Avainsana-arkisto: viranomaiset

Poliisin urkintaepäilyn tutkinta valtakunnansyyttäjälle – ja Turkki lestadiolaiseksi?


 

Valtakunnansyyttaja_Kyltti_P

Vantaalla päällystötehtävissä työskennellyttä lestadiolaista poliisia koskeva urkintaepäily on siirretty esitutkinnasta syyteharkintaan valtakunnansyyttäjälle.

Esitutkintaa johtanut syyttäjä Tero Kekki kertoi esitutkinnan valmistumisesta medialle tiistaina 10.3.2015. Poliisia epäillään virkasalaisuuden rikkomisesta, virkavelvollisuuden rikkomisesta ja henkilörekisteririkoksesta. Hänen epäillään hakeneen rekistereistä tietoja, jotka eivät liittyneet työtehtäviin kuten laki edellyttää.

Poliisiylijohtaja Mikko Paateron mukaan vanhoillislestadiolaisen poliisin tapaus on ehdottomasti selvitettävä. Paateron mukaan kuulostaa oudolta, että poliisi olisi toiminut omien sanojensa mukaan virkavastuulla rauhanyhdistyksen … Lue koko artikkeli…

8 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, hengellisyys, identiteetti, identity, ihmisoikeudet, kontrollointi, kuuliaisuus, mielenterveys, normit, norms, pelastus, pelko, pelot, Raamattu, rauhanyhdistys, seurakuntaoppi, SRK ry., totteleminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys

Lempäälän rauhanyhdistyksestä rikosilmoitus


Motto

Tulla nöyryytetyksi ja hyljeksityksi omassa yhteisössä on yksi ihmisen vaikeimmista psyykkisistä ja sosiaalisista kokemuksista.

– Tytti Solantaus
Lastenpsykiatri, tutkimusprofessori  STAKES  (Helsingin Sanomat 4.10.2008.)

”Vuosia kiusattu lestadiolainen äiti teki rikos-ilmoituksen rauhanyhdistyksen toimista”

Pirkanmaalla vanhoillislestadiolaisesta Lempäälän rauhanyhdistyksestä on tehty rikosilmoitus. Rauhanyhdistyksessä on paljastanut vakava, vuosia kestänyt kiusaamistapaus, todetaan asiaa koskevassa Aamulehden uutisessa. Sen raskaimmassa vaiheessa kuuden lapsen äidin kerrotaan päätyneen itse-murhan partaalle.

Nyt tämä kiusatuksi joutunut perheenäiti on tehnyt jotain ainutlaatuista koko herätysliikkeen historiassa. Hän jätti elokuun puolivälissä Lempäälän poliisille rikosilmoituksen rauhanyhdistyksen toiminnasta häntä kohtaan.

Rikoskomisario Joni Länsipuro Pirkanmaan poliisista on kertonut Lue koko artikkeli…

6 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, lähihistoria, normit, norms, painostaminen, rauhanyhdistys, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syrjintä, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö

Kerroin vl-yhteisössä isäni saastaisista teoista, kukaan ei välittänyt


Puolustus, jota herätysliikkeen johto kerta toisensa perään painottaa, kuuluu että SRK.n johtokunnan jäsenillä ei ole ollut tietoa hyväksikäyttötapauksista. Satoja lapsia kohtaan on tapahtunut suuri määrä rikoksia vuosikymmenien mittaan.Rikollisia on nyt tiedossa yli sata, uhreja on moninkertainen määrä. Miten se on mahdollista, että asioista ei olisi ollut kenelläkään johtotasolla tietoa? Entä puhujilla? Heitä on yli 900 miestä, eri puolilta maata?

Hyväksikäytön uhri kertoo tässä kokemuksistaan eräällä rauhanyhdistyksellä.  Hän oli yrittänyt kertoa ja puhua tutuilleen isänsä harjoittamasta insestistä. Mutta kukaan ei auttanut häntä, puhumattakaan että olisi tehnyt ilmoituksen viranomaisille. Uhri ei saanut minkäänlaista apua.

*      *       *

Mikä auttaisi uhria saamaan hyvityksen – vuosien jälkeen?

Jo lapsena rikottua ihmistä ei auta anteeksipyyntö. …Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, eroaminen uskosta, insesti, itsesensuuri, kaksinaismoralismi, lapset, lapsuus, leimaaminen, mielenterveys, nuoret, pedofilia, rauhanyhdistys, uskon jättäminen, vallankäyttö, väkivalta

Mitä tapahtuu Iloisen talon kellareissa? Uutuuskirja ihmisoikeuskeskustelun sokeasta pisteestä


Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kristiina Kouros on nostanut esiin uskonnollisten liikkeiden ja etnisten ryhmien ihmisoikeusloukkaukset Suomessa. Tämä on uusi näkökulma suomalaisessa ihmisoikeuskeskustelussa.

Hän on toimittanut yhdessä Susan Villan kanssa artikkelikokoelman Iloisen talon kellarissa, jossa tarkastellaan mm. vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia. Teoksen kirjoittajina ovat mm. Johanna Hurtig, Topi Linjama ja Rebekka Naatus. Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, alakulttuuri, arvot, ban of birth control, bans, eettisyys, ehkäisykielto, ennuste, erottaminen yhteisöstä, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, identiteetti, identity, ihmisarvo, ihmisoikeudet, Ihmisoikeusliitto, isyys, kiellot, kontrollointi, lapset, lapsuus, leimaaminen, lisääntyminen, miehen asema, naisen asema, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, perhe, raskaudenpelko, sananvapaus, sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, tulevaisuus, uhkailu, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisö, yksinäisyys

Oikeusministeri yllättyi SRK:n tunnustuksesta ja muistutti vanhojen hyväksikäyttörikosten ilmoitus-velvollisuudesta


Oikeusministeri Tuija Brax toteaa Kalevan haastattelussa yllättyneensä SRK:n tunnustamista lasten hyväksikäyttötapauksista ja seksuaalisen hyväksikäytön laajuudesta herätysliikkeessä. ”On välttämätöntä, että keskusrikospoliisi tutkii, ovatko tässä kaikki tapaukset, vai onko niitä vielä lisää.” Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): 2010-luku, arkkipiispa, arvot, eettisyys, evankelis-luterilainen kirkko, Helsingin Sanomat, ihmisarvo, insesti, johtajat, johtokunta, Kaleva, kannanotot, lapset, lapsuus, lähihistoria, nuoret, pedofilia, perhe, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, vallankäyttö, väkivalta

Krp alkaa tutkia vanhoillis-lestadiolaisten hyväksikäyttötapauksia


Keskusrikospoliisi (Krp) aikoo selvittää, onko vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä paljastuneiden lasten seksuaalisten hyväksikäyttörikosten joukossa tapauksia, jotka eivät vielä ole tulleet poliisin tietoon. Krp haluaa selvittää kokonaisuudessaan, mitä SRK ulostulollaan pedofiliarikosten osalta tarkoittaa. Asiasta kertoivat Kaleva 8.4. ja 12.4. , sekä  Helsingin Sanomat 9.4.2011.

Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskeva, parhaillaan käynnissä oleva tutkimus on osoittanut, että vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä omaksutun maallikko-salarippi-opetuksen seurauksena suuri määrä hyväksikäyttörikoksia on päästetty juridisesti vanhenemaan. Niistä ei ole koskaan tehty ilmoitusta viranomaisille. Lue koko artikkeli…

9 kommenttia

Kategoria(t): 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, 2010-luku, anteeksianto, Helsingin Sanomat, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kasvatus, lapset, lapsuus, lähihistoria, maallikkosaarnaajat, mielenterveys, nuoret, painostaminen, pedofilia, perhe, puhujat, rauhanyhdistys, Rippi, sananjulistajat, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntien anteeksiantamus, syyllisyys, tutkimus, vastuullisuus, väkivalta

Unohtuiko lastensuojelu, SRK?


SRK.n pääsihteeri Aimo Hautamäki totesi YLEn uutisten haastattelussa, että liikkeen johto kehottaa vanhoillislestadiolaisia ilmoittamaan viranomaisille hyväksikäytöstä.

Hautamäen mukaan hyväksikäytöstä tulee ilmoittaa viranomaisille vain silloin, mikäli epäily pohjautuu vakuuttavaan tietoon

Hautamäki neuvoo käytännössä toimimaan siten, että hyväksikäyttöä epäilevän on kysyttävä ensin epäillyn kohteelta, pitääkö hyväksikäyttöepäilys paikkansa. Vasta varmistuttuaan syyllisyydestä voi sivullinen tehdä ilmoituksen viranomaisille, toteaa Hautamäki.  

Ei pitäisi antaa perättömiä ilmiantoja, totesi Hautamäki. Täytyy olla jonkin verran todellisuuspohjaa ennen kuin tällaisille viranomaistielle lähdetään.

On hämmästyttävää, että jälleen SRK:n edustajan suurin huoli tuntuu kohdistuvan mahdollisen rikollisen asemaan, ei uhrin. Hautamäen ohje herättää ihmetystä kahdestakin syystä.

Ensinnäkin on tietysti jokseenkin naiivia kuvitella, että hyväksikäyttäjä tunnustaisi rikoksensa kyselijälle noin vain.  Tavallisen ihmisen tehtäviin ja oikeuksiin ei ylipäätään kuulu syyllisyyskysymysten selvittäminen eikä ratkaiseminen mahdollisissa rikostapauksissa. Se on poliisiasia. Toiseksi Hautamäen ohje näyttää olevan lastensuojelulain näkökulmasta  pahasti harhaanjohtava.

Toimittaja kysyikin Hautamäeltä erikseen tarkentaen:

– Eikö tässä ole vähän nurinkurinen marssijärjestys?

Toimittajan kysymys viittasi tietenkin siihen, että lastensuojelulaki velvoittaa mm. terveydenhoito- ja sosiaalialalla, opetustoimen, seurakuntien ja yksityisen sektorin palveluntuotannossa toimivia tekemään lastensuojeluilmoituksen aina, mikäli on herännyt epäilys lastensuojelun tarpeesta. Ilmoitusvelvolliusuus syntyy jo silloin, mikäli on syytä epäillä että lasta uhkaa hyväksikäyttö, siis vaikka sellaista ei olisi tapahtunut.

Ilmoituksen voi tehdä myös kuka tahansa, jos epäilee, että on tarpeen selvittää, voiko joku lapsi huonosti.

Moraalisesti laki velvoittaa luonnollisesti kaikkia kansalaisia toimimaan näin. On syytä muistaa myös, että lastensuojeluilmoituksen voi tehdä nimettömänäkin eikä siinä ole kyse rikosilmoituksesta tai yksittäisen tekijän syyllisyydestä, vaan lastensuojelutarpeen selvittämisestä, jonka tekee lastensuojelun ammattilainen.

Nähtävästi SRK:n johdossa ei tunneta lakia ja annetaan siksi julkisuudessa ja herätysliikkeen jäsenille harhaanjohtavia ja jopa lainvastaisia toimintaohjeita.

Hyväksikäyttäjä vangitsee  lapsen psykologisen verkkoon

Pedofiili toimii taitavasti laskelmoiden saadakseen lapsen uhrikseen ja kiedotuksi sellaiseen psykologiseen verkkoon, josta tämän on vaikeaa pyristellä vapaaksi.

Lapsi voi kuitenkin välttyä joutumasta pedofiilin hyväksikäyttämäksi, mikäli hän itse pystyy riittävän varhain tunnistamaan vaaran ja uhkaavat tilanteet ja hänellä on jo ennalta tietoa miten hänen tulee toimia suojellakseen itseään. 

Lisäksi lapsen läheisten aikuisten ja lähiyhteisön velvollisuus on tuntea riskit ja suojelumahdollisuudet ja niiden on osattava ennalta valmentaa lasta toimimaan ja suojelemaan itseään mahdollisissa hyväksikäyttöyrityksissä.

Tämä vaatii kaikilta lasten kanssa toimivilta tahoilta määrätietoisia käytännön toimia ja voimavaroja niin että nämä kysymykset otetaan tietoisesti mukaan kasvatukseen. Puhutaan  turvataitokasvatuksesta, jolla ehkäistään uhkia jo ennalta.

TV2:n Inhimillinen tekijä –ohjelma 10.10.2010 käsitteli lapsena hyväksikäytetyksi tuleen nuoren selviytymistä ja lapsen ja äidin läpikäymää prosessia oikeusprosesseineen, ahdistuksesta kohti tasapainoa ja eheytymistä.

Ohjelmassa annettiin kasvot pedofiilin uhrille. 17-vuotias Iina Pätsi kertoi kokemuksistaan, jotta muut vastaavassa tilanteessa olevat nuoret näkisivät, että hyväksikäytöstä voi toipua. Pedofiili oli lähestynyt Iinaa, kun tyttö oli 5-vuotias.

Iina muistaa halaukset, rutistelut ja liian märät suudelmat. Tyttö pelästyi ja lamaantui, ja pelko piti häntä otteessaan niin että aluksi vaikeni asiasta kokonaan. Myöhemmin hän oli kaverinsa kanssa keskustellut ja ihmetellyt asiaa. Äidilleen hän kykeni kertomaan kokemuksistaan vasta kymmenvuotiaana.

Äiti Katriina Haapakoski järkyttyi saatuaan kuulla tyttärensä kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kun tyttö oli kokenut helpotusta saatuaan kerrotuksi ja saatuaan kokea että turvallinen aikuinen, oma äiti, otti vastuun asiasta kantaakseen, äiti puolestaan joutui pois tolaltaan pitkäksi aikaa.  Tapaus johti aikanaan oikeuskäsittelyyn ja rikollinen sai tuomionsa. Terapia puolestaan auttoi perheenjäseniä toipumaan kokemuksesta ja rohkaisi Iina Pätsiä auttamaan myös muita hyväksikäytön kokeneita nuoria.

Ohjelman asiantuntija, seksuaaliterapeutti Maaret Kallio kertoo ohjelmassa pedofiilien suunnitelmallisesta toiminnasta. Hänen mukaansa pedofiili on useimmiten perheen tuttu, ja tuttuus ja luottamus hämää usein vanhempiakin. Niinpä pedofiili pääsee helposti koukuttamaan lapsen psykologiseen verkkoon, josta poispyristely onkin erityisen vaikeaa.

Ohjelma uusitaan torstaina 14.10.2010 klo 18.00 YLE TV2. Se on myöhemmin katsottavissa Ylen Areenassa.

Lapsi tai nuori on usein hämmentynyt ja kyvytön tunnistamaan sitä, että on joutunut hyväksikäytetyksi. Vaikeutta ymmärtää tilanteen vaarallisuutta lisää se, että pedofiili on monissa tapauksissa tuttu ja ehkä läheinenkin henkilö. Lapsi ymmärtää usein vasta jälkeenpäin ja usein vasta aikuistuessaan, että hänelle tehdyt teot olvat olleet hänelle vahingollisia ja että ne ovat rikollisia tekoja. 

Harva hyväksikäyttäjistä katuu tekoaan. Moni rikollinen puolustautuu väittämällä, että teki lapselle vain hyvää tai jopa että lapsi halusi seksiä ja vietteli hänet.

Tästä syystä ennaltaehkäisy nousee erityisen keskeiseksi aikuisten tehtäväksi.  Se puolestaan vaatii asiantuntemusta ja sitoutumista.

Turvataitokasvatus valmentaa tunnistamaan vaarat  

Lapsi voi välttyä joutumasta pedofiilin hyväksikäyttämäksi, mikäli hän itse pystyy riittävän varhain tunnistamaan vaaran ja uhkaavan tilanteen, milloin on siihen joutumassa.

Asiantuntijoiden mukaan vaaratilanteen tunnistaminen on kuitenkin usein vaikeaa siitä syystä, että uhri ei alkuun ymmärrä joutuneensa rikoksen uhriksi. Lapsi tuntee pelkoa ja saattaa olla lamaantunut, toteavat erityistason seksuaaliterapeutti ja työnohjaaja Maaret Kallio ja Väestöliiton projektikoordinaattori Kirsi Porras Helsingin Sanomissa 9.10.2010. Lapsella ei ole tietoa, millä tavoin hänen tulisi toimia yllättävässä tilanteessa.

Myös vanhemmilta puuttuu tietoja siitä, miten toimia, miten tunnistaa riskit ja kuinka välttää jo ennalta mahdolliset hyväksikäyttäjät. 

Tästä syystä lapsia, nuoria, heidän vanhempiaan ja lasten ja nuorten parissa toimivia tulisi valmentaa tunnistamaan ennalta hyväksikäytön riskitekijät ja toimimaan näissä tilanteissa nopeasti oikein. Näin voitaisiin ennaltaehkäistä hyväksikäyttörikoksia ja sitä kautta mittaamattomia inhimillisiä kärsimyksiä sekä uhrin ja koko perheen elämää varjostavia vaurioita.

Viime aikoina on painotettu ennalta ehkäisevää toimintaa järjestämällä turvataitokasvatusta lapsille jo esikouluikäisistä alkaen. Aihepiiri on jo monissa lasten kanssa toimivissa järjestöissä toiminnan yhtenä osana ja joissakin kunnissa se on otettu perusopetuksen suunnitelmiin.

Kasvatuksessa vahvistetaan lapsen ja nuoren itseluottamusta ja annetaan konkreettisia toimintaohjeita hämmentäviin ja riskejä sisältäviin tilanteisiin. Eri ikävaiheissa tarjotaan valistusta ja harjaannusta vaarojen tunnistamiseen kunkin ikävaiheen kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Samoin vanhemmat ja muut kasvattajat sekä lasten parissa toimivat vapaaehtoiset hyötyvät konkreettisella tavalla opastavasta koulutuksesta ja valmennuksesta. Valistustyön tulisi olla säännöllistä ja jatkuvaa, pysyvä osa lasten ja nuorten parissa tehtävää työtä.

Pietarsaaressa pantiin toimeksi

Kun Pietarsaaressa paljastui yksi pedofiilitapaus, ns. rauhansanalaisuuden piirissä, yli kymmenen kertaa vanhoillislestadiolaisuutta pienemmässä herätysliikkeessä käynnistettiin asiantuntijoiden avulla tiedottamis- ja tukiprojekti. Kokopäiväinen perhetyöntekijä sekä tukiryhmä auttaa vanhempia, uhreja ja muita nuoria  koko seitsemän tuhannan jäsenen uskonyhteisöä kriisissä sekä tukee muutoinkin perheitä kasvatus- ja perhekysymyksissä. Lisäksi liikkeen puhujille järjestettiin tästä kysymyksestä erillinen neuvonpito.

 Miten vanhoillislestadio-laisuuden keskusjärjestö SRK on puolestaan toiminut tilanteessa, kun sen piirissä on keväästä 2010 lähtien paljastunut useita pedofiilitapauksia?

Huhtikuussa 2010 johtokunta oli tehnyt päätöksen ”poikkeuksellisesta toimenpiteestä”. SRK:n johtokunta päätti, että kaikille maallikkopuhujille ja papeille lähetetään SRK:n nimissä kirje, jossa muistutetaan puhujan tehtävän velvoittavuudesta. Kirjeen mukana lähetettiin puhujille Päivämiehen pedofiilitapausta kosketteleva pääkirjoitus sekä Päivämiehessä ja Helsingin Sanomissa julkaistu vastine HS:n 1.5. julkaisemaan reportaasiin ”Syntisten piiri”. Kirjeen sävy oli isällisen suostutteleva, mutta sen sijaan siinä ei kehotettu puhujia ohjaamaan rauhanyhdistyksiä minkäänlaisiin käytännön toimiin alueellaan.

Liperin suviseuroissa tiedotettiin SRK:n johtokunnan asettamasta Koti-työryhmästä, joka pohtii vanhoillislestadiolaisten perheiden tilaa ja niiden tukemisen menetelmiä. Koti-ryhmä  tulee antamaan loppuselvityksen vielä ennen joulua. Työryhmän työhön kohdistuu nyt paljon odotuksia. Tiedossa ei ole, onko ryhmällä käytettävissään lastensuojelun ammattilaisia.

Muutoin SRK:n johdon ulostulossa on keväästä 2010 lähtien huomio kohdistunut rippisalaisuuden rikkomattomuuden vakuutteluun ja rikollisen sielunhoidolliseen menettelyyn. Sen sijaan uhrien auttamiseksi ja uusien hyväksikäyttötapausten ennalta ehkäisemiseksi ei sadan tuhannen suomalaisen hengellisestä toiminnasta vastaava SRK:n johtokunta ei ole ilmoittanut tehneensä vielä mitään. 

Yli 50 000 alle 18-vuotiasta lasta ja nuorta

Koska ev.-lut. kirkon suurimman herätysliikkeen rauhanyhdistysten piirissä on kasvamassa ennätysmäärä alaikäisiä ja vanhoillislestadiolaisuudessa on viime aikoina paljastunut lukuisia pedofiliatapauksia, lastensuojelun asiantuntijat ehdottivat muutamia vuosia sitten SRK:lle valistus- ja tiedotusprojektia aiheesta. Ehdotettiin keskustelua ja tiedotusta turvataitokasvatuksen perusteista.

He olivat tiettävästi tarjoutuneet myös kirjoittamaan asiasta artikkeleita herätysliikkeen lehtiin. Julkisuuteen saatujen tietojen perusteella asiantuntijat saivat  torjuvan vastaanoton SRK:ssa. SRK ei ole toistaiseksi osoittanut varoja lastensuojelutyöhön eikä pedofilian uhrien auttamiseen. Sen sijaan joissakin paikallisissa rauhanyhdistyksissä on oltu aloitteellisia ja ainakin yritetty tarttua asiaan.

SRK:n puheenjohtaja ja pääsihteeri ovat julkisuudessa kiistäneet, että he olisivat torjuneet asiantuntijoiden ehdotukset.

Erityisesti 1970-luvulta lähtien vanhoillislestadiolaisten perhekoko on kasvanut dramaattisesti. Ehkäisykiellon voimistuttua lapsia ja nuoria on liikkeessä nykyisin luultavasti enemmän kuin minkään muun järjestön piirissä. Koska lapset ja nuoret halutaan juurruttaa liikkeeseen tiiviisti jo pienestä lähtien, SRK:n oma lapsi- ja nuorisotyö on erittäin laajaa ja sen piirissä toimii runsaasti tavallisia vanhoillislestadiolaisia vapaaehtoisina, yli 200 henkilöä vuosittain. Myös heidän keskuudessaan turvakasvatustiedolla olisi käyttöä.

Aikuinen aina vastuussa – laki suojaa alle 18-vuotiasta

Hyväksikäytön teon hetkellä lapsen kokemus on usein sekavaja pelottava. Hän kokee hämmennystä, epätodellisuuden kokemusta, hän kokee ettei ymmärrä tilannetta, hänellä on kokemus siitä että hän ajautuu pakotettuna mukaan johonkin sellaiseen mihin ei tahtoisi.

Hämmentävä ja outo, samalla uhkaava ja pelottava kokemus nostaa lapselle mieleen vahvasti tunteen omasta syyllisyydestä ja häpeästä. Tästä syystä hänen ei ole useinkaan helppoa puhua asiasta vanhemmille, saati viranomaisille.

Hyväksikäyttöä on usein edeltänyt hyväksikäyttäjän määrätietoinen, pitkäaikainen luottamussuhteen luominen ja keskinäisen yhteisymmärryksen rakentaminen uhrin kanssa. Pedofiili luo usein lapselle – ja myös tämän lähipiirille – petollisen uskottavan kuvan itsestään miellyttävänä ja ystävällisenä henkilönä. Sitä hämmentävämpää lapselle on hänen oma kokemuksensa pelosta, kauhusta, kivusta, ahdistuksesta ja oman ruumiin riistämisestä.

Lapsille ja nuorille tulisi tehdä jo ennakolta selväksi se, että aikuinen on aina vastuussa teoistaan ja laki suojaa alle 18-vuotiasta.

Samoin on kerrottava, että vaikka hän olisi joutunut syystä tai toisesta alistunut tekoihin vastaan panematta, aikuinen on kaikissa tapauksissa vastuussa teoista, ei lapsi.  

Mitä konkreettisemmin lapsen ja nuoren kanssa pohditaan toimintatapoja, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hän tunnistaa vaaratilanteen ja osaa suojella itseään sekä hakea apua.

Ennaltaehkäisyohjelmia ei kuitenkaan voida toteuttaa käytännössä ilman resursseja, vanhempien opastusta ja ammattilaisten asiantuntevaa tukea.

Ennaltaehkäiseminen on kuitenkin lastensuojelun ensimmäinen askel. Se on aina helpompaa ja inhimillisempää kuin päästää tilanne siihen että jäljellä on vain mahdollisuus jo tapahtuneiden vahinkojen korjaamiseen. Rauhanyhdistysten lapsi- ja nuorisotyö olisi oivallinen foorumi lasten turvakasvatukselle.

Hyväksikäyttö on pitkälle piilorikollisuutta, josta vain osa tulee viranomaisten tietoon. Osa tapauksista on sellaisia että ne tulevat lastensuojeluviranomaisten tietoon, mutta eivät etene koskaan poliisille asti. Vuonna 2009 Suomessa tehtiin poliisille yli tuhat rikosilmoitusta lapsen hyväksikäytöstä. Asiantuntijat olettavat, että vain osa tapauksista päätyy koskaan oikeuskäsittelyyn.

 *      *      *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Lue lisää:

Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat 16.5.2010. Pääkirjoitus.

Seppo Häkkinen: Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus 

Insestiepäilty toimii yhä lestadiolaisten luottamustehtävässä. Iltalehti 29.9.2010. (STT:n uutinen.)

Maaret Kallio ja Kirsi Porras: Hyväksikäyttö etenee usein vaivihkaa uhrin huomaamatta. Helsingin Sanomat 9.10.2010.

Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Ison rauhanyhdistyksen ex-johtajaa epäillään hyväksikäytöstä – Luottomies vangittu insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010, A6.

Laestadiernas Fridsföreningars Förbund r.f.:n (LFF:n) kannanotto 18.1.2010. (Ruotsinkieliset rauhansanalaiset, joiden keskuudesta paljastui hyväksikäyttötapaus)

Merja Laitinen  ja Johanna Hurtig (toim.): Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljillä. Jyväskylä: PS-kustannus, 2002. 

Kaija Lajunen, Minna Andell , Leena Jalava , Kaija Kemppainen , Marjo Pakkanen Marjo ja Mirja Ylenius-Lehtonen:  Turvataitoja lapsille: Turvataitokasvatuksen oppimateriaali. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2005.

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Lastensuojeluilmoitus. lastensuojelun käsikirja.

Lucas: Syytteet insestistä

Maria Lähteenmäki: Suljetun yhteisön pimeä puoli

Pedofiilikohu ei yllättänyt. Johanna Hurtigin haastattelu. Kaleva 16.1.2010.

Pedofiliaskandaali myrskyää lestadiolaisyhteisössä. YLE, Keski-Pohjanmaa 8.1.2010.

SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä (Johanna Hurtig)

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä (Johanna Hurtigin haastattelu HS:ssa)

5 kommenttia

Kategoria(t): epäily, insesti, kannanotot, lapset, lapsuus, mielenterveys, nuoret, perhe, rauhanyhdistys, syyllisyys, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö

Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan


Muutamat vanhoillislestadiolaisetkin, sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon, oikeusministeri Tuija Braxin  ja juristi Sami Mahkosen lisäksi, näyttävät erehtyneen vaatimaan pappien rippisalaisuuden purkua, jotta voitaisiin estää lapsen hyväksikäyttäjää toistamasta rikoksiaan ja saada rikolliset oikeuden eteen.

He haukkuvat väärää puuta. Rippisalaisuuden purkamiselle  voidaan löytää toisia, ehkä hyviäkin perusteita, mutta tämä muutos ei todennäköisesti estä nimenomaan herätysliikkeiden ja muiden uskonnollisten ryhmien sisäisiä lasten hyväksikäyttötapauksia. 

Pedofiilien uuhrien kärsimykset vanhoillislestadiolaisuuden piirissä  eivät johdu KIRKON rippisalaisuusmääräyksestä, vaan tämän herätysliikkeen ikiomasta opista ja käytännöstä.

Joidenkin pappien ja mm. arkkipiispa Jukka Paarman mukaan muutos saattaisi jopa vahingoittaa luterilaisen kirkon sielunhoitotyötä.

Rippisalaisuuden purku ei millään tavoin heikennä  pedofiilien mahdollisuuksia toimia hengellisissä yhteisöissä. Tämän ymmärtää jos perehtyy siihen miten pedofiilit toimivat.

Valtiovallan ja ennen kaikkea kirkon pitäisikin puuttua rauhanyhdistysten rakenteelliseen yhteisökulttuuriin – ja se onkin jo vaikeampi asia.

Vanhoillislestadiolaisuuden tulkinta rippisalaisuudesta mallikkojakin sitovana on lainvastainen

Jokainen joka tuntee hyvin vanhoillislestadiolaisuuden synninpäästökäytännön, ymmärtää sen, mihin tässä olisi puuttuttava. Ei rippisalaisuuteen niinkään, vaan yhteisöä suojelevaan salailun ja vaikenemisen velvoitteeseen, yhteisön hengellistä väkivaltaa harjoittavaan kulttuuriin. SRK:n käsitys rippisalaisuudesta kytkeytyy osana siihen.

Toiseksi herätysliikkeen sisällä pitäisi tarjota asiallista ja käytännöllistä tietoa siitä, miten hyväksikäyttäjä toimii ja miten lapsia voidaan suojella ja uhreja auttaa. Uhrien auttamisessa rippisalaisuudella voi ehkä olla oma merkityksensä. Uhrilla pitäisi olla jokin luotettava taho, josta hän voisi saada apua, joku jolle puhua ja kertoa kärsimyksistään, joutumatta leimatuksi ja joutumatta kokemaan itse häpeää.

Ns. salarippi sellaisessa merkityksessä kuin se ev.-lut. kirkossa ymmärretään, ei luultavasti ole erityisen keskeinen vanhoillislestadiolaisuudessa (ks. esim. Juho Kalliokosken kirjoitus blogissaan 17.5.2010).

Ongelma kiteytyykin juuri vanhoillislestadiolaisessa rippikäsityksessä, ei siis siinä käsityksessä jota ev.-lut. kirkossa muutoin ripissä noudatetaan. Tämä on yksi  monista eroavaisuuksista, jotka vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa poikkeavat luterilaisen kirkon opetuksesta.

Vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee edelleen käytännössäkin ns. yleinen pappeus. Toisin sanoen, kaikilla vl-liikkeeseen kuuluvilla on oikeus antaa synninpäästö mistä hyvänsä synnistä kenelle hyvänsä. Kuka hyvänsä voi pyytää tunnollaan painavaa asiaa anteeksi keneltä hyvänsä, kun tuntee että on joutunut syntiin ja rikkonut Jumalan tahdon. 

Tämä  evankeliumin aarre on luterilaisen kristinopin mukaan mahdollista aina keiden hyvänsä kristittyjen kesken, se kuuluu kaikille. Nykyisin ”valtavirran” ev.-lut.-kristityt soveltanevat sitä kuitenkin käytännössä melko harvoin.

Rauhanyhdistyksellä sen sijaan anteeksi pyynnöt ja anteeksi siunaamiset ovat sekä kahdenkeskisessä että ”julkisessa sielunhoidossa” toistuvasti käytössä, mikä lienee yksi vanhoilislestadiolaisuudelle tunnusomainen piirre. Seuroissa synninpäästöä julistetaan jokaisessa puheessa toistuvasti.

Ja kun joku lestadiolainen maallikko-uskonystävä on julistanut ”syntisi ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”, uskotaan että silloin (mutta vain silloin) myös Jumala on antanut anteeksi. Vanhoillislestadiolaisuudessahan opetetaan, että sielun pelastus seuraa vain silloin, jos on pyytänyt syntinsä anteeksi joltakin vanhoillislestadiolaiselta ihmiseltä, joka toimii Kristuksen sovitustyön välimiehenä. Uskotaan, että syntejä ei voi anteeksi saada millään muulla tavoin.

Tästä alkaa vl-opetuksen mukainen ”rippisalaisuus”. Opetetaan, että siunaamisen eli anteeksi antamisen sanojen jälkeen ei poispannusta synnistä saa enää keskustella eikä siitä saa missään tapauksessa puhua kenellekään muulle. Synninpäästön lausujan tulee olla ns. visu astia. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa, että rippisalaisuus on ehdoton. (Päivämies 27.1.2010, 19.5.2010.)

Lisäksi vanhoillislestadiolaiset opettavat, että ”armonmereen upotettujen” syntien esiin ottamisesta seuraa rangaistus: joka kertoo toisen anteeksi pyytämästä asiasta eteenpäin, joutuu itse syylliseksi. Kyseiset synnit siirtyvät hänen omalletunnolleen. ”Synti tulee sinun päällesi, jos puhut.”

On tietenkin luonnollista, että sellaisissa tilanteissa, kun toinen ihminen uskoutuu ja puhuu luottamuksellisesti henkilökohtaisista uskonasioistaan, olisikin moraalitonta rikkoa luottamus ja laverrella toisen henkilökohtaisia asioita muille ihmisille. Olisi kristillisen etiikan ja yleisten moraalikäsitystemme vastaista   rikkoa toisen ihmisen luottamus.

Mutta tässä kohtaa tulevat vanhoillislestadiolaisuuden ikiomat rippitulkinnat esiin. Toisin sanoen, liikkeessä opetetaan, että rippisalaisuus joka kirkkolain mukaan velvoittaa pappeja, koskee samassa mielessä, yhtä ankarana ja ehdottomana myös maallikkoja.

Toisin sanoen, jos maallikko saa sielunhoitokeskustelussa tiedon rikoksesta, hänellä ei olisi lupaa tehdä siitä ilmoitusta.  Maallikko-rippi-isän tai -äidin tulee vain  kehottaa rikollista ilmoittautumaan itse viranomaiselle. Mutta maallikko-ihmisellä, joka toimii synninpäästön julistajana, ei olisi itsellään lupaa tehdä tätä ilmoitusta.

Jokainen maallikko, joka noudattaa tätä SRK:n opetusta, rikkoo Suomen lakia.

(Teologi, tutkija Johannes Alarannan selostus SRK:n maallikko-salarippikäsityksestä ja sen seuraamuksista tässä.)

Lain mukaan rippisalaisuus velvoittaa nimittäin vain pappia ja seurakunnan virassa olevaa lehtoria, ei ketään muuta. Eikä heitäkään täysin ehdottomasti (rikoksen valmistelun sekä törkeäksi katsotun rikoksen kohdalla). Tosin ripittäytyjän henkilöllisyyden ilmoittaminen on näissäkin tapauksissa kirkkolain mukaan kiellettyä, ja ehkä puheena oleva muutos tuleekin lopulta koskemaan tätä lainkohtaa (Alatorvinen, Kaleva 19.5.2010).  

Rikoksesta ilmoittaminen on siis Suomen lain mukaan maallikon velvollisuus, mikäli rikos on törkeä. Mutta ilmoittamisvelvoite on syntynyt luonnollisesti normaalin etiikan pohjalta aina, jos saa tiedon rikoksesta, joka ei ole vielä vanhentunut.

Karmeinta on, että juuri tämä SRK:n ikioma ja laiton opetus maallikoiden rippisalaisuudesta on käytännössä mahdollistanut pedofiilien toiminnan ja rikosten jatkamisen. Se on myös estänyt uhreja saamasta apua, jopa kieltänyt heiltä hakeutumisen terapiaan.

Pastori Johannes Alaranta on todennut blogissaan:

– Hyväksikäytön uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan juuri rippisalaisuuteen vedoten. Sanotaan, että anteeksiannettua ja saatua syntiä ei saisi muistella. Sanotaan, että jos puhut asiasta, synti tulee sinun päällesi. (Linkki.)

– Uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan rippisalaisuuden verukkeella. Jos/kun asia on sovittu ja anteeksiannettu on todettu, että asiasta ei saa enää puhua, ei edes oikeudessa, saati sitten terapiassa. On jopa sanottu, että synti tulee sen (ja hänen jälkeläistensä) päälle, jos asioista puhuu. Tätä kautta rippi ja rippisalaisuus siis kietoutuu erittäin olennaisella tavalla tähän koko kuvioon. (Linkki.)

Kirkko voisi halutessaan auttaa rikosten uhrien tilannetta ja helpottaa rikollisten saamista oikeuden eteen puuttumalla ripeästi suurimman herätysliikkeensä opetukseen ripistä.

Kirkon on myös tässä yhteydessä harkittava, edellyttääkö SRK:lle myönnetty määräaikainen rippikoululupa tarkistamista, kun on syytä epäillä, että SRK-rippikoulun opetus on ristiriidassa luterilaisen kirkon opetuksen kanssa.

Pedofiili tekee parannusta vasta pakon edessä: kun jää kiinni 

Pedofilian kanssa tällä viime viikkojen kohkaamisella lakeihin perustuvasta pappien ja lehtoreiden rippisalaisuudesta on melko vähän tekemistä. Pedofiili kun ei itse vapaaehtoisesti mene tunnustamaan tekojaan. Hänen rikoksensa voivat tulla ilmi vain jos uhri kykenee ilmiantamaan rikollisen tai pedofiili jää kiinni itse teosta.  Rikos paljastuu useimmiten uhrien, läheisten tai auttamisjärjestelmien kautta.
(Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu 26.5.2010;  Takkulan kirjoitus Kalevassa 20.5.2010). 

On jopa mahdollista, että hyväksikäyttäjä pyytää rikostaan anteeksi uhriltaan, saadakseen tämän vaikenemaan. Hän manipuloi lapsen tai nuoren, uhrinsa, rikoksen vyyhtiin pyytämällä tältä anteeksi ja vakuuttelemalla, että nyt asiasta ei ole enää lupa puhua. Nimimerkki Tap kirjoitti aiheesta yhden näkökulman tänne.

Hyväksikäyttäjien käyttäytymistä koskeviin tietoihin nojaten on jokseenkin varmaa, että vanhoillislestadiolainenkin pedofiili ryhtyy parannuksentekijäksi vasta pakon edessä eli vasta silloin, kun teko on paljastunut. Pedofiililta kun kerta kaikkiaan puuttuu omatunto lasten hyväksikäytön kohdalla.

SRK:n pääsihteeri, pappi Aimo Hautamäkikin totesi Rauhan Tervehdyksen haastattelussa, että lapsen hyväksikäyttörikoksia ei yleensä tuoda esiin papille ripittäytymistilanteissa.  

Kokeneena pappina Hautamäki on todennäköisesti aivan oikeassa. Rippi, varsinkin papille tehtävä synnintunnustus, on aina ripittäytyjän vapaaehtoinen teko. Syntinen ottaa itse oma-aloitteisesti yhteyttä sielunhoitajaan, tunnustaakseen omaatuntoaan painavan synnin Jumalan edessä ja saadakseen sen Jumalalta anteeksi.

Mutta tutkimusten mukaan pedofiili on rikollinen joka jatkaa tekojaan loputtomiin, jos ei jää kiinni. Hän on tunnoton tässä asiassa.

Nimimerkki Vl2008 pohdiskeli asiaa Mopin palstalla havainnollisesti:

“…minulla on sellainen raadollinen käsitys, että pedofiliasta tehdään uskovaisten parissakin parannusta lähinnä silloin kun käry on käynyt.

Siinä on sitten rikollinen, joka inhimillisesti ymmärrettävästi yrittää selvitä rikoksistaan ilman rangaistusta ja häpeää, ja toisaalta asian eteen yllättäen joutunut uskovainen mies tai nainen rippi-isänä tai -äitinä.

Voisi kuvitella, että rikoksen tehnyt saattaa vähätellä tai kieltää asiaa, ja asiaa tuntematon ihminen saattaa olla hämmennyksissä eikä oikein tiedä mitä uskoa. Tämän takia on hyvä, että näistä asioista puhutaan.” (15.5.2010.)

Uskovaisen rikollisen ilmiantamisen kynnys on uskovaiselle korkea

Vanhoillislestadiolaisuuden ”yleinen pappeus” -malli on välillisesti johtanut pedofilian salailemiseen, ei teologisista vaan paremminkin psykologisista ja sosiaalisista syistä. Ne puolestaan kumpuavat rauhanyhdistysten sisäisestä kulttuurista.

Ajatellaanpa tilannetta, että vl-pedofiili on jäänyt kiinni. Hänen uhrinsa, lapsi tai nuori, on kertonut jollekin lestadiolaiselle aikuiselle asiasta. Tämä on mennyt ”puhuttelemaan” syyllistä.

Mikäli rikollinen ei kykene kiistämään asiaa, hän ehkä murtuu ja alkaa välittömästi tehdä parannusta. Hän pyytää tekojaan nöyrästi anteeksi. Puhuttelija siunaa katuvaista ja lausuu lestadiolaiset synninpäästön sanat:

-Syntisi on anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja veressä; usko anteeksi iloon, rauhaan ja vapauteen saakka.

Ryhtyykö tämä rippi-isä tai –äiti sen jälkeen tekemään ilmoitusta viranomaisille syyllisen rikoksesta?  Hänelle on opetettu, että synninpäästön evankeliumilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”  armonmereen upotetusta asiasta ei saa enää puhua kenellekään.

Toiseksi on sekin, että uskonveljeä on vaikea ilmiantaa poliisille. Lisäksi maallikko ei luultavasti edes tiedä, että Suomen laki vaatii tekemään ilmoituksen viranomaisille erityisesti kun on kyseessä lastensuojeluasia. Ja tässä on vielä tuttu mukava mies!

– Olisi paljon helpompi ilmiantaa joku laitapuolen hyypiö tai joku ärsyttävä ja hämärä naapurin ukko, kuin joku lämmin, mukava, älykäs ja sympaattinen setämies, kuvasi eräs kirjoittaja Kotimaa24:n nettikeskustelussa tilanteen vaikeutta.

Syyllinen, joka on voinut hyväksikäyttää lapsia jo vuosia,  on rippi-isälle/-äidille tuttu ja ehkä hyvinkin läheinen ihminen. Usein hän on lisäksi rauhanyhdistyksellä arvostettu mies. Ehkä jopa puhujan paikalla. Ja tuossa hän istuu pyytämässä nöyrästi anteeksi tekojaan.

Lähtisinkö minä nyt rikkomaan uskovaisten keskinäistä rakkautta ilmiantamalla hänet?

Miksi tehdä heti ilmoitus poliisille? Jospa hän ei enää tämän jälkeen lankeaisi? Uskonko Jumalasta niin hyvää että Hän kyllä varmasti antaa katuvalle voiman luopua synnistä ja mennä ilmoittautumaan poliisille?

Annetaan tämän vaikean asian nyt vaan painua ikuisiksi ajoiksi sinne armonmereen. Yksittäistapaus. Näin rikos on siirretty rippisalaisuuden alaiseksi, ja sillähän siitä päästään.

Ei edes tiedetä, että rippisalaisuus ei koske maallikkoja. Ei ymmärretä, että ilmoitusvelvollisuus rikoksesta koskee jokaista.

Juridisilla asioilla ei rauhanyhdistyksellä elämöidä. ”Jumalanvaltakunnan asioita ei hoideta käräjätuvassa.”

 ”Olet puuttunut Jumalan silmäterään” – erehtymättömän seurakunnan  jumalallisuus estää avoimen keskustelun hyväksikäytöstä

Maallikko-rippi-isiltä ja -äideiltä tietenkin puuttuu sielunhoitotyöhön liittyvien teologisten ja juridisten kysymysten asiantuntemus.

Vielä vaarallisempaa on, että harva tavallinen lestadiolainen tietää mitään siitä, mitkä ovat pedofiilien menettelytavat.

Rippi-isä tai -äiti ei ymmärrä, minkätyyppisten ihmisten ja rikosten kanssa hän on  tekemisissä.  Hän ei siksi ymmärrä olla huolissaan lasten turvallisuudesta. Lastensuojelun tutkijan Johanna Hurtigin varoittelevat lausunnot julkisuudessa ovat viitanneet juuri tähän. Vanhoillislestadiolaiset elävät tiiviissä rauhanyhdistyksen yhteisössä, joka on hyvä, turvallinen ja ennen kaikkea erehtymätön Jumalan valtakunta. Pahuus on tuolla ulkopuolella, ”maailmassa”. Vanhemmat eivät tiedä, että vapaana liikkuvan pedofiilin lähipiirissä kaikki lapset ovat vakavassa vaarassa.

Ei ymmärretä, että kyse on vaarallisesta rikosten uusijasta. Lasten hyväksikäyttäjät puolestaan ovat usein sosiaalisesti taitavia manipuloijia. He osaavat pelata ihmisten tunteilla ja mielialoilla, ja hengellinenkin retoriikka on hallussa. He ovat usein saavuttaneet arvostettuja asemia yhteiskunnassa ja rauhanyhdistyksellä.

Ymmärtämätön rippi-isä menee auktoriteettiuskossaan lankaan, koska vanhoillislestadiolaisuuden oma vaikenemisen kulttuuri sitä lisäksi tukee.

Jos tässä nyt menisi puhumaan viranomaisille, saattaisi julkinen häpeä tulla koko rauhanyhdistyksen päälle. Kunnioitetun perheenisän maine tulisi vedetyksi lokaan, ja hänen perheensä ja muut sukulaisensa joutuisivat kärsimään.

Siionin yksimielisyys ja rakkaus joutuisivat koetukselle. Tulisi pahoja puheita. Onhan seuroissa opetettu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1. Piet. 4:8).

Minäkö panisin tällaista liikkeelle? Kynnys ilmoittamiseen nousee korkealle.

Se ei olisi Jumalanvaltakunnalle hyväksi. Itse saattaisin silloin syyllistyä erehtymättömän seurakunnan vikomiseen. Minunko kauttani paha asia uskovaisesta tulisi julki? Minulle ruvetaan ehkä järjestämään hoitokokousta…!

Mieluummin vaietaan kuin rikotaan vaikenemisen ja kuuliaisuuden lakia. Julkisuudessa kerrotuissa tapauksissa on käynyt juuri näin, että kukaan maallikko-rippi-isistä ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut tehdä rikosilmoitusta.

 Näiden asioiden ja lainsäädännön tiedottamisesta ovat vastuussa tietenkin paikallisten rauhanyhdistysten johto ja SRK:n johto.

Esimerkiksi “Minnan” kertomuksesta käy selvästi ilmi riviuskovaisten käsitys rippisalaisuudesta. Kun lestadiolaismiesten 7-vuotiaasta murrosikään saakka hyväksikäyttämä tyttö yritti aikuisena saada rikolliset vastuuseen, hänet itsensä syyllistettiin, käskettiin hävetä, ja kiellettiin nostamasta esiin anteeksi annettuja syntejä.

Edes paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunnassa ei ollut tietoa, ymmärrystä eikä halua viedä rikosta viranomaisten tietoon.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen kulttuuriin liittyy lisäksi kyseenalaistamaton luottamus yhteisön johtajiin sekä puhujiksi ja luottamushenkilöksi valittuihin, (jotka ovat yleensä miehiä). 

Omaa uskonyhteisöä ja sen vallankäyttäjien toimia ei ole luvallista arvostella, sillä silloin syyllistyy vakavaan syntiin: tulee koskeneeksi “Jumalan silmäterään”. On ”noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan” ja ”rikkoo uskovaisten rakkautta”. Tästä ei ole pitkä matka hoitokokoukseen, joka on likimain uhkaavinta mihin uskovainen voi joutua.

Tarttuuko kirkko vl-liikkeen väkivaltaan?

Kirkon rippisalaisuuden purku ei siis ”häiritsisi” vanhoillislestadiolaisia pedofiileja mitenkään.

Se mihin luterilaisen kirkon nyt pitäisi nopeasti puuttua, on tietenkin juuri vanhoillislestadiolaisuuden omat tulkinnat ripistä ja anteeksi annosta. Ne eivät vastaa luterilaisen kirkon lainsäädäntöä eivätkä luterilaista opetusta.

Kirkon pitäisi puuttua myös vaikenemisen ja keskinäisen lojaliteetin kulttuuriin, jonka varaan liikkeen sisäinen vallankäyttö on rakennettu. Kirkon tulee puuttua vanhoillislestadiolaisuuden ihmisoikeusrikkomuksiin.  Pitäisi puuttua vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen hengelliseen väkivaltaan, jonka seuraamuksista nyt lapsetkin kärsivät.

Helsingin Sanomat viittasi juuri tähän yhteisön kulttuuriin oivaltavasti pääkirjoituksessaan  16.5.2010.

Juuri vaikenemisen, uhkailun ja pelon varassa vallankäyttörakennelma on pysynyt pystyssä vuosikymmenet. Liikkeen sisällä on viime aikoina esiintynyt yrityksiä puuttua siihen itse. Teologi Pekka Asikainen kirjoitti tästä blogissaan:. Nyt olisi aika toimia (24.4.2010).  Topi Linjama esitti saman toivomuksen:Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010). Juho Kalliokoski on käsitellyt näitä kysymyksiä jo pitkään blogissaan.

Mutta onko vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen väkivalta kirkolle sittenkin vaikeampi pähkinä purtavaksi kuin yleinen rippisalaisuuden purku?

Herätysliike on kietoutunut lukemattomin tavoin yhteen ev.-lut. kirkon hallinnon ja seurakuntatyön kanssa. Voivatko mahdolliset valta- ja etusitoumukset estää vaikeimpien asioiden selvittämisen?

Lastensuojelun asiantuntijan, tutkija Johanna Hurtigin sanat ovat selkeä viesti kirkolle:  

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset, puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

– Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin, toteaa Johanna Hurtig seurakuntalehti Kirkkotien haastattelussa.

 *    *    *

PS.

Hieman asian vierestä, sananen ”vanhoillislestadiolaisesta sielunhoidosta”.

Katumus ja parannus synnistä ei nykyisin läheskään aina lähde uskovaisen oman omantunnon tuskista, vaan se on seurausta kanssaihmisten puuttumisesta asiaan. VL-yhteisön jäsenet kontrolloivat toistensa elämää yksityiskohtaisin normein. Uskovaisilta odotetaan elämäntapaan liittyvien kieltojen ja käskyjen noudattamista.

Näihin rikkomuksiin myös puututaan paikallisissa rauhanyhdistyksissä  ja syyllistä kehotetaan parannukseen. Tämä joutuu pyytämään anteeksi säilyttääkseen paikkansa uskovaisten joukossa (ja taivaspaikkansa). jos näin ei tapahdu, asianomaiselle voidaan järjestää painostusta ja uhkailua soveltava hoitokokous.

Toisinaan vaaditaan myös julkirippi seurakunnan edessä, jopa sellaisestakin ”synnistä” kuin ripsivärin hallussapito. Julkirippi vaaditaan myös ns. henkisynneistä ja vaikkapa silloin jos on avioitunut ei-lestadiolaisen kanssa. Ev.-lut. kirkko luopui julkiripistä jo 1800-luvulla.

Kun painostus parannuksentekoon tulee ulkopuolisena vaatimuksena, tällöin on kyseessä tietysti ennemminkin ”näytösoikeudenkäynti” kuin omantunnon vaatima aito katumus. Syyllisyys vääränlaisen musiikin kuuntelusta tai meikkaamisesta ei ole aina todellisuudessa painanut asianomaisen omaatuntoa.  Jokainen asiaan vähänkään paneutuva ymmärtää,että SRK-lestadiolaisuuden tyypilliset normit ovat sinänsä mihinkään kristinoppiin perustumatonta, lähinnä kansanperinnettä.

Se mikä ihmistä näissä asioissa tosiasiassa eniten kuormittaa, on tietenkin se että joutuu salailemaan musiikkiharrastustaan tai muuta seurakunnassa kiellettyä asiaa lähimmiltään. Salailuun liittyvä kaksinaismoraali ei tunnu hyvältä eikä oikealta.

Taipuminen parannuksentekoon onkin tällöin johtunut pelosta joutua hoitokokoukseen ja jopa ulossuljetuksi perheestä ja uskonyhteisöstä.  Nykyinen sielunhoitokäytäntö kertoo siitä, miten käsite omatunto on viime vuosina rauhanyhdistyksellä pahasti vääristynyt. Päivämiehen kirjoituksissa onkin viime vuosina korostettu että yksilön omatunto ei ole luotettava, vaan ihmisen tulee alistua yhteistunnon, seurakunnan ”kollektiivisen omantunnon” alaiseksi.

Juho Kalliokoski puhuukin kontrollisielunhoidosta:

”Kun omantunnon merkitys kristityn kompassina unohdetaan ja sijaan asetetaan Jumalan seurakunnan käsitteellä auktorisoitavat neuvot (yhteistunto-oppi), joihin usein viitataan harhaanjohtavasti armoneuvoina, rippi vaikuttaa minusta menettävän merkityksensä sellaisena kuin vaikkapa Luther sen tuntee.

Aloite sielunhoidossa siirtyy kristityltä muille hänen ympärillään; tarpeen ripittäytyä määrittävät muut.  Tämä on minun havaintojeni perusteella vanhoillislestadiolaisen sielunhoidon olennaisin muoto.”

*   *   *

Ajattelemisen aihetta antoi Asteriski.

Aiheeseen liittyvää:

Pia Alatorvinen: Samuel Salmi: Papin on aina suojeltava uhria. Kaleva 19.5.2010. (Julkaistu myös Hakomajassa, kiitokst Mikille.)

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Kriminaalipsykologi: Auktoriteettiusko altistaa pedofilialle. Helsingin Sanomat 23.5.2010.

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Ilkka Lappalainen: Rippisalaisuus auki? Haastateltavina oululainen seurakuntapastori Riitta Louhelainen ja YTT Johanna Hurtig, joka toimii lastensuojelun tutkijana Helsingin yliopistossa. Kaleva 23.5.2010. (Kopio kommenteista julkaistu Hakomajassa. Lämmin kiitos jälleen kirjeenvaihtajana toimineelle Mikille.)

T.N.: Ristiriitainen rippisalaisuus. UTU Online, Turun yliopiston verkkolehti 26.5.2010.

Lahja Pyykönen: Pedofiili ei tule papin puheille. Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu. Kuopion seurakuntalehti Kirkko ja Koti 10, 26.5.2010.

Eira Serkkola: Synninpäästö ei auta uhria. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Seppo Simola: Rippisalaisuus on pyhä. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta (Topi Linjama)

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola)

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Takkula, Anne-Maria: Traumoihin on saatava apua. Kaleva 20.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeriö vetäytyi vaatimuksesta muuttaa rippisalaisuutta lailla. Helsingin Sanomat 27.5.2010.

5 kommenttia

Kategoria(t): Aimo Hautamäki, anteeksianto, arkkipiispa, armoneuvot, armonvälineet, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, häpeä, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, keskustelu, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, syyllisyys, totteleminen, vallankäyttö, väkivalta

Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi


Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske on puuttunut vuosikausia kestäneeseen lapsen hyväksikäyttötapaukseen sekä sen salailuun, joka on tapahtunut vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. Asiasta kertoi Helsingin Sanomat 7.5.2010 (A5).

Valtakunnansyyttäjävirasto haluaa selvittää, voisiko lapsena pedofiiliringin raiskaamaksi joutuneen lestadiolaisnaisen tapauksen yhä käsitellä oikeudessa, vaikka  rikoksista on kulunut niin kauan aikaa, että  asiaa on pidetty rikosoikeudellisesti vanhentuneena.

Pohjanmaalla asuva nainen joutui lapsena, 7-vuotiaasta lähtien, toistuvasti usean lähipiirin vanhoillislestadiolaisen miehen raiskaamaksi. Seksuaalista hyväksikäyttöä kesti seitsemän vuotta.Viimeinen raiskaus tapahtui ”Minnan” ollessa teini-iässä. Helsingin Sanomat julkaisi naisen kertomuksen tapahtumista 1.5. (Hyväksikäytetty Minna). (Teksti löytyy kokonaisuudessaan Vapaa sana -foorumista.)

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa Mikael Pentikäinen antoi tunnustuksen valtakunnansyyttäjän ratkaisulle: ”Apulaisvaltakunnansyyttäjä teki tärkeän ratkaisun päättäessään selvittää, voitaisiinko 20 vuotta vanha vakava rikos ottaa vielä oikeuden käsittelyyn. Rikosoikeudelliset vanhenemissäännöt eivät poista tuskaa, jota uhri joutuu kantamaan lopun elämänsä.” (16.5.2010.)

Rauhanyhdistyksellä torjuttiin rikosten selvittäminen rippisalaisuuteen vedoten

Hyväksikäyttö alkoi, kun Minna oli seitsemänvuotias. Hänet raiskattiin ensimmäisen kerran kun hän oli ala-asteen kolmannella luokalla.

Kyseinen mies asuu ja työskentelee edelleen samalla paikkakunnalla kuin Minna. Mies on yhteisön arvostettu jäsen. Hän ei ole koskaan tunnustanut viranomaisille tekojaan eikä  kukaan tehnyt koskaan rikosilmoitusta.

Minnan omat vanhemmat ja sisarukset ovat antaneet miehelle synnit anteeksi.

Toinen Minnan raiskaajista on toiminut myöhemmin rauhanyhdistyksen johtokunnan jäsenenä eräällä toisella paikkakunnalla.

Kaikki tekijät, raiskaajat ja hyväksikäyttäjät, olivat perhepiirin kuuluneita vanhoillislestadiolaisia miehiä. Yhteensä heitä oli ollut enemmän kuin yhdessä kädessä on sormia, kuten HS:n raportissa todettiin.

Osa hyväksikäytöstä oli tapahtunut kotona, muun perheen ja vieraiden ollessa alakerrassa. Minna yritti kertoa asiasta vanhemmilleen ja sisaruksilleen, mutta hänen  kertomustaan hyväksikäytöstä ei uskottu. Isä ei tehnyt mitään selvittääkseen asiaa. Minnan äitikään ei siihen puuttunut eikä myöskään kukaan sisaruksista.  Kukaan perheessä ei siis asettunut suojelemaan Minnaa.  Hän kertoo joutunenesa perheessään jotenkin leimatuksi ja syrjityksi. Hänestä tuli perheen ”musta lammas”.

– Viime aikoinakin minulle on sanottu, että jos puhun näistä asioista, tekijöiden synnit tulevat kannettavakseni, toteaa Minna.

Minna viittaa vanhoillislestadiolaisuudessa omaksuttuun käsitykseen maallikkojakin velvoittavasta rippisalaisuudesta. Ripissä tunnustettuja asioita ei saa kukaan kertoa eteenpäin. Joka niin tekee, saa kyseiset synnit kantaakseen tunnolleen. (Opista tarkemmin ks. Johannes Alaranta: Maallikko-salaripin  harhaoppi.)

Vanhoillislestadiolaisuuden maallikko-rippioppi

Vanhoillislestadiolaisuudessa ripittäytyminen – syntien anteeksipyyntö – on jokapäiväisessä uskonelämässä keskeinen asia.  Syntiään voi pyytää anteeksi keneltä hyvänsä toiselta vanhoillislestadiolaiselta, josta tulee näin rippi-isä tai -äiti. Ripin vastaanottajan ei siis tarvitse olla pappi eikä maallikkopuhujakaan. Ripin vastaanottaja voi olla myös lapsi.

Liikkeessä uskotaan, että  rippisalaisuus on ehdoton, joten synninpäästön julistaja on velvollinen salaamaan kaikki mitä ripittäytyjä on kertonut. Kun siis joku yhteisön jäsen on julistanut raiskaajalle synninpäästön, asiasta on sen jälkeen vaiettava. SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki ovat tähdentäneet rippisalaisuuden ehdottomuutta useissa julkisissa lausunnoissaan (esim. Rauhan Tervehdyksessä, television A-Studiossa ja Päivämies-lehdessä).

Lisäksi ehdottomaan rippisalaisuus-opetukseen kuuluu tulkinta, että on syntiä ottaa esille  anteeksipyytämisen jäälkeen  asioita, jotka syyllinen on ripillään sovittanut. Kun hän on pyytänyt  anteeksi jotakin uskovaiselta, silloin synti on sovitettu myös Jumalan edessä. Anteekesiantamuksen oppi on vanhoillislestadiolaisuuden hengellisessä ytimessä, ja sen mnettelyt opetetaan jo varhain lapsille sekä kotikasvatuksessa että rauhanyhdistyksen lapsi- ja nuorisotyössä. Siihen osallistuu vuosittain 30 000 – 40 000 lasta ja nuorta.

Rikollisen osalta liikkeessä uskotaan myös, että  kun rippi-isä tai -äiti on kehottannut rikollista ilmoittautumaan viranomaisille saadakseen oikeuden tuomion, rikollinen todella toimii näin.  Uskotaan, että Jumala vaikuttaa rikollisessa näin. Kyse on uskomisesta ja luottamuksesta Jumalan voimaan. SRK:n ohjeistuksen mukaan ripin vastaanottajalla ei ole lupaa tehdä rikosilmoitusta, koska ”rippisalaisuus on ehdoton”.

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan lisäksi, että anteeksiannon julistamisessa  synnit on upotettu armonmereen ikuisiksi ajoiksi.  Se joka ”onkii armonmerestä” , eli yrittää käsitellä jälkeenpäin kyseisiä asioita, syyllistyy itse näihin toisen ihmisen jo anteeksi annettuihin synteihin. Ne tulevatkin hänen tunnolleen. Rippisalaisuus on ehdoton”, ovat SRK:n vastuuhenkilöt tähdentäneet useissa yhteyksissä, viime aikoinakin.

Siten on loogista, että rikosilmoituksen teko oli Minnankin tapauksessa vanhoillislestadiolaisen yhteisön silmissä mahdoton vaihtoehto.

– Niinpä kenenkään ei tarvitse kohdata minua eikä totuutta, koska ”ne ovat jo sovittuja asioita”, Minna sanoo.

Syyllisyyden taakka sälytettiinkin Minnan, uhrin, kannettavaksi.  Minnasta tuli yhteisön silmissä syntinen, kun hän aikuisiällä, avioiduttuaan ja saatuaan omia lapsia,  yritti saada oikeutta ja rikolliset vastuuseen. Armon ovat saaneet vain raiskaajat.

Minna on puhunut rikoksista sukulaisilleen, paikallisen rauhanyhdistyksen johtohahmoille ja SRK:n johdolle.

Paikallinen rauhanyhdistys ei Minnan pyynnöistä huolimatta puuttunut asiaan, ei myöskään paikkakunnalla toiminut uskovainen poliisi. Nyt rikokset ovat jo vanhentuneet eikä syytettä voi enää nostaa. SRK:n johdolta Minna ei ole saanut vastausta.

Rippisalaisuus / Ville Ranta, Kirkko ja kaupunki 17, 12.5.2010.

Syyttäjänvirasto tutkii: Onko jotakin tehtävissä

Vaikka tapaus on lain nojalla jo vanhentunut, apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske haluaa selvittää, onko asiassa vielä jotakin tehtävissä.  Hän toivookin, että Minna tekisi nyt rikosilmoituksen tapauksesta.

Vuoden 2006 alussa tuli voimaan lainmuutos, jonka mukaan on mahdollista ottaa yli 20 vuotta vanha vakava rikos oikeuskäsitteleyyn, jos kyseessä on tärkeä yleinen etu. Laki ei kuitenkaan koske ennen vuotta 2006 tapahtuneita rikoksia, joten Minnan tapauksesta ei voisi nostaa syytettä.

– Pitää kuitenkin tutkia, ovatko syyteoikeudet kaikissa näissä tapauksissa vanhentuneet, toteaa valtionsyyttäjä Anu Mantila. – On kauheata jos ihminen ei saa oikeutta.

Valtakunnasyyttäjävirastoa kiinnostavat myös Minnan kokemukset kotikaupunkinsa vanhoillislestadiolaisen poliisin toiminnasta. Tämä oli ollut vuosien ajan tietoinen raiskausväitteistä, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.

– Hän ei nähnyt, että asiat liittyisivät mitenkään poliisin virkaan, Minna sanoo.

Lestadiolaisuudessa uusia tapauksia

Kirkon johto kehotti huhtikuun lopulla hyväksikäytön uhreja tuomaan tapauksensa julki. Kirkon piirissä tapahtuneita seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia tulee ilmi yhä lisää. Kun asiasta alettiin puhua mediassa vähän ennen vappua, on pelkästään viikon sisällä tullut  tietoon ainakin 13 uutta hyväksikäyttötapausta.

Lestadiolaisten piiristä on selvinnyt kolme tapausta lisää. Niissä usea mies on käyttänyt hyväksi samaa pientä tyttöä.

Tekijöiden joukosta on paljastunut myös pappeja ja lestadiolaisia maallikkosaarnaajia. Arkkipiispa Jukka Paarman mukaan tiedossa on neljä varmaa tapausta joissa tekijä on pappi.

– Nämä uudet kirkon tietoon tulleet tapaukset ovat eri puolilta maata,ja ne ovat pääosin muista kuin lestadiolaispiireistä, kertoo kirkon perhetyön johtaja Martti Esko.

Lastensuojelututkija Johanna Hurtig toteaa, että viime viikkoina on myös lestadiolaispiireistä paljastuntu uusia tapauksia. Hänen tietoonsa on tämän viikon aikana tullut kolme uutta tapausta, ja tiedot useista muista tapauksista ovat tarkentuneet.

Nyt Hurtigilla on tiedot liikkeen sisällä neljstä tapauksesta, joissa usea mies on käyttänyt hyväkseen samaa pientä tyttöä.

– Ainakin osassa tapauksista miehet ovat tienneet toisistaan, ja joissain tapauksissa he ovat tehneet teot yhdessä, Hurtig sanoo.

Lähteet:

Tommi Nieminen: Syyttäjänvirasto haluaa selvittää lestadiolaisten pedofiilitapauksen. HS 7..5.2010, A5.

Tommi Nieminen: Syyttäjänvirasto haluaa selvittää lestadiolaisten pedofiilitapauksen. HS 7..5.2010.

Tommi Nieminen:  Hyväksikäytetty Minna: tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla ja Vapaa sana -foorumilla.)

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

JK. Johanna Hurtig ja Mari Leppänen toimittivat v. 2012 Minnan omasta käsikirjoituksesta kirjan Maijan tarina: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana (Kirjapaja).

*    *    *

Lisää aiheesta:

Ajattelen usein, että nämä asiat tulee vielä päivän valoon. Anonyymi blogikommentti Topi Linaman blogissa  4.5.2010. Uskovaisen isän hyväksikäytön uhri kertoo.

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Antti Honkamaa: Kirjaväite: Poliisi salaili lapsen raiskausta. Iltalehti 26.4.2012.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuus muutoksen edessä

Topi Linjama: Tarina hyväksikäytöstä

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Sarjakuvataiteilija Ville Rannan  kuva (Kirkko ja kaupunki -näköislehti, viimeinen sivu):

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Tommi Nieminen: Ainakin sataa käytetty seksuaalisesti hyväksi Suomen valtakirkon suojissa. Helsingin Sanomat 1.5.2010.

Mikael Pentikäinen: Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat 16.5.2010.

Esa Juntunen: Rippisalaisuus jarruttaa hyväksikäytön paljastumista. Helsingin Sanomat 3.5.2010, A  3, A 5.

Susanna Kemppainen: Lestadiolaisvaikuttajan raiskaussyytteitä puidaan käräjillä. Kaleva 12.1.2011.

Staffan Bruun: Kyrkan kartlägger sekternas offer.  Haastateltavina YTT Johanna Hurtig, piispa Seppo Häkkinen ja Kirkon perheasiainkeskuksen johtaja Martti Esko.  Hufvudstadsbladet 22.4.2010. (Kuva: Tor Wennström.)

Piispa Juha Pihkala: Julkisuus auttaa hyväksikäytön käsittelyä. YLE 1, Horisontti, 3.5.2010.

Leena Sandström: Ruumis häväisty, mieli särjetty. Helsingin Sanomat 10.5.2010. (Painetussa lehdessä laajempana.)

23 kommenttia

Kategoria(t): hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, lapset, lähihistoria, nuoret, painostaminen, pedofilia, perhe, puhujat, rauhanyhdistys, Rippi, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, syrjintä, syyllistäminen, tutkimus, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta