Minusta tuli ateisti


Olen kolmikymppinen entinen vanhoillislestadiolainen ja nykyinen ateisti. En minä tietoisesti valinnut ryhtyä ateistiksi. Mutta se vain kävi niin, että yhtäkkiä vain huomasin, tai tunnistin mielessäni, ettei jumalaan uskomiselle ole mitään järkevää perustetta.

Kaiken ratkaisi se, että ensin erosin vl-liikkeestä.

Sitten silmät avautuivat kertaheitolla. Ateismi oli minulle välittömästi ja itsestäänselvästi oikealta tuntuva asennoituminen todellisuuteen ja maailmaan. Että sikäli se oli kuin uudestisyntyminen. 🙂

Miksi minusta tuli ateisti

Olen omalta osaltani ymmärtänyt vasta myöhemmin, miksi ateismi oli minulle luonnollinen seuraamus. Lapsesta asti oli iskostettu mieleen, että on vain yksi oikea jumalan joukko, joka pääsee taivaaseen.

Kun siitä pääsee irrottautumaan,  kaikenlainen muu uskonnollisuus tuntuu tyhjältä, ontolta, jopa hieman naurettavalta. Miksi uskoisin niidenkään jumalaan?

Muut uskonnolliset systeemit ovat selvästi vain ”lievempiä tapauksia”, variaatioita samasta, mihinkään perustumattomasta teemasta, jossa v-lestadiolaisuus vain on siellä skaalan älyttömimmässä päässä. Se osoittaa millaiseen julmuuteen ja tyhmyyteen uskonto voi pahimmillaan ihmiset johtaa.

Suku ja ystävät

Kun nyt ajattelen silloista itseäni vl:na, tai liikkeessä nykyisin olevia, tunnen lähinnä surua. Jotenkin minua lähinnä säälittää, varsinkin ikäiseni nuoret naiset.

Toisaalta näen hyvin myös ristiriidan, sillä monet v-lestadiolaiset ovat tyytyväisen oloisia ja tulevat taloudellisesti todella hyvin toimeen.  Ulkoisesti ei näytä siltä, että he itse kärsisivät osastaan millään tavoin. Eivätkä kaikki tietysti kärsikään. Moni on sitä mieltä, että kykenee elämään hyvinkin täyttä elämää lestana.

Pidän yhteyttä lähes kaikkiin lestakavereihini ja sukulaisiini. Joidenkin kanssa välit on hyvin muodolliset, syvällisistä asioista ei tule juteltua. Eikäpä se ole kaikkien kanssa tarpeenkaan. Enhän ollut lestanakaan kaikkien kanssa niin hyvä kaveri että olisin ollut valmis jakamaan syvimpiä ajatuksiani.

Äiti otti asian hyvin raskaasti. Hän myös pelkäsi, ja aiheellisesti, että muut lapset seuraavat esimerkkiäni. Nyt vanhemmat ovat joutuneet tottumaan siihen, että on muitakin mustia lampaita kuin minä. Suhteeni vanhempiin on nykyisin ihan OK.

Uskovaiset kaverit ottivat uutisen vastaan rauhallisesti, mitä nyt jotkut vähän puhuivat paskaa, että olisin mennyt mukaan ”muoti-ilmiöön”. Juuri niihin aikoihin, kun minä erosin, moni muukin täällä päin jätti uskon.

Monet lähipiirissä toivoivatkin melko pitkään, että palaisin takaisin. En palannut, eikä se ole käynyt mielen vieressäkään. Olihan siinä sitten sekin vaihe, että jotkut etäisemmät tutut levittelivät minusta ympäriinsä mitä ihmeellisimpiä juoruja. Mutta se kertoo vain heidän omasta matalamielisyydestään.

Parasta ja pahinta

Kun nyt ajattelen elämääni taaksepäin, niin lapsena parasta liikkeessä oli yhteisöllisyys ja turvallinen perhe, siis lapsen näkökulmasta. Lapsuus ja kotielämä oli  hyvää ja onnellista. Jos jotakin pahaa kotona oli, niin lähes huomaamaton, hienovarainen painostaminen seuroihin ja raamattuluokkaan.

Sitten aikuistuessa kaikkein pahinta oli sosiaalinen paine yhdenmukaisuuteen, tietynlaiseen ajattelemiseen, käyttäytymiseen ja jopa ulkomuotoon. Vl-uskossahan ei suinkaan riitä, että uskoo samoihin uskomuksiin. Uskon pitää näkyä ulkomuodossa. Ei saa erottua joukosta. Uskon pitää näkyä ”samanlaisuutena”.

Tätäkään ei tietenkään ääneen avoimesti myönnetä, koska ”meillä ei ole mitään sääntöjä”.

Kun vapaata oman itsensä ilmaisua ulkomuodossa ei suvaita, onkin suorastaan koomista, miten ainakin tytöt näkee aivan valtavasti vaivaa erottautuakseen massasta niillä ”sallituilla tavoilla”, esimerkiksi kalliilla merkkivaatteilla.

Kuitenkin ulkomuoto, olemus,  pitäisi olla jokaisen vapaasti päätettävissä. Sehän on ihmisen omaa sisintä, itseilmaisua ja luovuutta. Ulkomuodon päsmäröinti on vallankäyttöä. Alistamista.

Itse koin ehkäisykiellon todella ahdistavana omalle kohdalleni (vaikka en tuolloin vielä parisuhteessa ollutkaan). Halusin opiskella, valmistua ja tehdä töitä toiveammatissani. Näiden haaveiden yhteensovittamisen uskomisen ja nuorena avioitumisen kanssa on yleensä melkoisen hankala projekti.

Meitä alkaa olla paljon

Uskon jättäessäni olin 22-vuotias. Mieheni on myös entinen vl. Onkin totta puhuen melkoisen vaikea kuvitella, että olisin voinut ryhtyä vakavaan suhteeseen muun kuin entisen v-lestan kanssa. ”Systeemi” on kuitenkin ollut valtavan iso juttu lapsuudessa ja nuoruudessa. Se on väistämättä muokannut minua ihmisenä. On ihan mahtavaa, että puoliso kykenee ymmärtämään.

V-lestadiolaisuuteen liittyy aina, ja myös liikkeestä eron jälkeen, voimakkaita  tunteita. Tunnemme toistemme mielentilan ilman sanojakin. Tunnistamme toistemme tunnerekisterin. Vl-tausta on tietenkin vain yksi asia joka yhdistää meitä. Ei itse asiassa edes tarvi aina jauhaa menneisyyden lestajuttuja, tunnemme sen niin hyvin.

Tapasin mieheni vasta eroamiseen jälkeen. Meitä entisiä lestojahan on paljon. Tuntuu, että nykyisin varsinkin pitkälle opiskelleet naiset eroavat liikkeestä aika herkästi.

On tyhmää leimata kaikki v-lestadiolaiset perheet samanlaisiksi

Haluaisin peräänkuuluttaa kriittisyyttä mediassa ja sen seuraamisessa. Pitäisi aina muistaa, että lestadiolaiset tai mitkään muutkaan johonkin ryhmään kuuluvat ihmiset eivät ole kaikissa asioissa ja käyttäytymisessään identtistä massaa, vaan jokaisella perheellä on oma sisäinen dynamiikkansa.

Olen nähnyt vl-perheitä, joissa uskon jättäneet lapset todellakin saatetaan kieltää, tai ainakin eristetään perheyhteydestä. Sitten on myös perheitä, joissa yhteydet säilytetään, tekipä lapsi millaisen ratkaisun tahansa. Siksi ei pidä ihmetellä, että entisten v-lestadiolaisten elämäntarinoita löytyy joka lähtöön.

Ajattelemisen aihetta antoi Emma Luumunkukka

*     *      *

Lue lisää aiheesta:

Eväitä hahmottaa vl-keskustelua (Admatan jäsennys vl-uskosta luopuneista)

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

Jedermann: Testaa mihin uskot, mittaa uskonnon tuntemuksesi!

Jumalan kuvaksi hän hänet loi

Kadotettu hengellisyys

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui – minä lähdin pois

Mira38: Meitä ei enää tunnettu eikä tervehditty

Markku Myllykangas & Esko Länsimies: Papit ulos yliopistosta! Aamulehti 20.11.2011.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Arja-Leena Paavola: Se pieni ero vaikuttaa uskonnollisuuteenkin. Sana-lehti 23.9.2010.

Pikku Dorrit: Olen vanhemmilleni viiva nimilistassa

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”

Tuomas: En halua taivaaseen

Tuomas: En jaksa uskoa Jumalaan

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Uskonto ei anna minulle mitään

Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies. (Hakomaja).

Advertisements

3 kommenttia

Kategoria(t): ateismi, ehkäisykielto, epäily, eroaminen uskosta, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, Jumala, kasvatus, kiellot, kontrollointi, lapset, lapsuus, lisääntyminen, normit, norms, nuoret, painostaminen, perhe, rauhanyhdistys, uskon jättäminen, vallankäyttö, yhteisöllisyys

3 responses to “Minusta tuli ateisti

  1. Nimetön

    Voihan ihminen elää uskovaisessa perheessä ilman että tulee uskoon. Ymmärtääkseni et ole syntynyt uudesti ylhäältä koskaan – olet ollut ns. aivouskovainen tai tapasellainen.
    Voi elää mysö ateistisessa ymäristöss ja sitten tulla herätyskeen ja uskoon.
    Olet eronut vian uskonnollisuudesta – et todellisesta usosta.

  2. Risto

    On hienoa, että ihmiset jakavat täällä kokemuksiaan. Vaikka kokemukset ja ratkaisut on vaihtelevia, yksi asia on yhteinen. Kun ratkaisee suhteensa liikkeeseen niin että päättää erota siitä, se on vanhoillislestadiolaisen lapsuuden eläneelle ihmiselle yksi elämän suuria käännekohtia.

    Näistä on varmasti yhtä monta tarinaa kuin on kertojaakin. Jollekin irtautuminen on käynyt mitä vaivattomammin, toisella taas tulee kohtaloksi kärsimys ja hyljätyksi joutuminen. Varmaa on se, että moinen vaikuttaa meihin jokaiseen, tavalla tai toisella koko loppuelämän ajan.

    Itse olen käynyt läpi monenlaisia vaiheita. Päätin jättää yhteisön hyvin nuorena, 15-vuotiaana. Silloin, löytämättä sellaista tukea jota olisin tarvinnut, eksyin poluiltani pahastikin, kävin pohjalla ja tulin takaisin. En takaisin ry:lle mutta takaisin normaaliin, päihteettömään elämään. Aikaa myöten ymmärsin, ettei minun tarvitse vihalla ja katkeruudella pilata omaa alkanutta elämääni, vaan voin päästä vapaaksi myös oman mieleni ja tapojeni orjuudesta. Ja ajan mitaan tajusini että voin antaa anteeksi. Niin itselleni kuin joillekkin muillekkin.

    Yhä tänään tulee ikävää kohtelua useammalta vanhoillislestadiolaiselta tuttavalta, mutta se ei pahemmin enää vaivaa. Se riittää, että saan olla juuri tässä osassa, jossa usko siihen, että pääsen perille juuri tätä tietä, itseni näköisenä, on horjumaton. Jumala ei ole minua hyljännyt enkä minä häntä. Yksi asia on varma. Olen siirtynyt armon alle. Olen vapaa. Olen kiitollinen siitä.

  3. Saman hengen lapsia

    Tiede ei kaikkea selitä. Esimerkiksi ei voida mitenkään tieteellä perustella sellaista kuin synteinsä anteeksi saamista. Jokainen ihminen on Jumalan luoma. Myös ateistilla on kuolematon sielu joka kaipaa Jumalan luokse.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s