Yksinäinen vaeltaja matkasaatossa

Suviseurat ovat nyt taas takana, ne ainoat seurat joissa voit minut tavata.

Täällä minä joka kuljen tässä matkasaatossa hiljaa ja huomiota herättämättä kuin varjo suviseuroissa telttaa kiertävässä ihmisjoukossa. Kuin yksi monista valtameren kalaparvessa. Yhdessä ja yksin, hiljaisena ja huomaamatta.

Oli tosi mahtavaa käydä suviseuroissa taas. Ei minulla ole valittamista. Tavata kaikki ne sukulaiset ja ystävät joita ei muuten näe. Iloita ystävistä, joihin yhä on läheisyys ja yhteys säilynyt vaikka opiskelut ja työt ovat kuljettaneet pois lapsuuden maisemista. Nauttia kesäisestä rennosta tunnelmasta, irtaantua arjen rytmistä. Sitä on suviseurat.

Hengellisessä mielessä seurat ovat minulle pyöreä nolla. Minä siis en usko. Mutta se ei suviseuroissa haittaa.

En ole uskaltanut

Advertisement

Häpeästä rohkeuteen?

Olen ollut nyt parisen vuotta ulkona liikkeestä. Kun on elänyt ikänsä kiinnikasvaneena yhteisöön, heimoon joka ei sitten enää tunnukaan omalta, ja samalla hyljeksii, mieli joutuu myllerrykseen. Tämäkö on minä? Olen vääränlainen, ja erillään. Häpeä siitä on yllättänyt minut. Häpeä musertaa.

Haluan päästä irti, ja samalla haluan kuulua johonkin. Mutta minne.

Muutos itsessä oli alkanut jo aika varhain. Paljon aiemmin kuin sitten sen itse tajusin. Oivalsin

Anton: Itsestä se on kiinni

Nähtävästi moni uskovainen on törmännyt vaikeuksiin kun on lähtenyt vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Esimerkiksi on joutunut henkisessä tai hengellisessä mielessä eksyksiin. Lähtenyt elämään niin että on tosissaan ”kieltänyt uskon”, kuten sanonta kuuluu.  Kerron tässä omana kokemuksena sen että näin ei tarvitse aina käydä. Olen 27-vuotias

Miten tässä uskossa jaksaisi?

Olen perheellinen uskovainen nainen ja äiti, ja olen vuosia taistellut sen kysymyksen kanssa uskoako tässä vai jättääkö tämä yhteisö. Siis itse uskon silti moneen asiaan jota meille on opetettu. Nämä kauhean ristiriitaiset tuntemukset ovat piinanneet kauan,  enkä tänä päivänäkään tiedä mitä  lopunviimeks tekisin. Olen pohtinut näitä pääni puhki. Välillä asia laimenee ja sitten taas pomppaa uudestaan kuormittamaan ajatuksia. En tiedä onko teillä muuilla samanlaista?

Toisaalta, tässä uskossa on minulla ja perhellä turvallinen olla. Olen miettinyt varsinkin lapsia, että miten heille käy jos lopetan seuroissa käynnin ja kaikki ne

Läheisten takia roikuin mukana

Minä luulen että ajatus, ettei halunnut tuottaa murhetta rakkaille läheisilleen, piti minua vl-liikkeessä ne viimeiset kolme-neljä vuotta. Olin silloin jo monessa suhteessa irrottautunut sisimmässäni liikkeestä. Lopulta ymmärsin, että oli pelkkää itsepetosta olla ulospäin muka jotain muuta kuin mitä oikeasti oli. Ja se oli lisäksi ahdistavaa ja söi voimiani.

Minusta tuli ateisti

Olen kolmikymppinen entinen vanhoillislestadiolainen ja nykyinen ateisti. En minä tietoisesti valinnut ryhtyä ateistiksi. Mutta se vain kävi niin, että yhtäkkiä vain huomasin, tai tunnistin mielessäni, ettei jumalaan uskomiselle ole mitään järkevää perustetta.