SRK:n rippikoulussa vahvistui oma tie

” –  Se on elämän paras viikko, ota kaikki irti siitä! Niin monet rippikoulun käyneet olivat sanoneet minulle.
Ajattelin, että jos tämän pitäisi olla elämäni parasta aikaa, niin millaistahan se elämän kaikista huonoin aika sitten olisi. En kuitenkaan  vetänyt uskovaisuusviittaa ylleni ja jälkeen päin ajateltuna hyvä niin.

Vanhemmat toivoivat, että palaisin kotiin taas uskovaisena. Sain kuitenkin rippikoulusta entistä varmemman olon siitä, että tein oikean ratkaisun jättäessäni uskon. Ja että elämä kantaa.

Olin onnellinen siitä, että myös minun ripille pääsyni nähtiin juhlimisen arvoisena asiana, vaikken uskovainen ollutkaan.”

*      *      *

Tunsin itseni hyvin isoksi, kun Tervetuloa rippikouluun -esite eräänä päivänä pilkisti muun postin seasta.
Olin ilmoittautunut yhdelle [SRK:n] kristillisten kansanopistojen järjestämistä rippileireistä.

Päivät kuluivat ja viimeisenä koti-iltana alkoi vimmattu pakkaaminen: Mitä tulen tarvimaan viikon aikana, minkä voi jättää kotiin?
Mihin laukkuun pakkaan tavarani? Missä on Raamattu ja muistiinpanovälineet?

Onhan konfirmaatiovaatteet silitetty?

Positiivisella fiiliksellä ”epäuskoisena”

Olin kieltänyt uskoni jo hyvissä ajoin ennen rippikoulua ja ”epäuskoisena” meno leirille jännitti kovin. Leiriporukassa (leiriläiset,isoset, isännät..) oli lisäkseni vain yksi toinen uskonsa kieltänyt. Tunsin siis oloni

Vuokko ja Ilkka Ilola tv-ohjelmassa: Usko Kristukseen pelastaa

–  On se jännä juttu, että vähän alle viisikymppisenä alkaa ihmettelemään, että kuka minä oon.  Aikaisemmin olin armoton, itseänikin kohtaan, elämäntapojen ja syntikäsityksen suhteen.  Nyt sen näkee toisella tavalla, sen eletyn elämän ja tämän nykyisen elämän. Toivoisin muidenkin kohdalle helpotusta ja armollisuutta, toisia ja itseä kohtaan. Syyllistäminen on voimakas vallankäytön muoto. – Ilkka Ilola.

–  Jumala on Suuri Rakkaus. Aikaisemmin luulin että rakkauden vastakohta on rakkaudettomuus, mutta se onkin pelko. Missä on pelkoa, siellä on rakkaudettomuutta. Pelko on kova voima, ja jos se verhotaan rakkauteen, se on väärin.   – Ilkka Ilola.

–  Minua syytetään siitä, että taistelen Jumalan valakuntaa vastaan. Kuitenkin taistelen vääriä oppeja ja ajatuksia vastaan, sellaisia vastaan, jotka aiheuttavat kärsimystä ja mitkä vahingoittavat ihmistä.  – En halunnut enää olla niiden miesten alistamisen alla. He eivät määrää, mitä minä saan puhua ja kirjoittaa.

Nehän oli ihan höpö asioita, mitä minulle on esitetty Jumalan tahtona. Aikaisemmin mulla oli hirveesti vain niitä pelkoja ja syyllisyyttä ja näin ja näin pitää toimia ja tuosta ja tuosta kieltäytyä… Nyt ajattelen sillä tavalla,  että usko Kristukseen pelastaa. Se on ihan eri asia. – Vuokko Ilola.

Maarit Tastulan tv-dokumentti vanhoillislestadiolaisen uskonliikkeen opeista, eritoten ehkäisykiellosta, ja uupuneista vanhemmista, jotka uskonnon normit veivät ahdistukseen ja masennukseen. Vaikka elämänvaiheissa on koettu niin iloja kuin syviä menetyksiäkin ja jouduttu tekemään raskaitakin päätöksiä, kokonaisuus on Ilkka ja Vuokko Ilolan perusmyönteisen ja lämpimän asenteen ansiosta täynnä valoa, toivoa, ja luottamusta Jumalan armoon.

Ilolat yrittivät viimeiseen asti noudattaa vanhoillislestadiolaisuuden

Kun kielsin uskon

Kielsin uskoni (=erosin uskosta) yläasteikäisenä, 8. luokalla. Vaikka olin tehnyt päätöksen uskosta luopumisen suhteen jo ala-asteella, asian esille tuominen ei ollut helppoa.
Mietin kauan, miten ja missä tilanteessa kertoisin asiasta.

Meinasin monesti ottaa asian puheeksi, mutta aina se vain jäi. Yritin jatkaa uskovaisen elämää, mutta se ei oikein onnistunut. En sopinut enää siihen muottiin, johon uskovaiset sopivat.

Elin kaksoiselämää. Halusin kertoa tilanteestani, mutta pelkäsin ihmisten reaktioita. Pelkäsin jääväni ihan yksin.

Lopulta kerroin päätöksestäni vanhemmilleni erään riidan yhteydessä.
He luulivat kauan, että tein eroamispäätöksen vain, koska olin vihainen.

Riitatilanne alkoi lähestyä loppuaan. Kohta minulle julistettaisiin evankeliumin ilosanomaa ja kaikki olisi  taas kuten ennenkin.. Vai olisiko? Saisinko nyt sanottua sen, mitä olen niin pitkään halunnut sanoa?

Pelkäsin vanhempieni suuttuvan hirmuisesti tai romahtavan täysin edessäni.

Päätin silti kertoa heille.

–  Haluathan sinä vielä uskoa kaikki synnit anteeksi?
–  En halua… En ole enää uskovainen!

Seurasi hetken hiljaisuus ja molemmat silmäparit tapittivat minua epäuskoisena.
Äiti purskahti itkuun, isä painoi hiljaa päänsä alas.
Muutama minuutti kului.

Vanhemmat tarjosivat uudelleen evankeliumia, en halunnut vastaanottaa sitä. Äiti itki lisää, isä taisteli kyyneliä vastaan.

–  Tarkoitatko, että sinä olet uskosta nyt sitten luopunut?

Vastasin myöntävästi. Kysyin, olenko heille silti edelleen tärkeä. Vastaukseksi sain kaksi tiukkaa halausta ja ”Tietenkin olet!”
Siihen keskustelumme loppui siltä erää.

Äiti ja isä lähtivät huoneestani. Äiti itki isän kainalossa, isäkin taisi itkeä.

Minä jäin yksin huoneeseeni ajatusteni kanssa. Olo oli epätodellinen: nytkö minä tein sen?
Sinä yönä huoneessani ei nukuttu. Eikä varmaan vanhempienkaan huoneessa. He olivat perheestäni ensimmäiset, jotka kuulivat uutiset.

Vaikka olin mielessäni käsitellyt ja kypsytellyt asiaa jo monta vuotta, tuli se silti itselleni odottamattoman isona asiana. Nyt olin riuhtaissut itseni irti, nyt minä olin vapaa. Olin valtavan helpottunut ja ylpeä itsestäni. Enää ei tarvitsisi elää kaksoiselämää!

Kuitenkin tuntui, että osa minusta puuttui. Minua ahdisti, koska en tiennyt mikä se puuttuva osa oli. Usko se ei ollut. Tai ehkä sittenkin oli. Se oli ollut osa minua niin kauan, että se vei mennessään myös…

Jatka lukemista Nyt vapaa olen -blogista täältä.

*        *        *

Ajattelemisen aihetta antoi 16-vuotias opiskelijanuori Keski-Suomesta.  

*        *        *

Lähde:

Nyt vapaa olen: Ex-vanhoillislestadiolaisen blogi, joka käsittelee uskosta eroamista ja uuden elämän rakentamista.

*       *       *

Kokemuksia vl-uskosta irtaantumisesta:

Anonyymi: Kaksijakoinen maailmankuva purkautui

Anna Egutkina: ”Tajusin, että olin jo helvetissä” – Häpeä, pohjaton pelko, syyllisyys ja mielenterveysongelmat. Nämä asiat yhdistävät monia uskonnollisista liikkeistä eronneita. Iltalehti 11.8.2019.

Mikko Huhtala: Polkuni lapsuudesta aikuisuuteen. Teoksessa: Vanhoillislestadiolaisuus tienhaarassa, s. 80 – 82.  Toim. Matti Myllykangas ja Mikko Ketola  Vartijan e-kirja, 2013.

Vuokko Ilola: Vetoan taas teihin rakkaat ”veljet ja sisaret”. Kotimaa24, blogikirjoitus 27.10.2014.

Irtiotto kaksoiselämästä. Oululaisnuoren ajatuksia.

Jenni: Häpeästä rohkeuteen?

Juurettomuuden tunne. Blogikirjoitus, Nyt vapaa olen -blogi 28.7.2016.

Sauli Karhu: Pakolaisena. Saulin blogi 13.4.2014.

Sauli Karhu: Uskonto-somekeskustelujen osapuolet. Uskosta näkemiseen? -blogin blogikirjoitus 17.10.2016.

Kuka ja mikä minä oikeasti olen? Saara Tuomaalan ajatuksia.

Topi Linjama (toim.): Nyt vapaa olen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Hai 2014. Luettavissa vapaasti verkossa.

Maija Maitoparta: Jätimme uskon lastemme tähden

Päivi Marin: Tiukasta uskonyhteisöstä eroaminen stressaa ja voi sairastuttaa. Kotimaa24 23.6.2016.

Meri: Heinä : ajatuksia valinnasta & uskonnosta. Blogikirjoitus, Laivat jotka kuiskivat -blogi 5.6.2015.

Meri: Laulun kaupungissa. Blogikirjoitus, Laivat jotka kuiskivat -blogi 29.6.2015.

Orava: Pastellinsävyinen elämä: nuoren perheenisän kuvaus irtaantumisesta vl-liikkeestä.

Salla Remes-Ylönen: Nyt vapaa olen. Suoria sanoja ja pehmoilua -blogi 18.3.2014.

Salla Remes-Ylönen: Odotan sitä päivää.  Suoria sanoja ja pehmoilua -blogi 4.2.2013.

UUT ry. Vertaistukiryhmät

Vanhoillislestadiolaisuuden syntilista

Vl-liikkeen jättänyt Matias: Elämä on lahja

Vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. Hakomaja.

Yksinäinen vaeltaja matkasaatossa

Suviseurat ovat nyt taas takana, ne ainoat seurat joissa voit minut tavata.

Täällä minä joka kuljen tässä matkasaatossa hiljaa ja huomiota herättämättä kuin varjo suviseuroissa telttaa kiertävässä ihmisjoukossa. Kuin yksi monista valtameren kalaparvessa. Yhdessä ja yksin, hiljaisena ja huomaamatta.

Oli tosi mahtavaa käydä suviseuroissa taas. Ei minulla ole valittamista. Tavata kaikki ne sukulaiset ja ystävät joita ei muuten näe. Iloita ystävistä, joihin yhä on läheisyys ja yhteys säilynyt vaikka opiskelut ja työt ovat kuljettaneet pois lapsuuden maisemista. Nauttia kesäisestä rennosta tunnelmasta, irtaantua arjen rytmistä. Sitä on suviseurat.

Hengellisessä mielessä seurat ovat minulle pyöreä nolla. Minä siis en usko. Mutta se ei suviseuroissa haittaa.

En ole uskaltanut

Muslimit ja lestadiolaiset, kuin kaksi marjaa

–  Olimme yllättyneitä huomatessamme, että ex-vanhoillislestadiolaisilla oli ollut samankaltaisia kokemuksia kuin meilläkin. -Ex-muslimit.

–  Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi.  – Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö.

– Jos jotain olen tähän asti elämässäni oppinut, niin sen, että mikään muu ei seksualisoi naista yhtä suuresti kuin hijab. – Nainen, entinen muslimi.

Pyhiinvaeltajat Mekassa.

Pyhiinvaeltajat suviseuroissa.

Vanhoillislestadiolaisuuden ja muslimien uskomusjärjestelmissä, yhteisön rakenteessa sekä elämäntapanormeissa on paljon samaa. Tarkastelipa asiaa liikkeiden ulkopuolelta tai sisältä, yhtäläisyyksiä löytyy  paljon.

Samoin kuin muslimeilla, vanhoillislestadiolaisuus on miesten johtama uskonliike, jossa

Lapsena minun piti kasvattaa kova kuori, sydämeen jäi turvattomuus

Kotona jokainen päivä alkoi Jeesuksella ja loppui Jeesukseen.  

Minusta tuntuu, että jäin lapsena Jeesus-junan alle ja menin menin rikki. Silti olen aina halunnut olla kiltti ja tehdä kompromisseja. Niin kovasti usko on tuntunut rakkauden ehdolta lapsuudenperheessäni.

*       *       *

Isäni oli Oulun helluntaiseurakunnan lähetti, ja kun minä synnyin, perheemme asui Itävallassa Wienin lähistöllä pienessä vuoristokylässä.

Äiti hoiti meitä perheen neljää lasta. Olohuone toimi seurakuntasalina, ja talomme ulkoseinään oli porattu suuri risti. Koskaan ei saanut kiukutella, varsinkaan kirkonmenojen aikana. Kotona puhuttiin kielillä ja kaatuiltiin pyhän hengen voimasta, ja Jeesusta odotettiin koko ajan. Ei voinut olla varma, kannattaisiko maanantain matematiikan

Sydämeni on valinnut ja hiljaa

– Se vaatii henkistä kestävyyttä ja joustavuutta ehkä enemmän kuin mikään muu aiemmin kokemasi. – Meri, fil.yo, opiskelija.

– Jos siitä lähtee, kaikki muuttuu: identiteetti, seksuaalisuus, elämäntapa ja arvomaailma. – Saara Tuomaala, FT, tutkija.

*        *         *

”Suviseurakaupunki oli sateinen kun saavuimme. Nopeasti huomasin sen mistä olin kuullut. Se ei olisi enää samanlaista kuin joskus. Olin muuttunut ja näin monet asiat uusin silmin. Niin suureen muutokseen en ollut edes varautunut.”

*        *         *

”Kukaan ei tiedä jäähyväisistäni, joita teen sisälläni niinä hetkinä. Kerron vasta myöhemmin.

Olen tehnyt päätökseni: se on minussa. Kysyn ulkoilmalta, taivaalta, sydämeltäni, kaikelta toista vastausta. Sitä ei tullut. Sydämeni on valinnut ja hiljaa.

Mistä tuo rauhallinen varmuus oli saapunut?

En tiedä vieläkään. Olin varmaankin hitaan alitajuisesti kypsynyt ajatukseen, vaikken edes ollut tietoisesti

Vl-liikkeen jättänyt Matias: Elämä on lahja

Matias Säily erosi vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä (=vl-liikkeestä) kymmenen vuotta sitten, 16-vuotiaana.

Sitä ennen hän oli elänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa vl-uskovaisten yhteisön piirissä. Lapsena liikkeen uskomukset herättivät hänessä pelkotiloja, esimerkiksi puheet ”pedon merkistä” ja helvetillä pelottelu.

Kuva: Youtube.

– Makasin lapsena sängyssä ja itkin, koska pelkäsin joutuvani helvettiin. Syyllisyydentunto oli kolossaalinen, jos olin vaikkapa katsonut televisiota kaverin luona. Mietin silloin sellaisia asioita, joita lapsen ei kuuluisi edes miettiä, Säily muistelee.
– Olen kokenut tulleeni huijatuksi.

Hänellä on myös kauniita ja arvokkaita muistoja liikkeen tarjoamasta vahvasta yhteisöllisyydestä ja keskinäisestä, turvallisuuden tunnetta lisäävästä yhteenkuuluvuuden kokemuksesta.

Kun liikkeestä eroamisesta on kulunut jo kymmenen

Palkittu Pauliina Rauhala: Rehellisyyden kaipuu tuo rohkeuden

Mikään kirja ei ole käynyt niin lähellä vanhoillislestadiolaisen nuorenparin ja kasvavan perheen olemusta. –Torvi-blogisti 5.10.2013.

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu palkittiin Vuoden kristillinen kirja -palkinnolla. Lämpimät onnittelut tunnustuksesta!

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala. Kuva: Päivi Seeskorp

– Taivaslaulu on järkyttävän todellinen tarina vielä tämän päivän Suomessa. Se on henkinen selviytymiskamppailu ja kahden pienen ihmisen irtautuminen

Yasmin 89: Minun tarinani

Synnyin vanhoillislestadiolaiseen perheeseeni vuonna 1989 perheen toiseksi lapseksi ja vanhimmaksi tytöksi. Minun jälkeeni syntyi vielä kaksi tyttöä ja kolme poikaa, meitä oli siis yhteensä seitsemän lasta.

Pienestä pitäen kuljimme seuroissa rauhanyhdistyksellä ja kesäisin Suviseuroissa, mikä oli koko kesän kohokohta. Usko pysyi murrosiässäkin vielä vahvana ja se oli minulle hyvin tärkeä ja lähellä sydäntä, se toi jotenkin turvan ja luottavaisen mielen tulevaisuudesta.

Kuva: Suviseurojen Kuvapalvelu.

Uskovaiset ystävät olivat ns. ”uskonelämässä” tärkeä asia, vaikka ei-vanhoillislestadiolaisia ei katsottukaan ainakaan meidän perheessä pahalla, rippikoulussakin opetettiin että kaikki kaverit ei tarvitse olla uskomassa, mutta seura kannattaisi valita harkiten.

Pidin teini-iässä itsestään selvyytenä, että jonain päivänä minäkin löydän rinnalleni hyvän ja luotettavan miehen, jonka kanssa menisin naimisiin ja saisimme lapsia niin paljon kun jumala niitä meille soisi.

Toisin kävi.