Rebekka Naatus: Lestadiolaisena voi ateistikin olla turvallisen yhteisön jäsen

Oululainen seurakunnan tiedottaja Rebekka Naatus on kolumnissaan todennut, että vanhoillislestadiolaisena voi elää ihan hyvin, vaikka olisi ateisti. Kyseessä ei nimittäin ole hengellinen liike, vaan mukavaksi koettu elämäntapayhteisö, joka antaa yksilön elämään sitä usein peräänkuulutettua turvallista yhteisöllisyyttä. Sitä kaipaa sellainen, joka on siihen kasvatettu, eli oma identiteetti on  muotoutunut vl-identiteetiksi ja on sidoksissa yhteisöön kuulumiseen. Tavallista vanhoillislestadiolaista eivät sen sijaan kristinuskon opilliset rakennelmat jaksa kiinnostaa. Lestadiolaisyhteisön jäsenyys ei myöskään edellytä muuta kuin sopeutumista ns. elämäntapanormeihin.

Naatus kirjoitti kolumnissaan Rauhan tervehdyksessä, että vaikka ihminen ei itse olisi uskonnosta kiinnostunut tai on jopa ateisti,

Advertisement

Linjakumpu: Ristiriidat eivät katoa hoitokokouksilla

Hoitokokoukset palasivat vanhoillislestadiolaisuuteen.

Samalla kun vanhat hoitokokousmuistot ovat purkautuneet julkisuuteen, uudet hoitokokoukset ovat tulleet mukaan liikkeen todellisuuteen.

On oletettavaa, että hoitokokouksia tulee olemaan lähivuosina yhä enemmän, koska liikkeen johto pyrkii pitämään epävakaisen tilanteen hallussa. Nykyaikana ihmisten mieliä on kuitenkin yhä vaikeampi kaitsea, koska kommunikaatio ei pysy enää liikkeen johdon hallussa.

Ellei vanhoillislestadiolaisuus onnistu sisäisessä keskustelussa paremmin kuin tähän mennessä, liikkeen uusi hajoaminen on lähempänä kuin vuosikymmeniin, toteaa hoitokokousten tutkija, YTT Aini Linjakumpu Lapin yliopistosta

Vanhoillislestadiolaiset kertovat hoitokokousten painostuksesta

”Pahinta on uhkailu sillä että ei ole enää uskovainen. Se tarkoittaisi omille vanhemmilleni lähes samaa kuin että olisin kuollut.”

Luterilaisen kirkon sisällä toimivan vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä olevat ihmiset ovat kertoneet  kokeneensa painos-tusta ja hengellistä väkivaltaa paikallisten rauhanyhdistysten järjestämissä niin sano-tuissa hoitokokouksissa.
Helsingin Sanomat julkaisi hoitokokokemuksia toimittaja Pauliina Grönholmin laatimassa reportaasissa.(HS 17.7.2011, A6.) Haastateltavina on useita anonyymisti painostammisesta kokeneita lestadiolaisia, mm. ”Jukka”.

Painostusta, uhkailua, kiristämistä, mielenterveyden murtumista, perheen ihmissuhteiden hajoamista, hätäännystä ja pelkoa

Hoitokokouksella tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisuudessa niin sanottuja sielunhoidollisia tilaisuuksia, kokouksia,  joihin ihminen kutsutaan tekemään parannusta. Kutsu ei ole vapaaehtoinen, vaan kutsutun velvollisuus on tulla paikalle. Kieltäytyminen tai ilmoittamatta poisjääminen tulkitaan uskosta luopumiseksi.

Niemelä, Voittonen ja valta

Oulun hiippakunnan vanhempi pappisasessori, Kiimingin kirkkoherra Pauli Niemelä, joka on myös kirkolliskokousedustaja, totesi Kotimaa-lehden haastattelussa, että hänelle on tärkeää, että parisuhteensa rekisteröineet voidaan seurakunnissa kohdata pastoraalisesti.

Hän katsoo myös, että kirkko tarvitsee tähän kohtaamiseen yhtenäiset ohjeet ja niiden noudattamisessa on oltava kirkon työntekijöille omantunnon suoja.

Niemelä on yksi yhdeksästä vanhoillis-lestadiolaisesta kirkolliskokousedusta-jasta. Hän toteaa, ettei itse lähde kom-mentoimaan

Ai mutta ei lapsia?

Olen nuori aviovaimo ja olemme olleet naimisissa muutaman vuoden.

Haluaisimme kyllä mieheni kanssa lapsia, mutta niitä ei ole kuulunut eikä näkynyt. Olen turhautunut tähän toiseuden tunteeseen, kun en ole enää sinkku, joten oletetaan lähes suoraan, että minulla on sitten lapsia.

Tuntuu, kuin seurakunnassa ei ole kuin yksinäisiä ihmisiä eli sinkkuja, lapsiperheitä ja sitten ns. lapsettomiksi jääneitä, jotka ovat siis selkeästi jo vanhempia, eivätkä enää voi saadakaan lapsia ainakaan luonnollisesti.

Emme kuulu mihinkään ryhmään, koska ei lapsettomia nuoria pareja muisteta kuin naimisiin mentäessä vihkipuheessa.

Hassuinta on se, että aina puhutaan siitä, miten sinkut jäävät yksinäisiksi kaverien pariutuessa, mutta siitä ei puhuta että parit jäävät rannalle kaverien saadessa lapsia.

Kyllä meistäkin on niille lapsille leikkikaveriksi, ei ole pakko aina pyytää kylään vain niitä toisia lapsiperheitä.

Olemme näinä naimisissaolovuosien aikana käyneet useita faaseja läpi lapsettomuusasian kohdalla, ensiksi kiihkeät kyselyt ja vatsantuijottelut pikimmiten häiden jälkeen, sitten varovaista kyselyä ja odottelua uutisista, sitten jo julmempia katseita ja puheita siitä, miksi meillä ei ole lapsia.

Etenkin tällaiset lähes ilkeäsävyiset kyselyt ja puheet raastavat, koska kuitenkin haluamme lapsia emmekä ole itse aiheuttamassa lapsettomuuttamme!

Käsittämätöntä on myös se, että he jotka tietävät mahdollisista syistä, joista johtuen meillä ei ole lapsia, silti yrittävät huumorin kautta udella ja jopa piikitellä ehkäisyn mahdollisuudesta.

Ensimmäinen erittäin voimakas ikävä tunne asiasta tuli, kun menimme aivan vastanaineina nuorten avioparien leirille.

Olimme hakemassa tukea uuteen elämäntilanteeseemme, mutta mitä näimme? Yli nelikymppisiä aviopareja joilla oli jo isoja lapsia, ja pienimmät suuresta katraasta mukana. Olimme ainoa lapseton pari ja olo oli lähes naurettava. Tuntui lähes huojentavalta joutua lähtemään äkillisestä syystä kesken leirin pois.

En siinä vaiheessa tiennyt että isät ja äidit -leirit ovat nykyään aviopuolisoleirejä… Jos olisin tiennyt, olisin kai tajunnut pysyä poissa, jos olisin naiiviudeltani tajunnut millainen olo kokemuksesta tulee.

Emme kuitenkaan koe kuuluvamme aivan lapsettomien parien leirillekään, kyllä meidät sieltäkin naurettaisiin ulos, takanapäin.

Voiko näin pieneltä tuntuva asia katkeroittaa aivan uskon rajojen partaalle saakka?

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi nimim. Rosie.

Lue myös:

Meinasin kaatua: sarjakuvia lapsettomuudesta. (Varoitus: blogissa vakava nauruunpurskahtelu- ja kyyneltymisriski. Postauksen kuva lainattu sieltä, muok.)

Maailma mustavalkoinen – blogin ja sarjakuva-albumin aiheena lapsettomuus

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi, pian kahden lapsen äiti

Selittämätön lapsettomuus. Kaks’Plus -keskustelu.

Keskustelu lapsettomuudesta ja tuttavien kyselyistä – Vauva.fi

Lapsettomus – Perhe.fi

Lapsettomuus – keskustelu Mopin palstalla.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Vilja Paavola: Parisuhde. Päivämies 24.7.2016.

Simpukka ry. Lapsettomien yhdistys

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Siionin laulujen teologia muuttunut

Vanhoillislestadiolaisten laulukokoelma Siionin laulut uudistettiin perusteellisesti vuonna 1976. Kokoelmasta jätettiin pois yli 150 laulua, jotka olivat olleet mukana vuoden 1961 kirjassa. Uusia lauluja otettiin mukaan toistasataa, ja myös vanhoja lauluja uudistettiin.

Siionin laulujen teologia on muuttunut. Vuoden 1961 kirjassa laulettiin paljon yksilöstä. Jos puhuttiin joukosta, sillä viitattiin usein joukkoon taivaassa. Uudistuksen jälkeen ”lauman” tapaiset yhteisösanat ovat yleistyneet, ja usein niillä viitataan joukkoon tämänpuoleisessa.

Myös seurakunnan merkitys on korostunut: vuoden 1961 kirjassa seurakunta mainitaan alle viidessä prosentissa lauluista, vuonna 1976 mukaan otetuista lähes joka viidennessä.

1976-luvulla kirjoitetussa laulussa 139 sanotaan: ”Seurakunta päällä maitten lepopaikka suloinen, siellä kanssa autuaitten nautin rauhaa Jeesuksen.” Aiemmin samanlaisin sanankääntein kuvattiin taivasta.

Laulussa 22 lapset ravittiin ennen ”vanhimman rakkaudella”, nykyisin ”Siion, äitimme, ravitsee pienet lapsemme ja hoitaa uskoamme”. Sanat hoito, hoitaminen ja armohoito löivät läpi 1970-luvun uudistuksessa.

Sana ”valtakunta” esiintyy vuoden 1961 kirjassa viidessä prosentissa lauluista, vuonna 1976 mukaan otetuista sana löytyy 34 prosentista. Uusissa lauluissa ”valtakunta” tuntuu viittaavan yhä useammin ihmisjoukkoon.

Painotuksen siirtyminen yksilöstä yhteisöön saattaa selittyä osittain sillä, että rauhanyhdistysten toiminta laajeni ja lämpeni sisäänpäin 1970-luvulla. Kyseessä saattaa olla myös vastareaktio yhteisön kokemille uhkille tai ajan yleiselle yksilöllistymiskehitykselle.

Myös uskontodellisuutta kuvaavat käsitteet ovat selvästi muuttuneet. Samalla laulujen uskonkäsitys on siirtynyt yksittäisen kilvoittelijan sydämen uskosta kohti joukon uskoa.

Vuonna 2006 ilmestynyt Siionin laulujen lisävihko sisältää kymmeniä uusia virsiä, joita ei tässä yhteydessä ole käsitelty.

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä ja freelance-toimittaja.

Kotimaa 11.03.2010, s. 27.

”Ylistä laulukirjauudistusta, tai olet ”Pimeydessä Nakertaja”

Laulukirjauudistus vietiin läpi siten, että toimikunnan laatima ehdotus hyväksytettiin kaikissa rauhanyhdistyksissä. Ihmisparat luulivat aluksi, että kyseessä olisi aito keskustelu ja että tosiaan muutoksiakin ehdotukseen voitaisiin vielä yhteisessä keskustelussa tehdä. Tämä osoittautui nopeasti virheelliseksi luuloksi.

Päivämiehen kirjoitus, jossa tehdään selväksi että siionin sisällä oli kaksi vastakkaista ryhmittymää, paljastaa asian todellisen laidan.

“…Ajattelemme vain joitakin Siionissa päätettyjä asioita, miten yksimielisesti Sievin suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa hyväksyttiin uusi laulukirja ja miten valkeudessa vaeltavat ovat tästä sanomattoman iloisia.

Mutta sittenkin löytyy niitä pimeydessä nakertajia, jotka hempeydessä ovat ihastuneet näihin hempeämielisiin, lihaa ruokkiviin sävelmiin ja vieläpä mitäänsanomattomiin sanoihin. On ollut aika, jolloin näistä pyydettiin arvosteluja, mutta kun Siionin kokous yksimielisesti tämän esityksen hyväksyi, on sen tähden vaarallista lähteä taistelemaan tätäkään työtä vastaan.

Toiseksi näyttää siltä, että kaikkialla löytyy joitakin, jotka tässä väärässä hengessä eivät ymmärrä Siionin hoitotoimenpiteitä ja kuitenkin kaikkialla ne on nähty suureksi siunaukseksi.” (Päivämies 9.3.1977 .)

Lue lisää:

Jan Ahonen: Vanhoillislestadiolaisten laulukirjaan etsitään uusia tekstejä. Kotimaa24 3.9.2011.

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Hakomaja: Vanhoja lauluja sensuroitiin – Laulukirjatoimikunnan poistettujen laulujen lista ja poiston perustelut 1976.

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Kirkinen, Seppo (1991): Siionin Laulut, nuottipainos 1077. Lopputyö, kirkkomusiikin osasto. Helsinki : Sibelius-Akatemia. Tiivistelmä luettavana netissä.

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Mobiilivirsikirjasta tuli hittisovellus. YLE Oulu 1.7.2011.

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Keksityn henkiopin leviäminen 

Holma, Timo (2000): Lestadiolaisen lauluperinteen historiaa. Teoksessa: Arpa lankesi ihanasta maasta. Piispa Olavi Rimpiläisen juhlakirja. Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin julkaisu. Helsinki: Kirjapaja.  Ss. 79 – 84. (Otteita artikkelista Lestadiolaisuus.info-sivulla.)

Holma, Timo (2000): Lestadiolaisen lauluperinteen historiaa (esitelmä L.L.Laestadiuksen juhlavuoden seminaarissa 16.-18. 1. 2000, Rovaniemen kirkko (16. 1. 2000). (Dokumentti löytyy kohdasta ”Juhlavuoden seminaarit ja luentosarjat”.)

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisen saarnakielen piirteitä. Sana 19.6.2008.

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Pajamo, Reijo & Tuppurainen, Erkki: Lestadiolaiset ja Siionin laulu.  Teoksessa Suomen musiikin historia 7: Kirkkomusiikki. Helsinki: WSOY.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974.

 

”Olinko hölmö -?”

Me lestadiolaiset, vanhoilliset siis, emme ole mitenkään ”yhdestä puusta”. Uskomme samalla lailla syntimme anteeksi, mut ei kaikki allekirjoita näitä meikäläisyydessä nyt voimassa olevia elämäntapasääntöjä. Erilai ajattelevia niiden suhteen on melkoisesti muttei se ole mikään ongelma. Ainoostaan se että kaikkien kuullen ei voi omista mielipiteistään puhua.

Tämä on mielestäni yksi ongelmista joista on vähemmän ollut puhetta. On paljon uskovaisia ihmisiä, jotka eivät elä ”normien” mukaan, mutta vaikenemalla he vahvistavat normien pysyvyyttä.

Sitten on toisaalta nämä ”sinisilmäiset”, rumasti sanottuna ”tosikot”, jotka ottaa normit vakavissaan. He uskovat puhujien saarnan, että elämäntapanormit ovat autuuden ehto. Ja he saavat tälle uskomukselleen tukea, kun ne jotka eivät näin usko, vaikenevat. Lisäksi he kantaa sisäistä ahdistusta, eli kokevat vaeltavansa ns. jaetulla tunnolla, jos eivät pysty jotain kohtaa täyttämään.

Tästä tulee semmoinen vaikutelma, että ne herkemmät ja kaikessa rehellisyyteen pyrkivät uskovaiset joutuu ikään kuin naurunalaiseksi. ”Häh hää, olitpa hölmö kun otit kaiken ihan vakavissaan.”  Tämä on rankkaa, se tuntuu pahalta ja väärältä. Tulee oikeasti olo että tässä jotkut joutuu rehellisyytensä takia petetyksi. Ei reilua.

Tällainen kaksoisretoriikka taikka kaksoisviestintä on tyypillistä tuntemilleni vanhoillislestadiolaisille ja yleensä koko liikkeelle. Uskonelämän säännöistä on olemassa julkinen virallinen julistus, miten asioiden ideaalisesti pitäisi olla, ja sitten erikseen se, miten ne todellisuudessa ovat ja miten vl-uskovaiset ihmiset tosiasiassa toimivat.  Puhutaan yhtä ja tehdään toista.

Ikävintä tässä on se, että ihmiset jotka itse kiertävät sääntöjä, saattavat jopa häikäilemättä olla tuomitsemassa muita.

(Speedy)

Lue lisää:

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Meikkaus tai veikkaus

Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen (Hyrsyläinen)

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

”Kannatan naispappeutta…. Mä lähtökohtaisesti haluan uskoa muutokseen, mutta muutokset ovat lestadiolaisuudessa hitaita. Lestadiolaisuutta leimaa muutoksen ja uudistuksen pelko. Minun ajattelu on samankaltaista kuin oman ikäpolveni, mutta kyllä minä toistaiseksi olen saanut vapauden ajatella tällä tavoin. Olen myös saanut tukea, sillä ikäisteni seurassa tämmöinen ajattelu on aivan luonnollista.”

(Hanna-Leena Nissilä A-Studiossa.)

Huoli yhtenäisyydestä

Jotkut SRK:ssa ovat  huolestuneet kuuliaisuudesta ja opin ymmärryksen yhtenäisyydestä. Huoli on näkynyt Päivämiehen ja Siionin Lähetyslehden kirjoituksissa, joissa toistuu toistumistaan sana kuuliaisuus. Juhani Alaranta on jäänyt mieleen taannoisen SLL:n kirjoituksensa vaativana sävynä.  

”Raja näkyy kilvoituksessa”

”Jumalan valtakunnan rajat kulkevat sydämestä sydämeen, uskovaisen ihmisen sydämestä toisen uskovaisen ihmisen sydämeen.

Jumalan valtakunnan rajat tulevat esille uskovaisten jokapäiväisessä kilvoituksessa. Elämän tie on kaita. Vaaroja on sekä oikealla että vasemmalla puolella. Oikealla on omanvanhurskauden ja tämän maailman jumalisuuden vaarat, vasemmalla maailmallisuuden ja lihan vapauden vaarat.

Oripään suviseurojen yhteydessä julkaistiin eri lehdissä haastatteluja joista syntyi käsitys, ettei meidän kilvoituksessamme olisi mitään yhteisesti hyväksi nähtyjä rajoja, vaan että jokainen uskovainen itse päättäisi ja valitsisi oman elämänsä rajat.

Vuoden 2005 suviseuroissa Perhossa SRK:n vuosikokous otti kantaa moniin asioihin otsikolla ”Oikea ja väärä”. Esillä olivat Raamatun arvovalta, uskonvanhurskaus, eutanasia eli armokuolema, abortti, homoseksuaalisuus, raittius ym.

Tällaisissakin asioissa on raja Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Jumala on ilmoittanut sanassaan sen, mikä on syntiä, mikä on väärää ja mikä on oikein Jumalan edessä. Tälläkin ajalla Pyhä Henki kirkastaa nämä asiat yksityiselle uskovaiselle ja koko Jumalan seurakunnalle.

Eräs raja-asia on suhtautuminen elämän syntymiseen. Me uskovaiset uskomme, että elämä on Jumalan lahjaa ja ettei Jumala ole antanut ihmiselle valtuuksia rajoittaa Jumalan luomistyötä. Tämä ei ole helppo asia. Järjen on monesti vaikea tyytyä taivaan Isän tahtoon; usko voi olla koetuksella. Uskovaiset ovat maailman merkitsemiä suurten perheidensä vuoksi. Joskus järki voi voittaa uskon. Vahinkojakin tapahtuu. Jumala on kuitenkin yhä virassaan. Hän on elämän ja kuoleman Herra.

Myös raittius on eräs rajapyykki. Me uskovaiset emme voi hyväksyä minkäänlaista alkoholin käyttöä. Jumalan Sana opettaa näin elämään.

Uskonelämässä ei kannata kokeilla, mihin asti kestää mennä maailman tapojen suuntaan, ennen kuin usko menee. Ihminen voi mieltyä syntiin. Emme tiedä, antaako Jumala parannuksen ja palaamisen armon. ”Kuuliaisuus on parempi kuin uhri.” (1. Sam. 15:22.) Jumalan armo opettaa Jumalan mielen mukaiseen elämään.

Uskovaisen elämä ei ole kieltoja ja käskyjä, vaan ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä”.

Juhani Alaranta”

Voi olla avoimesti myös eri mieltä

Alarannalla oli ehkä mielessään Terttu H:n, Vuokko I:n, Riikka Maria S:n, Hanna-Leena Nissilän ja Juuso ja Maria-Riitta K:n kaltaiset  julkiset lausunnot mediassa. Hänellä oli varmasti kohteenaan myös laajaksi paisunut keskustelu netissä.

”Kyllä, ihminen voi olla uskomassa ja ehkäistä. Ehkäisy ei ole opillinen kysymys, vaan jokaisen perheen henkilökohtaisen keskustelun asia.” (Oululainen Riikka-Maria S. Kotimaassa 2.7.2009.)

”Helsingistä suviseuroihin saapuneet Maria-Riitta ja Juuso K. kertovat liikkeen ilmapiirin muuttuneen merkittävästi 1980-luvulta.

– Ennen suhtauduttiin paljon mustavalkoisemmin siihen, mikä on syntiä. Kun olin lapsi, ei voinut harrastaa urheilua. Omille lapsilleni aion antaa siihen mahdollisuuden. ja nyt voin kasvattaa partaa ja pitää melko pitkiä hiuksia. Tosin joskus minua kohtaan luodaan sen vuoksi murhaavia katseita, Juuso nauraa.

He muistuttavat myös siitä, että vanhoillislestadiolaiset eivät ole yhtä kuin se, mitä SRK eli heidän keskusjärjestönsä edustajat sanovat.
– Minä koen, että tässä liikkeessä voi olla avoimesti myös eri mieltä siitä, mitä organisaatio sanoo.”
(Turun Sanomat 28.6.2009)

”Kyllä nainen voi olla pappi.”

Toimittaja: ”Onko lestadiolaisen helppo kyseenalaistaa näitä sukupuolirooleja?”
Nissilä: ”Ei. Ei ole. Ei varmasti ole. kyllä se on näin. Jollakin tavalla ne sukupuoliroolit ovat siinä arjessa läsnä. Monet ei halua niitä kyseenalaistaa. Mä lähtökohtaisesti haluan uskoa muutokseen, mutta muutokset ovat lestadiolaisuudessa hitaita. Lestadiolaisuutta leimaa muutoksen ja uudistumisen pelko.”

Toimittaja: ”Kannatat naispappeutta. Onko näistä asioista helppo keskustella lestadiolaisuudessa julkisesti?”

Nissilä: ”Minun ajattelu on varmaankin samankaltaista ajattelua kuin oman ikäpolveni, mutta kyllä minä toistaiseksi olen saanut vapauden ajatella tällä tavalla. Olen myös saanut tukea, sillä tuttavapiirissäni ikäisteni seurassa tämmöinen ajattelu on aivan luonnollista.”
(Hanna-Leena Nissilä A-Studiossa 8.7.2009)

Nimimerkki Aino: ”Seppo Lohen alustus tuntuu minunkin mielestäni mustavalkoiselta ja suppealta näkemyksiltään ja kovalta ihmistä kohtaan, mikä on minusta niin ahdistavan surullista. Jotenkin tuntuu, että tässä on tolkku mennyt koko touhusta. Miten ihmeessä yksi asia nostetaan näin tärkeäksi? Missä on kaikki suhteellisuuden taju verrattuna Raamatun ydinsanomaan?

Jos lasten lukumäärän maksimointi todella olisi pelastumisemme kannalta näin olennainen asia, Jumala varmasti olisi sen sanassaan täsmällisesti ilmoittanut. Vaikka tehnyt siitä lain!”  (Mopin palsta 10.7.2009.)

Keskustelu Samuelin Torvi-  ja  Topi Linjaman blogeissa.

Yksimielisyyttä Alarannan vaatimasta kuuliaisuudesta seurakunnan neuvoille  ei ole olemassa. Se ei ole nyt paha asia, jos osaamme yhdessä mennä eteenpäin keskustelleen ja Raamattua tutkien. Nyt mennään todella perusteisiin ja kysytään, mistä uskomisessa on kysymys. Mille on oltava kuuliainen.

Alarannan kirjoituksen loppusanat ”uskovaisen elämä ei ole kieltoja ja käskyjä, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä” jää kumisemaan murheellisen onttona. Sillä ei ole aitoa yhteyttä siihen mitä hän edellä kirjoitti.

*          *          *

Lue myös:

Oikea ja väärä – SRK:n johtokunnan kannanotto 2006

Armoneuvot päälaellaan

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski 2009)

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski 2009)

Tarvitsemme-ko glasnostia? (Virpi Hyvärinen 2009)

Vastuu omastatunnosta puuttuu  (Virpi H. 2009)

Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita (Lassi Hyvärinen 2009)

Hoitokokoukset pitää selvittää (Vuokko Ilola 2008)

Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen 2006)

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

 Aina vain puhtaampaa tulee, kun yhä uudestaan puhdistetaan!

 KUVAT: Lestadiolaisuuden hajaannukset Suomessa 1848-1980 ; Euroopassa ja Amerikassa.

Harva tietää, että lestadiolainen herätysliike on osoittautunut yhdeksi kristinuskon riitaisimmista uskonnollisista liikkeistä. Se on hajaantunut 19:ään eri ryhmittymään, vaikka se on toiminut vasta runsaat 150 vuotta. Eri ryhmittymiä johtaneet /johtavat miehet eivät ole kyenneet neuvottelemaan sovinnosta. Lestadiolaisuus on hajaantunut sekä Euroopassa että Amerikassa suurempiin ja pienempiin ryhmiin, jotka tuomitsevat toisensa helvettiin.

Keskeinen syy hajaannuksiin on todennäköisesti liikkeessä omaksuttu seurakuntaoppi.

Moni kirkkomme pappikaan, puhumattakaan seurakuntalaisista ei ole perillä vanhoillislestadiolaisten seurakuntaopista. Lyhyesti sanoen, nykyisessä SRK-laisessa vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ei pidetä kastettujen kirkkoon kuuluvien ihmisten joukkoa todellisina Jumalan seurakunnan jäseninä, jotka Jumalan armosta pelastuvat.

Niinpä vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan lähes 90% kaikista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä, piispoista ja papeista tavallisiin seurakuntalaisiin saakka, joutuu tuomituksi kadotukseen. Tätä mielipidettään vanhoillislestadiolaisuuden johtajat eivät kuitenkaan tuo mielellään suoraan julkisuudessa esiin, vaan turvautuvat diplomaattiseen sanojenpyörittelyyn. Omiensa keskuudessa he eivät jätä tätä käsitystään piiloon.

Vanhoillislestadiolaiset papit eivät piittaa siitä, että käsitys ei vastaa luterilaisen kristinopin eikä ev.-lut. kirkkomme opetusta seurakunnasta ja pelastuksesta. Vanhoillislestadiolaisuuden johto ei omien sanojensa mukaan mielellään edes puhuisi herätysliikkeen ja kirkon välisestä ”suhteesta”, koska he kokevat itse olevansa se ”oikea kirkko” ja ”kirkon ydin”.

Vain vanhoillislestadiolaisten oma ryhmä on heidän itsensä mielestä todellinen uskovien seurakunta evankelis-luterilaisen kirkkomme sisällä.

Viime aikoina kirkossa on kiinnitetty jonkin verran kriittistä huomiota SRK:n opettamaan seurakunta- ja pelastuskäsitykseen. Turun piispa Kari Mäkinen on huomauttanut vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa haastattelussa: ”Kirkossa tulee edellyttää, että ne, jotka työskentelevät kirkossa, toimivat yhteisten pelisääntöjen ja yhteisen uskon tulkinnan pohjalta.” (Leppänen 2009.) Teologi Kari Kuula pohti SRK:n epäluterilaista opetusta kolumnissaan Kotimaa-lehdessä. 

Kesällä 2008 Espoon piispa Mikko Heikka kertoi julkisuudessa, että piispojen tarkoituksena on käydä opillisia keskusteluja vanhoillislestadiolaisen liikkeen edustajien kanssa. Toisaalta arkkipiispa ei Kotimaa-lehden haastattelussa näyttänyt edes tuntevan vl-liikkeen seurakuntaoppia (Kotimaa 2.7.2009).

 Seurakuntaoppi: SRK opettaa vl-nuorisolle ”maatuskamallista” kirkkohistoriaa

Vanhoillislestadiolaiset positioivat itsensä ainoana oikeana ja pelastuvana seurakuntana mallilla, joka on kuin perinteellinen venäläinen maatuskanukke.  Ainoat Jumalan armahtamat ja pelastetut, oikeat uskovaiset elävät tämän maatuskanuken ytimessä.

Tämä historiankäsitys opetetaan kaikille vanhoillislestadiolaisuuden piirissä kasvaville lapsille ja nuorille, jotka ovat SRK.n lapsi- ja nuorisotyön piirissä. SRK:n uskontokasvatuksen eri muotoihin osallistuu vuosittain yli 30 000 lasta ja nuorta.

 Historiallisessa perspektiivissä vanhoillislestadiolaiset katsovat edustavansa itse ainoana oikeana seurakuntana ”suoraan alenevassa polvessa” Jeesuksen opetuslapsia ja alkuseurakuntaa nykypäivän maailmassa ja ev.-lut. kirkossa. He katsovat, että heidän edustamansa oppi on kautta historian ollut  muuttumattomana olemassa ”kirkon ytimessä” , kuten SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosella on tapana kuvata liikkeen asemaa.  

Todellisen uskovaisten seurakunnan maatuskanuken kerrostumia ymmärretään olevan ainakin kahdeksan.

1. Ensimmäinen eli uloin kerros: Kristikunnan alku oli alkuseurakunnassa ja sittemmin katolisessa kirkossa (tai ortodoksisessa, miten asian nyt ottaa, sillä nykylestadiolaiset hyväksyvät mielellään liikkeeseensä myös siihen haluavia ortodokseja). Toisin sanoen, nyky-vanhoillislestadiolaisten mukaan 1900-500 vuotta sitten ainakin osa katolilaisista/ortodokseista oli ”ainoassa oikeassa uskossa” ja pelastui.

2. Toinen kerros: katolisen kirkon sisällä tapahtui Euroopassa uudistus 1400-1500-luvulla, jolloin syntyivät protestanttiset kirkot. Yhtenä siinä syntyi luterilaisuus, joka oli vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan syntyaikanaan ainoa oikea uskonryhmä. Tai ainakin jokin osa siitä. On jäänyt epäselväksi, miten SRK näkee silloiset muut protestanttiset ryhmittymät (nykyiset muut ryhmäthän ovat kadotukseen menossa).

3. Kolmas kerros: luterilaisen kirkon sisälle syntyi lestadiolainen herätys 1800-luvun puolivälissä, kun Laestadius alkoi pitää väkeviä saarnojaan Ruotsin Lapissa. Kun liike levisi Suomeen, Suomen kirkon sisällä alkoi kehittyä ainoa oikea tosiuskovaisten seurakunta. Tiedossa ei ole, mikä on vanhoillislestadiolaisten kanta siihen, mikä oli ennen lestadiolaisuutta eli uskonpuhdistuksesta 1800-luvulle saakka Suomessa eläneiden ihmisten kohtalo, kadotus vai taivas.

4. Neljäs kerros: lestadiolaisuus hajaantui 1800-luvun loppupuolelta alkaen erilaisiin pienryhmiin ja lopulta 1900-luvun alussa kolmeen pääryhmittymään, joista yksi oli vanhoillislestadiolaisuus. Nähtävästi niistä jokainen piti vain omaa ryhmittymäänsä ainoana oikeana uskona  – ainkaan sovintoa ei yrityksistä huolimatta saatu aikaan. Lestadiolaisjohtajat  torjuivat sovintoyritykset, joita silloin tällöin esiintyi.

5. Viides kerros: vanhoillislestadiolaisuuden sisällä syntyi hajaannus 1960-luvun alussa, jolloin 2/3 liikkeen teologeista lähti tai erotettiin. SRK-lestadiolaisuudesta tuli pääasiassa maallikkojohtoinen liike, joka edelleen piti vain itseään ainoana oikeana uskona.

6. Kuudes kerros: Vuosina 1970-1986 SRK:n johtokunnan johdolla järjestettiin kaikissa Suomen rauhanyhdistyksissä likimain jokaista lestadiolaista  koskenut puhdistus hoitokokousten muodossa väärien henkien kitkemiseksi ainoasta oikeasta uskosta. Tuhansia tavallisia uskovaisia erotettiin tai jättäytyi pois liikkeestä ja heidät julistettiin kadotuksen lapsiksi. Erotetut eivät perustaneet uusia ryhmittymiä.

7. Seitsemäs kerros: nykyinen SRK-lestadiolaisuus pitää itseään ainoana oikeassa uskossa elävien tosiuskovaisten joukkona, Jumalan valtakuntana.

8.  Kahdeksas kerros: on huomattava, että vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan eivät suinkaan edes kaikki nykyistä SRK-vanhoillislestadiolaista uskoa tunnustavatkaan pelastu iankaikkiselta kadotukselta. Koska kuitenkaan aivan kaikki vanhoillislestadiolaisetkaan eivät loppujen lopuksi olekaan tarpeeksi puhtaassa oikeassa uskossa.

Tämän ovat mm. Kotimaa-lehdessä todenneet SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki 9.1.2008: ”Ei jokainen rauhanyhdistyksen jäsenkään ole ilman muuta niitä, jotka ovat kerran perillä taivaassa. Meidänkin keskuudessamme on valitettavasti paljon ihmisiä, joiden uskonasiat eivät ole kunnossa.”

Kuten malli osoittaa, vanhoillislestadiolaiset tarkastelevat maailmaa ja kristinuskon historiaa ihan vakavissaan tällaisien kansanomaisen itsekeskeisen ajattelun kautta, eli pelkästään omasta itsestään lähtien.

Asiallisesti katsottuna moinen epähistoriallinen lähestymistapa on tietenkin täyttä hölynpölyä.  Mutta SRK:n oman kirkkohistorian ja siihen kytketyn seurakuntaopin varsinainen tarkoitus ei olekaan antaa ihmisille luotettavaa ja oikeaa tietoa historiallisista ja hengellisistä kysymyksistä, vaan yksinomaan vahvistaa omaa jäsenistön uskomista ja sitoutumista liikkeeseen.

Omat jäsenet taas hyväksyvät minkä hyvänsä huu-haa-opetuksen, koska SRK-lestadiolaisuuden kulmakivi on juuri siinä, että  (1) seurakunta on ylin auktoriteetti uskon asioissa ja (2)  seurakunta on erehtymätön.

Tähän perustuu herätysliikkeen vallankäyttö ja jäsenten kyseenalaistamaton alistuminen vallankäytölle.  ”Seurakunnan neuvot” muodostetaan  SRK:n johtokunnassa ja puhujienkokouksissa. Ne ovat käytännössä suosituksia ja päätöksiä elämäntapaan liittyvistä asioista, eli kieltoja ja velvoitteita, joiden ei tarvitse suoraan perustua Jumalan sanaan. Ne tulee uskoa todeksi yksinomaan sillä perusteella, että ne on seurakunnan johto päättänyt (esimerkiksi puhujainkokous). Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus muistuttaa katolista kirkkoa, jossa paavilla on mahdollisuus antaa haluamiaan määräyksiä uskovaisten noudatettavaksi, ilman että niiden tarvitsee liittyä Raamattuun.  Samoin islamissa on Koraanin ulkopuolisia, vanhoja muistiinmerkittyjä perinnenormeja, joiden asemasta käydään kiihkeää keskustelua. Tiukkahenkisimmät vaativat niille Koraanin tasoista auktoriteettia, kun taas liberaalimmat imaamit pitävät niitä ehdonvallan kysymyksinä.

Kuulostaako tutulta?

Tavallisten rivi-vahoillislestadiolaisten ei tarvitse eikä oikeastaan kuulukaan itse perehtyä Raamattuun eikä kristinoppiin. Näin he pysyvät arvostelukyvyttöminä SRK:n puhujien opetuksen suhteen.

Parisen vuotta sitten julkistettiinkin varmuudeksi SRK:n virallinen linjaus Raamatun ja näiden seurakunnan neuvojen välisestä auktoriteettisuhteesta.

Raamattu enää ole ”uskon ainut ja ylin ohje”, kuten luterilaisittain on totuttu opettamaan. Vanhoillislestadiolainen maallikkosaarnaaja ja SRK:n johtokunnan jäsen Juhani Uljas piti puhujainkokouksessa 2007 alustuksen, jossa hän asetti seurakunnan neuvot ja SRK:n hoitotoimenpiteet Raamatun veroiseen auktoriteettiasemaan ja Raamatun niille alisteiseksi:

”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilmaa seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas suviseurojen yhteydessä 2007 Valkealassa pidetyssä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa.)

Sitävastoin luterilainen käsitys löytyy yksiselitteisenä Tunnustuskirjoista. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

On tietenkin ongelmallista, että kirkkomme palveluksessa olevat vanhoillislestadiolaiset teologit opettavat  tätä ”maatuska-mallia”  pelastuksesta ja kristilisyydestä  ev.-lut. seurakunnissa,  toimiessaan sielunhoitajina ja seurakunnan paimenina.

Huom. Yllläolevassa maatuska-mallissa on sivuutettu lestadiolaisen herätysliikkeen hajaannukset muissa Pohjoismaissa ja Amerikan mantereella (ks. Talonen 2001). Kaikkiaan lestadiolaiset ovat pirstoutuneet pariksikymmeneksi erilliseksi ryhmittymäksi, joista useimmat tuomitsevat toisensa kadotukseen.

HAJAANNUSTEN SYYT: TEOLOGIAA JA TUNTEITA

Lestadiolaisuuden hajaantumisherkkyydelle on annettu monia selityksiä: hengellis-opillisia, sosiologisia, käytännöllisiä, suorastaan arkisiakin. Tuiran seurakunnan edesmennyt kirkkoherra, rauhansanalainen Urpo Kuusniemi tulkitsi, että 1930-luvun hajaannuksia selitti inhimillinen kateus:

”Haara (rauhansanalaisuus) syntyi siitä, että joitakin lahjakkaita saarnamiehiä oli kutsuttu Amerikan seuroihin puhumaan toisten sitä kadehtiessa. Ja kun nämä menivät, heidät erotettiin”, Kuusniemi kirjoitti vuonna 1997.

Jouko Talonen näkee hajaantumisherkkyyden kärkisyyksi seurakuntaopin:

”Oppi uskovien yhteisöstä on luonut pohjaa hajaannuksille. Niissä ryhmissä, joissa on omaksuttu toiset pois sulkeva seurakuntakäsitys, ei voi yhdellä kertaa olla samalla paikkakunnalla kahta ´Jumalan valtakuntaa´. Tämä on luonut pysyvän alttiuden hajaannuskehitykselle.”

Toinen hajaantumisalttiutta lisäävä seikka on Talosen mukaan liikkeen leviäminen maantieteellisesti laajalle alueelle. Jo yli sata vuotta sitten, 1870-luvulle tultaessa lestadiolaisuus oli levinnyt maailmassa alueelle, jonka pohjoisin piste oli Hammerfest, eteläisin Hanko, itäisin Pietari ja läntisin Astorian kaupunki Tyynenmeren rannalla.

Samalla liike oli levinnyt eri kansojen piiriin, erilaisiin ympäristöihin ja kulttuureihin.  Kokonaisuutta yritti pitää kasassa lestadiolaisuuden näkyvin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa, mutta tilanne repesi hänen hallinnastaan 1800-luvun viimeisinä vuosina.

”Tietysti hajaannuksissa on aina näkynyt sukupolvienkin vaihtelu”, Talonen arvioi.

Muutamia muitakin syitä on esitetty. Vuosi sitten edesmennyt vanhoillislestadiolainen Samuli Pentikäinen näki 1930-luvun hajaannuksen taustalla muiden muassa yhteiskunnallisia tekijöitä; pula-ajan, poliittisen radikalismin ja uskonnolliset hurmosliikkeet.

Lestadiolaisuudesta SRK:n toimeksiannosta tutkinut FT Seppo Lohi puolestaan on todennut, että suuriin ja pienempiin hajaannuksiin on liittynyt paljon myös puhtaasti psykologisia, johtajuuteen liittyviä syitä.

– Persoona, jolla on ääretön vallanhalu ja kunnianhimo, voi kerätä ympärilleen joukon, jolle erilleen lähtö sitten perustellaan opillisesti. Toinen mahdollisuus on, että ensiksi nousevat opilliset erimielisyydet ja sen pohjalta syntyvät suuntaukset, joille sitten löytyvät johtajat.

Lohi näkee, että hengellisessä liikkeessä johtajien on helppo perustella kannattajilleen ”teologisesti” se, miksi he eivät voi luovuttaa valtaansa.

– Ihmisten herkästi haavoittuvia omiatuntoja on helppo hallita, hän toteaa. – Avainten vallan väärinkäyttö on hirvittävä asia. (Mikkola 2007.)

Lestadiolaisuuden hajaannusalttiutta nimenomaan voimistaakin olennaisesti edellä mainittu avainten valta, jolla lestadiolaiset tarkoittavat yksittäisen lestadiolaisen  ihmisen oikeutta ja mahdollisuutta toisen ihmisen syntien anteeksiantamiseen ja myös anteeksiannon kieltämiseen. Tällä ajattelumallilla on ratkaiseva merkitys lestadiolaisuuden opissa ja arkikäytännössä seurakuntakuria myöten.

Sen avulla käytetäänkin tehokkaasti valtaa tavallisen uskovan asemaan ja oikeuteen kuulua liikkeeseen. Tämä vallankäyttö taas perustuu pohjimmiltaan lestadiolaisuudessa omaksuttuun ”välimiehen välimies” -oppiin.

KURIN JA VALLANKÄYTÖN 1970-LUKU

Suomen lestadiolaisryhmissä ei ole muutamaan vuosikymmeneen ollut sanottavia repeämiä. Vuonna 1977 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani kirkkoherra Paavo Sillanpään perustama ryhmä, joka jäi Suomessa pieneksi.

Samalla vuosikymmenellä vanhoillislestadiolaisuudessa elettiin vaikeita aikoja. Liikkeen päälinjan edustajien jälkeenpäin laatiman lunnehdinnan mukaan herätysliikeken toimintaa jäytivät toisaalta ”kuiva ja tuomitseva henki”, ja toisaalta liiallinen pehmeys syntejä kohtaan.

Julkista kohua aiheuttivat hoitokokoukset, joissa käsiteltiin paikallisten rauhanyhdistysten jäsenten sielun tilaa ja keskinäisiä välejä usein yömyöhään. Kokoukset olivat luonteeltaan hengellistä ja henkistä vallankäyttöä, jossa kuka hyvänsä saattoi joutua tuomituksi ja ulossuljetuksi. Hoitokokouksia on useasti verrattu kuulusteluihin. Kokousten vetäjät vaativat yksityisiä ihmisiä tekemään julkirippiä asioista, joihin nämä eivät olleet syyllistyneet, ja usein sellaisista asioista, joista ei edes kuulu julkirippiä vaatia. Kokouksista tehtiin kanteluja arkkipiispalle asti.

JÄNNITTEITÄ LATAUTUMASSA

Tätä nykyä Suomen lestadiolaisuuden tila on aika rauhallinen. Joitakin kipukohtia silti on.
Esikoislestadiolaisuudessa kysymys Lapin vanhinten eli liikkeen Pohjois-Ruotsissa asuvan perinteisen hengellisen johdon asemasta jakaa Talosen mukaan yhä mieliä.

”Liikkeen pääsuunta on kuitenkin kasassa, vaikka sisäinen keskustelu on ollutkin viime vuosina voimakasta.”

Vanhoillislestadiolaisuudessa keskusteluilmapiiri on nyt Talosen mukaan vapautuneempi ja avoimempi kuin 1970-luvulla.

”Tiedotus on noussut tärkeäksi. Vaikka seurakuntaopista ei ole luovuttu, asian esittämiseen on tullut kohteliasta ja diplomaattista sävyä.”

Tällä hetkellä Talonen ei näe lestadiolaisessa herätysliikkeessä välittömiä aineksia uusiin hajaannuksiin. Jännitteitä voi kuitenkin olla latautumassa.

”Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa on esiintynyt ääniä 1970-luvun hoitokokousten ongelmatilanteiden anteeksipyytämisestä. Tämä on herkkä asia, sillä se nostaa esille vaikean teologisen ongelman siitä, oliko liikettä 1970-luvulla johtamassa Pyhä Henki vai jokin muu henki?”

Vaikeampaa voi kuitenkin olla edessä: Ruotsin kirkossa työskentelevät vanhoillislestadiolaiset papit joutuvat jo aivan pian vastaamaan kysymykseen homo- ja lesboparien kirkollista siunaamista.

”Kysymys saattaa tulla ajankohtaiseksi meilläkin vaalikauden 2012-2016 kirkolliskokouksen jälkeen.
Suostuvatko SRK-vanhoilliset papit ’virkatyönä’ siunaamaan tai vihkimään miesparit ja naisparit kirkossa, on mielenkiintoinen asia.”

Vanhempi vanhoillislestadiolainen pappispolvi ei Talosen arvion mukaan siihen lähde.  Hän kuitenkin pohtii, voisivatko nuoremmat ja uratietoisemmat papit yllättää koko kirkon tässä asiassa. Talonen viittaa siihen, että nytkin vanhoillislestadiolaiset papit tekevät paikallisseurakunnissa yhteistyötä naispappien kanssa, vaikka itse herätysliike ei naisten pääsyä pappisvirkaan edelleenkään hyväksy.

”Haluttin tai ei, tämä kaksijakoinen asenne sisältää kyllä aikamoisen teologisen latauksen”, Talonen toteaa.

KALEVA 21.5.2006

 

Ryhmittymä	Organisaatio	Kannatusarvio
Vanhoillisuus	Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (Oulu)	100 000
Esikoislestadiolaiset	Esikoislestadiolaisuus ry. (Lahti)	10 000
Rauhan Sanan ryhmä	Lähetysyhdistys Rauhan Sana (Oulu); Laestadianernas fridsföreningars förbund (Pietarsaari)	7 000
Uusiheräys	Uusiheräys ry (Oulu)	3 000
Elämän Sanan ryhmä	Laestadius-seura (Laestadiolaisten pappien ryhmä veljespiiri)	300
Sillanpääläisyys	Suomen vanhoillislestadiolainen rauhanyhdistys	ei tiedossa
Leeviläiset	ei tiedossa	70
Steniläiset	Hämeenseudun Vanha-Laestadiolais Kristillinen yhdistys ry.	20
Kontiolaiset		20

Lähde:  Kaleva 21.5.2006

Taustatietoja:

Että te keskinäisen rakkauden pidätte – mutta kuinkas sitten kävikään?

Seppo Lohi 2008. Oppiriidat hajottivat lestadiolaisuuden 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teologia.fi 7.4.2008.

Leppänen, M. 2009. Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa. Haastattelu, Suviseuratiedotus 26.6.2009.

Lestadiolaisuus. Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Lestadiolaisuus

Hakomaja: Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Pekka Mikkola: Väärin tehty (Seppo Lohen haastattelu). Kaleva 18.11.2007.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Rytkönen, J. 2007: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Kotimaa 9.1.2008.

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset? 

Teologi Kari Kuulan blogikirjoitus Kotimaan nettisivulla:

http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8821&Itemid=173

Talonen, J.2001.  Lestadiolaisuuden hajaannukset. Suomen teologinen instituutti. Iustitia 14 (2001).

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä

Wikipedia: Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

Kirsi Nevalainen 2005.  Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950.  Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, teologinen tiedekunta.

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Miten voi olla mahdollista, että vl-liike vetää maan eri osissa täysin eri linjaa monissa asioissa. Etelän suurissa kaupungeissa linjat ovat ihan toiset kuin täällä pohjoisessa, erityisesti maaseudun pikkupaikkakunnalla. Otetaan esimerkiksi vaikkapa se, miten lapset osallistuvat koulujen järjestämiin teatteri- ja elokuvaesityksiin. Etelässä valtaosa vl-perheiden lapsista osallistuu näihin normaalisti muun luokan mukana. Oikeastaan ainoa, josta lapset jättäytyvät pois, on tanssinopetus. Tässäkin on sitten lipsuttu lukiolaisten vanhojen tanssien kohdalla. Mutta mitä kauemmas tullaan maaseudulle, sitä tiukempaa rajaa vedetään. Niin tässä kuin muissakin asioissa.

Pohjoisen lapsilla on ankarampi ja raskaampi kouluaika, kaiken kaikkiaan! Olen paljon ajatellut sitä että olisiko meidän lasten ollut sittenkin parempi kasvaa etelässä.

Täällä pohjoisessa kuitenkin Oulun seutu poikkeaa muusta, ”syvästä maaseudusta”, sillä mitä lähemmäksi Oulua mennään sitä vapaampi on käsitys esimerkiksi videoissa tai nukketeatterissa.  Mikä on ihan oikein, se ei ole mikään pelastumiskysymys, onko kotona videolaite vai ei. Eikä tavallinen satu joka esitetään nukketatterina, kertakaikkiaan voi olla syntiä. Miksi se olisi? Mutta täällä ”korvessa” suhtautuminen piirrettyihin ja nukketeatteriin on äärimmäisen kielteistä. Samaten klassisen musiikin konserteissa käymiseen. ”Ei sovi uskovaiselle.”

Ja koulutelevisio sitten. Naapuri-ry:llä uskotaan yleisesti että lasten täytyy kieltäytyä tv-ohjelmien katselemisesta ja pyytää opettajalta ”muita tehtäviä” siksi ajaksi. Kuitenkin tämä kielto kumottiin jo yli 20 vuotta sitten!

Entä lapsiasia. Etelässä ehkäisyn käyttö kun äidin vointi sitä vaatii oli yleisesti hyväksyttyä. Täällä se on täysin kiellettyä. Täällä pitäydytään edelleen jyrkässä ”ehkäisy on synti kaikissa muodoissaan” -kannassa.

Ihan kun Suomessa olisikin kaksi eri vl liikettä? Tuntuu että kun paikkakuntaa vaihtaa, niin mikään muu ei ole enää sallittua kun istua seurapenkissä ”harmaahiirenä” ja vailla kulttuurin ja aikansa seuraamista. Täällä tuntuu sekin että kaikki kanssakäyminen muitten kuin uskovaisten kesken on ”paheksuttavaa”. Etelässä pidettiin, että on OK kun nainen on pienesti-siististi meikannut, eikä hiusten sävyttelyä paheksuttu. Ja sopii olla myös ei vl ystäviä. Onko tämä nyt sitten sitä hoitokokousten pelkoa 30 vuodenkin jälkeen, jotenkin varmuuden vuoksi?

Ristiriita vl-liikeen sisällä kasvaa jatkuvasti. Toiset ovat sitä mieltä että me elämme oman aikamme ihmisinä tässä ajassa eikä normaaleita nyky-yhteiskunnan asioita voi Raamatun pohjalta syntinä pitää. Uusienkin ilmiöiden kanssa on opittava elämään, ja lapsemme valmistautuvat elämään 2000-luvun todellisessa maailmassa, eivät jossain 1970-luvulla.

Toiset taas vetävät linjaa että parempi on eristäytyä niin pitkälle kun mahdollista ja elää jatkuvassa kieltäymyksessä. Sellaisissakin asioissa joiden synnillisyydestä ei Raamatussa puhuta mitään.  Ei kai kukaan uskovainen voi väittää, että oululainen videoita katsova perhe pääsee taivaaseen, mutta koillismaalainen videoperhe joutuu kadotukseen.

Mistä siis on oikeastaan kyse kun eri puolilla maata olevat uskovaiset vetävät eri linjaa?

Lue lisää:

Teatteriesitys koulussa

Lestadiolaiseet keskustelevat nyt kiivaasti oikeista elämäntavoista

Synti vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan

Syntilista

Hakomaja: Mikä on syntiä?

Uskottomien uskottomana lapsena

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa TV2:n ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)