Avainsana-arkisto: korvakorut

Vuokko ja Ilkka Ilola tv-ohjelmassa: Usko Kristukseen pelastaa


–  On se jännä juttu, että vähän alle viisikymppisenä alkaa ihmettelemään, että kuka minä oon.  Aikaisemmin olin armoton, itseänikin kohtaan, elämäntapojen ja syntikäsityksen suhteen.  Nyt sen näkee toisella tavalla, sen eletyn elämän ja tämän nykyisen elämän. Toivoisin muidenkin kohdalle helpotusta ja armollisuutta, toisia ja itseä kohtaan. Syyllistäminen on voimakas vallankäytön muoto. – Ilkka Ilola.

–  Jumala on Suuri Rakkaus. Aikaisemmin luulin että rakkauden vastakohta on rakkaudettomuus, mutta se onkin pelko. Missä on pelkoa, siellä on rakkaudettomuutta. Pelko on kova voima, ja jos se verhotaan rakkauteen, se on väärin.   – Ilkka Ilola.

cross-heart

–  Minua syytetään siitä, että taistelen Jumalan valakuntaa vastaan. Kuitenkin taistelen vääriä oppeja ja ajatuksia vastaan, sellaisia vastaan, jotka aiheuttavat kärsimystä ja mitkä vahingoittavat ihmistä.  – En halunnut enää olla niiden miesten alistamisen alla. He eivät määrää, mitä minä saan puhua ja kirjoittaa.

Nehän oli ihan höpö asioita, mitä minulle on esitetty Jumalan tahtona. Aikaisemmin mulla oli hirveesti vain niitä pelkoja ja syyllisyyttä ja näin ja näin pitää toimia ja tuosta ja tuosta kieltäytyä… Nyt ajattelen sillä tavalla,  että usko Kristukseen pelastaa. Se on ihan eri asia. – Vuokko Ilola.

Maarit Tastulan tv-dokumentti vanhoillislestadiolaisen uskonliikkeen opeista, eritoten ehkäisykiellosta, ja uupuneista vanhemmista, jotka uskonnon normit veivät ahdistukseen ja masennukseen. Vaikka elämänvaiheissa on koettu niin iloja kuin syviä menetyksiäkin ja jouduttu tekemään raskaitakin päätöksiä, kokonaisuus on Ilkka ja Vuokko Ilolan perusmyönteisen ja lämpimän asenteen ansiosta täynnä valoa, toivoa, ja luottamusta Jumalan armoon.

Ilolat yrittivät viimeiseen asti noudattaa vanhoillislestadiolaisuuden … Lue koko artikkeli…

Mainokset

5 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2010-luku, anteeksianto, armo, äitiys, ban of birth control, concept of sin, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, iankaikkinen elämä, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, johtajat, Jumala, kannanotot, kasvatus, käskyt, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, lähihistoria, leimaaminen, lisääntyminen, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, meikkaaminen, miehen asema, mielenterveys, musiikki, naisen asema, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, puhujat, Raamattu, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, seurakuntaoppi, seurat, suru, suurperhe, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syrjintä, syyllistäminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, valta, väkivalta, yhteisöllisyys

Nämä käskyt sinä pystyt täyttämään!


Mikä on syntiä? Mikä on oikein ja mikä väärin?

Jumala on ilmoittanut tahtonsa kymmenessä käskyssä. Sen, että mikä on syntiä.

Mutta: kukaan ihminen ei pysty täyttämään käskyjä läheskään. Niin, ei se rehellisesti sanoen hirmuhyvin onnistu, mitä on Luteeruksen Lue koko artikkeli…

20 kommenttia

Kategoria(t): armo, arvot, bans, concept of sin, elämäntapa, hengellinen väkivalta, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, käskyt, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lakihengellisyys, lisääntyminen, luterilaisuus, manipulointi, meikkaaminen, musiikki, nettikeskustelu, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sin, synnit, syntilista, syyllistäminen, televisio, televisiokielto, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?


Eilen kävimme seuroissa. Puheessa käsiteltiin sitä, kuinka nykyään halutaan ajatella niin, että monilla eri tavoilla voi päästä lähelle Jumalaa. On jopa sellaista ekumenian henkeä, joka hyväksyy myös muslimit ja muut saman Isän lapsiksi.

Raamatussa kuitenkin sanotaan selkeästi, että on vain yksi totuus, yksi oppi ja yksi tie. Ei ole monenlaista tietä taivaaseen. Nykyään on myös vallalla käsitystä, että valitaan uskonto ikäänkuin uskontojen marketista ja muokataan niitä mieleisekseen.

Me Jumalanlapset tiedämme, että ei ole olemassa monta eri tapaa uskoa, eikä montaa eri uskovaisten joukkoa, vaan yksi.

Jumalan armo riittää vl-liikkeen ulkopuolellekin

Jatkoimme tästä sitten erääseen perheeseen viettämään iltaa. Siellä oli sekä nuoria, että myös vanhempia ihmisiä ja siellä rupesimme keskustelemaan aikamme ilmiöistä.

Yksi sitten, että ei voi olla niin, että jos joku uskoo vakaasti, eikä satu olemaan vanhoillislestadiolainen, että hänen sallittaisiin joutua ikuiseen tuleen.

Tästä seurasi voimakasta keskustelua. Aika moni oli sitä mieltä, että armo kyllä riittää tämän liikkeen ulkopuolellekin. On väärin sanoa, että joku tuudittautuisi väärään rauhaan. Jos ihminen tuntee rauhaa sydämellään, eikö sen pitäisi olla jo merkki siitä, että taivaan kotiin ollaan matkalla?

Korvakorut porttina riettauteen

Itse heitin sitten kommentin, että eiköhän meidänkin ole silloin sama olla avarakatseisempia ja ruveta käymään myös muiden tilaisuuksissa ja ruveta tekee sellaisiakin asioita, jotka ovat uskollemme vieraita. Esimerkiksi laittaa korvakoruja yms.

Tähän eräs vanhempi mies sitten totesi:  ”Ei pidä kuitenkaan tahallaan lähteä kokeilee rajoja. Jos laittaa korvakorut, siinä voi käydä niin, että kohta käytetään päihteitä ja tehdään muutakin rietasta.”

Että korvakorutko olisi portti sellaisiin?

Varma on kuitenkin aina varmaa

Toinen sitten jatkoi tuota miehen sanomaa ja sanoi, että ”Olemalla tässä uskossa, voimme varmistua siitä, että pääsemme taivaaseen. Emme me voi tietää, että pääseekö esimerkiksi helluntailaiset taivaaseen, mutta haluamme uskoa niin, että pääsevät.”

No miten sitten juuri tällä uskolla voi varmistaa taivaaseen pääsyn, jos halutaan silti uskoa, että muillakin uskoilla voi päästä taivaaseen?

Miksi puhujasedät edelleen opettavat, että on vain yksi usko, jos seurakunnassa rupeaa olemaankin monenlaisia mielipiteitä?

Kuinka pitkä matka tästä on siihen, että puhujakin toteaa puhujanpöntöstä, että voihan ne muutkin taivaaseen päästä?

Mitä mieltä muut vl:t ovat ekumeniasta? Voiko muilla tavoin päästä taivaaseen.

Entä voiko tällä tavoin ajattelevia vl:iä pitää aidosti uskovaisina, jos ne samalla hyväksyy, että myös muut pääsevät taivaaseen?

Itse ajattelen niin, että jos Jumalalla on tahto, hän voi kyllä päästää muitakin ihmisiä taivaaseen, mutta mun on muuten vaikea pitää noita muita uskonsuuntia oikeinta.

Toisaalta eihän me oikeesti voida tietää, kenet se Jumala lopulta valitsee! Jos se valitseekin kaikki!

Onko helvetti ikuinen yms.

Näitä kyselee ja mietiskelee nykyään yhä useampi vl. Toisaalta, onko noilla mitää merkitystä, jos itse saa olla kuitenkin uskomassa?

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi NormallyGirl.  Kirjoitus on julkaistu myös Suomi24-palstalla.

Lue myös:

Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme

Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Vuokko Ilola: Jumalan valtakunnan raja – näkymätön lasiseinä

Matti H.: Yksi usko?

Topi Linjama: ”Vain me”?

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Santa 76: Kultti vai kristinuskoa

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: sosiaalinen riippuvuus

Jussi Rytkönen: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Olli Seppälä: Pääkirjoitus: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi lähellä harhaoppia. Kotimaa24 22.3.2012.

Vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Verstaalla pohtija: Jumalan armo

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

8 kommenttia

Kategoria(t): armo, arvot, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eristäminen, evankeliumi, fundamentalismi, hajaannukset, helvetti, hengellinen väkivalta, hengellisyys, iankaikkinen elämä, itsesensuuri, Jumala, kadotus, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, leimaaminen, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, seurat, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syrjintä, taivas, tasa-arvo, totteleminen, tulevaisuus, tuomiopäivä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan


Olen surullinen niiden vl:n puolesta, jotka yhä kivenkovaan väittävät, että ”Meillä ei ole sääntöjä”.  Etteikö kieltoja ja sääntöjä ole. Se on kyllä puppua ja itsensä (ja muiden) pettämistä. Kun rupesin kunnolla miettimään näitä asioita, minulle paljastui että  vl:ssa uskominen  =  uskoa uskomiseen. Jos usko johonkin kohdistuu niin omaan joukkoon, eli seurakuntaan. Ja uskomisella ymmärretään elämistä sääntöjen varassa.

Vl-uskossa ei ehkä ole ihan tällaista nettiin laitettua ”syntilistaa” sellaisenaan, mutta vl:ssa on olemassa  rakkauden armoneuvoiksi muotoillut säännöt.  Jos joku näkyvästi rikkoo niitä jatkuvasti, esim. käyttää meikkejä tai laittaa korvikset niin johan on teoillaan uskonsa kieltänyt muiden silmissä. Ei silloin kysytä uskotko silti. Ihmisen sydämentilan muka tietää suoraan siitä jos on korvikset. Huh huh…

Nykyään uskovan omatunto ei kuulemma enää sano oikein, vaan jos se on erimieltä kuin seurakunta, se onkin silloin väärässä. Itse en ainakaan enää antaisi omaatuntoani tuolla lailla seurakunnan käsiin.

Syntikäsitys päälaellaan

Paavali kuitenkin opettaa, että eläkää oman omantuntonne mukaan. Sillä mitä totena opetetaan on Raamatun kanssa kummallisia ristiriitoja.  Ja sitten väitetään, että tämä on Raamatun mukainen usko. Ja sitä paitsi Raamatun mukaan seurakunta voi erehtyä, vaikka opetetaan, että vl on täysin erehtymätön seurakunta.

Tiedän nämä asiat kokemuksesta. Olen vl-kodista lähtöisin mutta olen kauan aikaa kyseenalaistanut näitä ihmesääntöjä, joille ei todellakaan löydy Raamatusta perusteita. En ole katkera, olen vain surullinen siitä sokeudesta ja mustavalkoisesta ajattelusta mikä ry:llä vallitsee.

Sitä paitsi syntikäsitys on kääntynyt vl:ssa täysin päälaelleen. Korvikset, meikki, ehkäisy, TV ja kaikki tuollainen ovat vakavampia syntejä kuin kateus, viha, pahansuopuus jne., jotka Raamatun mukaan erottaa sydämen Jumalasta. Itse tunnen monta vl-uskovaista, jotka ääneen myöntävät olevansa kateellisia tai katkeria toisille ihmisille tai koko ajan juoruavat ja levittävät pahaa viestiä muista ihmisistä. Lähimmäisenrakkaus on aika monella hukassa.  Heitänpä kysymyksen, uskooko silloin seurakuntaan ja sen opetuksiin enemmän kuin puhtaaseen Jumalan sanaan, jota Raamatusta voi lukea?

Elämäntapa-uskovaisuus

Mutta tilanne johtuu paljolti siitä, että monikaan vl ei itse lue eikä tutki Raamattua. Kannattaisi, niin omakohtainen usko vahvistuisi, ja osaisi itse perustella uskoaan. Ei kaikki mitä puhuja puhuu ole suinkaan Raamatusta, esim. juuri meikkikielto. Raamatussa meikit sekä kaikki korut nilkkarenkaasta korviksiin ovat samanvertaisia eivätkä kiellettyjä. Vain liiallinen turhamaisuus on pahasta. Kuten kaikki liiallisuus. Raamattu kehottaa oikeastaan vaan kohtuullisuuteen.

Hyvin monen vl:n mielestä armoneuvojen noudattamattomuus on autuuden este. Kuitenkin, Raamatun mukaan autuudelle ei pidä asettaa ehtoja. Jeesuksen mukaan tärkein laki on: ”Rakasta Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.”

Tuntuu unohtuneen, että yksin uskosta ja yksin armosta ja ansiotta me taivaaseen kerran pääsemme. Ei minkään yksittäisen teon/tekemättömyyden kautta.

Monikaan heistä ei vaan tunnu käsittävän, että yrittävät tietynlaisilla elämäntavoillaan paremmin Jumalalle kelvata. Tuntuu olevan tärkeintä kilvoitella näissä seurakunnan säätämissä rakkauden neuvoissa, vaikka vaarana siinä on, että uskon todellinen perusta hämärtyy.

Olin ennen samanlainen tapauskovainen, en lukenut Raamattua enkä  kyseenalaistanut mitään. Vain kulkenut joukon mukana, yrittänyt noudattaa rakkauden neuvoja ja täyttää normit. Ja ajatellut, että kun kuuluu tähän ainoaan oikeaan joukkoon niin pääsee taivaaseen. Kaveritkin aina toisteli että ”usko tähän uskoon niin pelastut”. Pitääkö uskoa ”uskontoon”?

Eikö kristinuskossa kuulu uskoa paremminkin Jumalaan ja siihen että on saanut synnit anteeksi Vapahtajan kärsimyksen ja uhrin kautta?

Omakohtainen uskoni ei ole mitenkään maailman vahvin kylläkään mutta on se olemassa. Ja se on vahvempi nykyisin kuin ennen, mutta usko tähän tiettyyn uskontoon on tehnyt kupperiskeikan. En todellakaan usko enää, että vl:t ovat ainoita maailmassa, jotka taivaaseen kerran pääsevät. Maailmassa on miljoonia kristittyjä ihmisiä, jotka haluavat elää Jumalaa kunnioittaen ja lähimmäistään rakastaen. Raamatussakin sanotaan jotenkin niin, että Jumalan valtakunta ei ole näkyvä joukko.

HUOM. Tarkoitukseni ei ole johtaa ei-lestadiolaisia provosoitumaan vl-uskovaisia vastaan. Kyllähän keskustella saa asioista, mitkä mietityttää.

Ajattelemisen aihetta antoi Juliaana.

*     *     *

Aiheesta lisää:

SRK:n johtokunta: television hankinta ja konsertit ovat synti

Synnit, ns. syntilista

Herätyssaarna

Juho Kalliokosken kokemukset

Syntien taakka nelivuotiaalle

Magdalena: ”Onko uskominen harkittua näyttelemistä?”

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

3 kommenttia

Kategoria(t): elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, harhaoppi, hengellisyys, irrottautuminen yhteisöstä, Jumalan sana, kannanotot, kasvatus, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, leimaaminen, meikkaaminen, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, televisio, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui


Lestadiolaisesta yhteisöstä irtautuminen voi olla šokki. Uskosta luopunut nuori nainen kertoo, että vapautumista seuraa paitsi riemu myös hämmennys: mitä ulkopuolisessa maailmassa saa tehdä?

Minä lähdin pois

 

kiellettydvdopas-s

Muistan tarkasti, miltä minusta tuntui sinä päivänä. Helsingissä oli tavattoman kaunis ilma. Kävelin ryhdikkäästi aurinkoista katua, hymyilin vastaatulijoille. Tunsin käsittämätöntä riemua.

Siinä kävelin minä, ei kukaan muu. Olin 25-vuotias, ja oli pelkästään minun asiani, mitä elämälläni tein ja mitä ajattelin.Voimakas vapautumisen tunne johtui pienestä asiasta, jolla oli suuri symboliarvo. Olin meikannut julkisesti ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tunne palasi mieleeni, kun näin Dome Karukosken uuden elokuvan Kielletty hedelmä. Elokuva kertoo kahden nuuoren tytön irtiotosta vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.

Oma irtautumiseni kesti kymmenen vuotta.

Kasvoin Pohjois-Pohjanmaalla vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Arkemme ei oikeastaan eronnut ei-lestadiolaisten naapureiden elämästä juuri muuten kuin että meillä ei ollut telkkaria, emme ajaneet ruohonleikkurilla sunnuntaisin ja kävimme sunnuntaisin seuroissa kylän muiden lestadiolaisten kanssa.

Seuroissa puhujat lukivat Raamattua ja tulkitsivat sitä. Saarna kesti yleensä tunnin. Sitten laulettiin yhdessä virsiä ja Siionin lauluja. Laulujen jälkeen sai mehua ja pullaa.

Saarnoissa toistettiin, että Jumalan valtakunta on hyvä ja turvallinen. Jumalan valtakunta tarkoittaa lestadiolaista yhteisöä. Ulkopuolinen maailma on turmeltunut ja turvaton. ”Maailman ihmisiin” varoiteltiin luomsta liian läheisiä suhteita, koska he voisivat viedä uskon. Uskon menettäminen oli pahinta mitä voisi tapahtua: silloin joutuisi helvettiin.

Toisin kuin ehkä jotkut muut lapset, en ottanut helvettiä kovin vakavasti. Käsitin kuitenkin, että uskon menettäminen olisi hyvin surullista. Uskovaisena elämisessä sen sijaan oli valtavasti etuja, joista suurin oli pääsy taivaaseen.

Uskoa kannatti suojella pysymällä erossa myös alkoholista, tanssista, elokuvista, kilpaurheilusta, meikeistä, hiusväreistä, seksistä ja niin edelleen. Uskovaiselle sopimattomista asioista ei ollut olemassa listaa, mutta opin aikuisten puheista vähitellen, mitä piti välttää. Kieltäytyminen ei ollut erityisen vaikeaa, kun ympärillä oli paljon samalla tavoin eläviä ihmisiä. En oikeastaan edes kieltäytynyt mistään, pysyin vain etäällä asioista, jotka eivät koskeneet minua. Jälkikäteen ajattelin, että lestadiolaiset hahmottavat uskonsa pitkälti sen kautta, mitä he eivät tee.

Yläasteella olisin halunnut mennä koulun tanssitunneille, mutta liikunnanopettaja ohjasi meidät lestadioalistytöt kävelylenkille. Pidin sitä itsestään selvänä.

Kolmas ja tärkein tapa suojella uskoa oli olla käyttämättä järkeä. Seuroissa sanottiin, että järki voi viedä uskon. Jos oma järki tai kokemus oli uskon kanssa ristiriidassa, tuli nöyrtyä ja nähdä seurakunnan yhteisen linjan siunauksellisuus.

Suunnilleen 15-vuotiaana huomasin alkaneeni ajatella toisin kuin seuroissa opetettiin. Aloin ihmetellä esimerkiksi sitä, miksi lestadiolaiset pääsevät taivaaseen ja muut joutuvat helvettiin. Tai sitä, miksen saisi nauttia Aretha Franklinin musiikista. Tuntui epätodennäköiseltä, että Jumala arvostaisi vain klassista.

Minulle oli kuitenkin äärimmäisen tärkeää, etten loukkaisi ketään toista lestadiolaista näkemyksilläni. Seuroissa tähdennettiin, että se joka rikkoi seurakunnan yhtenäisyyttä, rikkoi Jumalaa vastaan. Siksi puhuin ajatuksistani vain harvoille.

Yritin selvittää itselleni, mihin lestadiolainen elämäntapa perustui. Tavoista toiset, kuten täysraittius, olivat syntyneet 1800-luvun lopulla. Kielteiset kannat esimerkiksi televisioon ja populaarimusiikkiin olivat syntyneet 1950-60-luvulla. Näiden käytäntöjen yhteys Jumalaan, uskoon ja moraaliin alkoi tuntua minusta käsittämättömältä. Halusin erottaa toisistaan kulttuuriset tavat ja uskon.

Minulle usko tarkoitti kristillistä ajatusta siitä, että ihminen voi uskon avulla kokea armon. Ajattelin, että voisin olla lestadiolainen niin kauan, kuin uskoisin tähän. Saarnoissakin korostettin, että pelkkä halu uskoa riitti. Samalla olin hyvin tietoinen, ettei käytännössä tapoja ja uskoa voinut erottaa. Jos menisin seuroihin meikattuna, tuttuni kauhistuisivat: meikillä viestittäisin muille, etten ole enää lestadiolainen.

Koska en halunnut jättää lestadiolaista yhteisöä, sitouduin noudattamaan sellaisiakin tapoja, joille ei mielestäni ollut perusteluja. Etenin kohti suurta konfliktia. Kulttuuristen käytäntöjen todellisesta merkityksestä ei käyty siihen aikaan liikkeessä avointa keskustelua – eikä käydä vieläkään. Yksityisesti lestadiolaiset ovat kyllä elämäntavoista montaa mieltä, mutta julkisen lestadiolaisen linjan mukaan vaikkapa televisiottomuus on ”hengen ehdelmä” eli merkki siitä että ihminen on oikealla tavalla uskovainen.

Seuroissa korostettiin, että kyse ei ole säännöistä, vaan siitä, että lestadiolainen haluaa toimia tietyllä tavalla. Muistan, kun itsekin puhuin mieluummin haluamisesta kuin säännnöistä. Minua ahdisti lukea lehtijuttuja, joissa listattiin, mitä lestadiolaiset ”eivät saa tehdä”. Kysehän oli siitä, mitä minä halusin tehdä tai valita! Mutta kenen halusta oikeastaan oli kysymys?

Minulta ei kysytty, mitä minä halusin tai pidin tärkeänä. Esimerkiksi ehkäisyyn otettiin kielteinen kanta 1960-luvun lopulla saarnaajien kokouksessa, jossa oli pelkästään miehiä.

miehet

Tiesin jo 13-vuotiaana, etten halua suurperheen äidiksi. Vasta yli parikymppisenä sanoin ääneen, etten kestä ajatusta isosta perheestä. Tuttuni vastasivat, että ”ethän sinä voi etukäteen tietää, millaista se on”. Minun piti vain luottaa, että Jumalla antaisi minulle lapsia juuri sopivasti, vaikka en käyttäisi ehkäisyä.

Tiesin, että mieleni ei kestäisi tällaista kokeilua. En halunnut tulla kertaakaan vastentahtoisesti raskaaksi. Ajatukseni eivät saaneet vastakaikua, sillä niissä kuului järjen, ei uskon ääni.

Joidenkin mielestä usko on sitä, että ihmistä kannustetaan näin suuressa asiassa sysäämään syrjään järkensä. Minulle järjen hylkääminen olisi merkinnyt oman psyykeni heitteillejättöä.

Ehkäisykysymyksessä en ollut valmis joustamaan yhtään enkä kätkemään mielipidettäni. Lestadiolaisen yhteisön turvallisuus alkoi muuttua turvattomuudeksi.

25-vuotiaana päätin jättää yhteisön. Se oli rehellisin ja psyykkisesti kestävin ratkaisu.

Vaikein oli kuitenkin edessä. Lestadiolaisuuden jättäminen tapahtuu kertomalla siitä perheelle ja ystäville. Mielessäni olivat erään ystäväni isän sanat: ”Se että oma lapsi jättää uskonsa, on pahempaa kuin lapsen kuolema.” En pystynyt tuottamaan läheisilleni näin suurta surua ajautumatta mieltä suojaavaan šokkiin. Emotionaalisesti turtana kerroin perheelleni ja ystävilleni: ”En ole enää uskovainen.”

En unohda niitä hetkiä koskaan. Muistan ihmisten ilmeet, hiljaisuuden, ensimmäiset sanat. Ratkaisuni järkytti hetkellisesti myäs lähimmäisteni perusturvaa. Muutamat heistäkin olivat šokissa.

Tapahtumasta on jo muutama vuosi, ja minulla on perheeseeni hyvät välit. Ratkaisuni herättää kuitenkin perheessäni yhä niin suuria tunteita, etten voi kirjoittaa asiasta omalla nimelläni. Haluan myös suojella perhettäni niiltä puheilta, joita tämän kirjoituksen julkaisu herättää lestadiolaisyhteisössä.

Uskonnollisesta liikkeistä irtautuminen kuvataan vapautumisena ahdistavista säännöistä. Toki kyse oli siitäkin,.Vapauduin edustamasta muita kuin itseäni. Sain hakea Alkosta rommipullon kakkua varten, eikä minun tarvinnut selittää asiaa toiselle lestadiolaiselle.

Sain myös vapaasti miettiä, uskonko Jumalaan vai en. Ja jos uskon, millaiseen?

Kielletty hedelmä -elokuva kuvaa hyvin sitä, ettei vapautuminen ole pelkästään helpottavaa ja positiivista. Vapautumisen sijasta koin pikemminkin hämmennystä. Kun kukaan ei enää määritellyt rajoja puolestani, missä ne menivät vai menivätkö ne missään? Vaihe sisälti koomisia ylilyöntejä.

Otin kaiken irti siitä, että sain olla asioista avoimesti eri mieltä. Saatoin sanoa työkaverilleni, että hänen ideansa oli ”täys paska”. Vuoroin loukkasin, vuoroin huvitin ihmisiä olemalla törkeän suora.

Monissa tilanteissa koin itseni ulkopuoliseksi. Kielletty hedelmä -elokuvassa elokuvan toinen päähenkilö Maria tilaa ensimmäistä kertaa baarissa juomaa sanomalla ”Kaks… jotain alkoholia.” Kohtaus on kuin suoraan omasta elämästäni. Minun täytyy edelleen keskittyä baarissa, jotta muistaisin, mitä juomia on olemassa.

Elokuvan tytöistä rämäpäisempi Maria rikkoo railakkaasti lestadiolaisia rajoja (viinaa, meikkiä, seksiä, tanssia), mutta haluaa lopulta suuren tunteen vallassa tehdä parannuksen.

Varovaisempi Raakel taas katselee Marian kokeiluja etäämpää. Raakel on kuin minä. Raakelin tavoin kävin lestadiolaisuudesta irtautumisen ensin läpi mielessäni. Menetein uskoni ajattelutapoihin, jotka pitivät rajoja psystyssä.

Minulla on useita lestadiolaisia ystäviä, jotka ovat ajatelleet samoja ajatuksia kuin minä, mutta eivät halua jättää yhteisöä. Joillekin heistä tärkeää on uskon mysteeri, toisille yhteisöllisyys. Jotkut taas sanovat olevansa mukana tottumuksesta tai siksi, etteivät halua tuottaa pettymystä vanhemmille. Ymmärrettäviä syitä kaikki.

Tunnen myös ihmisen, joka kokee kuuluvansa ”lestadiolaisuuden vasemmistosiipeen”, naisia jotka määrittelevät itsensä ”lestadiolaisiksi feministeiksi”, ja jopa ihmisen, joka sanoo olevansa ”vanhoillislestadiolainen ateisti”.

Alakulttuurit eivät näy julkisuudessa. Herätysliikkeen nimissä puhuvat vanhat miehet sen sijaan vaikuttavat olevan lestadiolaisten erilaisuudesta autuaan tietämättömiä. Siksi he voivat antaa jyrkkiin kahtiajakoihin nojaavia lausuntoja ja väittää, että lestadiolainen yhteisö on yhtenäinen, samanmielinen joukko.

Kielletyssä hedelmässä kuvataan kaksijakoisen maailmankuvan purkautumista. Maria kehottaa Raakelia maistamaan alkoholia ja sanoo: ”Sinun pitää tajuta, mitä tää kaikki on.”

Kun Raakel kysyy, mitä kaikki sitten on, Maria sanoo: ”Ei mitään! Ihan tavallista!” Vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan Maria on menettänyt kyvyn tunnistaa, mikä on syntiä.

Minulle tavallisuuden huomaaminen oli helpotus. Lestadiolaisuuden maailma ei ollutkaan yksiselitteisen hyvä ja muu maailma paha. Ei myöskään ollut niin, että lestadiolainen maailma olisi ollut mitätön ja ulkopuolella olisi ollut huumaavaa jännitystä.

On vain yksi yhteinen maailma. Toiset asiat ovat hyviä, toiset pahoja. Surin osa on siltä väliltä.

HS 22.3.2009 , D4. (Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimettömänä. )

(Kuvat: Kielletty hedelmä -elokuvan markkinointikuvitus.)

Lue myös:

In English

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen uhrien tuki ry.)

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Ellen Tuomaala: Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa. Pro gradu -työn tiivistelmä (Helsingin yliopisto 2001).

Markku Ihonen, Uskonnolliset kielipelit: vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista. 1997.

 

13 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, ahdistus, alueelliset erot, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, fundamentalismi, Helsingin Sanomat, helvetti, hengellisyys, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kaksoisviestintä, kasvatus, Kielletty hedelmä, kiellot, kilvoittelu, koulu, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, meikkaaminen, musiikki, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, painostaminen, pelot, perhe, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, seurat, suurperhe, synnit, syntilista, syyllistäminen, taide, taivas, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vihjailu, yhteisö, yhteisöllisyys, ystävyys