset  ilmestynee tänä syksynä. Se käsittelee 1800- ja 1900-luvun taitteen suuria hajaannuksia ja niiden syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Tuossa hajaannuksessa muotoutuivat omiksi ryhmikseen esikoislestadiolaisuus, uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus.

Filosofian tohtori Ari-Pekka Palola tekee tutkimusta SRK:n toiminnasta vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestönä vuosina 1906–1961. Tutkimus tarkastelee myös tuona ajanjaksona tapahtuneita hajaannuksia.

Jatkona näille tutkimuksille käsitellään aikanaan SRK:n historiaa vuodesta 1962 nykypäivään. Tämä tutkimus pitää luonnollisesti sisällään 1970-luvun tapahtumien tarkastelun. Lisäksi tänä syksynä on ilmestynyt filosofian maisteri Jani Alatalon tutkimus Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.

Edellä mainitut esimerkit osoittavat virheelliseksi väitteen, ettei vaikeista asioista olisi keskusteltu ja ettei niitä kyettäisi käsittelemään vanhoillislestadiolaisuuden piirissä.

”Kukaan ei ole synnitön”

Yksi vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden keskeisistä käsityksistä on, ettei kukaan ole virheetön ja synnitön. Jumalan poika syntyi ihmiseksi sitä varten, että syntinen saisi syntinsä anteeksi. Hänen valtakuntansa on anteeksiantamuksen valtakunta. Tätä sanomaa vanhoillislestadiolainen kristillisyys haluaa välittää.

Vanhoillislestadiolaisten hartaustilaisuudet, seurat, ovat kaikille avoimia. Niistä ilmoitetaan julkisesti lehdissä ja nykyisin myös internetissä. Jokainen voi tulla kuuntelemaan, mitä siellä opetetaan. Monilla alueilla voi seurapuheita kuunnella myös radiosta.

Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni tutustuisi omakohtaisesti vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyisi kuulopuheisiin, joiden välittämät tiedot ovat usein virheellisiä tai värittyneitä.

Alatalo toteaa tutkimuksessaan ”Jos joku vielä 2000-luvulla esittää, että lestadiolaisuuden pitäisi olla avoimempaa, kyse on lähinnä henkilön haluttomuudesta tutustua lestadiolaisuuteen. Lestadiolaisuus kuitenkin on paljon muutakin kuin julkisuuteen näkyvät poikkeamat keskivertosuomalaisten elintavoista.”

Apuna vanhoillislestadiolaisuuteen tutustumisessa voivat olla SRK:n kotisivut (ww.srk.fi) ja julkaisut.

”Keskustelu Internetissä ei hedelmällistä”

Mielestäni keskustelu lehtien palstoilla tai internetissä ei ole kovin hedelmällistä. Avoin, suora yhteys ja henkilökohtainen ajatusten vaihto tuottavat parhaan tuloksen. Tällaiseen keskusteluun ovat valmiita niin tavalliset vanhoillislestadiolaiset arkielämän tilanteissa kuin liikkeen johtokin.

Vaatimuksissa on kuitenkin hyvä muistaa evankelis-luterilaisen kirkkomme sielunhoidollisia keskusteluja koskeva säännös: ”Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut.”

Käsitykseni mukaan tämä velvoite koskee kaikkia sielunhoidollisia keskusteluja, sekä pappien että maallikoiden kanssa käytyjä. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö väärin kohdelluksi joutunut tai muuten kipua sisimmässään tunteva voisi ottaa asiaansa puheeksi. Asialliseen, rakentavaan keskusteluun on aina aikaa ja tilaa.”

Kaleva 15.9.2007, s.11.

SRK tyynnyttelee Naatus-jupakkaa. Kaleva 8.9.2007.

Jani Alatalo 2006. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976-1984. Jyväskylän yliopisto.

Vuokko Ilola: Myy silloin kun on ostajia. Blogikirjoitus 24.6.2014. Kotimaa24.

Sauli Karhu: Uskonto-somekeskustelujen osapuolet. Blogikirjoitus 17.10.2016.

Miksi teatteri on syntiä?

Tarvitsemme(-ko) glasnostia?

Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintsalan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

6 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 2000-luku, ahdistus, Aimo Hautamäki, erehtymättömyys, hajaannukset, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, journalismi, julkaisutoiminta, Kaleva, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, lähihistoria, manipulointi, nettikeskustelu, normit, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurat, sielunhoito, SRK ry., tutkimus, vallankäyttö