Uskonsota keittiössä: hampaaton kirkko ei auta lestadiolaisen yhteisön uhreja

Hiljattain julkaistu kirja Uskonsota keittiössä  antaa äänen vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä irtaantuneiden ihmisten kokemuksille. Se kertoo myös uuden identiteetin rakentamisesta ja tasapainoisen elämän jatkamisesta liikkeen ulkopuolella.

Kirjan toimittaja VTT Maija-Leena Rova toivoo, että kirja toimii vertaistukena yhteisöstä eroamista harkitseville.

Lisäksi hän toivoo, että kirjaa lukisivat ne, joilla on mahdollisuuksia auttaa ja tukea vanhoillislestadiolaisten uskovien elämää liikkeen sisällä, esimerkiksi lestadiolaisjohtajat sekä kirkon johtajat ja työntekijät.

Espoon piispa Tapio Luoma haastatteli Rovaa Helsingin kirjamessuilla (ks. video alla).

Rova muistuttaa, että kirkon johto ei ole riittävän tarmokkaasti puuttunut lestadiolaisuuden epäkohtiin, vaan ”yliymmärtää” uskonyhteisön opetuksen vahingollisia piirteitä. Kirkko on myös ohittanut niistä ihmisille seuranneita vakavia ongelmia. Moni on kärsimystensä seurauksena kadottanut yhteyden kristinuskoon kokonaan.

Kirkon tulisi vihdoin kantaa vastuunsa suurimman herätysliikkeensä kohdalla ja suhtautua sen ongelmiin vakavasti.

 

Maija-Leena Rova kokee itse vapautuneensa lapsuuden traumoistaan oikeastaan vasta tämän kirjaprojektin myötä. Hän itse joutui lapsuudenperheessään keskelle uskonsotaa, jossa

Mikko Salmi: Vanhoillislestadiolaisuuden suurin synti

Synti on sitä, jos emme elä elämää, joka meille on tarkoitettu, emmekä kasva siksi persoonaksi, joka olemme. Se on suurin synti. Vanhoillislestadiolaisuus ei salli aikuisuutta, se ei salli ihmisen ajatella omilla aivoillaan eikä tulla sellaiseksi kuin on.

Pahin asia, jonka aikuinen lapselleen antaa, on elämätön oma elämä.

– Päätoimittaja, pappi Mikko Salmi.

”Tämä valtakunta, jossa asumme on lasten valtakunta. Siinä me tahdomme lapsina säilyä ja lapsen lailla olla omistamassa Jumalan sanan ruokaa. Ei ole hyvä, jos Jumalan lapsi kasvaa aikuiseksi ja alkaa tarvita sellaista aikuisen ruokaa, ettei lapsen ruoka enää kelpaa. Sitä kautta on moni joutunut ulos Jumalan valtakunnasta.” Suviseurasaarna, Reijo Setälä, Sievi 2008.

 

*        *        *

Hiljattain Demokraatti-lehden päätoimittajana aloittanut Mikko Salmi puhui Kotimaan haastattelussa (3.9.2015) vakavin sanoin niistä ongelmallisista piirteistä, joita hän on herätysliikkeeseen tutustuneena teologina, pappina ja journalistina tunnistanut

Kokemuksiasi koulun musiikintunneilta – mitä opetuksessa pitäisi ottaa huomioon?

Oulun yliopiston musiikkikasvatuksen opiskelija Heikki Mustakallio valmistelee pro gradu -tutkielmaa aiheenaan vanhoillislestadiolaisten nuorten aikuisten kokemukset koulun musiikinopetuksesta.

Tutkimuksensa aineistoksi hän kaipaa tietoja ja kokemuksia elävästä elämästä, vanhoillislestadiolaisuuden piiristä. Mitä erityiskysymyksiä liittyy vanhoillislestadiolaisesta taustasta tulevan oppilaan musiikinopiskeluun? 

Kerro siis ajatuksiasi, kokemuksistasi ja muistoistasi hänelle lähettämällä sähköpostia helmikuun loppuun mennessä.  Toimi nopeasti!

Tutkija toivottaa tervetulleeksi niin liikkeeseen enemmän tai vähemmän tiiviisti kuuluvien kuin siitä irtautuneidenkin kokemukset ja ajatukset, sillä tutkimusaineistoon on hyvä saada mahdollisimman monipuolisesti erilaisia vastauksia.

Alla Heikin viesti ja ohjeet.

Mitä erityiskysymyksiä liittyy vanhoillislestadiolaisesta taustasta tulevan oppilaan musiikinopiskeluun? 

Hei!

Olen 27-vuotias Oulun yliopiston musiikkikasvatuksen opiskelija ja teen gradua vanhoillislestadiolaisten nuorten aikuisten kokemuksista koulun musiikinopetuksesta. Työtä ohjaa musiikkikasvatuksen professori Juha Ojala.

Voit osallistua tutkimukseen, jos olet 18-29-vuotias, liikkeeseen kuuluva, siitä eronnut tai jotain siltä väliltä. Osallistumisesi olisi arvokasta ja antaisi tietoa täysin uudesta tutkimusaiheesta. Tutkijana sitoudun noudattamaan aineiston käsittelyyn liittyviä eettisiä ohjeita, jotka löytyvät Yhteiskunnallisen tietoarkiston nettisivuilta http://www.fsd.uta.fi/fi/

Pyydän sinua lähettämään minulle lyhyen kirjoitelman, jossa vastaat seuraaviin kysymyksiin:

Minkälaisia kokemuksia sinulla on peruskoulun ja sen jälkeisestä musiikinopetuksesta?
Kuinka kattavasti osallistuit toimintaan musiikin tunnilla?
Mitä etua ja haittaa herätysliiketaustastasi oli musiikintunnilla?
Koitko musiikinopetuksen olevan ristiriidassa vakaumuksesi/herätysliikkeesi perinteen kanssa? Jos koit, millä tavalla?
Millä tavalla koulun musiikinopetus voisi ottaa vanhoillislestadiolaiset oppilaat paremmin huomioon?

Lähetä kirjoitelmasi mieluiten heti, viimeistään 28.2 mennessä osoitteeseen Heikki.Mustakallio@student.oulu.fi.

*       *        *

Lue lisää:

Jaakko Antila: vanhoillislestadiolaisuus elää rajanvedosta muuhun maailmaan

”Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde  (Kaleva 29.3.2009)

Kaisu Innanen: “Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot (Kaltio 2009)

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Orava: Pastellinsävyinen elämä

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Soili Tikka: ”…joskus sitä oikein eläytyy siihen musiikkiin.”Soittamisen motivaatio ylivieskalaisilla 14–15-vuotiailla musiikkiopiston oppilailla. Pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto, 2005.

Vl-muusikko: Suunnanmuutos Reisjärvellä. Suomi24 31.8.2006.

 

Kerro kokemuksistasi: Paleltunut taivas

Miten koet musiikin ja luomisen iloa toimiessasi seurasäestäjänä?  Kuuluu-ko kuorolaulu harrastuksiisi? Millaisia tunnelmia ja kokemuksia sinulla on siitä,  kun salaa kuuntelit kotona rockia, tai jotakin muuta ”maailmallista, rytmikästä” musiikkia? Entä kun kävit ensi kertaa elokuvissa, konsertissa tai katsomassa balettiesitystä?

Miltä sinusta tuntui koulussa eristäytyä muista, kun muut menivät katso-maan teatteria tai elokuvia? Mitä esimerkiksi tanssitaidon puuttuminen on merkinnyt elämässäsi?  Liittyykö kokemuksiisi ahdistavia asioita, mahdollisesti hengellistä väkivaltaa?

Kerro taiteeseen liittyvistä kokemuksistasi ammattitaiteilijalle, joka

Kapellimestariuden hinta: suku hylkäsi

Kuva: Rondo Classica 1, 2009.

Kapellimestari Anna-Maria Helsing on joutunut tekemään elämässään suuria valintoja.

Anna-Maria Helsingin oma ensimmäinen instrumentti on ollut viulu.  Hän kertoo siirtyneensä kapellimestariopintontoihin vasta melko myöhään. Pitkän miettimisajan taustalla on ollut uskonto, jonka elämäntapaa ohjaavat määräykset rajoittavat sitä, millaisissa ammateissa ihminen voi työskennellä.

Helsing joutui irrottautumaan Jehovan todistajien  uskonyhteisöstä voidakseen toimia toiveammatissaan, kapellimestarina.

Ratkaisun seurauksena välit sukulaisiin katkesivat.

Vanhoillislestadiolaiset kertovat hoitokokousten painostuksesta

”Pahinta on uhkailu sillä että ei ole enää uskovainen. Se tarkoittaisi omille vanhemmilleni lähes samaa kuin että olisin kuollut.”

Luterilaisen kirkon sisällä toimivan vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä olevat ihmiset ovat kertoneet  kokeneensa painos-tusta ja hengellistä väkivaltaa paikallisten rauhanyhdistysten järjestämissä niin sano-tuissa hoitokokouksissa.
Helsingin Sanomat julkaisi hoitokokokemuksia toimittaja Pauliina Grönholmin laatimassa reportaasissa.(HS 17.7.2011, A6.) Haastateltavina on useita anonyymisti painostammisesta kokeneita lestadiolaisia, mm. ”Jukka”.

Painostusta, uhkailua, kiristämistä, mielenterveyden murtumista, perheen ihmissuhteiden hajoamista, hätäännystä ja pelkoa

Hoitokokouksella tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisuudessa niin sanottuja sielunhoidollisia tilaisuuksia, kokouksia,  joihin ihminen kutsutaan tekemään parannusta. Kutsu ei ole vapaaehtoinen, vaan kutsutun velvollisuus on tulla paikalle. Kieltäytyminen tai ilmoittamatta poisjääminen tulkitaan uskosta luopumiseksi.

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Reisjärven kristillisen opiston rehtorin tehtävästä eläkkeelle jäänyt puhuja, rovasti Aarno Haho piti 5.10.2008 Yhdysvalloissa, Minneapolisissa saarnan, jossa hän painotti kuuliaisuutta seu-rakunnan opetukselle kristityn kaikkein tärkeimpänä tekona. (Saarnan Suomea koskeva osuus luettavana suo-raan äänitteestä litteroituna tämän postauksen lopussa.)

Haho ei ole yksin ajattelussaan. Kristityn omantunnon sivuuttaminen on todellakin julki lausuttu hengellinen ohje nykyisessä SRK-lestadiolaisuu-dessa. Päivämiehessä käsitys on ilmaistu ytimekkäästi esimerkiksi huhtikuussa 2010 Outokummun nuoriso- ja seurakuntapäivistä kertoneen artikkelin otsikossa: ”Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia” (Päivämies 15 14.4.2010). Tekstissä tarkennetaan seuraavasti: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.”

Sekä yksilön omakohtainen usko että omatunto ovat ohentuneet pelkästään kuuliaisuudeksi yhteisölle, ne on ulkoisettu oman itsen ulkopuoliselle kollektiiville. Samaisesta ristiriidasta ovat kirjoittaneet Juho Kalliokoski ja Topi Linjama blogeissaan. myös Virpi Hyvärinen eritteli omantunnon syrjäyttämistä Topi Linjaman blogiin kirjoittamassaan analyysissa.

Videoelokuvat ja konsertissa käyminen ovat syntiä

Aarno Haho nosti parin vuoden takaisessa Amerikan-saarnassaan esiin erityisenä kristityn kuuliasuuden kohteena luopumisen videoelokuvien katselusta ja konsertissa käymisestä.

Ne ovat edelleenkin synti.  Ne edellyttävät Hahon mukaan oikealta uskovaiselta  ”ristin kantamista”, ja tämän ihminen osoittaa Jumalalle pidättymällä videoelokuvien katselemisesta ja kosertissa käymisestä, väittää Haho. Mitäpä tämä on muuta kuin tekojen oppia.

Hän selostaa amerikkalaisille, että nykypäivänä monet uskovaiset Suomessa ovat kuitenkin sitä mieltä, että video(DVD?)-elokuvat ja konsertissa käyminen ovat sopivia myös uskovaiselle eivätkä siis enää syntiä. Tämä käsitys on Hahon mukaan väärä.

Haho ennakoi ”puhdistuksia”

Haho ennakoi puheessaan, että nämä ihmiset tullaan erottamaan uskovaisten yhteydestä sisäisillä  ”puhdistuksilla”.

Opetusneuvos, rovasti Aarno Haho on ollut yksi SRK:n johtokunnan pitkäaikaisimpia jäseniä. Hän luopui tästä luottamustehtävästä vasta muutama vuosi sitten.

Hahon merkitys vanhoillislestadiolaisuudelle on ollut suuri erityisesti siinä prosessissa, kun vanhoillislestadiolaisuuden kristinopillista tulkintaa  on viety kohti nykyistä seurakuntakeskeisyyttä. Moni onkin todennut, että Kristuksen sijalle on uskomisen kohteeksi nostettu seurakunta. 

Prosessi alkoi jo 1960-luvulla, mutta sitä on voimistettu erityisesti 70-luvun kurinpidolla ja juurruttamalla seurakuntakeskeinen kuuliaisuusvelvoite usean sukupolven nuorten vanhoillislestadiolaisten mieliin erityisesti SRK:n opistoissa ja raamattuluokka- ja rippikoulutyössä. Hahon henkilökohtainen ideologinen vaikutusvalta on ollut erityisen merkittävää, sillä vuosikymmenten mittaisen SRK:n johtokunnan jäsenyyden lisäksi hän johti yhtäjaksoisesti peräti 36 vuotta Reisjärven kristillistä opistoa. Hän on ollut yksi niitä, jotka kasvattivat vanhoillislestadiolaisuuden nykyisen lakihenkisen, ehdotonta eksklusiivisuutta painottavan ja suorastaan fundamentalistisen siiven. Sellaista ei aikaisemmin vanhoillislestadiolaisuudessa juuri ollut.

Haho ja ”yhteistunto”

Yksi osoitus seurakuntakeskeisyydestä on se, että Aarno Haho on ollut aktiivisesti luomassa ja vakiinnuttamassa vanhoillislestadiolaisuuteen uutta käsitettä yhteistunto. Hän on puheillaan ja Päivämiehen kirjoituksillaan  joh-donmukaisesti vahvistanut kollektiivista seurakuntaan uskomista, ehdotonta kuuliaisuutta ja yhteistunnon asettamista vanhan luterilaisen käsitteen, yksilön omantunnon  ja yksin Raamattuun nojautumisen tilalle.

Yhteistunto-käsitteellä onkin jo onnistuttu lähes tuhoamaan vanhoillislesta-diolaisuudesta sekä henkilökohtaisen vastuun ajatus että luterilaisuuden peruslähtökohta, jonka mukaan uskon tulee perustua yksin Raamattuun. Kuten tunnettua, Martti Luther halusi oikaista katolisen kirkon oppia raamatulliseen suuntaan ja ryhtyi vastustamaan perinnäistapojen ja ulkoraamatullisten normien nostamista autuuden ehdoksi.

Varhainen lestadiolaiskanta: uskon tulee perustua yksin Raamattuun

Lestadiolaiset puhujat keskustelivat 1900-luvun alussa samasta kysymyksestä: kysymyksestä mihin uskon tulee perustua.

He kysyivät, pitäisikö seurakunnan neuvot nostaa Raamatun rinnalle. He päätyivät siihen, että näin nimenomaan ei pidä tehdä, koska ”seurakunta voi erehtyä”. he totesivat yksimielisesti: uskovaisille riittää yksin Raamattu.

”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.”

Juho Kalliokoski kirjoitti Kalevassa osuvasti: ”Kuuliaisuuden vaatimus Jumalan seurakunnalle vanhoillislestadiolaisuudessa on kuuliaisuuden vaatimus inhimilliselle ymmärrykselle, eikä Raamattu siihen opeta.” (Kaleva 24.9.2009.)

Myös Hahon Minneapolisissa pitämä puhe vahvistaa sen, miten mitättömänä Haho pitää kristityn henkilökohtaista omaatuntoa. Hän pitää sitä suorastaan haitallisena, vaarallisena asiana. 

Haho on osoittanut aikaisemminkin julkisesti kaipaavansa hoitokokouksia, joita hänen mukaansa on nykyisin aivan liian vähän. Puhujienkokouksessa 27.12.2007 Oulussa Haho lausui huolensa  siitä, ettei ”sielunhoitoa ole kirkkolain mukaisesti juurikaan käytetty 70-luvun jälkeen”. (Tiettävästi hoitokokouksia järjestetään edelleen, mutta pienimuotoisemmin kuin 1970-luvulla.)

Olisi erehdys pitää Hahon julkisia lausuntoja kaikkien vanhoillislestadiolaisen liikkeen opillisten linjanvetäjien kantana. Esimerkiksi Päivämiehessä on julkaistu myös Raamattu-korosteisia pääkirjoituksia, kuten esim. vuoden 2009  numerossa 40: ”Kestävän elämän perusta”.

Alla Hahon puheen se osa, jossa hän käsitteli vanhoillislestadiolaisuuden tilaa Suomessa. Teksti on litteroitu Hakomaja-sivustolle talletetusta MP3-äänityksestä.

”Suomessa on koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa”

”Tekstistä poikkeavasti puhun vielä tuosta kuuliaisuudesta. Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä. Ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa. Pyhän Hengen äänen kanssa. Ja minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. Sanon esimerkiksi sellaisen asian kuin video.

On sellaisia uskovaisia jotka sanovat:

– Minä voin hyvällä omallatunnolla katsoa videoista elokuvia.

On sellaisia kristittyjä jotka sanovat, että ”minä voin hyvällä omallatunnolla mennä konserttiin”.

He ottavat itselleen omia lupia. Ja ne eivät ole yhtä seurakuntaäidin kanssa. Siellähän Raamatussa sanotaan, että kun on vähässä uskollinen. niin se on paljossakin uskollinen. Joka on vähässä väärä, niin se on paljossakin väärä.

Ja Suomessa on sellaisia koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa.

Ja me sanomme näin,  että kun sitten tulee Jumalan aika, ja tulee sitten seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä, että silloin kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omalla tunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle.

On vaarallista se ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. Kannattaa sitä luopua ja kantaa ristiä kuin olla tottelematon.”

*    *    *

(Kirjoittaja: Nestori.)

Kuuntele puhe tästä.

Saarna ei ole enää kuunneltavissa LLC:n nettiarkistossa, mutta puheen tätä koskeva osuus on talletettu MP3-tiedostona  Hakomajassa. Suurkiitokset Admatalle tallennuksesta.

The sermon  is translated in English.

*     *     *

Lisää aiheesta:

Puhujan huomio: Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007   

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta (päättynyt vai jatkuva ilmoitus?)

Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909. (Julkaistu mm. Mopin palstalla.)

Pääkirjoitus: Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan. Päivämies 31/2009.

Pääkirjoitus: Kestävän elämän perusta. Päivämies 40/2009.

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta (Kotimaan blogi)

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan 

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja. Kaleva 29.3.2009.

Jumala tarvitsee nyt niitä, jotka lopettavat tottelemisen

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Miksi teatteri on syntiä? (Stiven Naatus)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

M. K. ja P. T:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Aarno Haho: Kristitty koti ja perhe aikamme murroksessa. Päivämies 3o, 2003.

Junker Jörg: Mara, teesit ja me

Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia. Päivämies 15, 14.4.2010, s. 6.

”Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

Kuvassa Ranuan kristillisen opiston kuoro ja orkesteri 2009. (Kuva Juho Kuha.)

Ruukin suviseurojen yhteydessä vuonna 1971 vanhoillis-lestadiolaisuudessa keskusteltiin suhtautumisesta musiikin esittämiseen ja kuuntelemiseen. Tuolloin järjestettiin vl-kanttoreiden, musiikinopettajien ja musiikista kiinnostuneiden sekä SRK:n johtokunnan yhteinen erityinen neuvonpito. Neuvonpidossa todettiin, että ”kuorossa laulaminen on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon”. 

Neuvonpidolla valmisteltiin kieltoja, jotka tulivat voimaan vuoden kuluttua, kun Pudasjärven suviseurojen yhteydessä puhujien-kokous päätti, että mm. kirkkokuoro on synti. Keskustelussa oli ilmeisesti esiintynyt myös toiveita maltillisemmasta linjasta, mutta se jyrättiin. Tähän viittaa kannanoton lausuma, että hallitsevaa torjuvaa ja tiukkaa linjaa olivat jotkut kritisoineet lakihenkisenä.

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2006 musiikkiin suhtauduttiin Päivämiehen artikkelissa  ja sen pääkirjoituksessa  sekä SRK:n järjestämässä neuvonpidossa jokseenkin yhtä torjuvasti kuin 1970-luvun alussa.

“… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta.

Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

Vuoden 2006 tiukennusyritys jäi kuitenkin lopulta yritykseksi. Sitä moitittiin vl-muusikkopiireissä melko avoimesti kelvottomaksi ja ihmiset eivät vain yksinkertaisesti noudata sitä. 2000-luvulle tullessa vl-muusikot ovatkin voineet harjoittaa ammattiaan vapaammin.

Lisäksi kuuntelemisen osalta valvonta on käynyt tosiasiassa mahdottomaksi musiikin jakelun siirryttyä  nettiin ja henkilökohtaisiin kannettaviin laitteisiin. Niinsanotun ”maailmallisen musiikin” harrastamisesta ei jää enää kiinni.

Kieltoja lievennetty kaikessa hiljaisuudessa

Puhujienkokouksen päätöstä vuodelta 1972 ei ole koskaan kumottu, mutta on ilmeistä, että se ei enää velvoita luopumaan esiintyvän taitelijan ammatista eikä kuoroharrastuksestakaan. Muusikoita ei enää painosteta rauhanyhdistyksellä. He saavat tehdä rauhassa työtään.

Eri taidemuodoista teatteria ja oopperaa pidetään  yhä edelleen syntinä, mutta kuoroharrastus on vapautettu ”syntilistalta”. Se on itse asiassa esim. opistoissa nostettu uudelleen arvoonsa, joka sillä lestadiolaisuudessa aikanaan oli, 1930-40-luvulla.

Nykyisin vanhoillislestadiolaisten kuorotoiminta on yleistä sekä omissa kuoroissa että ev.lut. seurakunnissa.  Vl-uskovaisia toimii myös kuorojen johtajina ja esiintyvinä ammattimuusikkoina. Jotkut ovat saavuttaneet taiteilijoina huomattavaa arvostusta ja tulleet tunnetuiksi. Vl-uskovaisten omat kuorot ovat tuottaneet paljon myös äänitteitä.

Nykyisin ooppera lienee edelleen synnillistä, mutta kuorot ja kuorojen konsertteihin osallistuminen sallitaan. Ilmeisesti myös klassisen musiikin konsertit on vapautettu syntilistalta.

Musiikkipäätösten hiljainen ”unohtaminen” on vain yksi havainnollinen esimerkki käytännöstä, jolla uskovaisten elämää kontrolloidaan mielivaltaisesti. Aikanaan virallisesti päätettyä kieltoa ei reilusti ja avoimesti kumota, mutta enää vain ei  puututa  siitä lipsumiseen samalla ankaruudella kuin aikaisemmin.

Sama prosessi on parhaillaan käynnissä televisio- ja ehkäisykiellon osalta.

Menettely on omiaan herättämään sisäistä hämmennystä. Yhä edelleen voi kuulla myös kireitä kannanottoja. Ilmeisesti vastuunkantajat odottavat että aika hoitaa ongelmalliset lähihistorian päätökset.

Puhujat joutuvat usein ratkaisemaan sallitun ja kielletyn rajoja epäselväksi käyneessä tilanteessa. Heille on noussut joissakin tapauksissa kiusaus ajella kaksilla vankkureilla, eli pitää kiinni siitä että tietyt tekemiset ovat syntiä,   ja kuitenkin  löysäillä joidenkin yksittäisten henkilöiden kohdalla. Tällaiset ratkaisut heärttävät tietenkin paljon kysymyksiä, kuten esimerkiksi nimim. Jemima kertoi Mopin palstalla:

”Sellainen asia harmittaa mua kovasti, että monet sellaiset puhujaveljet, jotka ovat esittäytyneet meikäläisyydessä virallisen kannan edustajiksi esim. elämätapa-asioissa, niin he ovat yksityisissä keskusteluissa tiukan paikan tullen ”löysänneet kravattiaan” joittenki asioitten kohdalla. Esim. eräs palstoillakin nimeään tunnetuksi saanut puhujaveli on sanonut korvakoruista ”kyllähän se niin on, etteivät ne ole syntiä”. Ja eräs tunnettu puhuja”kööri” on antanut eräälle muusikolle luvan järjestää konsertteja, noin niinku yksityisessä audienssissa. [Puhujat] ovat ilmaisseet konserttien olevan heidän mielestään ihan ookoo tän kys. muusikon kohdalla.” (Jemima Mopin palstalla 12.12.2009.)

Musiikkikieltoja valmisteltiin yli vuoden ajan

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous käsitteli musiikkikysymystä 1971 Ruukin suviseurojen yhteydessä alustavasti ja seuraavan kerran 1972 Pudasjärven suviseuroissa. Musiikkiin suhtautumista pidettiin ”arkana ja ajankohtaisena” kysymyksenä.

Ruukin kokousta oli valmisteltu ennakkoon julkaisemalla Päivämiehessä SRK:n johtokunnan kannanotto “Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta” (Päivämies 2.6.1971). Ruukissa pidettyjen kokousten tuloksena todettiin kategorisesti, että kuoroharrastus ei uskovaiselle sovi, ei edes  kirkkokuoroharrastus.

Konserteissa käyminen on myös synti. Erikseen synniksi osoitettiin oopperan harrastaminen.

Pudasjärven suviseuroissa 1972 puhujainkokous teki lopulta virallisen päätöksen, jonka mukaan kuorolaulu ja esiintyvänä taitelijana toimiminen ovat molemmat syntiä. Näiden suhteen ryhdyttiin heti myös kurinpitotoimenpiteisiin yksityisten henkilöiden tasolla.

Tuolloin moni musiikin ammattilainen joutui vakavaan tilanteeseen: luopuako omasta ammatista kokonaan, muokatako siitä jollain lailla ”sopiva” siirtymällä pelkästään opetustyöhön, vai kieltääkö usko. Seurasi paljon henkilökohtaista ahdistusta, vaikeita ratkaisuja ja surullisia ihmissuhteiden katkeamisia, joista kärsineet jäivät monessa tapauksessa täysin yksin.

Mutta nyt, kun vapaammat tuulet puhaltavat, kukaan ei tunnu piittaavan niiden ihmisten kohtalosta, jotka aikoinaan ottivat musiikkikiellot todesta ja luopuivat kuorostaan tai peräti musiikista ammattina. Tai joutuivat tuhoamaan ”syntiseksi” leimatun sävellyksensä. Tai niistä jotka murheellisina jättivät rauhanyhdistyksen, koska vuosikymmenien opiskelun ja jatkuvaa harjoittelua vaativasta ammatista luopuminen oli käytännön mahdottomuus ja  tuntui kohtuuttomalta.

Monet luovat ja lahjakkaat ihmiset joutuivat kärsimään, täysin aiheettomasti.

Syyllisiä ovat puhujienkokouksen tietämättömät ja kulttuurisesti kapeakatseiset sanajulistajat. Heissä ole ollut miestä kantamaan vastuutaan edes nyt jälkenpäin. Se taho jonka nyt asiaan pitäisi NYT tarttua, on tietenkin vl liikkeessä päätöksiä tekevä taho eli SRK:n johtokunta.

1970-luvulla ammattiaan aloittelevien muusikoiden  olisi pitänyt syntyä vasta myöhemmin, kun herätysliikkeen syntikäsitys muutettiin.

Kukaan ei niistä uhreista enää puhu eikä edes tiedä. Silloiset päätösten tekijät tai SRK:n edustajat eivät ole esittäneet pahoitteluaan kärsimyksistä, joita päätös aikanaan heille epäoikeudenmukaisella tavalla aiheutti.  Kaiken tämän nähnyt vanhempi uskovainen tuntee itsensä vähintään hölmöksi.

Näitä virallisia SRK:n puhujainkokousten ja johtokunnan päätöksiä ei siis ole kumottu. Tästä huolimatta niitä ei kuitenkaan enää tarvitse noudattaa voidakseen olla vl-uskovainen.

Erehtymätön jumalanvaltakunta saattaa siis joskus erehtyä. Mutta erehdysten seuraamuksista ei nähtävästi kenenkään tarvitse piitata.

Liperin suviseurojen yhteydessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen korosti jumalanvaltakunnan absoluuttista erehtymättömyyttä.

Henkilökohtainen menestys muilla aloilla hyväksytään – miksi ei musiikissa? 

Ristiriitaista on,  että sillä jyrkkyydellä, jolla opin vartijat ovat torjuneet musiikin, he eivät ole koskaan puuttuneet muilla elämänalueilla ja ammattialoilla toimivien uskovaisten ammatinharjoittamisen ongelmiin. Henkilökohtaisen osaamisen ja menestyksen tuottamat saavutukset ovat julkisia myös politiikassa, talouselämässä ja julkisen hallinnon huipulla. Ne tuottavat yksityiselle ihmiselle mainetta ja kunniaa jopa enemmän kuin musiikkielämässä. ”Ihmiskunniaa” nostavat myös talousivuilla euroina julkistetut yrityskaupat, tilaukset ja sijoittajien voitot. Taloudelliset palkinnot ovat yrityselämässä lisäksi kokonaan eri maailmasta verrattuna musiikkialojen usein hyvin vaatimattomiin ansioihin.

On vaikea ymmärtää, mihin kristinopillisesti nojaudutaan, kun ankarimmat kiellot on päätetty kohdistaa  juuri musiikkialalle.

*   *    *

Päivämies-lehti julkaisi Ruukin suviseurojen jälkeen seikkaperäisen artikkelin  Kristitty ja taide (Päivämies 37, 8.9.1971). Tässä siitä musiikkia koskenut katkelma.

 

SRK 1971: ”Kirkkokuorossa laulaminen on vaarallinen silta maailmaan”

Päivämies 37, 8.9.1971

Musikaalisuutta ei ole lupa käyttää oman kunnian eikä epäjumalien hyväksi

Periaatteellisena näkemyksenä todettiin, että taiteellinenkin lahja on Jumalan lahja ja sitä sellaisenaan ei kukaan saa katsoa ylen. Kuitenkin tuli esille, että tätä lahjaa paljon käytetään väärin. Ei Jumala ole antanut näitä lahjojaan ihmiskunnian korottamiseksi, ei Jumala anna kunniaansa toisille eikä ylistystänsä epäjumalille. – –

TÄLLAINEN NEUVONPITO käytiin seurojen viimeisenä päivänä ja siihen oli kokoontunut niin runsaasti osanottajia, että osan oli etsittävä itselleen istumapaikka ikkunalaudalta.

Keskustelussa aikaisemmin oli tullut esille sellaisiakin ajatuksia, että Jumalan valtakuntaan olisi tullut jonkinlaisia kahleita ja laillisia määräyksiä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Heti alussa todettiin, että itse meissämme me ahtaalla olemme; Jumalan valtakunnassa ei ahdista eikä purista kun vain tunnon asiat ovat kunnossa. Neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat osa evankeliumia.

MITEN SITTEN käytämme Jumalan antamia lahjoja musiikin alalla? Toiminnan muodot sillä alalla ovat avartuneet.

Musiikista on tulemassa vaara joutua maailmanmielisyyteen.

Jumalanlapset arvostavat Jumalan lahjaa myös musiikin alalla, mutta sitä ei saa käyttää väärin. — Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. — Musiikin taidossakaan ei ole varaa lähteä etsimään ihmiskiitosta, vaan mahdollisimman epäitsekästä Jumalan lahjojen käyttöä Jumalan kunniaksi.

Vapaaehtoisena harrastuksena kuoroissakin laulaminen, myös kirkkokuorossa, on osoittautunut monelle vaaralliseksi sillaksi maailmaan.

Yhteyden rakentaminen on kadottanut suolan, ja Jumalan valtakunnan rajat ovat alkaneet pimentyä. Viimeisen eriseuran aikana oli huomattava osa eriseuraan menneistä n.s. kirkkokuorolaisia. Laulettiin sydämet yhteen epäuskoisten kanssa. Jumala ei asu jaetussa sydämessä. Ei kukaan voi palvella kahta herraa.

”Solistina esiintyminen saa aikaan pahennusta”

TÄHÄNKIN OLISI lähtökohdaksi tehtävä kysymys-asettelu: etsinko siellä Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa. Eiköhän siellä pohjimmaisena tavoitteena ole tuoda esille itseään ja etsiä omaa kunniaa.

Osallistumisen turmiollisena seurauksena ei ole vain omantuntonsa turmeleminen, vaan siellä on vielä esimerkin vuoksi pahennukseksi monille muille.

Toisille tieto uskovaisen esiintymisestä jossakin tilaisuudessa tuo tervettä hätää sielun autuuden tähden, toisille se on houkutuksena osallistumiseen ja näin saa aikaan pahennusta.

Paavali sanoi, että hän ei lihaakaan söisi, jos tietäisi sen veljiä pahentaneen. Vaarat ovat perin moninaiset. Kannattaa siis pysyä erossa oman ja toisten sielujen autuuden tähden. Ei laulamisesta saa tulla epäjumalaa, se ei vie taivaaseen. Ei saa myös houkutella kanssaveljiä ja -sisaria sinne, missä pilkkaajat istuvat.

Tämä on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon. Liiallinen kiintyminen taiteeseen saattaa tulla epäjumalaksi ja nousta evankeliumin edelle.

”Oopperat ovat ilveilyä”

ILMAN ENEMPÄÄ selitystä on selvä asia, että jumalanlapsen paikka ei ole oopperassa. Kokouksessa olikin syvä huoli, että jumalanlapset karttaisivat tällaisia tilaisuuksia.

Oopperat ovat suoranaista ilveilyä, johon usein sekoitetaan jumalisuuden kuva. Samasta suusta tulee kiitos ja kirous, miten voisi sellaiseen osallistua ja siihen yhtyä.

”Kuorot ja konsertit vievät sielun autuuden”

KUOROTOIMINTA on vapaaehtoisena musiikkiharrastuksena hyvin yleistä. On eri järjestöjen piirissä toimivia kuoroja, kirkkokuoroja ja vielä lapsikuoroja. Laulutaidon kehittämisen suhteen ne ovat hyviä ja monet näennäisesti ajanvietteenä vaarattoman näköisiä.

Mutta ajatellaanpa tilannetta. Kuorossa on suurin osa epäuskoisia laulajia, on laulettu sydämet yhteen. Monelle on käynyt niin, ettei ole jaksanut tunnustaa uskoaan ja vielä vähemmän saarnata kavereille parannusta. On joutunut jaetulle sydämelle.

Raamattu sanoo: Jumala ei asu jaetussa sydämessä, eikä kukaan voi palvella kahta herraa. Näin on vaarattoman tuntuisesta ajanvietteestä ollutkin mitä suurin vaara, on mennyt sielun autuus.

Kumpi on silloin parempi, säilyttää jumalanlapsen oikeus vai menettää se kallein aarre. Sielun autuus on kaikkein kallein asia, kaikki muu sen rinnalla on pelkkää roskaa.

KUOROT ESIINTYVÄT kaiken lisäksi erilaisissa konserteissa ja pitävät konsertteja. Eivät kaikki ole edes kirkkokonsertteja. Ulkonaisesti kaunista menoa, mutta puuttuu se eläväksi tekevä voima, Kristuksen evankeliumi.

Kun kuorossa on uskovaisia pitää moni kuoroon kuulumatonkin kristitty täysin oikeutettuna mennä konserttia kuuntelemaan ja saa siellä sielulleen kipuja; tunto tulee sairaaksi. Esiintymisellään on loukannut oman omantuntonsa ja vielä pahentanut monia muita.

Ei tarvinne kerrata, mitä Raamattu sanoo niille, jotka pahentavat yhden näistä vähimmistä, jotka uskovat Kristuksen nimen päälle. Sielunvihollisen eksytykset ovat niin ovelat ja kavalat, että jos taitaisi tapahtua, niin valitutkm eksytettäisiin.

Näitä asioita kannattaa tarkasti tutkia Jumalan sanan valossa. Vielä kannattaa tutkistella näitä Jumalanlasten kanssa keskustellen, että säilyttäisi uskon ja hyvän omantunnon. Paavali kirjoittaa Koi. 3:1—2: ”Jos te siis Kristuksen kanssa olette nousseet ylös, niin etsikäät niitä, jotka ylhäällä ovat, missä Kristus istuu Isän oikialla kädellä. Pyrkikäät niiden perään, jotka ylhäällä ovat ja ei niiden, Jotka maan päällä ovat”. – –

Loppusanat

KAIKISSA KOKOUKSISSA tuli esille voimallisesti se tosiasia, että kristityn elämä on todellista taistelua kehdosta hautaan asti.

Taistelu on jatkuvasti kiihtynyt ja edelleen kiihtyy. Syntielämä suojataan lailla. Onhan luonnollista, että sitä silloin tehdään ja joka ei siihen voi yhtyä hyvän omantuntonsa tähden, joutuu yhä suuremman painostuksen alaiseksi. Kristittyä pidetään ahdasmielisenä ja kehityksestä jäljessä olevana, nimityksiä löytyy toinen toistaan kummallisempia. Näin on kalkilla elämänaloilla, joten ei ole mitään aihetta asettaa toista vartiopaikkaa toista helpommaksi. Missään ei jaksa, ellei Jumala anna voimaa.

*    *    *

Päivämiehen artikkeli on julkaistiin kokonaisuudessaan aikoinaan ”Mopin palstalla” (palsta on lopetettu).

Lue lisää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Julk. Päivämies nro 37, 8.9.1971: “Kristitty ja taide”.

Televisiopäätös (Wikipedia)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Kaisu Innanen:  “Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot  (Kaltio-lehdessä julkaistu artikkeli)

Jyrki Linjama: Kirkko-ooppera: säveltäjän puheenvuoro. 11.2.2010 Amfion.fi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Syntilista

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

 Rauhanyhdistysten vuosikokousedustajat päättivät vuonna 1963 Ylivieskan suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa, että television hankkiminen on synti. Uskovaisella ei ole lupa hankkia vastaanotinta kotiin.

”Jumalan Sanan perusteella uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin, josta syystä kristitty ei voi myöskään ammatissaan edistää tällaisten välineitten liiketoimia. – – Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat etsikööt sopivat henkilöt hoitamaan jäseniään tässäkin asiassa.” (SRK:n vuosikokous Ylivieskassa 10.7.1963.)

”Televisio ei ole kristityn kodin huonekalu”, todettiin julkisuuteen annetussa tiedotteessa ja monissa Päivämiehen kirjoituksissa. Tätä on toisteltu lähes 50 vuotta.

SRK:n johtokunta ryhtyi myös valvomaan, että televisiokieltoa noudatettiin. Asiaa seurattiin pitkin 1970-lukua, sillä SRK:n johtokunta nosti asian säännöllisin välein puhujienkokouksiin. Puhujienkokouksissa päätettiin vuosi vuodelta tiukentaa uskovaisten valvontaa ja asetettiin kieltoa rikkoneille sanktioita.  Sanktiona toimi eristämine uskonyhteydestä, eli asianomaista lakattiin tervehtimästä Jumalan terveellä ja hänen katsottiin kieltäneen uskonsa. Jos hän sattui olemaan rauhanyhdistyksen jäsen, hänelle ilmoitettiin kirjeellä johtokunnan päätöksestä että hänet on erotettu yhdistyksestä – saatettiinpa erottaa ilman kirjallista päätöstä.

Televisiokielto oli ensimmäinen niinsanotuista kulttuurikielloista, jotka SRK:n johtokunta vakiinnutti uskomisen kriittiseksi osaksi 1970-luvulla puhujienkokousten päätöksillä ja Päivämiehen kirjotuksilla. Niinpä myös klassisen musiikin harrastamisesta tehtiin synti 1970-luvulla. Konsertit, ts. elävien musiikkiesitysten seuraaminen, sekä muusikon ammatti määriteltiin synniksi (lukuunottamatta musiikinopettajana ja kanttorina toimimista). Samaten vain osa soittimista katsottiin uskovaiselle sopiviksi.

Tämä kielto, samoin kuin televisiokielto, on sittemmin uudestaan ja toistuvasti vahvistettu Päivämiehessä myös 2000-luvulla. Konsertti- ja televisiokieltoa ei ole tähän päivään mennessä kumottu.

Kokous kokoukselta kiristyvä ”televisiokuri” pohjusti hoitokokouksia

Vuoden 1963 päätöksen jälkeen televisiokiellon perusteluksi vakiintui kaksi näkökohtaa. Ensinnäkin uskovaisenkin on SRK:n mukaan mahdotonta kyetä valitsemaan synnillisen ja ei-synnillisen ohjelman välillä ja jättää katsomatta niitä synnillisiä.

Toiseksi, TV:n hankkimisella uskovainen syyllistyy tottelemattomuuden syntiin, sillä seurakuntahan on jo päättänyt, ettei  uskovainen saa hankkia vastaanotinlaitetta. Uskovainen oli velvoitettu osoittamaan kuuliaisuutta tälle päätökselle.

TV-päätökseen liitetty kuuliaisuuden valvonta loi käytännnössä perustan sille, että ihmiset myöhemminen alistuivat hoitokokousten tapaiseen julkiseen toinen toistensa häpäisemiseen ja nöyryyttämiseen. Tv-päätös oli avoimen alistamisen ensimmäinen askel.

Pelkkä vuosikokouspäätös ei ilmeisesti ollut osoittautunut sittenkään riittäväksi, vaan television juuriminen pois kodeista ja ehdottoman kuulaisuuden aikaansaaminen vaati SRK:n johtokunnalta seuraavina vuosikymmeninä yhä kovempia toimenpiteitä.

SRK:n johtokunta käsitteli televisiokysymystä kokouksessaan keväällä 1971 ja päätti viedä asian uudestaan puhujienkokouksen käsittelyyn, jotta voidaan yhteisesti laajalla joukossa sitoutua aikaisempaa tiukempaan kuriin asiassa.

Ruukin suviseuroissa pidetyssä puhujienkokouksessa 1971 tehtiinkin SRK:n johtokunnan ennalta valmistelema päätös, että jokainen television kotiinsa hankkinut uskovainen puhutellaan ja, mikäli asianomainen ei luovu televisiostaan, hänet katsotaan epäuskoiseksi, koska asianomainen on television ostamis-teollaan kieltänyt uskonsa. Samalla päätettiin että kaikki tällaiset uskovaiset erotetaan rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.

Päätös merkittiin SRK:n vuosikokouspöytäkirjaan:  ”Televisiokysymyksessä tottelemattomia tulee paikallisten yhdistysten tai SRK:n kerran tai kahdesti joko yksityisesti tai yleisessä kokouksessa puhutella. Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanayhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 1971.)

SRK:n pääsihteeri lähetti sittemmin rauhanyhdistyksille ohjeet erottamismenettelystä. Televisioon liittyvän kurinpidon loppuvarmistus tehtiin vielä puhujienkokouksessa Sievissä 1976. Tällöin päätös kuului:  ”Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 3.7.1976.)

Vanhoillislestadiolaista kansaa valmisteltiin ennalta vuonna 1971 Ruukin suviseurojen puhujienkokouksen päätöksiin kirjoituksella Päivämiehessä kesäkuun alussa (alla).   Siinä todetaan, että SRK:n johtokunta oli käsitellyt televisioasiaa  kesän suviseuroja valmistelleessa kokouksessaan.

Kuten tunnettua, normien kiristäminen ja niiden noudattamisen entistä tiukempi valvonta oli sittemmin erottamaton osa hoitokokousvuosien väkivallan leimaamaa uskonelämää rauhanyhdistyksissä. Ne olivat seurausta pappishajaannuksen jälkeen aloitetusta syntilistan rakentelusta, jolloin siitä mitä pidetään syntinä, alettiin tehdä uskovaisten omiatuntoja sitovia kokouspäätöksiä, joiden nojalla ihmisiä sittemmin kuulusteltiin.

”Elävä kristillisyys ei ole konserttikristillisyyttä”

Kirjoitus on merkittävä historiallisesti myös siitä syystä, että siinä valmisteltiin musiikkiin liittyviä laajempia kieltoja, joista Ruukissa myös päätettiin ja joita edelleen tiukennettiin Pudasjärven suviseurojen yhteydessä 1972. Kirjoitus ei kuitenkaan kerro, olivatko kaikki SRK:n johtokunnan jäsenet myös musiikkia koskevan tiukennuksen takana. Tämä on kuitenkin todennäköistä.

Päivämiehen kirjoitus osoittaa, että konserttiharrastus oli julistettu SRK:n johtokunnassa synniksi jo ennen kuin asiasta päätettiin puhujienkokouksessa. Konserttiharrastus oli SRK:n johtokunnan mukaan ”murheellinen ajanviete” josta kehotettiin tekemään parannusta, jos sellaiseen oli sortunut, kuten monen uskovaisen oli todettu sortuneen.

Tällaista erikseen korostettua konserttikieltoa ei lehteen tietenkään painettaisi ilman todettua tarvetta. Vielä 1950- ja 60-luvulla monet koulutetut kaupunkilais-uskovaiset harrastivat myös elävää musiikkia ja kävivät konserteissa. Klassisen musiikin harrastusta ei pidetty syntinä. Sen harrastajia oli tosin siihen aikaan suhteellisen vähän, koska silloinen vl-joukko eli valtaosaltaan vielä maaseutukylissä.

Toisaalta tiedetään, että on ollut olemassa vanhoillislesatdiolaista uskoa tunnustavia  säveltäjiä, joiden ammattiin musiikin julkiset esitykset  ovat tietenkin liittyneet luonnollisena osana.

Tästä seuraakin absurdeja kuvioita, kuten että uskovainen säveltäjä saa hyvällä omallatunnolla seurata konserttia, koska on kyse hänen ammatistaan ja työstään, mutta sen sijana vl-uskovainen musiikinystävä tulee langenneeksi syntiin joka jää omalletunnolle taakaksi jos saapuu paikalle, koska konsertissa istuminen on hänelle syntiä. Hän joutuu tästä parannuksen askelille, mutta vl-uskovainen säveltäjä ei (eihän? Ei kai sentään?).

Omituiset perustelut konserttikiellolle

”Konsertti-synnin” perustelu jää kirjoituksessa oudon epämääräisesti ilmaan. Toteamus ”elävä kristillyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä” on tietenkin ontto retorinen hölynpöly-lause, pelkkää demagogiaa joka ei perustu mihinkään.

Kirjoituksen vihjailevaa tyyliä tulkiten siitä on mahdollista lisäksi saada sekin käsitys, että kaikki muut konsertit olisivat syntiä, paitsi sellaiset (mitä ne sitten olisivatkaan), joissa kokoontuvat ”kaikki joilla henki on”.  (Sic! Erilaiset henget olivat suostitua selitysarsenaalia 1970-luvulla.)

Ainoana ”raamatullisena” perusteluna konserttikiellolle kirjoittaja esittää  irrallisen viittauksen psalmiin 1, muotoilulla ”vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä”.

Lukija jää miettimään, tarkoittaako kirjoittaja, että konsertissa muusikoiden esitystä kuuntelemaan asettuvat ihmiset olisivat ikään kuin erityisen syntisiä? Syntisempiä kuin vanhoillislestadiolaiset ihmiset, jotka eivät voisi kirjoittajan mukaan juuri muiden ihmisten syntisyyden takia tulla ”istumaan” konserttisaliin ja iloitsemaan musiikista? Mutta tuonkaltainen ajatus ei tunnu lainkaan istuvan lestadiolaiseen uskonperinteseen ja tuntuu lisäksi pöyristyttävän omahyväiseltä.

Onkin varsin kiusallista ja häpeäksi kristillisyydelle, että omassa hengellisessä lehdessä esitetään tämäntasoista höpinää muka totena pidettäväksi.

Oma teologinen kysymyksensä on, missä määrin nimenomaan psalmeilla on ylipäätään mahdollista perustella kristittyä sitovia tapoja, määräyksiä ja lakeja. Psalmien asema Vanhassa testamentissa ei ole tietenkään ollenkaan samantasoinen kuin esimerkiksi kymmenen käskyn. Psalmit edustavat lähinnä hengellistä runoutta, eivät samalla tavoin ytimeltään Jumalan sanaa kuin vaikkapa Uuden testamentin Jeesuksen puheet.

Kyseinen psalmin säe on lisäksi sisällöltään sen laatuinen, että sillä on hyvin vaikea perustella konserttikieltoa:

”Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissa, vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu.

Hän menestyy kaikissa toimissaan. Niin ei käy jumalattomien. He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa. Väärintekijät saavat kerran tuomionsa, syntisillä ei ole sijaa vanhurskaiden joukossa. Herra ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon.”  (Ps. 1:1-6, 1992.)

Kaikkien psalmien on perinteisesti uskottu olevan Daavidin kirjoittamia, mutta nykyiset tutkijat pitävät niitä useiden kirjoittajien tai kirjoittajaryhmien tuotoksena. Suurin osa kirjoittajista on jäänyt tuntemattomaksi.

Psalmit ovat lähinnä laulu- ja mietelmärunoutta, siis kaunokirjallisuutta. Niitä on ryhmitelty aiheittain: kiitospsalmit sisältävät kiitosta ja ylistystä Jumalalle, valituspsalmit kuvaavat ihmisen murheita ja vastoinkäymisiä elämässä, kuningaspsalmit kertaavat Israelin historiaa ja matkalauluja laulettiin erityisten juhlapäivien aikaan juhlakulkueissa.

Psalmit kuuluvat nuorimpaan osaa Vanhaa testamenttia. Lopullisesti Psalmien kirja on koottiin lopulliseen muotoonsa vasta noin vuonna 175 ennen ajanlaskun alkua.

”Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta”

Päivämies no 23, 2.6.1971

”Kristillisyyden selvä kannanilmaisu television sopivaisuudesta kristityn  kodin huonekaluksi on tehty kaikkien tiettäväksi.

On syytetty, että kuolleesta kappaleesta on tehty vaarallinen ja sieluja surmaava, vaikka selvästi on aina puhuttu televisiosta ohjelmineen. Kappale sinänsä on kuollut, mutta kun se alkaa elää, ei se enää ole kuollut. Ohjelma on selvästi osoitettu ala-arvoiseksi ja lihaa ruokkivaksi roskaksi, mutta mikään ei näy auttavan.

Uudelleen on asiaan puututtava vain siksi, että television ohjelman tuoma hedelmä puhuu niin sanomattoman murheellista kieltä. Melkein kaikille niille, joille televisio on tullut rakkaaksi, ovat seuravälit tulleet pitkiksi. Kotiseurat ovat melkein loppuneet ja jäljelle on jäänyt vain paha omatunto.

On myös niitä, joille televisio ohjelmineen on kirkastunut synniksi, mutta monelle on tullut heikkous sen hävittämiseen nähden. On keksitty puolustuksia jos jonkinlaisia, lapset eivät anna hävittää, lapset pysyvät kotona, ympäristö on niin paha, että siltä suojellaan lapsia istuttamalla television äärelle jne.

Ajatelkaa rakkaat ystävät millainen suojamuuri. Onko parempaa turmella lasten ja aikuisten sielunelämä kotona kuin kylässä. Jos televisio on kylässä, ei sitä ainakaan niin ahkerasti käydä katsomassa.

Turha on kenenkään luulla olevansa niin vahva, että pystyy valitsemaan sopivan tai sopimattoman ohjelman. Vanha osa on voimallinen vaatimuksissaan. Siksi se, mikä tänään on kielletyn tuntoista, on huomenna sopivaa. Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden.

Monella on jäänyt huomaamatta, että tässä on kuitenkin tullut tottelemattomuuden synti. Seurakunta on sitä mieltä, että televisio ei ole sopiva ja kuitenkin on sellainen hankittu. Esimerkkinä toisille se saattaa olla vaarallinen.

SRK:n johtokunta käsitteli televisioasiaa viime kokouksessaan. Televisio käsitettiin erittäin murheellisena ilmiönä ja toivottiin, että sen vaarallisuus kirkastuisi jokaiselle.

Toinen yhä enemmän jalansijaa saanut murheellinen ajanviete, johon kristitytkin ovat sortuneet, on konserttiharrastus. Vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä.

Elävä kristillisyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä.

Psalmien kirjassa puhutaan kyllä paljon lauluista ja soitoista, mutta siellä on kaiken ehtona: Kaikki, joilla Henki on.

Oman sielun autuuden tähden kannattaa kaikista näistä luopua ja palata Herran tykö Hänen seurakuntaansa ja kysellä vieläkö nämäkin synnit saa anteeksi. Varma on se, että Jumalan sydämellä on paljon anteeksiantamusta Ja seurakunnassa hyviä neuvoja uskon kuuliaisuudessa vaeltamiseen.

Lähemmin nämä kysymykset tulevat keskusteluun ensi kesän suviseuroissa pidettävissä kokouksissa.

Jäämme uskomaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Päivämies 2006: tahdommehan karttaa konsertteja

Onko mikään muuttunut vuodesta 1971?

”… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta. Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

”Televisiokantaa ei ole syytä muuttaa.” Näin totesi SRK:n silloinen johtokunnan jäsen Aarno Haho lehdistötilaisuudessa Sotkamon suviseuroissa (Helsingin Sanomat, kuukausiliite, elokuu 2006).  Samaa vakuutti myös SRK:n pääsihteri Aimo Hautamäki seuraavana vuonna Kotimaa-lehden haastattelussa (19.4.2007).

PS. Huomiota kiinnittää että vielä 1970-luvulla Päivämiehessä oli ihan OK  kirjoittaa lehteen sanallinen synninpäästö perinteelliseen vl-tapaan, kuten yllä olevankin kirjoituksen lopussa. Tämä kiellettiin 2000-luvun alkuvuosina ja päätettiin virallisesti puhujienkokouksessa vuonna 2008.

Jotkin asiat siis voivat muuttuakin! Eihän toki televisio- eikä konserttikieltopäätös –  mutta niinkin keskeinen opillinen seikka kuin syntien anteeksi uskominen…!

*     *      *

Aiheeseen liittyvää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: suothan esittää parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnnollistamisesta nostamalla esiin autenttisia dokumentteja.)

Televisiopäätös (Wikipedia)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen – suviseuroja ei edelleenkään televisioida

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Vanhoillislestadiolaiset katselevat televisiota salaa

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

”Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot (Kaltio)

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Miksi teatteri on syntiä? (Ex)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

”Meistä on tullut kaksinaamaisia” (Sivusta seurannut)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen

Olinko hölmö

Teatteriesitys koulussa (Koululaisten äiti)

*    *     *

Välittäköön Alban Berg -kvartetti Schubertin sävelin kiitoksemme Mopin Palstan Pölyttyneen aarre-arkistolle, josta hän on siirtänyt ylläolevan Päivämiehen kirjoituksen nettiin. (Toimitus.)

Pidän kirkoista – konserttipaikkoina

Olen jo keski-ikäinen mies ja taustani on vanhoillislestadiolainen. Siitä on seurannut monet elämän taistelut itsen ja läheisten kanssa. Yksi on ollut soittamisen ja yleensä musiikin harrastukseni. Niitä ei hyväksytty eikä sallittu. Se satutti. Tietysti tuli sitten paljon muutakin. Niistä ei sen enempää.

Ihminen ei voi valita ”taustaansa”. Hän syntyy aina ”johonkin”, joka sitten alkaa määritellä ja muokata ihmislasta. Sillä lailla ihminen on mielestäni enemmän tai vähemmän ennalta määrätty. Jos sattuu syntymään tiukkaan hengellisyyteen, jossa pidetään välttämättömänä kieltää normaaleja asioita ja rajoittaa yksilöllisten lahjojen kehittämistä, ei voi tietää mistään muusta mitään. Ei osaa aavistaa millainen olisi vapaa ja suvaitsevainen kasvuympäristö. Mutta uskon, että sen kyllä tunnistaa, jos pääsee sitä kokemaan ja tekemään vertailuja.

Lahja vai oma valinta?

Olen jättänyt vl-uskon taakse. Se kuitenkin on varhainen kaikupohja, jolta aikoinaan ponnistin näitä asioita ihmettelemään. Olen usein pohtinut vl-uskon ristiriitaista opetusta siitä, miksi toiset ihmiset uskovat ja pelastuvat ja toiset taas eivät.

He opettavat ensin, että usko on Jumalan lahja, jonka saa ilman ihmisen omaa tekemistä. Mutta sitten kuitenkin he opettavat samaan aikaan, että ihminen voi itse valita, uskooko vai ei, pelastuuko vai ei. Seuroissa aina sanottiin, että Jumala on jättänyt valinnan ihmiselle. Tästä on suosittu vl-sanontatapa, että ”usko ei ole joka miehen”. En tiedä onko tuo fraasi otettu Raamatusta. Enkä sitäkään, mitä se oikeastaan tarkoittaa. He myös uhkailevat, että jo ihminen sivuuttaa uskon silloin kun se on tarjolla, hänen etsikkoaikansa menee ohi ja Jumala hylkää  hänet lopullisesti.

Mihin tämä opetus mahtaa perustua. Usko ja armo ei siis ole alun alkaenkaan kaikille tarkoitettu lahja? Tässä vaiheessa huomaa tulleensa petetyksi.

Olen allerginen uskoon liittyvälle liturgialle, puhetavalle jossa ei ole mitään sisältöä. Luulen, että en ole pohjimmiltaan ollenkaan uskonnollinen ihminen. Ehkä minulta puuttuu ”uskon geeni”. En alkuunkaan käsitä, miksi pitäisi ”uskoa jumalaan”.  Mitä se edes tarkoittaa? Jumalan olemassaoloon uskomistako, ja jos sitä, niin mitä se Jumalan olemassaolo sitten on? Mitä toisaalta on ”jumalan olemattomuus”. Kumpikin käsite on minusta täysin tyhjä. Mitä siis pitäisi uskoa, tai uskotella itselleen?

Minusta on alkanut tuntua siltä että jumala ei ole ollenkaan tarpeellinen käsite voidakseni ymmärtää sitä mitä on olemassa ja mikä itse on.

En siis tietenkään osaa sanoa, millainen minusta olisi tullut ilman lestadiolaista kasvatusta. Nykyään en ajattele jumalaa, en vaan tunne ”tarpeelliseksi”.  Olen vieraantunut koko ajatusmaailmasta. Erosin lopulta viime vuonna kirkostakin ilman ihmeempää dramatiikkaa. Kirkoista rakennuksina pidän. Mutta muutoin ei kirkko eikä usko tunnu koskettavan elämääni mitenkään.

Tuntuisi vieraalta ja suoraan sanoen epärehelliseltä miettiä Raamatun tarinoita vakavissaan otettavina juttuina. Tai ylipäätään hengellisiä olentoja ja käsitteitä, kuten enkeleitä, saatanaa, kadotusta ja taivasta. Näen ne tarinoina samalla lailla kuin esim. antiikin jumalatarut.

Minulle on tullut sellainen käsitys, että uskonto perustuu suurelta osin pelkoon. Pelko taas johtuu tietämättömyydestä.

Jos tietäisimme enemmän, ja jos hyväksyisimme sen, että emme edes voi kaikkea tietää, silloin ei tarvita uskontoa eikä jumalia minkään selitykseksi.  Oman rajallisuutemme  hyväksymisessä olisi enemmän nöyryyttä kuin jumalauskossa.

K.U.

*          *          *

Lue lisää:

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.