Henkilökohtaista

Kääntyykö tämäkin kesä taas syksyyn, ilman rakasta ihmistä. Ilman että alan seurustella vakavasti? Koska usko.

En ole luultavasti ainut jolla on ”virallisesta” uskosta poikkeavia ajatuksia hiljaa omassa mielessä. Miesten ei ole tapana näistä huudella. Usko on ollut osa elämääni luonnollisena ja itsestään selvänä lapsuudesta saakka.

Olen 27-vuotias mies. Epäilykset minulla alkoivat joku vuosi sitten kun aloin pohtimaan uskon sääntöjä. Varsinaisesti se lähti ensin ehkäisystä, että kun se on synti eikä uskovainen saa ehkäistä.

Toisin kuin kai ajatellaan, tämä kuormittaa rajusti myös miehiä.

En halua isoa perhettä. En jaksaisi. Panostan

Yksinäinen vaeltaja matkasaatossa

Suviseurat ovat nyt taas takana, ne ainoat seurat joissa voit minut tavata.

Täällä minä joka kuljen tässä matkasaatossa hiljaa ja huomiota herättämättä kuin varjo suviseuroissa telttaa kiertävässä ihmisjoukossa. Kuin yksi monista valtameren kalaparvessa. Yhdessä ja yksin, hiljaisena ja huomaamatta.

Oli tosi mahtavaa käydä suviseuroissa taas. Ei minulla ole valittamista. Tavata kaikki ne sukulaiset ja ystävät joita ei muuten näe. Iloita ystävistä, joihin yhä on läheisyys ja yhteys säilynyt vaikka opiskelut ja työt ovat kuljettaneet pois lapsuuden maisemista. Nauttia kesäisestä rennosta tunnelmasta, irtaantua arjen rytmistä. Sitä on suviseurat.

Hengellisessä mielessä seurat ovat minulle pyöreä nolla. Minä siis en usko. Mutta se ei suviseuroissa haittaa.

En ole uskaltanut

Kun haava on auki ja kirvelee

Minun elämäni tarkoitus?

Toivon että tämän lukisi varsinkin sellainen uskovainen kanssaihminen (vl) joka tuntisi Raamattua. Tätä kirjoittaessani taustalla soi Särkyneiden majatalo. Kai se on hiukan ”uskovaiselle sopimatonta musiikkia”. Olen uskomassa ja laulun sanat osuvat sydämeeni.

En kuitenkaan aio kirjoittaa musiikista vaan siitä, että mikä tarkoitus on elämässäni. Sitä mietin täällä vieraassa maassa. Ei kai meistä kukaan ole täydellinen eikä murtumaton? Vaikka vahvan ihmisen kaunis kuori päällimmäisenä olisi.

He etsivät tietä valoon maassa kyyneleiden.

He saapuivat majataloon särkyneiden…

En halua kuulla hyvää tarkoittavia kliseitä. Enkä neuvoja niiltä jotka eivät halua ymmärtää. Olen kohta – tai kai jo nyt – keski-ikäinen nainen.  Kun eteenpäin katson, toistakymmenen vuoden päässä

Häpeästä rohkeuteen?

Olen ollut nyt parisen vuotta ulkona liikkeestä. Kun on elänyt ikänsä kiinnikasvaneena yhteisöön, heimoon joka ei sitten enää tunnukaan omalta, ja samalla hyljeksii, mieli joutuu myllerrykseen. Tämäkö on minä? Olen vääränlainen, ja erillään. Häpeä siitä on yllättänyt minut. Häpeä musertaa.

Haluan päästä irti, ja samalla haluan kuulua johonkin. Mutta minne.

Muutos itsessä oli alkanut jo aika varhain. Paljon aiemmin kuin sitten sen itse tajusin. Oivalsin

Maailmassa

Maailmassa (2004) – Pia Andellin käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva kahdesta erilaisesta lapsuudesta, kahdesta lestadiolaisperheissä kasvaneesta miehestä ja heidän elämänratkaisuistaan.

Musiikki: Timo Hietala. (Produced by Production House/ Liisa Akimoff. Distributor Arte Channel France.)

ooo

Osa 1

Raja railona aukee suviseuroissa

Miten hiljakkoin vanhoillislestadiolaisuudesta irtautunut kokee suviseurat? Sellainen lestadiolaisen kodin kasvatti, joka ei enää voi olla vanhoillislestadiolainen. Lapsuudesta tuttu, oma hengellinen äidinkieli ja kotoinen sielunmaisema tulee suviseuroissa lähelle. Kuulun joukkoon, ja en kuitenkaan kuulu. Raja.

Ulkopuolinen voisi ajatella, että niin toistuvasti, kaikissa seurapuheissa jatkuvasti julistettu synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä” loisi seuroista armollisen aivan kaikille.

Mutta vanhoillislestadiolaisen uskon syvin olemus ei olekaan armossa.

Kun ei kukaan koskaan – vieraus ja kaipaus

Vaikeita aikoja on, erityisesti ehkä perheenperustamisiässä. Kotiin tullessa siellä ei ole ketään. Ihmissuhteet pitää hankkia päivästä toiseen. Toiset kokevat läheisyyden tarpeen voimakkaasti. Elämä voi tuntua ikävältä, kun ei ole fyysistä rakkautta eikä lapsia.

– Tuula Stenius kirjoitti muutama vuosi sitten Päivämieheen harvinaislaatuisen, tärkeän kirjoituksen siitä, mitä on elää ilman puolisoa ja ilman seksuaalista ja henkistä kumppania. Miten sen kokee se ns. sinkku, jolle Taivaan Isä on antanut tämän osan.

Moni tuntee vastenmielisyyttä käyttää sanaa sinkku. Se tuntuu rumalta sanalta. Vain parisuhde, ja hetero-sellainen, on se NORMI. Mutta mehän olemme kaikki ihmisinä erilaisia. Se mikä meitä ihmisinä yhdistää, uskon lisäksi, on että jokainen kaipaa kiintymystä, rakkautta, kosketusta. Kahdenkeskistä rakkaudelle perustuvaa intiimiä läheisyyttä ja kosketusta. Seksiä, vaikka sitä sanaa me emme käytä.

Kysymystä pohdiskeli jokin aika sitten eräs vanhoillislestadiolaisen kodin kasvatti anonyymisti, eräässä blogikirjoituksessa. Puhutteleva kirjoitus, jossa tarkastellaan rohkeasti ja suoraan sitä mitä useat kokevat tänä päivänä. Ihmiselämän herkimpiä kysymyksiä.

Ei-kukaan ei ole koskaan

”Tunnen usein olevani muukalainen, niin myös seksin ja suhteitten maailmassa. Olen kasvanut maalla, konservatiivisen herätysliikkeen piirissä ja ilman televisiota.

En tiedä, kuinka helppoa ihmisillä on ylipäänsä ymmärtää omaa kehoaan ja seksuaalisuuttaan, mutta ainakin analyyttiselle, koulukiusatulle, uskovaiselle tytölle se on vaikeaa.

Yksinäisimmistä hetkistä

En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ihmisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtaantuminen aina tehtävä yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuolemasi hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi. 

Siksi on niin, että aina kun kuulen jonkun lähteneen uskonyhteisöstä, on kuin ottaisin hatun päästäni, laskisin sen rinnalleni ja sanoisin: hänen yksinäisyytensä hetkeä kunnioittaen. Samalla toivon, että vaikka jotakin hänessä kuolee, kyse olisi uskon ylösnousemuksesta, uudesta elämästä, toivosta ja kasvusta.

 

Aija Hannilan kirja Valon lapsi kertoo hyväksikäytöstä ja toipumisesta

Aija Hannilan esikoisteos Valon lapsi on juuri ilmestynyt. Kirjassa käsitellään lapsena hyväksikäytön uhriksi joutuneen, ankarassa uskonnollisessa liikkessä kasvaneen naisen kasvua aikuisuuteen.

Esikoiskirjailija Aija Hannila YLEn TV1:n keskusteluohjelmassa A-talk  24.5.2012. Ohjelmassa olivat mukana myös Tuomas Hänninen, Pirjo Luokkala ja Johannes Alaranta, haastattelijana toimittaja Susanna Päivärinta.

Metsässä tuulee tänään. Tuijotan läheltä metsä­tähden terälehtiä. Olen valkoisessa valossa. Valosta heijastuu keltaista, vihreää, sinistä. Juuri avautu­neen metsätähden terä­lehdissä on vaalean­punaista. Valo kietoutuu minuun, suojaa minua. Valo puhuu minulle, se sanoo, olet turvassa rakas lapseni, he eivät koskaan tavoita sinun sieluasi.

Aija Hannilan uutuuskirja Valon lapsi on kirjoittajan mukaan tosiasioihin perustuva,

Havahtumisen hetki: rauhanyhdistys-addiktio

Miksi pelastumiseen ei riitä pelkkä usko? Tätä kysyn tänään, Kristuksemme taivaaseenastumisen päivänä. Anteeksiantamuksen evankeliumia käytetään rauhanyhdistyksessä  tarpeettomien elämäntapanormien aiheuttaman ahdistuksen lievityksenä. Ensin ihmiselle aiheutetaan turhilla höpöasioilla syyllisyys, paha olo.  Että otinkin sen saunakaljan! Nuo eivät nyt tykkää minusta! Joudun helvettiin!  Sitten paha olo poistetaan evankeliumilla. Saadaan takaisin hyvä olo! Ilman älyttömiä normeja ei tuota arvotonta näytelmää tarvittaisi lainkaan.

Kadonnut Kristus

Oliko Jeesuksen ristinkuolema perimmältään turha, kun