Blogisti Vuokko Ilola. (Kuva: YLE.)
Lempäälän rauhanyhdistyksen painostus- ja kiusaamisjutun pitkittyminen rikostutkintaan liittyvine käänteineen on herättänyt uudestaan julkisen huomion herätysliikkeen hoitokokous- ja ”sielunhoitomenettelyjä” kohtaan. Hengellinen väkivalta on edelleen vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vallassa oleva ”normaali” käytäntö.
Kotimaa-lehden nettisivuston kaikkein luetuin blogisti, vanhoillislestadiolaisuuden piirissä varttunut Vuokko Ilola on haastateltavana ev.lut. kirkon makasiiniohjelmanssa Horisontti sunnuntaina 14.4. klo 11 (kuunneltavissa Areenassa). Aiheena ovat herätysliikkeen hoitokokoukset.
Ohjelma uusitaan viikon kuluttua, 21.4. klo 18, ja siihen voi palata vielä nettikuuntelussa.
Ihmisoikeuskeskuksen asiantuntija Kristiina Kouros kommentoi ohjelmassa hoitokokouskäytäntöä ihmisoikeuksien ja Suomen lainsäädännön kannalta.
Ihmisoikeuskeskuksen asiantuntija-lakimies Kristiina Kouros. (Kuva: Johanneksenpoika.fi-sivusto.)
Kouros on rinnastanut vanhoillislestadiolaisuudessa harjoitetun yhteisöllisen painostamisen koulu- ja työpaikkakiusaamiseen. Niistä on tunnistettu täysin samantyyppisiä malleja ja toimintatapoja. Samoja kollektiivisen painostamisen menetelmiä käytetään itse asiassa monessa hengellisessä yhteisössä, ja pitkälle samantyyppisillä tavoilla.
SRK:n puheen-johtajan kaksois-viestintää
Tuoreessa haastattelussaan SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen väittää, että liikkeessä olisi tehty linjaus, ettei yksityisten ihmisten sieluntilaa käsitellä julkisissa tilaisuuksissa:
On hyvin tärkeätä, että jokainen voi tällaiseen seurakuntapäivään tulla uskonelämän rakentumiseksi niin, ettei tarvitse pelätä omien asioiden tulemista yleiseen tarkasteluun. Tästä lähtökohdasta käsin olemme vanhoillislestadiolaisuudessa varsin johdonmukaisesti yrittäneet hoitaa asioita niin, että säästyttäisiin tällaisista 70-luvun hoitokokousten kaltaisista ilmiöistä, joissa raja yksityisen ja yleisen tarkastelun kysymyksissä saattoi joissain tapauksissa hämärtyä, Voittonen toteaa. (Kotimaa24, 10.4.2013.)
Milloin ja mikä taho on tällaisen päätöksen tai linjauksen on tehnyt?
Millon tämä on viestitetty yhteisön jäsenille ja esim. rauhanyhdistyksen johtokunnille? Tiettävästi mitään tällaista käännettä ”Kristuksen kirkkolain” nykykäytäntöön ei ole tapahtunut.
On epäiltävissä, että Voittonen tarkoittaaa eräitä viimeaikaisia lausuntoja, joita sekä hän että muut SRK:n edustajat ovat hätäisesti antaneet mediassa, kun hoitokokouksia koskeva julkinen keskustelu on alkanut kiinnittää huomiota liikkeen painostaviin toimintatapoihin. Sen jälkeen taisi arkkipiispakin herätä?
Kun hoitokokousia koskeva yliopistollinen tutkimus Lapin yliopistossa oli käynnistynyt ja hoitokokousten menettelytavoista ja seuraamuksista käytiin jälleen keskustelua mediassa, SRK:n johtokunta päätti ilmoittaa:
Johtokunta pahoittelee esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä. (Päivämies 12.10.2011.)
Ilmoitus annettiin välittömästi sen jälkeen kun arkkipiispa ja SRK:n johto olivat kokoustaneet yhdessä.
Tällöinkään ei SRK:n johtokunta ei kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi tehdä mitään hoitokokousten tuhansien uhrien hyväksi.
Toimittajien tiedusteltua, mitä väärinkäytöksillä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, puheenjohtaja Voittonen on nimennyt väärinkäytöksiksi muun muassa julki- ja pakkoripit.
Hoitokokouksessa puhuteltavaa/syytettyä vaaditaan tekemään julkinen katumus ja parannus seurakunnan edessä, eli ripittäytymään ja pyytämään syntejään julkisesti anteeksi koko seurakunnalta.
Ev.lut. kirkossamme luovuttiin julkiripistä jo 1850-luvulla.
Hoitokokouksissa ihmiset joutuivat, ja joutuvat yhä tänä päivänä, useasti tilanteeseen, jossa heidän on toimittava vastoin omaatuntoaan ja pyydettävä julkisesti anteeksi ”syntejä”, joihin eivät itse koe syyllistyneensä, vain voidakseen päästä irti painostavasta tilanteesta, johon heidät on yhteisössä ajettu.
Ulossulkemisen ja sosiaalisen eristämisen pelko on suuri.
Hoitokokous-mallinen käytäntö siis jatkuu yhä edelleen rauhanyhdistyksissä, vaikka SRK:n puheenjohtaja pitää sitä ”väärinkäytöksenä”. Hoitokokous-sanan käytöstä on virallisesti luovuttu, mutta ei samoista menettelytavoista, painostamisesta, julkirippivaatimuksista jne.
SRK:n johtokunta halusi lisäksi erikseen korostaa vuonna 2011, että itse hoitokokousmenettelyssä se ei näe mitään sellaista, mikä asettaisi lestadiolaisen yhteisön erehtymättömyyden kyseenalaiseksi. Hoitokokousten seuraamukset, ihmisten kiusaaminen, painostus ja väkivalta, ovat johtokunnan mukaan aina vain joidenkin yksilöiden erehdyksiä.
Yhteisö koostuu yksilöistä, niin myös uskovien yhteisö. Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan. (SRK:n lehdistötiedote 12.10.2012., julkaisiin myös Kotimaa-lehden nettisivulla.)
Toisin sanoen, erittäin määrätietoisesti puhutaan edelleen vain yksittäisten ihmisten erehtymisestä eikä yhteisön erehtymisestä.
Yhteisöllinen väkivalta jatkuu
Mummuni heitettiin ulos lestadiolaisuudesta, kun hän ei uskaltanut mennä hoitokokoukseen, isoisälleni ei annettu synninpäästöä: ”väärin pyydetty”, vanhempani saivat noottia lukuvalinnoista ja kuorolaulusta, tuttavani joutui puhutteluun, kun käytti sunnuntaina lenkkareita (epäiltiin, että urheilusta oli tullut liian tärkeä harrastus). Näitä esimerkkejä on loputtomasti jo minun yksittäisen ihmisen lähipiiristä. Ja silti SRK puhuu sujuvasti hoitokokousten ikävistä puolista jokseenkin marginaalisina ilmiöinä. (Rebekka Naatus, blogikirjoitus Kalevassa 20.10.2011.)
Lapin yliopiston tutkijan, YTT Aini Linjakummun tutkimus on kuitenkin osoittanut, että hoitokokouksien opillisia ajatuksia ja käytännön menettelyjä kannatettiin liikkeen johdon tasolla 1970-80-luvulla yleisesti ja ainakin ulkonaisen yksimielisesti. SRK:n johtokunta ja toimisto osallistuivat myös aktiivisesti hoitokokousten käytännön toteutukseen.
Rauhanyhdistysten tai SRK:n johtokunnan menettelyissä ei johtokunnan mukaan siis ole ollut mitään kyseenalaista eikä anteeksipyydesttävää. Tiedotteessa ja haastatteluissa liikkeen johto puhuu aina epämääräisesti vain joidenkin yksittäisten ihmisten erehtymisestä, ei yhteisön johdon vastuusta. SRK ei ota vastuuta kokonaisuudesta, vääränlaisesta toimintakulttuurista, joka jatkuu liikkeessä yhä elinvoimaisena.
Yksityisen ihmisen sieluntilan ruotiminen suuressa julkisessa kokouksessa on johtokunnan mukaan yhä edelleen asiaankuuluva ja oikea toimenpide. Tai ainakin oli vielä vuonna 2011.
SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen korosti silloin Kalevassa (11.10.2011):
Hoitokokouksia sinänsä me emme pyydä anteeksi, vaan niissä sattuneita väärinkäytöksiä, jotka ovat aiheuttaneet ihmisille asioita, joita ei pitäsi tapahtua.
SRK:n johtokunta on ilmoittanut mediassa julkaistussa tiedotteessaan jo puolitoista vuotta sitten, että liike on luopunut hoitokokouskäytännöstä.
Näin ei todellisuudessa ole tapahtunut. SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen kertoi äskettäin Kotimaan haastattelussa, että herätysliikkeen kokouksissa ei käsitellä yksityisten henkilöiden sieluntilaa, mutta tämä ei pidä alkuunkaan paikkaansa.
Esimerkkinä Lempäälän rauhanyhdistys, jossa on jo vuosia vatvottu joidenkin tiettyjen henkilöiden hengellistä tilaa. Silmätikuksi voi joutua alkuaan hyvinkin mitättömästä syystä. Toinen julkisuudessa huomiota saanut yksityishenkilöiden hengellistä tilaa koskenut julkinen ”käsittely” oli liikkeen ensimmäisen naispuolisen papin Mari Leppäsen pappisvihkimyksen jälkeen Turun rauhanyhdistysellä järjestetty Leppästä ja erityisesti hänen puolisoaan koskenut henkilökohtaisen sieluntilan määrittely ja ”tuomio”. Tässäkin, samoin kuin Lempäälässä, aktiivisena toimijana oli paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunta, jonka menettelyä SRK:n johtokunta tuki.
SRK on edelleen jatkanut kaksoisviestintäänsä. Kun Leppäsen tapaus oli esillä keväällä ja kesällä, elokuussa SRK:n johto lausui jälleen Päivämiehen pääkirjoituksessa kauniita sanoja:
Kristittyinä ja kristittyjen yhteisönä sanoudumme irti kaikesta ruumiillisesta, henkisestä ja hengellisestä väkivallasta. (Päivämies nro 32, 10.8.2012, pääkirjoitus.)
Herätysliikkeen johto lähettää siis hoitokokousasiassa koko ajan kahta keskenään ristiriitaista viestiä. Voidaankin vain kysyä, mitä Voittonen tarkoitti puhumalla jälleen kerran muunnettua totuutta mediassa.
Painostaminen ja kiusaaminen jatkuu siis edelleen, kohdistettuna yksittäisiin uskovaisiin sekä heidän läheisiinsä.
Herätysliikkeessä moni vaikenee eikä ota ongelmakysymyksiä esiin ry:llä, koska kiistanalaisiin kysymyksiin puuttuminen ja omien mielipiteiden esittäminen johtaa vääjäämättä aina siihen, että joutuu puhutteluun ja hoitokokouksen kohteeksi. Koska omaa yhteisöä kuuluu pitää erehtymättömänä Jumalan valtakuntana, uskovaisen ensimmäinen sääntö on osoittaa kuuliaisuutta seurakunnalle.
Sanktioiden ja eristämisen asteita on useita. Voi joutua kokonaan suljetuksi liikkeen ulkopuolelle, voi joutua ”sidotuksi, tai ainakin menettää luottamustehtävänsä rauhanyhdistyksessä. Kaikki yhteisön sanktiot pyrkivät nujertamaan yksilön käsitykset ja mielipiteet sekä rajoittavat avointa keskustelua ja sananvapautta.
Pelko tukkii suut tehokkaasti.
Onkin jokseenkin erikoista, että vanhoillislestadiolaisuudessa kohdistetaan oman liikkeen sisäiseen kurinpitoon aktiivisemmat ponnistelut kuin siihen, että ulkopuolisia saataisiin käännytetyksi liikeken jäseniksi.
Kirkon vastuunkantajat ovat olleet toistaiseksi hämmästyttävän hiljaa kirkon sisällä toimivan herätysliikkeen vallankäytöstä, kiusaamisesta ja omista ”sielunhoito”-tavoista. Niihin kytkeytyy pahamaineiseksi muodostunut, omintakeinen maallikko-salarippioppi. Sen on todettu olevan sekä kirkkolain että maallisen rikoslain ja lastensuojelulain vastainen.
Nähtävästi kirkko pelkää SRK:ta, kun ei puutu kiusaamiseen
Vuokko Ilola painottaa radiohaastattelussa ev.lut.kirkkomme vastuuta. Hänen mukaansa vain sillä – piispoilla – on todellinen mahdolisuus puuttua kirkon sisäisen herätysliikkeen väkivaltaa. Tähän mennessä ”kirkko ei ole lotkauttanut korvaansa”. totesi Ilola.
Milloin kirkko kantaa vastuunsa ja puuttuu kiusaamiseen ja rikosten salailuun? On ilmeistä, että kirkko on neuvoton ja pelkää. Kirkko pelkää SRK:n valtaa.
Oulun piispa Samuel Salmi on kehottanut tekemään kantelun tuomiokapituille hoitokokouksesta, erityisesti mikäli ”hoitamiseen” osallistuu pappeja. Piispa on jättänyt toimeen tarttumisen uhrien niskoille, sen sijaan että olisi esinmerkiksi pyytänyt lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvilta papeilta kannanottoa asiasta, tai vaikkapa selvitystä näiden toiminnasta hoitokokouksissa.
Helsingin Sanomat 27.7.2011.
Asiallista, tutkittua tietoa liikkeen käytännöistä ja opetuksesta on runsaasti olemassa. Lapin yliopiston tutkija, YTT Aini Linjakumpu julkaisi hiljattain herätysliikkeen 1970-luvun hoitokokouksista laajasti huomiota herättäneen tutkimuksen Haavoittunut yhteisö (Vastapaino 2012). Ruohonjuuritason kokemuksia hoitokokouksista ovat kertoneet julkisuudessa esimerkiksi Vuokko Ilola ja herätysliikkeessä vaikuttanut maallikkopuhuja Heino Korpela, joka joutui hoitokokousprosessin yhteydessä erotetuksi liikkeestä jo 1970-luvulla.
Kristiina Kouros toimitti pari vuotta sitten yhdessä Susan Villan kanssa teoksen Iloisen talon kellareissa (Like 2011), jossa tarkastellaan etnisissä ja hengellisissä ryhmissä tapahtuvaa alistamista ja väkivaltaa. Äskettäin on lisäksi julkaistu kaksi uutta kirjaa hengellisestä väkivallasta: Aila Ruohon Päästä meidät pelosta (Nemo 2013), sekä Janne Villan Hengellinen väkivalta (Kirjapaja 2013).
Kirkolla alkaa olla viimeinen tilaisuus puuttua asiaan, jos se haluaa säilyttää uskottavuutensa yhteisönä, joka ei salli piirissään väkivaltaa, kiusaamista eikä painosustsa.
Kirkkomme kauniiden julistusten uskottavuus on pahasti murentunut.
Ilola: Hoitokokoukset vallanpitäjien työkalu
Kotimaa24-sivuston luetuin blogisti Vuokko Ilola puhuu Yle Radio 1:n Horisontti-ohjelmassa hengellisestä väkivallasta. Hän kuvaillee kuulijoille, millainen on vanhoillislestadiolainen hoitokokous ja kertoo, miten niiden muoto on vuosien varrella muuttunut.
Ilolan mukaan hoitokokouksista oli tullut lähinnä liikkeen vallanpitäjien työkalu, muun muassa naispappeuden hyväksyjiä vastaan. Hän lisää, että hengellistä valtaa on liikkeessä käytetty eri paikkakunnilla ja eri aikoina eri tavoin.
Ilolan mukaan hoitokokoukset jatkuvat yhä. Vallankäytön seuraamukset eivät ole johdonmukaisia eivätkä ”tasapuolisia”. Sama asia ei välttämättä aiheuta vl-uskovaisen joutumisen hoitokokoukseen johdonmukaisesti. Joku voi joutua julkiseen häpäisy- ja kuulustelutilaisuuteen asiasta, josta toista ei lainkaan aleta kurmuuttaa.
Ilola korostaa haastattelussa, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä nähdä hoitokokouksissa mitään väärää, joten ilmiöön puuttuminen olisi nyt lähinnä kirkon ja piispojen asia.
Valta turmelee – myös hengellisissä yhteisöissä
Ihmisoikeuskeskuksen asiantuntija, lakimies Kristiina Kouros kommentoi Horisontti-ohjelmassa asiaa ihmisoikeuksien ja Suomen lakien kannalta. Lainsäädännön näkökulmasta kyse on perusoikeuksien välisestä ristiriidasta, jonka toisella puolella on oikeus uskonnonharjoittamiseen.
Kouroksen mielestä uskonnollisen väkivallan tunnistamiseen ja poiskitkemiseen liittyvät samat ongelmat kuin esimerkiksi koulu- tai työpaikkakiusaamiseen. Ongelmat kulminoituvat usein ihmisten välisiin suhteisiin ja niihin on yhteisön ulkopuolelta vaikea ottaa kantaa.
Vanhoillislestadiolaisuudessa yhteisön kollektiivinen vallankäyttö nojautuu uskomukseen, että oma yhteisö on ”Jumalan valtakunta” ja yhteisön tekemät päätökset ovat erehtymättömiä. Hengellisiä auktoriteetteja ovat ennen kaikkea puhujat, jotka ovat vain miehiä, sekä SRK:n johtokunna jäseneet, hekin vain miehiä. Lisäksi valtaa käyttävät paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntiin valitut henkilöt, joiden joukossa saattaa olla myös naisia. Puhuteltvaksi ja ”hoidettavaksi” sekä ”sidotuksi” julistamisesta päättää tavallisesti rauhanyhdistyksen johtokunta.
Kouroksen mukaan yhteisöissä, joissa on voimakkaat yksilönvapautta rajoittavat säännöt, voi esiintyä pitkälle samankaltaisia ongelmia riippumatta siitä, mistä etnisestä, kulttuurisesta tai uskonnollisesta ryhmästä on kyse. Teoksessa kuvataan mm. vanhoillislestadiolaisuuden ja Jehovan todistajien piirissä käytettyäjä painostusmenetelmiä.
Ylen Radio 1:n ohjelmassa haastateltavana on myös kolme kautta Arkadianmäellä kansaa edustanut Kirsi Ojansuu-Kaunisto (vihr), joks opiskelee nykyisin teologiaa ja tähtää papiksi.Hän pohtii asiaa siltä kannalta, miltä kirkollinen vallankäyttö näyttäytyy lainsäätäjän, kansanedustajan, tehtävässä.
Horisontti, YLE Radio 1, Su 14.4. 2013 klo 11.00, uusinta su 21.4. 2013 klo 18.00. Kuunneltavissa YLEn Areenassa.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Kapu.
* * *
Lähde:
Kotimaa24:n blogisti kertoo hoitokokouksista radiossa. Kotimaaa24 13.04.2013.
Lue lisää:
Simo Alastalo: Kiusaamisasia esillä Lempäälässä – ”ulkopuolisilta ei pidä hakea apua”. Kotimaa24 9.4.2013.
Hoitokokous (Wikipedia)
Johannes Ijäs: Hoitokokouksia tutkiva: Anteeksipyynnössä hyvää ja huonoa. Kotimaa24 10.10.2011.
Johannes Ijäs: Kiusaamisesta kertonutta puolustanut Jumalan valtakunnan ulkopuolelle? Kotimaa24 12.4.2013.
Johannes Ijäs: Lempäälän kiusaamisasiassa kantelu valtakunnansyyttäjänvirastoon. Kotimaa24 12.4.2013.
Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pyytävät anteeksi hoitokokousten väärinkäytöksiä. Kotimaa24 9.10.2011.
Johannes Ijäs: Voittonen: Seurakuntapäiville on voitava tulla pelkäämättä. Kotimaa24 10.4.2013.
Vuokko Ilola: Analysoijia ja komentelijoita riittää. Blogikirjoitus, Kotimaa24 21.4.2015.
Vuokko Ilola: Kirveellä taivaaseen? Blogikirjoitus 10.4.2013.
Vuokko Ilola: Mannavellistä mykyrokkaan. Blogi, Kotimaa24.
Kapu: Lempäälän rauhanyhdistyksestä rikosilmoitus
Kristiina Kouros (toim.): Ilosen talon kellareissa.
Lempäälä-adressi (nettivetoomus väärinkäytösten rikostutkinnan puolesta).
Lestadiolaiset: 70-luvun hoitokokouksissa tehtiin hengellistä väkivaltaa. Helsingin Sanomat 10.10.2011.
Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko (Julkaistu Kalevassa 29.5.2010.)
Rebekka Naatus: Lestadiolaisuuden synkkä luku ei kauniilla sanoilla muuksi muutu. Kaleva 20.10.2011.
Nestori: Vanhoillislestadiolaiset kertovat hoitokokousten painostuksesta
Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”
Olli Seppälä: Antti Pentikäinen: ”Lestadiolaisuudessa esiintyy edelleen hengellistä väkivaltaa”
Valtakunnansyyttäjänvirasto saattaa käsitellä Lempäälän Rauhanyhdistyksen kiusaamistapauksen. Aamulehti 11.4.2013.
YLE A-Sudio: ”Yhtä veriset kädet ovat ehkäisijällä kuin abortin tekijällä”. Haastateltavina Sauli Karhu ja Vuokko Ilola. 19.9.2012.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Hoitokokousten jatkuminen on mahdollista siksi, että vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole avoimesti käyty keskustelua hoitokokouksista ja tuomittu niitä yksiselitteisesti vääriksi. Lempäälässäkin näköjään ihmisiä sidotaan ”väärän hengen” perusteella ja uskotaan, että joukolla on ”pyhä henki”. Asioita kyseenalaistavat otetaan tikun nokkaan ja jos he eivät syyllisty ja pyydä syntejään anteeksi, joutuu ulos laumasta.
Se että SRK myöntää niissä tapahtuneen toiminnan ja henkiopin osittain vääräksi, on askel parempaan suuntaan.
En löytänyt sivustolta palautelinkkiä joten ajattelin antaa palautteen tänne.
Joissakin artikkeleissa tällä sivustolla tekstin oikea reuna jää piiloon niin ettei koko tekstiä pysty lukemaan.
Näin esimerkiksi tuossa artikkelissa:
Minulla on Windows Vista ja käytän Microsoftin Internet-selainta.
Minä olen noin puoli vuotta sitten kirjoittanut sähköpostia Oulun tuomikapitulin sivuilla olevaan sähköpostin ei mitään vaikutusta !
Olen ollut hoidettavana kokouksessa,johon osallistui pastori.,kokous oli ihan kauhea ja johti minun eristämiseeni yhteisöstä.
Vuokko sanoo asiat niinkuin ne on, suoraan ilman venkoilua. Hoitokokoukset on Raamatun vastaisia ja rakkaudettomia. Maallikkopuhujat valitaan mielivaltaisesti sen mukaan kuka on liukaskielisin raamatun selittäjä, heidän on helppo manipuloitua vallankäyttäjiksi pienissä yhteisöissä. Pelko siitä että tulee lempatuksi ulos omine mielipiteineen pitää yhteisön sairautta yllä, ja sehän sopii Srk:lle, valtakoneistolle. Raha taitaa kuitenkin olla se suurin motiivi eikä Raamattu.
Oikeastaan erikoista, että ensimmäinen oikeustapaus vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäisestä väkivallasta on tulossa (jos on) vasta nyt. Ihmiset eivät luultavasti tiedä sitä, että Suomen lain mukaan on mahdollista tuomita oikeudessa korvauksiin myös uskonnon nimissä tapahtuvasta henkisestä pahoinpitelystä ja kiusaamisesta, josta on aiheutunut uhrille sairauksia tai muuta merkittävää haittaa.