Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirja Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi

Kirjailijat Aila Ruoho ja Vuokko Ilola nousivat Tieto-Finlandia -palkintoehdokkaiksi. – Kuva: Martti Kainulainen, Lehtikuva.

Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan teos, Usko, toivo ja raskaus, raportti vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä ja sen taustalla voimallisesti vaikuttavasta omintakeisesta opinkäsityksestä, on saavuttanut huomattavan tunnustuksen. Teos on valittu Tieto Finlandia -palkintoehdokkaaksi. Kirja on ”poikkeuksellisen rohkea avaus kipeästä aiheesta”, todetaan

Advertisement

Usko, toivo ja raskaus!

Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan toimittama kirja Usko, toivo ja raskaus – vanhoillislestadiolaista perhe-elämää tarkastelee lestadiolaisen liikkeen ehkäisykiellon ja ahtaan seksuaalikielteisen opin seuraamuksia tavallisten ihmisten elämässä.

Kirjan voi tilata tästä.

Uudessa kirjassa saavat äänen kirkon suurimmassa herätysliikkeessä vaikenemaan joutuvat,

Vuokko Ilolan haastattelu radiossa hoitokokouksista

Blogisti Vuokko Ilola. (Kuva: YLE.)

Lempäälän rauhanyhdistyksen painostus- ja kiusaamisjutun pitkittyminen rikostutkintaan liittyvine käänteineen on herättänyt uudestaan julkisen huomion herätysliikkeen hoitokokous- ja  ”sielunhoitomenettelyjä” kohtaan.  Hengellinen väkivalta on edelleen vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vallassa oleva ”normaali” käytäntö.

Kotimaa-lehden nettisivuston kaikkein luetuin blogisti, vanhoillislestadiolaisuuden piirissä varttunut Vuokko Ilola on haastateltavana ev.lut. kirkon makasiiniohjelmanssa Horisontti sunnuntaina 14.4. klo 11 (kuunneltavissa Areenassa). Aiheena ovat herätysliikkeen hoitokokoukset.

Eikö mitään niin hyvää, etteikö jotain huonoakin?

Vuokko Ilola on vastannut Kotimaa-blogisteille heitettyyn haasteeseen kirjoittaa kokemuksista herätysliikkeessä. Kirjoittajia pyydettiin kirjoittamaan itselle läheisen herätysliikkeen hengellisestä vaikutuksesta henkilökohtaisesta näkökulmasta. Periaatteellisena lähtökohtana oli ajatus, että kaikissa uskonliikkeissä on paljon hyvää.

Kysyttiin:  ”Mitä herätysliike on  antanut? Minkälaisia hengellisiä eväitä olet saanut matkallesi?”

Kirjoituksista julkaistaan myöhemmin artikkeli Kotimaa-lehdessä.

Vanhoillislestadiolaisuuden eväät

”Vl-liike on antanut minulle hyvän ja kristillisen arvomaailman. Lapsesta saakka lukuisat seurapuheiden äärellä vietetyt hetket ja antoisat ”taivas koskettaa maata” -lauluhetket virsien ja Siionin laulujen parissa ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Niitä sydämeni kaipaa ja halajaa tänäkin päivänä.

Tätä kaipuuta eivät ole sammuttaneet edes monet ikävät kokemukseni liikkeen parissa, vaikkakin ry:n oven avaamiseen liittyy ja on 70-luvun  hoitokokouksista lähtien liittynyt aina samalla kertaa sekä rakkautta että ihan   järetöntä pelkoa.

Myös rakkauden elämänlahjaan ja kunnioituksen ihmiselämään ja sen ainutlaatuisuuteen, katson olevan vl-liikkeen helmiä, joita sydämessäni kannan. Kun lapset otetaan vastaan Jumalan suurina lahjoina, se on Jumalan luomistyön kunnioittamista parhaimmillaan. Oma vastasyntynyt pienokainen sylissäni, ihmeitten ihme, ainutlaatuinen taivaan taimi; voiko maan päällä mikään muu kokemus onnellisuudessaan ylittää lapsen syntymisestä johtuvaa huikaisevaa onnentunnetta…?

Kuitenkin, jyrkkyydessään, ehdottomuudessaan, Jumalan lahjojen ”pakkovastaanottamiset” ovat kääntyneet ja kääntyvät joskus itseään vastaan ja seuraamukset ovat ”ei niin hyviä”.

Luovuutta, raittiutta ja hyviä harrastuksia  

Monet nk. vl-elämäntapa-asiatkin ovat olleet omalta osaltaan ihan hyviä. Kun tavallaan kaikenlainen ”keinoviihde” on ollut kiellettyä, on ollut ”pakotettu” itse keksimään viihdykkeitä, jotka ovat olleet kehittämässä luovuutta, mielikuvitusta ja kädentaitoja. Keinoviihdekielteisyys on ollut myös ”ajamassa” ihan hyviin harrastuksiin, vilkkaaseen kanssakäymiseen, lentopalloilun pariin, lauta- ja korttipeleihin (Uno!), mökkeilyyn ja ”notskien” äärille. Ja tietty ilman alkoholia:) ja mukavaa on ollut!

Myös tällä saralla liiallinen jyrkkyys, ehdottomuus ja autuuden sitominen elämäntapoihin, ovat aiheuttaneet paljon ahdistusta ja pahaa mieltä monille, niin perhe– kuin kaverisuhteissakin :(.

Yksin armosta – vai miten se olikaan?

Ehdottomasti paras matkaeväs, mitä vl-liike taivaantien nälkäiselle kulkijalle tarjoaa, on syntien anteeksiantamus sulasta Jumalan armosta ilman tekoja; ”yksin armosta, yksin uskosta ja Kristuksen ansion tähden”. Tuon kultakirjaimin kirjoitettavan lauseen, jossa ei päde sanonta ”ei mitään niin hyvää, etteikö jotain huonoakin”, toivoisi piirtyvän  jokaisen autuutta janoavan sydämen seinämään.

Tuo Martti Lutherin kirjoituksista peräisin oleva lause, joka totta tosiaan kuuluu vl-opetukseen, kuitenkin kumotaan aika usein, niin vl-saarnoissa kuin elävässä elämässäkin vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Monet monet seurapuheet koostuvat tänä päivänä hirmuisen pitkälle opetuksena osallistua nk. Jumalan valtakunnan työhön (ry:n organisaation ylläpitämiseen) ja elämänvanhurskauden tärkeyteen. 

Tällainen opetus ajaa ihmisiä uskon suorittamiseen ja huonouden tunteisiin omassa uskonelämässään, epäonnistuneen vaelluksen tähden. Myös armoneuvojen liittäminen evankeliumin kokonaisuuteen jo sinällään, saa lahjavanhurskauden muuttumaan ansaituksi vanhurskaudeksi.

Mutta, joka tapauksessa armosta uskon omistaminen kuuluu vl-opetukseen ja se ON hyvä matkaeväs kenelle tahansa.”

*    *     *

Keskustelu jatkuu Vuokko Ilolan blogissa (Kotimaa24-blogit).

Lisää aiheesta:

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Jumalan armo – ei merta edemmäksi

Kapu: Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla? 

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Seppo Lohen perustelut ehkäisykiellolle 2009

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

– ” …melkoinen määrä elämäntapaohjeita, jotka ovat pääosin 70 -luvun ajattelutavan seuraamuksia, ovat ottaneet “armoneuvojen” paikan, ja niille vaaditaan sokea kuuliaisuutta ilman harkintaa (järkeilyä) epämääräisen kuuliaisuusfraseologian perusteella. Näin liuútaan hiljalleen lain alle.”

Antti Pentikäinen: Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden

Sivusta seurannut: “Meistä on tullut kaksinaamaisia”

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Viiden lapsen usk. äiti: Jumalan luomistyö tapahtuu hedelmöityksessä

Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

Tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje:  Luku 10: Kirkolliset tavat, joista käytetään nimitystä adiafora, ehdonvallan eli yhdentekevät asiat

Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla?

”Hartain toiveeni olisi, että tähän vanhoillislestadiolaiseen elämänliikkeeseen koittaisi avoimuuden aika ja kukaan ei ottaisi lähimmäisen sielusta rukkasella kiinni.” ( – Heikki Rainio, Kotimaa24 blogikeskustelussa.)

*    *    *

Onko SRK:n sekasotkuun ajautuneen opin ja väkivaltaan perustuvien käytäntöjen kollektiivinen parannus mahdollista? Millaisin keinoin umpisolmua olisi hedelmällistä lähestyä? 

Näitä kysymyksiä ovat nettipalstat olleet pullollaan sen jälkeen, kun yhä useampi vanhoillislestadiolainen on osallistunut  julkiseen keskusteluun herätysliikkeen nykytilasta.

Tuoreimmat kirjoitukset asiasta ovat joensuulaisen toimittajan Topi Linjaman puheenvuoro Kalevan pääkirjoitussivulla 29.5.2010, hänen blogikirjoituksensa Kotimaassa  ja Vuokko Ilolan keskustelualoite blogissaan Kotimaan nettisivustolla.

Topi Linjama ehdottaa lääkkeeksi vanhoillislestadiolaisuuden kristinopilliseen umpikujaan liikkeen sisäistä avointa keskustelua. Se avaisi ongelmat ja etsisi niihin ratkaisut. Tällöin kaikki vl uskovaiset voisivat tuoda esiin näkemyksiään vapaasti.

Avointa keskustelua ovat tähdentäneet myös eräät sanomalehtien pääkirjoitukset, esimerkiksi Kalevassa, Kotimaassa ja Helsingin Sanomissa.

Linjaman lisäksi liikkeen sisältä sen käytäntöjä ovat julkisesti arvostelleet monet mielipidevaikuttajat, kuten Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen, Terttu Holmi, Vuokko Ilola, Pekka Asikainen ja Johannes Alaranta.

He tuntuvat Linjaman tavoin uskovan uudistumiseen ja ”uskonpuhdistukseen” juuri avoimen sisäisen keskustelun kautta.

He ovat osoittaneet yksityiskohtaisesti perustellen opillisia käsitesekaannuksia ja tunnistaneet rauhanyhdistysten väkivaltaisia menettelytapoja, jotka eivät kerro hyvää herätysliikkeen nykytilasta. 

Tilanteen kuvasi havainnollisesti kuoronjohtaja ja tunnettu hengellisen musiikin laulutaiteilija Heikki Rainio kommentissaan Topi Linjaman blogissa:

”Hengellisen vallan käyttäjillä on todella suuri vastuu, koska on kyse ihmisen kaikista herkimmästä asiasta: uskosta. Muistan erään vanhan, nyt jo edesmenneen papin sanat:
” Veljet, kenenkään sielusta ei saa ottaa rukkasella kiinni!”

Itsekin olen monenlaisia vaiheita kokenut ja hartain toiveeni olisi, että tähän vanhoillislestadiolaiseen elämänliikkeeseen koittaisi avoimuuden aika ja kukaan ei ottaisi lähimmäisen sielusta rukkasella kiinni.”

Jottain tarttis tehdä mutta mitä?

Ylhäältäpäin keskustelu torjutaan

On selvää, että kaikki uskovaiset vl-liikkeen sisällä eivät koe kaipaavansa minkäälaista sisäistä keskustelua opillisista ongelmista. Julkiseen keskusteluun osallistuu vain pieni osa jäsenistöstä.

SRK:n johtokunta puolestaan ei ole tunnistanut enempää opetuksessa kuin menettelytavoissakaan mitään ongelmallista. Puhujienkokoukset ovat Päivämiehen kirjoitusten ja SRK:n johdon lausuntojen mukaan olleet yksimielisiä eivätkä puhujat ole nostaneet esiin sisäisiä ongelmia.

Kahta sisäisesti ristiriitoja herättänyttä kysymystä käsiteltiin vuoden 2010 lopussa pidetyssä puhujienkokouksessa.  Kokouksessa torjuttiin sisäisesti käynnistynyt keskustelu naispappeuden hyväksymisestä sekä lestadiolaisedustajien antama kannatus kirkolliskokouksessa rukoiluluvan ohjeiden laatimiseksi samasukupuolisten parien puolesta. Kumpaankin on liittynyt yksityishenkilöiden alistamista yhteisön viralliseen kantaan hoitotoimien ja julkisen rippikäytännön kautta, joten avoin, eri kantojen esiintuomisen mahdollistava keskustelu on jälleen vaiennettu.  

Kritiikin kiistäminen on vallanpitäjien näkökulmasta luonnollinen puolustusreaktio. Mutta vastuullinen johto ottaisi tietysti kritiikin vakavasti ja pyrkisi vastaamaan julkisesti esitettyyn palautteeseen, sekä osoittamaan tien miten ongelmat voidaan ratkaista.

Jos välittömiä ratkaisuja ei ole mahdollista lyhyessä ajassa löytää, vaan ongelmat vaativat perusteellista työstämistä ja yhteistä käsittelyä, johtohenkilöiden olisi reilua sekin avoimesti tunnustaa.  Tämä olisi täysin ymmärrettävää ja osoittaisi, että vaikeasta tilanteesta halutaan kantaa vastuuta.

Kun muutos ei voi lähteä ylhäältä, saattaisiko se lähteä alhaalta, rauhanyhdistysten rivijäsenten tasolta?

Auttaisiko sisäinen keskustelu – ja onko sisäinen avoimuus edes mahdollista?

Kaikki parannusta toivovatkaan eivät kuitenkaan jaksa uskoa sisäisen keskustelun auttavan yhteisön opillisessa parannuksenteossa.  Nimimerkki Satakieli toteaa Mopin palstalla herätysliikkeen tilasta:

”Vanhoillislestadiolaisuus on aikamme farisealaisuutta. Oikea usko muodostuu sadoista tapakäytänteistä, oikeanlaisista tunteista, oikeanlaisesta nöyryydestä, yksimielisyydestä yms. hienosyisistä elementeistä joilla Jumalan valtakunta arvioi jäseniään ja sen mukaan pudottaa jäseniään pois matkasaatosta joka vie taivaaseen, on vain yksi tie. – –

Vanhoillislestadiolaisuudessa ei kysytä ihmiseltä uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan vaan uskoa omaan järjestelmään ja sen todistamiseksi ainoaksi oikeaksi, jolla sitten taas saadaan itselle oikea usko jolla kelpaa Jumalan valtakuntaan eli sille yhdelle ainoalle oikealle tielle joka vie matkasaattona perille taivaaseen. ”

”Satakieli” ei usko, että Topi Linjaman ehdottama lääke kristinopin peruskäsitteiden läpikäymisestä yhteisön sisäisessä keskustelussa auttaisi. Se johtaisi vain loputtomaan opilliseen saivarteluun ja hedelmättömään vatvomiseen.

 ”Minun näkemykseni mukaan vanhoillislestadiolaisessa uskonnossa on niin pahoja valuvikoja ettei niitä voi edes korjata, jos yritettäisiin niin edessä on loputon vatvominen ja riitely epäolennaisista asioista.”

”Satakieli” ei näe mahdollisuuksia yhteisön kollektiiviselle uudistumiselle.  

Historia osoittaa, että herätysliikkeen johtajilla ei ole ollut tapana myöntää erehdyksiään tai virheitään. Tämän osoittaa lestadiolaisuuden toistuva hajaantuminen  ainakin 19 eri ryhmittymään. 

Erehdysten myöntämisen riskit ymmärtää. Jos SRK:n johtokunta myöntäisi jäsenistölle, että metsään on joissain ratkaisuissa menty, silloin jäsenille voisi syntyä vaikutelma, että seurakunta on erehtynyt. Menetettäisiin pohja kaikkien mieliin iskostetulta mantralta ”seurakunta ei erehdy”.

Viime aikoina Päivämiehessä on tosin yritetty vakuutella, että SRK enempää kuin rauhanyhdistyksetkään ei ole Kristuksen seurakunta eikä Jumalan valtakunta, vaan seurakunta on jokin laajempi käsite (Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan).

Hepolan rakennelma jää hahmottomaksi, koska hän ei tarkenna käsityksiään.  Tuskin kukaan tavallinen rivi-vl näkee syytä irrottautua  omaksumastaan yksinkertaisesta ajatusmallista, että Jumalanvaltakunta on yhtä kuin rauhanyhdistys ja SRK ry.

Tästä puolestaan loogisesti seuraa uskomus, että ne ovat erehtymättömiä ja arvostelun yläpuolella. ”Jumala puhuu rauhanyhdistyksellä.” Jumalan huoneenhallitus -oppi elää ja voi hyvin.

Kaksinaismoraali ja ryhmäorjuus pitävät nykyjohdon vallassa

Topi Linjaman toivoma avoin sisäinen keskustelu ilman pelkoa sieluntilan kyseenalaistamisesta on kaunis ajatus, mutta tuskin käytännössä mahdollinen, juuri yhden hänen tunnistamansa  ongelman, eli pelkoon perustuvan, hierarkkisen järjestelmän takia.

Tämän muna-kana-ongelman voisi ratkaista vain SRK:n johtokunta käynnistämällä muutoksen, mutta 24 miehen joukossa ei ole ilmennyt siihen halua. Puheenjohtajalla ja pääsihteerillä kaikkein vähiten.

Kymmenien tuhansien ihmisten muodostamassa jäsenistössä puolestaan ei ole sellaisia henkilöitä, jotka kykenisivät saamaan muutoksen käynnistymään alhaalta rauhanyhdistyksistä päin.

Yksittäiset aloitteet on nujerrettu ja nujerretaan uhkaamalla taivaspaikan menetyksellä. Siten aloitteet jäävät vain yksittäisiksi mielipiteiksi, joita muut uskovaiset eivät uskalla asettua tukemaan. Siksi niistä ei koskaan voi seurata konkreettisia muutoksia paikallisissa henkilövalinnoissa tai toimintatavoissa.

Vl-uskovaiselle on joukkoon kuuluminen niin tärkeää, että loppupeleissä se voittaa kaikki muut. Rivijäsenten välistä lojaalisuutta ei esiinny. Yhteisöön hyväksyttynä kuulumisen halu nousee lapsuudesta saaakka jatkuneesta manipuloivasta puheesta ja kasvatuksesta rauhanyhdistyksellä.

Kyse on samantapaisesta ilmiöstä, ”alistumisesta ryhmäorjuuteen”. josta teologi Juha Molari kirjoittaa väitöskirjassaan.  

Lapsesta saakka vl-liikkeessä kasvaneiden valtaenemmistö ruokkii omalla suhtautumisellaan ja puhetavallaan edelleen mielikuvaa siitä, että kaikki seisoisivat nykyisen opillisen linjan ja menettelytapojen takana kyseenalaistamatta ja pitäisivät niitä totuutena. Tämä on kuitenkin kuvitelma vailla totuuspohjaa. Tätä osoittaa laaja, kriittinen nettikeskustelu. Esimerkiksi Kotimaa24:n blogeista ja uutisista lestadiolaisuutta käsittelvät aiheet nousevat säännöllisesti luetuimpien joukkoon. 

Kaksinaismoraali, eli se että puhutaan yhtä ja todellisuudessa tehdään toista, painetaan visusti hiljaisuuteen. Tuetaan teeskenneltyä yksimielisyyttä. Julkisesti rauhanyhdistyksillä ei keskustella siitä, ettei itsekään todellisuudessa eletä normien mukaan eikä piitata seurakunnan neuvoista.

Siitäkään ei puhuta, että ei myöskään asetuta puolustamaan uskonveljeä tai -sisarta,joka on suurta siviilirohkeutta osoittaen yrittänyt nostaa kipeitä asioita keskusteluun ja joutunut tästä syystä uhkailujen ja painostamisen kohteeksi. Ei ryhdytä puolustamaan kaveria, vaikka itse oltaisiin sydämessään samaa mieltä. Uusimpia tapauksia ovat olleet alkuvuodeta 2011 tapahtuneet hyllytykset.

Juuri tämä kaksinaismoraali, ”pelon tasapaino”,  pitää liikkeen nykyjohdon lujasti vallassa. Eli korttitalon romahdus Neuvostoliiton malliin ei ole mitenkään mahdollinen.

Kun yhteisöllinen, asioiden avoimeen käsittelyyn perustuva opin ja menetelmien remontti ei ole mahdollinen, mitä mahdollisuuksia korjaamiselle jää?

Heitetäänkö kirves kaivoon – miten ulos umpikujasta?

Ainut mahdollisuus onkin se, että  vl-liikkeeseen kuuluvat yksilöt muuttavat omaa toimintaansa omilla henkilökohtaisilla ratkaisuillaan.

Kristitty ihminen voi varmuudella vaikuttaa lopulta vain siihen, miten itse toimii, mitä valintoja itse tekee ja mille yhteisölle antaa tukensa.

Ratkaisun löytäminen on tätä kautta hidasta ja työlästä. Se edellyttää jokaiselta itsenäistä perehtymistä kristinoppiin ja oman liikkeen opetukseen, ja sitä kautta omakohtaisen vakaumuksen punnitsemista.  

– Vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriin kasvaneen on jossain vaiheessa käytävä läpi elämässään oma suhteensa kristinuskoon, Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen ja Hänen ainoaan autuaaksi tekevään sovitustyöhönsä, toteaa ”Satakieli”.

Ne jotka luottavat Satakielen tapaan yksilöiden henkilökohtaiseen ratkaisuun ja ”äänestämisen jaloillaan”, ovat samalla kannalla kuin Terho Pursiainen, joka on saarnassaan muistuttanut, että Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen.

Tulee mieleen Jes-miehen ennuste vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuudesta: Ennustus: ajaudumme umpikujaan.

*      *      *

Ajattelemisen aihetta antoi Kapu.

Lisää aiheesta:

Aasinsilta: Aita ja seipäät

Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Eroon hengellisestä väkivallasta (Pekka Asikainen ja Topi Linjama)

Ex: Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus)

(Terttu Holmi) Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille 

Juho Kalliokosken kokemukset: laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Virpi H.: Vastuu omastatunnosta puuttuu

Virpi Hyvärinen: Miten toteutetaan onnistunut glasnost?

Vuokko Ilolan blogi: VL-blogistit huomio (10.6.2010)

Kapu: Alaranta ja Linjama: SRK-kriittinen nettikirjoittelu johti painostustoimiin

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko 

“Kipupisteet kohdattava avoimesti” (Mauri Kinnunen)

”Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille  ”(Terttu Holmi)

Pelkoa ei rakkaudessa ole. Iltahartaus, Virpi Hyvärinen

Lauri Pietilä: Oikean uskon tunnusmerkkejä on Raamatussa paljonkin. Kaleva 8.6.2010, Lukijalta. (Hakomajaan tallentanut nimimerkki Mikki. Parhaimmat kiitokset Mikille.)

Terho Pursiainen: Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen

Satakieli: Mitä enemmän tutustuu Jeesuksen opetukseen… (Puheenvuoro Mopin palstalla 3.6.2010)

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

U.T.:  Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä 

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus” (Kirkkohallituksen verkkokeskustelijan Meri-Anna Hintsalan haastattelu)

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Aiheeton syyttely, painostaminen parannuksentekemiseen ”synneistä”, joihin ei ollut syyllistynyt, uhkailu, julkinen nöyryyttäminen ja häpäiseminen, vaatimukset julkiripittäytymiseen seurakunnan edessä  tietyllä tavalla tiettyjä sanamuotoja käyttäen, ihmisten yksityisimpien perheasioiden kaivelu julkisesti – tätähän hoitokokoukset olivat. Tällaiset menettelyt eivät kuulu terveeseen uskonnollisuuteen.  Ne ovat väärää vallankäyttöä.  Ihmisten nöyryyttäminen ja julkinen häpäiseminen uskonnollisilla asioilla osoittaa silkkaa julmuutta. Kun vl-yhteisössä kiellettiin kysyminen, avoin pohdinta ja kriittinen keskustelu, se johti lopulta kautta maan vuosia kestäneeseen organisoituun, ”luvalliseen” ihmisten kiusamiseen.  Nämä lähihistorian asiat on herätysliikkeen sisällä pitkälle vaiettu ja niitä mielellään torjutaan tai väitetään jopa epätodeksi. Tapahtumia ei ole kokonaisuutena lainkaan tutkittu.  Vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokoukset, joita SRK organisoi kautta maan systemaattisesti 1970-ja 1980-luvulla, olivat selkeästi hengellisen väkivallan ja painostamisen leimaamia tilaisuuksia.  Kyse on kirkkomme piirissä varsin merkittävästä asiasta, kaikkein laajimmasta hengellisestä väkivallasta, joka kirkossa on sattunut koko 1900-luvulla. On huomattava, että hoitokokousten organisoijina ja vetäjinä toimi lukuisa joukko kirkkomme viroissa toimineita vanhoillislestadiolaisia pappeja. Hoitokokoukset koskettivat kymmeniä tuhansia ev.-lut. kirkkomme jäseniä. Tuhannet ihmiset kadottivat korvaamattomaia sukulaisuus- ja ystävyyssuhteitaan, perheet ja suvut pirstottiin. Jopa lapset usutettiin ilmiantamaan vanhemmpiaan ja vanhemmat kääntyivät lapsiaan vastaan. Yhteisössä vallitsi pelko ja paniikki, ja itse kukin yritti pelastaa oman nahkansa. Kokoustilaisuuksista oli vaikea kieltäytyä, sillä kokouksiin oli kaikkien paikkakunnan vl-uskovaisten pakko osallistua. Tämä tehtiin tiettäväksi ennakkoilmoituksissa Päivämiehessä. Poisjääminen merkitsi yleensä ilman muuta ulos tuomituksi joutumista. SRK ei ole julkistanut selvitystä hoitokokouksista.  Sen omissa julkaisuissa on lähinnä kuvailtu tapahtumasarjaa myönteisenä, ”siunauksellisena” toimena. Arkkipiispa Mikko Juva puuttui aikoinaan julkisissa puheenvuoroissaan SRK:n harjoittamaan hengelliseen väkivaltaan. Hoitokokoukset ovat herättäneet myöhemminkin keskustelua kirkon piirissä aika ajoin, mutta toistaiseksi myöskään kirkko ei ole tähän menenssä esittänyt vaatimusta niiden selvittämiseksi. 18.12.2008 Vuokko Ilola kirjoitti Kotimaa-lehden yleisönosastossa avoimen kirjeen SRK:lle, paikallisille rauhanyhdistyksille sekä uskonsisarilleen ja -veljilleen  ja vaati hoitokokousten selvittämistä. SRK tahi yksikään paikallinen rauhanyhdistys ei Kotimassa vastannut Ilolan vetoomukseen. Sen sijaan lehdessä julkaistiin joitakin yksityishenkilöiltä tulleita vastauksia.

Hoitokokoukset pitää selvittää   Arvoisa SRK, Suomen paikalliset rauhanyhdistykset sekä rakkaat uskonsisaret ja -veljet! Pyydän, mitä hartaimmin, että vanhoillislestadiolaisuudessa 70-luvulla tapahtuneet hoitokokoukset selvitettäisiin mahdollisimman pian. Omalle uskonelämälleni kokisin sen olevan jopa ihan välttämätöntä, ainakin mikäli haluaisin jatkossakin katsoa kuuluvani liikkeeseen. Olin itse lapsi silloin, kun hoitokokoukset tapahtuivat. Tein silloin seurakunnan edessä parannusta kososlaisesta hengestä, josta en ymmärtänyt silloin ”hölökäsen pölläystä”, enkä ymmärrä edelleenkään. Tämä olisi juuri se asia, mihin lähinnä haluaisin selvitystä, koska en löydä siihen asiaan vastauksia Raamatusta enkä Lutherin kirjoituksista. Muistan, että jos hoitokokouksessa ei tehnyt pyydettäessä parannusta tuosta hengestä, joutui sidotuksi eli uloslempatuksi liikkeestä. Muistoni hoitokokouksista ovat karmivia: ihmisiä seurakunnan edessä anelemassa syntejään anteeksi – niitä kuitenkaan anteeksi saamatta, ristikuulusteluita, kyykyttämistä, syytetyn puolustuspuheenvuorojen nurinniskoin kääntämistä ja niin edelleen. Oliko se ihan oikeasti kristityn ihmisen toimintaa? Minusta ei. Sanoudun irti 70-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuneista hoitokokouksista tällä kirjoituksellani.   Vuokko Ilola Kotimaa, mielipide 18.12.2008  Voittonen: Ei tarvetta Kaleva 31.12.2008 OULU Toiseen vuotuiseen kokoukseensa Ouluun maanantaina kokoontuneet Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys ry:n (SRK) puhujat eivät näe tarvetta nostaa erityiseen tarkasteluun lestadiolaisen liikkeen piirissä koettuja 1970-luvun niin sanottuja vaikeita vuosia. SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen kertoi tiistaina Kalevalle. Niin liikkeen sisällä kuin julkisuudessakin keskusteluissa on esitetty, että hoitokokouksiksi joissakin yhteyksissä nimettyjen sielunhoidollisten keskustelujen taustat ja tapahtumat olisi syytä ottaa puolueettoman historiantutkimuksen kohteiksi. ’Keskusyhdistyksen taholta asiat etenevät luonnollista tahtiaan’, Voittonen totesi. ’Omat seuraavat historiateokset tuovat asiat esille.’ SRK:n historiateoksen seuraava osa, jonka ajanjakso ulottuu vuoteen 1961, ilmestyy Voittosen mukaan vuoden sisällä. Voittonen huomauttaa, että 1970-luvun tapahtumia on jo käsitelty paikallisyhdistysten omissa historiateoksissa, ja otettu erityisenä asiana vuoden 1989 puhujakokouksessa. Tällä kertaa aihetta vain sivuttiin Voittosen alustuksen yhteydessä, joka käsitteli yhteiskuntamurrosta ja kristityn elämää siinä. Voittosen mukaan viimeaikaista keskustelua on ollut herättelemässä pieni piiri. ’Tämä on heijastunut liikkeen nuoriin, jotka kysyvät yksinkertaisesti, mistä on ollut kysymys.’ ’Luonnollista on, että kerromme heille’, Voittonen vakuuttaa. SRK:n puhujien kokouksessa oli läsnä liikkeen 935 puhujasta 770.   Kuusamossa keskusteltiin lähihistorian tutkimuksesta Dosentti Seppo Lohi sanoi, että herätysliikkeen vaiheiden tutkiminen on sitä arempi aihe, mitä lähemmäs nykypäivää tullan. Lestadiolaisuuden historiassa niin kutsutut hoitokokoukset ovat aihe, joka odottaa vielä tutkijaansa. 1960-70-lukujen tapahtumista ei ole vielä tehty kattavaa tieteellistä historiantutkimusta. Aihe on arka ja taiten tutkittava, totesivat tutkijat Kuusamotalolla järjestetyssä paneelikeskustelussa lauantaina. Paneelikeskustelu järjestettiin lestadiolaisuus ja politiikka Koillismaalla -seminaarin päätteeksi. Paneelissa keskustelun hoitokokouksista avasi teologian tohtori Pekka Niiranen. Hän kysyi, olisiko hoitokokousten selvittäminen myös SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys) etu. Ensimmäisen vastauksen antoi SRK:n kustannuspäällikkönä työskentelevä FT Ari-Pekka Palola. Palolan mukaan hoitokokousten tutkimisen esteenä on ensinnäkin rippisalaisuus, joka on ehdoton. – Miten niitä voisi tutkia ilman rippisalaisuuden rikkomista? Tähän en osaa vastata. – Toisekseen tällaisista kokouksissa on periaate, ettei niistä tehdä pöytäkirjoja. Niitä kuitenkin on tehty jälkikäteen, valitettavasti. – Haastatteluihin perustuvassa tutkimuksessa ongelmana on muistitiedon luotettavuus. Kuinka tarkoin henkilö voi muistaa asioita esimerkiksi 30 vuoden jälkeen, Palola sanoi. Paneelin puheenjohtajana toiminut Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja Tuure Holopainen katsoi, etteivät hoitokokoukset välttämättä kuulu rippisalaisuuden piiriin. – Hoitokokousta ei välttämättä järjestetty asianomaisen henkilön pyynnöstä, vaan sen järjesti pyytämättä henkilön lähipiiri. Ripin luonteeseen kuuluu, että se tehdään omasta tahdosta. Kirkkohistorian professori Jouko Talonen katsoi, että aihetta voidaan tutkia kunhan työ tehdään taiten. – Kaikkea voidaan tutkia, myös hoitokokouksia. Täytyy miettiä tarkoin, mikä on todellista rippisalaisuuden piiriin kuuluvaa aineistoa ja mikä julkista keskustelua. Talonen huomautti, että tapahtumat ovat ajallisesti vielä kovin lähellä, mikä tekee asioiden käsittelyn hankalaksi. Aihe koskee vielä elossa olevia ihmisiä. Kuusamon kirkonkylän rauhanyhdistyksen vaiheista historiikin laatinut Pertti Ervasti huomautti, että hoitokokouksia on tutkittukin Kuusamossa. – Historiikissa on tapahtumista tekstiä 2,5 sivun verran. Laajasti lestadiolaisuuden historiaa tutkinut dosentti Seppo Lohi sanoi, että hoitokokoukset tullaan aikaa myöten tutkimaan. Aiemmassa puheenvuorossaan Lohi pohdiskeli tutkimustyön vaikeutta, kun tutkimuksen kohteena on uskonnollinen herätysliike. – Uskonnolliset asiat yleensä ovat erittäin arkoja asioita, koska ne ovat syvällisimpiä asioita elämässä. Tästä syystä herätysliikkeen tutkimus on arka aihe. Sitä arempi, mitä lähemmäs tätä päivää tullaan. Lohi totesi myös, ettei yksikään tutkija pääse irti taustastaan. Täydelliseen objektiivisuuteen ei pysty kukaan. Lohi itse kuuluu lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. – En ole tätä halunnut missään vaiheessa salata. Taustastani johtuen olen pyrkinyt äärimmäisen tarkasti pitämään huolta tutkijan objektiivisuudestani, mutta yksikään tutkija ei täysin siihen pysty, Lohi korosti. Teologian maisteri Tuomo Törmänen palasi aiheeseen tilaisuuden päätössanoissa. – On kiistämätön asia, että lestadiolaisuuden historiassa on tapahtunut monia sellaisia asioita, jotka ovat Pohjois-Suomen mittakaavassa edelleen tänäkin päivänä vaikeita ja herättävät edelleen ristiriitoja ihmisten välillä. – Se, että jotkut tietyt vaikeat kysymykset aiheuttavat ihmisille ahdistusta tai eri ihmisten välille voimakkaitakin tunteita, ei ole syy olla tutkimatta tällaisia kysymyksiä. Oikeastaan asia on päinvastoin. Petri Karjalainen Koillissanomat 1.5.2009

Lue lisää:

Mitä hoitokokoukset olivat? (Hakomajan artikkeli)

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Keksityn henkiopin leiväminen

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Suden uhrit – Matkalippu helvettiin