Syntien taakka nelivuotiaalle


Onko lapsella oikeus perusturvallisuuteen – ilman ehtoja ja painostamista? Onko lapsella oikeus itse päättää suhteestaan uskontoon?

Kun olin lapsi, isä siunasi joka ilta syntini pois ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Sitten oli minun vuoro siunata isäni synnit anteeksi. ”Jeesuksen nimessä ja veressä.” Muistan että olin jotain kuusivuotias.

En tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta muistan sen ahdistavan tunteen. Tilanne oli painostava ja se toistui hyvin usein iltaisin. Tietysti sitä lapsena ahdistuu kun oma isä tulee keskellä yötä saarnaamaan verestä, anteeksiannosta, synnistä. Pelottavaa.

Aikuistuessani ymmärsin, että on todella hirvittävän väärin pakottaa ja opettaa lapsi pyytämään anteeksi, vaikka ei ole mitään anteeksipyydettävää. Tällä tavalla lapsen mieli ja omatunto vääristetään loppuelämäksi. Tällä lailla lapsi ehdollistuu pyytelemään anteeksi – silloin kun ehkä kaipaisi syliä, hyväksyntää, läheisyyttä ja kohtaamista. Lapsen mieli vääntyy luonnottomaksi suhteessa lähimpiin ihmisiin. Se on alistamista, väkivaltaa ja puolustuskyvyttämän lapsen psykologista ja hengellistä hyväksikäyttöä. 

Päätin, että jos saan joskus lapsia, en koskaan pakota heitä alistaviin rituaali-parannuksentekoihin.

Ankarat saarnat ja miesvaltaisen yhteisön puhuja-auktoriteetti voivat ahdistaa lasta

”Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. […] Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin… […] En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa […].

Katkelma kirjailija Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö.

Lapsen tunne-elämä ja vanhempien kunnioittamiskäsky

Kansainvälisesti tunnettu lapsipsykologi Alice Miller on puhunut ja kirjoittanut  siitä, miten tuhoisaa alistava kasvatus on ihmisen psyykelle. Lasten alistaminen vanhempien mielivallan alaiseksi on yhä enemmän kuin tavallista. Lasta on helppo alistaa, sillä hän on aina lojaali vanhemmilleen, olivatpa nämä millaisia hyvänsä.

Raamatun neljäs käsky käskee kunnioittamaan vanhempia, sellaisiakin jotka eivät kunnioitusta ansaitse. Tämä vaatimus hallitsee länsimaista kasvatusta sukupolvesta toiseen. Millerin mukaan ahdistava ja vaativa, ankara (usein uskonnollinen) kasvatus tuottaa vaikeita ongelmia ihmisille.  Vaativan ja rankaisevan uskonnollisuuden tuottamia vaurioita yritetään sitten hoitaa terapialla, ja siinä taas sellaisella tavalla joka ei Millerin mukaan toimi.

Psykoterapioissa nimittäin pääsääntöisesti pyritään ymmärtämään vanhempien tekosia ja löytämään lopulta anteeksianto, jota sitten pidetään eräänlaisena terapian huipentumana. Kun ihminen kykenee antamaan anteeksi kasvattajilleen, ajatellaan että silloin hän olisi myös vapautunut menneisyyden otteesta. Tästä Miller on totaalisen toista mieltä. Koko anteeksiannon vaatimus on hänen mielestään absurdi, ovela ja kiero keino vielä kerran sitoa lapsi kunnioittamaan vanhempiaan ja kieltämään omat tunteensa ja kokemuksensa. Sivuuttamaan oman oikeutetun kipunsa, taas kerran. Kuten sen  lapsena lukemattomat kerrat oli oppinut sivuuttamaan, ja siten mitätöimään.

Miller tarkoittaa niitä vanhempia, jotka koko kristillisen kulttuurin voimalla vaativat itselleen kunnioitusta, vaikka eivät sitä ansaitse. Vaadittu kunnioitus on ahdistava pakko. Siitä voi tulla autenttisen minuuden lukko. Kollektiivisen moraalin kulttuurinen ja yhteisöllinen paine ja yksilön oman ruumiin totuus asettuvat vastakkain. Kumpi voittaa?

Lapsuuden kipeät suhteet ja tapahtumat tulee tiedostaa, mutta päämääränä ei tule olla anteeksianto, ei myöskään juuttuminen vihaan ja katkeruuteen. Asiat tulisi kokea sellaisina kuin ne olivat, ilman moraalista ulottuvuutta. Keskeinen avain mielen tasapainoon on tiedostamisessa, tietoiseksi tulemisessa. Tällainenko se lapsuus oli, tällainenko olen ja miltäkö tämä kaikki minusta tuntui ja tuntuu?  Sen enempää oikeita vastauksia ei ole kuin tiedostaminen ja tunteminen. Siis sanalla sanoen: itsetuntemus.

Muutoinkin Millerin psykoanalyytikon pätevyydellä ja tutkimustyöllä rakentamat oivallukset ovat vakuuttavia.  Hän on selvittänyt niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat erilaisten narsististen häiriöiden syntyyn ja muotoutumiseen. Havainnollisella ajattelullaan ja oivalluksillaan Miller avaa oven menneisyyteen ja antaa lukijalle keinot käsitellä oman lapsuutensa traumoja.

Lastensuojelun ja kasvatusalan asiantuntijoiden tulisi ohjata lestadiolaisvanhempia ymmärtämään, että pakottaminen jatkuvaan parannuksentekoon ja päivittäinen  synnistä ja verestä hokeminen ei yhtään lisää pienen lapsen turvallisuuden tunnetta. Aikuisen tulisi oivaltaa, että lapsi ei sitä rituaalia tarvitse, vaan aikuinen rakentaa sitä omaksi turvakseen ja käyttää lastaan hyväkseen alistamalla lapsen. Hän tekee lapselleen vahinkoa. Moinen rituaali-parannuksenteko vääristää lapsen autenttisen omantunnon. Se vääristää myös lapsen ja vnhempien väliset suhteet. Onkin kysyttävä, miten turvataan lapsen uskonnonvapaus ja psyyken tasapainoinen kehittyminen.

Fundamentalismiin kasvattaminen riistää lapselta  uskonnonvapauden

Vanhemmilla on demokratiassa perinteellisesti ollut oikeus kasvattaa lapsensa haluamansa uskonnon harjoittajiksi. Tätä oikeutta pitäisi rohjeta kyseenalaistaa silloin, jos vanhemmat käytännössä estävät tai rajoittavat lapsen mahdollisuuksia oppia ajattelemaan itsenäisesti. Lapset eivät pääse osalliseksi samanveroisista mahdollisuuksista ja oikeuksista kuin muut lapset silloin jos heidän vanhempansa kasvattavat heidät uskonnolliseen tai muuhun rajoittavaan fundamentalismiin.

Uskonnonvapaus tulisi ulottaa myös lapsiin. Lapsella tulisi olla vapaus kasvaa rakastavassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä, ilman uskonnollista alistamista ja pakkoja, niin että hänellä olisi mahdollisuus valita ja ratkaista itse suhteensa uskontoon, sitten kun hän on siihen itse valmis.

Nelivuotiaan hätäännys

Alla olevassa tarinassa hienointa on lapsen selväjärkinen kysymys – ja se on paljastava: ”Mitä se tarkottaa?”

Pikkumiehen hätäännys pysähdyttää  lukijan, se järkyttää tässä Antti Halosen kertomuksessa. Se herättää myös paljon kysymyksiä. Onko tarinan lasten perusturvallisuus kiinni jokailtaisista anteeksipyyntörituaaleista? Onko lapsi varma isän rakkaudesta ja hyväksynnästä vasta kun hän on muistanut pyydellä syntejään anteeksi? Millaiseksi lapsen omatunto kehittyy? Vahemmat riistävät tällaisella aiheettomalla anteeksipyyntöjen toistelulla lapsen oman aidon omantunnon kehittymisen.

Lapsen uskonnollisen kasvatuksen kannalta ajatellen, vakaa ja turvallinen jumalasuhde ei tietenkään vaadi tällaisia rituaaleja, mutta vaatiiko sitä tässä aikuisen alistamiseen taipuvainen mielenlaatu?  Lapset ovat puolustuskyvyttömiä. Perusturvallisuus ei pääse rakentumaan, jos se on kiinni addiktiivisesta, rituaalisesta maagisten sanojen toistosta.

Miksi aikuinen mies tässä kertomuksessa näyttää istuttavan turvattomuuden ja syyllisyyden lapselle – sälyttää syntitaakan nelivuotiaan harteille?

Lapsen psyykkinen, uskonnoksi naamioitu alistaminen saattaa vakavasti vahingoittaa  tasapainoista henkistä ja hengellistä kehittymistä. Mikä SYNTINEN nelivuotias lapsi muka on?

Eikö ole täysin normaalia ja luonnollista että lapsi olisi mielellään lähtenyt kauppamatkalle mukaan yhdessä velipojan kanssa.  Miksi isä opettaa lapselle että lapsi onkin tämän takia syntinen? Tämä kertomuksen isä ei ole ymmärtänyt aikuisen vastuutaan.

Rituaalinen nimessä ja veressä -toistelu synnyttää varmasti pienen ihmisen lapsenmieleen ahdistusta ja pelkoa. Kristinopin mukaista se ei ole. Raamatun mukaan uskova, niin lapsi kuin aikuinenkin, saa olla turvattuna koko ajan Jumalan loppumattoman armon varassa. Ei pienen nelivuotiaankaan tarvitse sen saadakseen suorittaa jokailtaista ”mantra-rituaalia”.

Lapsella on oikeus kodissaan  turvalliseen nukkumaanmenoon ja turvalliseen oloon muutenkin, ilman ehtoja, ilman vaatimuksia jatkuvasta parannuksenteosta. Jos lapsi itse alkaa toistaa ja vaatia tällaisia rituaaleja esimerkiksi edellytyksenä nukkumaan rauhoittumiseen, hälytyskellojen pitäisi jo soida vanhempien mielessä.

Synnyt anteeksi 

 

 Isä on lähdössä käymään lähikaupassa, ja on kolmivuotiaan vuoro päästä mukaan. Nelivuotias jää epämukavalle kaarelle jännittyneenä eteisen lattialle makaamaan ja osoittaa äänekkäästi erimielisyytensä valinnan oikeudenmukaisuudesta.

Isän päästyä autollaan tielle saakka puhelin soi. Nelivuotiaan pikkumiehen itkuinen ääni sopertaa: ”Isä, minä oisin halunnu pyytää sinulta anteeksi.” Vieläkään ei ole myöhäistä, ja isä saarnaa pojalle kiukuttelun ja kaikki synnit Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi.
Ollaan laittautumassa nukkumaan. Kolmivuotias istuu pöntöllä ja lukee isän kanssa iltarukousta. Isä saarnaa pikkupojan pikkusynnit anteeksi, mutta isän pyytäessä evankeliumia hätäinen poika säntääkin kovalla kiireellä lastenhuoneen suuntaan. Isä jolkottaa nöyrästi alushousuja molemmilla käsillä kannattelevan pojan perässä kuullakseen pojan vastauksen: ”Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnyt anteeksi”. Kuin itsestään mieleen tulevat Paavalin sanat uskossa juoksemisesta. Kyllä evankeliumin perässä kannattaa vaikka juostakin.
 
Nelivuotias köllöttää jo sängyssään kädet rennosti pään takana. Kun evankeliumi on saanut puhdistaa päivän aikana tulleet likatahrat sekä isän että pojan matkavaatteista, poika yllättäen kysyy: ”Mitä se tarkottaa?”
 Isä selittää, että kun kaikki synnit annetaan anteeksi, se tarkoittaa, että kiukuttelut, tottelemattomuudet, valehtelut, kiusaamiset ja kaikki muutkin synnit on pyyhitty pois, eikä niitä enää ole. Ja isäkin saa uskoa suuttumiset, laiminlyönnit ja muutkin anteeksi. Poika uskoo, ja jää tyytyväisenä nukkumaan. Hän ei kysy, mitäs ne epäilykset sitten ovat. Tietäneekö hän sellaisia olevankaan?
Äidin kanssa luetun iltarukouksen jälkeen viisivuotias isosisko muistaa äkkiä, että pojat eivät ole vielä pyytäneet toisiltaan anteeksi. Alasängystä huudellen hän neuvoo poikia: ”Pyytäkää pojat tekin toisiltanne anteeksi, että säilytte uskovaisina. Halutaanhan me pysyä uskovaisina?” Pojat tottelevat kuuliaisesti viisaan isosiskon neuvoa.
 
 Tyttö muistuttaa vielä äitiään: ”Pyydättehän tekin isän kanssa toisiltanne anteeksi?” Äiti lupaa, että kyllä isä ja äitikin sopivat asiat joka ilta. Joskus päivälläkin.
Lapsen usko on yksinkertaista ja itsestään selvää. Heidän arvostelukykynsä ei riitä kyseenalaistamaan evankeliumin voimaa, ja juuri sellaisessa yksinkertaisessa uskossa piilee Jumalan pelastussuunnitelman mittaamaton viisaus.
 
Aikuisen kehittyneempi arvostelukyky on Jumalan antama lahja, joka auttaa toimimaan ajallisissa asioissa järkevästi, mutta uskonasioissa sitä ei ole lupa käyttää. Jumalan työtä aikuisenkaan arvostelukyky ei riitä arvostelemaan.
 Raamattu kehottaa meitä luottamaan taivaan Isän viisauteen ja uskomaan lapsen lailla. Ilman tuota neuvoa uskonkilvoituksemme olisi täysin mahdotonta.
 
Antti Halonen
Päivämies 14/2009 
 

Lue myös:

Alice Millerin suomennetut teokset

  • Alussa oli kasvatus. Kätketty julmuus ja väkivallan juuret, (Am Anfang war Erziehung, 1980), suom. Mirja Rutanen, 1985.
  • Älä huomaa. Muunnelmia paratiisiteemasta, (Du sollst nicht merken – Variationen über das Paradies-Thema, 1981), suom. Mirja Rutanen, 1986.
  • Karkotettu tieto, suom. Oili Suominen, 1989.
  • Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen itseyden etsintä, (Das Drama des begabten Kindes und die Suche nach dem wahren Selbst. Eine Um- und Fortschreibung, 1996), suom. Mirja Rutanen, 1996.
  • Murra vaikenemisen muuri, suom. Leena Vallisaari, 1991.
  • Lapsuuden kuvia, suom. Eija Kämäräinen, 1986.
  • Kätketty avain, suom. Mirja Rutanen, 1989.

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Alice_Miller

Anonyymi: Jumala keijullakin? Kotimaa24 blogikirjoitus.

Ankara usko ja lapsuus Inhimillisessä tekijässä 7.3.

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä  käynnistymässä

Alinta kastia naiset ja lapset

Kukkula, Tanja: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2007.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen

Vuokko Ilola:  Lapsen usko. Blogikirjoitus 16.8.2016, Kotimaa24.

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Uskonnonvapaus.fi: lasten ja nuorten uskonnollinen asema

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Meidän perhe: Lapsi ja uskonto – kolme katsomukseltaan erilaista avioparia kertoo miten he selittävät elämän suuria kysymyksiä lapselle.

Määttä, Kaija: Kannattaa panna synti pois. Vanhoillislestadiolaisuuden lastenlehti Lasten Siioni 6/2010.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Juuret & Siivet.

Advertisements

34 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, anteeksianto, äitiys, eettisyys, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, isyys, kasvatus, käskyt, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, manipulointi, mielenterveys, normit, omatunto, painostaminen, pelko, perhe, retoriikka, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yksilöllisyys

34 responses to “Syntien taakka nelivuotiaalle

  1. Mielenkiintoinen idea

    Mielenkiintoinen idea tuo uskonnonvapauden ulottaminen lapsiin. Voisi jopa väittää, että uskontoja ei olisi olemassakaan, jos uskonnollista propagandaa ei pakkosyötettäisi lapsille.

    • Verkosto / Markus

      Arveletko että ihminen ei aikuisen järjellään liittyisi mihinkään uskontoon? Kun katselee ympärilleen, ei siltä näytä. Naapurimaa oli ilman virallista uskontoa 70 vuoden ajan. Systeemin muutos avasi uskontojen ja magian markkinat.

  2. Hibarnus

    Antaisitte lasten olla lapsia! Älkää pakottako viattomia lapsia noudattamaan täyskahjoja sääntöjänne. t. Normaalia kasvurauhaa lapsille toivova.

  3. Lilli

    no voin vain tokaista tähän että moni ”lesta” perheessä saa kuitenkin turvallisen lapsuuden kasvaa koska vanhemmat eivät juo joka on turvaksi lapsille sekä suojaa ,koska harva uskovainen nuori menee bileisiin ja huomaa et hups olen raskaana. mieti miltä tuntu ekan kerran kuulla kiroilua pahalta ja kuinka pahalta se tuntuisi kuulla oman vanhempien suusta. Tältä sentään säästyt ollessasi uskovaisesta perheestä. itse en välillä ollut mutta nyt olen löytänyt taas polun ja se on kuitenki mun elämän parhaita päätöksiä se turvaa loppu elämänikin ja olen vasta 17 vuotias ja ONNELLINEN. toivon sinulle kaikkea hyvää ja että näet asiat niinkuin ne ovat etkä vääristelisi asioita.

    • Nimetön 358

      Uskonnollisuuden kauheat seuraukset ovat samanlaiset, kuin allkoholisteillakin. Äitini sanoi aina, ettei hän ole juoppo, siinä teillä olisikin ollut! Hän on uskonnoĺinen, pukeutunut valkeuteen ja mieli on sairas, paranoidinen. Sain kokea hänen läheisyydessään täydellisen hylkäämisen, mikä on lapselle kaikkein pahinta. Nyt aikuisena olen saanut koota elämäni sirpaleita kokoon ja aloittaa alusta sitä, mikä olisi kuulunut minulle jo syntymähetkestä lähtien. Tämä on aivan sairasta, tätä ei puolusta mikään. Jumala nimensä kunnian tähden tulee puhdistamaan kaikki valheen kätköt.

  4. Snen

    Omakohtainen usko on nuorellekin täysin vapaaehtoista. Uskovaiset eivät pakota lapsiaan siihen. Lapset elävät lapsuudenuskovaisina perheen mukana. Nuorisommekin tulee seuroihin täysin ihan omasta tahdostaan.

    Oletko joskus käynyt suviseuroissa, jossa suuret nuorten joukot ovat yhdessä vanhojen kanssa. Iltaisin he laulavat seurateltassa Siionin lauluja. Mitään lähellekään samaa ei näe ”tavallisessa” kirkossa. Mitä jos tulisit ensi kesänä Liperiin suviseuroihin?

    En ole vielä koskaan kuullut että missään perheessä olisi tarvinnut ketään lasta tai nuorta pakottaa suviseuroihin. Vapaaehtoisesti ja sulasta omasta halustaan nuoret sinne haluavat tulla. He tekevät myös suuren osan talkootyöstä seuroissa. Elävän evankeliumin ja oman uskon vaalimisen tähden.

    Mikä tässä niin kovin teitä ulkopuolisia häiritsee?

  5. Masa

    Itse en kyllä koskaan lähtenyt mielellään normi seuroihinkaan, suviseuroihin sentään oli mukava mennä, koska niissä sai yleensä olla suht vapaasti, eikä tarvinnut istua isossa teltassa. Talkootyöt oli kyllä sellaisia, ettei niistä lapsena voinut kieltäytyä, mutta eipä niitä nyt totuuden nimissä riesaksi asti ollut.

  6. Entinen sisäpuolinen

    Snen: ”Mikä tässä niin kovin teitä ulkopuolisia häiritsee?”

    Enpä malta olla kommentoimatta, että voisit ottaa huomioon, että hyvin moni tännekin kirjoittava ja kommentoiva on entinen sisäpuolinen, vaikka nyt onkin ulkopuolinen.

    Tuosta omakohtaisesta kokemuksesta monilla nousee kipeitäkin muistoja siitä, mitä on ollut olla lapsi lestadiolaisperheessä. Nuo muistot voivat olla kipeitä, vaikka olisi lestadiolainen aikuisenakin, mutta vielä kipeämmiksi ne ainakin minulla tekee se, ettei sille koko vl-opetukselle ja sen ohjaamalle kasvatukselle ole mitään vähänkään järjellistä perustetta.

  7. 1ihminen

    Entinen sisäpuolinen:
    ”monilla nousee kipeitäkin muistoja siitä, mitä on ollut olla lapsi lestadiolaisperheessä. Nuo muistot voivat olla kipeitä, vaikka olisi lestadiolainen aikuisenakin, mutta vielä kipeämmiksi ne ainakin minulla tekee se, ettei sille koko vl-opetukselle ja sen ohjaamalle kasvatukselle ole mitään vähänkään järjellistä perustetta.”

    100% samaa mieltä.
    Kun olen käynyt läpi lapsuuttani, kaksi kysymystä kilpailee sen vaikeimman asian tittelistä.

    Ensimmäinen on vl-uskoon sisäänrakennettu älytön, perusteeton julmuus ja raakuus sekä uskoon kuuluvia että muita maailman ihmisiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan. Tämän oivaltaminen alkaa jo melko pienenä, mutta sen tajuaminen kaikessa totaalisuudessaan on vl-kasvatetulle tyrmistyttävä kokemus.

    Toisena sen asian hyväksyminen tapahtuneena tosiasiana, että omat rakkaat vanhemmat, juuri he!, kasvattivat minut siihen. He käyttivät uskonliikkeen ”neuvoja” minuun, puolustuskyvyttömään lapseen.

    Kun synnyin, minä synnyin vanhemmilleni jotta he pitäisivät minusta huolta tulevaa aikuisuuttani varten, ei siksi, että he tekisivät minusta psyykkisesti ja hengellisesti haavoittuneen jo ennen kuin pääsen omille siivilleni pois kotoa.

    Kun aikuistuin ja pääsin pois kotoa, se on ollut elämäni suurin helpotus.

    Joskus olen yllättänyt itseni miettimästä, onko tämä ”normaali maailma” itse asiassa turvallisempi paikka kuin kotini, joka yritti kasvattaa minua jonkun muinaisen Lähi-Idän paimentolaiskansan perinteisiin, rajoitti kehittymistäni, alisti henkisellä, hengellisellä ja fyysisellä väkivallalla, pelotteli minua ja lisäksi yritti estää saamasta todellista tietoa asioista.

    Kauhistavimpaan pahuuteen syyllistyy se, joka pilaa ihmisen lapsuuden. Miten suureen rikokseen syyllistyykään silloin herätysliike, yhteisö, joka tietoisesti varmistaa opetuksellaan ja ”lapsi- ja nuorisotyöllään”, että tuhansien lasten lapsuus pilataan tänään ja tulevaisuudessakin.

  8. Verne

    Snen: ”Oletko joskus käynyt suviseuroissa, jossa suuret nuorten joukot ovat yhdessä vanhojen kanssa. Iltaisin he laulavat seurateltassa Siionin lauluja.”

    Olen käynyt suviseuroissa yli 25-vuotiaaksi. Laulut olivat parasta koko uskossa. Ja vielä nykyäänkin saatan kuunnella hyvän SL:n tai virren. Mutta samoja tunteita tuntevat esim. mustat babtistikirkon jäsenet laulaessaan omia laulujaan.

    1ihminen: ”Kun olen käynyt läpi lapsuuttani, kaksi kysymystä kilpailee sen vaikeimman asian tittelistä.”

    Erittäin samaa mieltä. Itse olen järkyttynyt siitä, kuinka olen katkaisemaan ihmissuhteita kaksi kertaa elämässäni uskon takia. Ensin nuorempana ei voinut olla kunnolla niiden kaveri, jotka olisivat olleet samalla aaltopituudella. Eli turhaan tehdään raja-aitoja itsensä ja muun maailman välille. Vl-uskossa minulla oli paljon hyviä kavereita ja on vieläkin, mutta väkisinkin heidän kanssaan tulee etäisemmäksi kun irtaantuu niistä piireistä.

    1ihminen: ”Toisena sen asian hyväksyminen tapahtuneena tosiasiana, että omat rakkaat vanhemmat, juuri he!, kasvattivat minut siihen.”

    Samat sanat. Se siinä onkin kun he toimivat parhaan kykynsä mukaan, jonka usko vääntää aivan vikaan. He eivät edes käsitä tehneensä mitään väärää. Vika siis ei ole heissä sinänsä vaan miten vl-usko laittaa heidät toimimaan.

    Lilli: ”no voin vain tokaista tähän että moni “lesta” perheessä saa kuitenkin turvallisen lapsuuden kasvaa koska vanhemmat eivät juo joka on turvaksi lapsille sekä suojaa”

    Luuletko, että vanhempasi eivät kykene olemaan hyviä vanhempia ilman uskoa. Tuo on täydellistä ihmisten aliarvioimista. Vl-uskossa on parasta ihmiset, harmi vaan etteivät he tajua sitä kaikki hyvyys mikä heissä on tulee heistä itsestään eikä mistään uskosta.

    Ajattelin erittäin samalla tavalla tuon ikäisenä. Ajattelin etten jätä uskoa koskaan. Mutta onneksi elämäni lopulta kääntyi järkevään suuntaan ja sain tehtyä elämäni parhaan ratkaisun, kun jätin uskon.

  9. Sirppana

    Tässä keskustelussa on jännää se, että näillä entisillä sisäpuolisilla tuntuu melkein ainoa syy epätasapainoiseen lapsuuteen ja sieltä tuleviin traumoihin olevan kodin uskonnollisuus. Minusta traumojen suurin aiheuttaja on kyllä vanhempien henkinen kyvyttömyys lapselle turvalliseen ja lapsia rakastavaan vanhemmuuteen, joka taas ei ole riippuvainen siitä onko henkilö vl vai ei. Yhtä lailla traumatisoivia asioita voivat olla uskonnon sijaan voimakas henkisyys, alkoholismi, työnarkomania, yleinen välinpitämättömyys, alistava kasvatus, ateismi, jne. Jos henkilö on niin vihainen lestadiolaisuudelle kuin moni entinen sisäpuolinen täällä netissä, niin herää kysymys, että mitä vihaa hän oikeasti kantaa sisällään. Meneekö heillä(kin) psykologia ja uskonto näin jälkiselvittelyssä sekaisin.

    Milleriltä on olemassa uudempiakin kirjoja, joita ei ole suomennettu. Hän on jossakin kirjassa todennut, että mitä luultavimmin kielteiseen jumalakäsitykseen vaikuttaa alistamistyylinen kasvatus yleensä ja miten Jumala lapsille esitellään. Hän oli tietääkseni myöhemmissä teoksissaan sitä mieltä, että mikäli lapsi on saanut oikeaa ja aitoa rakkautta huolenpidon kera, niin Jumala ja uskonnollisuus on hänelle voimavara, eikä ahdistava tekijä. Uudemmat kirjat olisi mielenkiintoista lukea senkin takia, että jonkun lähteen mukaan (en nyt muista mistä luin muutama vuosi sitten) hänen ajatuksensa ovat vielä muotoutuneet ja osittain muuttuneet aiemmista julkaisusta.

    Millerhän on erittäin kiistelty ja kritisoitu henkilö koko psykologian/psykiatrian kentällä jo aikanaan ja nykyisinkään hän ei nauti kovin suurta suosiota ja arvostusta. Itse olen hänen kirjoistaan kuitenkin saanut paljon.

    • Uskovainen vl isä

      Sirppana, sanot, että kodin uskonnollisuus ei olisi syy lapsuuden traumoihin ja ongelmiin. Toisaalta toteat, että syy on vanhempien henkisestä kyvyttömyydestä antaa lapselle turvallista ja rakkautta sisältävää lapsuutta.

      Vanhoillislestadiolaisuudessa lapsuuden ongelmat tulevat nimenomaan uskonnosta. Meikäläisethän eivät voi ehkäistä, koska sen sanotaan olevan syntiä. Päinvastoin, kaikki lapset saa ja tulee ottaa vastaan Jumalan lahjoina.

      Mitäpä Sirppana ajattelet yhtälöstä, jossa vanhemmat ovat kyvyttömiä antamaan lapsilleen turvallista ja rakkautta sisältävää elämää, mutta ovat kuitenkin pakotetut lisääntymään, koska sanotaan, että uskovainen ottaa vastaan kaikki lapset? Vaihtoehtoina tällä hetkellä on lisääntyminen tahi paikka helvetissä.

      Mielestäni meikäläisyydessä nimenomaan uskonto esittää aika isoa osaa niistä ongelmista, joita jotkut lapset joutuvat kokemaan suuressa perheessä lapsena, mutta kantamaan niitä traumoja läpi elämänsä.

    • Hotel Babylon

      ”Yhtä lailla traumatisoivia asioita voivat olla uskonnon sijaan voimakas henkisyys, alkoholismi, työnarkomania, yleinen välinpitämättömyys, alistava kasvatus, ateismi, jne.”

      Vaikka nuo luetellut asiat voivatkin olla traumatisoivia, se ei yhtään muuta tai tee vähäarvoisemmaksi sitä tosiasiaa että vanhoillislestadiolaiseen uskoon kasvattaminen omine kummallisine normeineen ja sääntöineen on monelle vl-kotiin syntyneelle lapselle silkkaa hengellistä väkivaltaa.

      ”Jos henkilö on niin vihainen lestadiolaisuudelle kuin moni entinen sisäpuolinen täällä netissä, niin herää kysymys, että mitä vihaa hän oikeasti kantaa sisällään.”

      Aika usein vl-uskovaiset leimaavat uskoonsa kohdistuvan kritiikin sen esittäjän vihaksi tai katkeruudeksi. Vl-uskovaisten mielestä kaikki hyvä mitä vl-uskosta seuraa on vl-uskon seurausta, mutta kaikki negatiivinen johtuu yksilöstä.

      Esim. omat tuntemukseni siitä, että minua on yritetty kasvattaa vl-uskoon eivät ole missään tapauksessa vihaa, vaan pikemminkin surua, epävarmuutta ja jonkinlaista rikkinäisyyttä, irrallisuutta. En kuitenkaan ole vihainen vl-vanhemmilleni, vaan ajattelen heidän olevan vl-uskonnon uhreja vielä enemmän kuin minä liikkeestä irtautuneena itse olen.

  10. Uskovainen

    Mitä te entiset lestadiolaiset täällä muuntelette asioita? Kenties haluaisitte vieläkin uskoa ?

    • Toinen uskovainen

      Jos avaisit silmäsi, näkisit, ettei asioita muunnella. Kaikki tämä on täyttä totta. Mutta silmien avaaminen on epäilemistä. Epäilemistä, ettei maailma olekaan niin mustavalkoinen kuin se setä siellä pöntössä sunnuntaina saarnaa. Mutta kun se setä sanoo, että epäileminen on kaamea synti, miksi kannattaakin luopua omasta aivotoiminnastaan ja luottaa että lauma vie oikeaan.

      Kysyit myös uskomisesta. Totta kai haluan uskoa, vieläkin. Koskaan en uskomista ole heittänyt, Jumala taivaassa todistakoon.

  11. Liikuttavaa

    Lasten kanssa on tavallista myös helvetillä pelottelu. Meillä peloteltiin kun olin lapsi. Minun uskovaiset siskot ja veljet myös pelottelee omia lapsiaan sillä.

    ”Tää varmaan pystyy olleen tulimeressäkin”, sanoi meidän lasten 4-vuotias serkku totisena, kun leikki meillä lohikäärmelelulla. Tulipa paha olo. Samalla liikuttavaa. Saiko pieni poika kaipaamaansa turvallisuuden tunnetta lohikäärmeestä joka ei pelkää edes tulimerta…

  12. Skeptikko

    Lapset ovat vanhempiensa armoilla ja riippuu heistä, miten he uskontoa tuputtavat tai jättävätkö sen lapsen valittavaksi.

    Nykyisen lainsäädännnön mukaan alle 12-vuotias ihminen on täysin vanhempiensa vallassa. Huoltajat voivat liittää tai erottaa lapsen tämän omasta tahdosta riippumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan.

    12-17 -vuotias ihminen saa jo hieman vapautta ja itsemääräämisoikeutta: huoltajien on saatava lapsen oma suostumus uskonnollisesta yhdyskunnasta erottamiseen tai liittämiseen.

    Jos kyseessä on kuitenkin 15-17 -vuotias, hänen tulee tehdä itse eroilmoitus ja saada siihen puolestaan huoltajiensa suostumus.

    Eli käytännössä ilman yhteisymmärrystä huoltajiensa kanssa lapsella ei ole juuri mahdollisuuksia vaikuttaa uskonnolliseen statukseensa ennen täysi-ikäisyyttä.

  13. Susa

    PM:n jutun isästä tulee mieleen ankara isä katolilaisuudesta ja väkivallasta kertovassa kirjassa ”Purppuranpunainen hibiskus”.

    Yllättävää, miten samantyylistä ankaran suunnan katolilaisuus on kuin vanhoilislestadiolaisuus. Kieltojen ja anteeksipyytämisen osalta varsinkin. Kertojana kirjassa on nuori tyttö. Lapset pidetään tiukassa kurissa. Esim. musiikista vain hengellinen on sallittua.

    Kirjan katolilainen isä on väkivaltainen psykopaatti, jolle uskonto antaa ”luvan” hakata.

  14. Shadow

    Lapsuudesta muistan minäkin ahdistavat iltahetket nukkumaan menoaikaan, kun pieni lapsi teki päässään tiliä päivän synneistä ja lopulta ahdistukseen pakahtuen päätti kipittää vanhempien ja sisarusten kamareissa parannuksen teossa itkua nieleskellen ja kauhusta kankeana. Uni ei muuten tullut vaan kauhut kiersivät mielessä. Se oli opittu jo enen kuin oli oppinut kunnolla puhumaan. Minä pidän jokailtaista syntisaarnaa lasta (mielenterveyttä) vakavasti vahingoittavana omien lapsuuden kokemusteni perusteella. Vl-kasvatuksesta kehittyi minuun mieletön kontrollipoliisi pään sisälle. Se puhui ja vaikutti mielessä kaiken valveillaoloajan, ja ylläpiti jatkuvaa syyllisyyttä. Mieltä hallitsi sanoinkuvaamattoman suuri syyllisyys kaikesta. Omastatunnosta oli muotoutunut epäterveen yliherkkä. Maailmassa ei ollut muuta kuin vain mustaa ja valkoista: syntiä ja armoa. Koko ajan suurena varjona elämänilon edessä häälyi kuoleman musta hauta ja maailmanlopun ennustukset, kauhistavat helvetin portit ja itku sekä vaikerrus niiden takaa ihmisen lihan palaessa ikuisessa tulessa. Kerrottiin niin käyvän sellaisille ihmisille joiden synnit ei ole kuolemanhetkellä anteeksi. Piti itse huolehtia että jos sattuisi yöllä kuolemaan, että synnit olisi anteeksi.

    Ei ole vaikeaa saada pieni lapsi sokeasti uskomaan ja luottamaan ilman vastaanpanemista. Mutta ne kumpuaa tajuntaan aikuisuudessa sieltä mielen sopukoista, on jatkuvasti se epämääräinen ahdistus ja syyllisyydentunteet, joita on ollut äärettömän vaikea kestää. Mielenterveys on pilattu jo lapsuudessa.

  15. Alan Dorkin

    Luostarin ja lestadiolaisuuden tms. lahkon erottaa se, että ihminen menee luostariin aikuisena, pitkän harkinnan ja noviisivaiheen jälkeen, kun taas lestadiolaisuuteen ja sen tiukkojen sääntöjen alle kasvatetaan puolustuskyvytön lapsi.

  16. Pekka

    Kokemuksestani tiedän kuinka kauhistuttavaa oli viettää lapsuus lestaadiolaispiireissä.

    Olen myös monta kertaa miettinyt, että kunpa en olisi koskaan mennyt lestaadiolaisrippikouluun. Olin Jämsän kansanopistossa vuonna 1978 SRK:n rippikoulussa ja se oli yksi elämäni kauhisttuttavimpia kokemuksia.
    Vieläköhän ne vanhoillislestaadiolaisten rippikoulut on yhtä ankeita, kuin oli silloin kun minä rippikoulun Jämsässä kävin.

    Ja sitten se nuoruus niissä lestaadiolaispireissä, joka oli ankeutta täynnä. Elämäni ankeimmat vuodet oli nimittäin kun olin lestaadiolaispiireissä 20-vuotiaaaksi saakka. Voi kauhistusten kauhistus! Vieläkin puistattaa kun niitä aikoja ajattelen. Jos minä tähän yksityiskohtaisemmin kirjoittaisin niistä karmeista kokemuksistani vanhoillislestaadiolais piireissä, niin ei sitä kukaan uskoisi. Köyhyyttä, kurjuutta, ankeutta, väkivaltaa, henkistä terrorismia, niitä kaikkia jouduin elämäni ensimmäisten 20 -vuoden aikana kokemaan, kun olin vanhoillislestaadiolainen.
    Ihme, että sieltä hengissä selvisi.

  17. Anonyymi

    Tämä kirjoitus ei pidä paikkaansa. Jopa kasvatusalan eri asiantuntijat mm. lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, pitävät hyvänä sitä, että lapsi oppii pyytämään anteeksi ja myös vanhemmat pyytävät toimiessaan väärin toisiltaan ja lapsiltaan anteeksi. Vaikka ei olisikaan kysymys mistään hengellisyydestä, on anteeksiantamisella ja saamisella erittäin tärkeä merkitys lapsen omantunnon kehittymisen kannalta. On tärkeää, että pieni lapsi oppii erottamaan mikä on oikein ja mikä väärin. Lestadiolaisessa yhteisössä synnit eli ”huonot teot” tms saa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Siinä ei ole mitään väärää. Päin vastoin…lapsi kokee lohdullisena, että hän saa anteeksi ja häntä rakastetaan. Hän oppii, että kun asiat sovitaan, siitä seuraa hyvä mieli. Joillekin ns. herkemmille lapsille saattaa kehittyä ns. yliherkkä omatunto, jolloin tuntuu että pitää jokaista risahdusta pyytää anteeksi. Tämä ei ole oikea tapa. Anteeksipyytämistä ja anteeksisaamista- siihen ei pidä lasta painostaa, eikä sille pidä asettaa mitään ehtoja eli jos et pyydä anteeksi, et pääse mukaan kauppaan jne…
    Tämä on väärä tapa. Anteeksi antaminen ja saaminen on armoetu, nimenomaan etu ei pakote!!!

  18. Mätäkala

    Jostain epäterveestä tuo jatkuva lapsella anteeksipyydättäminen kertoo.
    Nykyisen vl-”elämäntavan” suurimpia ongelmia on nähdäkseni juuri se, että kaikenlaiset asiat ja vääristymät haudataan anteeksiantamuksen (ripin) alle.

    Ohitamme evankeliumilla isoja ja tärkeitä asioita, joista tosiasiassa pitäisikin asiallisesti keskustella, oikeina asioina.
    Jatkuva anteeksipyydättäminen valmentaa lasta juuri tällaiseen ajattelutapaan että ei puhuta. Pyydetään vaan aina evankeliumia. Siitä seuraa myös että mahdollinen hyväksikäyttäjä voi suojata itsensä ripillä.

  19. fr1da

    En ikinä ole ymmärtänyt, että lapset viedään seuroihin, joissa puhutaan tai ainakin ennen puhuttiin ronskein kielikuvin. Usein puhujan tunnetilat vaihtelivat itkusta raivoavaan huutoon. (Siihen päälle vielä ”kiittäjä-mummojen” hysteerinen mekastus.) En usko,että pienimmät pystyy tajuamaan, että siellä se puhujasetä puhuu vertauksin. Itselläni oli useita ahdistavia pelkäämisiä ja huolenaiheita perustuen juuri niihin saarnoihin.

    Jos on pakko viedä lapset sinne, eikö voisi olla jotain lasten kehitystason huomioivaa ”sanan julistusta”.

    Samaa mieltä siitä, että lapsilla pitäisi olla uskonnonvapaus ad 18v. Kirkkoon liittyminen pitäisi olla kuin mikä tahansa jäsenyys tai laillinen sopimus, jonka voi tehdä vain täysivaltainen kansalainen.

    • Nimetön

      kiitos äänet ovat vaienneet ein enää kuulu,, seuroissa sellaista, mutta sekin vain johtuu siit’ että.. jumalan aika täyttyy. ja tälle maailmalle tulee loppu,

  20. Tuulikki

    Muistan kun itse kävin irtaantumisprosessia vanhoillislestadiolaisuudesta siihen liittyi paljon kipua ja katkeruuttakin. Nyt kun on tarpeeksi etäällä voi katsella objektiivisemmin. Kyllä siellä paljon hyvääkin on. Mutta toivoisin, että usko kirkastuisi heille nimeen omaan turvallisena suhteena Taivaan Isään. Ei pakkona tai ankarina vaatimuksina. Jumala on hyvä Jumala ja hänen sääntönsä ovat elämän omia sääntöjä joiden on tarkoitus pitää yllä elämää ja hyvää. Hän tietää miten on meidät rakentanut. Kristinusko on Jumalan rakkaudessa elämistä ja motiivi kaikkeen on rakkaus myös toisia ihmisiä kohtaan.
    Lapselle tulee antaa turvallinen kuva Taivaanisästä ja anteeksi anto on vapauttava kokemus. Ei sen tule olla vain rituaali tai pelosta käsin tuleva. Lapsille puhutaan kulloisenkin kehitystason mukaan.
    Kyllä kaikki kuitenkin siirtävät maailmankuvansa lapsilleen. Myös uskonnottomat. Ateismikin voi olla hyvinkin kiivas ja vihainen ”uskonto”.
    Suosittelen isänsydän kouluihin tututstumista. Fathers house finland järjestää.

  21. Tuulikki

    Jatkan vielä. Kaikkien uskovien ( kaikissa suunnissa) parissa on lakihenkisyyttä. Mutta niin sitä on uskonnottomillakin. Minusta koko Suomalaista yhteiskuntaa leimaa kovuus ja täydellisyyden vaatimus. Täytyisi itse yritää olla hyvä ja täydellinen. Ihmiset ovat ankarimpia tuomareita toisille. Oikean uskon myötä tulee kuitenkin armollisuus. Se tulee ihmissuhteisiin ja Jumalasuhteeseen.
    Me voimme myös kääntyä Jumalan puoleen saadaksemme voimaa ja apua päivittäisen elämään. Voimme täyttyä Pyhällä Hengellä, joka on rakkauden Henki. Omin voimin emme jaksa ketää rakastaa.
    Ja sitten kun olemme vanhempia opimme armahtamaan omat vanhempamme. Vanhemmuus ei ole helppoa. Itse olisin melkein toivonut, että vanhempani olisvat pysyneet isiensä uskossa minun lapsuuteni. Minä sain kasvaa alkoholisti perheessä ja voi niitä haavoja joita siellä tulee.
    Itse tulin uskoon lestadiolaisten rippikoululeirillä, mutta jätin liikkeen muutaman vuoden kuluttua juuri sen tähden, että siellä painettiin ulkokohtaisen lain noudattamisen alle ja se oli ahdistavaa. Sitemmin löysin armollisen Jumalan karismaattisista piireistä tässä maassa.

  22. Nimetön54

    on se ihana asia, kun saa joka päivä upottaa synnit armon mereen, ja se on niin ihana katsoa kun pieni lapsi rauhoittuu nukkumaan kun kaikki synnit saarnataan anteeksi, ja luetaan tuttu iltarukous. ovat syntini anteeksi suuret koko velkani maksettu….

    • Kataja

      Kertokaa nyt hyvät lestadiolaiset, mistä pieni lapsi on velkaa ja kenelle? Kristinuskon opetuksen mukaan ihminen ei muuten pysty itse puhdistamaan itseään vaikka ripittäytyisi tosiaan joka ikinen ilta. Se ei kuulkaa yhtään auta pelastuksessa. Pelastus ja iankaikkinen elämä on yksin Kristuksen lunastustyön varassa. Jatkuva ripittäytyminen kertoo vääristyneestä, Raamatun vastaisesta opetuksesta. On suuri vahinko kun ehdollistamalla opetetaan ihminen lapsesta lähtien riippuvaiseksi jatkuvasta ripittäytymisestä, että vasta sitten on hyväksytty kanssaihmisten silmissä. Siinähän kehittyvän ihmistaimen psyykekin vautioituu.

      Kokonaan eri asia on se että lapselle opetetaan jo kotona, että jos on vahingoittanut tai loukannut toista ihmistä, on pyydettävä anteeksi. Se on tärkeä taito ja normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Tottakai kristityn eritoten on pyrittävä pitämään hyvät välit ja soviteltava jos on tullut ristiriitoja. Mutta lasten ollessa kysymyksessä ei näitäkään asioita kuten anteeksipyytämistä ja syyllisyyttä pitäisi ylipaisutella. Kyllä lapsi oppii pyytämään tekemäänsä todellista vahinkoa tai vääryyttä anteeksi kun häntä siihen niissä tilanteissa kehotetaan ja opetetaan ja kun hän myös näkee että kotona ja lähipiirissä niin menetellään.

      Ettekö te lestadiolaiset tosiaan osaa erottaa toisistaan kahta eri tason asiaa: anteeksipyyntöä ihmisten välillä ja Jumalan armoa Kristuksessa, hänen kärsimisensä ja kuolemansa kautta meille annettua evankeliumia.

  23. Erikoismies

    Todellakin nelivuotiaalla on oikeus mennä nukkumaan ilman että sitä ahdistetaan aikuisten mietteillä ja taakoilla. Nelivuotiasta kuuluu lähestyä nelivuotiaan tasolla ja se ei todellakaan sisällä jonkinlaisen maailmantuskan vyöryttämistä viattoman pikkuihmisen niskaan ennen kuin sillä on mitään kapasiteettia tehdä asialle jotain saatikka käsitellä sitä. Eikä nelivuotias ole syntiä tehnyt. Koskaan. Siinä vaiheessa kaikki synnit on kyl vanhempien.

  24. Lapinpöllö

    Se on psyykkinen riippuvuus.

    Kun ihminen ehdollistetaan siihen lapsuudesta saakka, silloin se hyväolo tulee automaattisesti. Kun saa lapsena vanhemmiltaan hyväksynnän ja vakuutuksen että on OK, niin lapsellehan se on helpotus. Kun tämä vanhempien hyväksyntä kytketään uskontoon, tulos on aivan kieroontunut.

    Lestadiolainen anteeksipyytämis- ja antamiskulttuuuri on infantiilia pohjimmiltaan. Epätervettä ja teeskenneltyä aikuisten ihmisten infantiilisuutta, alamaisuutta. Lapsena vl kotikasvatuksessa ihmiselle iskostetaan se oppi että perusturvallisuus ei tule sydämeen ilman tuota rituaalia. Niin siitä on tullut tapa jota ilman ei voi olla. On tullut psyykkisesti (ja ehkä sosiaalisestikin) riippuvaiseksi vl-rituaalin antamasta psykologisesta hyvästä olosta. Hyväksytyksi tulemisen varmistamisesta.

    On tietysti hyvä että sen hyvän olon saa jostain, vaikkapa sitten riippuvuudesta anteeksi-anto-rituaaliin. Pääasia kai on, että ei vahingoita riippuvuudellaan muita ihmisiä, eikä kovin paljoa itseäänkään. Riippuvuus anteeksiannon rituaalista ei tietenkään ole yhtä vaarallinen kuin päihde- tai huumeriippuvuus. Ehkä sitä voisi verrata himourheilijoiden riippuvuuteen oman lajinsa harrastamisesta?

    Haitallisinta lestadiolaisuudessa on pohjimmiltaan se, että sen tarjoama hyväksytyksi tulemisen kokemus perustuu toisen ihmisen arviooon sinusta. Ei siis ole lähtökohtaisesti itsestään selvää että sä olet OK. Avaimet siihen on toisen ihmisen taskussa, ja hänellä on valta arvioida sinun hyväksyttävyytesi. Arvioida sinun ”sieluntilasi”. Tämä rakenne johtaa aina vallankäyttöön, sairaisiiin alistamis- ja alistumis-rakenteisiin.

    Kun se olisikin niin että tulisi hyväksytyksi Jumalan toimesta eikä se olisi riippuvainen ihmisten käsityksistä, silloin se olisi terveempää puuhaa. Nykyisellään lestadiolaisuus on oikeastaan keskinäisen syrjinnän, alistamisen, hyväksymisen ja vallankäytön kerho, jossa heikoimmille käy aina ikävimmin. Vanhoillislestadiolainen ei ole oman uskomisensa subjekti itse, vaan hän on muiden uskovaisten objekti jota muut koko ajan arvioivat. Oikea Jumala jää aina etäiseksi, koska välissä ovat nämä arvioitsijat ja se ”erehtymättömän seurakunta-äidin silmä”.

  25. Maalarikissa

    Siunaaminen kuului meilläkin nukkumaanmenoon. Jos se olisikin ollut vain yksinkertainen iltarukous mutta se syntien anteeksipyytämis- ja antamis-rotla tuntui lapsesta aina pitkitetyltä hommalta. Siinä oli myös jotain vaikeaa, joka tuntui nololta. En voi sanoa että olisin tuntenut iloa ja helpotusta, koska se asiahan toistettiin joka ilta, riippumatta siitä olinko ollut ”kiltti” vai en. Se oli noloa varmaan siksi että se oli jotenkin epärehellistä. Tuntui kiusalliselta, kun itsellä ei ollut erityistä omallatunnolla ja silti sitä parannusta vain tehtiin.

  26. Syyllinen elämään

    En ikinä halunnut mennä seuroihin. Siellä oli niin ikävää, koska olimme niin kummallinen perhe: isä oli valmiiksi mielenterveydeltään järkkynyt ja me kakarat muutenkin kurittomia kauhistuksia. Äiti häpesi meitä. Oli suunnaton helpotus kun puhe loppui ja tuli laulu, sai laulaa. Samoin kun tuli kahvitauko ja saimme mehua ja pullaa. 🙂 Tunsin jatkuvaa riittämättömyyttä ja häpeää siitä etten tajunnut puhujien tekstiä enkä kyennyt karkottamaan ikävystymisen ja väsymisen tunteita. Välillä joku puhuja muisti meitä ”pieniä tyttöjä ja poikia” ja kertoi meidänkin saavan anteeksi tottelemattomuutemme ym sopimattoman käytöksemme. Silloin me lapset pyysimme kädet pystyssä anteeksi, koska sellaista odotettiin kunnon uskovaiselta lapselta. Se tuntui kummalliselta, ei kivalta. Nykyään tunnistan mielistelyn tarpeen niistä ajoista.

    Minulla oli murrosiässä voimakkaita pelkotiloja Jumalaan liittyen. En uskaltanut nukahtaa, sillä uskoin ansainneeni pahimman mahdollisen rangaistuksen teoistani. Makasin öisin vuoteessa silmät auki enkä uskaltanut sulkea niitä ja nukahtaa, koska uskoin Jumalan tulevan alas taivaastaan, lävistävän minut tulisella miekalla ja heittävänsä minut helvettiin. Tuntuu ihan uskomattomalta nykyään ajatella moista, että tuollaista on joskus pelännyt, mutta silloin tunne oli täyttä totta. Ei naurata, ei. Minun oli pakko ennen kahtakymmenettä vuottani hakea toinen jumalkäsitys, sillä alkuperäinen tuotti minulle suunnatonta henkistä tuskaa ja ahdistusta, pyysin anteeksi tai en. Uusi kokemus Jumalasta oli jotain upeaa: Hän on rakastava, hyväksyvä ja aina kuin paras ystäväni. Sillä käsityksellä menin viitisen vuotta kunnes minusta tuli agnostikko.

    Vajaa vuosi sitten sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Koin jatkuvaa ja äärimmäistä syyllisyyttä: uskoin ettei minulla ollut edes lupaa syntyä, että äitini ei halunnut minua, että en ikinä saisi lupaa elää ja tuntea onnea, niin huono ihminen olin. Koin syyllisyyttä jopa siitä, että soppa oli hyvää. Ei taaskaan naurata, kun muistelee, millä työllä ja tuskalla työnsi lusikallisen ruokaa suuhunsa ja nieli sen. Rukoilin Jumalaa ottamaan minut pois jo täältä ja samaan aikaan koin olevani liian huono jopa saamaan kuoleman armahdusta. Tuska oli niin silmitön, etten ollut ikinä ennen koskaan tuntenut sellaista. Siitä kun olen alkanut selvitä, olen muuttunut hyvin tosikoksi syyllistämisen suhteen: se tappaa, kirjaimellisesti. Minun on pitänyt opetella ihan kaikki alusta, hengittäminen, eläminen, syöminen, nukkuminen, lupa kokea onnea.

    Toivottavasti olen hyvä varoittava esimerkki. Yhteisö on elintärkeä meille, mutta tässä tarvitsemme ihan pikkuriikkisen peiliin katsomista. Ihminen on kaunis, koko elämä sisällään.

  27. Nimetön 327

    minä olen kokenut näitä ongelmia ja päässyt vapaaksi näistä. arvet ne jätti syvät. nyt ymmärrän ettei taivas täyty ainoina oikeassa pitämistään ihmisistä. taivaassa on hyvin harva asutus jos joukko on nåin rajallinen.helvetissä on tungos eikä sinne mahdu kaikki aatamin ajoista asti.jos siirtolaisia otetaan olen ensimmäisenä muuttamassa. ajattelu on sallittua myös kristinopin kannalta ja sitä ei saa ottaa ihmiseltä pois. Käyttäkää aivojanne. karjalainen mikko en koskaan palaa tälle sivustolle koska valmista ei tule. jeesuksen veressä ja nimessä syntinne on anteeksi saatu.jääkää herran rauhaan. otetaan vastaan vihapuheluja mutta niihin ei vastata.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s