Aihearkisto: Maalaispoika

SRK:n pahoittelu myönnytys kirkolle – Mäkinen, Kalliala ja Salmi tapasivat SRK:n johdon


SRK:n johtokunta on pahoitellut hoitokokouksissa harjoitettua hengellistä väkivaltaa ja myöntää ”ylilyönnit” 70-luvun hoitokokouksissa, kirjoittaa Helsingin Sanomat (12.10.2011). SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen tiedotti Kotimaa24:lle 10.10., että johdon julkaisema pahoittelu merkitsee julkista anteeksipyyntöä. Ilmaisua ”pyytää anteeksi” ei silti sisälly SRK:n johdon asiasta julkaisemaan lehdistötiedotteeseen.

Voittonen ei kertonut haastattelussa, kenelle ”pahoittelu”,  jonka Voittonen Kotimaassa toteaa merkitsevän ”anteeksipyyntöä”, on kohdistettu. Keneltä tai keiltä on tarkoitus pyytää anteeksi?

– Aitoa anteeksipyyntöä ei huiskita ilmaan, vaan se osoitetaan tietyltä taholta tietylle kohteelle, on sosiaalietiikkaa tutkinut professori Risto Saarinen todennut SRK:n pahoittelusta  (Kotimaa 27.10.2011).

SRK:n johto päätti julkisesta pahoittelusta  tavattuaan arkkipiispan ja Turun ja Oulun piispat elokuun alkupuolella Lue koko artikkeli…

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, 2010-luku, arkkipiispa, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, Kotimaa, lähihistoria, Maalaispoika, nettikeskustelu, Olavi Voittonen, painostaminen, Päivämies, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syyllistäminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

SRK:n linja: hierarkkisesta miesten ”vanhinten neuvostosta” myös naisten lahjoja hyödyntäväksi palveluyksiköksi?


Haaparannan kirkkoherra Kimmo Sulila on Kotimaa24:n haastattelussa tiedustellut SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittoselta, miksei SRK:n johtokunnassa ole naisjäseniä.

– Hän saisi vastata minulle ja kymmenilletuhansille, miksi SRK:n johtokunnassa on vain miehiä.

SRK:n piirissä esiintyy ainakin kaksi perustavasti erilaista käsitystä siitä, mikä on Keskusyhdistyksen tehtävä Lue koko artikkeli…

6 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, Kaleva, keskustelu, lakihengellisyys, lapset, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, Maalaispoika, naisen asema, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, tulevaisuus, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhtenäisyys

Puhujat 2008: ”1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”


SRK:n vuosittaisessa puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa 29.12.2008 olivat aiheena 1970-luku ja hoitokokoustapahtumat. Päivämies-lehden vuoden 2009 ensimmäinen numero sisältää katsauksen puhujienkokouksen keskusteluun ja kannanoton.

Päivämiehessä todetaan: Saamme tarkastella 1970-lukuakin kiitollisina Isän rakkauden, pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden vuosikymmenenä. Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvusta jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta. 

(Päivämiehen päääkirjoitus 1/7.1.2009, luettavissa tämän postauksen lopussa.)

Pääkirjoituksessa ei tietenkään voida käsitellä kaikkea mitä kokouksessa tapahtui, joten tässä jotain tarkennusta.

Nimimerkit Herpert ja Maalaispoika, jotka osallistuivat samaan puhujainkokoukseen, kommentoivat kokousta Mopin palstalla varsin perusteellisesti opillisiin kysymykseiin paneutuen. Nämä kirjoitukset on sittemmin palstalta poistettu.

Nimimerkki Glaubenfreude oli haastatellut tuttavaansa, joka oli myös ollut kokouksessa paikalla. Glaubenfreude kirjoitti Mopin palstalle seuraaavan kuvauksen.

[Olavi Voittosen] alustus oli ollut ihan hyvä. Puheenvuoroista pappi E.P. oli jäänyt mieleen raikkaana tuulahduksena. EP oli sanonut, että 70-luvulla mentiin laajasti pieleen. Oli tunnustanut, että hän itse oli julma hoitomies Koillismaalla. Hän oli maininnut vuoden 1978 opettajien ja puhujien kokouksen Oulussa. Neljän kohdan päätöslauselma oli mahdoton toteuttaa kouluissa, sillä linja oli niin kireä.

EP antoi ymmärtää, ettei pelkästään yksi ihminen ollut ylilyöntien takana, vaan koko liike oli myllytyksessä mukana. Hän tähdensi, että on tärkeää oppia 1970-luvun virheistä, jotteivät samat virheet toistuisi tulevaisuudessa.

Naapurini [kokouksessa paikalla olleen puhujan] mielestä OT:n ja ML:n puheenvuorot olivat sitten toiselta laidalta. Eräs kolmaskin puhuja (jonka nimeä en muista) oli todennut , että oli hyvä kun meitä hoidettiin 1970-luvulla.

OT ja ML olivat sillä kannalla, että Jumalan valtakunta ei erehdy ja 1970-luvulla toimintaa ohjasi Jumalan sana. Neljäs puhuja oli maininnut, että 1970-lukua arvostelevilla on seurakuntakäsitys hämärtynyt.”

Puhujienkokouksen kanta 1970-80-luvun hoitokokouksiin A.D. 2008

Päivämiehen pääkirjoituksesta  7.1.2009 huomiota kiinnittävät erityisesti seuraavat väitteet hoitokokouksista. Niitä on pidettävä kyseenalaisina ja jopa suorastaan nolona retorisena kikkailuna. Monet näkemyksistä ovat sanalla sanoen irvokkaita hoitokokouksissa aiheetta kärsimään joutuneiden kannalta.

1. Hoitokokoukset ovatkin ”sielunhoidollisia keskusteluja”, joita tarvittiin siitä syystä, että uskovaistenkin elämää oli alkanut leimata ”maallistuminen” ja ”uskon ja Jumalan sanan vastainen elämäntapa”, toteaa kirjoittaja.

Päivämiehen kirjoittaja ei enää mainitse sanallakaan niitä moninaisia ”henkiä”, joista silloin tuhannet uskovaiset joutuivat julkisesti syytetyiksi. Hoitokokoukset tunnettiin kuitenkin 1970-1990-luvulla siionissa pelkästään kurinpidollisina ”hoitokokouksina”.  Puhuttiin henkiopista ja vääristä hengistä ja puhdistuksesta. Tavoitteena oli puhdistettu siioni.

Termin ”sielunhoidollinen keskustelu” ottivat käyttöön puheenjohtaja Olavi Voittonen  ja pääsihteeri Aimo Hautamäki vasta vuonna 2006 Kotimaa-lehden haastattelussa.

On tietenkin perusteltua kysyä, voidaanko hoitokokouksia noin vain alkaa nimittää toisella nimityksellä, eli  ”sielunhoidoksi”. Toki voidaan, mikäli asiasisältö vastaa uutta nimitystä. Näin ei tässä tapauksessa ole.

Sielunhoidon tulee täyttää evankelis-luterilaisen kirkon määritelmän mukaan seuraavat ehdot.

a. Se on kahdenkeskistä keskustelua. Tämä ehto ei tietenkään toteutunnut alkuunkaan,  kun satoja paikkakunnan uskovaisi on koolla samassa salissa, jossa lisäksi ”hoidettava” velvoitetaan tunnutamaan muiden hänelle määrittämiä syntejä julkisesti koko seurakunnan edessä, kuuluvuutta vielä vahvistaen mikrofonien välityksellä.

b. Aloitteentekijänä on sielunhoitoa tarvitseva henkilö ja sielunhoito on hänelle vapaaehtoista. Hoitokokuksiin oli paikkakunnan kaikkien uskovaisten velvollisuus osallistua, ja heidät kutsuttiin tilaisuuksiin erillisellä Päivämiehessä julkaistulla ilmoituksella. Joka jäi pois hoitokokouksesta, saatettiin noin vain erottaa siionin rakkaudesta pelkästään tästä syystä.

c. Sielunhoito on aina ehdottoman luottamuksellista ja sielunhoitajaa sitoo vaitiolovelvollisuus. Papin osalta tämä pätee jopa lainkin edessä. On selvää, että hoitokokouksissa rikottiin häikäilemättömästi tätä velvoitetta.  Kenellekään paikallaolijoista ei jäänyt epäselväksi, millaisista synneistä seurakunnan eteen pakotettuja uskovaisia ihmisä syytetiin. Kokouksia vetäneet miehet eivät kaihtaneet nostaa esiin ja kysellä kaikkein yksityisimpiäkään perhe- ja sukupuolielämän asioita. Syytettyjen alaikäiset lapset joutuivat katselemaan, miten heidän vanhempiaan nöyryytettiin ja häpäistiin julkisesti. Asiantuntijoiden mukaan tällaiset kokemukset ovat lapselle erittäin ahdistavia ja traumatisoivia.

Voittonen ja Hautamäki, ja nyt Päivämiehen pääkirjoittaja, ottivat siis aseekseen kielellisen kikkailun päättäessään nimittää hoitokokouksia ”sielunhoidoksi”.

2. Edelleen Päivämiehen pääkirjoitus väittää, että ”sielunhoidolliset keskustelut” käynnistettiin kussakin rauhanyhdistyksessä ikään kuin itsenäisesti, yhdistyksen omasta aloitteesta. Jotkut rauhanyhdistykset saattoivat ”pyytää apua keskusyhdistykseltä”, kuten kirjoituksessa yritetään häivyttää SRK:n johtavaa roolia.

Päivämiehen kirjoittaja  pyrkii kumoamaan sen käsityksen, että SRK keskusyhdistyksenä olisi itse ollut aktiivinen hoitokokousten käynnistämisessä ja ylläpitämisessä.

SRK:n oman tilastonpidon mukaan se lähetti edustajiaan (ns. ”hoitomiehiä”) 1970-luvun aikana yli 500 hoitokokoukseen. Tässä vain siis SRK:n johdolla pidetyt kokoukset. Hoitokokousaallon edettyä muutamia vuosia alkoivat paikalliset ry:t mobilisoida kokouksia myös itsenäisesti. Eikä ihme: asiat ja ihmissuhteet olivat menneet ”hoitojen” seurauksena niin sekaisin, että  paikallisten uskovaisten välien selvittelyitä ja ”puhdistamista” tarvittiin yhä lisää ja lisää.

Eräiden SRK:n palveluksessa siihen aikaan toimineiden mukaan sellaisia paikkakuntia, joissa hoitokokouksia ei alkuun ryhdytty heti järjestämään, ohjeistettiin kokousten pitoon keskusyhdistyksen toimesta. Kokoukset levisivät Suomesta myös Ruotsiin ja Amerikkaan.

SRK:n rooli hoitokokousten käynnistäjänä ja läpiviejänä oli keskeinen. Mikä oli paikallisten aktiivien ja toisaalta SRK:n edustajien rooli ja työnjako eri paikkakunnilla, vaatisi tietenkin selvittämistä historian tutkimuksen menetelmien avulla .

Myös silloinen arkkipiispa Mikko Juva on esittänyt muistelmissaan SRK:n nykyselityksille vastakkaisen näkemyksen. Juva piti nimenomaan SRK:ta päävastuullisena tästä hengellisen väkivallan aallosta.

Kun paikkakunnan uskovaisia kutsuttiin hoitokokouksiin, kutsujana esiintyivät sekä paikallinen rauhanyhdistyksen johtokunta että SRK:n työvaliokunta. Miksi SRK olisi mainittu kutsussa, jos se ei olisi liittynyt hoitoihin mitenkään?

Toiseksi, SRK:n opistoissa ilmoitettiin opiskelijoille, että  itse kunkin tuli osallistua oman paikkakuntansa rauhanyhdistyksen hoitokokouksiin. Miksi SRK:n opisto olisi ottanut asiaan kollektiivisesti kantaa, jos hoitokokous olisi ollut paikallisen ry:n omasta aloitteestaan käynnistämä?

Yksi perustelu SRK:n roolille hoitokokousten käynnistäjänä on myös se, että hoitokokoukset toteutettiin hyvin samantyyppisinä ”käräjinä” kaikkialla maassa. SRK:n lähettämät ”työvaliokunnan” tai ”keskusyhdistyksen” miehet kiersivät maata eri rauhanyhdistysten hoitokokouksissa. Oli paikkakuntia joissa he erottivat koko rauhanyhdistyksen elävästä uskosta, perusteluna ”kososlainen henki”.

Kaiken kaikkiaan, kyseessä on ollut ällistyttävän laaja ilmiö. Ja jopa kirkkohistoriallisestikin Suomen oloissa poikkeuksellinen hengellisen väkivallan prosessi, joka kosketti kuulusteluihin joutuneiden vanhoillislestadiolaisten itsensä lisäksi heidän läheisiään, sukulaisiaan ja ystäviään. Voidaan arvioida että vaikutukset koskettivat ehkä puolta miljoonaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsentä. Hoitokokousten traagiset kokemukset ulottavat vaikutuksensa myös yli sukupolvien.

3. Uskovaiset eivät ole kritisoineet hoitokokouksia,  vaan arvostelu on noussut Päivämiehen mukaan liikkeen ”ulkopuolelta”.

Erityisen ikävä retorinen kikka on yritys  ulkoistaa hoitokokouskritiikki. Monet uskovaiset tietävät ja ovat itse julkisella kritiikillään osoittaneet, että hoitokokousten arvostelu liikkeen sisällä on vähintään yhtä voimakasta kuin ulkopuolella.

Päivämiehen em. väite joutuu ensinäkin välittömästi törmäyskurssille SRK:n edesmenneen pääsihteerin Voitto Savelan  kanssa. Hän totesi jo 1980-luvulla, että jotkut liikkeen silloiset vastuunkantajat kohdistivat hoitokokokouskäytäntöön ”vakavaa kritiikkiä” jo 1970-luvulla.

Toiseksi, kritiikkiä oli tullut muiltakin liikkeen sisällä. Pääkirjoitusta kirjoitettaessa eli vuoden 2008 loppuun mennessä monet vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset olivat julkaiseet omalla nimellään kriittisiä ja kyseleviä kirjoituksia sanomalehdissä hoitokokousten oikeellisuudesta (ks. ”Lue lisää”-lista tämän jutun lopussa). Yhteenkään kirjoitukseen SRK:n johtokunta ei ollut nähnyt tarpeelliseksi vastata.  Lisäksi hoitokokouksista oli käyty anonyymia nettikeskustelua jo vuodesta 2004 lähtien, ja esimerkiksi Kotimaa-lehti ja Kaleva olivat raportoineet siitä.

SRK:n johto on aikaisemminkin pyrkinyt väheksymään ja mitätöimään hoitokokouksia koskevaa julkaista keskustelua. Esimerkiksi puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi Kalevan haastattelussa 2.7.2007: ”Osa niistä, jotka netissä provosoivat keskustelua aiheesta, eivät olleet itse edes syntyneet itse tapahtumien aikoihin.”

Voittosen mielipide, että sellainen joka ei ole itse kokenut hoitokokouksia, ei olisi oikeutettu edellyttämään tapahtumien selvittämistä, ei tietenkään ole missään katsannossa hyväksyttävä.  Yhteisön vastuulla olevia mahdollisia vääriä tekoja ja rikkomuksia voivat vaatia selvitettäväksi myös ne henkilöt, jotka eivät ole itse henkilökohtaisesti olleet osallisina tapahtumissa.

4. ”Anteeksiantamuksen valossa on tahdottu tarkastella myös kyseisen vuosikymmenen tapahtumia.”

Tämä väite on hämmentävää lukea. Kuka tai mikä taho ”on tahtonut” tarkastella tapahtumia anteeksiantamuksen valossa?

Vakuutteleeko kirjoittaja lukijoille, että SRK:n johtokunta, työvaliokunta tai ehkä puhujien kokous on tahtonut tarkastella ko. vuosikymmenen tapahtumia, antaen itse anteeksi  itselleen silloisen harhaoppisen opetuksen ja käytännölliset ”hoitamis-”ratkaisut, erityisesti ns. ”ylilyönnit”?  Mikä tarkoittaa painostamista, alistamista, ihmisten julkista häpäisemistä ja sosiaalista eristämistä, jne.

1970-luvulla seuroissa ja hoitokokouksissa opetettiin, että ihminen ei voi olla koskaan varma siitä, onko hän oikealla tavalla uskomassa. Tästä syystä kehoitettiin uskovaisia olemaan nöyrällä mielellä ja alistumaan puhutteluihin ja toisaalta pantiin ”veljet vartioimaan veljiä”, jotta saataisiin porukka ”pysymään” uskomassa. Ja kaikki perustuu ehdottomaan kuuliaisuuteen seurakunnan päätöksille. Seurakunnan tulisi nimenomaan vahvistaa jokaisen taivaan tien matkaajan uskoa, mutta 1970-luvulla sitä haluttiinkin heikentää… sieluparkoja loitonnettiin poispäin Kristuksen sovintouhrista, inhimillisten tekojen, toisten uskovaisten uskomisen epäilyn ja  loputtoman itsetutkistelun tielle.

Kuka on nämä opilliset harha-askeleet antanut anteeksi ja kenelle?

Mitä toimenpiteitä tämä ”anteeksiantamuksen valossa tarkasteleminen” on johtanut suhteessa niihin uskovaisiin, joilta hoitokokousessa evättiin anteeksiantamus kokonaan, vaikka he pyysivät anteeksi?

Kantanaan julkisessa keskustelussa esiintyneisiin toivomuksiin SRK:n puheenjohtaja ja pääsihteeri ovat antaneet julkisuuteen lausunnon, että hoitokokokoukset eivät edellytä vl-yhteisön johdolta julkista anteeksipyyntöä.

Esimerkiksi Olavi Voittonen totesi Kalevan haastattelussa (2.7.2007), että aihetta anteeksipyyntöön ei edelleen ole ”ainakaan SRK:n taholta, sillä kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä”.

Kristinopin valossa odottaisi, että juuri niiden anteeksiantamisesta olisi puhe, jotka joutuivat aiheetta kärsimään hoitokokouksista. Tarkoittaako Päivämiehen pääkirjoituksen kirjoittaja heitä?

Missä tämä kollektiivinen ja kattava anteeksipyyntö ja -antaminen on ilmaistu? Passiivimuoto viitannee johonkin kollektiiviseen mutta epämääräiseksi jäävään subjektiin.

Anteeksiantamuksen korostus hoitokokouksia tarkastellen tuntuu lähinnä irvokkaalta niistä tuhansista uskovaisista, jotka oli erotettu omasta uskonyhteisöstään ja ajettu ulos siionista näissä hoitokokouksissa, syyttä ja aiheetta.

Valtaosa erottamisista tehtiin suullisesti hoitokokouksen kuluessa. Erottaminen merkitsi sulkemista ulos ”yhteisestä rakkaudesta” ja kieltoa muille olla tekemisissä erotetun kanssa,  eli eräänlaista pannaan julistamista. Kaikki vl:t eivät ole rauhanyhdistyksen jäseniä, mutta jäsenen ollessa kyseessä hänen jäsenyytensä loppui myös siihen. Vain harvojen erottamisten osalta on olemassa dokumentteja rauhanyhdistyksen johtokunnan virallisesta päätöksistä, esim. Raahen rauhanyhdistykseltä   vuodelta 1965 ja Korpirannan rauhanyhdistykseltä 1973.

Voidaan myös kysyä, mitä prosessi sai aikaan niissä, jotka jäivät liikkeen ”sisälle”. Kymmenet tuhannet tavalliset seurakuntalaiset eivät ymmärtäneet painostusta, kiusaamista ja ahdistelua,  joiden kohteeksi joutuivat, eivätkä niiden perusteita, saatika ei ollut näkökykyä näihin opillisiin linjoihin joiden perusteella SRK käynnisti hoitokokoukset.

Ihmiset; riviuskovaiset, vanhemmat, mummut, papat, nuoret ja lapset ottivat vastaan hengellisesti ja psyykkisesti ajatellen suuret kärsimykset, ymmärtämättä miksi. Harva ymmärtää vielä nykyäänkään, mistä oli kyse.

Kaiken kaikkiaan, voidaan kysyä, olivatko kaikki puhujienkokoukseen osallistuneet puhujat todellakin samaa mieltä pääkirjoituksen kirjoittajan kanssa, joka asettui edustamaan kollektiivisesti puhujien kokousta.

Paikallisissa rauhanyhdistyskissä sen sijaan on otettu pallo kiinni. Joissakin yksittäisissä rauhanyhdistyksssä on järjestetty seurakuntailtoja ja keskusteluja, joissa on käyty avoimesti läpi oman paikkakunnan tapahtumia hoitokokousten ajoilta. Tämä osoittaa, että rauhanyhdistyksissä on myös tervettä ja vastuullista mieltä ja halua rakentaa rakkaudelle uskon, totuuden ja oikeudenmukaisuuden perustaa.

Päivämies: ”Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus”

”Joulukuussa pidetyssä perinteisessä vuodenvaihteen puhujainkokouksessa Oulun rauhanyhdistyksellä sivuttiin eräänä asiana vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä 1970-luvulla käytyjä sielunhoidollisia keskusteluja.

Niihin kristillisyyden ulkopuolelta kohdistunut kritiikki on saattanut hämmentää varsinkin nuoria.

Keskeisintä 1970-luvun tapahtumissakin on, että Pyhä Henki johti Jumalan seurakunnan elämää myös tuolloin. Uskonvanhurskaudesta saarnattiin, ja kristillisyydessä koettiin vireää työn ja toiminnan siunauksellista aikaa.

Siioni kasvoi sisältä, ja muun muassa lapsi- ja nuorisotyön uudet toimintamuodot käynnistyivät, toimitaloja rakennettiin, leiritoiminta vilkastui, uudet leirikeskukset hankittiin ja kolmannen opiston valmistelutyöt alkoivat.

Samanaikaisesti yhteiskuntaamme koetteli 1960-luvulla alkanut arvomurros. Erityisesti kristilliset arvot syrjäytyivät, ja syvän murroksen seuraukset heijastuivat myös kristillisyyteen. Rauhanyhdistyksissä käytiin sielunhoidollisia keskusteluja maallistumisen tuomista ilmiöistä. Niiden aiheina olivat uskon ja Jumalan sanan vastainen elämäntapa. Keskusteluihinsa monet rauhanyhdistykset pyysivät apua keskusyhdistykseltä.

Keskustelujen kautta Pyhä Henki hoiti seurakuntaansa. Evankeliumi auttoi synnin ja taakkojen alta uskomisen iloon ja vapauteen. Jumalan valtakunta oli armon ja anteeksiantamuksen valtakunta.

Erityisesti seurakunnan sisälle tunkeutunut uudenheräyksen hengen vaikutus näkyi kuitenkin eräissä hoitotilanteissa lainomaisena tiukkuutena ja vaativuutena. Rakkaudessaan Pyhä Henki hoiti senkin.

Se, kuten hoitotilanteissa tehdyt inhimilliset virheet ja ylilyönnitkin tulivat korjatuksi omakohtaisen parannuksen kautta Jumalan iankaikkisella anteeksiantamuksella.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta. Anteeksiantamuksen valossa on tahdottu tarkastella myös kyseisen vuosikymmenen tapahtumia.

Saamme tarkastella 1970-lukuakin kiitollisina Isän rakkauden, pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden vuosikymmenenä. Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä.

Anteeksiantamuksellaan Jumala haluaa auttaa valtakuntaansa yhä niitä, jotka kaipaavat sydämeensä Kristuksen ansaitsemaa vanhurskautta, rauhaa ja iloa.”

(Päivämies nro 1, 7.1.2009,  toinen pääkirjoitus.)

Voittonen Kalevassa: ”Ei selvitystarvetta”

Kaleva 31.12.2008

Toiseen vuotuiseen kokoukseensa Ouluun maanantaina kokoontuneet Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys ry:n (SRK) puhujat eivät näe tarvetta nostaa erityiseen tarkasteluun lestadiolaisen liikkeen piirissä koettuja 1970-luvun niin sanottuja vaikeita vuosia. SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen kertoi tiistaina Kalevalle.

Niin liikkeen sisällä kuin julkisuudessakin keskusteluissa on esitetty, että hoitokokouksiksi joissakin yhteyksissä nimettyjen sielunhoidollisten keskustelujen taustat ja tapahtumat olisi syytä ottaa puolueettoman historiantutkimuksen kohteiksi.

’Keskusyhdistyksen taholta asiat etenevät luonnollista tahtiaan’, Voittonen totesi. ’Omat seuraavat historiateokset tuovat asiat esille.’

SRK:n historiateoksen seuraava osa, jonka ajanjakso ulottuu vuoteen 1961, ilmestyy Voittosen mukaan vuoden sisällä.

Voittonen huomauttaa, että 1970-luvun tapahtumia on jo käsitelty paikallisyhdistysten omissa historiateoksissa, ja otettu erityisenä asiana vuoden 1989 puhujakokouksessa.

Tällä kertaa aihetta vain sivuttiin Voittosen alustuksen yhteydessä, joka käsitteli yhteiskuntamurrosta ja kristityn elämää siinä. Voittosen mukaan viimeaikaista keskustelua on ollut herättelemässä pieni piiri.

’Tämä on heijastunut liikkeen nuoriin, jotka kysyvät yksinkertaisesti, mistä on ollut kysymys.’

’Luonnollista on, että kerromme heille’, Voittonen vakuuttaa.

SRK:n puhujien kokouksessa oli läsnä liikkeen 935 puhujasta 770.

Kalevan pääkirjoituksessa toivottiin selvitystä

Hoitokokoustutkimus puhdistaisi ilmaa

Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla koetut niin sanotut hoitokokoukset olivat erikoinen tapahtumasarja. Asia tunnetaan hyvin liikkeen keski-ikäisen ja vanhemman väen piirissä, mutta julkisesti teemaa ei ole juuri käsitelty. Laaja keskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin vasta viime vuosina netin keskustelupalstojen kautta.
Hoitokokouksiksi kutsuttiin kokoontumisia, joissa paikallisiin rauhanyhdistyksiin kuuluneita ihmisiä puhuteltiin julkisesti väitetyistä erheistä elämäntavoissa ja liikkeen opetuksen noudattamisessa.
Näkemykset kokouksista ovat hyvin ristiriitaisia. Monet puhuttelun kohteet ja kokouksissa mukana olleet kokivat tilaisuudet julkirippeineen voimakkaaksi painostukseksi ja hengelliseksi väkivallaksi. Myös liikkeen johto eli rauhanyhdistysten keskusyhdistys SRK on myöntänyt, että kokouksissa tapahtui ylilyöntejä, mutta on nähnyt ne kaikkiaan tarpeellisena toimena maallistumisilmiöitä vastaan. Moni kantaa noista vuosista yhä syviä haavoja.

Kuohunnan vuosia on sivuttu muutamissa tutkimuksissa, mutta kokonaisselvitys puuttuu. Puheet kattavasta tutkimuksesta saivat viikko sitten pontta, kun sellaisen tarpeen nostivat Kotimaa-lehdessä esiin Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola ja Helsingin kirkkohistorian professori Jouko Talonen. Tuoreessa Kotimaassa tutkimuksen tekoon kehotti myös Espoon piispa Mikko Heikka.

Kommenttien perusteella SRK:n johdossa ei edelleenkään pidetä tutkimusta suotavana. Perustelu, jonka mukaan ajallinen etäisyys kokouksiin ei vielä riitä, ei ole kestävä. Jos poikkeuksellisen ilmiön syntyyn, leviämiseen ja seurauksiin halutaan päästä kiinni, tutkimus pitää tehdä nimenomaan nyt kun elossa on vielä ihmisiä, jotka itse olivat mukana kokouksissa.

Järin onnistunut perustelu ei ole sekään, ettei kokouksia voida tutkia, koska niiden asiat olivat sielunhoidollisia ja siksi salattavia. Salaisia eivät voineet olla ne selvittelykokoukset, joissa kuulijoina saattoi olla suurikin joukko rauhanyhdistyksen jäseniä. Hienotunteisuuden ja intimiteettisuojan normaalit vaatimukset pitää tietysti muistaa.

Jonkinlaista epävirallista oikeudenkäyntiä ilmeisesti pelkäävän SRK:n kannattaa vielä harkita kantaansa. Liikkeelle olisi ongelmallista sekin, jos luotettavaa, perusteellista analyysiä ei tehtäisi. Se ruokkisi myös paikkansapitämättömiä väitteitä noista tapahtumista.

Pääkirjoitus 27.7.2008

*     *      *

Lue lisää:

Itkeäkkö vai nauraakko? Keskustelu Mopin palstalla erottamisen syistä ja siitä, tapahtuiko silloin ylipäätään mitään….

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Arkkipiispa Mikko Juva 1979: “Kirkko ei voi vaieta”

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Sanna Lauronen: Suviseurat levisivät lähikirkkoihin. Puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu. Kaleva 2.7.2007.

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa  

Keksityn henkiopin leviäminen

Nestori: SRK:n pahoittelu myönnytys kirkolle – Mäkinen, Kalliala ja Salmi tapasivat SRK:n johdon

Nestori: SRK:n johtokunta pyysi julkisesti anteeksi hoitokokousten väärinkäytöksiä – lehdistötiedote 12.10.2011.

Kinnunen, Mauri 2006.  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Päivämiehen kokousilmoitukset vuodelta 1978, löytyvät Hakomaja.net-sivustolta hoitokokousten taustaa selvittävästä kokonaisuudesta. Kiitämme Hakomajaa ja Admataa perusteellisesta työstä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, anteeksianto, avainten valta, erehtymättömyys, hajaannukset, harhaoppi, Herpert, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, journalismi, kaksinaismoralismi, Kaleva, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, Maalaispoika, manipulointi, Mopin palsta, nettikeskustelu, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, vallankäyttö, väkivalta, yhtenäisyys

Jumalan armo – ei merta edemmäksi


Mistä uskossa on kysymys? Saako ihminen synnit anteeksi ja saako hän uskoa evankeliumin – suorittamatta itse mitään? Miten se tapahtuu? Mikä on Jumalan valtakunta, onko sen oltava juuri rauhanyhdistys?

Päivän saarnaksi sitaatti armon vallankumouksellisuudesta kahdelta kirjoittajalta Epäkuluttajan blogista. Lukiessa havaitsee että asia on heille kirkastunut ihmeen kaltaisesti, selekiänä ku Perämeri tyynellä.

Kristinuskon vallankumouksellinen ydin on niin perin näkymätön. Usko on sydämessä. Jumalan valtakunta on näkymätön. Seurakuntayhteys on näkymätön. Kaikki on niinkuin ei mitään. Kaikki on ihmisen sydämessä tai ei ole.

Vaikea uskoa, kun ei näe, mutta sen vallankumouksellisempaa on uskoa näkemättä. (-Kirjoitti:  Der Hölle Rache.)

*     *      *

Se, että Jumala kääntää laupiaat kasvonsa lain alla kamppailevalle ihmiselle, ei ole ihmisteko, vaan sulaa armoa ja lahjaa. Eli se on kokonas Jumalan teko ja usko on silloin lahjaa. Ja se on sitä samaa lahjaa ihan joka hetki ja joka päivä; ei se muutu yht’äkkiä jokskin muuksi, esim. suoritususkoksi.

Jos se [uskon] säilyttäminen on ihmiskäsissä, niin kovinpa huteralla pohjalla se silloin on. Mutta sepä ei olekkaan ihmiskäsissä, vaan usko on alusta loppuun asti Jumalan työ. Sekin, että Jumala vaikuttaa uskon, joka näkyy hengen hedelminä (ilo, rakkaus, rauha jne.), on Jumalan työtä. Myös se, että on halu Jumalan sanan kuuloon ja tutkisteluun, on Jumalan työtä ihmisessä. Ja ihminen ei tarvitse uskolleen muita tienviittoja kuin Kristuksen, joka Golgatan keskimmäisellä ristillä huutaa: “Se on täytetty!”

Siinä on kaikki; ihminen ei voi ‘tehdä’ autuutensa eteen muuta kuin uskoa ja sekin on lahjaa Jumalalta.

Kaikki neuvonsanat, mitä Raamatussa on, ovat tarkoitettu lihallemme, joka sotii henkeä vastaan; “Kaikki hyvä, mitä tahtoisin tehdä, en minä tee ja kaikki paha, jota en tahtoisi tehdä, minä teen…” Mitkään, parhaatkaan neuvonsanat eivät pelasta eikä autuuta, vaan ne saavat ihmisen tuntemaan syntisyytensä ja kelvottomuutensa ja (toivon mukaan) turvautumaan ainoastansa Kristukseen.

Jos kuitenki ajatellaan, että neuvot ovat opastamassa taivastiellä, ollaan suoritususkossa tai ainaskin on vaara ajautua sellaiseen.

Seurakunta on siellä, missä evankeliumi  p u h t a a s t i  saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Niin. Silloin evankeliumi saarnataan puhtaasti, kun autuuden syy julistetaan ainoastansa Kristuksen ansioksi.

Ok. No, kun siihen sitten uskotaan, tämä uskonyhteys yhdistää kristityt Kristukseen ja toisiinsa, mutta se ei tarkoita samaa kuin organisaatio tai joku tietty näkyväinen porukka, vaan “kuin myös Kristus on näkymätön, sen jäsenetkin ovat näkymättömät, jotka ainoastaan Jumala tuntee” (Rekisteriraamatusta).

Jotta kristitty sitten pysyy Kristuksessa, hänen tulee saada “elämännesteensä” hänestä ainoastansa ja hänen tulee seurata vain häntä. Jos hän alkaa katselemaan tekojansa ja hedelmiänsä, vaellustansa tai vaikkapa seuroissakäyntiänsä ja seurakuntayhteyttänsä autuuden ansaitsemiseksi tai uskossa pysymiseksi, hän kääntää katseensa poispäin Kristuksesta, jota hänen ainoastansa tulisi seurata. Ja seurakunnan “tehtävä” on tavallaan vain ja ainoastaan kirkastaa Kristusta.

Mitä meille ihmisille jää “tehtäväksi” taivastiellä? Eikö se, että suostumme Kaikkivaltiaan Jumalan johdatukseen elämässämme, ja että Hän ainoastansa suuressa armossaan voi meidät Poikansa sovitustyön kautta pelastaa? (– Kirjoittaja: Horsma Surula.)

Säilyykö usko kilvoittelemalla?

Samoja kysymyksiä pohdiskelivat  Herpert ja Maalaispoika Mopin palstalla aikoinaan, pohdiskevat he  vuoden 2008 lopussa pidetyssä  puhujainkokouksessa kokemaansa ja kuulemaansa.  

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen piti kokouksessa alustuksen, jossa hän korosti kuuliaisuutta ja kilvoittelua todeten: ””Elävän uskon säilyminen on aina kilvoituksen asia.”

Herpert:

Kilvoitus ei ole kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä hyvästä valtakunnasta, vaan kilvoitusta säilyttää Kristuksen vanhurskaus elämän tärkeimpänä asiana.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa on lievä ”kulttuurikilvoituksen” vaara. Tärkeää siis olisi, ettei mikään muu asia tai perinnäissääntö menisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa oleminen. Siis toisaalta siinä pitää kilvoitella, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä, ja toiseksi siinä, että pidämme ainoana lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa.

Ne hyvät teot tulevat vasta sen jälkeen, eivät koskaan ennen armoa.

Samassa keskustelussa niinikään puhujainkokoukseen osallistunut ”Maalaispoika” viittasi Olavi Voittosen alustuksessa esitettyyn ajatukseen että kun uskovainen vain oikein kovasti kilvoittelee, hän pysyy uskomassa.

Maalaispoika:

Asia on kuitenkin toisin päin: Kun saa armosta olla uskomassa, haluaa kilvoitella.  Tämä on tärkeä paikka, koska ”kilvoittelua” tulkitseva esiymmärrys voi olla kahtalainen. Ensimmäisen mallin mukaan kilvoittelu on ihmisen aktiivisuutta. Jos ihminen vain tosissaan haluaa, voi ja jaksaa kilvoitella. Kilvoittelemattomuudesta tulee heikkoluonteisuutta.

Valitettavasti tässä on yksi farisealaisuuden juuri. Fariseus osaa ja jaksaa ja katsoo ylen niitä, joilla ei ole voimaa, tahtoa.

Toinen malli lähtee siitä, että kyseessä on paradoksi, puhetapa, jolla Raamatun ihmeellisyyksiä on totuttu kuvaamaan. (Esim. em. lause: Kristitty on saman aikaisesti kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas, on paradoksi.)

Kilvoittelun osalta tämä tarkoittaa sitä, että usko ja kilvoitus on pelkkää Jumalan työtä, ei ihmisen ansiota. Se, että ihminen ei usko, ei kilvoittele, taipuu syntiin, on aina ihmisen oma syy ja hän on siitä vastuussa. Tässä on paradoksi, ja sitä ei saa ”laukaista” hämärällä puheella, jossa syntyisi mielikuva ihmisen omasta aktiivisuudesta uskon taistelussa.”

Herpert:

– Minäkin tunnustan olevani toisinaan eksyksissä, tietämättä, mikä on oikeaa ja väärää. Soisin mahdollisimman monen olevan. Tarkoitan tällä siis kaikkia niitä konkreettisia tilanteita, joissa joudun soveltamaan ainoaa voimassa olevaa Raamatun moraaliohjeistoa, eli kymmentä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä (joista kaikki voidaan viime kädessä kiteyttää kultaisessa säännössä).

On hyvin vaarallista ja naiivia ajatella sillä tavalla, että minä uskovaisena tiedän oikean ja väärän, koska se on Raamatussa sanottu. Raamatussa on kyllä sanottu ne periaatteet, joilla ihminen noudattaa elämässään Jumalan tahdon mukaista elämää, mutta tämä vaatimus (siis lain moraalinen vaatimus) konkretisoituu aina eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausina.

Niinpä Luther jopa kymmentä käskyä pohtiessaan toteaa, että se on voimassa vain siinä määrin, kuin se on luonnollisen lain mukainen, ts. luomisessa annettu moraalivaatimus on suhteessa dekalogiinkin ensisijainen (WA 16, 431: ”Was nu Moses geschrieben hat ynn den Zehen gepoten, das fuelen wir natuerlich ynn unserm gewissen”)

 Moraali-ihanteet ovat aina sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin, ne siis muotoutuvat kymmenen käskyn ja kultaisen säännön pohjalta kussakin kulttuurissa sellaisiksi, että ne edustavat hyvän ja jumalaapelkäävän elämän ihannetta.

Näin tapahtui myös meidän herätysliikkeessämme, joka syntyi Lapissa mutta levisi ennen kaikkea pohjoissuomalaisessa agraarisessa elämänpiirissä. Tästä johtuen myös moraali-ihanteet nousevat melko puhtaasti suomalaisesta esiteollisesta kulttuurista ja vahvasta luterilais-pietistisestä perinteestä.

 *   *   *

Niinpä että. Yksinkertainen asia tuo armo. Ja usko. Martti Lutherilta on tämä usein toistettu ajatus:  Sola fide, sola gratia – yksin uskosta, yksin armosta. Hämmentävän yksinkertaista. Mutta ihminen haluaa tuoda aina siihen jotain omaa itsetään, jotta voisi suorittaa ja sen päälle vielä käyttää valtaa myös lähimmäistensä yli. Se meillä on lihassamme.

*    *    *

 Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Verstaalla pohtija.

Lue lisää:

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta  (”Maalaispoika”)

Armoneuvot päälaellaan

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007 (”Puhujan huomio”)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, armo, armoneuvot, elämäntapa, evankeliumi, hartauskirjoitukset, Herpert, johtajat, Jumalan sana, kaksoisviestintä, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, Maalaispoika, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, pietismi, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?


”Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan

Päivämies 29.7.2009, pääkirjoitus

Uskovaisen elämässä tulee usein eteen tilanteita, joiden äärellä hän huolestuneena kyselee: miten toimisin, että säilyisin Jumalan lapsena? Päivämies

Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle. Sydämellä oleva Pyhä Henki on uskovaisen kotiopettaja, ja Jumala neuvoo myös sanassaan ja antaa vastauksia valtakunnastaan, lastensa kautta.

Armoneuvot kuuluvat evankeliumin lisäksi terveelliseen Kristuksen oppiin. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toinen toisiamme.

Yksityisinä ihmisinä olemme vähän ymmärtäviä ja vikaan joutuvia, mutta Jumalan seurakunta on Raamatun mukaan ”totuuden patsas ja perustus”. Siellä ovat kaikki tiedon ja taidon aarteet. Kristuksen työ maan päällä jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan Sen opetukseen meidän on turvallista yhtyä. Se on äiti, joka ruokkii ja hoitaa lapsiaan.

Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.

Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle. Usko opettaa painamaan alas järjen tuomia ajatuksia uskonasioista. Omat käsitykset ja kunnia saavat näkyä toisarvoisilta uskossa, Siionin rakkaudessa ja sen ymmärryksessä säilymisen rinnalla.

Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi. Kuuliaisuuden kohde alkaa valikoitua itsekkäistä lähtökohdista: Jos Jumalan valtakunnan opetus sopii omiin ajatuksiin, se nähdään oikeana. Jos taas opetuksen äärellä on tingittävä omista käsityksistä, se nähdään ihmisten mielipiteenä.

On murheellista, jos esimerkiksi Siionissa huolta herättäneestä asiasta todetaan: ”Minä en näe siinä mitään pahaa”. Tällaisen käsityksen perusteena ei kestä se, että joku toinenkin on samaa mieltä. On tarpeen rukoilla kuuliaista mieltä.

Järjen tielle vie synti. Raamatun kehotus pitää usko ja hyvä omatunto on erityisen ajankohtainen. Uskonelämää hoidetaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla. Armo on voima kuuliaisuuteen ja Jumalan sanan viitoittamaan elämään.

Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa. Suurin siunaus on se, että varjeltuu lapsena Jumalan valtakunnassa ja pääsee Kristus-perustuksella taivaan kotiin.

(Pääkirjoituksen laatijan nimeä ei ilmoitettu.)

KOMMENTTEJA

Maalaispoika:

”Täytyy myöntää että viimeisen PM pääkirjoituksen jälkeen tuli tympeä olo. Toinen suuri hämmennnyksen aihe on siinä, kuka tästä kaikesta oikein vastaa? TM, vai kuka? Lukeeko pääkirjoitukset joku porukka, vai saako päätoimittaja julkaista mitä haluaa? Mikä on srk:n puheenjohtajan asema ja vastuu? Muutama kommentti nyt kuitenkin.pappi
Pk:n taustalla heijastuu purkamaton 70 -luku ja opillisen käsitejärjestelmän hämminki. Tähän tilaan on jouduttu, kun teologia on mielletty ”järkeilyksi”. Osaamisen ja ymmärtämisen tilalle on tullut auktoriteetti, seurakunta, jota ei kukaan saa epäillä ja asettaa kyseenalaiseksi.
Surullista, miten vakava asia voi saastua.
Tottakai seurakunnalla on luterilaisessa kristinopissa keskeinen merkitys. Seurakunta on totuuden patsas ja perustus ja seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, ja Kristuksen seurakunta on yksi ja yksimielinen jne.
Mutta kysytäämpä näin: mikä on seurakunnan perustus, mikä sen konstituoi, kuten teologiassa sanotaan. Ja vastaus on hyvin yksinkertainen: Jumalan sana ja sen käsitteestä nimen omaan evankeliumi. Evankeliumi tai tarkemmin puhdas evankeliumi ja vielä tarkemmin evankeliumin puhtaus on seurakuntaa määrittävä kriteeri. Ellei evankeliumi kuulu vapaana ja puhtaana, seurakunta ei ole läsnä (Asiaa katsotaan tässä julistuksen näkökulmasta. Toki paikalla voi olla uskovaisia kuulemassa ja heissä elää seurakunta)
Ja tämä periaate koskee kaikia kirkkoja, järjestöjä ja järjestelmiä, myös SRK:ta. Samalla sekunnilla, kun evankeliumin puhdas ymmärtäminen poistuu, poistuu myös valtakuntana olemisen legitimiteetti, kirjoittipa tai puhuipa sitten kuka tahansa. Ja viimeinen pääkirjoitus lähestyy nyt tätä rajaa.
Sitten on tietenkin vielä joukko aivan käytännöllisiä ongelmia, joihin kukaan ei koskaan ota kantaa eikä vastaa.
1. Mikä on seurakunnan päätöksen syntymisen prosessi
2. Ketkä prosessiin osallistuvat
3. Onko samanlaisen ymmärryksen syntyminen aina automaattista, jos ei ole, miten erimielisyydet ratkaistaan
4. Pitääkö päätös perustella, vai oletetaanko, että uskovaiset ovat automaattesesti samaa mieltä ”ilmoituksen” perusteella
5. Miten ymmärretään päätösten ala, jotta regimentit eivät mene sekaisin
6. Miten tulkitaan herätysliikkeen historiaa tämän asian käsitteellistämisen osalta
7. Mistä tiedetään, että viimeinen päätös on oikea, jos edellinen ei sitä ollut ja paljon muuta.
Jokainen huomaa jo tästä, miten huteralla pohjalla PK:n kuuliaisuuslogiikka on.
Lainaus:
”Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle.”
Jumalan lapsella ei siis ole vaikeita asioita. Kaikki on selvää, kun niistä on kerran päätetty ja kanta on olemassa. Ei ole oikeastaan mitään, mitä ihmetellä ja etsiä. Tarvitaan vain kuuliaisuutta, tai tottelemista. Ajatus on kyllä täysin raamatullinen, mutta valitettavasti edustaa fariseusten kantaa.
Armoneuvoista puhutaan, mutta kukaan ei halua sanoa, mitä niillä tarkoitetaan. Missä merkityksessä ne kuuluvat evankeliumiin? Minä väitän, että eivät missään. Kyse on käsitteellisestä virheestä, jonka taustalla on Biblian vanha kieli.
Evankeliumin käsitteeseen ei kuulu mitään muuta, kuin pelkkää lahjaa, autuutta ja iloa Krisuksessa. Siihen ei yksinkertaisesti voi kukaan liittää mitään, kaikista vähiten mitään velvoittavaa tai pitämistä. Se, että evankeliumin uskominen vaikuttaa uskon kuuliaisuuden ja Jumalan armo opettaa, ovat kokonaan eri asioita. Ne liittyvät iloon ja uuden maailman avautumiseen Kristuksessa. Kaiken vaikuttaa uskossa läsnäoleva Kristus, ainoastaan, vain, yksin ja pelkästään Hän. Kaikki mikä tähän tulee päälle lisänä on syntiä.
Nyt vain on käynyt niin, että melkoinen määrä elämäntapaohjeita, jotka ovat pääosin 70 -luvun ajattelutavan seuraamuksia, ovat ottaneet ”armoneuvojen” paikan, ja niille vaaditaan sokea kuuliaisuutta ilman harkintaa (järkeilyä) epämääräisen kuuliaisuusfraseologian perusteella. Näin liuútaan hiljalleen lain alle.
Lainaus:
”Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.”
Kirjoittaja on täysin pihalla siitä luterilaisesta keskustelusta, joka liittyy sekä regimenttien että opin ja moraalin erottamiseen. Nyt vain syntyy sellainen paradoksi, että vaaditaan kuuliaisuutta sellaisille ainostaan ja vain järkeen perustuville opetuksille, jotka syrjäyttävät Jumalan sanan. Langetaan siis itse siihen kuoppaan, josta muita syytetään.
Lainaus:
”Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi.”
Mitä mahtaisi apostoli Paavali ajatella tästä lauseesta, tai Luther, jotka molemmat joutuivat aikamoisessa puristuksessa kulkemaan omaa tietään ja olemaan kuuliaisia omantuntonsa äänelle, joka tietysti oli sidottu Jumalan sanaan. Mutta tämä varmuus vei heidät vastustamaan vallallaollutta hengellistä tulkintaa ja niitä organisaatioita, joiden varassa tulkinnat lepäsivät. Ja kuuliaisuuden vaatimus oli koko ajan hirmuinen.
Kysytäämpä nyt sitten näin: ajatteleeko päätoimittaja edustavansa pääkirjoituksen mielipiteillä Jumalan seurakuntaa? Minun mielestäni niin ei ole. En sano niin, että kaikki on väärin, mutta ajattelutapa ei lepää Kristus -kalliolla. Jääköön sitä osoittamaan viimeisen kappaleen lause:
Lainaus:
”Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa.”
Mitä muuta tämä on kuin tekojen oppia. Jos olet…niin Jumala. Kristillinen ajatus kulkee toisin: Koska Jumala armossaan on tehnyt …. minäkin saan ja siksi haluan. Ensin on lahja, sitten ilo, sitten kiitollisuus ja sitten sydämen kuuliaisuus, mikä näkyy läpi elämä kestävänä taisteluna, joka puolestaan on joka päivä syvenevää synnin ja armon tuntemista.
Päätoimittajalle voi olla yllätys, että se VT:n kohta, johon tällä sitaatilla usein viitataan ei puhu tottelemisesta, vaan ”kuulemisesta”. Jumala siunaa ne jotka kuulevat. Siis sellaiset, joiden korvat, mielen, sydämen ja uskon hän on avannut. Jumala siunaa niitä, jotka ovat hänen lahjastaan osallisia. Tällä ei ole mitään tekemistä em. lainauksen opettaman sokean tottelemisen kanssa.
Luther sanoi muuten yhdessä saarnassaan tähän tapaan: Saatana on ovela. Kuin se huomaa valheensa tulleen paljastetuksi, se rupeaa heti saarnauttamaan yhteisestä rakkaudesta. ”
(Julkaistu Mopin palstalla 30.7.2009  mutta sittemmin sieltä poistettu.)
Päivämiehen päätoimittaja (?) ja useat  SRK:n puhujat käsittivät väärin kristinopin termin ”armoneuvo”
 
Kristinopin keskeisten peruskäsitteiden merkityksiä ei voida lähteä Päivämiehessä muokkaamaan mielivaltaisesti joksikin muuksi kuin miksi merkitys on kristinopissa määritelty. Sellainen johtaa nopeasti vakavaan harhaoppisuuteen.
Tässä tapauksessa lienee kyse tiedostamattomasta erehdyksestä, joka perustuu  asianomaisten totaaliseen asiantuntemattomuuteen, ei tietoisesta harhauttamisesta.

Oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on keskeinen luterilaisessa tunnustuksessa. Vanhoissa kirjoituksissa esiintyy termi ”armoneuvot”, joilla on tarkoitettu samaa kuin nykykielen käsitteellä ”armonvälineet”. Laestadiuskin käytti sanaa armoneuvot juuri tässä kristinopillisessa, luterilaisessa merkityksessä.

Mitä sanalla armoneuvot eli armonvälineet siis tarkoitetaan?

Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko syntyy Jumalan säätämien armonvälineiden avulla. Jumala vanhurskauttaa ihmisen armonvälineiden kautta. Armonvälineet eli armoneuvot ovat (1) Jumalan sana eli evankeliumi ja (2) sakramentit (kaste ja ehtoollinen). Meidät on jo kasteessa liitetty Kristukseen, Kristus on läsnä pyhässä ehtoollisessa, ja Hän tarjoaa armonsa sanassaan.

Jumalan Raamatussa säätämät katoamattomat armoneuvot ovat siis käsitteellisesti rajattu, opillinen termi.

Näin asia ymmärrettiin vanhoillislestadiolaisuudessakin vielä 1940-luvulla.  Kirkkoherra Väinö Havas määritteli armoneuvon käsitteen mm. v. 1940 elokuun Siionin Lähetyslehdessä:

”…Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki, sillä kamppailumme turmiovaltoja vastaan on tukahduttavan kuuma.”

Käsitteen merkityksen kiteytettynä voi tarkistaa kirkollisesta sanastosta ”Aamenesta öylättiin”.

Armonvälineet

”Luterilaisen kirkon uskon mukaan armonvälineet ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Pyhä Henki suorittaa työnsä seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Sen vuoksi Jumalan sanaa ja sakramentteja sanotaan armonvälineiksi.  Luterilaisen kirkon sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen.

Kirkon koko elämä helluntain jälkeen perustuu armonvälineiden varaan. Armonvälineiden kautta kirkko tuo ihmiset Kristuksen yhteyteen, niin että he pelastuvat synnin, kuoleman ja kadotuksen vallasta ja pääsevät osallisiksi pelastuksesta.

Armonvälineen luonne on myös ripillä ja pappisviralla, jotka Kristus asetti armon ja pelastuksen jakamisen välineiksi.”

Lue myös:

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, armo, armoneuvot, armonvälineet, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, Jumalan sana, kiellot, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, Maalaispoika, manipulointi, Mopin palsta, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, Päivämies, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä


Vanhoillislestadiolaisuusko miesvaltaa?

Vanhoillislestadiolaisuuden miesvalta eli patriarkaatti ei ehkä ole yksiselitteinen, koska toki kodin piirissä naisella, eli naimisissa olevalla suuren perheen äidillä, on tosiasiallista valtaa.

Mutta toisaalta. Vanhoillislestadiolaisen naisen on jätettävä pois ulkoisesta olemuksestaan paljon sellaista mikä on meidän kulttuurissamme yleistä ja tavanmukaista, kuten luovuttava meikkaamisesta, muusta koristautumisesta (esim. korujen laittaminen korviin on synti, muualle sallittua).

Mutta kaikkein vakavin patriarkaatin eli miesvallan osoitus on tietysti se, ettei nainen saa itse päättää eikä vaikuttaa perheensä lapsilukuun. Eli omaan ruumiiseensa.

Naisen todelliset mahdollisuudet kieltäytyä seksistä silloin kun hän ei sitä halua ovat hyvin rajalliset. Käytännössä nainen joutuu alistumaan seksiin usein vastoin tahtoaan.

Nimittäin, jos hän raskauden pelon takia kieltäytyy seksistä, hän voi ajaa miehensä itsetyydytykseen joka on synti, tai pornoon (samoin synti) tai jopa sivusuhteeseen eli huoruuteen. Päivämies-lehden kirjoituksissa on selibaattikin julistettu synniksi, satunnaista aivan lyhyttä aikaa lukuunottamatta.

Tässä partiarkaatti näkyy kiistattomasti: miehen luovuttamattomassa oikeudessa siittää jatkuvasti eli levittää geenejään. Naisen ihmisoikeuksista ei ole puhettakaan.

Toiseksi patriarkaatti on varmistanut naisten saannin sillä, että lestadiolaisnainen ei saa valita itse aviopuolisokseen ketä haluaa, vaan hänen on avioiduttava lestadiolaismiehen kanssa.

Toki tämä kielto koskee myös miehiä, mutta miehiä on liikkeessä huomattavasti naisia vähemmän. Lestadiolaismiehet yleensä saavat kumppanin. He avioituvat usein hyvinkin nuorena.

Sen sijaan joka ikäluokasta joutuu sadoittain jos ei tuhansittain nuoria naisia jättäytymään sinkuksi vastoin tahtoaan. Näille naisille ei vain yksinkertaisesti riitä avioitumisikäisiä lestadiolaismiehiä puolisoksi.

Nimimerkki ”Tilastotietoa” 12.4.2008:
”Tein tilastoa pari vuotta sitten erään suuren ry:n osalta yksinäisistä naisista. Laskin Päivämiehen joulutervehdyksistä yksin tervehdyksen jättäneet naispuoliset henkilöt, joita oli 480 henkilöä. Oletin, että tervehdyksen jättää yksin erillään perheestään ehkä 18 vuotta täyttänyt henkilö, poikkeuksia voi tietysti olla. Toinen oletus oli, että naispuolisia leskiä olisi 100 henkilöä. Näin ollen jäljelle jää 380 naimaikäistä naista. Valitettava tosiasia on, että samaisella ry:llä miehiä on kourallinen!”

http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/5608545/29903486

Mutta nämä naiset eivät rohkene ottaa sitä askelta, että vastaisivat ei-lestadiolaismiehen osoittamaan kiinnostukseen myönteisesti.  Jos nimittäin nainen avioituu ulkopuolisen kanssa, hän tekee niin suuren synnin, että hän joutuu tekemään parannusta koko seurakunnan edessä julkisesti. Julkirippiä. Tai joutuu ulos.

 Julkisesta synnistä on tehtävä julkinen parannus. Samoin, jos on avioitunut epäuskoisen kanssa, on siitäkin tehtävä julkinen parannus. (Päivämies, 29.11.1978)

Liikkeessä on tuhansittain naisia, jotka ovat tästä syystä joutuneet tai suostuneet vastoin tahtoaan luopumaan omasta rakastetusta, elämänkumppanista, sukupuolielämästä, omista lapsista ja perheestä, omista lapsenlapsista… loppuelämäkseen.

Tottakai patriarkaatin yksi osoitus on myös se tosiasia, että SRK, liikkeen keskusjärjestö joka on toiminut sata vuotta, ei ole huolinut johtokuntaansa yhtään naista. ensimmäinen nainen esim. Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnassa oli vuonna 1956 valittu Betty Kuusikko.

Vanhoillislestadiolaisuudessa enemmistö jäsenistöstä on nykyisin naisia. Heillä ei ole liikkeen ylimmässä johdossa yhtään edustajaa. Johtokuntaan kuuluu vain 24 miestä.

Samaten puhujainkokoukseen osallistuu vain miehiä: 600-900 miestä, sillä puhujissakaan ei ole ollut yhtään naista sitten 1800-luvun. Vielä liikkeen alkuvuosikymmeninä myös naiset toimivat sananjulistajina.

Kaleva-lehden haastattelussa 22.3.2009 SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen vastasi toimittajan kysymykseen naisten asemasta:

Nähdäänkö vielä päivä, jolloin SRK:n johtokunnassa on naisia?

”Minä en siihen ota kantaa, mutta lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa.”
”Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.”
 

Kalevan haastattelussa vuonna 2004 Voittosen vastaus oli sama. ”Sananpalvelijana vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on ollut ja on mies, saarnamies.” (Kaleva 2.7.2004.)

 *     *     *

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys Ry:n vuosikokous pidettiin lauantaina 30.6.2007 Valkealatalolla, Valkealassa. Paikalla oli 310 edustajaa 150:stä rauhanyhdistyksestä. Vuosikokous päätti useista henkilövalinnoista.

Kiistaton osoitus miesten suosimisesta johtokunnan jäsenten valinnoissa

 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja vaihtuipapit6

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) vuosikokous pidettiin suviseurojen yhteydessä lauantaina 30.kesäkuuta Valkealassa. Vuosikokous ja uuden johtokunnan järjestäytymiskokous päättivät useista henkilövaihdoksista.

Johtokunnan jäsenistä on erovuorossa vuosittain neljännes. Erovuoroisten tilalle valittiin lääninsosiaalitarkastaja Toivo Haataja Hauholta, rehtori Mikko Kinnunen Reisjärveltä, rehtori Pentti Rentola Alajärveltä, työnjohtaja Pekka Nurmela Helsingistä, lehtori Aimo Helén Kärkölästä ja rehtori Pekka Vuonokari Nakkilasta. Johtokunnassa on yhteensä 24 jäsentä.

Vuosikokouksessa päätettiin myös SRK:n julkaisujen toimitusneuvoston jäsenistön valinnasta. Erovuorossa oli kaksi toimitusneuvoston jäsentä. Heidän tilalleen valittiin kappalainen Timo Riihimäki Limingasta ja rehtori Matti Taskila Kannuksesta. Toimitusneuvostossa on kaikkiaan 8 jäsentä.

Uuden johtokunnan järjestäytymiskokouksessa 30. kesäkuuta SRK:n johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin rovasti Olavi Voittonen Oulusta. Puheenjohtajan tehtävästä väistyi oulunsalolainen maanviljelijä Matti Lääkkö, joka toimi tehtävässä vuodesta 1992 lähtien. Järjestäytymiskokous valitsi uudeksi 1. varapuheenjohtajaksi rehtori Matti Taskilan Kannuksesta ja 2. varapuheenjohtajaksi luokanopettaja Pentti Saulion Jyväskylästä.

Suviseuratiedotus
30.6.2007

http://www.suviseurat.fi/2007/ajankohtaista21-fi.html

kolme-miesta

Osuva kommentti vilkkaassa nettikeskusteluissa, kun nimimerkki ”Maalaispoika” totesi Suomi 24 -palstalla pian Voittosen haastatttelun jälkeen:

”Voittosen haastattelu Kalevassa reilu viikko sitten nosti esille erään teeman, jota olen viikon mielessäni pyöritellyt. Kun kysyttiin, miksi SRK:n johtokunnassa ei ole naisia, Voittonen totesi asian liittyvä UT:n aikaiseen vanhemmiston toimintaan. En muista sanoja tarkasti.

Tämä linjaus on mielenkiintoinen ja tärkeä. Voisi kysyä näin: Miten ajatus eroaa faktisesti esikoisuuden opetuksesta seurakunnan vanhimmista tai vanhinten seurakunnasta? Ei mitenkään.

Tämä kannanotto selittäisi osaltaan sen vaikeuden, joka on liittynyt ja liittyy edelleen keskusteluun huoneenhallitusopista. Siinä postuloidaan kristillisyyteen ”laiteiden keskellä elävä ydin ja taso, taso, jolle kuuluu lupa, oikeus ja asema esittää opillisia linjauksia, vartioida oppia ja elämää ja vaatia tälle kaikelle kuuliaisuutta. Ja kun kyseessä on Jumalan ääni, olisi jotenkin kummallista, jos jonkun seurakuntalaisen omatunto olisi tätä ääntä vastaan. Saatika turmeltunut järki.

Mutta perinteinen luterilainen malli menee samalla menojaan. Kyllä siinä jokaisella uskovaisella on Jumalan sanan lujassa rakenteessa sellainen perusta, jolla sekä opetukset että opettaja arvioidaan ja arvostellaan. Ja ytimessä on puhtaan evankeliumin käsite. Siinä uskovainen, Raamatun teksti ja Jumala muodostavat sellaisen kolmiyhteisyyden, joka kieltäytyy kuuliaisuudesta lain saarnan edessä. Olipa sen esittäjä tai vaatija kuka tahansa.”

Lue aiheeseen liittyvää:

Alinta kastia ovat naiset ja lapset  

Maria Lähteenmäki: Suljetun yhteisön pimeä puoli

Tuula Stenius: Ilman elämäntoveria, ilman rakkautta

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

2 kommenttia

Kategoria(t): ehkäisykielto, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kiellot, kuuliaisuus, Maalaispoika, manipulointi, meikkaaminen, miehen asema, naisen asema, naiseus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, norms, Olavi Voittonen, perhe, puhujat, raskaudenpelko, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, totteleminen, vallankäyttö, väkivalta