Avainsana-arkisto: yhdenmukaisuus

Meri-Anna: Jumala loi ihmiseen läheisyyden kaipauksen


 Olisi hyvä, että lait ja kirkkokin tukisivat vastuullista parisuhdetta ja seksuaalisuuden toteutumista, ja kannustaisi elämän-ikäiseen parisuhteeseen myös samaa sukupuolta olevia pareja.  – Kirkkohallituksen viestintäsuunnittelija, pastori Meri-Anna Hintsala.

On rikos vaieta, jos näkee omin silmin
uskon varjolla ruhjottavan nuoria kyvyttömäksi nauttimaan seksistä.
– Kirjailija ja lehtimies Pentti Harjumaa.

Ihminen on seksuaalinen olento koko elämänsä ajan. Seksuaalinen identiteetti on tunne siitä, miten ihminen kokee olemisensa omana itsenään, jossa miehisyys ja naisisuus ovat väjiä ja monimuotoisia  käsitteitä erilaisten variaatioiden janalla.  childrens-hour hepburn MacLaine

Kristittyjen piirissä on aivan liian vähän selväsanaista ja asiatietoon perustuvaa puhetta siitä, miten nämä asiat, suhde omaan kehoon, seksi, läheisyyden ja kosketuksen kaipuu, hyväksytyksi tulemisen tarve, ja kaipaus sitoutua ja löytää sitoutunut kumppani, kietoutuvat uskovaisen ihmisen elämässä toisiinsa.

Edellisen Anonyymin kertomuksen jatkoksi ja keskustelun virittäjäksi on vanhoillislestadiolainen teologi ja pappi Meri-Anna Hintsala kirjoittanut viisaita sanoja Oisko tulta? -blogissa.

Avoin keskustelu suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin ja tasa-arvoiseen avioliittolakiin on nyt käynnistetty myös vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä.

Meri-Anna: Rakkautesi on ihanampaa kuin viini

”Seksuaalisuus laajemmin ymmärrettynä ei ole vain suvunjatkamista, vaan inhimillistä syvää kaipuuta liittyä toiseen ihmiseen persoo-nallisella tasolla. Kosketus, lämpö, ymmärrys ja läsnäolo kaikilla aisteilla kuuluu ihmiselle.  

Rakkaan ihmisen kanssa iholla oleminen ja keskustelujen kautta avautuva henkinen yhteys on Jumalan lahjaa. Siinä ei ole vaikeaa ymmärtää, mitä tarkoittaa, että Jumala on toisiaan rakastavat ihmiset yhdistänyt.” 

Yksineläjän kaipauksen kipu

Katherine_HepburnR

”Itse valittu seksittömyys voi olla jollakin vaihtoehto. Läheisyyttä tarvitsee kuitenkin jokainen. Mirka sanoitti minusta koskettavasti sitä kipeyttä, mikä liittyy yksinelämiseen.

Varsinkin silloin, jos seksuaalisuus on kovin kontrolloitua ja seksittömyys on ulkoapäin saneltua, kipeys voi olla ylivoimaista.

Seksuaalisuutta on pyritty historiassa hallitsemaan erilaisilla normeilla ja moraalipuheella. Seksittömyys on ollut vaatimus perinteisesti uskonnollisuudessa myös sek-suaalivähemmistöön kuuluville.

Kuitenkin yhä ihmisen seksuaalinen käyttäytyminen ja identiteetti monesti sekoitetaan.

Erilaisissa uskonnollisesti värittyneissä tutkimuksissa moraali-kysymyksenä saatetaan kysyä suhtautumista homoseksuaa-lisuuteen. Hyväksytkö vai et, onkin moraalikysymys. Pahimmillaan tällaiset tutkimukset ikään kuin antavat kuvan, että mitä korkeammat hyväksymättömyyden prosentit, sen korkeampi moraali.

Hyvin usein näen myös kantoja, joissa homoseksuaalisuuden hyväksyminen nähdään löystyneenä moraalina tai arvokysymyksenä. Luulo ei ole tiedon väärti.

Sitä mukaa kun tieto on lisääntynyt, myös suhtautuminen seksuaalisuuden kirjoon on muuttunut. Samoin kun nykyään ymmärrämme, etteivät demonit aiheuta ihmisten sairauksia, myöskin homoseksuaalisuus on osa ihmisen luotuisuutta eikä mikään kartettava ja marginalisoitava asia.” 

Epätasa-arvo ja moralisointi tuottavat rikkinäisyyttä

”Moraalikysymyksiä ovat sellaiset kysymykset, jotka koskevat ihmisen käytöstä toista ihmistä kohtaan. Moraali mitataan kohtaamisessa ja kunnioituksessa, ja se on ihan sama kysymys kaikenlaisten seksuaalisten identi-teettien kohdalla.

Minusta moraalikysymys on se, että esimerkiksi homoseksuaalisuus tuomitaan ilman parem-paa tietoa ja ymmärrystä.

Missä on tuomitsijan moraali? 

Kyse ei ole arvoista ja moraalista vaan Jumalan luomasta ihmisestä. Seksuaalisuus on elämänvoima, myös uuden elämän voima.

Minusta olisi hyvä, että lait ja kirkkokin tukisivat vastuullista parisuhdetta ja seksuaalisuuden toteutumista, ja kannustaisi elämänikäiseen parisuhteeseen myös samaa suku-puolta olevia pareja.

Epätasa-arvo ja moralisointi tuottavat rikkinäisyyttä, ja rikkinäisyys on liian hyvä pohja uudelle alistamiselle ja pahoinvoinnille, uusien ihmisten ja sielujen rikkoontumiselle. Pitäisi enemmän koota kuin hajottaa.

Kristinuskossa keskeistä ei ole seksuaalisuus, vaan Jumalan armon sanoma.

Uskonnon vaihtoehdot käyvät vähiin (kuten katolisessa kirkossa?), jos tieto sivuutetaan ja esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa tarrau-dutaan luuloon ja kontrolliin. Onneksi kirkon piirissä puhutaankin, monesti väsymiseen asti. Niin kauan se on tarpeellista, kun ihmisen seksuaalisuudesta tehdään este uskomiselle.”  

***

”Suudelkoon hän minua, antakoon suudelmiaan 
Ihanampaa kuin viini on sinun rakkautesi,
ihana on voiteittesi tuoksu!
Sinun nimesikin tiukkuu parhainta öljyä,
siksi neidot sinua rakastavat.

Ota minua kädestä, juostaan! Vie minut taloosi, kuningas, vie minut
huoneeseesi! Tule, iloitaan ja riemuitaan!
Rakkautesi on ihanampaa kuin viini.
Suotta eivät neidot sinua rakasta.”

(Laulujen laulu 1:2-4)

brokebackP

Ihminen on hämmentävän tietämätön syntymän, rakkauden ja kuoleman mysteerioiden edessä.

Kysellä aina voimme ja uskoa sitä ja tätä.

Näiden mysteerioiden edessä sanat jättävät välille ja matkaa on jatkettava muilla keinoin, jos sekään onnistuu.

Ilman sanoja korkeintaan jokin sydämen syvyydestä nouseva myötätuntoi-nen hellä kosketus, hipaisu tai katse voi toisinaan tavoittaa ja luoda yhteyden toiseen ihmiseen ohikiitävässä hetkessä.

Elämä täällä maan päällä on suuri selittämätön mysteerio, mutta niin kiehtova ja ihmeellinen lahja.

– Kirjailija ja lehtimies Pentti Harjumaa.

(Tekstit kokosi K.K-nen.)

*          *          *

Lähteet:

Meri-Anna: Rakkautesi on ihanampaa kuin viini. Oisko tulta? -blogi 10.3.2013.

Mirka-Maaria: Ei-kukaan ei ole koskaan. Oisko tulta? -blogi 9.3.2013.

*          *          *

Lue lisää:

Niina Heikkinen: Seksuaalisuuden vaihtoehdot – Joko tai vai sekä että? Rakkaudeksi.fi-sivusto.

R. K.: Räisänen: Homokysymys ei ratkea hakemalla vastausta Raamatusta

Kaija S.: Lestadiolaisesta uskosta ei pääse irti, mutta siitä voi puhua runon kielellä

Elina Korhonen & Riikka Närhi (toim.).: Uskonnot ja seksuaalisuus. Väestöliitto 2011.

Lasinen meri Nivalan seuroissa. Katkelma, Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö.

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

Mirka-Maaria: Ei-kukaan ei ole koskaan. Oisko tulta? -blogi 9.3.2013.

Tuija Saresma et al. (toim.): Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino, 2010

Seksuaalinen suuntautuminen. Mielenterveyden keskusliitto.

Seksuaalisuus. Pirkanmaan Seta ry.

Sexpo, neuvontapalvelut.

Sukupuoli. Wikipedia.

Tukahdutettu ja padottu intohimo. Uusia tuulia menneen varjossa  23.8.2015.

Mainokset

9 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, evankelis-luterilainen kirkko, hengellisyys, homoseksuaalisuus, identiteetti, identity, ihmisarvo, ihmisoikeudet, ilo, kiellot, kirkko, kontrollointi, miehen asema, naisen asema, naiseus, normit, norms, nuoret, pelko, pelot, perhe, perheettömyys, seksuaalivähemmistöt, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, syyllistäminen, tasa-arvo, tieto, tuomitseminen, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yksilöllisyys, yksinäisyys

Hengellisen väkivallan julmin muoto: sosiaalinen eristäminen


Antti Pentikäinen näkyi todenneen Kotimaa-lehdessä, että kun yhteisössä harjoitetaan vuosikausia hengellistä terroria, se johtaa lopulta siihen että yhteisössä ihmisten käsitykset ja ajatukset muuttuvat samanlaisiksi, yhdenmukaisiksi.

Näin on jo tapahtunut. Vaikka mielipiteiden kirjoa jonkin verran esiintyykin, se on jäänyt heiveröiseksi ja satunnaiseksi. Virallisesti sitä ei ole. Samanmielisyyden myös tulevaisuudessa varmistaa rauhanyhdistyksen yhdenmukaistava lapsi- ja nuorisotyö.

Jo nyt ollaan jo  jouduttu tilanteeseen, jossa eri mieltä oleminen on käytännössä mahdotonta.

Rauhanyhdistyksellä käytetään eri mieltä olevia uskovaisia kohtaan hengellisen väkivallan julminta menetelmää, eristämistä ja ulossulkemista yhteisöstä. Sitä edeltävät eriasteiset huolestumiset ja kuulustelut.

Eräät uskovaiset katsovat oikeudekseen sulkea toisen uskovaisen ihmisen yhteisön ulkopuolelle.


Monissa kristillisissä kirkkokunnissa ja yhteisöissä Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvot, bans, eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, identiteetti, identity, ihmisarvo, itsesensuuri, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, suru, syrjintä, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta


 luther-jpeg-pien

Vanhoillislestadiolaisuuden ja luterilaisen kirkon opillinen eroavaisuus perustuu aivan perustavaa laatua olevaan kysymykseen: käsitykseen Jumalan sanasta. SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta on lähtökohtaisesti toinen kuin luterilainen käsitys.

Perustavanlaatuinen ero luterilaisen tunnustuksen ja SRK:n opin välillä on se, että luterilainen käsitys Jumalan sanasta perustuu ”päättyneeseen ilmoitukseen”, kun taas SRK:n käsitys Jumalan sanasta perustuu päinvastaiseen ajatukseen: ajatukseen Jumalan edelleen jatkuvasta ”ilmoituksesta”.

Myös katolisen kirkon opetus sekä mormonit, eräät kristinuskon karismaattiset suuntaukset (ja islamin jotkin suuntaukset) lähtevät siitä, että Jumala lähettää jatkuvasti ilmoituksia maan ihmisille. Raamatussa ei siis vielä olisikaan kaikki, mitä Jumala sanassaan on ihmisille ilmoittanut.  

Jatkuva vai päättynyt ilmoitus

Kyse on siitä, miten Jumalan sana on periaatteellisesti ymmärrettävä: jatkuvana vai päättyneenä ilmoituksena. Nimimerkki Maalaispoika kirjoitti Mopin palstalla:
 
 ”Erityinen ilmoitus on annettu Kristuksessa ja vain hänessä. Siksi ilmoitus on päättynyt.

Henki ei siis ilmoita seurakunnalle ainuttakaan uutta asiaa. Henki vain kirkastaa Kristusta ja Kristuksen. Kukaan puhuja ei voi sanoa, että hänen kauttaan henki ilmoittaa nyt jotain seurakunnalle. Siis jotain sellaista, jota ei voida yksinkertaisen Raamatun sanan avulla arvioida.”

Opillisesti on siis erotettava yhtäältä sellainen opetus, jonka mukaan Jumalan sana on tallella Raamatussa ja ilmoitus on siten päättynyt. Jumala ei enää lähetä uusia ilmoituksia, eli Hän ei tiedota tahdostaan maailmaan enää, Raamatussa olevan sanoman lisäksi. Vastakkainen tälle käsitykselle on jatkuvan ilmoituksen oppi.

 Nykyinen luterilainen käsitys Jumalan sanasta seuraa Lutherin muotoilemaa sola scriptura (”=yksin kirjoituksista”) -periaatetta. Sen mukaan uskotaan, että uskon, sananjulistuksen ja Raamatun tulkinnan ylin ohje on yksin Raamattu.

Sen sijaan perimätieto tai ”seurakunnan neuvot” eivät ole uskomisen kohde eivätkä opilllisen auktoriteetin lähde. Ne ovat syntyneet ihmisten tuottamana, ne eivät ole enempää Jumalan kuin ”Pyhän Hengenkään” ilmoituksia.

Koska luterilainen kristinuskon oppi perustuu ainoastaan Raamattuun, se on altis uudelleen tulkitsemiselle. Tästä on seurannut se, että seurakunnan opetusta ja käytäntöjä on arvioitava uudelleen aika ajoin, suhteessa Raamattuun ja kulloiseenkin aikaan. Tämä uudelleenarviointi oli aikoinaan esimerkiksi lestadiolaisen herätysliikkeen käynistymisen pontimena ennen 1800-luvun puoltaväliä.

Luterilaiseen uskonkäsitykseen sisältyy siis eräänlainen ”jatkuva uskonpuhdistus”. Tämäkin perustuu Raamattuun, kehottaahan esimerkiksi Paavali kristittyjä arvioimaan jatkuvasti opetusta.

Luterilainen käsitys Jumalan sanasta ja ilmoituksesta sisältää seuraavat keskeiset elementit:

1) Jumalan ilmoitus on päättynyt Kristukseen. Mitään uutta ilmoitusta ei voi tulla. Ihmiskunnasta ei voi nousta yhtäkkiä esiin ketään ihmistä eikä joukkoa, jolle Jumala lähettäisi erikseen lisää tietoa tahdostaan. Jumala on ilmoittanut tahtonsa Raamatussa. Raamattu ei tarvitse Jumalan sanan täydennykseksi lisälehtiä, eikä Pyhä Henki ilmoittele uskovaisillekaan ihmisille uusia asioita.

2) Raamatun sana on itsessään perustava. Raamatun ulkopuolisia perusteita, kuten perinnetapoja tai vastaavia tulkintaperiaatteita ei saa nostaa Jumalan sanan rinnalle. On pitäydyttävä apostoliseen sanaan (Joh. 17:20), ja Raamatun profeetalliseen sanaan (2. Piet. 1:19).

3) Sananpalvelijan tehtävät ovat aina Raamatun sanalle alisteisia. Seurakunnassa ei voi olla sellaista virkaa, joka nousee tai nostaisi jonkun ihmisen tai ihmisryhmän, hallintoelimen tai vastaavan ryhmän käsitykset Jumalan Sanan rinnalle tai sen yläpuolelle, tai antaisi jollekin ihmiselle tai ryhmälle valtuuksia nostaa uusia näkökohtia Sanan rinnalle.

Kuten sanottu, Rooman kirkon opetus perustuu yhä tänä päivänä jatkuvan ilmoituksen käsitteeseen. Se tarkoittaa juuri sitä käsitystä, että Jumala täydentää Raamatussa antamaansa ilmoitusta myöhemmillä ilmoituksilla, joista rakentuvat katolisen kirkon perinnetavat, perimätieto. Seurakunnan piirissä syntynyt perimätieto on Vatikaanin tulkinnan mukaan verrattavissa Raamatun arvovaltaan. (Vrt. SRK-lestadiolaisuuden ”seurakunnan neuvot”.)

Siten Raamattu ei olekaan katolilaisuudessa vielä ”valmis” eikä lopullinen Jumalan sana. Kirkon opetusta voidaan perustaa sellaiseen myöhempäänkin ilmoitukseen, josta Raamatussa ei välttämättä ole sanottu riviäkään.

Roomalaiskatolisen kirkon omat perinnekäsitykset ovat muodostuneet vähin erin ”osaksi Jumalan sanaa”, vaikka niistä ei ole Raamatussa jälkeäkään.

Paavi voi yhdessä piispojen kollegion kanssa laatia jatkuvasti uusia opinkappaleita ja painotuksia. Kuten tiedämme, näin on myös tapahtunut ja tapahtuu yhä jatkuvasti katolisessa kirkossa.
Roomalaiskatolinen kirkko on siis jatkuvan ilmoituksen kirkko. Kuten todettu, myös karismaattiset liikkeet ovat jatkuvan ilmoituksen uskontoja, samoin mormonit ja muutamat islaminuskon suuntaukset.

Luther: yksin Raamattu

Kysymys ilmoituksesta olikin uskonpuhdistuksen keskeisiä kiistakysymyksiä. Luther halusi palata yksinkertaiseen, Raamattuun perustuvaan uskoon, ilman inhimillisten ihmisten luomaa perinteen painolastia.

Luterilainen käsitys Jumalan sanasta löytyy yksiselitteisenä Tunnustuskirjoista. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

Tämän kahden erilaisen käsityksen keskinäisen eron jäljille johdattaa em. määrittelyn sana ainoa. Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten lisäksi ei ole kerta kaikkiaan mitään muuta, minkä perusteella julistusta voitaisiin arvioida ja minkä perustalle kristitty voi uskonsa laskea, sanovat luterilaiset.

Täsmälleen näin uskottiin ennen myös lestadiolaisuudessa. Vanhoillislestadiolaisuudessakin.

Lestadiolaisen herätysliikkeen tunnettu saarnaaja Leonard Typpö kirjoitti vuonna 1904 teoksessaan Armo ja totuus, ynnä kristillisiä kirjeitä:
”Sillä wihollinen tuo aina uusia ja uusia opinkappaleita, niin hurskaassa muodossa, että niiden kautta tulewat horjuwat sielut ja sydämet wietellyiksi. — Emme huoli kuunnella töiden opettajia, ewankeliumin wäärentäjiä, jotka sotkewat ewankeliumin ja lain sekaisin, ja niin sekaopillaan eksyttäwät arat omattunnot ja sydämet pois oikeasta elämän ja rauhan lähteestä, sen on Jeesuksen täydellisestä lunastuksesta.”
 
1900-luvun alkuvuosien lestadiolaissaarnaajat olivat yhteisessä kokouksessaan täsmälleen samalla luterilaisella kannalla.
Myös SRK:n puheenjohtajana 1980-luvulla toiminut Erkki Reinikainen oli samoilla linjoilla, niinkin myöhään kuin vielä vuonna 1992, jolloin hän vakuutteli saarnassaan Iisalmen suviseuroissa, viitaten Tunnustuskirjojen kyseiseen kohtaan: 
Vanhoillislestadiolaisuudelle Raamattu on aina ollut ehdoton Jumalan sanan auktoriteetti. On tahdottu uskollisesti noudattaa sitä tunnustuskirjoissa lausuttua järkähtämätöntä totuutta, jossa todetaan:
’Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin kaikki opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat, niin kuin on kirjoitettu: Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni” (Ps. 119:105) ja niin kuin Paavali sanoo: ”Vaikka enkeli taivaasta saapuisi toisin saarnaamaan, hän olkoon kirottu.’ ” (Gal. 1:8.) (Ks. suviseurajulkaisu Sinun porttis pitää avoinna oleman.)

”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta. – – Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.”

Opin ja opetuksen tulee perustua yksin Raamattuun. Tämä on kiistatta luterilainen kanta. Ei mihinkään muuhun, ei esimerkiksi ”seurakunnan neuvoihin”.

Siirtyminen pikkuhiljaa jatkuvan ilmoituksen oppiin on se olennainen ja fundamentaalinen ratkaisu, josta seuraavat kaikki muut SRK-lestadiolaisuuden eroavaisuudet luterilaiseen opetukseen nähden (esimerkiksi ns. elämäntapanormit eli ”syntilista”).
Osoituksena tästä havaittavasta siirtymästä voidaan pitää esimerkiksi seuraavaa Juhani Uljaan lausuntoa, jossa hän asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan:
 
 ”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilmaa seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”
(Juhani Uljas suviseurojen yhteydessä 2007 Valkealassa pidetyssä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa; Uljas oli tuolloin vielä SRK:n johtokunnan jäsen.)

Raamattu kieltää lisälehdet ja Raamatun ulkopuoliset auktoriteetit

Uuden testamentin lopussa ovat sanat:
Minä todistan jokaiselle, joka tämän kirjan profetian sanat kuulee: Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan. (Ilm 22:1.)
Myös muualla Raamatussa varoitetaan lisäämästä Jumalan sanaan mitään, esim.:
”Profeetta, joka julkeaa puhua minun nimessäni jotakin, jota minä en ole käskenyt hänen puhua… kuolkoon.” (5 Moos 18:20).
”Muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on.” (1 Kor 3:11).
”Ei yli sen, mikä kirjoitettu on.” (1 Kor 4:6). 
Raamatun lisälehtien kirjoittelu ja uusien ehtojen asettelu autuudelle on Jumalan sanan vastaista. Vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen käsitys Jumalan sanan auktoriteetista on sama kuin katolisen kirkon käsitys. Siten se poikkeaa aivan olennaisella tavalla luterilaisesta opetuksesta.
*    *    *

Lue myös:

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Junker Jörg: Mara, teesit ja me

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen “armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Santa76: Kultti vai kristinuskoa?

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

2 kommenttia

Kategoria(t): evankelis-luterilainen kirkko, Jumalan sana, katolinen kirkko, kiellot, kirkko, normit, paavi, Raamattu, seurakuntaoppi, uskon perusteet