Avainsana-arkisto: ystävyys

Arvet minussa – Outin tarina


Outi joutui lapsena läheisen uskovaisen perhetuttavansa taholta seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Ensimmäinen hyväksikäyttö tapahtui kun hän oli alle vuoden ikäinen. Selkeitä muistikuvia hänellä on 5-6-vuotiaasta lähtien. Moni uskova ihmettelee, ettei Outi ole antanut hyväksikäyttöä anteeksi. Anteeksi antaminen on olennainen osa vanhoillislestadiolaisuutta. Osa Outin ystävistä on ottanut etäisyyttä häneen, kun hän on yrittänyt saada masennuksessa ja toipumisprosessissa tukea uskonliikkeestä. Outi on kokenut pettymyksenä sen, että uskonyhteisössä ei lähdetä tukemaan kärsimyksessä lähimmäistä, vaikka samaan aikaan siellä puhutaan, miten tärkeää uskovaisen on tarjota tukea toiselle.

Oultilla on selkeitä muistikuvia hyväksikäytöstä 5-6-vuotiaasta lähtien.  Hän joutui hyväksikäyttäjän uhriksi, kun hän oli yökylässä uskovaisessa naapuriperheessä. Outi joutui hyväksikäyttäjän uhriksi toistuvasti.

Lapsena Outi oli työntänyt tapahtumat pois mielestään. Ne nousivat tietoisuuteen vasta aikuisena, kun hän alkoi kärsi toistuvasta masennuksesta. Se oli alkanut lasten syntymän jälkeen.

Haettuaan apua ja terapiaa Outi tunnisti, että hänen masennuksensa taustalla on pitkään tiedostamattomana piillyt Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): 2010-luku, anteeksianto, kaksinaismoralismi, suru, syntien anteeksiantamus

Kun haava on auki ja kirvelee


Minun elämäni tarkoitus?

Toivon että tämän lukisi varsinkin sellainen uskovainen kanssaihminen (vl) joka tuntisi Raamattua. Tätä kirjoittaessani taustalla soi Särkyneiden majatalo. Kai se on hiukan ”uskovaiselle sopimatonta musiikkia”. Olen uskomassa ja laulun sanat osuvat sydämeeni.

En kuitenkaan aio kirjoittaa musiikista vaan siitä, että mikä tarkoitus on elämässäni. Sitä mietin täällä vieraassa maassa. Ei kai meistä kukaan ole täydellinen eikä murtumaton? Vaikka vahvan ihmisen kaunis kuori päällimmäisenä olisi.

He etsivät tietä valoon maassa kyyneleiden.

He saapuivat majataloon särkyneiden…


En halua kuulla hyvää tarkoittavia kliseitä. Enkä neuvoja niiltä jotka eivät halua ymmärtää. Olen kohta – tai kai jo nyt – keski-ikäinen nainen.  Kun eteenpäin katson, toistakymmenen vuoden päässä … Lue koko artikkeli…

51 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, arvot, avioliitto, äitiys, elämäntapa, epäilykset, etniset vanhoillislestadiolaiset, identiteetti, identity, Jumala, Jumalan sana, lapsuus, meikkaaminen, mielenterveys, naisen asema, naiseus, perhe, perheettömyys, rauhanyhdistys, rukoileminen, seurat, sielunhoito, suru, tulevaisuus, Uncategorized, yhteisöllisyys, yksinäisyys

Vieraus rauhanyhdistyksellä


pain_of_a_woman_S

Luin tuon El Judien kirjoituksen se osui ja upposi. Olen näitä asioita paljon mielessä pyöritellyt. Olen vl-perheestä lähtöisin, opiskeleva nuori nainen. En ole vuosikausiin tuntenut itseäni ”oikeaksi” lestadiolaiseksi, joskin seuroissa ja vl-nuorten tapahtumissa on tullut käytyä, kyllä enimmäkseen vanhempieni mieliksi ja riitojen välttämiseksi.

Minun kohdalla on sattunut käymään niin, että ei ole koskaan ollut paljoa kavereita uskovaisten porukoissa. Olenkin siellä usein yksin … Lue koko artikkeli…

11 kommenttia

Kategoria(t): eristäminen, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kiellot, kontrollointi, lapsuus, normit, norms, nuoret, painostaminen, perhe, rauhanyhdistys, syrjintä, ulossulkeminen, yhteisö, yksinäisyys, ystävyys

Yksinäisimmistä hetkistä


Yksin_laiturilla.S.

En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ihmisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtaantuminen aina tehtävä yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuolemasi hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi. 

Siksi on niin, että aina kun kuulen jonkun lähteneen uskonyhteisöstä, on kuin ottaisin hatun päästäni, laskisin sen rinnalleni ja sanoisin: hänen yksinäisyytensä hetkeä kunnioittaen. Samalla toivon, että vaikka jotakin hänessä kuolee, kyse olisi uskon ylösnousemuksesta, uudesta elämästä, toivosta ja kasvusta.

liekki1  Lue koko artikkeli…

12 kommenttia

Kategoria(t): armo, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, kirkko, kuolema, lapset, lapsuus, mielenterveys, rauhanyhdistys, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, spiritualiteetti, suru, suvaitsevaisuus, toivo, turvapaikka, ulossulkeminen, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Minä irtosin, mutta se ei irtoa minusta


Jätin uskovaisten lauman nyt jo useampi vuosi sitten, ja aloin elää elämää, josta olin haaveillut, mutta joka oli tuntunut etäiseltä ja vähän pelottavalta. Aloin nopeasti irtautumispäätöksen jälkeen seurustella, menin kihloihin, muutin yhteen kihlattuni kanssa, menimme naimisiin ja sopivan ajan kuluttua saimme toivotun ja odotetun vauvan. Olen ollut onnellinen ja vapautunut. Olen ajatellut usein, miten väärässä lestadiolainen opetus olikaan. Ei pitänyt paikkaansa opetus pahasta maailmasta minun kohdallani. Lue koko artikkeli…

12 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, avioliitto, äitiys, ban of birth control, ehkäisykielto, elämäntapa, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lapset, leimaaminen, manipulointi, naisen asema, normit, nuoret, omatunto, painostaminen, perhe, raskaudenpelko, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus

Ai mutta ei lapsia?


Olen nuori aviovaimo ja olemme olleet naimisissa muutaman vuoden.

Haluaisimme kyllä mieheni kanssa lapsia, mutta niitä ei ole kuulunut eikä näkynyt. Olen turhautunut tähän toiseuden tunteeseen, kun en ole enää sinkku, joten oletetaan lähes suoraan, että minulla on sitten lapsia.

Tuntuu, kuin seurakunnassa ei ole kuin yksinäisiä ihmisiä eli sinkkuja, lapsiperheitä ja sitten ns. lapsettomiksi jääneitä, jotka ovat siis selkeästi jo vanhempia, eivätkä enää voi saadakaan lapsia ainakaan luonnollisesti.

Emme kuulu mihinkään ryhmään, koska ei lapsettomia nuoria pareja muisteta kuin naimisiin mentäessä vihkipuheessa.

Hassuinta on se, että aina puhutaan siitä, miten sinkut jäävät yksinäisiksi kaverien pariutuessa, mutta siitä ei puhuta että parit jäävät rannalle kaverien saadessa lapsia.

Kyllä meistäkin on niille lapsille leikkikaveriksi, ei ole pakko aina pyytää kylään vain niitä toisia lapsiperheitä.

Olemme näinä naimisissaolovuosien aikana käyneet useita faaseja läpi lapsettomuusasian kohdalla, ensiksi kiihkeät kyselyt ja vatsantuijottelut pikimmiten häiden jälkeen, sitten varovaista kyselyä ja odottelua uutisista, sitten jo julmempia katseita ja puheita siitä, miksi meillä ei ole lapsia.

Etenkin tällaiset lähes ilkeäsävyiset kyselyt ja puheet raastavat, koska kuitenkin haluamme lapsia emmekä ole itse aiheuttamassa lapsettomuuttamme!

Käsittämätöntä on myös se, että he jotka tietävät mahdollisista syistä, joista johtuen meillä ei ole lapsia, silti yrittävät huumorin kautta udella ja jopa piikitellä ehkäisyn mahdollisuudesta.

Ensimmäinen erittäin voimakas ikävä tunne asiasta tuli, kun menimme aivan vastanaineina nuorten avioparien leirille.

Olimme hakemassa tukea uuteen elämäntilanteeseemme, mutta mitä näimme? Yli nelikymppisiä aviopareja joilla oli jo isoja lapsia, ja pienimmät suuresta katraasta mukana. Olimme ainoa lapseton pari ja olo oli lähes naurettava. Tuntui lähes huojentavalta joutua lähtemään äkillisestä syystä kesken leirin pois.

En siinä vaiheessa tiennyt että isät ja äidit -leirit ovat nykyään aviopuolisoleirejä… Jos olisin tiennyt, olisin kai tajunnut pysyä poissa, jos olisin naiiviudeltani tajunnut millainen olo kokemuksesta tulee.

Emme kuitenkaan koe kuuluvamme aivan lapsettomien parien leirillekään, kyllä meidät sieltäkin naurettaisiin ulos, takanapäin.

Voiko näin pieneltä tuntuva asia katkeroittaa aivan uskon rajojen partaalle saakka?

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi nimim. Rosie.

Lue myös:

Meinasin kaatua: sarjakuvia lapsettomuudesta. (Varoitus: blogissa vakava nauruunpurskahtelu- ja kyyneltymisriski. Postauksen kuva lainattu sieltä, muok.)

Maailma mustavalkoinen – blogin ja sarjakuva-albumin aiheena lapsettomuus

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi, pian kahden lapsen äiti

Selittämätön lapsettomuus. Kaks’Plus -keskustelu.

Keskustelu lapsettomuudesta ja tuttavien kyselyistä – Vauva.fi

Lapsettomus – Perhe.fi

Lapsettomuus – keskustelu Mopin palstalla.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Vilja Paavola: Parisuhde. Päivämies 24.7.2016.

Simpukka ry. Lapsettomien yhdistys

5 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, avioliitto, häpeä, ihmisarvo, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, leimaaminen, lisääntyminen, miehen asema, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, painostaminen, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, syrjintä, tasa-arvo, tuomitseminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys, ystävyys

Irtiotto kaksoiselämästä


Vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisesta on jokaisella yhteisön jättäneellä oma yksilöllinen tarinansa. Keskeistä nuoren hyvinvoinnin kannalta on vnhempien suhtautuminen hänen ratkaisuunsa. Ihannetapauksessa itsenäinen elämä oman hengellisen kasvatusyhteisön ulkopuolella lähtee liikkeelle myönteisissä merkeissä ja vanhemmat ymmärtävät asettua tukemaan aikuistuvan lapsensa omakohtaista valintaa. Vasta kotoa Ouluun muuttanut  nuori nainen kertoi Kalevassa myönteisistä kokemuksistaan. Hänen kokemuksensa mukaan liikkeestä irrottautumisesta ei ole seurannut ikävyyksiä perheen ihmissuhteissa.

”Uskosta luopuminen oli kova pala”

Oulussa asuva Sari (nimi muutettu) kasvoi vanhoillislestadiolaisessa kodissa pienemmällä paikkakunnalla. Nelisen vuotta sitten tyttö aiheutti perheessä myrskyn, kun hän ilmoitti luopuvansa lestadiolaisuudesta, eli liikkeen termein kieltävänsä uskon.

– Uskon kieltäneitä ei mitenkään vainota enkä itse tiedä ketään, jolta olisi esimerkiksi mennyt välit perheeseen. Silti uskonto on iso osa elämää ja perhettä, ja sen kieltäminen vaikuttaa kaikkeen. Moni ei välttämättä uskalla lähteä, vaikka varsinaista uskoa oppeihin ei enää olisi, Sari toteaa.

– Kun olin ilmoittanut kieltäväni uskon, en vuoteen halunnut puhua siitä ollenkaan. Asia oli tosi arka, en tiedä miksi.

– En halunnut puhua ammattilaisillekaan, koska ajattelin, etteivät ne kuitenkaan ymmärrä. Oikeastaan olen alkanut käsitellä asiaa vasta Oulussa, kun olen saanut täältä paljon ex-lestadiolaisia kavereita. On helppo puhua, kun tietää, että toinen on käynyt läpi saman.

– En ollut käyttänyt alkoholia tai edes kuunnellut musiikkia ennen päätöstä, joten uskosta luopumiseni tuli kaikille yllätyksenä. Olin elänyt kuin tavallinen lestadiolaisnuori. Mietin vain asioita hiljaa päässäni, Sari kuvailee.

Tärkeimmäksi syyksi ratkaisuunsa tyttö nimeää yläasteelta löytyneen ei-lestadiolaisen kaveripiirin ja siltä tulleet vaikutteet. Lisäksi vanhoillislestadiolainen oppi alkoi yksinkertaisesti tuntua vieraalta.

– Minulle sanottiin, ettei uskoa saa ajatella liian järkiperäisesti, vaan siihen pitää säilyttää lapsekas suhtautuminen. Järkeilin sitten kuitenkin, tyttö hymähtää.

”Vain Me” -oppi ja ihmissäännöt alkoivat hakata vastaan

Eniten Saria häiritsi liikkeen opetus siitä, että vain vanhoillislestadiolaiset voivat pelastua.

– Raamatussakin sanotaan, että uskominen riittää pelastukseen. Myös TV:n ja nykymusiikin kielto tuntui älyttömältä, koska Raamatun aikaan ei ollut kumpaakaan. Tiesin, että sääntöjä on pyritty sovittamaan Raamatun pohjalta nykyaikaan, mutta ihmettelin silti, miten joku voi vain päättää, mikä on syntiä ja mikä ei.

Uskon kieltäminen ei lopulta johtanut yhteenkään välirikkoon, vaikka se oli perheelle ja joillekin ystäville aluksi vaikea paikka. Ensimmäisinä päivinä itki niin perhe kuin Sarikin. Hänen päästöstään yritettiin vieä horjuttaa Raamatun lauseilla ja rukouksilla. Lopulta äiti kuitenkin totesi, että elämän pitää jatkua.

Tytön meikkaamista katsottiin alta kulmien vielä jonkin aikaa, mutta läheiset tottuivat siihenkin.

Lestadiolaiskodin myönteiset arvot eivät katoa

– Olen myös tyytyväinen siihen, että kasvoin lestadiolaisessa kodissa. Sieltä jäi hyvät perusarvot, ja se oli lapselle turvallinen ympäristö kasvaa. Leikkikavereita ja tekemistä riitti eikä tarvinnut olla yksin, toteaa 12-lapsisessa perheessä kasvanut tyttö.

– Nykyään minulla on perheeseeni lämpimät välit. Iän ja välimatkan kasvaminen on tehnyt hyvää, nykyään ammattikoulussa Oulussa opiskeleva Sari arvelee.

Puolet vl-perheiden nuorista tekee irtioton, osa sisällä olevista elää ”kaksoiselämää”

Sari arvioi, että jopa puolet lestadiolaisnuorista tekee jossain vaiheessa irtioton herätysliikkeestä. Osa lähtee lopullisesti, osa taas rikkoo liikkeen oppeja vastaan esimerkiksi värjäämällä hiuksensa ennen kuin katuu ja palaa takaisin.

– Varsinkin Oulussa törmää myös siihen, että lestadiolaisnuori viettää jonkinlaista kaksoiselämää. Sukulaisille esitetään hyvää uskovaista ja käydään seuroissa, mutta salaa eletään niin kuin muutkin. Minusta pitäisi olla rehellinen, onko oikeasti lestadiolainen vai ei, Sari napauttaa.

Toisaalta hän ymmärtää senkin, että liikkeen jättäminen voi olla nuorelle vaikea ratkaisu.

Vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisesta on parhaillaan valmisteilla selvitys Joensuun yliopistossa, gradu, joka tuonee lisätietoa kysymyksiin. *)

*    *    *

Uskosta luopuminen oli kova pala. Kaleva 7.3.2010.

Aiheesta lisää:

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Justiina: Kaksinaismoralismi ja kaksoiselämä vl-piireissä 

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Matti H.: Yksi usko?

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Kuka ja mikä minä oikeasti olen? (Saara Tuomaala)

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies. (Julkaistu Hakomajassa.)

Askeleet irti SRK-Lestadiolaisuudesta (Laatija Hakomaja-tiimi, pohjautuu artikkeliin How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church)

Ari: Vapaan pudotuksen hetki

Gepardi: Herätyssaarna (1.Tess.4:21)

Uskovainen ja järki

Speedy: “Olinko hölmö -?”

*) Vanamo Kuu-Karkku: Matkalla uuteen todellisuuteen. Eroprosessi vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä ja sen merkitys henkilön spiritualiteettiin ja kokemusmaailmaan. Pro gradu -tutkielma, käytännöllinen teologia. Itä-Suomen yliopisto, 2012 (Joensuu).

5 kommenttia

Kategoria(t): eroaminen uskosta, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kontrollointi, lapset, lapsuus, meikkaaminen, normit, nuoret, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, seurakuntaoppi, suurperhe, suvaitsevaisuus, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ystävyys

…mite ihanaa suvareis on!


Oon jo alkanu odottamaan ens kesää. Sanon aina ei vl kavereille että te ette voi ymmärtää mite ihanaa suvareis on, vaikken mäkää sitä puhetta kuuntele koskaa. !!

Monille on täysin uus juttu et  joka kesä on meikäläisten suvikset jossain päin suomee ja sinne tulee yleensä noin 70 000 ihmistä. Mä pidän ite sitä hienona tapahtumana. Vaikken sitä Jumalan sanaa siellä oikeen kuuntelekkaan. Mutta siellä tutustuu uusiin ihmisiin ja näkee kavereita. Nuoria siitä seuraväestä on aika paljon.

Ku kello aina lähestyy yöllä 12 rupee vanhempi väki meneen nukkumaan päin… kuten myös nää ihan pienimmäiset. Nuoriso jatkaa valvomista. Viimiset menee nukkumaan aamu seittemän, kaheksan aikaa ku mummot herää ylös.

Siel on oikeesti siistii… vaikkette te ”ei lessut” osaa sitä varmaankaan niin ajatella. Se kenttä on joka yö suviksien ajan täynnä nuoria. No empä mä enää rupee asiasta jaaritteleen. Ajatelkaa mitä haluatte asiasta. En mä siihen varmaan kuitenkaan voi mitenkään vaikuttaa.

Sellasta vaan oon kaverille sanonut et jos jotain kiinnostaa ni tulee itse paikalle suvareihi. Kyl siel on aina jonkun verran sitä porukkaa jotka ei oo lestadiolaisia. Aina sitä voi käyä kahtomassa paikkaa.

Sen mä kuitenki sanon et jos sinne joku tulee käymään ja sul on kauheet meikit päällä/värjätyt tai muuta ni saattaa saada joiltaki ihmisiltä katseita… kuten vanhoilta mummoilta jotka on niin pyhimyksiä… mut siitä ei kannata välittää. Nauraa vaik päin naamaa sellaselle.

Mun kaverit on ollu mun mukana suviseuroissa eikä ne oo meitsii ja ne on saattanu joskus vähän pitkiä katseita saada mut ei siitä kannata välittää. Mua oikee joskus hävettää ku jotkut on niin naurettavii et ne jää tuijottaa sellasia ihmisiä jotka saapuu suviksiin meikit päällä. Oon ite monesti mulkannu sellasia ihmisiä jotka jää tuijottaan meikattua/värjättyä päätä.. esim. mun kavereitten tuijottajia oon oikeen kunnolla mulkannu. Eipä siitä kannata välittää.

Se on vaa nii et jos joku vähä erilaisempi joskus saapuu johki ni kyllä se katseita saa. Ihan samalla tavalla ku sä menisit vaik ny talvella t-paidalla ton ulos ni kyl sä varmasti katseita saisit. Mut ei niistä kannata välittää.

Nii et oon jo kavareiden kaa ruvennu miettiin mitä sit Liperissä. Siistii!! Ja vielä se et suvareissa käy tosiaan kyllä paljon muitaki kuin meit ”positiivisii”!! Harvalla meistä on muuten koskaa jääny suvarit välii, ei niilläkää jotka on uskon kieltänyt.

*    *    *  

Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Crisy.

Lue myös:

SRK:n suviseurat Liperissä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis

JoP: Mitä uskovaisuus on?

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Paivamies: Suviseurat. Youtube-video 2008.

3 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, arvot, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, meikkaaminen, naisen asema, normit, nuoret, painostaminen, perhe, puhujat, sananjulistajat, seurat, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, tuomitseminen, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ystävyys

Ihan mukava kesäjuhlafiilis


”Jos on oikeus vaikkapa väittää, että Raamattu on totista Jumalan sanaa, pitää olla oikeus myös väittää vaikkapa, että ehkäisy tai tietty koru on syntiä. Onhan Raamatussakin nimittäin kohtia, joissa kehotetaan tappamaan muita ihmisiä tietyissä tilanteissa. Tähän verrattuna ehkäisyn tai varsinkaan korujen synnillisyys ei ole edes paha väite.” – Nimimerkki Aleksanteri.

Onko uskonvakaumus oikeastaan lainkaan itse valittu silloin, kun on syntynyt vanhoillislestadiolaiseen kotiin ja lapsesta saakka kasvatettu ”meikäläiseen” elämäntapaan, kysyy Aleksanteri kirjoituksessaan. Ihminen ei näet ole silloin itse ratkaissut liittymistään herätysliikkeeseen. Uskosta on tällöin oikeastaan mahdotonta erotakin, koska ei ole koskaan itse siihen liittynytkään.

Kirjoittajan mukaan lapsuudestaan saakka liikkeeseen kasvatettu ei ole itse tosiasiallisesti koskaan myöskään sitoutunut noudattamaan yhteisön normeja. Hän ei ole edes velvollinen sitoutumaan liikkeensä opetukseen, vaikka jatkaakin talostelua siionissa entiseen tapaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden häkellyttävään monimuotoisuuteen viittasi myös Helsingin Sanomien päätoimittajaksi hiljattain valittu Mikael Pentikäinen Kalevan haastattelussa. Hän harmitteli herätysliikkeensä yksiulotteista ja mustavalkoista imagoa. Muut ihmiset eivät ole oikein tunnistaneet vanhoillislestadiolaisuuden ”monimuotoisuutta ja ajattelun moninaisuutta”.

Aleksanterin ajattelu kulkee samoista lähtökohdista kuin Pentikäisen, edeten niin, että niissä tapauksissa, jolloin ihminen ei ole itse tietoisella päätöksellään koskaan vanhoillilestadiolaisuuteen liittynyt, tästä seuraa, että  hän ei ole yhteisön jäsenenäkään moraalisesti vastuussa oman herätysliikkeensä opetuksesta eikä siitä, miten se kohtelee jäseniään.   

Onko tämä nyt sitä etnistä vanhoillislestadiolaisuutta? Vastaavasti, jos ihminen on syntynyt romaniyhteisöön, tästä ei tietenkään seuraa, että hän yksilönä olisi vastuussa siitä, millaisia perinnäistapoja yhteisössä harjoitetaan. Yksilö tekee vapaasti omat ratkaisunsa ja valintansa siitä, mihin etnisen yhteisönsä tapoihin hän sitoutuu ja mitkä jättää huomiotta. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että hän lakkaisi olemasta identiteetiltään edelleen romani.

Lapsuudenuskovaisen etninen vanhoillislestadiolais-identiteetti on ehkä tulkittava niin, että  ihminen ei ehkä  olekaan ”kristitty” tai ”uskovainen” sanan syvällisessä,  henkilökohtaista kristillis-moraalista vastuuta tähdentävässä mielessä. Vanhoillislestadiolainen identiteetti saattaa sisältää esimerkiksi suviseurat ja vaikkapa alkoholittoman ja televisiottoman elämäntavan. Mutta mikään kristillis-moraalinen laki ei silloin ehdottomasti velvoita ihmistä esimerkiksi tarkastelemaan oman herätysliikkeen opetusta kristilliseltä tai vaikkapa eettiseltä kannalta.

Jotta siihen olisi eväitä, pitäisikö ehkä alkuun käydä vaikkapa evankelis-luterilaisen seurakunnan rippikoulu?

Opillisten tulkintojen arviointi on Aleksanterin mukaan itse asiassa mahdotontakin, sillä jokaisen uskonnollisen liikkeen oppi  koostuu hänen käsityksensä mukaan  vain yksittäisten ihmisten subjektiivisista mielipiteistä, vailla mitään suhdetta yhteisön kollektiiviseen opetukseen ja sen julkistamiin kantoihin Raamatun tulkinnasta. Siten ne eivät olisi millään muotoa yhteismitallisia ja punnittavia perusteluja uskolle. Aleksanterin mukaan loppupeleissä mikään mielipide ei ole toistansa oikeampi.

Vanhoillislestadiolaisuudesta keskusteltaessa onkin usein pääädytty samaan yksityisten mielipiteiden korostukseen. Tällöin vanhoillislestadiolaisuuden myönteiset puolet määritellään yhteisön ominaisuuksiksi  kun taas kiusalliset, ristiriitaiset ja kyseenalaiset ilmiöt johtuvatkin vain joidenkin yksittäisten ihmisten yksityisistä mielipiteistä eikä yhteisö ole niistä lainkaan vastuussa. Ja koska mielipiteitä maailmassa riittää, pelkästään niiden pohjalta  uskonkysymyksistä keskustelu on lähinnä naurettavaa ajanhukkaa.  (M. T.)

Seuraavassa Aleksanterin analyysi omasta suhteestaan vanhoillislestadiolaisuuteen.

Iloisia lapsia ja komeaa laulua suvareissa

Itse olen saanut varmaankin melko tyypillisen vl-kasvatuksen. En kuitenkaan ole koskaan liittynyt jäseneksi mihinkään lestadiolaisuus-nimiseen joukkoon tai järjestöön. Enkä myöskään ole liittynyt minkään rauhanyhdistyksen jäseneksi. En siis todellakaan aio myöskään erota vl-liikkeestä. Miten edes eroaisin, jos en ole liittynytkään?

En myöskään ole allekirjoittanut mitään sopimusta, jolla sitoutuisin noudattamaan jotain puhujainkokouksessa määriteltyjä elämänohjeita tai olemaan asioista samaa mieltä kuin rauhanyhdistyksen jäsenet keskimäärin. Kuten sanottua, en kai oikein edes voisi erota vanhoillislestadiolaisuudesta tällaisessa tapauksessa? Kenelle tästä erosta pitäisi ilmoittaa, Voittosen Olavilleko?

En myöskään mielestäni edistä hengellistä väkivaltaa käymällä joskus seuroissa kuuntelemassa puheen ja tapaamassa kavereita ja vaihtamassa tervehdykset (jos joku sanoo minulle Jumalan terve, vastaan yleensä samalla tervehdyksellä, vaikka tervehdys onkin minusta vähän oudolta kuulostava). Tai käymällä joskus syömässä maggaran suvareissa ja nauttimassa periaatteessa ihan mukavasta kesäjuhlafiiliksestä, johon sisältyy iloisia lapsia ja komeaa laulunveisuuta illalla suvariteltassa.

Uskonopilliset käsitykset ovat vain mielipiteitä, eivät toistansa ”oikeampia”

Ymmärrän sinänsä, että joku on sitä mieltä, että on väärin hiljaisesti hyväksyä esimerkiksi väite hoitokokouksen siunauksellisuudesta tai ehkäisyn ehdottomasta synnillisyydestä. Ja onhan se tietysti niinkin, että jos syön suvareissa makkaran, tulen makkarasta saatavalla voitolla avustaneeksi suviseurojen järjestämisessä ja siten tulen myös omalta osalta avustaneeksi edellämainittujen ja muiden vastaavien väitteiden ja mielipiteiden julkituomisessa.

Minusta on kuitenkin ihan oikein uskonnonvapauden nimissä, että lestadiolaiset (tarkoitan tässä SRK:ta) saavat järjestää seuroja ja tuoda julki omia mielipiteitään oikeasta ja väärästä ja oikeasta raamatuntulkinnasta ja mistä hyvänsä. Varsinkin kun ainakaan minulla ei ole oikeaan ja väärään liittyen mitään absoluuttisia totuuksia hallussa, pelkästään mielipiteitä ne minullakin on.

Toki SRK:laiset uskovat, että juuri se heidän mielipiteensä on parempi kuin muiden. Samoin toisaalta moni muukin uskoo oman mielipiteensä paremmuuteen. Loppupeleissähän mielipiteen paremmuuskin on kuitenkin vain mielipide.

SRK:lla on samat oikeudet kuin muslimeilla

Tärkein pointti on kuitenkin se, että on minusta ihmisten oma asia, menevätkö he vaikkapa suvareihin tai esim. muslimien kokoukseen ja erityisesti uskovatko he mitä suvareissa tai muslimien kokouksessa puhuva puhuja sanoo.

SRK:lla on oikeus järjestää tapahtumia siinä missä muslimeillakin ja kyllä minä voin vaikka tukea eri järjestöjä, jotta he saavat kertoa oman mielipiteensä, koska minusta on ihan jees, että ihmiset ilmaisevat mielipiteensä. Tarvittaessa myös puolustan mielipiteen vapautta. Kuulijat sitten voivat itse analysoida kuulemansa MIELIPITEET ja päättää uskovatko niihin.

Raamatussa kauheampaakin kuin korvakorusynti

Itse ainakin kuuntelen ihan mielelläni hyvin erilaistenkin uskontojen ja aatesuuntien edustajien ajatuksia mm. oikeasta ja väärästä tai hyvän elämän periaatteista.

Jos on oikeus vaikkapa väittää, että Raamattu on totista Jumalan sanaa, pitää olla oikeus myös väittää vaikkapa, että ehkäisy tai tietty koru on syntiä. Onhan Raamatussakin nimittäin kohtia, joissa kehotetaan tappamaan muita ihmisiä tietyissä tilanteissa.

Tähän verrattuna ehkäisyn tai varsinkaan korujen synnillisyys ei ole edes paha väite.

En ole ”oikea uskova” maailman kaikkien uskontojen kannalta

Jos joku kysyy minulta olenko lestadiolainen, kysyn yleensä ensin, että määritelläänkö lestadiolaisuus SRK:n jäsenyydeksi vai miten se määritellään. Jos kysyjä ei osaa antaa selkeää määritelmää, en silloin tietenkään voi myöskään vastata oikein mitään. Jos taas lestadiolaisuus on SRK:n jäsenyyttä, en ole lestadiolainen, koska en ole jäsen. Jos joku kysyy, että olenko uskomassa, vastaan yleensä esimerkiksi, että joo. Jos joku ei pidä minua uskovaisena, niin sitten ei.

Maailmassa on tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia uskontoja, joten on varmaankin itsestään selvää, että ei voi samanaikaisesti olla kaikkien uskontojen kaikkien edustajien mielestä oikealla tavalla uskova.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Aleksanteri.

Lue myös:

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Kuolemansynnit: onko rauhanyhdistys addiktatuuri

Crisy: …mite ihanaa suvareis on!

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!

Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Kadotettu hengellisyys

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

10 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, alakulttuuri, arvot, eettisyys, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, hoitokokoukset, identiteetti, ihmisoikeudet, itsesensuuri, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, leimaaminen, luterilaisuus, omatunto, opilliset kysymykset, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Ystäviä laidasta laitaan


Olen itse vl, ja halusin kirjoittaa tänne siitä että kyllä uskovaisen mielestä kaikki ihmiset on ihan yhtä arvokkaita, uskoivat ne mihin vain. Minulle on ihan sama esimerkiksi värjääkö joku toinen hiuksiaan vai ei, tai onko hän homo tai ei.  Ainakin minulla on ystäviä ihan laidasta laitaan. Mutta toki joidenkin kanssa ”menomestat” on erit, eli ei kaikkia asioita tule jaettua ”ei uskovaisen” kanssa.musiikki vl P

Sama kun minä en kiroile, ja jos joku kiroilee minun seurassa ja pyytää sitä minulta anteeksi, niin se on raivostuttavaa. Mulle on ihan sama, kuinka paljon joku kiroilee, ei minun edessä tarvitse esittää siveyden sipulia jos ei sitä ole. Minulle kelpaa kaikki ihmiset sellaisenaan kuin ovat.

Niin kuin Raamatussakin sanotaan, että vain Jumala tuomitsee elävät ja kuolleet, se ei ole minun tehtävä. Uskon vain omasta puolestani, enkä ajattele mihin muut ehkä joutuvat, se olisi väärin.

Meistä vl-uskovaisista ajatellaan monesti ties mitä… Ja meitäkin on varmasti moneen lähtöön, niin kuin kaikkia muitankin ihmisiä. Minä hyväksyn muutkin ihmiset, ja olen heidän kanssaan ystäväkin, ja toivon että minua ei leimattaisi uskonnon perusteella, vaikka sitäkin kyllä sattuu. Luulen että moni on samaa mieltä että leimaaminen on aina väärin, tekee sen sitten uskovainen tai ei-uskovainen.

(Ella)

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

6 kommenttia

Kategoria(t): elämäntapa, ihmisoikeudet, kiellot, leimaaminen, meikkaaminen, normit, suvaitsevaisuus, synnit, syrjintä, tuomitseminen, ystävyys