Avainsana-arkisto: yhteistunto

Näitkö! Virtahepo rauhanyhdistyksellä


Kuvan virtahepo ei liity tapaukseen.

Kollektiivinen teeskentely ja valheellisuus. – Kuvan virtahepo ei liity tapaukseen.

Keskellä Rauhanyhdistyksen seurasalia seisoo jättimäinen virtahepo. Ihmisiä tulee sisään oven täydeltä. Jätettyään takkinsa naulakkoon ja asettuvat penkkiin. Virtahepo kääntyilee siellä edessä ja mulkoilee väkeä.  Mutta kaikki penkeissään ovat kuin eivät näkisi tilanteessa mitään outoa. Kuin … Lue koko artikkeli…

30 kommenttia

Kategoria(t): bans, concept of sin, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, harhaoppi, hengellinen väkivalta, itsesensuuri, kaksinaismoralismi, kannanotot, kasvatus, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirjallisuus, kontrollointi, kuuliaisuus, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, meikkaaminen, miehen asema, mielenterveys, normit, norms, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, rippikoulu, sananjulistajat, sin, syntilista, televisio, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, vihjailu, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Aila Ruoho: Ilman seurakuntaoppia SRK-lestadiolaisuuden korttitalo romahtaisi


Teologi ja tietokirjailija Aila Ruoho jäsensi blogikommentissaan osuvasti SRK-lestadiolaisen opin ydinkysymyksiä. Ruoho on tullut tunnetuksi hengellisen väkivallan tutkijana. Hän on myös tehnyt uraauurtavaa työtä käynnistämällä uskonnollista väkivallasta kärsineille ihmisille tarkoitetun tukitoiminnan  luterilaisessa kirkossa seurakuntatasolla. Hänen hengellistä väkivaltaa ja vallankäyttöä tarkasteleva kirjansa Päästä meidät pelosta  on määrä ilmestyä vuoden 2013 alkupuolella  (Nemo 2013).

Aila Ruoho kiteyttää kommentissaan SRK-lestadiolaisuuden ongelmien generaattorin, seurakuntaopin, joka on opin perustava lähtökohta. Ilman seurakuntaoppia koko vl-oppirakennelma sortuisi kuin korttitalo, toteaa hän. Tämän on moni vl-uskovainen itsekin havainnut.

Oma yhteisö uskomisen kohteena

…Lue koko artikkeli…

11 kommenttia

Kategoria(t): erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, hoitokokoukset, iankaikkinen elämä, kadotus, keskustelu, kirkko, kristinoppi, lähihistoria, luterilaisuus, manipulointi, nettikeskustelu, omatunto, opilliset kysymykset, pedofilia, pelastus, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, syyllistäminen, televisio, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

Hintsala ja Manner: Naisen terveydentila arvioidaan rauhanyhdistyksellä, ei lääkärissä


Vanhoillislestadiolainen nainen saa vl-yhteisöstä apua ongelmiin… joita hänellä ei ehkä lainkaan olisi ilman tätä yhteisöä. Ensin yhteisö tuottaa ihmiselle terveysongelmia ja sitten sitä lääkitään evankeliumilla Julkisuuteen tosin kerrotaan mielellään, miten ”voimaannuttava” usko ja vl-yhteisö on,  ja miten uskovaisten ”lämmin yhteisöllisyys” hoitaa jopa mielenterveyttä. Sillä on kuitenkin kääntöpuolensa.

– Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä rauhanyhdistyksen vertaisyhteisö määrittelee ja arvioi ihmisen jaksamista, ei ihminen itse. Yksilön omalla arviolla jaksamisestaan ei ole sellaista painoa kuin valtakulttuurissa, arvioivat väitöskirjatutkijat Meri-Anna Hintsalaja Katja Manner.

Myös terveysalan asiantuntijat Lue koko artikkeli…

21 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, eettisyys, ehkäisykielto, hengellinen väkivalta, isyys, kaksoisviestintä, kannanotot, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lapset, leimaaminen, lisääntyminen, manipulointi, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, normit, norms, painostaminen, perhe, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, retoriikka, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, suurperhe, syyllistäminen, vallankäyttö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Suviseurat, materialismin mahtinäytös


– Kaikki hehkuttivat, miten paljon seuroissa oli väkeä. Väenpaljous oli olevinaan suuri juttu. Minua se asenne suututti ja inhotti, se tuntui jumalattomalta. Ehdottomasti tuli mieleeni kultaisen vasikan ympärillä tanssiminen. Lue koko artikkeli…

21 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, ehkäisykielto, ekologia, elämäntapa, hengellinen väkivalta, hengellisyys, huumori, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kiellot, kirjallisuus, kristinoppi, kulttuurikiellot, lapset, manipulointi, musiikki, naisen asema, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, romaani, sananvapaus, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, tuomitseminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, ympäristö, ympäristöetiikka, ympäristönsuojelu

Kun pyhästä paljastuu pahuus


Vaarallisinta on se paha, joka sokeasti uskoo itsensä hyväksi. Martti Lindqvist (1945-2004).

Lestadiolaisuudelle on melko vierasta avoin oman yhteisön epäkohtien käsittely, toteaa lastensuojelun tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtig tuoreessa haastattelussa Kirkonseutu-lehdessä (Laura Visapää: Pyhässäkin voi olla pahaa, 16.3.2011).

Hurtig tarkastelee varsin analyyttisesti sitä monikerroksista dynamiikkaa, jossa tiivis hengellinen yhteisö opetuksineen, yksilön ja erityisesti lapsen asema sekä väkivalta ja pedofilia väkivallan yhtenä muotona ovat kietoutuneet yhteen monimutkaiseksi vyyhdeksi. Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, Kotimaa, lapset, lapsuus, manipulointi, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pedofilia, pelko, pelot, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, synnit, syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, uskon perusteet, uskontokritiikki, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, vihjailu, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto


Reisjärven kristillisen opiston rehtorin tehtävästä eläkkeelle jäänyt puhuja, rovasti Aarno Haho piti 5.10.2008 Yhdysvalloissa, Minneapolisissa saarnan, jossa hän painotti kuuliaisuutta seu-rakunnan opetukselle kristityn kaikkein tärkeimpänä tekona. (Saarnan Suomea koskeva osuus luettavana suo-raan äänitteestä litteroituna tämän postauksen lopussa.)

Haho ei ole yksin ajattelussaan. Kristityn omantunnon sivuuttaminen on todellakin julki lausuttu hengellinen ohje nykyisessä SRK-lestadiolaisuu-dessa. Päivämiehessä käsitys on ilmaistu ytimekkäästi esimerkiksi huhtikuussa 2010 Outokummun nuoriso- ja seurakuntapäivistä kertoneen artikkelin otsikossa: ”Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia” (Päivämies 15 14.4.2010). Tekstissä tarkennetaan seuraavasti: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.”

Sekä yksilön omakohtainen usko että omatunto ovat ohentuneet pelkästään kuuliaisuudeksi yhteisölle, ne on ulkoisettu oman itsen ulkopuoliselle kollektiiville. Samaisesta ristiriidasta ovat kirjoittaneet Juho Kalliokoski ja Topi Linjama blogeissaan. myös Virpi Hyvärinen eritteli omantunnon syrjäyttämistä Topi Linjaman blogiin kirjoittamassaan analyysissa.

Videoelokuvat ja konsertissa käyminen ovat syntiä

Aarno Haho nosti parin vuoden takaisessa Amerikan-saarnassaan esiin erityisenä kristityn kuuliasuuden kohteena luopumisen videoelokuvien katselusta ja konsertissa käymisestä.

Ne ovat edelleenkin synti.  Ne edellyttävät Hahon mukaan oikealta uskovaiselta  ”ristin kantamista”, ja tämän ihminen osoittaa Jumalalle pidättymällä videoelokuvien katselemisesta ja kosertissa käymisestä, väittää Haho. Mitäpä tämä on muuta kuin tekojen oppia.

Hän selostaa amerikkalaisille, että nykypäivänä monet uskovaiset Suomessa ovat kuitenkin sitä mieltä, että video(DVD?)-elokuvat ja konsertissa käyminen ovat sopivia myös uskovaiselle eivätkä siis enää syntiä. Tämä käsitys on Hahon mukaan väärä.

Haho ennakoi ”puhdistuksia”

Haho ennakoi puheessaan, että nämä ihmiset tullaan erottamaan uskovaisten yhteydestä sisäisillä  ”puhdistuksilla”.

Opetusneuvos, rovasti Aarno Haho on ollut yksi SRK:n johtokunnan pitkäaikaisimpia jäseniä. Hän luopui tästä luottamustehtävästä vasta muutama vuosi sitten.

Hahon merkitys vanhoillislestadiolaisuudelle on ollut suuri erityisesti siinä prosessissa, kun vanhoillislestadiolaisuuden kristinopillista tulkintaa  on viety kohti nykyistä seurakuntakeskeisyyttä. Moni onkin todennut, että Kristuksen sijalle on uskomisen kohteeksi nostettu seurakunta

Prosessi alkoi jo 1960-luvulla, mutta sitä on voimistettu erityisesti 70-luvun kurinpidolla ja juurruttamalla seurakuntakeskeinen kuuliaisuusvelvoite usean sukupolven nuorten vanhoillislestadiolaisten mieliin erityisesti SRK:n opistoissa ja raamattuluokka- ja rippikoulutyössä. Hahon henkilökohtainen ideologinen vaikutusvalta on ollut erityisen merkittävää, sillä vuosikymmenten mittaisen SRK:n johtokunnan jäsenyyden lisäksi hän johti yhtäjaksoisesti peräti 36 vuotta Reisjärven kristillistä opistoa. Hän on ollut yksi niitä, jotka kasvattivat vanhoillislestadiolaisuuden nykyisen lakihenkisen, ehdotonta eksklusiivisuutta painottavan ja suorastaan fundamentalistisen siiven. Sellaista ei aikaisemmin vanhoillislestadiolaisuudessa juuri ollut.

Haho ja ”yhteistunto”

Yksi osoitus seurakuntakeskeisyydestä on se, että Aarno Haho on ollut aktiivisesti luomassa ja vakiinnuttamassa vanhoillislestadiolaisuuteen uutta käsitettä yhteistunto. Hän on puheillaan ja Päivämiehen kirjoituksillaan  joh-donmukaisesti vahvistanut kollektiivista seurakuntaan uskomista, ehdotonta kuuliaisuutta ja yhteistunnon asettamista vanhan luterilaisen käsitteen, yksilön omantunnon  ja yksin Raamattuun nojautumisen tilalle.

Yhteistunto-käsitteellä onkin jo onnistuttu lähes tuhoamaan vanhoillislesta-diolaisuudesta sekä henkilökohtaisen vastuun ajatus että luterilaisuuden peruslähtökohta, jonka mukaan uskon tulee perustua yksin Raamattuun. Kuten tunnettua, Martti Luther halusi oikaista katolisen kirkon oppia raamatulliseen suuntaan ja ryhtyi vastustamaan perinnäistapojen ja ulkoraamatullisten normien nostamista autuuden ehdoksi.

Varhainen lestadiolaiskanta: uskon tulee perustua yksin Raamattuun

Lestadiolaiset puhujat keskustelivat 1900-luvun alussa samasta kysymyksestä: kysymyksestä mihin uskon tulee perustua.

He kysyivät, pitäisikö seurakunnan neuvot nostaa Raamatun rinnalle. He päätyivät siihen, että näin nimenomaan ei pidä tehdä, koska ”seurakunta voi erehtyä”. he totesivat yksimielisesti: uskovaisille riittää yksin Raamattu.

”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.”

Juho Kalliokoski kirjoitti Kalevassa osuvasti: ”Kuuliaisuuden vaatimus Jumalan seurakunnalle vanhoillislestadiolaisuudessa on kuuliaisuuden vaatimus inhimilliselle ymmärrykselle, eikä Raamattu siihen opeta.” (Kaleva 24.9.2009.)

Myös Hahon Minneapolisissa pitämä puhe vahvistaa sen, miten mitättömänä Haho pitää kristityn henkilökohtaista omaatuntoa. Hän pitää sitä suorastaan haitallisena, vaarallisena asiana. 

Haho on osoittanut aikaisemminkin julkisesti kaipaavansa hoitokokouksia, joita hänen mukaansa on nykyisin aivan liian vähän. Puhujienkokouksessa 27.12.2007 Oulussa Haho lausui huolensa  siitä, ettei ”sielunhoitoa ole kirkkolain mukaisesti juurikaan käytetty 70-luvun jälkeen”. (Tiettävästi hoitokokouksia järjestetään edelleen, mutta pienimuotoisemmin kuin 1970-luvulla.)

Olisi erehdys pitää Hahon julkisia lausuntoja kaikkien vanhoillislestadiolaisen liikkeen opillisten linjanvetäjien kantana. Esimerkiksi Päivämiehessä on julkaistu myös Raamattu-korosteisia pääkirjoituksia, kuten esim. vuoden 2009  numerossa 40: ”Kestävän elämän perusta”.

Alla Hahon puheen se osa, jossa hän käsitteli vanhoillislestadiolaisuuden tilaa Suomessa. Teksti on litteroitu Hakomaja-sivustolle talletetusta MP3-äänityksestä.

”Suomessa on koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa”

”Tekstistä poikkeavasti puhun vielä tuosta kuuliaisuudesta. Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä. Ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa. Pyhän Hengen äänen kanssa. Ja minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. Sanon esimerkiksi sellaisen asian kuin video.

On sellaisia uskovaisia jotka sanovat:

– Minä voin hyvällä omallatunnolla katsoa videoista elokuvia.

On sellaisia kristittyjä jotka sanovat, että ”minä voin hyvällä omallatunnolla mennä konserttiin”.

He ottavat itselleen omia lupia. Ja ne eivät ole yhtä seurakuntaäidin kanssa. Siellähän Raamatussa sanotaan, että kun on vähässä uskollinen. niin se on paljossakin uskollinen. Joka on vähässä väärä, niin se on paljossakin väärä.

Ja Suomessa on sellaisia koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa.

Ja me sanomme näin,  että kun sitten tulee Jumalan aika, ja tulee sitten seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä, että silloin kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omalla tunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle.

On vaarallista se ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. Kannattaa sitä luopua ja kantaa ristiä kuin olla tottelematon.”

*    *    *

(Kirjoittaja: Nestori.)

Kuuntele puhe tästä.

Saarna ei ole enää kuunneltavissa LLC:n nettiarkistossa, mutta puheen tätä koskeva osuus on talletettu MP3-tiedostona  Hakomajassa. Suurkiitokset Admatalle tallennuksesta.

The sermon  is translated in English.

*     *     *

Lisää aiheesta:

Puhujan huomio: Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007   

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta (päättynyt vai jatkuva ilmoitus?)

Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909. (Julkaistu mm. Mopin palstalla.)

Pääkirjoitus: Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan. Päivämies 31/2009.

Pääkirjoitus: Kestävän elämän perusta. Päivämies 40/2009.

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta (Kotimaan blogi)

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan 

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja. Kaleva 29.3.2009.

Jumala tarvitsee nyt niitä, jotka lopettavat tottelemisen

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Miksi teatteri on syntiä? (Stiven Naatus)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

M. K. ja P. T:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Aarno Haho: Kristitty koti ja perhe aikamme murroksessa. Päivämies 3o, 2003.

Junker Jörg: Mara, teesit ja me

Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia. Päivämies 15, 14.4.2010, s. 6.

7 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, bans, elämäntapa, ennuste, erottaminen yhteisöstä, forbidden things, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, kannanotot, kasvatus, kiellot, konsertit, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, musiikki, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, televisio, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vihjailu

Uskovainen ja järki


Paavali kirjoittaa Korinttolaiskirjeessä: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20.)

Miten uskovaisen tulisi suhtautua kysy-mykseen järjestä? Alkuun on korjattava yleinen virheellinen käsitys. Uskon vastakohta ei ole järki, vaan epäusko. Järjen vastakohta on järjettömyys.

Uskovaisilla on jonkinlainen vastenmielisyys järjen korostusta kohtaan. Järki pitää ottaa vangiksi, sanotaan. Lausetta toistellaan niin sopivassa kuin sopimattomassakin tilanteessa. Eräs vakavimmista syytöksistä toiselle uskovaiselle on, että tämä luottaa liiaksi järkeensä. Järjen pelätään voittavan uskomisen. Kukaan ei halua eksyä myöskään järkeisuskoon, joka on sama asia kuin hengetön, kuollut usko. Tällä voidaan ymmärtää esimerkiksi uskomista ”varmuuden vuoksi”, tai uskomista sosiaalisena elämäntapana,  ”kavereiden takia”.

Järjen ”pelossa” saattaa ilmetä myös uskovaisten aito ja hyvin perusteltu halu vastustaa nykyajan teknologista asennetta, jonka alle jäävät kestävät elämänarvot ja elämän tärkein päämäärä. Lattea naturalismi ja materialismi tuntuvat hallitsevan ihmisten elämää. Ei tunnusteta muuta kuin tämänpuoleinen arkitodellisuus, ja ihmisiä arvioidaan ulkonaisen menestyksen mukaan. Hengellisyys, lähimmäisenrakkaus ja ihmisten välinen keskinäinen vastuu ja kunnioitus sivuutetaan juostessa mammonan, ulkoisen menestyksen ja viihteelllisyyden perässä.

Meille on siksi saattanut syntyä vaikutelma tai asenne, että järki sinänsä olisi pahasta, vaikka emme tosiasiassa niin ajattelekaan.

Onko siis järki kaikkineen torjuttava? Asiaa on syytä tarkastella Raamatun valossa.

Yksin armosta

Jumalan sana arvostelee järjen käyttöä silloin, kun on kysymys Jumalan pelastusteoista ja evankeliumista. Usko ei perustu ihmisten viisauteen (1 Kor 2:5). Mikään viisaus ei saa mitätöidä Kristuksen ristiä (1 Kor 1:17). Ihmisten ymmärrys on mitättömyyttä Jumalan pelastusteoissa (1:20, 3:19). Jumalan viisaus on silloinkin suurempi, kun se maailman viisauden mielestä on silkkaa hulluutta (1:21, 25). ”Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan – -. ” (2 Kor.10:5.)

On tärkeää ymmärtää, mikä on kristitylle uskomisen kohde: ei inhimillisen elämän asiat vaan evankeliumi omalle kohdalle. Uskomisen kohteeseen, Jumalan mittaamattoman armon tuntemiseen ei inhimillinen järki riitä. Yksin Kristuksen sovitustyö, eivät ihmisen omat teot eivätkä tekemättäjättämiset.

Jumala lahjoitti luomisessa ihmiselle järjen

Mutta samaan aikaan Raamattu korostaa järjellisyyden, kriittisen älyn ja viisauden merkitystä, sillä järki on Jumalan lahja. Jumala asetti sen ihmiseen luodessaan hänet omaksi kuvak-seen. Jumalan lahjana sitä on arvostettava, kehitettävä ja käytettävä, sillä eihän kynttilää panna vakan alle vaan kynttilän jalkaan (Mark 4:.21; Luuk 11: 33), ja Jumalan siu-nauksellaan antama  lahjakkuus on asetettava vaihetuspöydälle (Luuk 19:23).  Kyse on kriittisestä arvostelukyvystä, harkinnasta ja vastuuntunnosta. ”Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaa-matta” (Jaak 1:5).

Jo vanhan liiton aikana nähtiin järjellisyys ja kriittinen viisaus arvokkaaksi. Raamattu kertoo kuinka poliittisen neuvon-antajan tehtävään koulutettavat Daniel ja hänen toverinsa olivat nimenomaisesti kyvykkäitä käsittämään kaikkea viisautta. He olivat älykkäitä ja hyväoppisia (Dan 1:4). Muistamme myös, että Jeesus sanoi: ”Minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle, olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset” (Matt 10:16).

”Pitäkää se mikä on hyvää”

Alkuseurakunnassa diakonin tehtäviin piti valita nimenomaan sellaisia uskovaisia, jotka olivat ”viisautta täynnä” (Apt 6:3). Apostoli Paavali vetoaa uskovaisten itsenäiseen arvostelukykyyn: ”Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille, arvostelkaa itse, mitä minä sanon” (1 Kor 10:15).

Paavali ei nähnyt uskovaisten ajattelun velttoudessa ja pinnallisessa tyhmyydessä mitään ihailtavaa. Myös sananjulistusta oli arvioitava joka kerta erikseen kriittisesti (1 Kor 14:29). Ainoatakaan opetusta ei kristitty saa uskoa sokeasti. On kriittisesti arvosteltava varsinkin niitä jotka toimivat profeettoina ja sananjulistajina (1 Kor 14:29). ”Älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget” (1 Joh 4:1.)

Paavali nuhteli siionia: ”Oi te älyttömät galatalaiset, kuka on lumonnut teidät” (Gal 3:1). ”Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte, ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat .” (Ef 5:15). Raamattu varoittaa meitä myös tiukasti fanaattisuudesta: ”ettette anna minkään hengen ettekä sanan… heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin… Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavoin.” (2 Tess 2:1-3). Mielen maltin menettäminen eli yksisilmäinen fanaattisuus on aina syntiä. Myös Luther kirjoittaa tästä viidennen käskyn selityksessä.

Raamatun mukaan kyky eritellä asioita analyyttisesti ja arvioida niitä on kristityn arvokas hyve. Tätä lahjaa tarvitsemme kaikki yhä enemmän tässä ajassa. Uskovaisen on tarpeen oppia arvioimaan itseään ja erittelemään asioita (1 Kor 11:31).

Tässä yhteydessä kreikankielisessä Raamatussa esiintyy kreikan sana diakrinoo, jonka merkitys on ”koetella, arvioida, tehdä erotus, panna erilleen, eritellä”. Uskovan on koeteltava kaikkea ja pidettävä vain se, mikä on hyvää (1 Tess 5:21). Arvioinnissa ei saa typerästi sotkea yhteen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu yhteen, ne on osattava erottaa toistaan (1 Kor 11:29).  ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20.)

Harkinnan ja arvostelukyvyn lahjan käyttö varjelee kristityitä liioittelemasta puoleen tai toiseen. Se auttaa uskovaista taistelemaan lihan heikkoutta, itsekkyyttä ja kiihkoilua vastaan. Arvostelukykyinen säilyttää terveen varovaisuuden omaan itseensä, toiseen ihmiseen ja ilmiöön nähden (vert. Jer 9:4, Miik 7:5). Se myös varjelee liialliselta herkkäuskoisuudelta ja itsetyytyväisyydeltä.

Harkintaa tarvitaan, koska valmiita vastauksia ei ole

On totta, että arvostelukykyinen kristitty voi jäädä joukossa toisinaan yksinäiseksi. Ihmisellä on luontainen taipumus mennä joukon mukana, silloinkin kun joukolla ollaan menossa vahingolliseen suuntaan. Veltto auktoriteettiusko on kuitenkin rehellisen oikeamielisyyden ja vastuuntuntoisen harkinnan vastakohta.

Arvostelukykyisinä tiedämme, että valmiita vastauksia monimutkaisiin ja muuttuviin olosuhteisiin ei ole yhdelläkään kristityllä. Juuri tätä varten ihmiselle on annettu järki, arvostelukyky ja omatunto. Myös Luther sanoo, että usko ei ole järjen asia, mutta toisaalta se ei myöskään voi olla terveen järjen vastaista. Arvostelukykyinen ymmärtää tämän eikä voi siksi sokeasti innostua väitteistä, jotka muka antaisivat vastauksen kaikkiin ongelmiin noin vain. Yhdelläkään ihmisellä ei ole hallussaan kaikkea valoa, ei edes yhdelläkään uskovaisella. ”Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti” (Fil 3:12).

On kuunneltava herkällä mielellä omantunnon ääntä, eriteltävä harkiten ja yritettävä suunnata kohti parasta.

Ja olivatpa valintamme mitä tahansa, niitä leimaa inhimillinen erehdys ja synti, silloinkin kun yritämme parastamme. Täydellisyyttä ei ole tässä ajassa.

*     *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Polliisi Karhunen.

Lisää aiheesta:

Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Ulla-Maija Vilmi: Miten usko ja järki mahtuvat samaan päähän? Vantaan Lauri 6.10.2005. Terho Pursiaisen haastattelu.

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Lamminmäki-Kärkkäinen, Tanja: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Kipupisteet kohdattava avoimesti

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Sami Pihlström: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001.

Juha Sihvola: Uskonnon karikoista mediafilosofian hehkuun. Helsingin Sanomat 30.6.2001. Sami Pihströmin kirjan arvostelu.

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.

1 kommentti

Kategoria(t): armo, arvot, eettisyys, epäily, hengellisyys, käskyt, keskustelu, kristinoppi, luomiskertomus, luterilaisuus, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, Raamattu, sananvapaus, suvaitsevaisuus, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus

Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan


Muutamat vanhoillislestadiolaisetkin, sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon, oikeusministeri Tuija Braxin  ja juristi Sami Mahkosen lisäksi, näyttävät erehtyneen vaatimaan pappien rippisalaisuuden purkua, jotta voitaisiin estää lapsen hyväksikäyttäjää toistamasta rikoksiaan ja saada rikolliset oikeuden eteen.

He haukkuvat väärää puuta. Rippisalaisuuden purkamiselle  voidaan löytää toisia, ehkä hyviäkin perusteita, mutta tämä muutos ei todennäköisesti estä nimenomaan herätysliikkeiden ja muiden uskonnollisten ryhmien sisäisiä lasten hyväksikäyttötapauksia. 

Pedofiilien uuhrien kärsimykset vanhoillislestadiolaisuuden piirissä  eivät johdu KIRKON rippisalaisuusmääräyksestä, vaan tämän herätysliikkeen ikiomasta opista ja käytännöstä.

Joidenkin pappien ja mm. arkkipiispa Jukka Paarman mukaan muutos saattaisi jopa vahingoittaa luterilaisen kirkon sielunhoitotyötä.

Rippisalaisuuden purku ei millään tavoin heikennä  pedofiilien mahdollisuuksia toimia hengellisissä yhteisöissä. Tämän ymmärtää jos perehtyy siihen miten pedofiilit toimivat.

Valtiovallan ja ennen kaikkea kirkon pitäisikin puuttua rauhanyhdistysten rakenteelliseen yhteisökulttuuriin – ja se onkin jo vaikeampi asia.

Vanhoillislestadiolaisuuden tulkinta rippisalaisuudesta mallikkojakin sitovana on lainvastainen

Jokainen joka tuntee hyvin vanhoillislestadiolaisuuden synninpäästökäytännön, ymmärtää sen, mihin tässä olisi puuttuttava. Ei rippisalaisuuteen niinkään, vaan yhteisöä suojelevaan salailun ja vaikenemisen velvoitteeseen, yhteisön hengellistä väkivaltaa harjoittavaan kulttuuriin. SRK:n käsitys rippisalaisuudesta kytkeytyy osana siihen.

Toiseksi herätysliikkeen sisällä pitäisi tarjota asiallista ja käytännöllistä tietoa siitä, miten hyväksikäyttäjä toimii ja miten lapsia voidaan suojella ja uhreja auttaa. Uhrien auttamisessa rippisalaisuudella voi ehkä olla oma merkityksensä. Uhrilla pitäisi olla jokin luotettava taho, josta hän voisi saada apua, joku jolle puhua ja kertoa kärsimyksistään, joutumatta leimatuksi ja joutumatta kokemaan itse häpeää.

Ns. salarippi sellaisessa merkityksessä kuin se ev.-lut. kirkossa ymmärretään, ei luultavasti ole erityisen keskeinen vanhoillislestadiolaisuudessa (ks. esim. Juho Kalliokosken kirjoitus blogissaan 17.5.2010).

Ongelma kiteytyykin juuri vanhoillislestadiolaisessa rippikäsityksessä, ei siis siinä käsityksessä jota ev.-lut. kirkossa muutoin ripissä noudatetaan. Tämä on yksi  monista eroavaisuuksista, jotka vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa poikkeavat luterilaisen kirkon opetuksesta.

Vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee edelleen käytännössäkin ns. yleinen pappeus. Toisin sanoen, kaikilla vl-liikkeeseen kuuluvilla on oikeus antaa synninpäästö mistä hyvänsä synnistä kenelle hyvänsä. Kuka hyvänsä voi pyytää tunnollaan painavaa asiaa anteeksi keneltä hyvänsä, kun tuntee että on joutunut syntiin ja rikkonut Jumalan tahdon. 

Tämä  evankeliumin aarre on luterilaisen kristinopin mukaan mahdollista aina keiden hyvänsä kristittyjen kesken, se kuuluu kaikille. Nykyisin ”valtavirran” ev.-lut.-kristityt soveltanevat sitä kuitenkin käytännössä melko harvoin.

Rauhanyhdistyksellä sen sijaan anteeksi pyynnöt ja anteeksi siunaamiset ovat sekä kahdenkeskisessä että ”julkisessa sielunhoidossa” toistuvasti käytössä, mikä lienee yksi vanhoilislestadiolaisuudelle tunnusomainen piirre. Seuroissa synninpäästöä julistetaan jokaisessa puheessa toistuvasti.

Ja kun joku lestadiolainen maallikko-uskonystävä on julistanut ”syntisi ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”, uskotaan että silloin (mutta vain silloin) myös Jumala on antanut anteeksi. Vanhoillislestadiolaisuudessahan opetetaan, että sielun pelastus seuraa vain silloin, jos on pyytänyt syntinsä anteeksi joltakin vanhoillislestadiolaiselta ihmiseltä, joka toimii Kristuksen sovitustyön välimiehenä. Uskotaan, että syntejä ei voi anteeksi saada millään muulla tavoin.

Tästä alkaa vl-opetuksen mukainen ”rippisalaisuus”. Opetetaan, että siunaamisen eli anteeksi antamisen sanojen jälkeen ei poispannusta synnistä saa enää keskustella eikä siitä saa missään tapauksessa puhua kenellekään muulle. Synninpäästön lausujan tulee olla ns. visu astia. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa, että rippisalaisuus on ehdoton. (Päivämies 27.1.2010, 19.5.2010.)

Lisäksi vanhoillislestadiolaiset opettavat, että ”armonmereen upotettujen” syntien esiin ottamisesta seuraa rangaistus: joka kertoo toisen anteeksi pyytämästä asiasta eteenpäin, joutuu itse syylliseksi. Kyseiset synnit siirtyvät hänen omalletunnolleen. ”Synti tulee sinun päällesi, jos puhut.”

On tietenkin luonnollista, että sellaisissa tilanteissa, kun toinen ihminen uskoutuu ja puhuu luottamuksellisesti henkilökohtaisista uskonasioistaan, olisikin moraalitonta rikkoa luottamus ja laverrella toisen henkilökohtaisia asioita muille ihmisille. Olisi kristillisen etiikan ja yleisten moraalikäsitystemme vastaista   rikkoa toisen ihmisen luottamus.

Mutta tässä kohtaa tulevat vanhoillislestadiolaisuuden ikiomat rippitulkinnat esiin. Toisin sanoen, liikkeessä opetetaan, että rippisalaisuus joka kirkkolain mukaan velvoittaa pappeja, koskee samassa mielessä, yhtä ankarana ja ehdottomana myös maallikkoja.

Toisin sanoen, jos maallikko saa sielunhoitokeskustelussa tiedon rikoksesta, hänellä ei olisi lupaa tehdä siitä ilmoitusta.  Maallikko-rippi-isän tai -äidin tulee vain  kehottaa rikollista ilmoittautumaan itse viranomaiselle. Mutta maallikko-ihmisellä, joka toimii synninpäästön julistajana, ei olisi itsellään lupaa tehdä tätä ilmoitusta.

Jokainen maallikko, joka noudattaa tätä SRK:n opetusta, rikkoo Suomen lakia.

(Teologi, tutkija Johannes Alarannan selostus SRK:n maallikko-salarippikäsityksestä ja sen seuraamuksista tässä.)

Lain mukaan rippisalaisuus velvoittaa nimittäin vain pappia ja seurakunnan virassa olevaa lehtoria, ei ketään muuta. Eikä heitäkään täysin ehdottomasti (rikoksen valmistelun sekä törkeäksi katsotun rikoksen kohdalla). Tosin ripittäytyjän henkilöllisyyden ilmoittaminen on näissäkin tapauksissa kirkkolain mukaan kiellettyä, ja ehkä puheena oleva muutos tuleekin lopulta koskemaan tätä lainkohtaa (Alatorvinen, Kaleva 19.5.2010).  

Rikoksesta ilmoittaminen on siis Suomen lain mukaan maallikon velvollisuus, mikäli rikos on törkeä. Mutta ilmoittamisvelvoite on syntynyt luonnollisesti normaalin etiikan pohjalta aina, jos saa tiedon rikoksesta, joka ei ole vielä vanhentunut.

Karmeinta on, että juuri tämä SRK:n ikioma ja laiton opetus maallikoiden rippisalaisuudesta on käytännössä mahdollistanut pedofiilien toiminnan ja rikosten jatkamisen. Se on myös estänyt uhreja saamasta apua, jopa kieltänyt heiltä hakeutumisen terapiaan.

Pastori Johannes Alaranta on todennut blogissaan:

– Hyväksikäytön uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan juuri rippisalaisuuteen vedoten. Sanotaan, että anteeksiannettua ja saatua syntiä ei saisi muistella. Sanotaan, että jos puhut asiasta, synti tulee sinun päällesi. (Linkki.)

– Uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan rippisalaisuuden verukkeella. Jos/kun asia on sovittu ja anteeksiannettu on todettu, että asiasta ei saa enää puhua, ei edes oikeudessa, saati sitten terapiassa. On jopa sanottu, että synti tulee sen (ja hänen jälkeläistensä) päälle, jos asioista puhuu. Tätä kautta rippi ja rippisalaisuus siis kietoutuu erittäin olennaisella tavalla tähän koko kuvioon. (Linkki.)

Kirkko voisi halutessaan auttaa rikosten uhrien tilannetta ja helpottaa rikollisten saamista oikeuden eteen puuttumalla ripeästi suurimman herätysliikkeensä opetukseen ripistä.

Kirkon on myös tässä yhteydessä harkittava, edellyttääkö SRK:lle myönnetty määräaikainen rippikoululupa tarkistamista, kun on syytä epäillä, että SRK-rippikoulun opetus on ristiriidassa luterilaisen kirkon opetuksen kanssa.

Pedofiili tekee parannusta vasta pakon edessä: kun jää kiinni 

Pedofilian kanssa tällä viime viikkojen kohkaamisella lakeihin perustuvasta pappien ja lehtoreiden rippisalaisuudesta on melko vähän tekemistä. Pedofiili kun ei itse vapaaehtoisesti mene tunnustamaan tekojaan. Hänen rikoksensa voivat tulla ilmi vain jos uhri kykenee ilmiantamaan rikollisen tai pedofiili jää kiinni itse teosta.  Rikos paljastuu useimmiten uhrien, läheisten tai auttamisjärjestelmien kautta.
(Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu 26.5.2010;  Takkulan kirjoitus Kalevassa 20.5.2010). 

On jopa mahdollista, että hyväksikäyttäjä pyytää rikostaan anteeksi uhriltaan, saadakseen tämän vaikenemaan. Hän manipuloi lapsen tai nuoren, uhrinsa, rikoksen vyyhtiin pyytämällä tältä anteeksi ja vakuuttelemalla, että nyt asiasta ei ole enää lupa puhua. Nimimerkki Tap kirjoitti aiheesta yhden näkökulman tänne.

Hyväksikäyttäjien käyttäytymistä koskeviin tietoihin nojaten on jokseenkin varmaa, että vanhoillislestadiolainenkin pedofiili ryhtyy parannuksentekijäksi vasta pakon edessä eli vasta silloin, kun teko on paljastunut. Pedofiililta kun kerta kaikkiaan puuttuu omatunto lasten hyväksikäytön kohdalla.

SRK:n pääsihteeri, pappi Aimo Hautamäkikin totesi Rauhan Tervehdyksen haastattelussa, että lapsen hyväksikäyttörikoksia ei yleensä tuoda esiin papille ripittäytymistilanteissa.  

Kokeneena pappina Hautamäki on todennäköisesti aivan oikeassa. Rippi, varsinkin papille tehtävä synnintunnustus, on aina ripittäytyjän vapaaehtoinen teko. Syntinen ottaa itse oma-aloitteisesti yhteyttä sielunhoitajaan, tunnustaakseen omaatuntoaan painavan synnin Jumalan edessä ja saadakseen sen Jumalalta anteeksi.

Mutta tutkimusten mukaan pedofiili on rikollinen joka jatkaa tekojaan loputtomiin, jos ei jää kiinni. Hän on tunnoton tässä asiassa.

Nimimerkki Vl2008 pohdiskeli asiaa Mopin palstalla havainnollisesti:

“…minulla on sellainen raadollinen käsitys, että pedofiliasta tehdään uskovaisten parissakin parannusta lähinnä silloin kun käry on käynyt.

Siinä on sitten rikollinen, joka inhimillisesti ymmärrettävästi yrittää selvitä rikoksistaan ilman rangaistusta ja häpeää, ja toisaalta asian eteen yllättäen joutunut uskovainen mies tai nainen rippi-isänä tai -äitinä.

Voisi kuvitella, että rikoksen tehnyt saattaa vähätellä tai kieltää asiaa, ja asiaa tuntematon ihminen saattaa olla hämmennyksissä eikä oikein tiedä mitä uskoa. Tämän takia on hyvä, että näistä asioista puhutaan.” (15.5.2010.)

Uskovaisen rikollisen ilmiantamisen kynnys on uskovaiselle korkea

Vanhoillislestadiolaisuuden ”yleinen pappeus” -malli on välillisesti johtanut pedofilian salailemiseen, ei teologisista vaan paremminkin psykologisista ja sosiaalisista syistä. Ne puolestaan kumpuavat rauhanyhdistysten sisäisestä kulttuurista.

Ajatellaanpa tilannetta, että vl-pedofiili on jäänyt kiinni. Hänen uhrinsa, lapsi tai nuori, on kertonut jollekin lestadiolaiselle aikuiselle asiasta. Tämä on mennyt ”puhuttelemaan” syyllistä.

Mikäli rikollinen ei kykene kiistämään asiaa, hän ehkä murtuu ja alkaa välittömästi tehdä parannusta. Hän pyytää tekojaan nöyrästi anteeksi. Puhuttelija siunaa katuvaista ja lausuu lestadiolaiset synninpäästön sanat:

-Syntisi on anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja veressä; usko anteeksi iloon, rauhaan ja vapauteen saakka.

Ryhtyykö tämä rippi-isä tai –äiti sen jälkeen tekemään ilmoitusta viranomaisille syyllisen rikoksesta?  Hänelle on opetettu, että synninpäästön evankeliumilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”  armonmereen upotetusta asiasta ei saa enää puhua kenellekään.

Toiseksi on sekin, että uskonveljeä on vaikea ilmiantaa poliisille. Lisäksi maallikko ei luultavasti edes tiedä, että Suomen laki vaatii tekemään ilmoituksen viranomaisille erityisesti kun on kyseessä lastensuojeluasia. Ja tässä on vielä tuttu mukava mies!

– Olisi paljon helpompi ilmiantaa joku laitapuolen hyypiö tai joku ärsyttävä ja hämärä naapurin ukko, kuin joku lämmin, mukava, älykäs ja sympaattinen setämies, kuvasi eräs kirjoittaja Kotimaa24:n nettikeskustelussa tilanteen vaikeutta.

Syyllinen, joka on voinut hyväksikäyttää lapsia jo vuosia,  on rippi-isälle/-äidille tuttu ja ehkä hyvinkin läheinen ihminen. Usein hän on lisäksi rauhanyhdistyksellä arvostettu mies. Ehkä jopa puhujan paikalla. Ja tuossa hän istuu pyytämässä nöyrästi anteeksi tekojaan.

Lähtisinkö minä nyt rikkomaan uskovaisten keskinäistä rakkautta ilmiantamalla hänet?

Miksi tehdä heti ilmoitus poliisille? Jospa hän ei enää tämän jälkeen lankeaisi? Uskonko Jumalasta niin hyvää että Hän kyllä varmasti antaa katuvalle voiman luopua synnistä ja mennä ilmoittautumaan poliisille?

Annetaan tämän vaikean asian nyt vaan painua ikuisiksi ajoiksi sinne armonmereen. Yksittäistapaus. Näin rikos on siirretty rippisalaisuuden alaiseksi, ja sillähän siitä päästään.

Ei edes tiedetä, että rippisalaisuus ei koske maallikkoja. Ei ymmärretä, että ilmoitusvelvollisuus rikoksesta koskee jokaista.

Juridisilla asioilla ei rauhanyhdistyksellä elämöidä. ”Jumalanvaltakunnan asioita ei hoideta käräjätuvassa.”

 ”Olet puuttunut Jumalan silmäterään” – erehtymättömän seurakunnan  jumalallisuus estää avoimen keskustelun hyväksikäytöstä

Maallikko-rippi-isiltä ja -äideiltä tietenkin puuttuu sielunhoitotyöhön liittyvien teologisten ja juridisten kysymysten asiantuntemus.

Vielä vaarallisempaa on, että harva tavallinen lestadiolainen tietää mitään siitä, mitkä ovat pedofiilien menettelytavat.

Rippi-isä tai -äiti ei ymmärrä, minkätyyppisten ihmisten ja rikosten kanssa hän on  tekemisissä.  Hän ei siksi ymmärrä olla huolissaan lasten turvallisuudesta. Lastensuojelun tutkijan Johanna Hurtigin varoittelevat lausunnot julkisuudessa ovat viitanneet juuri tähän. Vanhoillislestadiolaiset elävät tiiviissä rauhanyhdistyksen yhteisössä, joka on hyvä, turvallinen ja ennen kaikkea erehtymätön Jumalan valtakunta. Pahuus on tuolla ulkopuolella, ”maailmassa”. Vanhemmat eivät tiedä, että vapaana liikkuvan pedofiilin lähipiirissä kaikki lapset ovat vakavassa vaarassa.

Ei ymmärretä, että kyse on vaarallisesta rikosten uusijasta. Lasten hyväksikäyttäjät puolestaan ovat usein sosiaalisesti taitavia manipuloijia. He osaavat pelata ihmisten tunteilla ja mielialoilla, ja hengellinenkin retoriikka on hallussa. He ovat usein saavuttaneet arvostettuja asemia yhteiskunnassa ja rauhanyhdistyksellä.

Ymmärtämätön rippi-isä menee auktoriteettiuskossaan lankaan, koska vanhoillislestadiolaisuuden oma vaikenemisen kulttuuri sitä lisäksi tukee.

Jos tässä nyt menisi puhumaan viranomaisille, saattaisi julkinen häpeä tulla koko rauhanyhdistyksen päälle. Kunnioitetun perheenisän maine tulisi vedetyksi lokaan, ja hänen perheensä ja muut sukulaisensa joutuisivat kärsimään.

Siionin yksimielisyys ja rakkaus joutuisivat koetukselle. Tulisi pahoja puheita. Onhan seuroissa opetettu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1. Piet. 4:8).

Minäkö panisin tällaista liikkeelle? Kynnys ilmoittamiseen nousee korkealle.

Se ei olisi Jumalanvaltakunnalle hyväksi. Itse saattaisin silloin syyllistyä erehtymättömän seurakunnan vikomiseen. Minunko kauttani paha asia uskovaisesta tulisi julki? Minulle ruvetaan ehkä järjestämään hoitokokousta…!

Mieluummin vaietaan kuin rikotaan vaikenemisen ja kuuliaisuuden lakia. Julkisuudessa kerrotuissa tapauksissa on käynyt juuri näin, että kukaan maallikko-rippi-isistä ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut tehdä rikosilmoitusta.

 Näiden asioiden ja lainsäädännön tiedottamisesta ovat vastuussa tietenkin paikallisten rauhanyhdistysten johto ja SRK:n johto.

Esimerkiksi “Minnan” kertomuksesta käy selvästi ilmi riviuskovaisten käsitys rippisalaisuudesta. Kun lestadiolaismiesten 7-vuotiaasta murrosikään saakka hyväksikäyttämä tyttö yritti aikuisena saada rikolliset vastuuseen, hänet itsensä syyllistettiin, käskettiin hävetä, ja kiellettiin nostamasta esiin anteeksi annettuja syntejä.

Edes paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunnassa ei ollut tietoa, ymmärrystä eikä halua viedä rikosta viranomaisten tietoon.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen kulttuuriin liittyy lisäksi kyseenalaistamaton luottamus yhteisön johtajiin sekä puhujiksi ja luottamushenkilöksi valittuihin, (jotka ovat yleensä miehiä). 

Omaa uskonyhteisöä ja sen vallankäyttäjien toimia ei ole luvallista arvostella, sillä silloin syyllistyy vakavaan syntiin: tulee koskeneeksi “Jumalan silmäterään”. On ”noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan” ja ”rikkoo uskovaisten rakkautta”. Tästä ei ole pitkä matka hoitokokoukseen, joka on likimain uhkaavinta mihin uskovainen voi joutua.

Tarttuuko kirkko vl-liikkeen väkivaltaan?

Kirkon rippisalaisuuden purku ei siis ”häiritsisi” vanhoillislestadiolaisia pedofiileja mitenkään.

Se mihin luterilaisen kirkon nyt pitäisi nopeasti puuttua, on tietenkin juuri vanhoillislestadiolaisuuden omat tulkinnat ripistä ja anteeksi annosta. Ne eivät vastaa luterilaisen kirkon lainsäädäntöä eivätkä luterilaista opetusta.

Kirkon pitäisi puuttua myös vaikenemisen ja keskinäisen lojaliteetin kulttuuriin, jonka varaan liikkeen sisäinen vallankäyttö on rakennettu. Kirkon tulee puuttua vanhoillislestadiolaisuuden ihmisoikeusrikkomuksiin.  Pitäisi puuttua vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen hengelliseen väkivaltaan, jonka seuraamuksista nyt lapsetkin kärsivät.

Helsingin Sanomat viittasi juuri tähän yhteisön kulttuuriin oivaltavasti pääkirjoituksessaan  16.5.2010.

Juuri vaikenemisen, uhkailun ja pelon varassa vallankäyttörakennelma on pysynyt pystyssä vuosikymmenet. Liikkeen sisällä on viime aikoina esiintynyt yrityksiä puuttua siihen itse. Teologi Pekka Asikainen kirjoitti tästä blogissaan:. Nyt olisi aika toimia (24.4.2010).  Topi Linjama esitti saman toivomuksen:Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010). Juho Kalliokoski on käsitellyt näitä kysymyksiä jo pitkään blogissaan.

Mutta onko vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen väkivalta kirkolle sittenkin vaikeampi pähkinä purtavaksi kuin yleinen rippisalaisuuden purku?

Herätysliike on kietoutunut lukemattomin tavoin yhteen ev.-lut. kirkon hallinnon ja seurakuntatyön kanssa. Voivatko mahdolliset valta- ja etusitoumukset estää vaikeimpien asioiden selvittämisen?

Lastensuojelun asiantuntijan, tutkija Johanna Hurtigin sanat ovat selkeä viesti kirkolle:  

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset, puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

– Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin, toteaa Johanna Hurtig seurakuntalehti Kirkkotien haastattelussa.

 *    *    *

PS.

Hieman asian vierestä, sananen ”vanhoillislestadiolaisesta sielunhoidosta”.

Katumus ja parannus synnistä ei nykyisin läheskään aina lähde uskovaisen oman omantunnon tuskista, vaan se on seurausta kanssaihmisten puuttumisesta asiaan. VL-yhteisön jäsenet kontrolloivat toistensa elämää yksityiskohtaisin normein. Uskovaisilta odotetaan elämäntapaan liittyvien kieltojen ja käskyjen noudattamista.

Näihin rikkomuksiin myös puututaan paikallisissa rauhanyhdistyksissä  ja syyllistä kehotetaan parannukseen. Tämä joutuu pyytämään anteeksi säilyttääkseen paikkansa uskovaisten joukossa (ja taivaspaikkansa). jos näin ei tapahdu, asianomaiselle voidaan järjestää painostusta ja uhkailua soveltava hoitokokous.

Toisinaan vaaditaan myös julkirippi seurakunnan edessä, jopa sellaisestakin ”synnistä” kuin ripsivärin hallussapito. Julkirippi vaaditaan myös ns. henkisynneistä ja vaikkapa silloin jos on avioitunut ei-lestadiolaisen kanssa. Ev.-lut. kirkko luopui julkiripistä jo 1800-luvulla.

Kun painostus parannuksentekoon tulee ulkopuolisena vaatimuksena, tällöin on kyseessä tietysti ennemminkin ”näytösoikeudenkäynti” kuin omantunnon vaatima aito katumus. Syyllisyys vääränlaisen musiikin kuuntelusta tai meikkaamisesta ei ole aina todellisuudessa painanut asianomaisen omaatuntoa.  Jokainen asiaan vähänkään paneutuva ymmärtää,että SRK-lestadiolaisuuden tyypilliset normit ovat sinänsä mihinkään kristinoppiin perustumatonta, lähinnä kansanperinnettä.

Se mikä ihmistä näissä asioissa tosiasiassa eniten kuormittaa, on tietenkin se että joutuu salailemaan musiikkiharrastustaan tai muuta seurakunnassa kiellettyä asiaa lähimmiltään. Salailuun liittyvä kaksinaismoraali ei tunnu hyvältä eikä oikealta.

Taipuminen parannuksentekoon onkin tällöin johtunut pelosta joutua hoitokokoukseen ja jopa ulossuljetuksi perheestä ja uskonyhteisöstä.  Nykyinen sielunhoitokäytäntö kertoo siitä, miten käsite omatunto on viime vuosina rauhanyhdistyksellä pahasti vääristynyt. Päivämiehen kirjoituksissa onkin viime vuosina korostettu että yksilön omatunto ei ole luotettava, vaan ihmisen tulee alistua yhteistunnon, seurakunnan ”kollektiivisen omantunnon” alaiseksi.

Juho Kalliokoski puhuukin kontrollisielunhoidosta:

”Kun omantunnon merkitys kristityn kompassina unohdetaan ja sijaan asetetaan Jumalan seurakunnan käsitteellä auktorisoitavat neuvot (yhteistunto-oppi), joihin usein viitataan harhaanjohtavasti armoneuvoina, rippi vaikuttaa minusta menettävän merkityksensä sellaisena kuin vaikkapa Luther sen tuntee.

Aloite sielunhoidossa siirtyy kristityltä muille hänen ympärillään; tarpeen ripittäytyä määrittävät muut.  Tämä on minun havaintojeni perusteella vanhoillislestadiolaisen sielunhoidon olennaisin muoto.”

*   *   *

Ajattelemisen aihetta antoi Asteriski.

Aiheeseen liittyvää:

Pia Alatorvinen: Samuel Salmi: Papin on aina suojeltava uhria. Kaleva 19.5.2010. (Julkaistu myös Hakomajassa, kiitokst Mikille.)

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Kriminaalipsykologi: Auktoriteettiusko altistaa pedofilialle. Helsingin Sanomat 23.5.2010.

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Ilkka Lappalainen: Rippisalaisuus auki? Haastateltavina oululainen seurakuntapastori Riitta Louhelainen ja YTT Johanna Hurtig, joka toimii lastensuojelun tutkijana Helsingin yliopistossa. Kaleva 23.5.2010. (Kopio kommenteista julkaistu Hakomajassa. Lämmin kiitos jälleen kirjeenvaihtajana toimineelle Mikille.)

T.N.: Ristiriitainen rippisalaisuus. UTU Online, Turun yliopiston verkkolehti 26.5.2010.

Lahja Pyykönen: Pedofiili ei tule papin puheille. Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu. Kuopion seurakuntalehti Kirkko ja Koti 10, 26.5.2010.

Eira Serkkola: Synninpäästö ei auta uhria. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Seppo Simola: Rippisalaisuus on pyhä. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta (Topi Linjama)

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola)

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Takkula, Anne-Maria: Traumoihin on saatava apua. Kaleva 20.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeriö vetäytyi vaatimuksesta muuttaa rippisalaisuutta lailla. Helsingin Sanomat 27.5.2010.

5 kommenttia

Kategoria(t): Aimo Hautamäki, anteeksianto, arkkipiispa, armoneuvot, armonvälineet, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, häpeä, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, keskustelu, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, syyllisyys, totteleminen, vallankäyttö, väkivalta

Alinta kastia ovat naiset ja lapset


Seksuaalirikoksissa on kyse nimenomaan vallan käytöstä, ei niinkään seksuaalisuudesta. Vallankäytön kohteena ovat erityisesti miesvaltaisen yhteisön naiset ja lapset, toteaa lastensuojelusta väitellyt tutkija, YTT Johanna Hurtig.

Hän johtaa Helsingin yliopistossa tutkimushanketta, jossa evankelis-luterilainen kirkko ja Ensi-ja Turvakotien liitto selvittävät uskonnollisten yhteisöjen piirissä tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Hyväksikäyttö on kirkossa ja sen herätysliikkeissä paljon luultua laajempaa. Erityisesti vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ilmenevät hyväksikäyttötapaukset ovat  nousseet tässä yhteydessä esiin (Kotimaa 22.4.2010, Helsingin Sanomat 1.5.2010). Uhreja on varovaisenkin arvion mukaan kaikkiaan ainakin yli sata. [Tutustu SRK:n johdon ”tunnustukseen” vuoden kuluttua tämän artikkelin julkaisemisesta, 7.4.2011.)

Lestadiolaisuuden kohdalla viime viikkoina on paljastunut yli kymmenen uutta tapausta. Syytteet ovat vakavia ja ulottuvat toistuvasta lasten raiskaamisesta seksuaaliseen häirintään, kuten  kosketteluun, toteaa Hurtig, joka pitää kirjaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäisistä hyväksikäyttötapauksista.

– Pidän yhtenä kriteerinä sitä, että jokainen tapaus voidaan sijoittaa jollekin paikkakunnalle, kertoo Hurtig.

Hän on tutkimuksen tässä vaiheessa tunnistanut liikkeen sisällä 34 tapausta, joista osa on tuomittu oikeudessa hyväksikäytöstä.  Seksuaalisen väkivallan uhreja on kaikkiaan yli sata. Osa tapauksista on tuoreita,  osa vuosien ja jopa vuosikymmenien takaisia.

– Esiin tulleiden tapausten valossa näyttää siltä, että uskonnollisissa yhteisöissä hyväksikäyttö on usein pitkäaikaista ja uhreja on monta, toteaa  Hurtig.  – Tämä on vain jäävuoren huippu, hän arvioi.

Helsingin Sanomat julkaisi 1.5.2010 yhden uhrin kertomuksen, Minnan tarinan. (Tommi Nieminen:  Hyväksikäytetty Minna: tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni).

Muita oikeudessa käsiteltyjä tapauksia: Espoo ja Pohjanmaa.

Uskosta tehtiin vaientamisen väline 

– Monien uhrien kokemus on että uskosta on tehty vallankäytön, vaientamisen ja uhrien kärsimysten ohittamisen väline, toteaa Hurtig.

– Lasten ja naisten on vaikea nostaa omia kokemuksia esiin, jos ne ovat uhkana miesten opetukselle, miesten luomille rakenteille ja miesten vallankäytölle. Jos lisäksi liikkeen opissa liitetään seksuaalisuuteen monia kieltoja, se on tavallista alttiimpi hyväksikäytölle.

Myös Kirkon perheasiain keskuksen johtaja Martti Esko toteaa, että mitä partriarkaalisempi (miesvaltaisempi) ja sulkeutuneempi yhteisö on, sitä todennäköisempää on, että hyväksikäyttötapauksia ei ilmoiteta poliisille. Uhrit jätetään yksin.

Myös keskustelussa katolisen kirkon piirissä paljastuneista hyväksikäyttörikoksista on tuotu esiin naisten heikko asema kirkossa ja sen yhteys hyväksikäyttörikoksiin. Tasa-arvoinen kirkko olisi myös kaikille turvallisempi kirkko.

Samaa voidaan sanoa myös vanhoillislestadiolaisuudesta, jossa naisen asema on heikko, koska yhteisön miesvaltainen sukupuolijärjestelmä rajoittaa ja määrittelee sen. Liikkeessä ei hyväksytä naista pappisvirassa, naiset eivät voi toimia maallikko-sananjulistajina eikä heitä valita SRK:n johtokuntaan. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä on valittu jonkin verran naisia luottamushenkilöiksi. Naisten valitsemisesta SRK:n johtokuntaan käytiin lyhyt keskustelu SRK:n vuosikokouksessa vuonna 2009, mutta se ei johtanut koskaan mihinkään.

Nuorempi teologipolvi ja muutamat akateemiset vl-naiset ehdottivat syksyllä 2010, että herätysliikkeessä sallittaisiin pappisvirka myös  naisille, mutta SRK:n puhujienkoous ja johtokunta torjuivat ehdotuksen.

Vain miesten hallitsemissa yhteisöissä erityisesti lasten ja naisten ihmisoikeudet voivat olla heikkoja, toteaa Johanna Hurtig.

Hurtig toivookin,  että kirkko seuraisi sen piirissä toimivia hengellisiä yhteisöjä tiiviimmin.

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset,  puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

Hyväksikäytön uhrien on itsensä usein vaikea nostaa keskusteluun rikoksia, sillä yleensä sisäänpäin kääntyneessä liikkeessä edellytetään lojaalisuutta sen maineelle enemmän kuin yksilön ihmisoikeuksille.

– Ja jos seksuaalisuuteen vielä liitetään monia kieltoja, se on tavallista alttiimpi perversioille, salaisuuksille ja asioista vaikenemiselle.

Tätä ei aina ymmärretä kun tuijotetaan erillisiä uutisia seksuaalirikollisista.

–Seksuaalisessa hyväksikäytössä on aina kyse vallankäytöstä. Tekijä ottaa valtaansa lapsen, joka ei tunne oikeuksiaan, oikeaa ja väärää, eikä siksi kykene uhmaamaan eikä torjumaan aikuista.

Vanhoillislestadiolaisuuden rippikäsitys altistaa lapset hyväksikäyttäjille ja johtaa rikoksista vaikenemiseen

– Uskonnollisissa yhteisöissä anteeksiantamusta voidaan käyttää väärin uhrien vaientamiseen ja tekijän suojaamiseen yhteiskunnallisilta oikeustoimilta. Voi syntyä virheellisiä käsityksiä, joiden mukaan kristitty on ikään kuin lain yläpuolella, kun sopii asioita Jumalan ja toisten uskovien kanssa, toteaa Martti Esko.

Kyse on kirkkolaissa määritellystä pappia velvoittavasta rippisalaisuudesta. Jos hyväksikäytetty uhri kertoo rikoksesta papille, ei ole itsestään selvää että pappi voisi tehdä asista ilmoituksen poliisille. Pappi saa kertoa ripissä tiedoksi saamaansa poliisille vain jos ripittäytyvä on suunnittelemassa rikosta.

Parhaillaan papin vaitiolovelvollisuudesta väitöskirjaa tekevä pastori Johannes Alaranta  viittaa samaan ongelmaan: hengellisyyden ja uskon  hyväksikäyttöön rikoksen salailussa. Vanhoillislestadiolaisuudessa ongelma on vielä tätäkin monimutkaisempi.

Lestadiolaisuuden omintakeinen rippikäytäntö ja käsitys myös maallikkosaarnaajia tai ketä hyvänsä ripin vastaanottajaa sitovasta vaitiolovelvoitteesta selittävät liikkeen pimeitä puolia eli pedofiliaa. Seksuaaliseen väkivaltaan syyllistynyt on saattanut kuitata tekonsa vain ripillä, joutumatta koskaan vastaamaan  rikoksestaan oikeudessa ja joutumatta hyvittämään mitään uhrin kärsimyksistä.

Kirkkolain mukaan mikä tahansa kahdenkeskinen kohtaaminen työhuoneen nurkassa ei kuitenkaan ole sielunhoidollinen rippikeskustelu, vaan se edellyttää nimenomaisesti järjestettyä, sovittua kahdenkeskistä tilannetta. Lisäksi lain mukaan rippisalaisuus sitoo vain pappia ja virassa toimivaa lehtoria.

Lestadiolaisuus poikkeaakin tässä selvästi ev.-lut. kirkon opetuksesta, sillä liike opettaa perinteensä mukaisesti, että kuka hyvänsä vanhoillislestadiolainen, mutta vain vanhoillislestadiolainen, voi toimia ripin vastaanottoajana, ja että ripissä kerrottuja syntejä koskeva salaisuus velvoittaa myös maallikoita,eli  ”tavallisia ihmisiä” ja maallikkosaarnaajia. SRK:n opetuksen mukaan hekään eivät saa kertoa ripissä kuulemistaan rikoksista viranomaisille.

– Ripin turvin yhteisön on mahdollista vaieta vakavistakin rikoksista. Ajatellaan, että selunhoitajan antaman synninpäästön jälkeen asiasta ei enää saa puhua.

Liikkeen rippikäsityksen mukaan anteeksi annetun synnin esiinnostamisesta uudelleen ja siitä eteenpäin kertomisesta  seuraa, että ko. synti siirtyykin omalle kontolle. Siitä siitä joutuu vastaamaan tuomiopäivänä, jos ei ripittäydy siitä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa rippisalaisuus on siis ehdoton ja sen rikkominen on näin sanktioitu:  rippisalaisuuden rikkominen voi johtaa taivaspaikan menetykseen. Tästä on seurannut, että hyväksikäytön uhrit on usein velvoitettu vaikenemaan eivätkä rikolliset ole joutuneet koskaan oikeudelliseen vastuuseen. [Menettelystä yksityiskohtaisemmin, ks. Alaranta ja Hurtig.]

Hyväksikäytöstä vaikeneminen on vanhoillislestadiolaiselle uhrille monella tavoin syvästi haavoittava kokemus.

Uhrille usko ja tuttu uskonyhteisö on ollut merkittävä osa elämää.  Alaranta toteaa, että juuri siksi onkin erityisen järkyttävää, että uhrilta on ensin viety seksuaalinen koskemattomuus ja ihmisarvo, ja sitten, rippiä hyväksikäyttämällä ja yhteisön vaikenemisella, häneltä vielä viedään luottamus elämänsä perustana olleeseen uskonvakaumukseen.

Arkkipiispa Jukka Paarma toteaa kirkkolakia toistaen, että pappien pitää rohkaista uhreja ottamaan omatoimisesti yhteyttä viranomaisiin ja ilmoittautumaan asian maallista oikeudenkäsittelyä varten.

Mikäli asianomainen ei näin toimi, papin on kerrottava ”hyvissä ajoin ja varovasti” asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.

– Rippisalaisuus murtuu vain, jos papille kerrotaan ripissä teosta, joka kuuluu yleisen ilmoitusvelvollisuuden piiriin, kuten törkeä lapsen hyväksikäyttö. Kirkkolaki nojaa tässä rikoslain kohtaan, jonka mukaan törkeät rikokset on ilmoitettava viranomaisille, toteaa kirkon lakimies kirkkoneuvos Pirjo Pihlaja. Ilmoitamisvelvoitteen laiminlyömisestä voi seurata maksimmissaan puoli vuotta vankeutta.

Törkeillä rikoksilla tarkoitetaan tekoja, joista laki määrää ankaria rangaistuksia, yleensä 10-12-vuotta vankeutta.

Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ei aina lueta törkeäksi rikokseksi, joten ei-törkeäksi määritellyn tapauksen kohdalla rippisalaisuus ei kirkkolain mukaan murru. Kirkkolain mukaan rippisalaisuus sen sijaan kuitenkin murtuu ei-törkeissäkin tapauksissa silloin, jos katsotaan että asiassa on rikos vireillä.

Kaiken kaikkiaan asia vaatii ripin vastaanottajalta oikeudellisen  lainsäädännön ja sen perustelujen tuntemusta.

Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen on  esittänyt tuoreen tulkinnan, jonka mukaan  jatkuva lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö vaatisi rippisalaisuuden murtamista.  Sen sijaan ripissä esille tulleita menneitä asioita pappi ei saa paljastaa.

Jääkin hieman epäselväksi, miten Häkkistä puolestaan olisi oikeastaan tulkittava. Kuinka jokin teko voidaan määritellä jatkuvaksi, jos sitä edeltäviä samoja tekoja ei ole luvallista ottaa huomioon ilmoituksessa? Upotaanko kirkkolain pykäissä saivarteluun ja samaan aikaan…  laps hankeen hukkuu, unhoittuu?

Häkkinen korostaa lisäksi, että  papin on tehtävä aina lastensuojeluilmoitus, kun hän saa syyn siihen seurakunnan kerhossa tai vastaavassa toiminnassa, joka eroaa selvästi ”sielunhoidollisesta kohtaamisesta”.

– Joillakin papeilla tuntuu olevan tästä asiasta epäselvyyttä.

Koska kirkkolain mukaan rippisalaisuus murtuu myös silloin, jos rikos on vireillä, tätä lainkohtaa voitaisiin ehkä tulkita niin, että lapsen hyväksikäyttäjän voisi paljastaa aina.

– Laki velvoittaa näissä tilanteissa, joissa rikos on estettävissä, viemään asian eteenpäin, toteaa Alaranta.

Perusteena on se, että lääketieteellisten tutkimusten mukaan pedofiilille on ominaista rikollisten tekojen  toistaminen. Hän yleensä jatkaa hyväksikäyttöä yhä uudestaan. Tämä tosiasia mahdollistaisi rippisalaisuuden murtamisen kaikissa lapsen hyväksikäyttötapauksissa.

– Pedofiililla rikos ei yleensä jää vain yhteen kertaan. Siksi asiasta voisi mielestäni ilmoittaa viranomaisille kaikissa tapauksissa, arvioi Alaranta. – Kaikenlaisen hyväksikäytön pitäisi itse asiassa olla yleisen ilmoitusvelvollisuuden piirissä. Aika lujasti saisi pinnistellä vaikenemisen kanssa, jos itse saisin tietooni lapsiin kohdistuvan hyväksikäyttötapauksen, Alaranta pohtii.

Kirkon työntekijälle kuuluu lastensuojelulain perusteella aina ilmoitusvelvollisuus, jos hän katsoo lapsen terveyden vaarantuvan, painottaa Alaranta. Hän toimii parhaillaan sihteerinä kirkon työryhmässä, joka valmistelee uusia vaitiolovelvollisuusohjeita seurakunnille. Hän kertoo kuulleensa lastensuojelun asiantuntijoilta, että kirkon työntekijät tekevät lastensuojeluilmoituksia vain hyvin vähän..

– Tämän voi selittää sillä että kirkon kerhoihin tulevat lapset ovat hyvistä piireistä – tai se karumpi selitys on, etteivät kirkon työntekijät yksinkertaisesti tee ilmoituksia vaikka olisikin aihetta. Pelätään ottaa vastuuta, tai on puutteita ammattitaidossa eikä tilanteessa osata toimia, kertoo johannes Alaranta. Hän myöntääkin, että kirkon tulisi vahvistaa työtekijöidensä osaamista.

– Tässä on koulutuksen paikka. Kirkon pitää koulutuksen avulla selventää työntekijöille tilannetta. heitä tulee kouluttaa pitäisi myös lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.

Oikeusministeri Tuija Brax toteaa Helsingin Sanomissa 9.5.,  että  rippisalaisuuden ehdottomuus on ongelmallinen lastensuojelun näkökulmasta.

– Lapsi tarvitsee suojaa, ja tällainen ajatus [vaikenemisesta] on millään perusteella hyvin vaikeasti nieltävissä, ilman että ryhdytään mihinkään toimenpiteisiin, Brax sanoo.

Alaranta muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa lisäksi, että ilmiannon voi tehdä poliisille myös nimettömänä netissä tai puhelimella.

Kymmentä vanhoillislestadiolaista saarnaajaa epäillään hyväksikäytöstä

Tutkija Johanna Hurtigin tutkimushanke koskee lasten seksuaalista hyväksikäyttöä nimenomaan lestadiolaisten rauhanyhdistysten piirissä sekä Jehovan todistajien ryhmässä, mahdollisesti muissakin pienemmissä ryhmissä.

Noin kymmentä vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä saarnaajana toiminutta epäillään hyväksikäytöstä. Hurtigin mukaan lisäksi tiedossa on ainakin yksi tapaus, jossa hyväksikäyttäjä oli lestadiolaispappi.

– Puuttuminen hyväksikäyttötapauksiin on erityisen vaikeaa, jos väärintekijä on yhteisössä hengellisessä auktoriteettiasemassa, sanoo Johanna Hurtig.

Papeilla ja maallikkopuhujilla on rauhanyhdistyksellä suvereeni asema. He ovat arvostettuina Raamatun tuntijoina ja opillisina vallankäyttäjinä riviuskovaisten kritiikin yläpuolella. Paikalliset rauhanyhdistykset valitsevat ja nimittävät maallikkopuhujat, joista SRK (Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry.) pitää rekisteriä.

Lestadiolaisessa yhteisössä ilmenneissä hyväksikäyttötapauksissa on useimmiten kyse siitä, että sukuun kuuluva mies käyttää lasta hyväksi, toteaa lakimies ja itse vanhoillislestadiolainen, poliisipäällikkönä toiminut  Esa Koukkari Oulusta. (Erään 7-vuotiaana oman isän raiskaamaksi joutuneen kertomus täällä.)

Viimeksi kuluneen vuoden aikana on hyväksikäytöstä tuomittu kuusi liikkeessä toiminutta miestä. Osa tuomioista on ollut pitkiä 8–12 vuoden vankeusrangaistuksia, mikä kertoo erittäin törkeistä seksuaalirikoksista, kuten raiskauksista.

Useat uhrit ovat ottaneet  henkilökohtaisesti yhteyttä Johanna Hurtigiiin ja kertoneet kokemuksistaan. Hurtig arvioi, että yhteydenoton on  tehnyt helpommaksi se, että hänellä itsellään on vanhoillislestadiolainen herätysliiketausta.

Osa nyt esille tulleista tapauksista on jo vanhentuneita, osa niin tuoreita, että hänen arvionsa mukaan viidelle miehelle voisi seurauksena olla vankeustuomio.

– Uhrit tarvitsevat jonkun, joka kuuntelee heitä.  Ongelma on juuri siinä, että heidät jätetään yksin, toteaa Hurtig.

Sellainenkin tapaus on tullut vastaan, että ilmoituksesta huolimatta poliisi on jättänyt tutkimatta tapauksen. Ja useimmista hyväksikäyttötapauksista on jo kulunut niin kauan aikaa, että ne ovat rikosoikeudellisessa mielessä vanhentuneita eikä syyllisiä saada enää vastuuseen. Mutta näissäkin tapauksissa tarvittaisiin joku, joka kuuntelisi uhria.

Suuri riski on niissä liikkeissä, joissa valta ja seksuaalisuus on sotkettu tiiviisti yhteen, epäterveeksi vyyhdeksi, ja joissa avoin keskustelu ongelmista on vaikeaa, kuten esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa. Juuri se lisää alistamisen riskejä ja luo otollisen toimintaympäristön pedofiilille.

Seksuaalinen hyväksikäyttö nostaa esiin liikkeen muitakin ongelmia

Seksuaalisuuden ja vallan sairas liitto ilmenee siinä, että vanhoillislestadiolainen liike kontrolloi jäsentensä seksuaalisuutta kielloilla, joita nimitetään ”seurakunnan neuvoiksi”. Vanhoillislestadiolaisuudessa on vielä katolilaisuuttakin tiukempi seksuaalisuuden kontrolli. Seurauksena  avioliitto on kieroonnutettu valtasuhteeksi, jossa naiselle ei sallita esimerkiksi oikeutta hallita omaa ruumistaan eikä harkita, milloin haluaa tai haluaako tulla raskaaksi. Uusin SRK:n kannanotto ehdottomasta ehkäisykiellosta julkistettiin viime vuonna.

Seksuaalisuuden kontrolli ilmenee myös kiellossa avioitua uudestaan mahdollisen evioeron jälkeen sekä kiellossa avioitua liikkeen ulkopuolisen kanssa (eksogamia).

Ei siis ole mikään ihme, että lestadiolaisuuden piirissä ihmisten valtapyrkimykset saattavat ilmetä  myös lapsiin ja naisiin kohdistuvina seksuaalirikoksina. Vaikenemisen ja salailun ilmapiiri tarjoaa myös houkuttelevan pelikentän pedofiilille, eritoten jos tämä on saavuttanut arvostetun aseman yhteisössä.

– Tällaiset tapaukset heikentävät myös yhteisöön kuuluvien luottamusta omaan yhteisöön. Nämä ovat pelottavia asioita ja johtavat helposti torjuntaan, vaikenemiseen ja asioiden ohittamiseen, vaikka erikoista tarvetta uhrien kuormittamiseen tai ilmiöiden peittelyyn ei olisikaan, toteaa Hurtig.

–  Asiasta on voitava puhua uhrien auttamisen ja ennaltaehkäisyn vuoksi. Puhuminen on tärkeää myös siksi, että tällaiset tapaukset nostavat yhteisöistä, niiden toimintakulttuurista, hengellisestä opetuksesta ja vallankäytön mekanismeista piirteitä, joita on muuten vaikea tavoittaa ja ottaa tarkasteluun, toteaa Hurtig.

Vanhoillislestadiolaisuus  kuin valtio valtiossa – liian itsenäinen asema kirkossa johtanut ihmisoikeusloukkauksiin

Hurtig pitää todennäköisenä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien perustoiminnassa tilanne lasten seksuaalisen hyväksikäytön suhteen on parempi kuin pienemmissä uskonnollisissa yhteisöissä kirkon sisällä ja sen ulkopuolella.

– Kirkko on isompi, heterogeenisempi ja avoimempi – se ei ole sillä tavalla sulkeutunut yhteisö kuin esimerkiksi herätysliike voi olla. Kirkossa surraan sitä, ettei siellä synny sellaista yhteisöllisyyttä kuin herätysliikkeissä. Mutta tällaisissa vaikeissa asioissa se onkin hyvä asia!

Se suojaa ihmisiä yksilönoikeuksia koskevilta loukkauksilta. Kirkossa ei pääse syntymään esimerkiksi omia epävirallisia asioiden käsittely- ja ”tuomioistuimia”, joissa vaikeita asioita hoidetaan vain yhteisön sisällä, ilman yhteiskunnan virallisia toimenpiteitä.

Hurtig nostaa esiin kirkon ja herätysliikkeiden välisen suhteen ja perää kirkolta tämänhetkistä suurempaa vastuunottoa sen sisällä elävien uskonnollisten yhteisöjen suhteen.

– Herätysliikkeillä voi mielestäni tänä päivänä olla kirkossa liiankin suuri autonomia. Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin.

Vanhoillislestadiolaisuus on ollut kuin valtio valtiossa, toteaa myös lastensuojelun tutkija, YTM Kaisa-Elina Hotari Tampereen yliopistosta.

Hän otaksuu, että tässä herätysliikkeessä on erilainen käsitys yksilön rikosoikeudellisesta vastuusta kuin muilla suomalaisilla.

Tähän viittaa se, että jopa  lapsiin kohdistuneita seksuaalisia hyväksikäyttörikoksia ei ole saatettu viranomaisten tietoon, sillä perusteella että asiassa on tapahtunut anteeksi antaminen ja hengellinen sovitus.

– Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen. Uhria syyllistetään ja tämän kärsimystä pidetään  haluttomuutena antaa hengellisesti anteeksi hyväksikäyttäjjälleen, Hotari toteaa.

Myös lestadiolaisen yhteisön sulkeutuneisuus on  tukenut vaikenemista liikkeen pimeistä puolista.

Lisäksi luterilaisen kirkkomme piispat ovat pesseet kätensä herätysliikkeen asioista ja korostaneet liikkeen itsenäistä asemaa. Liikkeen vaikutusvalta on varsin huomattava evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja samoin muualla yhteiskunnassa, kuten talouselämässä ja politiikassa.

Samaan aikaan tässä itseään kirkkomme ytimeksi nimittävässä yhteisössä on tapahtunut vuosikymmenien mittaan räikeitä ihmisoikeusloukkauksia.

– Peräänkuulutan yhteistyötä ja läpinäkyvyyttä kirkon ja herätysliikkeiden välille. Kirkon tulisi aktiivisemmin seurata ja arvioida, miten ihmisoikeuksiin ja lastensuojelukysymyksiin liittyviä asioita hoidetaan herätysliikkeissä, toivoo Johanna Hurtig.

Ihmisoikeuskysymykset eivät ole herätysliikkeiden sisäisiä asioita.

 Yksilön puuttuvat oikeudet  johtavat ongelmiin – ”yhteistunto” omantunnon tilalla

Yhtenä suurimpana suljettujen yhteisöjen ongelmana Hurtig pitää yksilön heikkoa asemaa.

– Suljetuissa yhtei-söissä yksilöllisyys voidaan nähdä itsekkyytenä, eikä omien oikeuksien perääminen ole kulttuurisesti sopivaa, toteaa Johanna Hurtig.

Hurtigin havainto pitää paikkansa. Yksilö on opetettu ajattelemaan ensi sijassa yhteisön etua ja olemaan lojaali kollektiiville.

Tätä osoittaa havainnollisella tavalla se, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on viime vuosina ryhdytty mitätöimään yksilön omantunnon merkitystä.

Sen  tilalle on nostettu uusi käsite ”yhteistunto”, jota opetetaan jo pienille lapsillekin pyhäkoulussa ja raamattuluokissa. Sillä tarkoitetaan seurakunnan kollektiivista omaatuntoa, jota pidetään erehtymättömänä. Käytännössä se ilmenee ”seurakunnan neuvoina”, joita yksilöllä ei ole lupa kyseenalaistaa.

Yksilön on osoitettava julkisuudessa lojaalisuutta liikkeelle. Edellytetään että rauhanyhdistyksen ulkopuolella on vaiettava ikävistä asioista. Yhteisen rakkauden ja edun nimissä. ”Ei saa jättää laittajalle sijaa.”

Tällainen yhteisökulttuuri on luonut ilmapiirin, jossa ei aina mielellään haluta tai rohjeta tehdä ilmoitusta viranomaisille esimerkiksi lastensuojelutapauksissa.

Valta ylläpitää itse itseään

Kuten Päivämiehen viimeaikaisista kurinpitokirjoituksista paljastuu, sisäänpäin kääntyneessä liikkeessä korostuu juuri valta. Siitä ei lakata muistuttamasta, varsinkin jos rivijäsenistössä on herännyt pientäkin kritiikinpoikasta.

Esimerkiksi taas hiljattain Päivämiehessä julkaistiin kirjoitus, jossa todisteltiin, miksi “Jumalan sanan perusteella” valta liikkeessä täytyy ja voi kuulua vain miessukupuolelle. SRK:n nykyjohto ei salli, että SRK:n johtokuntaan valittaisiin vihdoin myös naisia. Visio, josta on ollut puhetta varsinkin kaksi-kolmikymppisten sukupolvessa.

Valta on keskitetty johdolle, joka määrää miten on ajateltava. SRK:n johtokunta ylläpitää ja täydentää itse itseään. Johtokunnasta on tehty elinikäinen klubi, joka korostaa  joka käänteessä rivijäsenten “kuuliaisuutta” ja “tottelevaisuutta”.

Tätä valtaa ei ole kenenkään lupa kyseenalaistaa. Vedotaan johonkin muka Jumalan asettamaan ”Jumalan valtakunnan huoneenhallitukseen”. SRK:n johtokunta, puhujienkokous, puhujat, miehet. Tämä on vanhoillislestadiolaisuuden sisäisen vallan keskus.

Alinta kastia ovat naiset ja lapset.

Tällaisen sairaan uskonnollisuuden tunnistaa juuri, siitä että johto korostaa valtasuhteiden muuttumattomuutta.  Sen tunnistaa kuuliaisuusvaatimuksista. Säännöllisin väliajoin annetaan ulos lausunto, jossa muistutetaan tottelemisesta ja kuuliaisuudesta. Tuntuuko tutulta.

Internetin ansiosta suljettujen, hierarkkisten ja luonnollista seksuaalisuutta tukahduttavien liikkeiden sisällä tapahtuva mielivalta ja alistaminen tulevat askel askeleelta julki.

Katolinen kirkko on osoittautunut julmaksi systeemiksi. Uhrit ovat saaneet rohkeutta nostaa rikokset esille. He rohkenevat vaatia hyvitystä. Maailmanlaajuinen julkisuus on tekenyt aiemmin onnistuneet vaientamisyritykset mahdottomiksi enää nykyaikana.

Seksuaalinen hyväksikäyttö on koko kirkon ongelma. Näyttää siltä että vanhoillislestadiolaisuudessa se kohdistuu erityisesti lapsiin.

– Lapsiin kohdistuvista rikoksista puhuminen on tärkeää lasten suojelemiseksi, toteaa Kaisa-Elina Hotari.

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Lähteet:

Herätysliikkeissä useita hyväksikäyttötapauksia. Kotimaa 22.4.2010.

Virpi Hyvärinen: Lasten oikeuksia valvottava tarkemmin. YTT Johanna Hurtigin haastattelu. Kirkkotie  5/2010, s. 8 – 9.

Vuokko Ilola: Puolison valinta, arvomaailma ja Päivämies. Kotimaa24 25.6.2018.

Katja Kuokkanen: Mitä kirkon pitäisi tehdä hyväksikäyttäjälle? Helsingin Sanomat 4.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeri Tuija Brax muuttaisi kirkkolakia lasten turvaksi – pedofiili ei saisi lain suojaa. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Katja Kuokkanen: Brax: Kirkko ei saa piilotella ripin takana. Helsingin Sanomat 9.5.2010.

Katja Kuokkanen: Papilla on ripissä Jumalan korvat. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Tommi Nieminen: Syntisten piiri. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D1-2.

Tommi Nieminen: Hyväksikäytetty Minna – Tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla.)

Tommi Nieminen: Ainakin sataa käytetty seksuaalisesti hyväksi Suomen valtakirkon suojissa. Helsingin Sanomat 1.5.2010.

Esa Juntunen: Rippisalaisuus jarruttaa hyväksikäytön paljastumista. Helsingin Sanomat 3.5.2010, A  3, A 5.

Staffan Bruun: Kyrkan kartlägger sekternas offer.  Haastateltavina YTT Johanna Hurtig, piispa Seppo Häkkinen ja Kirkon perheasiainkeskuksen johtaja Martti Esko.  Hufvudstadsbladet 22.4.2010. (Kuva: Tor Wennström.)

Lue ja kuuntele lisää aiheesta:

Konttorin kuulumisia. Päivämies 15/2010.

Johannes Alaranta: Maallikkosalaripin harhaoppi

Johannes Alaranta: Ripin nk. ”olemus”

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Johannes Ijäs: Lestadiolaisvaikuttaja tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen. Kotimaa 24 12.3.2011.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuus muutoksen edessä

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Seurat eri rauhanyhdistyksillä viikoittain: yhteystiedot

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Kymmenet hyväksikäytetyt lähestyneet kirkkohallitusta. Turun Sanomat 20.4.2010.

Kymmenet seksuaalisen hyväksikäytön uhrit lähestyneet kirkkohallitusta. Helsingin Sanomat 20.4.2010

Goman, Antti: SRK: Pohjoisessa tuore pedofiliaepäily. Kaleva 2.5.2010.

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Väyrynen, Leo: Kuuliaisuus Jumalan äänelle.  Päivämies 15/2010.

Kuokkanen, Katja: Vanhoillislestadiolaiset: Lasten hyväksikäyttö on tuomittavaa. Helsingin Sanomat 16.2.2010.

Laki on yksiselitteinen: rippisalaisuuden voi murtaa. Johannes Alarannan haastattelu. Yle Turku 4.5.2010.

Katolisen kirkon Sydneyn apulaispiispa Geoffrey Rob : Pedofiliaskandaalin syynä naisten pieni rooli kirkossa.

Leena Sandström: Ruumis häväisty, mieli särjetty. Helsingin Sanomat 10.5.2010. (Painetussa lehdessä laajempana.)

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Outi Salovaara: Miehet päättävät – naiset kärsivät

Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?

Pihla Tiihonen: Rippisalaisuus suojaa yhä pedofiilia. Kirkko & Kaupunki 27.8.2007.

Rippisalaisuus voi estää hyväksikäytön paljastumisen. Iltalehti 3.5.2010.

Piispa Juha Pihkala: Julkisuus auttaa hyväksikäytön käsittelyä. YLE 1, Horisontti, 3.5.2010.

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

16 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, eettisyys, ehkäisykielto, erehtymättömyys, häpeä, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, katolinen kirkko, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, miehen asema, naisen asema, nettikeskustelu, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, perhe, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhtenäisyys, yksilöllisyys