Piispa: ”Perhesuunnittelu ei ole väärin Jumalan silmissä” – mutta rauhanyhdistyksellä se on synti

Espoon hiippakunnan piispa Tapio Luoma korostaa, että ”kristitty perhe, joka turvautuu perhesuunnitteluun, ei tee mitään sellaista, joka olisi väärin Jumalan silmissä”. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtajat eivät piittaa piispan näkemyksistä.

SRK:n puheenjohtaja Viljo Juntunen ja Espoon hiippakunnan piispa Tapio Luoma.

Ehkäisemättömyys on edellytys pääsylle iankaikkiseen elämään. SRK-lestadiolaisessa synnyttämispakossa on kyse lapsen hyväksikäytöstä hengellisessä mielessä, vanhempien taivaspaikan

Uskon opista lestadiolaisuudessa

Näin tavallisena ev.-luterilaisena maallikkona olen käsittänyt lestadiolaisesta opista, että ensinnäkään opilliset asiat ja kristinoppi kaikkineen ei ole heille tärkeää. 

Raamattua ei ole tapana lukea. Katekismustakaan ei aina tunneta, puhumattakaan, että tiedettäisiin laajemmin perusasiat luterilaisesta uskosta. Lestadiolaisuudessa tuntuisi olevan se yhteistä kirkon ulkopuolisten lahkojen kanssa, että on otettu kristinuskosta joitakin yksittäis-asioita mukaan. Niitten perusteella ihminen joko on tai ei ole lestadiolainen. Armo, usko ja pelastuminen on rajoitettu omaan liikkeeseen.

Oma kasteoppi

Ensinnäkin Jeesuksen kastekäskyllä ei ole merkitystä

Ja seurakunta vaikeni lasten kärsimyksistä

Tänään TV1 esittää palkitun elokuvadokumenttien tekijän Alex Gibneyn koskettavan dokumenttielokuvan Ja kirkko vaikeni. Elokuva paljastaa menetelmät, miten katolinen kirkko on käytännössä järjestelmällisesti suojellut lapsia hyväksikäyttäviä pappeja, niin että nämä ovat tekojensa paljastumisensa jälkeenkin voineet edelleen jatkaa lasten raiskaamista ja ovat päässeet yhä uusien lapsiuhrien kimppuun. [Ohjelma uusitaan la 6.7. klo 13.05, ja se on nähtävissä YLEn Areenalla noin kuukauden ajan.]

Yhtenä vakavimmista rikostapauksista elokuvassa kuvataan amerikkalainen katolinen pappi Lawrence Murphy, joka työskenteli Saint Johnin kuurojen sisäoppilaitoksessa Milwaukeessa vuosina 1950–1974. Hän valitsi uhreikseen kaikkein haavoittuvimmat: ne, joiden vanhemmat eivät osanneet viittomakieltä.

Milloin sielu tulee ihmiseen?

Jumala luo miehen ja naisen. – Giusto de Menabuoi (1320–1391).

Kristinusko opettaa, että ihminen on luomisen tulos. Jumala, tuo Ensimmäinen Taiteilija,  teki ”kuvan” eli oikeastaan veistoksen omasta itsestään muovaillessaan ihmisen maan tomusta.  Jumala, eli silloin Vanhassa Testamentissa Jahve, elävöitti sitten tämän hengettömän patsaan omalla hengityksellään, puhaltamalla keuhkot toimimaan. Näin ensimmäinen ihminen alkoi elää fyysisenä elävänä olentona.

Miten ihmiseen sitten tuli sielu? Kristinuskon piirissä on esitetty siitä kaksi keskenään erilaista käsitystä. Yhtäältä opetetaan, että Jumala luo ihmiselle sielun tämän siittämisen hetkellä. Vastustava käsitys taas opettaa ihmisyksilön sielun olevan olemassa jo ennen hedelmöitystä ja syntymää.

Sieluvarastosta vai Aadamin kautta?

Anna-Lea Mikkola on todennut, että vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä uskotaan kaikkien tai ainakin joidenkin ihmisten olevan olemassa jo ennen hedelmöitystä, ilmeisesti jonkinlaisina henkiolentoina, toisin sanoen jo ennen kuin ihminen on fyysisenä ruumiillisesti olemassa. Hän kirjoittaa:

Mara, teesit ja me

Mara on täällä tänään.

Tiesitkö, että keskustelulla, jota parhaillaan käydään vanhoillislestadio-laisuudessa ja minkä Martti Luther (1483-1546) käynnisti omassa katolisessa kirkossaan, on hämmästyttävän paljon yhteneväisyyksiä keskenään.

”Kirkon todellinen aarre on kaikkein pyhin evankeliumi Jumalan kunniasta ja armosta.” (Teesi nro 62.)

Aluksi Luther ei aikonut kyseenalaistaa katolisen kirkon oppia kokonaisuudessaan. Hän halusi vain poistaa muutamia epäkohtia

Puhujat, uudelleen avioitumisen kielto ja Lex Uljas

Puhujat päättivät vuonna 1973, että avioero ja eron jälkeen uudelleen avioituminen ovat syntiä. Rauhanyhdistyksellä kauan seurapuhujana toiminut nimimerkki Heino on muistellut, millä tavoin ratkaisuun silloin päädyttiin.

Silloin ensinnäkin varmistettiin, että lestadiolaispapit voivat vihkiä eronneita syyllistymättä itse syntiin uudelleen avioitumisen hyväksymisestä, joten he saattoivat edelleen jatkaa viranhoitoaan kirkossa.

Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Seksuaalirikoksissa on kyse nimenomaan vallan käytöstä, ei niinkään seksuaalisuudesta. Vallankäytön kohteena ovat erityisesti miesvaltaisen yhteisön naiset ja lapset, toteaa lastensuojelusta väitellyt tutkija, YTT Johanna Hurtig.

Hän johtaa Helsingin yliopistossa tutkimushanketta, jossa evankelis-luterilainen kirkko ja Ensi-ja Turvakotien liitto selvittävät uskonnollisten yhteisöjen piirissä tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Hyväksikäyttö on kirkossa ja sen herätysliikkeissä paljon luultua laajempaa. Erityisesti vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ilmenevät hyväksikäyttötapaukset ovat  nousseet tässä yhteydessä esiin (Kotimaa 22.4.2010, Helsingin Sanomat 1.5.2010). Uhreja on varovaisenkin arvion mukaan kaikkiaan ainakin yli sata. [Tutustu SRK:n johdon ”tunnustukseen” vuoden kuluttua tämän artikkelin julkaisemisesta, 7.4.2011.)

Lestadiolaisuuden kohdalla viime viikkoina on paljastunut yli kymmenen uutta tapausta. Syytteet ovat vakavia ja ulottuvat toistuvasta lasten raiskaamisesta seksuaaliseen häirintään, kuten  kosketteluun, toteaa Hurtig, joka pitää kirjaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäisistä hyväksikäyttötapauksista.

– Pidän yhtenä kriteerinä sitä, että jokainen tapaus voidaan sijoittaa jollekin paikkakunnalle, kertoo Hurtig.

Hän on tutkimuksen tässä vaiheessa tunnistanut liikkeen sisällä 34 tapausta, joista osa on tuomittu oikeudessa hyväksikäytöstä.  Seksuaalisen väkivallan uhreja on kaikkiaan yli sata. Osa tapauksista on tuoreita,  osa vuosien ja jopa vuosikymmenien takaisia.

– Esiin tulleiden tapausten valossa näyttää siltä, että uskonnollisissa yhteisöissä hyväksikäyttö on usein pitkäaikaista ja uhreja on monta, toteaa  Hurtig.  – Tämä on vain jäävuoren huippu, hän arvioi.

Helsingin Sanomat julkaisi 1.5.2010 yhden uhrin kertomuksen, Minnan tarinan. (Tommi Nieminen:  Hyväksikäytetty Minna: tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni).

Muita oikeudessa käsiteltyjä tapauksia: Espoo ja Pohjanmaa.

Uskosta tehtiin vaientamisen väline 

– Monien uhrien kokemus on että uskosta on tehty vallankäytön, vaientamisen ja uhrien kärsimysten ohittamisen väline, toteaa Hurtig.

– Lasten ja naisten on vaikea nostaa omia kokemuksia esiin, jos ne ovat uhkana miesten opetukselle, miesten luomille rakenteille ja miesten vallankäytölle. Jos lisäksi liikkeen opissa liitetään seksuaalisuuteen monia kieltoja, se on tavallista alttiimpi hyväksikäytölle.

Myös Kirkon perheasiain keskuksen johtaja Martti Esko toteaa, että mitä partriarkaalisempi (miesvaltaisempi) ja sulkeutuneempi yhteisö on, sitä todennäköisempää on, että hyväksikäyttötapauksia ei ilmoiteta poliisille. Uhrit jätetään yksin.

Myös keskustelussa katolisen kirkon piirissä paljastuneista hyväksikäyttörikoksista on tuotu esiin naisten heikko asema kirkossa ja sen yhteys hyväksikäyttörikoksiin. Tasa-arvoinen kirkko olisi myös kaikille turvallisempi kirkko.

Samaa voidaan sanoa myös vanhoillislestadiolaisuudesta, jossa naisen asema on heikko, koska yhteisön miesvaltainen sukupuolijärjestelmä rajoittaa ja määrittelee sen. Liikkeessä ei hyväksytä naista pappisvirassa, naiset eivät voi toimia maallikko-sananjulistajina eikä heitä valita SRK:n johtokuntaan. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä on valittu jonkin verran naisia luottamushenkilöiksi. Naisten valitsemisesta SRK:n johtokuntaan käytiin lyhyt keskustelu SRK:n vuosikokouksessa vuonna 2009, mutta se ei johtanut koskaan mihinkään.

Nuorempi teologipolvi ja muutamat akateemiset vl-naiset ehdottivat syksyllä 2010, että herätysliikkeessä sallittaisiin pappisvirka myös  naisille, mutta SRK:n puhujienkoous ja johtokunta torjuivat ehdotuksen.

Vain miesten hallitsemissa yhteisöissä erityisesti lasten ja naisten ihmisoikeudet voivat olla heikkoja, toteaa Johanna Hurtig.

Hurtig toivookin,  että kirkko seuraisi sen piirissä toimivia hengellisiä yhteisöjä tiiviimmin.

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset,  puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

Hyväksikäytön uhrien on itsensä usein vaikea nostaa keskusteluun rikoksia, sillä yleensä sisäänpäin kääntyneessä liikkeessä edellytetään lojaalisuutta sen maineelle enemmän kuin yksilön ihmisoikeuksille.

– Ja jos seksuaalisuuteen vielä liitetään monia kieltoja, se on tavallista alttiimpi perversioille, salaisuuksille ja asioista vaikenemiselle.

Tätä ei aina ymmärretä kun tuijotetaan erillisiä uutisia seksuaalirikollisista.

–Seksuaalisessa hyväksikäytössä on aina kyse vallankäytöstä. Tekijä ottaa valtaansa lapsen, joka ei tunne oikeuksiaan, oikeaa ja väärää, eikä siksi kykene uhmaamaan eikä torjumaan aikuista.

Vanhoillislestadiolaisuuden rippikäsitys altistaa lapset hyväksikäyttäjille ja johtaa rikoksista vaikenemiseen

– Uskonnollisissa yhteisöissä anteeksiantamusta voidaan käyttää väärin uhrien vaientamiseen ja tekijän suojaamiseen yhteiskunnallisilta oikeustoimilta. Voi syntyä virheellisiä käsityksiä, joiden mukaan kristitty on ikään kuin lain yläpuolella, kun sopii asioita Jumalan ja toisten uskovien kanssa, toteaa Martti Esko.

Kyse on kirkkolaissa määritellystä pappia velvoittavasta rippisalaisuudesta. Jos hyväksikäytetty uhri kertoo rikoksesta papille, ei ole itsestään selvää että pappi voisi tehdä asista ilmoituksen poliisille. Pappi saa kertoa ripissä tiedoksi saamaansa poliisille vain jos ripittäytyvä on suunnittelemassa rikosta.

Parhaillaan papin vaitiolovelvollisuudesta väitöskirjaa tekevä pastori Johannes Alaranta  viittaa samaan ongelmaan: hengellisyyden ja uskon  hyväksikäyttöön rikoksen salailussa. Vanhoillislestadiolaisuudessa ongelma on vielä tätäkin monimutkaisempi.

Lestadiolaisuuden omintakeinen rippikäytäntö ja käsitys myös maallikkosaarnaajia tai ketä hyvänsä ripin vastaanottajaa sitovasta vaitiolovelvoitteesta selittävät liikkeen pimeitä puolia eli pedofiliaa. Seksuaaliseen väkivaltaan syyllistynyt on saattanut kuitata tekonsa vain ripillä, joutumatta koskaan vastaamaan  rikoksestaan oikeudessa ja joutumatta hyvittämään mitään uhrin kärsimyksistä.

Kirkkolain mukaan mikä tahansa kahdenkeskinen kohtaaminen työhuoneen nurkassa ei kuitenkaan ole sielunhoidollinen rippikeskustelu, vaan se edellyttää nimenomaisesti järjestettyä, sovittua kahdenkeskistä tilannetta. Lisäksi lain mukaan rippisalaisuus sitoo vain pappia ja virassa toimivaa lehtoria.

Lestadiolaisuus poikkeaakin tässä selvästi ev.-lut. kirkon opetuksesta, sillä liike opettaa perinteensä mukaisesti, että kuka hyvänsä vanhoillislestadiolainen, mutta vain vanhoillislestadiolainen, voi toimia ripin vastaanottoajana, ja että ripissä kerrottuja syntejä koskeva salaisuus velvoittaa myös maallikoita,eli  ”tavallisia ihmisiä” ja maallikkosaarnaajia. SRK:n opetuksen mukaan hekään eivät saa kertoa ripissä kuulemistaan rikoksista viranomaisille.

– Ripin turvin yhteisön on mahdollista vaieta vakavistakin rikoksista. Ajatellaan, että selunhoitajan antaman synninpäästön jälkeen asiasta ei enää saa puhua.

Liikkeen rippikäsityksen mukaan anteeksi annetun synnin esiinnostamisesta uudelleen ja siitä eteenpäin kertomisesta  seuraa, että ko. synti siirtyykin omalle kontolle. Siitä siitä joutuu vastaamaan tuomiopäivänä, jos ei ripittäydy siitä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa rippisalaisuus on siis ehdoton ja sen rikkominen on näin sanktioitu:  rippisalaisuuden rikkominen voi johtaa taivaspaikan menetykseen. Tästä on seurannut, että hyväksikäytön uhrit on usein velvoitettu vaikenemaan eivätkä rikolliset ole joutuneet koskaan oikeudelliseen vastuuseen. [Menettelystä yksityiskohtaisemmin, ks. Alaranta ja Hurtig.]

Hyväksikäytöstä vaikeneminen on vanhoillislestadiolaiselle uhrille monella tavoin syvästi haavoittava kokemus.

Uhrille usko ja tuttu uskonyhteisö on ollut merkittävä osa elämää.  Alaranta toteaa, että juuri siksi onkin erityisen järkyttävää, että uhrilta on ensin viety seksuaalinen koskemattomuus ja ihmisarvo, ja sitten, rippiä hyväksikäyttämällä ja yhteisön vaikenemisella, häneltä vielä viedään luottamus elämänsä perustana olleeseen uskonvakaumukseen.

Arkkipiispa Jukka Paarma toteaa kirkkolakia toistaen, että pappien pitää rohkaista uhreja ottamaan omatoimisesti yhteyttä viranomaisiin ja ilmoittautumaan asian maallista oikeudenkäsittelyä varten.

Mikäli asianomainen ei näin toimi, papin on kerrottava ”hyvissä ajoin ja varovasti” asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.

– Rippisalaisuus murtuu vain, jos papille kerrotaan ripissä teosta, joka kuuluu yleisen ilmoitusvelvollisuuden piiriin, kuten törkeä lapsen hyväksikäyttö. Kirkkolaki nojaa tässä rikoslain kohtaan, jonka mukaan törkeät rikokset on ilmoitettava viranomaisille, toteaa kirkon lakimies kirkkoneuvos Pirjo Pihlaja. Ilmoitamisvelvoitteen laiminlyömisestä voi seurata maksimmissaan puoli vuotta vankeutta.

Törkeillä rikoksilla tarkoitetaan tekoja, joista laki määrää ankaria rangaistuksia, yleensä 10-12-vuotta vankeutta.

Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ei aina lueta törkeäksi rikokseksi, joten ei-törkeäksi määritellyn tapauksen kohdalla rippisalaisuus ei kirkkolain mukaan murru. Kirkkolain mukaan rippisalaisuus sen sijaan kuitenkin murtuu ei-törkeissäkin tapauksissa silloin, jos katsotaan että asiassa on rikos vireillä.

Kaiken kaikkiaan asia vaatii ripin vastaanottajalta oikeudellisen  lainsäädännön ja sen perustelujen tuntemusta.

Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen on  esittänyt tuoreen tulkinnan, jonka mukaan  jatkuva lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö vaatisi rippisalaisuuden murtamista.  Sen sijaan ripissä esille tulleita menneitä asioita pappi ei saa paljastaa.

Jääkin hieman epäselväksi, miten Häkkistä puolestaan olisi oikeastaan tulkittava. Kuinka jokin teko voidaan määritellä jatkuvaksi, jos sitä edeltäviä samoja tekoja ei ole luvallista ottaa huomioon ilmoituksessa? Upotaanko kirkkolain pykäissä saivarteluun ja samaan aikaan…  laps hankeen hukkuu, unhoittuu?

Häkkinen korostaa lisäksi, että  papin on tehtävä aina lastensuojeluilmoitus, kun hän saa syyn siihen seurakunnan kerhossa tai vastaavassa toiminnassa, joka eroaa selvästi ”sielunhoidollisesta kohtaamisesta”.

– Joillakin papeilla tuntuu olevan tästä asiasta epäselvyyttä.

Koska kirkkolain mukaan rippisalaisuus murtuu myös silloin, jos rikos on vireillä, tätä lainkohtaa voitaisiin ehkä tulkita niin, että lapsen hyväksikäyttäjän voisi paljastaa aina.

– Laki velvoittaa näissä tilanteissa, joissa rikos on estettävissä, viemään asian eteenpäin, toteaa Alaranta.

Perusteena on se, että lääketieteellisten tutkimusten mukaan pedofiilille on ominaista rikollisten tekojen  toistaminen. Hän yleensä jatkaa hyväksikäyttöä yhä uudestaan. Tämä tosiasia mahdollistaisi rippisalaisuuden murtamisen kaikissa lapsen hyväksikäyttötapauksissa.

– Pedofiililla rikos ei yleensä jää vain yhteen kertaan. Siksi asiasta voisi mielestäni ilmoittaa viranomaisille kaikissa tapauksissa, arvioi Alaranta. – Kaikenlaisen hyväksikäytön pitäisi itse asiassa olla yleisen ilmoitusvelvollisuuden piirissä. Aika lujasti saisi pinnistellä vaikenemisen kanssa, jos itse saisin tietooni lapsiin kohdistuvan hyväksikäyttötapauksen, Alaranta pohtii.

Kirkon työntekijälle kuuluu lastensuojelulain perusteella aina ilmoitusvelvollisuus, jos hän katsoo lapsen terveyden vaarantuvan, painottaa Alaranta. Hän toimii parhaillaan sihteerinä kirkon työryhmässä, joka valmistelee uusia vaitiolovelvollisuusohjeita seurakunnille. Hän kertoo kuulleensa lastensuojelun asiantuntijoilta, että kirkon työntekijät tekevät lastensuojeluilmoituksia vain hyvin vähän..

– Tämän voi selittää sillä että kirkon kerhoihin tulevat lapset ovat hyvistä piireistä – tai se karumpi selitys on, etteivät kirkon työntekijät yksinkertaisesti tee ilmoituksia vaikka olisikin aihetta. Pelätään ottaa vastuuta, tai on puutteita ammattitaidossa eikä tilanteessa osata toimia, kertoo johannes Alaranta. Hän myöntääkin, että kirkon tulisi vahvistaa työtekijöidensä osaamista.

– Tässä on koulutuksen paikka. Kirkon pitää koulutuksen avulla selventää työntekijöille tilannetta. heitä tulee kouluttaa pitäisi myös lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.

Oikeusministeri Tuija Brax toteaa Helsingin Sanomissa 9.5.,  että  rippisalaisuuden ehdottomuus on ongelmallinen lastensuojelun näkökulmasta.

– Lapsi tarvitsee suojaa, ja tällainen ajatus [vaikenemisesta] on millään perusteella hyvin vaikeasti nieltävissä, ilman että ryhdytään mihinkään toimenpiteisiin, Brax sanoo.

Alaranta muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa lisäksi, että ilmiannon voi tehdä poliisille myös nimettömänä netissä tai puhelimella.

Kymmentä vanhoillislestadiolaista saarnaajaa epäillään hyväksikäytöstä

Tutkija Johanna Hurtigin tutkimushanke koskee lasten seksuaalista hyväksikäyttöä nimenomaan lestadiolaisten rauhanyhdistysten piirissä sekä Jehovan todistajien ryhmässä, mahdollisesti muissakin pienemmissä ryhmissä.

Noin kymmentä vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä saarnaajana toiminutta epäillään hyväksikäytöstä. Hurtigin mukaan lisäksi tiedossa on ainakin yksi tapaus, jossa hyväksikäyttäjä oli lestadiolaispappi.

– Puuttuminen hyväksikäyttötapauksiin on erityisen vaikeaa, jos väärintekijä on yhteisössä hengellisessä auktoriteettiasemassa, sanoo Johanna Hurtig.

Papeilla ja maallikkopuhujilla on rauhanyhdistyksellä suvereeni asema. He ovat arvostettuina Raamatun tuntijoina ja opillisina vallankäyttäjinä riviuskovaisten kritiikin yläpuolella. Paikalliset rauhanyhdistykset valitsevat ja nimittävät maallikkopuhujat, joista SRK (Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry.) pitää rekisteriä.

Lestadiolaisessa yhteisössä ilmenneissä hyväksikäyttötapauksissa on useimmiten kyse siitä, että sukuun kuuluva mies käyttää lasta hyväksi, toteaa lakimies ja itse vanhoillislestadiolainen, poliisipäällikkönä toiminut  Esa Koukkari Oulusta. (Erään 7-vuotiaana oman isän raiskaamaksi joutuneen kertomus täällä.)

Viimeksi kuluneen vuoden aikana on hyväksikäytöstä tuomittu kuusi liikkeessä toiminutta miestä. Osa tuomioista on ollut pitkiä 8–12 vuoden vankeusrangaistuksia, mikä kertoo erittäin törkeistä seksuaalirikoksista, kuten raiskauksista.

Useat uhrit ovat ottaneet  henkilökohtaisesti yhteyttä Johanna Hurtigiiin ja kertoneet kokemuksistaan. Hurtig arvioi, että yhteydenoton on  tehnyt helpommaksi se, että hänellä itsellään on vanhoillislestadiolainen herätysliiketausta.

Osa nyt esille tulleista tapauksista on jo vanhentuneita, osa niin tuoreita, että hänen arvionsa mukaan viidelle miehelle voisi seurauksena olla vankeustuomio.

– Uhrit tarvitsevat jonkun, joka kuuntelee heitä.  Ongelma on juuri siinä, että heidät jätetään yksin, toteaa Hurtig.

Sellainenkin tapaus on tullut vastaan, että ilmoituksesta huolimatta poliisi on jättänyt tutkimatta tapauksen. Ja useimmista hyväksikäyttötapauksista on jo kulunut niin kauan aikaa, että ne ovat rikosoikeudellisessa mielessä vanhentuneita eikä syyllisiä saada enää vastuuseen. Mutta näissäkin tapauksissa tarvittaisiin joku, joka kuuntelisi uhria.

Suuri riski on niissä liikkeissä, joissa valta ja seksuaalisuus on sotkettu tiiviisti yhteen, epäterveeksi vyyhdeksi, ja joissa avoin keskustelu ongelmista on vaikeaa, kuten esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa. Juuri se lisää alistamisen riskejä ja luo otollisen toimintaympäristön pedofiilille.

Seksuaalinen hyväksikäyttö nostaa esiin liikkeen muitakin ongelmia

Seksuaalisuuden ja vallan sairas liitto ilmenee siinä, että vanhoillislestadiolainen liike kontrolloi jäsentensä seksuaalisuutta kielloilla, joita nimitetään ”seurakunnan neuvoiksi”. Vanhoillislestadiolaisuudessa on vielä katolilaisuuttakin tiukempi seksuaalisuuden kontrolli. Seurauksena  avioliitto on kieroonnutettu valtasuhteeksi, jossa naiselle ei sallita esimerkiksi oikeutta hallita omaa ruumistaan eikä harkita, milloin haluaa tai haluaako tulla raskaaksi. Uusin SRK:n kannanotto ehdottomasta ehkäisykiellosta julkistettiin viime vuonna.

Seksuaalisuuden kontrolli ilmenee myös kiellossa avioitua uudestaan mahdollisen evioeron jälkeen sekä kiellossa avioitua liikkeen ulkopuolisen kanssa (eksogamia).

Ei siis ole mikään ihme, että lestadiolaisuuden piirissä ihmisten valtapyrkimykset saattavat ilmetä  myös lapsiin ja naisiin kohdistuvina seksuaalirikoksina. Vaikenemisen ja salailun ilmapiiri tarjoaa myös houkuttelevan pelikentän pedofiilille, eritoten jos tämä on saavuttanut arvostetun aseman yhteisössä.

– Tällaiset tapaukset heikentävät myös yhteisöön kuuluvien luottamusta omaan yhteisöön. Nämä ovat pelottavia asioita ja johtavat helposti torjuntaan, vaikenemiseen ja asioiden ohittamiseen, vaikka erikoista tarvetta uhrien kuormittamiseen tai ilmiöiden peittelyyn ei olisikaan, toteaa Hurtig.

–  Asiasta on voitava puhua uhrien auttamisen ja ennaltaehkäisyn vuoksi. Puhuminen on tärkeää myös siksi, että tällaiset tapaukset nostavat yhteisöistä, niiden toimintakulttuurista, hengellisestä opetuksesta ja vallankäytön mekanismeista piirteitä, joita on muuten vaikea tavoittaa ja ottaa tarkasteluun, toteaa Hurtig.

Vanhoillislestadiolaisuus  kuin valtio valtiossa – liian itsenäinen asema kirkossa johtanut ihmisoikeusloukkauksiin

Hurtig pitää todennäköisenä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien perustoiminnassa tilanne lasten seksuaalisen hyväksikäytön suhteen on parempi kuin pienemmissä uskonnollisissa yhteisöissä kirkon sisällä ja sen ulkopuolella.

– Kirkko on isompi, heterogeenisempi ja avoimempi – se ei ole sillä tavalla sulkeutunut yhteisö kuin esimerkiksi herätysliike voi olla. Kirkossa surraan sitä, ettei siellä synny sellaista yhteisöllisyyttä kuin herätysliikkeissä. Mutta tällaisissa vaikeissa asioissa se onkin hyvä asia!

Se suojaa ihmisiä yksilönoikeuksia koskevilta loukkauksilta. Kirkossa ei pääse syntymään esimerkiksi omia epävirallisia asioiden käsittely- ja ”tuomioistuimia”, joissa vaikeita asioita hoidetaan vain yhteisön sisällä, ilman yhteiskunnan virallisia toimenpiteitä.

Hurtig nostaa esiin kirkon ja herätysliikkeiden välisen suhteen ja perää kirkolta tämänhetkistä suurempaa vastuunottoa sen sisällä elävien uskonnollisten yhteisöjen suhteen.

– Herätysliikkeillä voi mielestäni tänä päivänä olla kirkossa liiankin suuri autonomia. Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin.

Vanhoillislestadiolaisuus on ollut kuin valtio valtiossa, toteaa myös lastensuojelun tutkija, YTM Kaisa-Elina Hotari Tampereen yliopistosta.

Hän otaksuu, että tässä herätysliikkeessä on erilainen käsitys yksilön rikosoikeudellisesta vastuusta kuin muilla suomalaisilla.

Tähän viittaa se, että jopa  lapsiin kohdistuneita seksuaalisia hyväksikäyttörikoksia ei ole saatettu viranomaisten tietoon, sillä perusteella että asiassa on tapahtunut anteeksi antaminen ja hengellinen sovitus.

– Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen. Uhria syyllistetään ja tämän kärsimystä pidetään  haluttomuutena antaa hengellisesti anteeksi hyväksikäyttäjjälleen, Hotari toteaa.

Myös lestadiolaisen yhteisön sulkeutuneisuus on  tukenut vaikenemista liikkeen pimeistä puolista.

Lisäksi luterilaisen kirkkomme piispat ovat pesseet kätensä herätysliikkeen asioista ja korostaneet liikkeen itsenäistä asemaa. Liikkeen vaikutusvalta on varsin huomattava evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja samoin muualla yhteiskunnassa, kuten talouselämässä ja politiikassa.

Samaan aikaan tässä itseään kirkkomme ytimeksi nimittävässä yhteisössä on tapahtunut vuosikymmenien mittaan räikeitä ihmisoikeusloukkauksia.

– Peräänkuulutan yhteistyötä ja läpinäkyvyyttä kirkon ja herätysliikkeiden välille. Kirkon tulisi aktiivisemmin seurata ja arvioida, miten ihmisoikeuksiin ja lastensuojelukysymyksiin liittyviä asioita hoidetaan herätysliikkeissä, toivoo Johanna Hurtig.

Ihmisoikeuskysymykset eivät ole herätysliikkeiden sisäisiä asioita.

 Yksilön puuttuvat oikeudet  johtavat ongelmiin – ”yhteistunto” omantunnon tilalla

Yhtenä suurimpana suljettujen yhteisöjen ongelmana Hurtig pitää yksilön heikkoa asemaa.

– Suljetuissa yhtei-söissä yksilöllisyys voidaan nähdä itsekkyytenä, eikä omien oikeuksien perääminen ole kulttuurisesti sopivaa, toteaa Johanna Hurtig.

Hurtigin havainto pitää paikkansa. Yksilö on opetettu ajattelemaan ensi sijassa yhteisön etua ja olemaan lojaali kollektiiville.

Tätä osoittaa havainnollisella tavalla se, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on viime vuosina ryhdytty mitätöimään yksilön omantunnon merkitystä.

Sen  tilalle on nostettu uusi käsite ”yhteistunto”, jota opetetaan jo pienille lapsillekin pyhäkoulussa ja raamattuluokissa. Sillä tarkoitetaan seurakunnan kollektiivista omaatuntoa, jota pidetään erehtymättömänä. Käytännössä se ilmenee ”seurakunnan neuvoina”, joita yksilöllä ei ole lupa kyseenalaistaa.

Yksilön on osoitettava julkisuudessa lojaalisuutta liikkeelle. Edellytetään että rauhanyhdistyksen ulkopuolella on vaiettava ikävistä asioista. Yhteisen rakkauden ja edun nimissä. ”Ei saa jättää laittajalle sijaa.”

Tällainen yhteisökulttuuri on luonut ilmapiirin, jossa ei aina mielellään haluta tai rohjeta tehdä ilmoitusta viranomaisille esimerkiksi lastensuojelutapauksissa.

Valta ylläpitää itse itseään

Kuten Päivämiehen viimeaikaisista kurinpitokirjoituksista paljastuu, sisäänpäin kääntyneessä liikkeessä korostuu juuri valta. Siitä ei lakata muistuttamasta, varsinkin jos rivijäsenistössä on herännyt pientäkin kritiikinpoikasta.

Esimerkiksi taas hiljattain Päivämiehessä julkaistiin kirjoitus, jossa todisteltiin, miksi “Jumalan sanan perusteella” valta liikkeessä täytyy ja voi kuulua vain miessukupuolelle. SRK:n nykyjohto ei salli, että SRK:n johtokuntaan valittaisiin vihdoin myös naisia. Visio, josta on ollut puhetta varsinkin kaksi-kolmikymppisten sukupolvessa.

Valta on keskitetty johdolle, joka määrää miten on ajateltava. SRK:n johtokunta ylläpitää ja täydentää itse itseään. Johtokunnasta on tehty elinikäinen klubi, joka korostaa  joka käänteessä rivijäsenten “kuuliaisuutta” ja “tottelevaisuutta”.

Tätä valtaa ei ole kenenkään lupa kyseenalaistaa. Vedotaan johonkin muka Jumalan asettamaan ”Jumalan valtakunnan huoneenhallitukseen”. SRK:n johtokunta, puhujienkokous, puhujat, miehet. Tämä on vanhoillislestadiolaisuuden sisäisen vallan keskus.

Alinta kastia ovat naiset ja lapset.

Tällaisen sairaan uskonnollisuuden tunnistaa juuri, siitä että johto korostaa valtasuhteiden muuttumattomuutta.  Sen tunnistaa kuuliaisuusvaatimuksista. Säännöllisin väliajoin annetaan ulos lausunto, jossa muistutetaan tottelemisesta ja kuuliaisuudesta. Tuntuuko tutulta.

Internetin ansiosta suljettujen, hierarkkisten ja luonnollista seksuaalisuutta tukahduttavien liikkeiden sisällä tapahtuva mielivalta ja alistaminen tulevat askel askeleelta julki.

Katolinen kirkko on osoittautunut julmaksi systeemiksi. Uhrit ovat saaneet rohkeutta nostaa rikokset esille. He rohkenevat vaatia hyvitystä. Maailmanlaajuinen julkisuus on tekenyt aiemmin onnistuneet vaientamisyritykset mahdottomiksi enää nykyaikana.

Seksuaalinen hyväksikäyttö on koko kirkon ongelma. Näyttää siltä että vanhoillislestadiolaisuudessa se kohdistuu erityisesti lapsiin.

– Lapsiin kohdistuvista rikoksista puhuminen on tärkeää lasten suojelemiseksi, toteaa Kaisa-Elina Hotari.

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Lähteet:

Herätysliikkeissä useita hyväksikäyttötapauksia. Kotimaa 22.4.2010.

Virpi Hyvärinen: Lasten oikeuksia valvottava tarkemmin. YTT Johanna Hurtigin haastattelu. Kirkkotie  5/2010, s. 8 – 9.

Vuokko Ilola: Puolison valinta, arvomaailma ja Päivämies. Kotimaa24 25.6.2018.

Katja Kuokkanen: Mitä kirkon pitäisi tehdä hyväksikäyttäjälle? Helsingin Sanomat 4.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeri Tuija Brax muuttaisi kirkkolakia lasten turvaksi – pedofiili ei saisi lain suojaa. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Katja Kuokkanen: Brax: Kirkko ei saa piilotella ripin takana. Helsingin Sanomat 9.5.2010.

Katja Kuokkanen: Papilla on ripissä Jumalan korvat. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Tommi Nieminen: Syntisten piiri. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D1-2.

Tommi Nieminen: Hyväksikäytetty Minna – Tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla.)

Tommi Nieminen: Ainakin sataa käytetty seksuaalisesti hyväksi Suomen valtakirkon suojissa. Helsingin Sanomat 1.5.2010.

Esa Juntunen: Rippisalaisuus jarruttaa hyväksikäytön paljastumista. Helsingin Sanomat 3.5.2010, A  3, A 5.

Staffan Bruun: Kyrkan kartlägger sekternas offer.  Haastateltavina YTT Johanna Hurtig, piispa Seppo Häkkinen ja Kirkon perheasiainkeskuksen johtaja Martti Esko.  Hufvudstadsbladet 22.4.2010. (Kuva: Tor Wennström.)

Lue ja kuuntele lisää aiheesta:

Konttorin kuulumisia. Päivämies 15/2010.

Johannes Alaranta: Maallikkosalaripin harhaoppi

Johannes Alaranta: Ripin nk. ”olemus”

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Johannes Ijäs: Lestadiolaisvaikuttaja tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen. Kotimaa 24 12.3.2011.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuus muutoksen edessä

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Seurat eri rauhanyhdistyksillä viikoittain: yhteystiedot

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Kymmenet hyväksikäytetyt lähestyneet kirkkohallitusta. Turun Sanomat 20.4.2010.

Kymmenet seksuaalisen hyväksikäytön uhrit lähestyneet kirkkohallitusta. Helsingin Sanomat 20.4.2010

Goman, Antti: SRK: Pohjoisessa tuore pedofiliaepäily. Kaleva 2.5.2010.

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Väyrynen, Leo: Kuuliaisuus Jumalan äänelle.  Päivämies 15/2010.

Kuokkanen, Katja: Vanhoillislestadiolaiset: Lasten hyväksikäyttö on tuomittavaa. Helsingin Sanomat 16.2.2010.

Laki on yksiselitteinen: rippisalaisuuden voi murtaa. Johannes Alarannan haastattelu. Yle Turku 4.5.2010.

Katolisen kirkon Sydneyn apulaispiispa Geoffrey Rob : Pedofiliaskandaalin syynä naisten pieni rooli kirkossa.

Leena Sandström: Ruumis häväisty, mieli särjetty. Helsingin Sanomat 10.5.2010. (Painetussa lehdessä laajempana.)

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Outi Salovaara: Miehet päättävät – naiset kärsivät

Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?

Pihla Tiihonen: Rippisalaisuus suojaa yhä pedofiilia. Kirkko & Kaupunki 27.8.2007.

Rippisalaisuus voi estää hyväksikäytön paljastumisen. Iltalehti 3.5.2010.

Piispa Juha Pihkala: Julkisuus auttaa hyväksikäytön käsittelyä. YLE 1, Horisontti, 3.5.2010.

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

SRK:n johto ja puhujienkokous ovat järjestelmällisesti kiistäneet hoitokokousten vuosia kestäneen hengellisen väkivallan ja alistamisen aiheuttamat kärsimykset ihmisille.

SRK on lisäksi ilmoittanut, ettei asiaa ole tarpeen edes selvittää, huolimatta lukuisista tähän viittaavista vetoomuksista, joita sille on osoitettu sekä liikkeen sisältä että ulkopuolelta.

Tunnetuimpia selvityksen kannattajia ovat esimerkiksi  Espoon piispa  Mikko Heikka, Oulun yliopiston historian professori , FT Jouko Vahtola ja Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori, TT Jouko Talonen, jotka  ovat esittäneet toivomuksen, että hoitokokousajan tapahtumista on syytä tehdä riippumaton selvitys.

Uhrien kärsimyksen mitätöinti ja väkivallan peittely

SRK on syyllistynyt hengellisen väkivallan harjoittamiseen ja tapahtumien peittelemiseen sekä uhrien kärsimysten mitätöintiin. Tähän tulokseen tulee varmasti jokainen, joka perehtyy hoitokokousaikoja kokeneiden vl-ihmisten muistelmiin ja lausuntoihin, lehtikirjoituksiin ja muihin dokumentteihin sekä asiasta vuosia käytyyn kansalaiskeskusteluun. On huomattava, että tapahtumakokonaisuudesta ei ole olemassa kattavaa tieteellistä tutkimusta.

Sen sijaan käytettävissä on useita SRK:n johdon sekä puhujienkokousten lausuntoja.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko jakaa saman syyllisyyden: se on välinpitämättömyydellään yhtälailla syyllistynyt  piirissään harjoitetun laajamittaisen  väkivallan ja alistamisen hyväksyntään, peittelyyn ja uhrien kärsimysten mitätöintiin. Tästä kirkko on vastuussa.

Kirkon piispat eivät ole estäneet kirkon jäseniin vuosikausia kohdistettua painostusta, alistamista ja väkivaltaa eivätkä vaatineet siitä selvitystä.  He eivät ole tehneet niin, vaikka useat kirkon palveluksessa olevat henkilöt ovat käytännössä osallistuneet alistamiseen ja väkivaltaan. Kirkko on jättänyt hoitamatta sille työnantajana kuuluvan vastuunsa.

Omassa strategiassaan kirkko on sitoutunut ihmisoikeuksien noudattamiseen ja väkivallattomuuteen, mutta se ei ole noudattanut omia periaatteitaan vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kohdalla.

Ensimmäinen kirkon virallinen puheenvuoro asiaan puuttumiseen (sitten arkkipiispa Mikko Juvan yritysten 80-luvun alussa) oli arkkipiispa Jukka Paarman vetoomus puheessaan Oripään suviseuroissa kesällä 2009. SRK:n edustajat eivät ole ainakaan julkisesti vastanneet arkkipiispan vetoomukseen.

SRK:n edustajat, puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki, ovat ilmoittaneet julkisuudessa, ettei selvityksen tarvetta ole, ei myöskään syytä julkiseen anteeksipyyntöön.

Peittely tuli kalliiksi katoliselle kirkolle

Uskonnollisen väkivallan, alistamisen ja tuhansille ihmisille aiheutetun kärsimyksen peittely ja mitätöinti ei ole asia, josta mikään yhteisö voi nykyaikana päästä kuin koira veräjästä.

Maailmanlaajuinen katolinen kirkko ja sen mukana ”erehtymätön” paavi ovat joutuneet yhä syvemmälle epäillyksi tietoisesta rikosten peittelystä. Eri puolilla maailmaa on paljastettu yhä uusia seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia, joihin katoliset papit ovat syyllistyneet.  

Itse rikollisten tekojen lisäksi koko katolisen kirkon luotettavuutta murentaa  se, että hyväksikäyttäjien esimiehet ja piispat ovat peitelleet näitä rikoksia järjestelmällisesti. Tämä epäily on ulottunut nyt jopa Sanctus Sanctissimukseen, paavi Benedictus  XVI:een asti.

Jo tähän mennessä hyväksikäyttörikokset ja niiden peittely ovat tulleet katoliselle kirkolle erittäin kalliiksi myös aineellisesti. Katoliset seurakunnat ovat joutuneet maksamaan Yhdysvalloissa ja Kanadassa oikeusistuimen langettamia vahingonkorvauksia tähän mennessä 2,6 miljardia dollaria. On uutisoitu jopa seurakuntien konkursseista tämän takia. Irlannissa korvaukset ovat olleet tähän mennessä 1,1 miljardia euroa.

SRK:n johtokunta jatkaa edelleen väkivallan salailua

Tapahtumien käsittelytapa katolisessa kirkossa, peittely ja salailu viimeiseen asti, vertautuu SRK:n valitsemaan linjaan sen piirissä harjoitetun väkivallan ja alistamisen käsittelyssä. SRK:n kohdalla on kyse ainakin ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden loukkauksista (fokusoitu analyysi edellyttää tapahtumien selvittämistä perin pohjin sekä juridista asiantuntemusta).

SRK:n johto on ilmoittanut, että sillä ei ole syytä käynnistää selvitystä tapahtumista. Uhrien kohtalosta, kärsimyksistä tai hyvityksestä  SRK:n johto ei ole ollut myöskään huolissaan.

SRK on lisäksi painottanut, että hoitotoimia toteuttaneet puhujat ja muut vastuuhenkilöt, jotka olivat mahdollisesti syyllistyneet väkivaltaan ja alistamiseen,  ovat ”hoitaneet asiansa” eli ilmeisesti pyytäneet jossakin yksityisesti (?) anteeksi menettelyään.

Kirkon ja uhrien kannalta on kysyttävä, onko SRK:n kuvaama rikkomusten selvittäminen riittävä ja uskottava niiden kummankin näkökulmasta.

SRK:n edustajien lausunnoista ei käy ilmi, millä tavoin asioiden hoito ja anteeksipyyntö on käytännössä toteutettu, kun liikkeestä syyttä ulos heitetyt kristityt eivät näitä anteeksipyyntöjä tunne.

Ovatko asianomaiset todellakin korjanneet rikkomuksensa joidenkin tai kaikkien uhreiksi joutuneiden henkilöiden kanssa henkilökohtaisesti, vai tarkoittavatko SRK:n johto ja puhujat,  että ko. henkilöt ovat ”hoitaneet asiat” jollakin lailla keskenään, SRK:n johtokunnassa tai esimerkiksi puhujienkokouksessa ”veljellisesti”?  Tämä ristiriita ja epäselvyys jättää SRK:n lausunnot epäluotettavaan valoon.

SRK:n johtokunta ja nykyinen palkattu johto ovat osoittaneet suorastaan häikäilemätöntä piittaamattomuutta sivuuttaessaan hoitokokouksien uhreiksi joutuneiden ihmisten psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset kärsimykset.  SRK ei ole tehnyt elettäkään selvittääkseen näitä tapahtumia, auttaakseen alistamisen uhreja eikä  pyytääkseen anteeksi heiltä.

SRK:n nykyinen johtokunta luonnollisesti vastaa väkivallan selvittämisestä  ja jälkien korjaamisesta.  Toistaiseksi se on tehnyt parhaansa vain salatakseen SRK:n vastuun ja mitätöidäkseen uhrien kokemukset.

Väkivallan ja alistamisen peittely leimaa myös kirkkoa – mikä on kirkon seuraava askel?

Hoitokokousten väkivalta kosketti suoraan tai välillisesti arviolta ainakin 150 000:ta suomalaista kirkon jäsentä. Kyseessä on kirkon rauhanajan historian laajin hengellisen väkivallan tapaus Suomessa. Tätä historiallista tosiseikkaa ei voida millään argumentilla pyyhkiä pois eikä mitätöidä ihmisten kärsimystä. Väkivalta on tosiasia ja tosiasiana pysyy.

Selvittämätön hoitokokousten väkivalta ja syyttömien uhrien kärsimykset alkavat olla taakka myös kirkolle. Se kuormittaa kirkon julkisuuskuvaa aikana, jolloin kirkon jäsenyys ei ole enää suomalaisille itsestäänselvyys. Alistamisen ja väkivallan  hyväksyminen ei ole kunniaksi hengelliselle arvoyhteisölle.

Ihmiset edellyttävät kirkoltaan entistä konkreettisemmin eettistä vastuunkantoa, ihmisoikeuksien noudattamista ja historiassa tehtyjen virheiden ja vääryyksien avointa ja läpinäkyvää korjaamista.

Kirkko voisi myös tarjota psyykkistä ja hengellistä asiantuntija-apua ja tukea niille lestadiolaisille,  jotka ovat joutuneet erotetuiksi tai itse  irrottautuneet herätysliikkeestä ja kokevat jääneensä tyhjän päälle ihmissuhteiden katkettua ja sosiaalisen verkoston hajottua.

Yhden kirkkoon kuuluvan herätysliikkeen harjoittaman väkivallan peittely ei lisää jäsenten luottamusta kirkkoonsa.

*     *     *  

Ajattelemisen aihetta antoi Tuiralainen.

Lue myös:

Rytkönen Jussi: Vanhoillislestadiolaisuus on kirkon tabu. Kotimaa 17.7.2008.

Hartikainen, Leo: Suden uhrit: romaani lestadiolaisista. Kirjavaaka, Joensuu 1984.

Hoitokokous (lestadiolaisuus) Wikipedia.

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Matkalippu helvettiin – vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat. TV-dokumentti, YLE 1985.

Pietilä, Lauri: Sota perintöosasta : todisteita ja tosiasioita lestadiolaisuuden ihmeellisyyksistä sisältä seurattuna. Omakustanne, L. Pietilä, 1981.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008.)

Syntisin silmin: Hannu Karpon TV-reportaasi hoitokokouksista. Yle 1981.

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Keskustelua hoitokokousmenettelyistä ja erottamisen syistä Mopin palstalla:  Itkeäkkö vai nauraa

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Vanhoillislestadiolaisuus on pysynyt kirkon sisällä, mutta se hyväksyy seuroihinsa vain ”omat” papit ja saarnaajat. Kirkon muita kuin vl-työntekijöitä ei pidetä pelastettuina. He joutuvat vl-opin mukaan  kadotukseen.

SRK:n nykyinen kristinopin tulkinta ja opetus tunne-tusti poikkeavat monissa asioissa ev.-lut. kirkkomme linjasta. Arkkipiispa Jukka Paarman mukaan ei olekaan välttä-mätöntä, että uskovien ihmisten inhimilliset perinnäis-tavat ovat samaan kaavaan valettuja, sillä kirkossa tulee vallita vapaus ja moniäänisyys.

On vain kaksi kriittistä opillista kohtaa, joissa eri tavoin elävien kristitty-jen tulee uskoa samalla tavoin. Kirkon ykseys edellyttää, että opetus evankeliumista ja sakramenttien toimittamisesta on yhtenäinen. Arkkipiispa puhui tiistaina alkaneen piispainkokouksen avajaisissa.

Piispainkokouksen avajaispuheessaan arkkipiispa Jukka Paarma viitta-si kuumiin kirkollisiin puheenaiheisiin; pappeuskysymyksiin sekä suhtautumi-seen seksuaalivähemmistöihin. Toisistaan poikkeavat tulkinnat näistä kysy-myksistä eivät hajoita luterilaisen kansankirkkomme ykseyttä opilisessa mie-lessä. Erilaiset käsitykset yhteiskunnallisista ja elämäntapa-asioista voivat elää kirkossa rinnakkain.

– Luterilaiseen ajatteluun on aina kuulunut tietyn moninaisuuden ja moniäänisyyden hyväksyminen. Luterilaisilla kirkoilla ei ole sellaista paavia tai patriarkkaa, joka sanoisi, miten muidenkin on ajateltava.

Arkkipiispan mielestä moniäänisyys kuuluu kirkolliseen elämään.

– Demokratia toteutuu kuitenkin vain siellä, missä annetaan tilaa eri-laiselle ajattelulle ja mielipiteille. Demokratian täytyy olla moniäänistä. Tässä suhteessa ei tarvitse olla huolissaan kirkkomme tilasta.

– Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evan-keliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmis-ten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset, Paarma sanoi.

Kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja kirkon sakramenteista, mutta on tärkeää ymmärtää, että juuri nimenomaan näitä ykseys ehdottomasti edellyttää. Ristiriita näissä asioissa merkitsee vakavaa poikkeamista yhtenäisyydestä.

Vanhoillislestadiolainen opetus poik-keaa ratkaisevasti luterilaisesta ope-tuksesta

Kirkon todelliseen ykseyteen riittää (1) yksimielisyys evankeliumin opista ja (2) sakramenttien toimittamisesta, totesi arkkipiispa Paarma, viitaten Augs-burgin tunnustukseen.

Onko SRK:n nykyopetuksessa nähtävissä yksimielisyys luterilaisen kirk-komme opetuksen kanssa evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta?

Useilla tahoilla on todettu, että SRK:n evankeliumiin eli Jumalan sanaan ja pelastukseen liittyvä opetus poikkeaa monin tavoin kristinopista. Esimerkkejä opillisista ristiriidoista suhteessa luterilaiseen kirkkoon:

1. Jatkuvan ilmoituksen oppi: seurakunnan neuvot ovat SRK:n mukaan Raamatun arvovaltaan rinnastettavia velvoitteita uskovalle. Seurakunnan neuvojen asema on ollut vankka vanhoillislestadiolaisessa opil-lisessa ajattelussa aina 1960-luvulta saakka.

Niiden asema vakiinnutettiin nostamalla ne virallisesti Raamatun rin-nalle uskon auktoriteetiksi SRK:n puhujienkokouksessa 2007, Valkealan suviseurojen yhteydessä.

Seurakunnan neuvojen noudattaminen on vanhoillislestadiolaiselle usko-valle autuuden ehto. Seurakunnan neuvoja tuotetaan vanhoillislestadiolaisuuden sisällä jatkuvasti, mm. SRK:n johtokunnan, työvaliokunnan ja puhujienkokouksen työn tuloksena. Niitä ei ole löydettävissä Raamatusta.

Luterilainen tunnustus taas perustuu sellaiseen käsitykseen Jumalan sanasta, että  Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle on päättynyt. Jumala on lähettänyt sanomansa ihmiskunnalle Raamatussa, eikä sen rinnalle voida nostaa enää mitään uusia ilmoituksia. Raamattuun ei ole lupa lisätä mitään eikä siitä ole lupa ottaa mi-tään pois. Näin uskoivat myös vanhat lestadiolaiset vielä 1900-luvun alkupuolella.

Sitävastoin jatkuvan ilmoituksen oppi on osa esimerkiksi katolisen kirkon ja mormonismin opetusta.

2. Välimies-oppi: käsitys siitä, että ihminen voi uskoa syntinsa anteeksi anne-tuksi ja ne on tosiasiallisesti anteeksi annettu vain jonkun vanhoillislesta-diolaisen ihmisen sanallisen, korvin kuullun ääneen lausutun synninpäästön tuloksena.

Ratkaisevaa ei siis ole se, että ihmiselle julistetaan evankeliumia ja hän sen uskoo, vaan se, kuka sanaa julistaa.

3. Vain me -oppi: vain vanhoillislestadiolaisella tavalla uskovat ihmi-set ovat SRK:n mukaan pelastettuja ”jumalanlapsia” ja vain he muodostavat ”Jumalan valtakunnan” jo tässä elämässä.

Siten kaikki muut ev.-lut. kirkkomme tavalliset rivijäsenet, seurakunnissa toimivat ei-lestadiolaiset papit, kirkon piispat ja muut työntekijät eivät SRK:n opetuksen mukaan tosiasialli-sesti kuulu todelliseen Kristuksen kirkkoon. He kaikki ovat kadotettuja, ja helvettiin menossa.

SRK-lestadiolaisuuden opetuksen mukaan kirkosta puuttuu Pyhä Henki. Pyhä Henki on siirtynyt toimimaan ja vaikuttaamaan vain vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ja sisällä, rauhanyhdistyksissä.

Tähän ajatteluun perustuu sekin, että sananjulistajiksi seuroihin ei hyväk-sytä muita kuin vain vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia miespappeja ja maallikkosaarnaajia. Naisia ei hyväksytä seurapuhujiksi, eikä vanhoillislestadiolainen teologiasta maisteriksi opiskellut nainen saa hakea pappisvihkimystä eikä toimia seurakuntavirassa pappina.

Vanhoillislestadiolainen opetus sakra-menteista

Sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen. Niiden osalta SRK-lestadiolainen opetus samoin poikkeaa kirkkomme opetuksesta keskeisel-lä tavalla.

Kaste merkitsee lestadiolaisille vain symbolia tai ihmislapsen lähtökohtai-sen synnittömyyden toteamista. Opetetaan, että vastasyntynyt ihmislapsi on samantien osallinen Jumalan Pojan sovintouhrista, jo ilman kastetta, joten hän on syntynyt synnittömänä. Kaste on vanhoillislestadiolaiselle vain jokin senkaltainen toimitus, jolla tämä asia yhdessä todetaan ja ”annetaan tiedoksi”.

Toisin kuin luterilainen kristinoppi opettaa, SRK:n tulkinnan mukaan ehtoollisen sakramenttiiin ei myöskään sisälly syntien anteeksi saamista. Ehtoollinen on vanhoillislestadiolaiselle pelkästään uskovaisen uskoa vahvistamaan tarkoitettu ”muistoateria”-rituaali. ”Ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria. Se on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi.” (Sitaatti SRK:n nettisivulta.)

Useimpien vanhoillislestadiolaisten mukaan ehtoolliselle voi uskovainenkin osallistua, vaikka sitä jakamassa olisikin ei-lestadiolainen eli ”epäuskoinen” pappi.

Sakramenttien merkitys on vanhoillislestadiolaisuudessa siis kapeutunut jokseenkin vähämerkityksisiksi.

Pääosaa SRK-lestadiolaisen uskomisessa ja hengellisessä elämässä näyttelee synninpääästö ja jatkuva ripittäytyminen: syntien ja lankeemusten tunnustaminen, anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen. Synninpäästössä käytetään aina sanamuotoa”Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Mutta luterilaisen kristinopin tunnustuskirjojen mukaisesti sakramenteilla on varsin perustava hengellinen merkitys (ks. esim. kaste ja ehtoollinen).

Vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen opetus poikkeaa siis juuri Paarman osoittamissa kaikkein olennaisimmissa kohdissa yhteisestä luterilaisesta tunnustuksesta. Liike ei  näillä kriteereillä todellisuudessa voi kuulua evankelis-luterilaisen kirkon yhteyteen.

Entä vl-papit kirkossa?

Vanhoillislestadiolaisia pappeja ja teologeja toimii seurakuntien palveluksessa  ja kirkon keskushallinnossa tiettävästi pitkälle toista sataa nykyisin, ehkä enemmänkin. Kirkon työntekijäksi ryhtynyt vanhoillislestadiolainen onkin varsin erikoisessa tilanteessa. Hän ei itse usko työyhteisönsä työhön, vaikka tekeekin sitä yhdessä ei-lestadiolaisten kollegoittensa kanssa. Hänen mielestään todellinen Kristuksen kirkko on toisaalla: se kokoontuu vain rauhanyhdistyksellä.

Tilanne on absurdi. SRK ja vanhoillislestadiolainen liike toimivat luterilaisen kirkon sisällä, mutta herätysliike ei tunnusta kirkkoamme Jumalan seurakunnaksi. Lisäksi sen opetukset keskeisissä kohdissa ovat toiset kuin luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon opetus.

SRK:n johtokunnan edustajat ovat usein painottaneet julkisuudessa, että vanhoillislestadiolaisuus on kirkkomme ydin. Tunnustuskirjojen valossa heidän väitteensä osoittaminen totuudenmukaiseksi ja paikkansa pitäväksi on ”haaste”.  Mikä taho kirkossa vastaa haasteeseen?

– Näistä asioista ei mielellään puhuta, totesi teologi Kari Kuula kriittisessä blogikirjoituksessaan kesällä 2009.  Piispainkokous olisi tarkoituksenmukainen foorumi tarttua asiaan vastuulisella tavalla ja käynnistä opillinen keskustelu SRK:n kanssa.

Kaksipäiväisen piispainkokous päättyy 10.2.
Tässä linkki kokouksen asialistaan.

*  *  *

Ajattelemisen aihetta antoi M. T.

Lue lisää:

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Layman: Lestadiolaiset papit kirkossa: asemia, valtaa ja pelkkää feikkiä?

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu Kotimaassa 9.1.2008.

Jouni Sipilä: Arkkipiispa Paarma: Kirkko on huolissaan itsekkyydestä. Seurakuntalainen.fi 10.2.2010. – Haastatelu ja katsaus Arkkipiispan avajaispuheen sisältöön.

Kari Kuula: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa. Kotimaa24 -blogi 24.6.2009.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?  (Maalaispojan arvio ”seurakunnan neuvoista”)

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Mistä kirkko on huolissaan (Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan; www.evl.fi)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme??

Seurakuntauutiset.fi

SRK:n opin tarkastelua (Hakomaja)

Paljastava STOP-merkki

Kaikkihan tietävät, että uskovan ihmisen käyttäytyminen liikenteessä paljastaa heti hänen sielunsa tilan. Harva suomalainen sen sijaan tietää, että nimenomaan suhtautumisemme STOP-merkkiin paljastaa itsekunkin teologiasta ja katsomuksista olennaisimman. Tieto on tosin ollut saatavina jo vuosikausia netissä englanninkielisenä, mutta suomeksi sitä on ollut vaikeampi löytää.

Tässä eri lähteistä kerätty tietopaketti.

Postmodernisti dekonstruoi merkin (ts. ajaa sen kumoon autollaan) ja siten lopettaa pohjois-etelä -suuntaisen liikenteen tyrannian yli itä-länsi -suuntaisen liikenteen.

Marxilainen näkee STOP-merkin olevan luokkaristiriidan väline. Hän päättelee, että porvarit käyttävät pohjois-etelä -suuntaista katua ja pyrkivät STOP-merkillä estämään itä-länsi -suuntaisesti kulkevien työntekijöiden liikenteen ja kehityksen.

Vakavamielinen, hyvin koulutettu katolilainen uskoo, että ei voi ymmärtää STOP-merkkiä ilman sen tulkinnallista yhteisöä ja sen traditiota, Pyhää katolista kirkkoa. Huomattuaan, että tämä yhteisö ei suhtaudu merkkiin kovinkaan vakavasti, hän ei itsekään koe olevansa pakotettu suhtautumaan siihen turhan vakavasti ja niinpä hän ajaa pysähtymättä läpi risteyksen.

Maallistunut keskiverto-katolilainen (tai ortodoksi tai anglikaani tai metodisti tai presbyteeri, tai muu perinteisen kirkollisuuden edustaja) ei välitä lukea merkkiä, mutta pysähtyy kyllä, jos edessä ajava autokin pysähtyy.

Fundamentalisti ottaa tekstin yksioikoisen kirjaimellisesti ja pysähtyy STOP-merkin kohdalle odottaen, että merkki kertoisi, milloin voi jatkaa matkaa.

Körttiläinen pysähtyy kuuliaisesti STOP-merkin kohdalle. Haikeasti kaivaten hän ajattelee määränpäätä ja niitä, jotka ovat sen jo saavuttaneet, mutta itse hän ei uskalla lähteä liikkeelle, ettei tekisi matkaa omassa voimassaan.

Lestadiolainen katsoo ettei ole velvoitettu liittymään STOP-merkkiä noudattavien joukkoon kolmesta syystä: koska merkki ensinnäkin on uudenmallinen eikä vuodelta 1776; toiseksi hän ei voi olla varma, että se todella on saman suunnan lestadiolaisen pystyttämä; ja kolmanneksi merkki  ei ole hänen autonsa sisäpuolella. Hän jättää merkin huomiotta.

Tavallinen luterilainen nimikristitty ihailee STOP-merkin ylevää periaatetta. Realistina hän kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on vain korkea ihanne, jota todellisuudessa on mahdoton noudattaa. Siksi hän tyytyy ainoastaan silloin tällöin hieman hidastamaan merkin kohdalla.

Adventisti, huomatessaan STOP-merkin, tietää kasvisruokavalion ansiosta ymmärtävänsä merkin noin kymmenen kertaa toisia autoilijoita paremmin. STOP-merkin perimmäinen tarkoitus on saada autoilijat pysähtymään ja lepäämään sapatin päivänä. Koska on sunnuntai, hän ymmärtää, että merkin noudattaminen olisi ihmiskäskyn ja pakanallisen juhlan kunnioittamista ja ajaa siksi läpi risteyksen varoen hidastamasta nopeuttaan.

Helluntailainen näkee STOP-merkin ja pysähtyy, koska on varma, että se on juuri hänelle tarkoitettu käsky, jota noudattamalla hän saa heti kokea ihmeellisen varmuuden pääsystään perille määränpäähänsä. Hän ei tahdo jatkaa matkaansa, ennen kuin on kokenut täyttymisen ihmeellisellä varmuudella, sillä edellisestä täyttymisen kokemuksesta on jo kahden korttelin matka eikä hän enää ole varma, onko hän oikealla tiellä saati pääseekö perille määränpäähänsä.

Lähde: Optasia – Vesan, luterilaisen papin, blogi

(JiiPee)

Lue myös:

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.